Hestian hoitokirja

[Tuulia]

Throwback:
Ratsastuskoulumestaruudet 2016 | Tuulia & Hestia

 ♥ Seikkailuni Hestian kanssa vuosina 2014-2015: Hestian päiväkirja


24.11. Maailman paras idea

Sanotaanko että ehkä maailman paras idea ikinä lähteä kilpailemaan useisiin osakilpailuihin 70 sentin esteratoja. Etenkin kaikkien nolojen kisakokemusten jälkeen.

No, sanotaanko että mulla on hyvä selitys. Wilma ylipuhui mut, salakavalasti mutta varmasti. Eräänä kauniina päivänä löntystelimme maastossa, minä Huiskan selässä ja Wilma Hestian selässä. Kun satuin mainitsemaan, että olisi kiva taas ratsastaa Hestialla, tyttö oli tokaissut:
"Mä tiiän miten voit ratsastaa sillä monta kertaa! Lähe sillä ratsastuskoulumestaruuksiin, siel on valkat ja osakilpailut ja voit reenaa viikkoisin!"
Sanotaanko, että en ihan innostunut. Viime ratsastuskoulumestaruuksissa olin ollut viimeinen, suoritukset oli menny täydellisesti pieleen ja honkia päin, olin itkenyt kisa-alueen laidalla Kasperin paitaan ja tuntenut oloni surkeimmaksi ratsastajaksi maan päällä. Ja sitä aiemmin, kun olin hypännyt 70 senttiä, olin tippunut päistikkaa Rosan kyyistä hiekkaan. Koko kisakansan nähden.

"Mutta mä lähen sun mukaan hoitajaks ja autan sua!" Wilma hihkui ihan innoissaan. "Jooko, pliis, suostu nyt, mä tahon päästä kannustaa teitä kentän laidalla!!"
Ja arvatkaa vaan oliko se hihkunut riemusta, kun olin epäröivästi mumahtanut. Ei se ollut mikään suostumus?? Kuitenkin olin tytön raahaamana löytänyt itseni ilmottautumislistan edestä ja hetken tuherruksen jälkeen mun nimi oli siinä. Jippiiii...

Niin Wilma oli raahannut mut vielä samana iltana maneesiin ratsastamaan Hestialla, koska tammalla oli torstain tapaan vapaapäivä. Oli ihanaa olla taas tamman selässä, vaikka edelleen pidin itseäni liian puskaratsastajana sen vakituiseksi ratsastajaksi. Mutta nyt jätettäisiin puskailut ja kilpailtaisiin! Me mentiin vähän koulua ja kokeiltiin ihan nopeesti pikkusta estettä, sillä valmennukset olivat kuulemma jo viikonloppuna, enkä ollut istunut Hestian kyydissä pitkään aikaan. Elokuussa uittomaastossa ja syyskuussa maastoesteillä, ei kummemmin muuten. Salaa olinkin iloinen, että saisin nyt ratsastaa Hestialla monta kertaa, mutta samalla mua jännitti ne kisat... Ehkä niistä selvittäisiin.


RKM Annen kouluvalmennus 26.11.

Huh, eka valmennus ennen ekoja kisoja. Kouluratsastus ei niin paljoa jänskättänyt, esteissä jännitin aika korkeaa luokkaa. Kouluratsastuksessa oli silti haasteensa, oikeestaan se olisi varmaan haastavampi mulle - piti osata itsekin ratsastaa hyvin. Tänään Hestia oli aika tavallisella tuulellaan, kuunteli ratsastajaa ja tahtoi eteenpäin - ehkä tästä vielä tulisi jotain.

Miten saan juuri tämän hevosen lämmittelyajassa toimimaan? Mitä täytyy tehdä ja kuinka ratsastaa?

Se olikin visainen kysymys Annelta. Hestia, no, oli mun mielestä aika helppo tapaus, jos sillä oli normaali päivä. Sen sai lyhyelläkin verkalla hereille ja kuuntelemaan ratsastajaa, tosin joskus se kaipasi vauhdikkaampaa menoa turhien energioiden purkamiseksi.

Lämmittelyn jälkeen harjoiteltiin siirtymisiä ja voltteja ravissa. Vastaako tarpeeksi nopeasti apuihin? Kuinka hevonen taipuu? Kumpi puoli on vaikeampi? Tukeeko ohjaan, puskeeko lapaa ulos, vastaako sisäpohkeeseen?

Hestian kanssa sain olla tosi tarkkana avuista, sillä yleensä se vastasi niihin heti. Ei voinut hirveästi ennakoida, toisin kuin esim. Huiskalla, jolla laukkapohkeita sai alkaa antamaan tyyliin kierrosta ennen siirtymistä... Siinä taisi olla syy, miksi allani oli kisoissa Hestia. Sen kanssa pystyi keskittymään oleelliseen.

Keskiravi. Pidentääkö askelta? Oma istunta säilyy? Siirtymiset askellajin sisällä?

Joo, ihan hyvin se kai meni. Ainakin tuli vauhtia!

Laukka. Pysyväthän tiet kunnossa, ympyrät suurina ja kulmissa käydään? Onhan kontrolli jokaisella askeleella?

Hestian laukka on aika nopeatempoista, niin välillä en meinannut ehtiä antamaan kaikkia apuja ja oltiin vähän myöhässä ympyröille lähdöissä, mutta koitin paremmin seuraavalla kierroksella - tosin silloin oiottiin vähän kulmassa. Oli välillä vaikea muistaa niin moni asia, mutta onneksi ei tarvinnut koko ajan ylläpitää laukkaa, kun Hestia tykkää muutenkin laukkailla!

Omat vaikeat palat ohjelmasta. Mitkä ne ovat?

Apujen ajoitus ja vauhdin pitäminen sopivana, ettei pikkutamma lähde lapasesta. Kerran laukannosto ei ole ongelma, taitaa siisti jarruttaminen ilman turhaa kiskomista olla, mutta päivän mukaan puretaan energioita ennen valkoisten aitojen sisään menemistä, niin eiköhän se siitä. Ja vaikka kouluosuus menisi vähän huonommin, luotan esteisiin - Hestia tykkää hypätä ja mä ehkä selviän selässä tasapainoilemalla... Heh, no on mulla vielä vähän aikaa harjotella esteitä. Odotankin jo innolla huomista estevalkkaa!


RKM Annen estevalmennus 27.11.

Estevalkka alkoi lämmittelyillä, mutta pian pääsimme hyppäämään yksittäisiä esteitä. Hestialla riitti vauhtia ja vaikka välillä ponnistuspaikka jäi liian kauas esteestä, liideltiin me esteistä yli. Mä jopa unohdin sen, että osa esteistä oli melkosen korkeita. Mun pitäs varmaan ryhdistäytyä este- ja kouluratsastuksessa, että voisin joskus oikeasti hypätä vaikka metriä ja päästä oikeasti helppo bee tasolle asti!

Ristikon ja pystyn hyppimisen jälkeen päästiin ratsastamaan radasta osia. Annella oli hyviä vinkkejä ratsastusteihin ja askeleiden määrään, ja sitten me mentiin vuoronperään esteistä yli ja opittiin toisten virheistä ja etenkin omista. Toisten onnistumisista kerättiin hyviä vinkkejä ja jätimmekin hyvillä mielin esteet tauon ajaksi.

Tauon jälkeen jokainen pääsi hyppäämään rataa itse. Mun ja Hestian rata lähti vauhdikkaasti käyntiin, mutta huomasin tamman jo vähän rauhoittuneen. Silti se teki parhaansa minua kuunnellakseen. Ensimmäisen pystyn jälkeen piti vähän koota laukkaa ja kääntyä kohti kolmoissarjaa, onneksi esteet eivät olleet kovin korkeita Hestialle. Sarjan jälkeen annoin Hestin tasoittaa laukan rauhassa, ja kaarroimme loivasti kohti vesiestettä, jolle kerättiin vähän kovempi vauhti. Vesiesteeltä tehtiin melkoinen mutka päästäksemme lähestymään suoralla linjalla nelos- ja vitosesteitä, kahta pystyä, jotka oli jo vähän korkeampia ja niiden väliin piti ottaa tarkka määrä askelia. Kulmasta otimme vauhtia kutosesteelle, minkä hyppy lähti vähän laiskasti ja Hestia kolautti puomia.

Se kuitenkin pysyi kannattimillaan ja valmistauduin tiukkaa sarjaestettä varten, sille piti tehä aika terävä käännös ja ottaa vauhtia. Hieman väsyksi käynyt Hestia ei saanut tarpeeksi ponnistusvoimaa toiseen hyppyyn ja jälkimmäisen esteen ylin puomi kolahti alas. Ei se mitään, laukkailimme rauhassa loivalla kaarella kohti kasiestettä. Sen jälkeen olikin jo tuttu pitkä, kahden pystyn sarja, jolle otimme paljon vauhtia. Siihen rata päättyikin! Ihan hyvin meni, mutta Annella oli aika paljon neuvoja, mitä olisi voinut tehdä paremmin. Olin kuitenkin tyytyväinen valkkaan, paremmin se oli mennyt kuin kisat viime vuonna.. No, ehkä tänä vuonna me yllätettäisiin kaikki!


1. Osakilpailu 2.12.2016 Harjoituskisat Vaahterapolussa

Joulukuun alun kilpailupäivä oli hieman kolea ja pikkupakkanen kipristi kuin jännityskin vatsanpohjassa - tänään kilpailut alkaisivat. Onneksi Wilma oli mukana huolehtimassa asioista ja tarkistamassa, etten unohda mitään. Seppeleessä olikin melkoinen hulina, kun useita hevosautoja pakattiin lähtövalmiiksi ja ratsuja talutettiin tallista kyytiin huolella loimitettuina ja kisavalmiiksi laitettuna.

Kisapaikalla riitti kuhinaa. Positiivinen yllätys oli nähdä Venna pitkästä aikaa, tosin toisen tallin joukoissa. Sama vanha poninsöpöläinen se kuitenkin oli. Kisajännitystä oli ilmassa, mutta lopulta päivä sujui oikein mallikkaasti. Sain ratsastettua kouluohjelmani läpi ja olin lopulta kahdestoista. Hauskaa tulostenjaossa oli, kun meitä oli seittemän seppeleläistä peräjälkeen listassa! Ja Inkeri iloitsi voitostaan, joka olikin ansaittu hienon radan ansiosta.

Esteluokka sujui vieläkin paremmin - ratsastin niin tarkasti ja huolellisesti kuin osasin, joten en ihan nopeimpiin aikoihin yltänyt, mutta rata oli täysin puhdas ja sijoitus kuudes! Siitä olinkin erittäin tyytyväinen ja iloinen, piristi koko loppupäivää. Ja olisitte nähneet Wilman, joka koko radan jännitti sormet ristissä ja maaliviivan ylitettyäni ryhtyi pomppimaan ilosta!


2. Osakilpailu 11.12.2016 Yläkokossa

Viikon treenaamisen jälkeen lähdettiin taas kilpailemaan. Nyt mulla oli paljon luottavaisempi mieli eikä enää jännittänyt niin paljoa. Kouluohjelma sujuikin vähän paremmin ja olin kymmenes, mutta iltapäivällä tapahtui jotain… Kun ensimmäisen esteen puomi kolahti alas, ajatus karkasi ja niitä tipahti vielä muutama lissää. Niinpä olin kolmanneksi viimeinen. Melkein olisi voinut mennä taas parkumaan Kasperin kainaloon mutta olinhan jo iso tyttö - ehkä selviäisin ilman serkkupoikaa. No, oikeastihan kyse oli vaan huonosta tuurista, kyllähän minä sen tiesin. Paluumatkalla jo nauroin Wilman kanssa epäonnelleni.


