Oilin Hoitokirja

[Lyyti]

15.06.2020 Loma!

Tänään se alkoi, nimittäin Oilin kesäloma. Tamma oli vielä autuaan tietämätön siitä, että sitä odottaisi muutama kuukausi leppoisaa oleskelua ja kaksi viikkoa laitumella lihomista. Tai mistäs sen tiesi, mitä hevoset keskenään hörisivät. Ehkä ne olivat jo laskeneet päiviä tuntien loppumiseen ja loman alkuun, niin kuin kaksijalkaiset konsanaan.
Sää ei ollut kovinkaan kesäinen; taivas keinui pilvistä raskaana ja tuntui siltä, että pian sataisi. Lyyti oli pistänyt päälleen kevyen fleecen tuulitakin alle, sillä säiden säätelijä ei ollut antanut hevosten loman alkamisen kunniaksi kovin kummoista lämpötilaa.

Mutta Lyytin mieli oli silti aurinkoinen. Hymyilytti väkisinkin, kun hän rapsutteli sormiaan hamuavan Oilin otsaa tarhan aidan yli. Tamman sai aina huijattua rapsuteltavaksi karkkipaperin rapinalla, sillä se oli varsinainen ahmatti. Laidunviikkojen jälkeen Oili varmaan muistuttaisi enemmän virtahepoa kuin sitä kaunista suomenhevosta, joka pysyi siroissa mitoissa tuntiratsastajien ansiosta. Lyyti arveli, että Oili tulisi muutenkin olemaan hitusen villiintynyt laidunkauden jälkeen. Se oli jo perusluonteeltaan rauhaton, vaikkakin hyväntahtoinen, ja teki aina kaiken kiireellä. Muutaman kerran tamma oli tallonut hoitajansa varpaat mustelmille tai töytäissyt hänet melkein kumoon reagoidessaan tallielämän ääniin ja tohinaan. Jotenkin Oilissa oli vielä nuorta hevosta muistuttavaa herkkyyttä. Ratsastettaessa se oli hyvinä päivinä mitä hienoin piirre; Oili oli nöyrä ja pehmeä. Toisinaan taas tamma oli liiankin herkkä, ja vastasi apuihin jokseenkin dramaattisesti. Käsitellessä Oili oli lempeä ja hellyydenkipeä, mutta myös liikkuvainen ja hieman hölmö. Niinpä laidunaika saisi varmaan Oilin identiteetin muuttumaan kuuliaisesta tuntiratsusta villiin ja vapaaseen mustangiin. Lyyti mietti, että jonkun toisen oli varmasti läpiratsastettava tamma ennen tuntien alkamista; hänen taitonsa ja itsevarmuutensa eivät siihen riittäneet.

Lyytin tallikesästä oli yhtäkkiä tullut kiireinen. Kaksi viikonloppuleiriä, toinen vaelluksena ja toinen ilman satulaa, ja mikä uskomattominta, kaksi ulkomaanreissua! Seppeleen porukka lähtisi Norjaan perjantaina, ja Lyyti oli lupautunut kuskiksi, vaikkakin ajomatka varmasti pistettäisiin puoliksi jonkun toisen halukkaan kanssa. Rekan ajaminen hirvitti hitusen, vaikkakin Lyyti oli ajanut papan tallilla ja enonsa maatilalla jos minkälaista menopeliä, jo vuosia ennen ajokortin saamista.
Lisäksi eilen Salma oli yllättänyt Lyytin kokonaan ja tarjonnut kisahoitajan paikkaa Sveitsiin. Sveitsiin! Koko juttu tuntui vieläkin uskomattomalta. Salma oli vielä tarjoutunut maksamaan matkat ja hotellin. Mikä ihmeellinen mahdollisuus, kokea ratsastuskisojen huumaa kuvankauniissa Sveitsissä, ja päästä hoitamaan pientä ja pippurista Bonnieta.

Lyyti oli niin pitkään tuntenut itsensä näkymättömäksi hissukaksi, jonka läsnäololla ei ollut sen suurempaa merkitystä. Mutta nyt suurten murheiden aalto oli väistynyt, ja kaikki tuntui seesteiseltä. Onnelliselta. Lauantain tupareissa Lyyti oli tuntenut olonsa vapautuneeksi ja kevyeksi (noh, ehkä tequilashoteilla oli osuutta asiaan); hänellä oli paikkansa Seppeleessä.

Oili käsitti viimein, ettei sen hoitajalla ollut mitään herkkuja tiedossa, ja lähti takaisin tarhakavereidensa pariin pärskähtäen. Lyyti katseli tamman menoa ja lähti sitten askeltamaan tallia kohden. Hän oli sopinut Tuulian kanssa varusteidenpuhdistustreffit hevosten kesäloman kunniaksi.

Kaiken sydänsäryn ja eksyneisyyden jälkeen Lyyti oli varma siitä, että tästä kesästä tulisi ikimuistoinen.

Kiitos Anne ihanasta kuvasta, jonka pöllin Oilin sivuilta avatariksi heheh <3

[Lyyti]

10.08.2020 Takaisin satulaan

Oli kuuma elokuun päivä. Tai kuuma ja kuuma – ehkä punakkana hikoilu johtui siitä, että Lyyti istui Oilin satulassa, ja hiki soljui selkärankaa pitkin kuin iloinen kevätpuro. Hetken mielijohteesta ja muiden tallilaisten kannustamana Lyyti oli ilmoittautunut Oilin kanssa Seppele-cupin osakilpailuun, johon oli vain pari viikkoa. Helppo C ja 50cm esteet tuntuivat kaukaiselta haaveelta; Oili oli kahden laidunviikon jälkeen täynnä kuritonta virtaa, ja reagoi apuihin varsin teatraalisesti. Se kuumui jo alkukäyntien aikana, ja ensimmäisissä laukannostoissa pukitteli silkasta riemusta. Tunnitkin olivat alkaneet vasta viikko sitten, joten tamma oli vielä selkeästi lomafiiliksissä.
”Mie en käsitä miten tää voi olla näin hullu”, Lyyti puuskahti Saagalle, joka oli lupautunut seuraksi pirteän Abriannan kanssa. ”Mie ku luulin että se rentoutuis laitumella!”
”No niinhän se tekikin”, Saaga nauroi, ”ja siksi sitä ei työnteko kiinnosta.” Abriannakin vaikutti olevan vauhdikkaalla tuulella, mutta kulki kuitenkin sievästi osaavan ratsastajansa alla. Kaksikkohan oli kilpaillutkin, ja Saaga ohjaili tammaa tottunein ottein.
”Hyvinhän teillä menee!” suloinen Nella hihkaisi kannustavasti kentän laidalta; hän ei kuulemma Gekon satulaan viitsinyt kavuta, ja istui kentän laidalla auringosta nauttien ja irtokarkkeja imeskellen.

Kenttä pölisi niin, että melkein yskitti, kun ”koko rata leikkaa harjoituslaukassa” muuttui Oilin vimmassa ”kiitolaukaksi kentän päästä päähän”. Lyyti pudisti päätään turhautuneena ja teki kevyitä puolipidätteitä saadakseen tamman kuulolle; se pyöritteli korviaan levottomana mutta tuntui kuitenkin pehmenevän hitusen. Se ei kuitenkaan malttanut odottaa apuja, vaan tuntiessaan Lyytin jalkojen liikahtavan, lähti sellaiseen spurttiin että Abriannakin meinasi aivan säikähtää.
”Anteeks, myöhän pilataan teiänkii reeni”, Lyyti parahti tuskastuneena.
”Ettekä pilaa, ei tää nyt niin vakavaa ole. Rennosti vaan”, Saaga vakuutteli, ”ja täällä on niin lämminkin, ei nää jaksa keskittyä.”

Silmäkulmastaan Lyyti huomasi tutun hahmon; Salma lampsi onnellisen verkkaisesti kentän laidalle.
”Mitäs tytöt?” hän kuului kysyvän Nellalta, joka vastasi tärkeänä, että Seppele-cupiinhan tässä treenattiin, vaikka hepat olivatkin vähän villeinä laidunloman jäljiltä. Voi ei miten noloa, mietti Lyyti, tunsi melkein poskiensa punehtuvan entisestään, varsinkin kun hän oli Sveitsissä todistanut Salman ja Bonnien voitokasta suoritusta. Se oli kyllä ollut unohtumaton reissu; Salma oli vielä kaiken huipuksi vienyt Lyytin eleganttiin ravintolaan syömään, sellaiseen, jossa oli haarukoita ja veitsiä niin monta, ettei tiennyt mitä niillä tehdä, ja asiakaskunta näytti filmitähdiltä.
”Noh, katsotaanhan”, Salma virkkoi ystävälliseen tapaansa ja nojasi kentän aitaa vasten. Kokeneella silmällään hän huikkasi muutamia nopeita korjauksia. Lyyti, rauhoita istunta, Oili loikkii noin koska sä heilut satulassa. Jalkaa vähän taaksepäin. Käsivarteen kulma. Älä jää sahaamaan sen suuta!
Oili oli villi kuin mustangi, mutta oli syytä kaiketi Lyytissäkin; kesän tunti ratsastustunneista vaikutti kyllä taitotasoon, etenkin kun kesän ratsastukset olivat pääasiassa olleet leppoisia maastolenkkejä. Hän oli kyllä täydellisen onnellinen ja auringossa kauniisti päivettynyt, mutta ratsastajana ehdottoman ruosteinen.

Mutta Salman pikaopissa sitä vertyi jokseenkin; vaikka vieläkään suoritus ei ollut kisakelpoinen, vartin jälkeen ratsastus alkoi rullata hitusen paremmin.
”Kiitos Salma!” tytöt hymyilivät autuaina Salmalle, joka heilautti kättään ja sanoi menevänsä ratsastamaan Bonnieta.
”Mie oon ihan poikki.” Lyyti pidätti Oilin käyntiin; tamma oli hikimärkä ja laski kaulansa alas, tuntui viimein pystyvän rauhoittumaan.
”No niin mäkin. Mennäänkö maastoon loppukäynneille?”
”Joo männään vuan!” Lyyti innostui ajatuksesta; viileä metsä tuntui paljon houkuttelevammalta kuin kentän pölyssä hikoilu. ”Hei Nella! Halluut siekii tulla loppukäynneille? Otetaan Oililta satula poikkeen ni voiaan männä sillä molemmat.”
”Joo! Mä tuun!” Nella hyppäsi salamana ylös ja lähti pinkomaan talliin kypäräänsä hakemaan.

Lyyti pysäytti Oilin ja riisui raukeana pärskivältä tammalta satulan; Nella kantoi sen kentän viereen, siitä se kyllä ehdittäisiin viedä satulahuoneeseen loppukäyntien jälkeen. Pihalle sattunut Adalind auttoi punttaamaan Nellan Oilin selkään, ja kolmikko lähti varjoisaa metsää kohden. Kisoista viis, tätä elämä oli parhaimmillaan: aurinkoa, rakkaita ratsuja ja tallikavereiden hyväntuulista höpöttelyä.