3. Osakilpailu 22.12.2016 1-2-3, Ratsasta! - Kohti mestaruuskisoja 2016 Seppeleessä

Kotikisoissa Seppeleessä oli tietyllä tavalla eri tunnelma, kun ei tarvinut herätä niin aikaisin ja matkustaa toiselle tallille. Ehkä siitä tuli tietty rentous, enkä ollut sitten niin terävänä koululuokassa. Olin lopulta 15., mutta olin löytänyt jokseenkin rennon asenteen kilpailuihin muutenkin, ja tavoittelin ennemmin kokemusta kuin sijoituksia. Esteluokassakin pääsi puomi tipahtamaan huonon ajoituksen takia, joten olin 13. Wilma koitti patistaa minuun päättäväisyyttä, että kyllä tässä vielä finaaleihin mennään, mutta enpä sitä uskonut eikä minua haittaisikaan, jos pikkumestaruuksien jälkeen syyskauden kisat olisivat ohitse.


RKM Danin kouluvalmennus 27.12.

12:06 Wilma: Moi, aion tulla kattoo sun kouluvalkan, mut missä oot? Hesti on tarhas ja lämmittely alkaa puolelta!

....!? Täh? Mikä kouluvalkka. Mä istuin tuvan pöydän ääressä mussuttamassa joulupuuron jämiä, eikä mulla ollut mitään hajua mistään kouluvalkasta..

12:08 Tuulia: Nii mikä kouluvalkka?

12:09 Wilma: Danin kouluvalkka!! Mä laitan sulle Hestin, nähää puolelta maneesilla!!

Danin kouluvalkka? Okei...
"Mikuu heitätkö mut Seppeleeseen vartin päästä"
Niin, joku Tuulia ei ollut saanut aikaseksi ajaa ajokorttia. Mahtavaa.

***

Wilma odotteli mua sovitusti maneesin edessä hörökorva-Hestian kanssa.
"Noniin, tulithan sä! Miten sä voit unohtaa valkan?" Wilma ihmetteli.
"Noh, noh, en mä tiiä?"
"Älä enää ihmettele siinä, kypärä päähän ja maneesiin, hophop!"

Olin lähes satavarma siitä, että Wilma oli ilmottanut mut tähän valkkaan, tai vähintään ylipuhunut niinkuin koko mestaruuksiinkin. Olin kuitenkin hiljaa ja painelin maneesiin todetakseni, että Hestialla tuntui olevan tänään enemmän vauhtia kuin viime viikolla yhteensä..

Eka valkkaryhmä oli jo hyvässä vauhdissa ja mun ryhmä taisi muuten olla jo paikalla verkkailemassa päädyssä. Mä jouduin jarruttelemaan Hestiaa alusta asti, ja aika äkkiä siirryinkin ravaamaan voltteja ynnä muita pyöreitä ratsastusteitä. Siirtymisillä koitin herätellä tammaa, mutta aina hidastettuamme tamma tahtoi jo juosta. Koitin olla mahdollisimman päättäväinen tamman kanssa, ja lopulta koin olevani valmis valkkaan.

Aloitimme loogisesti tervehdyksen harjoittelulla, missä vaikeinta oli saada Hestia pysymään paikoillaan. Pitkillä sivuilla mentiin käyntiä ja sain jarrutella kokoajan, mutta voltit meni ihan hyvin. Ravissa oli jo vähän helpompaa, kun ei tarvinut niin paljoa jarrutella, mutta silloin sai ajoittaa avut tosi tosi tarkasti. Siirtymisissäkin oli vaikea saada Hestia hiljentämään, ja olinkin helpottunut, kun pääsimme laukkaamaan pääty-ympyröitä. Se oli Hestian kanssa mukavaa!

Pian oli kuitenkin antaa areena seuraavalle ryhmälle ja jalkauduimme ratsujen selistä alas. Wilma puikkelehti maneesin katsomosta luokseni.
"Hestillä olikin vauhtia tänään!"
"Niinpä", komppasin tyttöä. "Mitäs se kello jo on?"
"Puol kaks", Wilma vastasi.
"Ai se on jo niin paljon? Voitas mennä hetkeks taluttelemaan Hestiaa loppukäynneiks."


RKM Pirren estevalmennus 28.12.

Jos yksi asia estevalkassa oli selvä, oli se se, että Pirrellä kiilui ruusukkeet silmissä.

Heti verkkailun jälkeen lähdettiin hyppäämään 70 senttiin rakennettua uusintarataa, jeah miten kiva. Pirre selitti innoissaan, miten me liidettäisiin koko kisojen voittoon tän valkan jälkeen. Mua vähän epäilytti, sillä Hestia taisi kettuilla eilisen koulutuuppailun myötä tänään tammapäivällä - se steppaili allani ja yritti kokoajan lähteä juoksemaan, kun kävelimme kenttää ympäri kuunnellen Pirren estehypetystä.

"Ja Tuulia! Hestia näyttää olevan tänään tavalliseen tapaansa eloisa, mutta ilmeisesti känkkäränkkä on just tänään tullut kylään. Älä anna sille yhtään periksi, vaan kerää kaikki määrätietosuus mitä omistat ja ratsasta! Vaikka poni olisi kuinka kovapintainen ja haraisi vastaan, pistä sä paremmaks ja näytä kaapin paikka! Ja käytä hyväkses sen nopeutta, nyt laukataan ja kovaa!"

Niillä neuvoilla siirsin Hestian laukkaan ja annoin mennä. Ensimmäinen pysty oli helppo lähestyttävä ja Hestia hyppäsi siitä kevyesti yli. Se halusi mennä kovaa, kovempaa - ja kun tiukassa mutkassa käänsin sitä seuraavalle esteelle, yritti se vähän temppuilla. Koitin olla mahdollisimman päättäväinen ja ohjasin sen kohti estettä, ja Hestia ottikin valtavan loikan sen yli. Ratsastin sitä eteen ja samalla pidin mahdollismman hyvin hallussa kääntäessäni tammaa kohti ristikko-okseria, jota tulimme ihan liian lähelle. Silti Hestia ponnisti siitä yli jollain ihme supervoimillaan. Jälleen eessä oli ihan ihme käännös, ja otin vähän turhan lyhyen lähestymisen ja Hestia ei saanut tarpeeksi tilaa ottaa vauhtia. Se kostautui ja okserin jälkimmäinen puomi kalahti kuuluvasti maneesin hiekan sekaan. Hestia vähän herpaantui ja yritti pukittaa, mutta kannustin sitä eteenpäin ja käänsin aika jyrkästi kohti jo hypättyä kakkosestettä, joka oli tosiaan nyt viides este. Sen yli Hestia ponnisti korkeella loikalla, taas. Mikähän siinäkin esteessä oli... No, jyrkästi kierrettiin ristikko-okserin ympäri kohti viimeistä sarjaa. Kovalla vauhdilla pääsimme ekasta esteestä yli, mutta sitten jouduin kokoamaan Hestin vauhtia, ettei se hyppäisi kakkosen yli suoraan päin kolmososaa. Kolmanteen osaan olikin vaikea saada tarpeeksi korkeutta, ja ihan hipoen pääsimme siitä yli. Hesti kompuroi vähän ja viskoi päätään, kun yritin hidastaa sen takaisin käyntiin laukasta.

"Ihan hyvin Tuulia, vaan yks pudotus, mutta sekin pitää saada pois! Hestialla on tänään vähän huono päivä, mutta siihen pitää varautua kisoissakin. Sun pitää olla määrätietoinen, periksiantamaton, ja valmistautua rataan huolella suunnitellen reitit ja lähestymiset. Kisoissa huonot ponnistuspaikat kostautuu äkkiä, sitten vaikka korjaat ponnistuspaikkaa viimetipassa jos sattuu tulemaan kovempaa kun oli tarkoitus! Vauhtia sulla riittää ja reitit oli aika hyvin valittu. Kyllä se siitä!"


4. Osakilpailu 31.12.2016 Ratsastuskoulujen Pikkumestaruus 2016 Metsälammella

Niinsiinä kävi, ettei Metsälammen Pikkumestaruuksista tie jatkunut finaaliin, mutta melkoinen yllätys sieltä lähti mukaan: koululuokan toinen sija! Ruusuke! En tiedä miten se tapahtui, en mä nyt niin ylenpalttisen hyvää rataa ratsastanut, mutta ei siinä suuria virheitäkään ollut. Wilma oli meistä niin ylpeä ja muistakin, heti minun jälkeen olivat Pyry, Alviina ja Sandra. Hienoa edustusta jälleen Seppeleestä!

Liekö olin koululuokasta niin häkeltynyt kun esteradalle lähdin, mutta tällä kertaa kolisi sitten parikin puomia alas ja olin 15. Ei se kuitenkaan haitannut, olin päällisin puolin todella tyytyväinen kilpailusyksyyn! Olin saanut touhuta Hestin kanssa vaikka kuinka ja 70 senttiä meni jo heittämällä, ei enää pelottanut. Eikä jännittänyt kilpaileminenkaan niin paljoa. Onneksi Wilma ylipuhui minut tähän, voisin ryhtyä uudelleenkin valmentautumaan ja kilpailemaan, jos vain mahdollisuus tulee vastaan!








30.06.2017 - Lomalle maastoesteiden kautta

[Tuulia]

Paluu Seppeleeseen

Tiistai 29. toukokuuta 2018

Olin hiljattain palautunut koti-Suomeen, mikä oli samalla haikeaa ja ihanaa. Olin talvella piipahtanut kotona, kun Miku oli ensin lentänyt yllätyksekseni Saksaan. Sen jälkeen en ollutkaan nähnyt perhettäni. Suomessa olin jo ehtinyt ilmottautua Seppeleen kesän estevalmennusryhmään, kun sain Hestian ratsuksi sinne. Olin treenannut ja kehittynyt Saksassa paljon vuoden aikana, niin oli todella kiva päästä jatkamaan treenejä Suomessa. Kotona meillä oli tällä hetkellä vain nuoria hevosia, mummu keskittyi Haikun kouluttamiseen, Mikulla oli musta andalusiantamma ratsutettavana ja vuonistammojen lähdettyä Ninni-varsa jäi kasvamaan kotiin. Pääsisin nyt kesällä tutustumaan punahallakkoon tammaan enemmän, mutta menee vielä aikaa, että sen ratsukoulutus aloitetaan. Viola-aasilla pääsee toki köpöttelemään maastoon, mutta valmentautuminen ei ollut nyt meidän ratsuilla mahdollista. Rosa oli edelleen samassa paikassa ylläpidossa, jonne se viime kesänä lähti, ja viihtyi siellä hyvin.

Tulin niin aikaisin aamupäivällä tallille, etten tavannut juuri ketään. Ajatuksenani oli käydä vain ratsastamassa hieman Hestialla ja kokeilla ehkä puomeja ja hakea vain tuntumaa hevoseen pitkästä aikaa, sillä jo viikonloppuna olisi ensimmäinen valmennus. Kun astuin hiljaiseen talliin, kotoisa olo tulvahti vastaan, vaikka iltapäivien hälinä puuttuikin. Kävelin tallin käytäviä ja kurkistelin aamuheiniä syövien hevosten karsinoihin, mutta Hestiaa ei vaan tullut vastaan. Lähdin sitten kiertämään tarhoja, sillä ulkonakin oli hevosia. Hevosia oli niin paljon, tai ehkä minusta tuntui siltä, kun uusia nelijalkaisia oli vaikka kuinka. Aikani pihassa käveltyäni jatkoin maneesin ohitse, sielläkin kun oli tarha. Silloin silmääni pisti kadonneet leirimökit, tai eihän niitä tosiaan ollut enää, vaan niiden paikalla oli uusi, isompi rakennus. Kävelin lähemmäs ja se paljastui aika vanhaksi rakennukseksi. Astelin ovista sisään ja vastassa olikin tallin täydeltä poneja! Käytävän perältä löysin Hestian ja siirryin karsinan puolelle moikkaamaan tuota tuttua kirjavaa ponia.

Hestia nosti päänsä heinäkasasta ja tuli uteliaana rapsutettavaksi. Ehkä se muisti minut? Olimmehan melkein neljä vuotta olleet tekemisissä, välillä enemmän, välillä vähemmän. Hetken ponia rapsuteltuani lähdin etsimään harjoja ja varusteita, ja olipa kiva pitkästä aikaa harjata kirjavaa ponia. Olin Saksassa touhunnut lähinnä tilan haflingerien kanssa, joten muutenkin mielenkiintoista istahtaa kapoisen ponin selkään nyt. Pian olinkin maneesissa laskemassa jalustimia ja ponnistamassa lehmäponin selkään. Se lähti virkeänä liikkeelle, vuodet ratsastuskoulussa eivät olleet tehneet ponista elämäänkyllästynyttä - sama vanha utelias ja eteenpäinpyrkivä Hestia se oli. Ratsastin ihan perusjuttuja sen kanssa ja kokeilin vähän puomeja ravissa ja laukassa. Nyt kun olin kehittynyt kouluratsastuksessa, huomasin entistä paremmin sen, miten herkkä avuille Hestia oli. Paljoa ei tarvinut komentaa, kun poni jo toimi. Hyvillä mielin palasin lopuksi talliin ja vein ponin ulkoilemaan, sillä muitakin vietiin jo ulos. Piipahdin vielä päätallin ilmoitustaululla, josta bongasin juhannusleirin. Tuonne lähtisin mukaan!

[Tuulia]

Hanskin estevalmennus

Lauantai 2. kesäkuuta 2018

Kesäkuun ensimmäinen lauantai oli lämmin, kun suuntasin kohti ponitallia. Siellä Inkeri harjaili jotain uutta ponia, moikkasin ja kävelin tallin perälle. Hestiaa vastapäätä olevassa karsinassa hääräili tuttu kaksikko - Nella, joka oli toisinaan hoitanut meiän Violaa ja Gekko, joka oli toissakesänä saapunut Seppeleeseen. Karsinassa oli vielä yksi tyttö lisää, ja hän paljastui Saagaksi, joka valmentautuisi Gekon kanssa. Tytöt juttelivat mukavia ja pian olimmekin matkalla kohti kenttää.

Hanski oli tiukka valmentaja, mutta se on vain hyvä asia - silloin valkasta jää paljon käteen. Treenasimme ihan vain puomeja, kavaletteja ja paria pystyä. Tein pikkuvirheitä siellä täällä, mutta ei ollut mitään selkeää kotiläksyn aihetta: rutiinia vaan kaivataan. Hanski suositteli ristikko- ja ratatreenejä. Ja oli muuten kiva nähdä Emmyä ja Salmaa pitkästä aikaa, kuulla heidän kuulumisia ja kertoa omia muistoja Saksasta!

// Halusin maalata jo, vaikka oikea käsi ei vielä toimi tarpeeksi hyvin sitä varten. Maalasin sitten vasurilla, siksi suttu :D //

~~~~


Juhannus

22-24. kesäkuuta 2018

Juhannus sujui leppoisissa tunnelmissa - en juuri lähtenyt sebeläisten mukaan vuokrausleirillä seikkailemaan, vaan vietin juhannusta kotosalla ja kävin vain ratsastamassa Hestialla. Toki tein tupatarkastuksen Kassun kämppään ja ihme ja kumma, serkkupoika oli kuin olikin siivonnut kämpän hieman parempaan kuntoon kuin mitä se oli silloin kerran, kun vein Kasperille jonkun nimipäivälahjan.

Perjantaina hyppäsimme kentällä Salman, Emmyn ja Leenin kanssa hieman esteitä. Toiset lähtivät Ruskamäkeen, mutta minua ei mallipoika kiinnostanut. Miku oli jo kertonut siitä kaiken tarpeellisen. Lähtisin Ruskamäkeen jos Miku pyytäisi, mutta ei hänkään ollut intin jälkeen juurikaan käynyt siellä. Hänellä oli nyt Indy kotona koulittavana.

Lauantaina ratsastimme taas kentällä, seuranani Fiia, Mistel ja Stella. Kaksi jälkimmäistä olivat Leenin tavoin täysin uusia tuttavuuksia, mutta oli vain hauskaa tutustua uusiin ihmisiin. Ehdin kadota tallilta valmistautumaan illan tansseihin, ennen kuin maastoon lähteneet palasivat. Sitä ennen vein kuitenkin Hestian tarhailemaan ja halin ja rapsuttelin rakasta lehmäponia hetken <3

// lisää vasemman käden suttutaidetta :D //

[Ida]

31.07.2018

Juuh elikkäs, olin taas kerran hevosenhoitaja. Hoitajan tittelin saaminen tuntui erityiseltä, joku luotti minuun niin paljon että uskalsi tarjota jotain omaansa minun vastuulleni. Tunsin valtavaa kiitollisuutta Annelle, joka töksähtelevän hakemukseni perusteella värväsi minut tallin riveihin. En ollut kertaakaan käynyt Seppeleen tunneilla, enkä muutenkaan osallistunut tallin mihinkään tapahtumiin, mutta siitäkin huolimatta Anne epäröimättä tarjosi kaapin avaimia kouraani.
”Kiitos!”, huudahdin naisen perään ja hypistelin avainta hölmö hymy kasvoillani. Vilkuilin ympärilleni katsellen muiden kaappeja – lähestulkoon kaikissa oli avaimet paikoillaan ja yhdenkin kaapin ovi repsotti puoliksi auki. Aukaisin omani, joka oli tyhjä ja pimeä sisältä. Ainoastaan ovessa oli teipattu lappu, jossa luki jonkun puhelinnumero. Irrotin lapun kaapista ja kääntelin ja vääntelin sitä etsien edes nimeä tai jotain. Tyhjä. Kohautin olkiani ja viskaisin puhelinnumeron kaappini pohjalle. Pitäisi varmaan hakea kaappiin jotain täytettäkin, vaihtovaatteita, valokuvia ja sen sellaista.

Hieman eksyneenä harhailin tallissa, vaikka vielä eilen muistin kaikki kolot ja nurkat. Hävetti hiukan tunnustaa, että olin ehtinyt jo unohtaa missä mitäkin oli. Mutta kyllä tämä tästä.
Tallustelin ponitallille päin, missä Hestia asusteli. Hestiaan olin rakastunut jo pelkän kuvallisen ilmoituksen perusteella; se oli älyttömän nätti ja kuulosti, noh, ihan kivalta! Vaikka mieleni tekikin omaa hevosta aivan kamalasti, tuntui hoitajan pesti paljon paremmalta tähän hätään. Äitikin varmasti huokaisi helpotuksesta, kun ilmoitin alkavani hoitamaan uudessa tallissa. Porukat varmaan pelkäsivät, että alkaisin kinuta uutta hevosta ja rahaa menisi taas tukuittain. Mutta ei, omassa hevosessa oli kamalasti työtä ja vastuuta, vaikka juuri se omistamisessa viehätti. Kun kaikki oli omilla harteilla.
Huokaus.
Että minulla oli kova ikävä poniani Honkaa. Ja vanhoja tallikavereita, erityisesti sitä pöljää amerikkalaista poikaa Theoa.

Mutta mitä minä nyt menneitä parun uudessa tallissa! Hiukan häpeillen vilkuilin ympärilleni, ainakaan kukaan ei nähnyt äskeistä pientä pillitystäni. Olin päässyt Suomen ratsastuskoulujen parhaimmistoon, jonne ei noin vain otettu uutta porukkaa. Seppeleestä puhuttiin kaikkialla, ja kaikki halusivat tulla tänne tunneille ja leireille. Myös minäkin, mutta en ollut koskaan uskaltanut tulla edes vierailulle Seppeleen tallille.
Seppeleen tilukset olivat mielestäni todella isot. En ollut koskaan aikaisemmin käynyt näin isolla tallilla, aikaisemmat tallit olivat melko pieniä ja niissä oli tiivis porukka. Tai no ehkä Seppeleelläkin oli tiivis talliporukka, en vain ollut tutustunut juuri keneenkään. Paitsi Inkeriin. Ja Tuuliankin kanssa vaihdoin pari sanaa, kun tyttö kuulemma valmentautuu ja kisaa Hestialla. Muiden kanssa en ollutkaan moita kummempia puhellut.

Asiaan tuli muutos, kun ponitalliin asteli joku tyttö punertavine hiuksineen.
”Moi!”, tervehdin epäröimättä tyttöä. ”Oon Ida”.
Mietin hetken aikaa, pitäisikö minun kertoa että olen Iida yhdellä iillä, mutta lausutaan kahdella. Kenen idea oli tehdä tällaiset nimet, joista voitiin jättää toinen vokaaleista pois. Niin kuin joku Noora, Neea ja mitä näitä nyt on. Joka paikassa sai selittää että moro olen Iida yhdellä iillä.
”Nette”, tyttö esittäytyi ja hymyili. ”Oon Lumin hoitaja”.
Minulla ei ollut hajuakaan, mikä otus Lumi oli, joten Nette tuli kanssani tarhoille näyttämään hoidokkinsa. Lumiksi paljastui valkea ponitamma, joka oli muuten syötävän söpö! Lumi tarhasi Hestian ja usean muun tamman kanssa, ja likat parhaillaan torkkuivat puiden varjoissa.
”Lumilla ja Hestialla on aina välillä jotain pientä kinaa, ainakin ruoka-aikaan”, Nette kertoi ja virnisti. ”Mutta kyllä ne ihan toimeen tulevat, kunhan mulkoilevat vain toisiaan sopivan välimatkan päästä”.

Otimme hoitohevosemme sisälle, sillä Hestialla ja Lumilla alkaisi vajaan kahden tunnin päästä tunti.
”Kannattaa alottaa ajoissa hevosen puunaaminen, ainakin kuumilla keleillä tuntilaiset tuppaa olemaan laiskalla päällä eikä ne halua laittaa hevosia kuntoon. Oikein kylmillä ja kamalilla keleillä on vähän sama juttu”, Nette sanoi.
”Aijaa, no jotenkin tuttua”, vastasin virnistäen ja aloin muistella Hiisivuoren aikojani, jolloin sain oikeastaan joka päivä laittaa hevosen kuntoon tuntia varten.
Pidin Hestiaa karsinassaan vapaana, ja tamma seisoi siellä korvat hörössä. Tamman vaaleanpunainen turpa oli syötävän suloinen, siis tosi söpöä! Höpöttelin kirjavalle ponille niitä näitä (Netteä ja Lumia varmaan nolotti kuunnella) ja rapsuttelin sitä sieltä täältä. Hestia oli höpöttelytuulella, ja tamma hamusi naamaani niin että hepan räkää valui poskillani.

Ida näyttää aika kärsivältä :'D tai no samaa vois sanoa ponistakin

Vähän ajan päästä Hestia oli jo huolellisesti harjattu ja putsattu, ja poni odotti enää varustamista. Talliin oli lipunut lisää hoitajia hevosineen, sekä pari tuntiratsastajaa tuli laittamaan ratsujaan valmiiksi. Hestian ratsastajaa ei näkynyt missään, joten katsoin parhaaksi varustaa tamman ihan varoiksi. Ponin varustaminen sujui mutkitta, eikä Hestia pientä steppailua kummempaa tehnyt (olin tosin tässä vaiheessa sitonut ponin kaltereihin kiinni). Tammahan oli kuin enkeli, lauhkea kuin lammas ja mitä muita näitä onkaan. Tai sitten ponilla sattui olemaan vain hyvä päivä, tammapäivät olivat kai vielä kokematta.
Vaihdoin muutaman sanan parin muun hoitajan kanssa sillä aikaa, kun odotimme tuntiratsastajien ilmestymistä paikalle.
Kello näytti tasan neljää. Tunti ei olisi alkamassa vaan se oli jo alkanut. Ehdin jo hätääntyä, että mitäs nytten, kunnes joku Matti Myöhänen hölkkäsi talliin, nappasi Hestian ohjat ja huusi minulle ”Pirre niin tappaa mut!”.

Jäin huvittuneena katsomaan ratsastajan perään, joka huusi vielä perään ”kiitti” ja ”sori”. Toivottavasti tyttö ehti tunnilleen. Pirrellä tyttö ilmeisesti tarkoitti Pirittaa, joka piti Seppeleessä estetunteja. Mahtoi Piritta pistää tuntiratsastajat koville, ainakin äskeisen tytön kauhistelun perusteella. Toivottavasti Piritta oli tänään kuitenkin armollinen Matti Myöhäselle, eikä rääkkäisi tätä ja Hestiaa ainakaan kovinkaan paljon.

Menin hetkeksi aikaa seuraamaan tuntia Neten ja muiden seuraksi, kunnes vaaleatukkainen tyttö ehdotti meidän menevän olkkariin rentoutumaan.
”Tekee mieli jotain kylmää juotavaa”, vaaleaverikkö hihkaisi. ”Mitä oot muuten tykännyt olla täällä?”
”No kyllä mä oon täällä hyvin viihtynyt ja tullaan Hestian kanssa toistaseks hyvin toimeen. En oo vielä kyl kokeillut selästä, mut aattelin oottaa viikonloppuun”, vastasin hymysuin. Vaalea tyttö esitteli itsensä Vanessaksi, ja oli kuulemma Oilin hoitaja.
”Oili on sellanen jääräpää suomineito” Vanessa virnisti.
”Pakastelokerossa on kuulemma mehujäätä!” Nette huudahti yks kaks selatessaan kännykkää. ”Pyry on käyny ostaas”.
”Oi! Mennään nopeesti”, Vanessa huudahti ja nyökkäsi suuntaani.

Seurasin Netteä ja Vanessa päätallin yläkertaan, missä olikin jo paljon porukkaa oleskelutilassa. Minua kieltämättä vähän ujostutti mennä muiden sekaan, mutta kanaemon lailla Vanessa komensi minut rohkeasti istumaan hänen ja tummatukkaisen tytön väliin.
”Tässä se Ida sit on”, Vanessa virnisti ja osoitti minua päin.  E r i t t ä i n   k i u s a l l i s t a!  Vanessa kuulosti ihan siltä, kuin koko talli olisi odottanut minun näkemistä. Ehkä ne olikin juorunut jotain keskenään kuultuaan uudet hoitajat.
Kaikki kääntyivät katsomaan minun suuntaani, ja vieressäni istuva tyttö esittäytyi Sandraksi. Lattialla makaava poika oli Pyry (meidän mehujäätoimittaja!) ja mikron ympärillä häärävä tyttö oli Salma
Nette ojensi minulle ja Vanessalle mehujäätä, kun muut taas olivat syöneet jo omansa.
”Et kai oikeasti aio juoda kuumaa kaakaota tässä säässä?” Pyry ihmetteli ja katsahti Salmaa päin.
”No miksei? Tekee mieli”, Salma totesi ja virnisti perään.

Pötköttelin kaikessa rauhassa sohvalla jutellen niitä näitä, kun huoneeseen tupsahti Inkeri, joka sähisi jonkun jättäneen täydet lantakärryt käytävälle.
”Ei oo ainakaan mun jäljiltä”, Pyry puolusti.
”Kysy siltä uudelta tallipojalta”, Salma kehotti ja hörppäsi mukistaan.
”Tuoksuuko täällä KAAKAO? Et kai vaan taas juo kuumaa kaakaota?”, Inkeri ihmetteli.
”Joojoo, antakaa mun nyt juoda tää rauhassa”, Salma tuhahti ja nauroi perään. Virnistin Inkerille, ja tämä katosi mutisten alakertaan.
Okei, palataan siihen aiempaan mietteeseeni – Seppeleessä OLI tiivis talliporukka. Seppele oli kuin iso talliperhe, joka oli täynnä eri-ikäisiä ja eriluontoisia ihmisiä, jotka tunsivat toisensa läpikotaisin. Seppele tuntui minusta joltain todella uudelta ja vieraalta, enkä ihan vielä tuntenut oloani niin kotoisaksi, mutta minusta oli ihanaa miten kaikki ottivat minut vastaan.
”Kyllä se siitä, kun oppii tuntemaan paikat”, Salma lohdutti.
”Joo ja helpottaa kummasti ku alkaa muistaa kaikkien nimet”, Pyry jatkoi.
”Vois tehä kaikille nimikyltit tai jotai, et uudet tietäis kaikkien nimet”, Salma pohti saaden muut tirskahtamaan.
”Ihan ku jossai esikoulussa” Vanessa virnisti ja heitti mehujäästä jääneen tikun roskikseen.

Aika kului olohuoneessa kuin siivillä. Noustuani pesemään kädet, huomasin mehujään sulaneen housuilleni. Kiva. Pari pinkkiä plänttiä pöksyissäni eivät kuitenkaan painaneet mieltäni. Ei ainakaan nyt, kun sain jalkani Seppeleen ovenrakoon ja sain uusia kavereita.
Olin nyt osa Seppeleen talliperhettä.

[Tuulia]

Kesän ensimmäiset kilpailut

Tiistai 26. kesäkuuta 2018

Me saatiin ruusuke!