[Lyyti]

14.08.2020 Juoruilulle loppu

Elokuu oli Lyytin lempikuukausi; ympärillä yhä väkevänä kesän vihreys ja vehreys, joka teki arkeen palaamisesta pehmeämpää. Koulu oli alkanut maanantaina, vaikka Lyyti kävikin neljäntenä lukiovuonnaan vain ihan muutamia kursseja. Tuntui vapauttavalta tietää, että opiskelut olisivat tänä vuonna kevyempiä ja hänellä olisi aikaa miettiä, mitä tulevaisuudeltaan tahtoisi. Suuria, painavia kysymyksiä, jotka välillä saivat perhoset kutittamaan vatsanpohjaa lukemattomilla mahdollisuuksilla, ja välillä taas unettomien aamuöiden tunnit tuntuivat venyvän ahdistuksesta. Onneksi Seppele sai ajatukset pois ajoittaisesta maailmantuskasta, ja tallikalenteri alkoi taas täyttyä kuin huomaamatta. Lyyti oli ilmoittautunut Annen jatkokurssille syksyksi. Kesästä niin suuri osa oli tullut vietettyä satulassa (ja sen kyllä tunsi), ja Lyytistä oli kuin vaivihkaa tullut hitusen itsevarmempi ratsastaja. Eiköhän hän pärjäisi. Laila-siskon, joka oli alunperin tutustuttanut Lyytin Seppeleeseen, ratsastusmotivaatio oli vähissä: hän oli löytänyt kesän aikana poikaystävän, ja vietti nyt umpirakastuneena kaikki illat kultamussukkansa kainalossa. Saattoi olla, että ponit jäisivät syksyn aikana takasijalle mopopoika-Miikan viedessä Lailan huomion.

Lyytiä ei kuitenkaan tallilta saanut irti sitten millään. Oli perjantai, yksi tallin eläväisimmistä päivistä, kun talliporukka valmistautui jälleen yhteen hevosentuoksuiseen viikonloppuun. Lyyti oli jo törmännyt Inkeriin, joka oli suuntaamassa määrätietoisen näköisesti treenaamaan Siirillään. Tuntilaiset, joista jotkut olivat jo kasvoiltaan tuttuja, höpöttelivät pääosin omissa porukoissaan; heillä oli selvästi omat kuvionsa.

Oilia ratsastaisi alkeistunnilla suloinen kutosluokkalainen Sara, joka olikin jo Lyytille tuttu. Saran isosisko kilpaili esteillä kansallisella tasolla, ja hevosharrastus tuntui olevan koko perheen sydäntä lähellä. Sara vaikutti kuitenkin Lyytin kaltaiselta haaveilijalta ja elämästä nautiskelijalta: hän unohtui usein tuntien aikana pyörittelemään nilkkojaan ajatuksissaan tai rapsuttelemaan ratsuaan. Lyyti löysi Saran tallin ilmoitustaulun edessä tuntilistaa selaamasta.
“Moi Sara! Sie mänet tännään näköjään Oililla.”
“Moikka. Joo, kivaa! Oili on yks mun lemppareista.”
“No niin miunkii”, Lyyti hymyili. “Hallutsie hoitoo sen ihe? Mie hain sen jo sisälle, voin laittaa sen ulos siihen puomiin kiinni.”
“Joo... voisitko sä tulla seuraksi?”
“Voi tietenki!”

Kaksikko lähti tuuliselle tallipihalle Oilia sukimaan. Tamma oli hieman rauhaton, kun voimakas tuuli sai aikaan jos jonkinlaista kolinaa ja ääntä, ja steppaili rauhattomana sinne tänne. Se kuitenkin varoi selvästi ympärillään touhuavaa pientä Saraa, joka ei paljoa arkaillut suomenhevosta harjaillessaan.
“Miepä käyn hakkee sen satulan ja suitset”, Lyyti tarjoutui ja lähti harppomaan satulahuonetta kohden.

Satulahuoneessa Charlien suitsia näytti hipelöivän Lyytille etäisesti tuttu Alviina. Liikettä havaitessaan Alviina kääntyi ympäri silmät sirrillään.
Lyyti oli tavannut Alviinan vain muutaman kerran, ohimennen tallilla ja kesäkuisissa tupareissa, ja oli nopeasti aistinut jotain kylmää ja hieman ilkeää tytön olemuksessa. Mutta lyytimäiseen tapaansa hän ei kaivannut minkäänlaista draamaa eläämänsä, ja tervehti tyttöä ystävällisesti.
“Mä näin, Lyyti, että sä olit ilmoittautunut jatkokurssille”, Alviina virkkoi jotenkin pistävästi ja tutki tyttöä katseellaan.
“Joo, niinhän mie tein...” Lyyti seisoi jo ovennurkalla valmiina lähtemään, Oilin satula sylissään.
“Mie ja mie... aika jännä toi sun murre”, Alviina naurahti ilottomasti ja jatkoi sitten jotenkin ovelaan sävyyn: “Mannykin oli näköjään ilmoittautunut sille samalle kurssille?”
“Niin se tais...”
“Jännä tyyppi se Manny, eikö ookin?”
Lyyti katsahti Alviinaan terävästi, tytön ääni ja olemus enteili jotain pahaa. “Jännästä mie en tiiä, mutta mie kyllä tykkeen siitä.”
“Joo, joo, siis sehän on ihan huippu tyyppi”, Alviina vakuutteli oitis, mutta ei kovinkaan vilpittömän oloisesti. “Näin vaan jotain jännää pari päivää sitten tässä samaisessa satulahuoneessa. Mannylla ja yhdellä uudella tuntilaisella taitaa olla jotain menneisyyttä, oiskohan ne jotain eksiä? Joku punapää se tyttö oli, nimeä mä en muista. Manny hermostui totaalisesti sen nähdessään ja haistatti vielä v-”
“Alviina”, Lyyti keskeytti tytön tyynellä mutta määrätietoisella äänellä. “Mie en tykkee juoruilla ja analysoija toisten asioita. Mannyn yksityiset assiit ei miule kuulu. Myö ollaan tallikavereita ja se kertoo miulle kyllä ihe jos halluu miun sen elämästä jottain tietävän.”
Alviina tuijotti Lyytiä silmät jotenkin tyhjinä (ehkä prosessoi kuulemaansa, ehkä yritti ymmärtää murretta), ja ennen kuin hän ehti reagoida mitenkään, Lyyti jatkoi: “Mie en sinnuu Alviina tunne ihmeemmin, mutta halluun sannoo siulle nyt kerralla, että tästä lähtiin mie en halluu kuulla mittään ilkeetä tai inhottavaa kenestäkään tallilaisesta. Miusta on tärkiitä että myö kaikki tullaan toimeen eikä levitellä ihme juttuja toisistamme.”

Niine hyvineen Lyyti painui takaisin tallipihalle jättäen taakseen pöyristyneen Alviinan. Lyytistä kuitenkin tuntui, että kovan ulkokuoren alla piili jotain särkynyttä, surullista ja riipivän yksinäistä.

[Lyyti]

18.08.2020 Hoitajan arkea

Oili oli tänään varsinainen höyryjuna estetunnilla: se kuumui heti puomit nähdessään ja vouhotti käynnissäkin rauhattomana. Enni, sen ratsastaja, oli kuitenkin määrätietoinen ja varma otteissaan, eikä antanut tamman jyrätä esteiden läpi. Lyyti katseli kentän laidalla kiinnostuneena, miten sirokasvoinen tyttö sai Oilin kuulolle pehmein puolipidättein ja voltein. Lyyti olisi varmasti jo hermostunut ja turhautunut Oilin selässä, mutta Ennin ratsastusta seuratessaan hän näki selkeästi miten tamman hötkyilyyn tuli suhtautua: tyynen rauhallisesti ja maltillisesti. Enni sai Oilista esiin kauniin hallittua ja pyöreää liikettä; Lyyti oli Seppele-kuukausiensa aikana oppinut, että sitä sanottiin muodossa kulkemiseksi tai peräänannoksi. Kaukana olivat ne päivät, kun Lyyti ja Laila serkkuineen päästelivät metsäteitä ja peltoja kurittomilla ravureilla missä askellajissa vain, kunhan vain selässä pysyivät. Nyt ratsastusharrastus oli tunnollisempaa ja tavoitteellisempaa. Lyyti oli yllätyksekseen huomannut nauttivansa ratsastuskouluelämästä, viikoittaisista tunneista ja istuntatreeneistä. Edelleen hänestä hevosharrastuksessa parasta oli kiireetön touhuaminen, maastolenkit ja heinäntuoksu, mutta ratsastajana kehittyminen oli ihan hauskaa. Ei siitä silti sydämen asiaa Lyytille tulisi koskaan.

Hanski sai ratsukot tapansa mukaan hikoilemaan kunnolla, ja näytti selvästi pitävän Ennin ratsastustyylistä. Nainen selvästi löysi jonkinlaista iloa ja nautintoa näissä tunneissa, joilla kävi kokeneempia, kilpailevia ratsastajia, kuten tälle tunnille osallistuvat Salma ja Saaga. Hanskia ei huvittanut aloittelevempien ratsastajien opastus ja perustavanlaatuisten virheiden korjaaminen.

Enni sai Oilista irti varsin sulavia suorituksia. Tamma liikkui lennokkaasti ja pehmeästi, ja ponnistuspaikat osuivat kohdalleen. Lyyti tiesi, että Enni piti enemmän tallin puoliverisistä, mutta näytti silti tyytyväiseltä taputtaessaan Oilin kaulaa loppukäyntien alkaessa.
Seuraavat tuntilaiset saapuivat jo kentälle: Oili saisi mennä putkeen vielä helppo C-junnutunnin. Tamma näytti hionneen ihan kunnolla, mutta onneksi koulutunti ei olisi kovin vauhdikas.

Lyyti päätti painua takaisin talliin jotain tekemistä etsimään, sitä kun aina löytyi. Toimistossa oli kuhinaa: moni hoitaja näytti parveilevan läppärin edessä istuvan Emmyn ympärillä.
”Hei Lyyti”, vihreähiuksinen Rai huikkasi, ”Emmy päivittää Seppeleen nettisivuja ja sinne hevosten kuvauksia. Oilista ei oo siellä mitään.”
Lyyti työnsi nokkansa toimistoon, ja Emmy nosti katseensa näytöltään. ”Lyyti, haluaisitko sä kirjottaa jonkun lyhyen luonnekuvauksen Oilista? Ihan vaan että millanen se on hoitaessa ja ratsastettaessa. Kai näitäkin sivuja pitää joskus päivittää...” hän murahti sen näköisenä, että to do-listalla oli tärkeämpääkin tekemistä.
”Juu, miepä mietin”, Lyyti lupasi auliisti ja lähti oleskeluhuoneeseen luonnostelemaan luonnekuvausta kahvikupposen ääreen.

Tällainen siitä tuli:
”Oili on hyväntahtoinen hömelö: se on täynnä energiaa, joka purkautuu välillä epämääräisenä sähläämisenä. Tamma on kiltti ja mukava käsitellä, vaikka saattaakin välillä hyöriä levottomana. Ratsuna Oili on yritteliäs ja herkkä, vaikka vauhtia riittää välillä liiaksikin asti. Tamma kuumuu helposti ja kaipaa varmaa, määrätietoista ratsastajaa. Maastossa reipas ja rohkea.”

Luonnetta saa käyttää Oilin sivuilla jos se kelpaa

[Lyyti]

28.08.2020 Seppele-Cup 

Tänään oli se päivä.
Lyyti oli nähnyt hikisiä, hyytäviä painajaisia Hannele Appelgrenin kivisistä kasvoista jo viikkokausia. Kerran hän heräsi niin rajusti säpsähtäen (unesta, jossa Hanski jahtasi häntä ja Oilia tulinen piiska känsäisissä käsissään), että Piki-koira ulvahti säikähtäneenä. Kilparatsastaminen sai Lyytin hermostuneeksi muutenkin: katsomossa suoritusta analysoiva yleisö (noh, ehkä Seppele-Cupin heC-luokka ei nyt varsinainen yleisömagneetti ollut, mutta kuitenkin) ja kisojen sähköinen tunnelma... mutta ennen kaikkea ahdistusta aiheutti Hanski. Hanski, jonka mustanpuhuva hahmo tallikäytävällä sai aloittelijat vetäytymään satulahuoneeseen piiloon. Hanski, jonka katseessa tuntui pakastuvan. Hanski, joka oli kesän maastoestetunnilla kutsunut Lyytin ja Oilin suoritusta muunmuassa katastrofaaliseksi.

Siinä se Hanski nyt istui, niin nohevana ja tyylikkäänä, selvästi tiesi, että kaikki ratsastajat ja yleisökin tunsi hänen maineensa rautaisena ratsastuksen ammattilaisena. Lyyti rapsutti hajamielisesti Oilin harjanjuurta (tamma näytti niin kauniilta harja letitettynä ja varusteet priimaksi puunattuina) ja kävi mielessään läpi helppo C-rataa. Pituushalkaisijalle harjoitusravissa. Tervehdys, sitten voltti harjoitusravissa... Lyyti oli harjoitellut ohjelmaa joka päivä, oli jopa teipannut sen vessan peiliin ja tavasi sitä hampaitaankin pestessään. Laukannostot jännittivät: nousisivatko ne puhtaasti ja sievästi, vai saisiko Lyyti hermoilemisellaan Oilin vain kaahaamaan sille varsin ominaisessa kiitoravissa? Lyyti oli muiden tallilaisten kanssa hionut kouluohjelmia säännöllisesti viikoittain, ja fiilikset olivat varsin vaihtelevat: toisinaan tuntui siltä, että yhteistyö Oilin kanssa oli taianomaisen kaunista ja tamma liikkui taivaallisen lennokkaasti ja pehmeästi. Toisinaan taas ratsastuksesta ei tullut mitään, ihan kuin he olisivat olleet eri radiotaajuuksilla.

Epäviralliseksi kisahoitajaksi värvätty Laila-sisko seisoi ratsukon vieressä ja silitteli Oilin kaulaa siskoaan vilkuillen. ”Kyllä sie sen ossoot”, hän vakuutteli varmaan sadatta kertaa, aisti tietysti Lyytin hermostuneisuuden. ”Rauhassa vuan. Oili on hyvä ratsastoo kuhan ihe pystyt rauhottummaan ja antamaan sille selekeet avut.”
”Nii... suap nähä...” Lyyti ei ollut aivan yhtä itsevarma, vaikka olisi tietenkin pitänyt olla. Hän vilkaisi Siirinsä selässä istuvaa Inkeriä, joka oli aina niin itsevarman ja kilpailuhenkisen oloinen ja pyöritteli nytkin olkapäitään rennon oloisesti. Olisipa Lyytikin ollut jotenkin niin elementissään kisojen huumassa, mutta sen sijaan hänellä oli eksynyt ja hermostunut olo. Mikä typerä idea olikaan ilmoittautua koko kisoihin!

Mutta nyt ei ollut aikaa vaipua itsesäälin ja -epäilysten valtoihin, sillä Lyytiä ja Oilia kuulutettiin jo. Tässä se oli, totuuden hetki.
”Tsemppiä!” Laila hihkaisi vielä, ennen kuin Lyyti henkäisi syvään. Hiivatin Hanski, hän mietti mielessään, minnuu sie et kyllä pelota.

Ja jostain syvältä, kätketystä paikasta josta Lyyti ei ollut tietoinen ollenkaan, nousi leijonan lailla karjaiseva rohkeus. Se sai Lyytin painamaan pohkeensa Oilin kylkiin ja kohtaamaan Hanskin silmät kentän toisella laidalla melkein uhmakkaasti: vielä mie siule näytän.

[Lyyti]

10.09.2020 Ajatuksia

Oili ei pitänyt yksinolosta. Se kaipasi aina lajitovereitaan vähintään näköetäisyydellä, ja pihatossa pysytteli jatkuvasti Saden tai Sintan perässä (hapannaama-Peckiä se vältteli parhaansa mukaan, kuten hoitajansakin). Kentän tai maneesin kaviourallakin Oili olisi mieluusti lyllertänyt turpa jonkun toisen hännänjuuressa, mahdollisesta hajusta viis. Tamma oli siis todellinen laumaeläin. Niinpä Lyyti oli saanut tehdä melkoisen työn, että oli saanut hoidokkinsa houkuteltua (tai pakotettua) tallipihasta metsäpoluille. Oili olisi tänään vain yhdellä tunnilla, ja niinpä Lyyti ei voinut vastustaa kiusausta käydä kiertämässä tamman kanssa kevyt maastolenkki. Oli kaunis, pilvetön ja lämminkin syyspäivä, ja teki mieli istua satulassa omissa ajatuksissaan, kesän viimeisistä aurinkoisista hyvästeistä nauttien.

Kun Seppeleen miljöö oli jäänyt ratsukon taakse, alkoi Oili viimein rentoutua ja rauhoittua, ja eteni metsätiellä innokkaasti, korvat pyörien. Rakas vilkkusilmä Oili, elämästä nauttiva ja riemuitseva hevonen. Lyyti hipaisi sen kylkiä pohkeillaan ja antoi tamman nostaa reippaan ravin. Lyyti toivoi, että olisi jättänyt tuulitakin tallille, sillä auringossa tuli melkein hiki.

Kaksikolla oli takanaan satumaisen ihana kesä. Vielä keväällä Lyytillä oli ollut eksynyt ja hieman haikea olo, ja koti-ikävä Karjalan kunnaille oli vaivannut tuon tuosta. Mutta kesä oli tuonut mukanaan mitä hurmaavimman kiireen: viikonloppuleirejä, uittoreissuja, tallin perinpohjainen siivoaminen hevosten laidunloman aikana, kesähevosiin ihastuminen, matkat Norjaan ja Sveitsiin. Kesän oli tietenkin kruunannut Seppele-Cup. Lyyti oli kiinnittänyt heC-luokassa voittamansa ruusukkeen huoneensa seinälle. Sijoittuminen tuntui edelleen unen kaltaiselta, etenkin, kun esteluokka oli mennyt päin prinkkalaa – Oili oli kuumunut heti esteet nähdessään, mutta yhteistyöstä ei sitten tullutkaan mitään ja tamma kielsi kahdesti. Mutta viis esteluokan viimeisestä sijasta, sillä kisoista oli jäänyt mukavat muistot. Olihan cup laitettu pystyyn talkoovoimin, ja Lyyti oli kisaamisen lisäksi toiminut sekä liikenteenohjauksessa että buffetissa. Tuntui viimein siltä, että hän oli kiinteä osa porukkaa. Ja Oili! Oili tuntui omalta. Lyyti oli kuukausien aikana oppinut sen erityispiirteet ja kommervenkit. Hän tiesi, että toisinaan tamma äkäili kiinni otettaessa ja oli luimivinaan uhkaavasti, mutta leppyi heti kun Lyyti tarttui kiinni sen riimusta. Hän osasi jo odottaa uteliasta ja touhukasta ees-taas seilaamista, kun hän hoiti tammaa ulkona puomiin kiinnitettynä. Ja silloinkaan, kun Oili oli saada hepulin (vaikka ukkosella tai yksin jäädessään), Lyyti ei hermostunut: hän luotti hevoseen. Ja ehkä hiljalleen sekin oli alkanut kiintyä hoitajaansa; tai ehkä Lyyti vain kuvitteli, että näki tamman silmissä erityistä lempeyttä.

Puissa oli jo aavistus syksyä ja aamut olivat kirpeämpiä, Lyyti mietti pidättäessään Oilin käyntiin. Seppeleen syksy oli alkanut vauhdikkaasti: Emmy ja Salma olivat avanneet hoitajahaun monelle tallin hevosista, ja Lyyti oli jo kohdannut useammat uudet kasvot tallilla. Lisäksi talli oli saanut kaksi uutta asukasta, Susu-arabin ja ihanan Paahtiksen, johon Lyyti oli rakastunut ensinäkemällä. Sitä olisi kyllä pakko päästä kokeilemaan ja pian.

Edessä aukesi loiva ylämäki, ja Lyyti antoi Oilille laukkapohkeet. Tamma hypähti iloiseen ja rentoon laukkaan, joka ei ollut yhtä vallatonta kuin porukassa. Lyyti nousi jalustimille ja hymyili ohi viliseville nuorille koivuille, taivaalta katselevalle auringolle, Oilille ja ennen kaikkea elämälle, kaikelle sille, mitä se toi mukanaan, lupaa kysymättä ja varoittamatta.

[Lyyti]

30.09.2020 Onnettomuus!

Syksyinen keskiviikko oli niin eriskummallisen lämmin, että Lyyti tarkeni ulkona päällään vain huppari. Hän nojaili kentän reunaan ja katseli, miten Oili selviytyi lännenratsastustunnista. Western-tunnilla oli vain kolme ratsua. Valkopäinen Arktik oli yleensä täynnä hervotonta virtaa, mutta näytti liikkuvan kauniisti länkkäriratsuna. Lyyti oli kaikista yllättynein nähdessään Windin rentoutuneena ja pehmeänä. Äkäistä ja hankalaa tammaa ei olisi osannut kuvitella westerniin, jonka ytimessä ratsastaja ja hevonen etsivät yhteistä säveltä. Windillä oli yleensä antaa ihmisille vain riitasointuja, mutta niin se vain köpötteli tyytyväisenä lännensatula selässään keikkuen. Krister ohjasi ratsukoita varsin monotonisella mutta osaavalla äänellä.
Oili taisi nauttia westernistä, siitä pehmeästä ja hevoslähtöisestä tavasta ratsastaa. Ehkä Lyytin oli aika kokeilla lännenratsastusta. Se varmaan sopisi hänen arvomaailmaansa.

Oilin ratsastaja, Sari, oli pyytänyt Lyytiä hoitamaan tamman tunnilta tarhaan – hänellä kun oli kiire ripsihuoltoon. Niinpä loppukaarron jälkeen Lyyti pujahti kentälle ja tarttui rakkaan tammansa ohjaksiin. Oili töytäisi häntä hellästi turvallaan, taisi hoputtaa hoitajaansa – sillä oli kaiketi kiire takaisin tarhaan ja bestistensä Sateen ja Vapun luokse.

Lyyti talutti tamman hoitopuomille ja nosti kauniin lännensatulan sen selästä. Oikeastaan oli mukavaa, että Oili asusteli pihatossa: tamma varmasti nautti enemmän pihaton vapaudesta ja rauhasta, kuin ison tallin jatkuvasta melskeestä. Siksi Lyyti hoiti Oilin aina ulkona kun vain pystyi; tallissa se sätki vielä enemmän seuratessaan kaikkea ympärillään tapahtuvaa.

Lyyti oli tullut tallille oikeastaan koko iltapäiväksi ja illaksi: tänään oli hänen viikoittainen ratsastustuntinsa Annen pitämällä jatkokurssilla. Anne oli mainio opettaja – säntillinen ja vaativa, mutta eri tavalla kuin inhottava ruttunaama-Hanski. Lyyti ei voinut mitään sille, ettei yksinkertaisesti pitänyt naisesta laisinkaan. Minkä ihmeen takia Hanskin täytyi olla aina niin vaikeasti lähestyttävä ja kylmä, usein jopa ilkeä? Annen opissa sai erehtyä ja mokata ilman pelkoa julkisesta nöyryyttämisestä.
Jatkokurssi oli hintava ja kalliiksi tulivat kaikki muutkin riennot, joihin Lyyti Seppeleessä syksyn ja talven mittaan vielä riekkuisi. Mutta kyllä karjalaisnainen keinot keksi: Lyyti oli tienannut mukavan summan syksyn mittaan poimittuaan litrakaupalla marjoja ja sieniä, ja myytyään niitä Liekkijärven Facebook-kirppiksellä. Kohta hän aikoi aloittaa villasukkien kutomisen; niitäkin menisi varmasti kaupaksi joulua ennen, sillä Lyytiltä onnistuivat kaikenlaiset kuviot ja mallit.