~~~~


Laitumella

Heinäkuu 2018

Illan viilennyttyä jaksaa ponit pomppia!


// Vasuri oppii näköjään nopeasti, mutta pitää olla iso paperi ja rento asenne :D Ja oikea käsi jaksaa jo vähän auttaa yksityiskohdissa! //

[Tuulia]

Kesäpäivä

Tiistai 31. heinäkuuta 2018

Tänään olin ollut lähes koko päivän Seppeleessä. Olin törmännyt kiireellä töihin lähtevään Kasperiin, joka ehti sen verran pysähtyä juttelemaan, että ehdin kuulla hänen tekevän nykyään vain maanantaiaamun tallivuoroa. Hän oli kuulemma saanut töitä Liekkipubista. Serkkupojalla tuntui muutenkin olevan muuta elämää nykyään, kun kesän aikana olin nähnyt hänet korkeintaan yksiönsä ikkunan ääressä syömässä aamupalaa yövuoron jäljiltä. Reippaasti iltapäivän puolella. Kiva varmaan herätä maanantaiaamuna syöttämään hevosia, jos muuten eli iltapainoitteista pubielämää.

Pyrylläkin alkoi työt iltapäivällä, hän sentään oli edelleen tallilla lähes joka päivä. Olimmekin pitkin kesää jutelleet ja suunnitelleet lähtevämme joku kaunis päivä maastoilemaan, mutta emme vielä olleet saaneet aikaiseksi. Olin vähän ehtinyt maastoilemaan, mutten niin paljoa kuin aiempina kesinä, kun treenasin Hestiaa välillä useamman kerran viikossa. Eikä ollut enää Rosaa, kun poni oli ylläpidossa toisella tytöllä. Joskus täytyi luopua rakkaista avatakseen uusia ovia, ja Saksan vuosi todella oli hyvä kokemus. Ja nyt oli aikaa Hestialle, perheelle ja kotitallin nuorille hevosille.

Pihalla kulkiessani bongasin Vanessan ratsastamassa kentällä. Hän oli ikäiseni mukava tyttö, joka viime kesänä alkoi hoitamaan Oilia. Ehdimme tutustua vähän, ennenkuin karkasin Saksaan. Tänä kesänä olimme tutustuneet lisää, käyneet rantsulla ja moikkaamassa tammoja kesälaitumella, unohtamatta hetkiä tallilla.
“Ootko Tuulia jo kuullut, että Hestia löyti hoitajan?” Vanessa kysyi kääntyen voltille aidan viereen.
“Joo, törmäsin siihen eilen! Vaikutti tosi mukavalta. Hyvä, ponilla ei kuulemma ole talven jälkeen ollut ketään, enkä minäkään tässä loputtomiin kilpaile. Varmaan ratsastuskoulumestaruudet vielä syksyllä”, höpöttelin.
“Mäkin tutustuin häneen tänään, tyttö joutui heti alkajaisiksi laittamaan Hestin tunnille yhtä mattimyöhästä varten valmiiksi. Oltiin kattomassa tuntia ja sitten taalattiin pitkään olkkarissa”, Vanessa kertoi.
“Vähän kiva! Vieläköhän Hestia jaksaa loikkia iltatreeneissä, suunnittelin nimittäin ratsastavani sen vasta illalla.”
“Eiköhän se, vaikka on niin kuuma!”

Niin totisesti oli, mutta treeneistä tuli heti mukavammat, kun Emmy sattui kentälle samaan aikaan Kuutin kanssa. Me valmentauduttiin samassa esteryhmässä, jolla oli ollut jo neljä valkkaa ja yhdet kisat, joissa Emmyllä oli kyllä ollut yhtä kehno tuuri kuin mulla aikoinaan ratsastuskoulumestaruuksissa. Mutta ei pidä lannistua, ensi kerralla sitten paremmin! Juteltiin treenin lomassa tänään ilmoitustaululle ilmestyneestä elokuun kilpailusta. Voisi ehkä osallistua, kun tässä ollaan jo kisavireessä muutenkin!

Lopulta lähdimme kävelemään metsäpolkujen varjoon. Hellepäivät olivat kummallisia, kun ilta-aurinkokin poltti, mutta kauniiltahan se näytti, kun auringon kultaiset säteet leikkivät kesäillassa puiden lehdillä ja varjot pitenivät pitkälle polkua pitkin. Näitä hetkiä kesästä muistelisimme talvella!