Lyyti harjasi hoidokkinsa ripeästi; se saisi nauttia ulkoilusta pari tuntia ennen toista tuntia illemmalla. Oili oli niin tohkeissaan tarhaan pääsemisestä, että oli jyrätä Lyytin allensa. Hän toppuutteli tammaa tomerasti – sille sai välillä pitää kunnon kuria, ettei tamma oppisi huonoja tapoja. Lyyti nimittäin tiesi, että monelle aremmalle tuntilaiselle Oili saattoi olla välillä hankala: se oli levoton ja liikkuvainen, ja myös kova kauhomaan kavereiden perään. Niinpä tammalle piti asettaa selvät rajat ja myös pysyä niissä, sama kuinka paljon se riehui ja rynni.

Kun Oili oli aitojen sisäpuolella (ja heti kiinni armaassa Vapussaan), Lyyti painui talliin; olisi aika kahvikupposelle. Taukohuoneessa istui tyttö, jonka Lyyti oli nähnyt muutaman kerran ohimennen, ja auttanut tätä löytämään Hilpan suojat. Lisäksi he olivat molemmat osallistuneet Hanskin maastotunnille viime viikonloppuna. Tyttö oli jäänyt Lyytin mieleen omalaatuisesta tyylistään: paksut, kauniit hiukset oli värjätty niin, että puoli päätä oli kirkkaan violetti. Hän istui pöydällä rapsutellen Sepiä (jonka virallinen kutsumanimi oli tietenkin Sense), Seppeleen kaunista tallikissaa. Kissa oli kasvanut kesän aikana huimasti; muutamassa kuukaudessa siitä oli tullut pullean pennun sijaan siro, soma nuori katti. Seurallinen se oli kun sille päälle sattui, nautti tallilaisten loputtomasta huomiosta, vaikka usein saikin tarpeekseen ja lähti omille reissuilleen.

“Moikka!” Lyyti tervehti ystävällisesti ja räväkkähiuksinen tyttö katsahti häneen vähän arasti.
“Moi...”
“Myöhän ollaan jo tavattukkii... olikos siun nimi Lola?”
“Joo... ja sun nimi tais olla Lyyti?”
“Joo”, Lyyti hymyili ja laittoi kahvin porisemaan. “Mites siula on lähtenä sujumaan Hilpan kanssa?”
“Ihan hyvin... Mua on jännittänyt ratsastaa, mutta se maastohan meni ihan hyvin... Joten eiköhän se tästä. Välillä tuntuu että tää on niin iso talli, että tänne on vähän vaikea sopeutua...”
“Joo, mie ymmärrän sinnuu hyvin”, Lyyti nyökkäsi myötätuntoisesti ja istuutui Lolaa vastapäätä. “Miust tuntuu etten vieläkää ossoo kaikkien hevosten nimijä. Ja tallilaisiakkii on niin mahoton miärä. Mutta kyl se siitä, pikku hilijoo.”
“Niin, toivottavasti”, Lola hymyili jo. “Kauanko sä oot hoitanu täällä?”
“Alotin just ennen jouluu viime vuonna. Ai kauhee miten noppeesti aika on männä!”
“Kohta jo vuoden”, Lola nyökytteli.
“Mie tykkeen muuten hirveesti siun hiuksista.”
“Ai kiitos”, Lola suli ujoon hymyyn.
Ja siinä oleskeluhuoneen pöydän ääressä kaksikko jutusteli toisiinsa tutustuen. Lola oli 17 ja puoliksi meksikolainen, asunut suuren osan eläämänsä Espanjassa. Lyyti kertoili omasta taustastaan Karjalassa, mikä ei ehkä ollut aivan yhtä eksoottinen, mutta syy erikoiseen puheenparteen.

“Ai kauhee, miunhan pittää lähtii valmistautumaan tunnille”, Lyyti hätkähti kun tytöt olivat viettäneet taukohuoneessa jo tovin.
“Mä taidan lähteä kotiin... kamalasti läksyjä”, Lola huoahti.
Tytöt lähtivät yhdessä tuumin alakertaan. Sense-kissa pujahti ovenraosta ulos ja seurasi tyttöjä talliin.

Tallikäytävällä oli kuhinaa. Joku tuntilainen oli selkeästi vaikeuksissa hapannaama-Peckin kanssa. Ruuna oli jumiutunut keskelle tallikäytävää eikä liikkunut senttiäkään, vaikka sen riimunnarun päässä punehtuva tyttö yrittikin saada poniin liikettä. Turhautuneena tyttö heilautti riimunnarun päätä aikamoisella vimmalla Peckin takapäätä kohti...

… ja siitä sai alkunsa kauhistuttavien tapahtumien sarja. Peck suuttui, hutaisi takakavionsa ilmaan ja heitti samalla jonkinlaisen sivuloikan seinää vasten. Lyyti näki kuin hidastetussa filmissä, miten pieni Sepi-raasu oli juuri kipittämässä ulko-ovea kohden, kun Peckin kavio kolhaisi sitä. Kissa rääkäisi kovaan ääneen ja hypähti kauemmas, mutta jäi sitten paikalleen täristen ja maukuen.

“Voi ei!”
“Kamalaa!”
“Kattokaa Senseä!”
Peck saatiin viimein pois käytävältä, ja talliväki kerääntyi paikalle sydämet selällään.

“SALMA!” Lyyti melkein kiljaisi, ja nainen pisti päänsä ulos toimistosta salamannopeasti.
“Sense! Peck potkas sitä!”

Ehkä kissaan oli sattunut vakavasti, ehkä se oli shokissa. Se oli käpertynyt pieneksi palloksi ja näytti ja kuulosti niin kurjalta, että tallityttöjen silmiin herahtivat kyyneleet. Yksi sen tassuista oli kummallisessa asennossa.
“Sitä pitää nyt lähteä käyttämään eläinlääkärillä ja heti”, Salma tarttui tapansa mukaan heti toimeen, vaikka olikin selvästi vähän järkyttynyt.
“Mie voin lähtii”, Lyyti lupasi heti. “Lola, lähetsie mukkaan?” Lola nyökkäsi haudanvakavana.
“Ootko sä varma?” Salma oli kyykistynyt silittämään pikkukissaa.
“Totta kai. Voiko joku hakkii jotaki mihin myö suahaan käärittyä se?”
Joku tuntilaisista löysi jostain pehmeän viltin. Senseä piti liikutella hyvin varovasti. Käsitellen kissaa kevyesti kuin höyhentä, Salma laski sen Lolan käsivarsille asetetulle viltille.
Lyyti lähti puolijuoksua autolle ja ajoi sen aivan tallinoven eteen, niin ettei Lolan tarvinnut kantaa Sepi-raukkaa parkkipaikalle asti. Lola istui vänkärinpaikalle tuskainen Sense sylissään, ja tytöt loivat toisiinsa vakavan katseen. Nyt eläinlääkärille ja äkkiä!

[Lyyti]

02.10.2020 Synkkiä hahmoja tallin täydeltä (huomiselle eli perjantaille)

Ester ja Ruut. Raamatullisista nimistä huolimatta näistä siskoksista oli hengellisyys kaukana. Ester ja Ruut olivat Seppeleen tuntiratsastajien aatelia. Vanhempi tyttö, Ester, oli käynyt Seppeleessä tunneilla jo useamman vuoden, varhaisteinistä asti. Hän oli todella hyvä ratsastaja, se oli kaikkien pakko myöntää. Ester oli edennyt torstain vaB-tunnille, ja rahkeita oli varmasti pidemmällekin. Hän myös valmentautui ja kilpaili jollain toisella tallilla asuvalla vuokrahevosellaan. Pikkusisko Ruut oli aloittanut ratsastuksen vasta hiljattain (lopetettuaan balettitunnit ja mandariinikiinan opiskelun), mutta oli jo hyvin omanarvontuntoinen.
Esterin ja Ruutin läsnäolon tallilla aisti; heissä oli jotain jäistä. Mikään ei ollut koskaan hyvin. Ratsuissa oli milloin mitäkin vikaa, talli oli epäsiisti, satulahuone läävä, vessa oksettava. Ääneen sanotut kommentit saattoi vielä jotenkin sulattaa, mutta pahinta olivat ne pitkät, hyytävät katseet, joilla kaksikko skannasi ympäristöään.
Hoitajat olivat nimenneet siskokset keskenään Iso-Möröksi ja Pikku-Möröksi, sillä heidän vanavedessään kaikki tuntui jäätyvän. Lempinimi saattoi tuntua ilkeältä, mutta se oli reaktio kaikkeen siihen ilkeilyyn, mitä varsinkin Ester oli Seppele-vuosinaan ehtinyt suunnata hoitajia kohtaan. Hän oli mm. kutsunut Pyryä oudoksi vätykseksi ja Inkeriä kaikkitietäväksi nobodyksi, ja oli jopa ehtinyt iskeä kyntenä Lyytiin, kutsuen tätä Ruutille kovaäänisesti “maalaisjuntiksi”.

Mutta Ester ja Ruut toivat Seppeleelle rahaa, sitä ei voinut kieltää. Pätäkkää perheeltä ei selvästikään puuttunut. Ruut, joka oli herranjee vasta 14-vuotias ja ratsastanut vasta lyhyen tovin, oli nytkin tallilla päällään takki, jonka Lyyti oli nähnyt Hööksin kuvastossa – hintaan 320 euroa! Kuka hiivatti maksoi niin paljon teini-ikäisen ratsastustakista? Ester myös varasi yksityisvalmennuksia Hanskilta, ja joskus tytöt myös järjestivät yksityistunteja snobikaveriporukoilleen.

Anne oli kuulemma saanut Esteristä ties miten paljon valituksia vuosien varrella. Hän oli saanut tytön jotenkin ruotuun, mutta Salmalla ja Emmyllä ei ollut vielä ihan samanlaista auktoriteettiä kauhukaksikon suhteen. Sitä paitsi Ester oli fiksu ja tiesi rajansa; niinpä tallinomistajien oli vaikea puuttua hänen asenteeseensa, kun se ei yltynyt suoraksi kiusaamiseksi. Ruut oli ihme kyllä nuoresta iästään huolimatta melkein yhtä inhottava kuin Ester, vaikka häntä kohtaan tallilaisilla oli huomattavasti enemmän empatiaa; tyttö taisi vain matkia isosiskoaan, kuten kaikki pikkusiskot jossain vaiheessa.
Hoitajat tiesivät, että heidän pestiinsä kuului asiakaspalvelu. Niinpä vaikka kuinka paljon kismitti, olivat kaikki ystävällisiä ja asiallisia siskoksia kohtaan. Sillä tavalla he ehkä myös asettuivat tyttöjen käytöksen yläpuolelle – vaikka se vaikeaa olikin ja Inkeri oli kiukusta puhissen väkertänyt muutaman mörkömeemin hoitajien ryhmäkeskusteluun.

Ruutin tunti, jatko I junnut, oli tänään, ja ah ihanuutta, hänen ratsukseen oli määrätty Oili. Lyyti oli jo kuullut (ainakin kaksitoista kertaa), että tytöt eivät pitäneet kylmäverisistä. Tai siis ainakaan suomenhevosista. Niistä tuli jotenkin mieleen... piiat ja rengit ja talonpojat, Ester oli kerran kommentoinut, ja luonut Lyytiin paljonpuhuvan katseen.

Noh, Lyyti rakasti talonpoikaishevostaan. Hän harjaili sitä kaikessa rauhassa kentän edessä olevassa katoksessa, eikä korvaansa lotkauttanut Ruutin ja Esterin supinalle (siis eikö tammaa muka voisi satuloida sisällä tallissa?!). He eivät yleensä osallistuneet hevosenhoitoon, paitsi, jos kyseessä oli joku harvoista neitien arvolle sopivista hevosista. Vaikka Lyyti tiesi kyllä, että Ruut piti salaa poneista: hän oli yllättänyt tytön silittelemästä Akkaa ja Eemeliä useamman kerran. Jotenkin kävi sääliksi Ruutia, joka seurasi isosiskonsa vanavedessä. Ja Esteri oli jo 19 – sen ikäisenä olisi kyllä pitänyt kasvaa jo ulos ilkeästä teinivaiheesta.

Oilia ei harmittanut sitten tippaakaan, vaikka joku ei sitä arvostanut. Tamma lepuutti toista takajalkaansa silmät ummessa ja oli harvinaisen rauhallinen. Se oikein havahtui hereille kun Lyyti pyysi sitä nostamaan toista takajalkaansa. Miten joku ei olisi voinut pitää Oilista, Lyyti mietti mielessään. Tietenkään suomenhevoset eivät taipuneet aivan yhtä elegantteihin liikkeisiin kuin puoliveriset, mutta luonteeltaan Oili oli kaiken puolin rakastettava, todellinen hevosystävä. Sen hyöriminenkin oli vain uteliaisuutta ja sydäntälämmittävää ihmetystä maailmaa kohtaan. Yleensä Oilista pitivät kaikki, vaikka se saattoikin olla vähän rasittava. Tamma oli rehti ja yritti aina parhaansa.

“Tulisitsie Ruut mittaamaan jalustimia?” Lyyti huikkasi kun oli saanut satulan Oilin selkään. Nuori tyttö ei vastannut, mutta lampsi kuitenkin tamman rinnalle kopea ilme kasvoillaan.
“Kahohan, nehän ol just sopivat”, Lyyti hihkaisi liioitellun ystävällisesti ja loi voitonriemuisen katseen Esteriin, joka mulkaisi häntä iPhone 11-puhelimensa äärestä. Jotenkin Lyytille toi mielihyvää olla aivan mielin kielin ja täysin immuuni epäystävällisyydelle ja ilkeilylle. Ester kun varmaan toivoi murskaavansa talliväen henkisesti asenteellaan.

Lyyti talutti vielä Oilin maneesiin Ruutia varten (kuin todellinen piika), ja painui sitten oleskeluhuoneeseen etsimään vertaistukea. Siellä oli lauma keskenään höpötteleviä tuntilaisia, mutta sohvalla istui Lyytin onneksi myös puhelintaan kahvikuppi kädessä selaava Manny. Teinitytöt loivat tuon tuosta Mannyyn haaveilevia katseita, mutta tämä oli tapansa mukaan täysin omassa maailmassaan.
“Terve Mänski”, Lyyti potkaisi Mannya tuttavallisesti sääreen, ja poika hätkähti ajatuksistaan.
“Moi. Mitäs sä?”
“Miula on just ollu suur kunnia palvella iso-Mörköö ja pikku-Mörköö”, Lyyti vastasi niin matalalla äänellä, etteivät tuntilaiset kuulleet.
Manny nauroi ääneen. “Voi paska. Ne on kyllä jäätäviä tyyppejä.”
“Arvoo vuan. Ne kohtelee minnuu ku evakkolasta”, Lyyti puuskahti. “Mie en vuan voi käsittee, mitä mielhyvvee ne voikii suaha käytöksestään.”
Manny kohautti harteitaan. “Mä en voi käsittää, miks ne maksaa Seppeleessä käymisestä, jos täällä ei kerran oo mikään hyvin.” Mannykin oli saanut osakseen Esterin kritiikistä.

“Mitähän sille avoimelle tallipaikalle käy”, Manny mietti ääneen. “Mä en tiedä yhtään, montako hakemusta siihen on ees tullu.”
“Miusta Emmy sano jotta muutama jo”, Lyyti vastasi kahviaan hörppien. “Joku shire-varsa... mikä ois miusta aika hauska. Ja joku puolverinen kansa..”
“Aijaa, ei ne omistajat oo mitään tuttuja?”
“Emmie tunnistana niitten nimmii. Joku Emma, mut emmojahan on tuntilaisia montakii... ja sitte joku Milla? Milla-Kaisa tai joku sellane, emmie muista.”
Mannystä kuului jokin ihmeellinen ääni. Älähdys, huudahdus, kiljahdus, miksi sitä nyt olisikaan kutsunut. Lyyti katsahti kummastuneena poikaan (mieheen?), joka oli yhtäkkiä mennyt aivan valkoiseksi.
“Mikäs siulle tul?”
“Milla... Milla-Riina?” Manny henkäisi miltei äänettömästi.
Lyytin aivoissa alkoi raksuttaa: hän muisti erinäisiä tapahtumia, lyhyitä keskusteluja, ja jotain Alviinan levittelemiä juoruja (joille Lyyti oli kyllä laittanut napakan lopun). Hän asetti vaistomaisesti kätensä Mannyn olkapäälle. “Voi Manny... voi ei.”
Niine hyvineen Manny nousi ylös ja melkein juoksi oleskeluhuoneesta niin teatraalisin elkein, että tuntilaiset hiljenivät ja katsoivat hänen peräänsä hölmistyneinä.
Lyytille tuli vaivautunut ja vaikea olo, ja kun ei muuta keksinyt, hän rupesi availemaan kaappeja jotain epämääräistä etsien. “Halluuttekos työ tytöt pulloo? Tiällä ois miun tiistaina leipomoo...”

[Lyyti]

05.10.2020 - Nahan kiillotusta

Maanantai oli Oilin vapaapäivä. Se tarkoitti sitä, että Lyyti olisi saanut liikuttaa tammaa vapaasti. Yleensä hän kuitenkin ratsasteli viikonloppuna sydämensä kyllyydestä (tavallisesti jonkun rennon maastolenkin tai joskus leikkimielisiä esteitä), ja niinpä oli mukava antaa Oilille ihan kokonainen vapaapäivä. Tamma saisi jauhaa heiniä ja hännystellä kavereitaan koko pävän.
Olisi siis hyvä päivä suorittaa muita hoitajille kuuluvia velvollisuuksia – niinkuin vaikka varusteidenhuoltoa. Lyyti piti kyllä yleensä Oilin varusteet tip top -kunnossa, olihan hän (välillä liiankin) tunnollinen ja täsmällinen. Nyt elettiin kuitenkin rapaista syksyä, ja hevosten varusteet tuntuivat olevan jatkuvasti mudan peitossa, suojista ja pinteleistä nyt puhumattakaan. Nahkatuotteita sai kyllä pestä perinpohjaisesti vain ehkä kerran kuussa, muuten ne kuluivat aivan turhaan. Lyyti laskeskeli, että viime pesukerrasta oli ehtinyt kulua jo kuukausi. Niinpä hän päätti käyttää sateisen maanantaipäivän hyödykseen (aamun matikan- ja biologiantuntien jälkeen) ja suuntasi tallille.

Lyyti mietti Mannya, joka oli tällä hetkellä hukkua suurten tunteiden aallokoissa. Sydäntä kärvensi. Kunpa olisi jotain, millä olisi saanut toisen tuskan noin vain pois, mutta totta oli se, että kipeät haavat sai arpeen vain aika... ja ehkä ystävien hiljainen, lempeä läsnäolo. Tulisitsie tallille? Mie mään nytten, Lyyti tekstasi ystävälleen. Katotaan... Manny vastasi melkein heti. Himskatin Milla-Riina! Lyyti kirosi mielessään. Tuntui julmalta, että naikkonen sai Mannyn varomaan ja välttelemään Seppelettä, juuri sitä paikkaa, jonka oli tarkoitus olla heille kaikille kuin lintukoto maailman murheiden keskellä.

Oili käyskenteli niin tyytyväisen näköisenä pihattotarhassa tihkusateesta välittämättä, että Lyyti ei raaskinut mennä edes tervehtimään tammukkaansa. Antoi sen nauttia hevosen elämästä parhaimmillaan.
Tallissa oli hiljaista, kuten nyt arkipäivänä saattoi odottaa. Lyyti rakasti joustavaa aikatauluaan ja mahdollisuutta nauttia näistä hiljaisista hetkistä, ennen kuin iltapäivän ja illan tunnit täyttivät tallin elämällä.

“Moi Eedi!” Lyyti huikkasi naiselle, joka pujahti juuri ulos toimistosta.
“Moi”, Eedi vastasi ja hymyilikin hiukan. “Mitäs sinä?”
“Mitäs mie. Oililla on vappaapäivä ja mie en kehtoo sitä kiusata tännään. Uattelin hoitoo sen varusteet.”
“Hyvä idea... mä voisin tulla seuraksi ja järjestellä satulahuonetta.”

Totuus oli kuitenki se, ettei satulahuoneessa ollut ihme kyllä suuremmin järjestelemistä. Eedi otti pestinsä tosissaan, ja Lyyti oli ihmeekseen huomannut, että tallissa toden totta näytti erilaiselta. Totta kai Pyry ja Inkerikin tekivät työnsä kunnolla, mutta he sietivät jonkinasteista luovaa kaaosta, miltä suuressa ratsastuskoulussa ei voinut välttyä. Eedi varmaan myös etsi omaa paikkaansa Seppeleessä, Lyyti pohdiskeli myötätuntoisesti.

“Kenelläkäs muulla on tänään vapaapäivä...” Lyyti lueskeli ilmoitustaulun tuntitaulukkoa. “Miehän voisin samalla pestä Pinjan ja Eemelinkii varusteet. Niillä kun ei miusta oo hoitajii...”
Pinja-raasu oli yksi Lyytin lempihevosista Seppeleessä. Se oli niin herttainen ja hyväntahtoinen, että melkein raastoi sydäntä ettei tammalla ollut sen ansaitsemaa hoitajaa.

Käytiin tuumasta toimeen: märät rätti ja sieni, satulasaippuaa ja -rasvaa (jota tietenkin käytettäisiin vasta kun nahka oli kuivunut kunnolla). Eedi siivoili nurkkia ja kääri pinteleitä samalla kun Lyyti aloitti Eemelin suitsista. Miten pienet ne olivatkaan!
“Minnuu käy katteeks pikkutyttöjä jotka piäsoo ratsastammaan poneilla”, Lyyti puuskahti. “Mie manguin ponia koko lapsuuven mutta paskat! Myö ratsastettii vuan miun papan ravureila... ja ne ol kaek hulluja.”
Eedi naurahti. “Minä kyllä ratsastelin poneilla... mutta kaipasin taas isompien hevosten selkään!”
“Kai sitä aina halluu mitä ei voi suaha”, Lyyti totesi kuin filosofi konsanaan. “Mitenkä teillä män siellä kisoissa Noksun kans? Ettekös työ eilen männy?”
“Joo... Noh, ihan jees”, Eedi kohautti olkiaan. “Vielä löytyy parannettavaa. Mutta eiköhän se tästä... mun pitäis vaan valmentautua ahkerammin.”
Lyyti jynssäsi Eemelin suitsien poskihihnaa ja katsahti tallikaveriinsa. “Kuule, jos sie halluut joskus jonku mukkaan kisareissuille, mie voin lähtii ilomielin.”
“Ai?” Eedi hätkähti.
“Nii, ni siun ei tarvi tehä koko reissua ihekses.” Lyyti oli miettinyt asiaa eilen, kun oli kuullut Eedin lähteneen kisareissulle itsekseen. Ei varmaankaan ollut helppoa selvitä stressaavasta päivästä yksin. Noksu oli oikukas ja hankalakin, mutta eiköhän Lyyti sen kisahoitajana pärjäisi... tai voisi ainakin ajaa autoa.
“Ai... no kiitos”, Eedi vastasi vähän hämmentyneenä. “Sovitaan siitä sitten joskus.”