[Tuulia]

Uittamassa

Perjantai 10. elokuuta 2018

Helteet olivat hetken viileämmän jakson jälkeen palanneet ja ulkona oli tukahduttavan kuuma. Treenaaminen kävi todellakin työstä, paljon mielummin tuli lähdettyä maastoon kohti järveä.. Vesi sentäs pysyi hieman viilentävänä, sillä yöt viilenivät jo aika tehokkaasti, aurinko kun laski päivä päivältä aiemmin. En kuitenkaan antanut hämärien iltojen vaikuttaa mielialaan, tai sitten elämä kulki vain niin onnellisesti, ettei iloa helpolla viedä pois! Kotona suunniteltiin häitä, tuunattiin mummun vanhaa häämekkoa uuteen uskoon luhdin toisessa yläaitassa, jonne Mikulla ei ollut asiaa - edes ovelle. Päivä alkoi varmistua ja kutsut olivat lähettämistä vaille valmiita, enää vähän emmittiin, että mennäänkö oikeasti syksyllä naimisiin, vai sitten ensi kesänä.. Jos vaikka syysmyrsky iskee juuri hääpäivänä! Mutta eipä nämä helteetkään meinaa hellittää, niin voihan se olla, että kuukauden päästä on vielä kaunis ja lämmin sää.

Kiirettä riitti muutenkin. Kesän olin hoitanut Janicea ja Jamieta Simorassa, ja nyt elokuun alettua ja ihmisten palattua lomilta töihin olin ottanut meille kotiin hoitolapsia. Eli toisin sanoen minusta on tullut perhepäivähoitaja. Olipahan ainakin joku työ, ja se kyllä todellakin oli minun homma, tässä reilun vuoden aikana olen sen huomannut. Lapset ovat niin ihania ja aitoja ja oli mahtavaa nähdä heidän kasvavan. Niimpä meillä oli pari kammaria laitettu lastenhuoneiksi, jotta sadepäivinä mahtuu leikkimään sisällä, ja jossain vaiheessa niihn laitettaisiin varmaan kerrossängytkin, jos otan vuorotöitä tekevien lapsia hoitoon. Nyt sattui kohdalle onneksi ihan tavallista päivätyötä tekevien ihmisten lapsia, niin oli illat ja viikonloput vapaa-aikaa.

Vapaa-ajasta olikin kulunut suuri osa hevosten parissa ja loppukesää kohden yhä enemmän Vanessan kanssa. Tuo samanikäinen tyttö oli alun hiljaisuuden jälkeen paljastunut herttaiseksi ja ystävälliseksi tytöksi, joka oli aina valmis auttamaan - niin puomien nostelussa esteitä treenatessamme kuin hääpuvun ongelmien pohtimisessa. Hän asusti myös Liekkijärvellä, joten törmäilimme usein ja kävimme uimassa. Vanessa oli käynyt meidän kotona tutustumassa hevosiin ja muihin eläimiin ja minä hänen kotitilalla tutustumassa Vanessan vaariin, Ville-veljeen ja koiriin. Sekä pihan perällä asuvaan pässiin, joka oli kyllä vähintään yhtä huvittava ja persoonallinen otus kuin meidän vuohet! Niinpä tänäänkin matka kävi kahluupaikalle, minä Hestian kyydissä ja Vanessa Charlien. Pulahdus järveen viilensi edes hetkeksi ja vei myös mukanaan mieltä rassaavat ajatukset.

[Tuulia]

Sadetta ja synkkyyttä

Sunnuntai 12. elokuuta 2018

Heräsin sateenropinaan aamuyöllä. Se oli kuin vieras, tuntematon ääni - niin pitkään aikaan ei ollut enää satanut. Oli tässä ehkä vähän kisajännityskin syynä, olin muutenkin nukkunut vähän levottomasti. Toisin kuin Miku, joka edelleen veti sikeitä aittamme sängyllä. No, antaa sen nukkua, tuumin ja nousin ylös. Samalla kun puin vaatteita, hapuilin puhelimeni yöpöydältä tuttuun tapaan. Olin pakannut illalla kisakamppeet valmiiksi ja mennyt aikaisin nukkumaan, joten viestejä oli paljon. Selailin seppeleläisten hyväntuulista keskustelua, kunnes hätkähdin ja jouduin selaamaan vähän taaksepäin.

12.08.2018 01:47 Inkeri:
“TALLI PALAA!!”
“tai se on jo aika palanut”
“ponitalli siis, ei päätalli!! se on turvassa”
“maneesikin palaa ja hevosia on hukassa”
“mutta palokunta on jo täällä”

Kauhistuin. Kuin lamaantuneena luin keskustelun loppuun. Viimeiset viestit olivat tulleet hetki sitten - hevoset oli kuulemma löydetty ja laitettu tarhoihin ja ihmiset lähteneet koteihin. En hetkeen kyennyt kuin tuijottamaan puhelimen näyttöä. Miten näin saattoi tapahtua?


Seitsemän jälkeen ajoin Seppeleen pihaan. Sade valui tuulilasia pitkin, mutta sekään ei peittänyt surullista, hiiltynyttä näkyä. Puut, joiden taakse ponitalli kätkeytyi etenkin kesällä, olivat vain hiiltyneitä karahkoja. Ponitalli oli maantasalla. Maneesi oli palanut lähes kokonaan, vain peräseinä ja korkea kuusi sen edustalla olivat pystyssä. Osittain. Hiiltyneenä.

Tästä tulisi erikoinen kisapäivä. Jos koko kisoihin koskaan lähdettäisikään.

Myös Sartsu oli tullut aikaisin tallille, yhtä autuaan tietämättömänä eilisillan ja yön tapahtumista kuin minä. Ilmeisesti aika moni oli ollut paikalla, Nellakin oli lähettänyt minulle viestiä, että ponitalli on palanut. Onneksi ponit olivat kaikki turvassa. Minä ja Sartsu ei sitten keksitty oikein muuta, kuin hakea Hestia ja Minttu päätalliin, ne pitäisi kuivata ja harjata, jos tänään olisi kuitenkin lähtö kisoihin.

Hevoset tarhasivat muutamassa tarhassa isoissa laumoissa, sillä tuli oli hiiltänyt myös tarhojen aitoja matalaksi. Hevoset käyskentelivät hieman varautuneesti tarhoissa. Yö oli mahtanut olla kauhistuttava kokemus niille. Helpotus ja liikutus tulvivat mieleeni, kun Hestia tuli luokseni ja puin tammalle riimua. Onneksi rakas poni oli turvassa.

Matkalla talliin tuli Anne talolta minua ja Sartsua vastaan. Nainen näytti siltä, ettei ole nukkunut silmäystäkään viime yönä. Suru ja huoli paistoivat hänen väsyneiltä kasvoilta.
“Huomenta tytöt”, hän sanoi. “Menen tienvarteen katsomaan, että traktorimiehet osaavat oikeaan pihaan. He tulevat hakemaan kaiken hiiltyneen pois.”
Luulen kyllä, että he osaisivat pihaan muutenkin.

Hoidimme hevosia Sartsun kanssa tallin käytävällä, kun Inkeri ilmestyi talliin.
“Meinaatteko tosissanne lähteä tällä säällä ratsastamaan, vaikka tallikin on poroina?” tyttö kysäisi ihmetellen.
“No tänään piti olla Ruskamäessä kisat”, Sartsu sanoi. “Me ei oltu täällä illalla, niin oltiin aamulla herätty aikaisin niitä kisoja varten, jos niitä nyt enää on.”
“Ainiin ne kisat…! Minunkin piti olla niissä, niin, Polinalla”, Inkeri sanoi muistaessaan asian. Sitten tyttö käänsi katseensa minuun ja Hestiaan hieman tiiraillen, kai se oli edelleen vähän kateellinen, kun ei saanut Hestiaa kisaponiksi. Mutta harmiksi se ei ollut tämän aamun suurin ongelma. Aamu oli niin kamala jo muutenkin, ettei tuommoisia paljoa murehittu.
“Ja niin me kyllä ollaan niissä, tää päivä on ihan kamala jos me vaan jäädään tänne eikä tehdä mitään! Mä meen hakemaan Polinan.”

Pian tallin pitkällä käytävällä oli heidän lisäksi myös Gekko, Saaga ja Nella. Tytöt kertoivat hieman vaitonaisina siitä, miten he olivat olleet ponitallissa, kun siellä oli alkanut savuamaan. Ja pian tuli oli tirissyt, tytöt ottaneet Gekon ja Akan mukaansa ja tulleet päätallille kertomaan muille. Tytöt olivat tallin nuorimpia ja selkeästi järkyttyneitä. Minun kävi heitä sääliksi. Meidän olisi pitänyt huomata savu aiemmin, olisi pitänyt juosta kovempaa, olisi pitänyt tarkistaa, ettei talliin jää ketään. Yritimme parhaamme mukaan sanoa heille, että olivat urheita ja tekivät parhaansa, että se ei ollut heidän vika, että talli ehti palaa poroiksi. Kukaan ei voinut tehdä sille tosiseikalle mitään, että maa oli rutikuivaa. Tuli levisi kavalan nopeasti silloin.

“Mutta entä ponien varusteet?” Nella kysyi, kun sai Gekon harjattua. Niin, totta. Sekä Gekko että Hestia asuivat ponitallissa. Joka oli poroina.
“Robert pelasti sieltä yhden satulan”, Inkeri sanoi kylmä ilme kasvoillaan. “Miten se saattoikin olla niin typerä, että juoksi hakemaan jotain ponisatulaa palavasta tallista!”
“Mutta nyt siitä voisi olla hyötyä”, Sartsu keksi. “Päätallissa ei asu lainkaan ponikokoisia tuntihevosia. Missä se on?”
“Varmaan satulahuoneessa”, Inkeri tokaisi.

Sartsu haki satulan.
“Tämähän on koulupenkki”, totesin. “Ehkä se sopisi Hestialle, mutta hyppään mielummin ilman satulaa kuin tuon kanssa.”
“Noniin, Robertin urotyöstä ei ollut mitään iloa!” Inkeri sanoi dramaattisen kuuloisesti, kuten tavallista.
“Varmaan se luuli, että sen uuden kouluponin mukana on tullut kallis koulupenkki”, Sartsu järkeili ja vei satulan takaisin varustehuoneeseen. Päätimme, että ei nyt murehdita satuloita. Kyllä asiat järjestyisi.

Emmy ja heti perään Salma sekä Pyry saapuivat myös tallille.
“Viime yö oli ihan kamala”, Emmy sanoi.
“En saanut nukuttua hetkeäkään”, Salma sanoi väsyneenä. Hän näytti kovin surulliselta.
“En minäkään, vaikka Salman sohva oli ihan hyvä paikka”, Pyry sanoi. Kohta Anne tuli talliin ja pyysi Pyryn mukaansa. Me ehdittiin sillä aikaa laittaa hevoset väliaikaisesti vain joihinkin karsinoihin, ja lähdimme ulos. Siellä oli Cellakin, joka jäi juttelemaan Salman ja Inkerin kanssa hoitopuomille. Me muut menimme tarhalle katsomaan hevosia.
“Onneksi hevosille ei käynyt mitään”, Sarianna sanoi. Tuo lause oli ehtinyt jo pyöriä itse kunkin huulilla. Mutta se olikin tärkeintä. Että hevoset olivat turvassa.