Violettihiuksinen Lola kiepsahti ovesta sisään ja melkein säikähti huomatessaan Eedin ja Lyytin. Hän mumisi hieman aran tervehdyksen ja jäi nojaamaan ovensuuhun. Lyyti ja Lola olivat vasta kokeneet yhteisen seikkailun viedessään Senseä eläinlääkärille. Onneksi se episodi oli päättynyt onnellisesti.
“Moi Lola! Mie tässä puhistan Oilin varusteita ku sillä on tännään vappaapäivä. Mitäs sie meinasit?”
“Hilpallakin on vapaapäivä... ehkä mäkin voisin putsata varusteita.”
“Juu, liity vain joukkoon”, Eedi hymyili.

Lyyti teki tilaa Lolalle joka alkoi purkaa Hilpan suitsia reippain ottein. Työn ohessa keksittiin höpöttelemistä niin Eedin vetämästä jatkokurssista, Lolan ratsastuskokemuksista Espanjassa, ja Hubertusratsastuksesta. Ennen pitkään joukkoon liittyi myös Annika, joka auttoi Eediä suojien putsaamisessa. Lyytille onnen jyvät olivat näissä kiireettömissä, kodikkaissa hetkissä. Seppeleen arki sai sydämen lämpimäksi pimenevässä syksyssäkin. Ja sitä onnea ja rauhaa ei Lyyti antaisi kenenkään häiritä, ei edes minkäänlaisten millariinojen.

[Lyyti]

07.10.2020 – Myrskyinen mieli (ja sää)

Lyyti oli vuodessa rakentanut Liekkijärvelle elämän, jossa hän viihtyi. Pienen lyytinkokoisen kolon. Se ei ollut ollut aivan helppoa, ja vuoteen oli mahtunut loputtomilta tuntuvia kasvukipuja. Riipivää yksinäisyyttä ja raskaita iltoja, jolloin kyynelistä ei tullut loppua. Kaipuuta, joka viilsi rintaa niin, että oli vaikea hengittää. Lyyti oli täyttänyt päiväkirjansa kaihoisilla pohdinnoilla ja alakuloisilla runoilla. Mutta kaiken jälkeen hän oli kuin olikin selvinnyt. Kaikki oli hyvin. Oli koti ja kasvimaa ja kuriton koira, oli lukio ja muutamat hassut kurssit, ja ennen kaikkea oli Seppele. Talli, joka tuntui toiselta kodilta.
Lyyti ei pitänyt muutoksista. Hän oli sydämeltään avoin, mutta silti hidas lämpiämään ja hyväksymään uutta. Ja nyt Lyytin maailmaan oli ilmaantunut jotain, josta hän ei oikein ottanut selkoa. Jotain, joka tuntui kummalliselta ja jotenkin... vaikealta?

Jope.

Lyytin äiti oli vetävä nainen, kyllä Lyyti sen tiesi. Kävi jumpissa ja kauneushoitoloissa viikoittain, oli matkustellut ties missä ja puhui sujuvaa venäjää. Kiinnostava ja intellektuelli nainen. Ja kyllä Lyyti sen ymmärsi, että vaikean avioeron jälkeen äidillä oli oikeus elää omaa elämäänsä. Täydestä sydämestään. Mutta Jope, Lyytin ja Lailan äidin uusi miesystävä, sai tytärten elämän raiteiltaan.

Jope oli keski-ikäinen, karvainen köllikkä, joka ajoi työkseen rekkaa ja oli jo PIERAISSUT Lyytin ja Lailan seurassa. Jope piti hassunhauskoja slogan-t-paitoja (esim. “nätti ku sika pienenä”), kokkasi makkarasoppaa jossa oli vain keitettyjä perunoita ja lenkkimakkaran palasia (ja ehkä hitunen suolaa), ja jakoi Facebookissa niitä keski-ikäisten inspiroivia mietelmiä.
Lyyti oli Karjalasta, mikä tarkoitti sitä, että hän oli tottunut äänekkääseen ja varsin riehakkaaseen elämään, mutta nyt ei oltu Karjalassa, vaan heidän vaatimattoman kokoisessa rivitaloasunnossaan, jossa Jope nykyisin viihtyi... liikaa?

“Miulla män hermo kokonaan ku se tännään mäni tupakalle terassille ja piästi Pikin ulos”, Lyyti marmatti Mannylle kun he satuloivat Arktikia ja Lyytiä western-tunnille tallissa. Ulkona mekasti syysmyrsky, joka sai hevoset säpsähtelemään kummissaan. Manny sai jatkuvasti komentaa semivauhkoa Arktikia. “Se oli mänössä kovvaa kyytiä autotielle ja Jope vuan seiso suu auki ku mikäkii tollo.”
Mannya nauratti. Olihan se eriskummallista, että Lyyti oli pahalla tuulella ja valitti kuin viimeistä päivää. “Noh, mutta sä sait sen kiinni?”
“No just ja just. Jos Jope ois tappana miun koiran, se ois ihekkii piässy hengestään”, Lyyti tiuskahti niin topakasti, että Manny ei voinut olla nauramatta vihreät silmät tihrussa.
“Lyyti!!! Uhkasitko sä just listiä sen ukon?!”
“Mie en vuan käsitä miks sen pittää norkkuu meijän nurkissa jatkuvasti. Se kussoo ympäri pöntön reunuksii ja katko miun basilikan.”
“Ootko sä puhunu äitilles?”
“Emmie jotenki kehtoo ku se on niin onnessaan. Ja oonhan mie onnellinen sen puolesta, se ol karmeeta aikoo ku ne eros iskän kanssa. Mutta mie en jotenki kestä sitä ukkoo meijän kotona. Se hengittääki nii raskaasti. Ja kuorsaa ku pien sika!”
Lyyti vouhotti menemään suu vaahdossa ja suki samalla Oilia niin reippain ottein, että tamma kääntyi katsomaan häntä hölmistyneenä. Sen sisäistä tasapainoa ei ollutkaan mikään järkyttämässä. Paitsi ehkä Lyyti, kun pakotti tamman tarhasta satuloitavaksi. Se alistui kuitenkin kohtaloonsa mukisematta, vaikka välillä säikähtelikin tallin nurkissa vinkuvaa tuulta.
“Kyllä sä ajan kanssa totut. Luitko sä sitä kirjaa jo?”
Lyyti ja Manny olivat höpötelleet jotain historiaan liittyvää muutama päivä sitten, ja Manny oli lainannut Lyytille Yuvan Noah Hararin Sapiens – ihmisen lyhyt historia-kirjan.
“Manny, vaikutanko mie siusta siltä, että mie pystyn tällä hetkellä keskittymään lukemiseen miun omassa kodissani jota se haisunäätä terrorisoi?” Lyyti jupisi, nyt jo hymy suupielessään.
“Mä nautin tästä uudesta puolesta sussa”, Manny virnisti. “Kiitos Jope, että mahdollistit tän mulle.”
“Sitä tolleroo siun ei tarvi kiitellä!” Lyyti oli heittävinään Mannya kaviokoukulla.

Hevoset oli saatu satuloitua ja talliin lampsikin cowboy-hattuinen hahmo, vanavedessään tunnin ratsastajat. “Aika ihailtavaa, että Krister pitää tota sombreroa syksylläki”, Manny sihahti. “Ja vielä MYRSKYsäällä.”
“Uattele jos sillä on talvelle joku oma versiosa”, Lyyti tirskahti. “Joku mikä on sisältä vuorattu.”
Hymistellen Manny ja Lyyti luovuttivat Arktikin ja Oilin ratsastajille ja painuivat sitten itse kahvinkeittoon, ihmetellen ikkunasta melkein kaksinkerroin taittuvia puita.

[Lyyti]

08.10.2020 – Myrskyn jälkeen...

Eilinen myrsky oli aluksi vaikuttanut harmittomalta, mutta yön aikana se oli yltynyt raivokkaaksi ja Liekkijärvi oli herännyt tuulen tekemiin tuhoihin. Ei myrsky onneksi ollut pyöräyttänyt koko maailmaa radaltaan, mutta ärsyttäviä tihutekoja se oli silti saanut aikaan. Lyytin puutarha oli mullin mallin, ja naapurin vajan katto oli lähtenyt lentoon. Liekkijärven keskustan kadut olivat roskaisia, kun tuuli oli viskonut ties mitä romua ympäriinsä.
Tallillakin oli tapahtunut: osa hevosista oli tietysti ollut suunniltaan voimakkaan viiman ulvoessa ja ravistellessa seiniä, ja osa tarhojen aidoista oli saanut kyytiä. Tallinomistajakaksikolla, Inkerillä, Pyryllä ja Eedillä olikin ollut kiireinen aamu tiluksia tarkastaessa, ja he vaikuttivat lopen uupuneilta kun Lyyti saapui tallille puolenpäivän maissa.
“Oisinko mie voinu auttaa jossain?” Lyyti kysyi Pyryltä, joka suki suloista Iita-tammaansa käytävällä.
“Mmm... me varmaan ollaan saatu kaikki melkein tehtyä”, Pyry vastasi pohdiskelevasti. “Voisit tietysti kiertää vielä tarhoja ja kattoa jos tuuli vei niihin jotain isoja risuja tai muuta, mitä me ei huomattu...”
Lyyti nyökkäsi ja lähti kirpeään syysilmaan pipoa korvilleen kiskoen. Hän oli varsinainen vilukissa ja oli aloittanut kerrospukeutumisen heti, kun ilma oli viilennyt.

Tallipihalla Lyytiä vastaan loikki aina aurinkoinen ja kupliva Odessa. Tuntui hassulta, että niin energinen tyttö hoiti Röstiä, joka oli laiskin hapannaama, jota maa päällään kantoi. Mutta ehkä vastakohdat tasapainottivat toisiaan. Tytöt vaihtoivat nopeat kuulumiset ja Odessa lähti Lyytin matkaan.

Tytöt kiertelivät tarhoja kaikessa rauhassa, samalla hevosia tarkkaillen ja niistä hyväntuulisesti höpötellen. Niin monta hevospersoonaa, jotakin jokaisen makuun. Tarhoista ei löytynyt sen kummempaa raivattavaa, muutama isompi oksa ja ponitarhassa tuulen juuriltaan repimä puska, joka oli jättänyt maahan kavionmentävän kolon.

“Kato Lyyti, nilkuttaako Roi susta?” Odessa osoitti kaunista, erikoista camarguenhevosta, joka toden totta näytti varovan vasenta takajalkaansa. Oli hullua ajatella, että ruuna oli viettänyt suurimman osan elämäänsä eteläisessä Ranskassa vapaana vaellellen... ja nyt se kökötti tuulisessa tarhassa suomalaisessa ratsastuskoulussa.
“Voi hitto, kyllä se miusta niin tekköö. Pittää sannoo Salmalle ja Emmylle”, Lyyti huokaisi hetken ruunaa tarkasteltuaan.

Tarhat kierrettyään tytöt palasivat talliin ja raportoivat Roin ontumisen Salmalle, joka istui toimistossa ja huokaisi syvään uutiset kuultuaan.
“Oisko sitten kengityksessä mennyt jotain vikaa... kiitos tytöt.” Ja tallinomistaja palasi tietokoneensa ääreen.