“Hei, Pyry tuli takaisin!” Saaga huomasi ja mekin kävelimme hoitopuomille, jolla Salma ja Inkeri istuskelivat. Pyry kertoi, että Anne möisi Reinon. Ja monia muita. Olimme kaikki pahoillamme pojan puolesta.
“Mutta kai me lähdetään vielä kisoihin?” Nella kysyi. Päätimme jälleen, että olisi parempi tehdä jotain, kuin vain ihmetellä hiiltyneitä raunioita ja niitä kerääviä traktoreita koko päivä tässä sateessa.

“Meillä on vaan ongelma”, sanoin, kun aloimme kasaamaan kisoihin lähtevien hevosten varusteita. “Hestian ja Gekon kamppeet ovat pelkkää tuhkaa. Ja ainoa ponisatula, se, jonka Robert pelasti, on koulupenkki”, selitin osoittaen varustehuoneen tuolilla olevaa, kiiltävää satulaa.
“No mutta Bonnie ei ole lähdössä kisoihin, ota sen varusteet!” Salma sanoi. “Meen itse Egsyllä, ja Milla tulee starttaamaan Agin kanssa.”
“Oi, ne saattas sopia Hestialle! Kiitos Salma”, sanoin ja pieni hymynkare nousi kummankin kasvoille. Ystävällisyys ei ollut kadonnut minnekään tästä tallista.
“Mutta entä Gekko? Kaikki pikkuponien varusteet oli ponitallissa”, Nella pohti hieman hätääntyneenä.
“Mun muistin mukaan Ruskamäessäkin on joku poni”, Emmy tuumi. “Lainataan sieltä.”
Nella vaikutti ideaan tyytyväiseltä ja jatkoi auttamista suojien paketoimisen kanssa.

Aamun tunnit kuluivat ja Annikin oli tullut hoitamaan Egsyä valmiiksi. Salmalla riitti puuhaa Agin kanssa, sillä Milla tulisi kuulemma suoraan Ruskamäkeen. En jotenkin yllättynyt, olin ainakin ymmärtänyt, ettei hän ollut kovin avulias. Tai sitten olin kuullut vain huhuja. Tallilla tuli ja meni porukkaa muutenkin, kaikki tulivat katsomaan ponitallin raunioita. Myös toimittajia ehti tallille lisää, aamuyöstä paikalliset toimittajat olivat kuulemma jo käyneet täällä. Ymmärsihän sen, heidän työtään oli julkaista mahdollisimman nopeasti uutisia tämmöisistä katastrofeista, mutta me olisimme kaivanneet hetken rauhan, suruajan. Haastattelut jäivätkin lyhytsanaisiksi.

Pian varusteet oli pakattu traikkuihin ja hevoset odottivat päätallin karsinoissa valmiina. Mitään kisanutturoita ei kukaan jaksanut letittää, sillä väsymys ja yleinen alakulo ei ollut kovin piristävää.
“Miettikää, Clara lähti eilen Britteihin”, tuumasin. “Yli viisi vuotta Seppeleessä ja nyt sitten tapahtui näin. Onneksi hän ei ollut näkemässä tätä.”
“Se jätti vain lieskat jälkeensä”, Nella tuumasi. Hymähdin lähinnä tytön ilmeettömälle, tyhjyyteen tuijottavalle katseelle. Nauraa ei kyennyt kukaan. Vielä pitkään aikaan.

Kisavoittokaan ei tuntuisi tänään samalta kuin muutoin, ken sen kokisikaan. Mutta jollekin se napsahtaisi, ajattelin, kun kisatiimimme kurvasi Seppeleen pihasta kohti Ruskamäkeä. Päivästä tulisi haikea - nämä olisivat varmasti Pyryn ja Reinon viimeiset kilpailut. Myös Sartsu oli saanut kuulla, että Minttu lähtisi lähiaikoina. Tiedä vaikka joku hevosista lähtisi tänään sillä aikaa, kun olimme Ruskamäessä. Sen aika näyttäisi. Mikään ei ollut ennallaan.

[Ida]

15.08.2018

Rauhallinen ja kuumeinen sunnuntai-iltani oli kaikkea muuta kuin rauhallinen. Tallissa palaa oli ollut ensimmäinen viesti Seppeleen whatsapp-ryhmässä moneen tuntiin. Ensimmäinen ajatukseni oli, että tämä oli joku tallilaisten inside-juttu johon en ollut vielä päässyt mukaan, mutta seuraavan palokunta tuli paikalle -viestin jälkeen tajusin, että kyseessä ei ollutkaan mikään sisäpiiriläppä. Ryhmässä oli ollut muuten lähes kuolemanhiljaista, mikä oli kammottavaa. Olin yrittänyt soittaa Tuulialle, mutta joku naisääni käski jättää viestin äänimerkin jälkeen.

Pakko minun oli kuitenkin päästä paikalle flunssasta ja korvatulehduksestani huolimatta, halusin omin silmin nähdä mitä tallilla tapahtui. Näky oli ollut kammottava, suorastaan epätodellinen, mutten ehtinyt olla kauaa paikalla kun Tuulia käski minun mennä takaisin kotiin lepäämään ja sanoi pitävänsä Hestiasta ja muista huolta.

”Kiitti Tuulia”, olin tokkuraisena tokaissut, mutta jäin silti pariksi tunniksi pällistelemään tallilla tapahtuvia kauhukuvia ja etsimään karkuteillä olevia hevosia.
Vasta kellon lähestyttyä puoli neljää aamulla soitin äitini hakemaan minut tallilta. Vaikka olinkin itse ajanut sunnuntai-iltana tallille, olin liian väsynyt ja huonovointinen hypätäkseni uudestaan puikkoihin.



Vasta tiistaiaamuna olin kunnolla palaillut takaisin tajuihini. Äitini mukaan olin nukkunut koko maanantain, enkä kuulemma tajunnut mistään mitään.

”Mut entä Seppele? Missä Hestia on?” raakuin äidille ääni käheänä ja nousin istumaan sängyllä. Oikeaa korvaa jomotti armottomasti, eikö korvatulehduksen pitäisi olla pikkulasten vaiva.
”Paloa tutkitaan vielä”, äitini vastasi rauhallisesti. ”Kaikki hevoset ja ennen kaikkea ihmiset olivat turvassa, ainoastaan kaksi rakennusta paloi”.

Sunnuntai-illasta alkoi tulla hämäriä muistikuvia – totta, sekä ponitalli että päätalli olivat ilmiliekeissä. Seppeleessä oli ollut helvetti irti liekkien polttaessa surullisesti narisevaa ja vinkuvaa tallirakennusta.
”Tiedetäänkö palon syytä?” kysyin varovasti. Äitini kohautti olkiaan.

”Ei ilmeisesti”, äiti vastasi ja laittoi telkkariini lisää ääntä. Aamuyhdeksän alueuutisissa vilahti kuva Seppeleen maneesista. Tai siis musta kasa, joka oli vielä lauantaina ollut maneesi.



Vilkaisin puhelintani – keskiviikko 15. elokuuta kello 09:34. Oliko palosta kulunut tosiaan jo kaksi päivää? Mielestäni se oli ollut eilen. Seppeleen viestiryhmässä kävi valtava kuhina, ja viestien läpikäymiseen upposi aikaa tunti jos toinenkin. Seppeleessä tulisi niiiin moni asia muuttumaan. Ensinnäkin, tosi monelta ponilta lähti nyt karsina alta. Anne joutui tekemään varmasti vaikeita päätöksiä, miettiessään minne majoittaisi kaikki ponitallin asukkaat. Toiseksi, kaikkien ponitallien asukkailta paloivat varusteet poroiksi. Paitsi satula ja parit suitset, jotka joku poika oli pelastanut, ja josta Inkeri oli suunnattomasti suuttunut.

Kolmanneksi, tallista puutti nyt maneesi. Maneesi veti aika paljon porukkaa puoleensa, monet takapihayksäritkin matkasivat Seppeleeseen ja vuokrasivat maneesia silloin tällöin. Kylmä ja märkä syksy, ja vieläkin märempi ja kylmempi talvi tulisi pian, ja nirppanokkaiset tuntiratsastajat kaikkoaisivat lämpimän maneesin puuttuessa. Tai eivät tietenkään kaikki, mutta joukkoon mahtuu näitä nirppanokkia.



Onneksi en ollut heittänyt Hongan vanhoja varusteita pois, vaan minulla oli pari pahvilaatikollista vanhaa poninroinaa riimuista loimiin. Hestia oli suurinpiirtein samaa kokoa kuin edesmennyt ponini, ehkä hiukan pienempi, mutta leveyssuunnalta isompi (sori Hese, ei sillä että olisit lihava!). Olin juuri pesettänyt kasan loimia ja satulahuopia, mistä kuulinkin äidin kiroavan täyttä huutoa olkkarissa röhnöttävälle isälleni. EIKÖ SE TAJUA ETTÄ HAISEVIA HEPPATAVAROITA EI LAITETA MEIDÄN PESUKONEESEEN! Kuului äitini huuto, tai oikeastaan karjaisu. Äiti ei kuitenkaan raaskinut huuta minulle, pienelle höpönassupallerolleen, vaan purkasi kaiken raivonsa täysin syyttömään isään.

Ainakin minulla oli nyt puhtaita heppatavaroita. Osan voisin antaa Hestialle, osan voisin lahjoittaa muillekin. Hestialla oli onneksi säilynyt yksi riimu, narun oli taikonut yksi Emmy niminen tyttö. ”Lainaappa tätä”, oli vaaleatukkainen tyttö minulle sanonut ojennettuaan harmaanmustaa riimunnarua.



Astelin varovasti mummilta saadulta villapaita päälläni portaille. Raahasin perässäni isoa IKEA-kassia, jonne viskaisin läjäpäin riimuja sun muuta roinaa. Mieleni teki heittää sininen kassi portailta alas, mutta portaiden alapäässä makasi saksanpaimenkoiramme Rio. Rio nosti päätään minut huomattuaan, heilutti hiukan häntäänsä ja rupesi uudestaan nukkumaan. Reipas vahtikoira juupajuu. Tulkaa vorot meille niin saatte kiiltävän naaman!

Nappasin eteisen pöytätasolta avainnippuni, tallustelin tavaroineni ulos ja istahdin äidin autoon. Oma autoni oli sunnuntaina saakka seisonut Seppeleen parkkipaikalla, voi jettaparka. Äiti käynnisti autonsa ja peruutti kaaran tallista pihalle. Meidän pihaan ei saisi hevosta. Olimme keskellä omakotitaloaluetta, jonka hienostoasukkaat tuskin katsoisivat hyvällä jos toisin jonkun ponin kakkaamaan meidän nurmikolle.

Olin todella kateellinen niille, joilla oli oma hevonen omassa pihassa. Olisipa minullakin.



Seppeleessä haisi yhä savu, ja koko tallin piha oli värjäytynyt mustan ja harmaan eri sävyihin. Yksi varis kökötti kärsineen koivunraadon päällä ja nauraa räkätti minulle kuin Kummelin varikset. Mulkaisin tihkusateessa raakkuvaa mustanharmaata lintua, joka sulautui Seppeleen tämän hetkiseen maisemaan hyvin.

Tallin pihassa riitti ihmisiä pällistelemässä. Osa olivat ihan muuten vain tulleet katsomaan, pitivätkö uutiset paikkaansa. Taakseni pälyillen katosin talliin, jossa minua vastaan käveli Inkeri. Inkeri sanaakaan sanomatta pyyhälsi myrskyisän näköisenä ohitseni, eikä edes katsonut minuun. Seuraavaksi perässä tuli joku huolestuneen näköinen tyttö, joka vaisusti moikkasi minua. Seppeleessä vallitsi kaaottinen tunnelma. Kaikki oli niin sekavaa, siis todella, todella sekavaa!