“Juuvaanko kahvit?” Lyyti kääntyi Odessan puoleen, joka nyökkäsi. “Joo, miks ei. Ehtiihän tässä.” Illan tunteihin oli vielä aikaa.
Lyyti ja Odessa kääriytyivät oleskeluhuoneen viltteihin ja höpöttelivät kaikesta maan ja taivaan välillä: Seppeleen uusista hevosista ja hoitajista, Hubertusratsastuksesta ja joulukuun Seppele-Cupista. Sitten keskustelu kääntyi “maallisiin” asioihin, pois hevosista, ja päättyi jotenkin elokuviin.
“Siis mä rakastan vanhoja Disney-leffoja”, Odessa puuskahti, “vitsi kun kaikki vanhat videot on tavallaan turhia.”
“Miula on Disney Plus, jos sie halluut viettee Disney-illan joskus”, Lyyti tarjosi keksiään mutustaen. “Myö kahotaan niitä miun siskon kanssa jatkuvasti.”
“Oikeesti!” Odessa innostui. “Millon sulle käy?”
“No vaikka lauantaina illala”, Lyyti vastasi. “Mie oon yksin kotona. Huomena mie mään lapsenvahiks.”
“Jes, se käy hyvin”, Odessa hihkaisi, “kivaa!”

Ovi kävi ja sisään hiippaili Lola, jota Emmy oli kuulemma pyytänyt auttamaan pian alkavalla talutustunnilla. Hän istui sohvalle ujon mutta uteliaan näköisenä ja kuunteli kiinnostuneena Odessan höpöttelyjä.
“Hei Lola”, Lyyti keksi yhtäkkiä ja kääntyi kauniin latinan puoleen. “Tykkeetsie Disney-elokuvista?”
“Joo...?” Lola vastasi vähän kummastuneena.
“Odessa tulloo lauantaina illalla miun luokse ja myö kahotaan jottain vanhoja Disney-leffoja. Sie oot enemmän ku tervetullu.”
Lola räpäytteli silmiään hämmästyneenä, mutta suli sitten lämpimään hymyyn. “Kiitos, mä tulisin mielelläni.”
Leffaillan herkkuja suunnitellen tytöt palasivat tallin puolelle.

Rento Disney-ilta lauantaina Lyytin luona - kaikki halukkaat tervetulleita, Lyyti varmasti kutsuu porukkaa

[Lyyti]

09.10.2020 – Etkot tallilla

Seppeleen tallipiha kylpi auringossa. Valo sai luonnon ruskaiset sävyt loistamaan räikeinä. Lyyti ei voinut olla hymyilemättä katsellessaan pihattotarhassa käyskenteleviä hevosia, eritoten rakasta Oiliaan. Sen sydänystävä, suloinen Vappu, oli jo haettu sisälle, joten Oili tyytyi hännystelemään Mistelin Viki-tammaa. Lyyti pujahti aidan sisäpuolelle ja komensi luimivia Peckiä ja Arktikia kauemmas. “Emmie teitä tullu häirihtemmään, hölömöt.”
Oili lähti Lyytin mukaan varsin kiltisti, ja Lyyti rapsutti tammaa sen otsatukan juuresta tyytyväisenä. “Sie se oot kultanen.”

Sahra ja Kamilla, iltapäivän alkeistuntilaiset ja hyvät ystävät, odottivat ratsujaan, Oilia ja Hestiaa, kentän katoksella. Tuulia ja Lyyti hymyilivät toisilleen taluttaessaan hoidokkinsa tytöille valmiiksi. Kamilla oli ikionnellinen päästessään harjaamaan kirjavaa Hestiaa, mutta Sahra vaikutti vähän aralta. Tyttö näyttikin niin pieneltä ja heiveröiseltä Oilin vieressä.
“Mua vähän jännittää Oili”, hän melkein kuiskasi Lyytille, isot tummanruskeat silmät melkein vetisinä.
“Se on kiltti, vaik voiki hyörii”, Lyyti vakuutteli tamman kaulaa rapsuttaen. “Oisko siusta mukava jos myö jiätäis tähän avuksi?”
Sahra nyökkäsi ja hymyili rohkaistuneena. Lyyti ja Tuulia notkuivat mielellään tyttöjen seurana, syksyisessä auringossa paistatellen. Oli hauska katsella ja kuunnella Sahraa ja Kamillaa, varhaisteinejä jotka olivat vielä hevosharrastuksensa alussa. Oili varmaan aavisti Sahran jännityksen ja seisoi pääosin paikallaan alahuultaan lerputellen. Se oli vähän tuulella käyvä: toisinaan otti hoitajan hermostuneisuudesta itseensä ja kieppui edestakaisin kahta kauheammin, ja toisinaan taas ehkä tunsi myötätuntoa ja oli lauhkea kuin lammas.

“Moneltako sie määt sinne Eedin tupareihin?” Lyyti kääntyi ystävänsä puoleen. Oli jälleen yksien Seppele-juhlien aika, kun tallin uusin työntekijä oli kutsunut porukan kekkereihinsä. Suurin osa talliväestä oli tulossa. Mannykin kuulemma, vaikka poika olikin käyttäytynyt jotenkin oudosti kun Lyyti oli kysellyt tämän suunnitelmia aamusella. Joka tapauksessa tulossa olisi varmasti tapahtumarikkaat juhlat, sillä kaksi asiaa Seppeleen väki taitoi: ratsastamisen ja bailaamisen.
“Ajattelin mennä aika aikaisin, kun en viittis olla hirmu myöhään...” Tuulia mietti. “Me ajateltiin lähteä huomenna ruskaretkelle paistamaan makkaraa ja nauttimaan luonnosta, ja ois hyvä lähteä matkaan jo aikaisin.”
“Miula on lapsii hoiossa varmaan seitsemään saakka... hei, siehän voisit tulla vaikka meille, ja männään yhessä seiskan aikoihin? Meiltä kävelöö Eedin luo varmaan kymmenessä minnuutissa.”
“Joo, mikä ettei”, Tuulia hymyili. “Mähän tuun teille sitten melkein koko viikonlopuksi, kun sulla on huomenna se leffailta!”
Tuuliasta oli vaivihkaa tullut yksi Lyytin sydänystävistä: maanläheisten tyttöjen oli ollut vaivatonta löytää yhteinen sävel.

Sahra ja Kamilla selvisivät satuloinnista melkein itsekseen – Lyyti sai auttaa vähän, kun Oili nosti päänsä korkeuksiin kuolaimia väistellen. He auttoivat Tuulian kanssa tyttöjä vielä kiristämään satulavyön ja lyhentäämän jalustimet selästä käsin, ja sitten Sahra ja Kamilla pääsivätkin jo kiertämään kaviouraa.

Juuri sopivasti kentän viereiseltä metsänlaidalta tallipihaan köpöttelivät Eedi ja Noksu. Mustankirjava ori oli valtava, ja Lyyti pysyi yleensä siitä turvallisen välimatkan päässä. Niin oikukkaalta se vaikutti – hän oli kerran meinannut saada kaviosta pujahtaessaan hevosen ohi tallikäytävällä.
“Moi Eedi!” Tuulia huikkasi kun tämä laskeutui uljaan ratsunsa selästä. “Me juteltiin just sun tupareista.”
“Ai”, Eedi totesi yksinkertaisesti, mutta selvästi ilahtuneesti. “Kiva jos tuutte.”
“Totta kai myö tullaan”, Lyyti puuskahti. “Mie aion leipoo kinkkupiirakkaa ja juustosarvia.”
“Ai kiitos”, Eedi hymyili ja samalla hyssytteli steppailevaa oriaan. “Noh... mä lähden nyt hoitamaan tän tarhaan.”
“Tuu sitten taukohuoneeseen”, Lyyti ehdotti, “mie tein mansikkamehhuu niin monta litroo että jouvuin tuomaan muutaman pullon tännekkii.”
“Vai että mansikkamehua”, Eedi naurahti.
“Juu, ihan vuan mehhuu”, Lyyti virnisti. “Jos pietään tallilla alkoholittomat etkot, miusta kun tuntuu että siun luona meno voi yltyy villimmäkskii.”

Oili & Lyyti 18HM

[Lyyti]

11.10.2020 Viikonlopusta palautumista

Viikonloppu oli ollut vauhdikas. Perjantain tuparit olivat venähtäneet Lyytiltäkin aamuyön pikkutunneille – ehkä booli oli ollut jotenkin pettävän tujua, ehkä Lyyti oli vain alitajuisesti kaivannut irroittelua. Joka tapauksessa hän oli löytänyt itsensä Fleimistä jorailemasta pilkkuun saakka. Tupareihin oli mahtunut kevyttä draamaakin, jota varmaan selviteltäisiin seuraava viikko. Eilen taas oli ollut rennon leffaillan vuoro, ja Lyyti oli ollut (krapulan pois nukuttuaan) mitä onnellisin emäntä. Hän rakasti muiden kestitsemistä ja olikin ollut elementissään, sytytellen kynttilöitä ja sulatellen pakastimesta kaikenlaista tarjottavaa. Miten ihanalta tuntuikaan viettää aikaa talliväen kanssa. Lyytistä tuntui siltä, että monen aiemmin hieman etäisen tallikaverin kanssa heidän välilleen oli puhjennut orastava ystävyys. Se lämmitti sydäntä.

Leffaillassa oli myös saanut alkuunsa idea, jonka johdosta Oilin turvan edessä heilui tällä hetkellä Whinny-tamman kimo takalisto. Liinu ja Lyyti olivat sopineet reippaasta maastolenkistä, ja kaksikon teki mieli hypätä myös muutama este. Jotkut poniratsastajista olivat käyneet maastoesteillä aiemmin viikolla ja ne olivat kuulemma hyvässä kunnossa. Sää oli kuiva, vaikka vähän tuulikin, joten tytöt olivat ottaneet tilaisuudesta irti ja lähteneet ratsaille jo aamusta. Tuntui jotenkin ihanalta saapua tallille aikaisin sunnuntaiaamuna, vielä unihiekkaa silmistä räpsytellen, ja istua satulaan kuin vaivihkaa, muiden tietämättä. Ihan kuin maastolenkki olisi ollut Liinun ja Lyytin oma salaisuus.

Syksyn kauniit värit olisivat pian muisto vain; ilkeä, mieli pahantahtoinen tuuli ravisutteli puita niiden ruskaisista puvuistaan. Vuoden lohduttomin oli kohta täällä, luonnon alaston hengähdyshetki syksyn ja talven välissä. Rumina seisovat paljaat puut, loska ja rapa, apean harmaat taivaat. Mutta siitä selvittäisiin kyllä, sillä lumen mukana saapuisivat vihdoin talven riemut, auringossa kimaltelevat hanget ja öiden tähtisade.

Oili oli varsin tomeralla tuulella, se askelsi Whinnyn perässä korvat höröllään ja olisi varmaan jolkotellut valkean tamman ohi, jos Lyyti vain olisi laskenut. Kaikenlaisesta höpsöilystään huolimatta Oili oli kuitenkin luotettava ja mukava maastoratsu, varsinkin kun sen mukana oli Whinnyn kaltainen varma hevonen.
“Otetaanko ravi?” Liinu huikkasi olkansa yli ja Lyyti vastasi myöntävästi. Hevoset lähtivät matkaan tyytyväisinä puhisten.

Maastoesteet jännittivät Lyytiä isommassa porukassa, mutta Liinun ja Whinnyn kanssa hänellä oli varma ja rauhallinen olo. Niinpä vaikka esteet ylittyivät vauhdikkaasti, Lyyti pystyi nauttimaan kavioiden kuminasta ja kasvoja pieksevästä tuulesta. Oili jäi jälkeen Windistä, joka kirmasi heidän edessään kuin valkea aave, ja siitä kimmastuneena kiristi tahtia niin, että Lyyti sai pidätellä sitä nauraen. Hänen sydämensä hakkasi vauhdin ja vapauden riemusta. Mikä onni viettää syyspäivää näin.