Yläkerrassa istuskeli mietteliään näköistä porukkaa, oli Pyryä, Tuuliaa, Emmyä ja Cellaa. Nyökkäsin muita tallilaisia kohti, ja sain vastaani masentuneita tervehdyksiä. Purkasin IKEA-säkin sisältöä kaappiini, osan jemmasin satulahuoneeseen, joka oli aivan piukassa tavaroita. Joku muukin oli näköjään tuonut kaikennäköisiä varusteita, eikä päätallissa ollut juurikaan tilaa tuolle kaikelle.

Seppele oli tällä hetkellä yksi iso kaaos. Siitäkin huolimatta tunteja jatkettaisiin suht normaaliin tapaan, oli pakko yrittää jatkaa elämää. Tarhausjärjestyksiin tuli muutoksia, samaten ratsastustunteihin. Muutenkin koko talli oli aivan pyörällä päästään tämän kaiken hässäkän keskellä, ja täytyy sanoa että sekä minä että muut uudet hoitajat olimme nyt entistä enemmän sekaisin.
”Tiesin et Seppeleessä on paljon menoa ja meininkiä mut emmä ihan tätä odottanut”, tokaisin virnistäen Eikon uudelle hoitajalle Kajolle, joka virnisti ja sanoi ”sama”. Muut oleskeluhuoneessa hymyilivät minulle vaivalloisesti, tunnelma oli vieläkin vähän ankea.



Hestia tarhasi sekalaisen sakin kanssa isohkossa tarhassa. Tamma tarkkaili ympäristöä korvat pystyssä ja haisteli ilmaa äänekkäästi.

”Se on vissiin vähän hermostunut”, murjaisin käheän ääneni kanssa. Kajo vierelläni nyökkäsi, mutta muuten keskustelumme oli melko vähäistä. Tuijotimme vain hiljaa hevosia, jotka takuulla olivat yhtä ihmeissään kuin mekin. Ainoastaan iso harmaa hevonen tuntui ottavan lungisti lompsiessaan meidän luoksemme. Mahtoiko se tietää, että saisi ensi talven työskennellä jatkuvasti taivasalla.

// Pakko munkin oli kirjoittaa tuosta tallipalosta, vaikka onkin jo aika kirjoitettu juttu! kirjoitin tän oikeastaan jo eilen, mut piti tuli hännän alla lähteä iltavuoroon niin jäi kirjotukset oottelemaan uutta päivää.

[Tuulia]

Kilpailu- & valmennuspäiväkirja

Elokuu 2018

6.8. Valmennus

Tulossa


12.8. Ruskamäen kilpailut

Ruskamäen kilpailut eivät olleet menneet minun ja Hestian osalta niin hyvin. Se oli ollut hieman säpsähtelevä, olihan sillä ahdistava ja vähäuninen yö takanaan. Sade ja yleinen harmaus sai ajatukset synkiksi ja ajatukset harhaili. Ruskamäkeläiset eivät kuitenkaan täysin onnistuneet päihittämään meitä - Saaga, Pyry ja Emmy sijoittuivat luokissaan. Me oltiin kuudensia, ihan joka puomi kun ei ollut kannattimillaan maaliviivan ylitettyämme.


16.8. Campion Cup I

Tallipalosta huolimatta Salma järjesti Champion Cupin suunnitelman mukaan. Sitä en tiedä, kuuluiko suunnitelmaan se, että luokkaan ilmottautuisi parhaillaan neljä kilpailijaa. Johtuiko osallistujakato siitä, ettei ihmiset uskaltaneet tulla hiiltyneelle, maneesittomalle tallipihalle kilpailemaan? Ken tietää. Tunne oli erikoinen, kun ensimmäisessä osakilpailussa minä ja Hestia oltiin ainoa ratsukko, joka starttasi esteillä. Sinivalkea ruusuke tuntui jotenkin merkityksettömältä, sillä puomit olivat taas kolahdelleet, vaikka vain yksi lopulta tuli alas.




18.8. Valmennus

Tulossa


23.8. Champion Cup II

Hestialla oli pomppupäivä. Ja sain kestää valtaisia loikkia kahden luokan ajan, sillä olin ilmottautunut nyt sekä kasikymppiin että metriin. Toisessa osakilpailussa oli jo paremmin porukkaa, sillä yhtään luokkaa ei jouduttu perumaan. Esteillä starttasi myös Jannica, joka luokassa eri hevosella. Muita hyppääjiä ei ollut, joten kisat olivat äkkiä ohi. Hestia oli mennyt hienosti, vaikka mulla oli välillä tasapaino-ongelmia, niin valtavia loikkia se teki. Vaan eipä hipaissutkaan puomeihin! Niin meillä oli kaksi sinivalkeaa ruusuketta lisää.






30.8. Champion Cup -finaali




Kiitos äänestäjille ♡ 

[Tuulia]

Ihana syksy

5. syyskuuta 2018

Syksy oli saapunut. Ilma oli vielä loppukesäisen lämmin, mutta kasvit alkoivat taittaa sävyjään ruskan puolelle ja elokuu oli vaihtunut syyskuuksi. Syyskuu tulisi olemaan merkittävä kuukausi minulle ja Mikulle häiden vuoksi. Kotona valmistelut olivat jo meneillään, kun suunnittelimme, miten kaikki sujuisi ensi viikolla. Minulla olisi vielä hoitolapsetkin pari päivää, mutta sitten koittaisi parin viikon loma ja lapset saisivat mennä kunnalliseen päiväkotiin.

Elokuu oli ollut täynnä kilpailuja, valmennuksia ja etenkin omaa treenaamista. Meillä olisi vielä yhdet kisat luvassa ennen loppuvuoden ratsastuskoulumestaruuksia, mutta nyt oli hetki aikaa hengähtää ja treenata vähän rennommin. Siksi lähdimme Vanessan ja Oilin kanssa maastoilemaan, ihailemaan ensimmäisiä oransseja puita ja pitämään vähän hauskaa! Tästä syksystä tulisi unohtumaton.

[Tuulia]

Silloin kun vähiten odottaa

20. syyskuuta 2018

Syyspäivät alkoivat viimein viilenemään. Alkuviikosta olin käynyt vielä treenaamassa Hestialla, ja ratsaille sai tosiaan pukea jo lämpimästi, sillä maneesia ei ollut. Viima kävi ja välillä sadekarhu heitti kylmän kuuron niskaan. Syksy oli silti ihanaa aikaa väriloiston vuoksi. Siksi minua ei haitannut yhtään, ettemme ehtineet tanssia häitä juhannuksena - syyshäät olivat olleet kaunis ja unohtumattoman ihana päivä.

Tänään suuntaisimme Hestian kanssa seurakisoihin muutaman tunnin ajomatkan päähän. Loppuvuodesta olisi kuitenkin taas ratsastuskoulumestaruudet, niin oli hyvä käydä nyt vähän harjottelemassa kisareissaamista. Ida lähtisi mukaan hevosenhoitajaksi ja apukuskiksi, sillä en varmaan osaisi ajaa perille ilman apukuskia. Aamulla touhusimme kahdestaan hiljaisessa tallissa - piti kasata eilen putsatut varusteet kasaan ja harjata ja letittää Hestia. Paras niksi kisajännitykseen oli kaikessa rauhassa harjata ponia, selvitellä jouhia ja väkertää nutturoita harjaan. Se rauhoitti.

Auton ratissa lauloimme radion tahtiin ja juttelimme mukavia.
“Huomenna pitäis kanssa pakata”, sanoin hetken hiljaisuuden jälkeen.
“No, minnes nyt oot lähdössä?” Ida uteli. “Etkös viime vuonna reissannut Saksaan?”
“Jooo, mut en mä ihan sinne asti oo nyt lähdössä”, naurahdin. “Lähetään viikonloppuna Mikun kanssa pohjoiseen ruskaretkeilemään.”
“Aa, onks se teiän häämatka?”
“Joo, semmosta ollaan suunniteltu”, vastasin hymyillen. Rakastin Lapin syksyisiä maisemia. “Mitäs suunnitelmia sulla on?”
“Lähinnä luen kirjoituksiin”, Ida vastasi huokaisten.
“Ainiin ne alka kohta! Älä turhaan sit stressaa niistä, parin vuoden päästä sillä ei oo enää mittään väliä, mitä on kirjottanut. Ja kokeessakin toimii aivot paremmin, kun suhtautuu asiaan ilman turhaa jännitystä, se on mun vinkki!”
“Joo täytyy yrittää, tuntuu vaan että kenenkään elämässä ei oo muuta kun kirjotukset. Mä nyt oon kuitenkin koittanut jättää aikaa näille harrastuksillekin.”
“Se on hyvä”, virkoin.

Kisapaikalla riitti tohinaa. Ilmottautumista, parkkeerausta, evästelyä, Hestian varustamista. Se oli hienosti jaksanut matkan yksin traikussa ja pääsi nyt ulos haistelemaan vieraiden hevosten hajuista täyttyvää syysiltaa.
“Mitä lehmis, lähetäänkö kohta vähän hyppäämään kilpaa?” höpisin ponille. Saimme ponin valmiiksi juuri, kun luokkamme kuulutettiin verkka-alueelle. Starttaisimme metrin luokassa. Ajatella, että pari kolme vuotta sitten en olisi ikinä uskonut pääseväni näin korkeisiin esteisiin asti. Saksan vuoden aikana olin kuitenkin rohkaistunut ja innostunut treenaamaan muutakin, kuin maastohumputtelua. Ja olihan tämä hienoa, kun näki konkreettisesti omien taitojen kehittyvän estekorkeuden noustessa.

Verkka-alueella lämmittelin Hestiaa käyntivolteilla ja ravisiirtymillä. Ida noikkui aidalla ja räpsi kuvia muistoksi. Laukkapätkien jälkeen kokeilimme verkkaesteitäkin, ja Hestialla tuntui olevan hyvä päivä, niinkuin minullakin. Oli oikeasti luottavainen olo, että me pärjättäisiin! Aika kului verkkaillessa, mutta sitten meitä kuulutettiin jo valmistautumaan. Annoin ylimääräisen takkini Idalle - se oli ollut tarpeellinen verkkakentällä, mutta maneesissa en sitä tarvitsisi. Kisatakki sai riittää. Olin oikein hankkinut Saksassa kisakamppeet itselle! Kelpasi edustaa Seppelettä, kun oli siistit vaatteet.
“Onnea ja tsemppiä”, Ida sanoi maneesin ovella, kun hän puikahti katsomon reunaan. Itse jäin Hestian kanssa portille odottamaan vuoroamme.

Laukkaympyrä, lähtöviivan ylitys. Ensimmäinen pysty, kokoaminen esteen jälkeen. Kaarros okserille, siitä mutka muurille. Pitkällä suoralla odotti sarjaeste, pystystä pääsimme hienosti yli ja sitten kannustin ponia kovasti, jotta kaksi laukka-askelta riittäisi okserille. Ponnistus jäi hieman kauas, mutta Hesti liiteli hienosti ylitse. Takakavio otti hieman osumaa vikaan puomiin, mutta en kuullut sen kolahtavan maahan asti. Lyhyen sivun jälkeen meitä odotti pysty nurkassa. Sitä oli lähes mahdoton lähestyä suoraan eikä suoraa tietä olisi sen jälkeenkään, mutta kaarevalla uralla laukkasimme pystyä kohti. Mutta alastullessa Hestia kompastui lähes polvilleen, ja odottamaton liike yllätti minut.