Lyyti ja Liinu eivät malttaneet olla ottamatta vielä yhtä laukkapätkää, vaikka heidän rakkaat tammansa eivät enää yltyneet ihan samanlaiseen kiitoon. Loppumatka tallille kuljettiin rennossa käynnissä, ja Lyyti antoi Oilin kulkea Whinnyn vierellä. Ratsastajat höpöttelivät kaikenlaisesta: Liinun kisa- ja valmennussuunnitelmista (joista hän oli hieman vaitonainen), Lyytin jatkokurssista, hevosen omistamisesta. Liinu oli aiemmin vaikuttanut kovin varautuneelta ja kaukaiselta, mutta Lyytistä tuntui, että hän oli onnistunut kuromaan välimatkan kiinni: nyt Liinu jutteli ja nauroikin, ja sanoi tulevansa mieluusti toiseenkin leffailtaan.

Tallipihassa matkaan olivat lähdössä Tuulia, Saaga ja Nella ponikolmikollaan. Ihan kuin he olisivat vaihtaneet vuoroa luonnosta nautiskelusta. Lyyti ja Liinu toivottivat tytöille mukavaa reissua, ja alkoivat itse hoitaa hionneita ratsujaan takaisin tarhaan.

[Lyyti]

13.10.2020 Kukkulan kuningas

Oili oli levottomalla tuulella. Koska ulkona oli koleaa ja tamman ulkona hoitaminen ei enää huvittanut edes yleensä säähän sopeutuvaa Lyytiä, hän oli parkkeerannut tamman pesuboksiin. Siellä se seilasi kuin aalloille eksynyt paatti ja melkein liiskasi Lyytin pitkillä koivillaan.
“Oili! Rauhotu!” Lyyti ähkäisi turhautuneena, kun sai juuri ja juuri varpaansa turvaan Oilin rauhattomilta kavioilta. Tamma heilautti päätään ja asettui hetkeksi, mutta heti kun karsinassaan seisoskeleva Whinny kolisteli jotakin, hörähti se uteliaana, korvat pyörien kuin propellit.
“Onkos se villillä tuulella”, Liinu huikkasi tammansa luota.
“No arvoo vuan”, Lyyti puuskahti. “Onneks se piäsöö hyppeemään...”
Saaga, jolle Pirre oli Oilin määrännyt, oli tekstannut Lyytille olevansa myöhässä, ja pyytänyt tätä satuloimaan Oilin valmiiksi. Sehän passasi Lyytille, vaikka hän saikin komentaa armasta hoidokkiaan kuin kuritonta tenavaa. Ennen pitkää Oili oli kuitenkin suitsittu ja satuloitu, ja Lyyti ehti taluttaa sitä puoli matkaa maneesille ennen kuin huohottava Saaga harppoi hänen luokseen.
“Voi kiitos! Meinasin ihan myöhästyä.”
“Siehän olit just ajoissa”, Lyyti hymähti ja ojensi Oilin ohjat Saagalle. “Se onkii reippaalla tuulella...”
“No siltä näyttää.” Saaga sai jarrutella Oilia toden teolla. “Okei, nähään tunnin jälkeen!”

Peck ja Rösti olivat samalla tunnilla, joten Lyyti köpötteli talliin Annikaa ja Odessaa etsimään. He löytyivät satulahuoneesta, ja kuin yhteisestä sopimukseta tytöt suuntasivat tee- ja kahvitauolle oleskeluhuoneeseen. Siellä istuikin puhelimellaan Valtteri, ja samaa lukiota käyvä porukka alkoikin heti höpötellä koulukuvioista. Matikanopettaja, jäyhä ja äkäinen Marita Keko, oli antanut Valtterille kitkerää palautetta tuntikäyttäytymisestä. Tytöt olivat myötätuntoisia – Marita oli niin pahansisuinen, että olisi varmasti käyttänyt karttakeppiä, jos se vain olisi vielä ollut suotavaa Suomessa.

Ovi kävi, ja sisään astui Manny. Annika ja Odessa menivät jotenkin hämilleen, sillä Mannyn kasvot olivat edelleen varsin rujon näköiset. Tupareissa paljastunut yhteenotto Ilpon, Mannyn työkaverin ja mörkötuntilaisten isän, kanssa oli aiheuttanut melkoisen polemiikin. Salma ja Emmy olivat olleet kauhuissaan. Esteriä ja Ruutia tuskin tallilla hetkeen näkyisi... elleivät he sitten tulisi ihan kiusallaankin.

“Manny, Manny, komeampana kuin koskaan”, Valtteri totesi jotenkin mairealla äänellä. Lyyti kurtisti kulmiaan, kun Mannyn kasvoille levisi jotain melkein uhmaavaa. Ihan kuin kaksikon välillä olisi ollut jotain kitkaavaa... Kaksi kukkoa kanalauman seassa, Lyyti melkein naurahti ääneen mieleensä juolahtaneelle vertauskuvalle.
“Kyllä se näyttää jo paljon paremmalta”, Annika vakuutteli hätäisesti. “Haluatko sä kahvia?”
“En mä... tulin vaan hakemaan tän...” Manny mutisi, kaappasi sohvannurkasta jonkun villapaidan näköisen ja painui matkoihinsa.
“Vanha kunnon Mäni”, Valtteri naurahti, kun italiaanosta oli jäljellä enää hänen jälkeen jättämänsä hämmennys. “Mitenhän se oikein onnistuu pokaamaan sen Inkerin itelleen?”
Odessa, Annika ja Lyyti katsahtivat poikaan vähän kummastuneina. Inkeri? Hitaasti Lyyti hoksasi, miksi Manny oli ehkä viime aikoina ollut erityisen ahdistunut ja vaivautunut, varsinkin tupareissa... Puheenaihe vaihtui nopeasti Hubertusratsastukseen. Lyyti osallistui keskusteluun, mutta oli mietteissään. Hän kaivoi puhelimensa esiin ja lähetti nopean tekstiviestin.

Hei, onko siulla kaikki ok?

20HM!

[Lyyti]

19.10.2020 Tavallinen tiistai

Syksyn viime viikot olivat olleet varsin myrskyisiä. Ihan kuin luonto olisi ollut vihainen joutuessaan luopumaan kesän koreudestaan. Puissa oli vielä ruskaisia sävyjä (onneksi, muuten viikonlopun Hubertus-ratsastuksesta tulisi aika karu), mutta oltiin vakaasti lähestymässä sitä syksyn ja talven märkää ja epämiellyttävää taitekohtaa. Rapaista ja sateista oli jo, ja ratsastustallin arki oli muuttunut kuraiseksi ja sottaiseksi. Talliväen arki oli jatkuvaa lakaisemista, pyyhkimistä ja harjaamista. Jotkut hevosista olivat todellisia sottapyttyjä – pihatossa asuva Oili niiden joukossa. Lyytistä tuntui, että tamma olisi mielellään ollut jatkuvasti kurakerroksen peitossa. Niin autuaasti se piehtaroi jokaisessa mutaisessa lätäkössä. Yhä useampi tuntiratsastaja pyysikin apua Oilin hoitamiseen, muuten sen sukimisessa olisi kestänyt ikuisuus.

Pimenevät ja kylmenevät illat saivat Lyytin väsyneemmäksi. Koulutehtäviä ei ollut edelleenkään paljoa, mutta ne tuntuivat silti uuvuttavilta. Laila-sisko oli aamu-uninen, joten Piki-koiran ulkoiluttaminen oli Lyytin velvollisuus – ja herääminen pimeinä, kosteina aamuina alkoi tuntua vaikeammalta ja vaikeammalta. Seppele oli onneksi edelleen valon ja ilon lähde; aina oli vireillään jokin tapahtuma tai riento, jota odottaa ja johon valmistautua, ja tavallinen arkikin sai Lyytin sydämen sykkimään lämpimänä. Kuraiset pintelit, heinänkorret tallikäytävillä, lainakypärät aina hieman sekavassa rivissä. Luvattoman monta kaakao- ja teekupillista oleskeluhuoneessa. Heinäntuoksuista ja kotoisaa.

Lyyti ratsasti tunneilla kahdesti viikossa, Annen ja Eedin pitämillä jatkokursseilla. Varsin osaamattomasta maalaistollikasta oli kuoriutumassa ihan kelpo tuntiratsastaja. Ei Lyyti edelleenkään kokenut suurta intohimoa kouluratsastuksen yksityiskohtaisia kiemuroita kohtaan, mutta kehittyminen oli hauskaa. Varsinkin Eedin kurssi, jolla Lyyti ratsasti yksinomaan Paahtiksella; niin hän pääsi tutustumaan oriin kunnolla, oppimaan sen tavat ja mieltymykset niin, että pystyi myös keskittymään ja ymmärtämään omaa ratsastustaan paremmin.

Oili seisoi tiistaisessa tihkusateessa melkein itsepäisesti, kun Lyyti harppoi hakemaan sitä talliin. Tammaa eivät syksyn säät hetkauttaneet – myrskyisetkin päivät se oli ohittanut pärskähdyksellä, Emmy ja Salma kun olivat pelänneet pihaton hevosten tulevan aidoista läpi. Rohkeutta vaiko välinpitämättömyyttä, joka tapauksessa Lyyti oli tyytyväinen tyynisieluiseen tammaansa.
Oili ei tullut portille hakijaansa vastaan, mutta ei myöskään lähtenyt karkuun Lyytin lähestyessä sitä. Kaksikko lähti tallia kohden – hämärtyvinä, sateisina iltapäivinä ei paljoa kiinnostanut hoitaa hevosia ulkona, ja yleensä tallista löytyi aina tilaa ihmeen kaupalla. Olipa Lyyti useamman kerran pyöräyttänyt Oilin jonkun toisen hevosen karsinaan pahimmassa hädässä, vaikka ei ollutkaan ihan varma, oliko se aivan Seppeleen etiketin mukaista.

Tällä kertaa Lyyti saikin Oilin käytävälle, ja moikkasi Lyyliä harjailevaa Meliä – molemmat hevoset olivat menossa iltapäivän estetunnille. Oili oli menevällä tuulella ja tarkkaili tallin elämää korvat uteliaassa hörössä. Se ei sitten ikinä kyllästynyt ympäristönsä tapahtumiin, Lyyti mietti hymähtäen, vaikka ne oikeastaan kulkivatkin aina samaa rataa. Seppeleen arki-illat olivat vilkkaita, täynnä innokkaita tuntilaisia ja hoitajien tunnollisia rutiineja. Vaikka uutena hoitajana kaikki oli ollut vähän jännittävää, nyt Lyyti oli löytänyt paikkansa tallin tohinassa. Hän osasi neuvoa tavaroiden paikat, hevosten karsinat ja tallin tavat. Oilin ensimmäinen ratsastaja, Julia, oli jo pitkän linjan seppeleläinen ja autteli Lyytiä tamman harjaamisessa vähän hajamielisesti, sujahtaen tuon tuosta juttelemaan jollekin kaverilleen tai ihmettelemään jotain hevosista. Ehkä tuntiratsastamisessa oli oma vapautensa ja riemunsa, vaikka Lyytille se ei olisikaan riittänyt – hän kaipasi vastuuta, omaa paikkaa, tehtävää ja touhuttavaa.

Julia lähti taluttamaan satuloitua Oilia kohti maneesia, ja Lyyti tarttui luutaan – tallikäytäviä lakaistessa ehti samalla kuikuilla karsinoihin ja vaihtaa kuulumisia tuttujen kanssa. Hubertusratsastuksesta riitti puhuttavaa, ja Lyyti odotti jo sydän kuplien jälleen uutta Seppele-kokemusta. Talli piti hänet niin kiireisenä, ettei ollut aikaa antaa syysväsymykselle valtaa.