Silloin mie lensin.

[Tuulia]

Silloin kun vähiten odottaa osa 2

21. syyskuuta 2018

Eilinen oli vain sekavia muistikuvia mun päässä. Yhtäkkiä olin ollut kyljelläni maassa, ja ensimmäisenä mieleen tuli ajatus, että mun on pakko nousta istumaan, etten näytä kuolleelta. Koko kehon lävistävä kipu sai haukkomaan henkeä, mutta se ei kulkenut. Keuhkot olivat tyhjät ja joka paikkaa jomotti. Kaikkialla oli kentän hiekkaa, koko vasen puoli oli yltä päältä hiekassa. Sitä oli suussa asti.

Kilpailupaikan ratahenkilöt olivat juosseet luokseni.
“Sattuuko jonnekin?”
Hengitys alkoi kulkea ja olo helpotti, mutta kaikki kipu ei kadonnut.
“Alaselkään”, vastasin ja meinasin kokeilla selkääni, mutta oikeaa kättä vihlaisi todella ikävästi. “Ja kyynärpäähän”, lisäsin.
“Pystytkö liikuttamaan sitä?”
“Ai”, karkasi huuliltani, kun koitin liikuttaa kättä. “En oikein, tekee kipeetä.” Hivutin takin varovasti pois päältäni, ja tyypit auttoivat oikean käden kanssa, sillä sitä oli pakko kannatella toisella kädellä.

Hihan alta paljastui vinksahtanut kyynärpää. Ihankuin kyynärpään yläpuolella olisi toinen pahkura. Kuin jonkun luun pää olisi väärässä kohdassa kiinni.
“Se on varmaan sijoiltaan tai murtunut”, toinen sanoi. “Pystytkö nousemaan ylös?”
Kampesin itseni jaloille, mutta korvissa alkoi kohista ja näkökentässä näkymään kaikkea ylimääräistä.
“Pyörryttää”, vastasin ja he kehottivat istumaan takaisin alas. Silloin ehdin huomata Idan ottaneen Hestian kiinni. He tulivat viereeni.
“Onko Hestia kunnossa?” kysyin.
“Joo, näyttää olevan, ei näy ontumista tai mitään”, Ida vastasi.
“Sun täytyis lähteä päivystykseen, kun siitä pääset jaloillesi”, toimihenkilö sanoi ystävällisesti. “Ne osaa sitten kertoa enemmän.”
“Mä voin lähteä viemään, jos saadaan tää poni talteen tänne tallille siksi aikaa”, Ida sanoi.
“Eiköhän se järjesty”, tuumasin. Silloin aloin jo hiljalleen kampeamaan itseäni ylös, ja toinen toimihenkilö lähti taluttamaan minua autolle, sillä Idalla oli Hestia talutettavana. Itse kannattelin kättäni.

Jäin nojailemaan seinään, kun Ida lähti selvittämään Hestialle paikkaa tallilta illaksi. Selkä ei kuitenkaan kestänyt paikallaanoloa, niin kävin kyykkyyn. Laskin käden polvien päälle ja koitin puistella vähän hiekkoja vaatteistani. Toimari toi mulle vettä, että sain hiekat pois suusta. Onneksi lähdimme pian, ja viritimme mut varovasti vöihin ja vaatenyytin käden alle pehmikkeeksi ja tueksi.

Lähimpään päivystykseen oli puolisen tuntia. Matka meni ihan fine muuten, mutta jomotus alaselässä vain yltyi ja joka töyssy tuntui ikävältä kyynärpäässä. Lopulta sairaalan pihaan päästyämme Ida käski odottamaan autossa, kun hän kävisi sanomassa päivystykseen että oltais tulossa sinne. Mä olin ehtinyt jo soittaa kotiin Mikulle ja mummulle, ja nyt kirjustin jo viestiä tallin ryhmään.

Hoitajat olivat päätyneet siihen, että hakivat mut rullatuolilla autosta - jos selässä olisikin jotain. Pääsin kuitenkin autosta itse ylös, ja samoin tutkimushuoneessa nousin omineni tuolista. Siihen hoitajat sanoivat, että selässä ei voi olla mitään vakavaa, ja ottivat sängyltä pois semmosen levyn, jolla potilaita voi nostella. Onneksi en tarvinnut sitä.

“Tarvitko morfiinia?” kysyi hoitaja. No, enpä tarvinnut sitäkään. “Laitetaan sulle kuitenkin kanyyli, jos meet leikkaukseen ja tarvit verta. Ja verikoe otetaan kans.” Jassoo, siinähän puuhasivat. He kyselivät, kuinka paljon sattuu numeroasteikolla, mutta enhän mie osannut määritellä.
“Selkää jomottaa ja kyynärpäätä vihloo, jos sitä liikuttaa, mutta ei muuten”, naurahdin ja katsoin turvonnutta kättäni.
“No, ei sua kovin pahasti voi sattua, kun naurat ja juttelet mukavia.”

Kävimme myös onnettomuutta läpi. Hevonen kompastui, menetin tasapainon ja lensin kiertoliikkeellä selkä edellä seinään. Oikea käsihän siinä tuli suurimmalla voimalla ja seinään osuessa sitten hajosi jotenkin, niin sen täytyi olla. En ollut varma itse, mutta se kuullosti loogisimmalta. Muistin vain, että olin vasemmalla kyljellä maassa sen jälkeen. Hoitaja kokeili myös luut mun selästä, eikä mitään kipukohtia löytynyt - se oli vaan tällin vuoksi kipeä.

Kävin myös röntgenissä, joka teki vähän kipeää, kun kättä piti roikottaa kaikenlaisissa asennoissa kuvausseinää vasten. Sitten odottelin vaan sänkypaikalla lääkäriä, ja höpöttelin Idan kanssa. Se oli niin harmissaan mun puolesta, mutta mä vaan sanoin, että ei näille voi mitään, että tästä selvitään ja onneksi ei käynyt pahemmin. Onneksi en tullut olkapää edellä tai selkä huonossa kulmassa seinään.

Lopulta lääkäri tuli kuvien kanssa ja näytti, miten olkaluun alaosan ulompi muhkura oli murtunut ja se murtuma sijoiltaan. Hän lähettäisi kuvat lähisairaalaani ja ortopedi kattoisi niitä aamulla, sillä heidän sairaalan ortopedi ei ollut enää paikalla. Sairaalalta soitettaisiin sitten aamulla. Pääsisin yöksi kotiin, mutta ensin piti käydä kipsaajalla.
“Ainiin, tässä kisapaidassa on niin pienet hihat, että pitää varmaan ottaa pois ennen kipsaamista”, hokasin, ja siinäpä sitä sitten lähdettiin sairaalalta ilman paitaa iso kipsi kaulaan roikkumaan laitettuna!

Haettiin Hestia tallilta ja ajettiin yötä vasten kotiin. Ida oli ihana ja hoiti Hestian Seppeleeseen, ja mie koitin kotona pärjätä kipsin kanssa. Kun viimein kävin nukkumaan, käsi piti tyynyjen kanssa tukea vatsan päälle.
Kiva nukkua koko yö selällään. Ties kuinka pitkään tätä jatkuisi.


Tänä aamuna oli vielä kivempaa nousta ylös. Selkä oli niin pahasti jumissa ja nyt niskatkin oli niin kipeät… Miku sai auttaa mut ylös, kaikessa olin ihan autettava. Oi voi. Ei tää ollutkaan yhtään kivaa.
Sitten sairaalalta soitettiin. Murtuma oli niin pirstaleinen ja sijoiltaan, että se pitäisi leikata. Voisin kuulemma tulla sairaalalle päivystyksen kautta vaikka samana päivänä, kunhan en söisi enää mitään. Outs! Siinä sitten aloimme valmistautumaan häämatkan sijaan sairaalaan kirurgin leikeltäväksi. Ihan ekana oli pakko päästä suihkuun, sillä eiliset hiekat oli edelleen kaikkialla. Mutta mulla oli kipsi! Koitettiin sitten peittää se muovipusseilla ja sitoa narulla roikkumaan mun kaulaan. Onnistui se jotenkin sillein.

Sairaalassa meni tuntitolkulla aikaa odottamiseen, ja sitten piti käydä vesikokeessa, tietokonekuvassa ja uudestaan verikokeessa. Ja lääkäri halusi nähdä kipsin alle, niin se avattiin ja heti tehtiin uusi. Kun viimein pääsin sisään vaahteita vaihtamaan, aloin olla uupumuksen ja päänsäryn rajalla, kun en ollut syönyt enkä juonut. Siinä vaiheessa tippa ja kipulääke tuntuivat helpotukselta. Se tosin ei, että hoitaja tuli ottamaan kolmannen verikokeen. Käsi puudutettiin piikittämällä solisluun viereen ja viimein mua jo kärrättiin leikkaussaliin. Siellä ne tuikkas kanyyliin nukutuslääkkeitä, ja se sattui.

Sitten pimeni.

Myöhään illalla heräsin ynisten. Muisti ei toiminut, kysyin asioita uudestaan ja uudestaan. Hiljalleen aloin muistamaan että aa, kysyin tätä äsken. Mutta en muistanut mitä mulle oltiin vastattu. Lopulta aloin muistamaan että joo, leikkaus meni hyvin. Se oli tärkeintä. Ja se, että sain laittaa viestiä kotiin. Hoitaja tosin meinasi, että jatkaisin vain unia, että he vie mut osastolle. Mutta oli tärkeää laittaa kotiin viestiä, että sielläkin päästään nukkumaan rauhassa.

Ja melkein yhtä tärkeää oli päästä vessaan, sillä nestettä oli tiputettu tuntikausia ja se painava, tunnoton ja turvonnut käsi oli suoraan vatsan päällä.
Kiva.
Osastolla oli täyttä ja mut lykättiin aulaan käytävän varrelle. Ei mua sitten nukuttanutkaan, etenkin kun viereen tuotiin vanhempi rouva, joka oli kova juttelemaan. Haasteltiin siinä yö ja jututettiin hoitajiakin. Mun käsi vuoti ja vuoti, niin mut käskettiin pitkälleen, jotta haava olisi ylempänä verrattuna muhun. Mietin, että aamulla saisin ruokaa ja lääkäri tulisi kertomaan, mitä mun kädelle on tehty. Ja että millanenkohan Hestian päivä on ollut kotitallilla. Varmaan paljon tavallisempi, kuin minun päivä. Siihen sitten lopulta nukahdin.


Yritin kyllä tiivistää mutta hirveen inspiroivaa ja vaivatonta kirjottaa asiasta, jonka on ite kokenut! Ja on tääkin tavallaan heppatarina (:

[Tuulia]

Kiitos

26. syyskuuta 2018

Onnettomuudesta oli kulunut lähes viikko. Ehkä erikoisin viikko elämässäni, sillä siitä ei ollut aiempia sairaalatarinoita olemassakaan. Nyt aloin olemaan siinä kunnossa, että kykenin tallille sanomaan kavereille ja Hestialle moi.

Lauantai oli ollut tuskainen päivä. Aamulla meinasin pyörtyä kävellessäni vessasta takaisin sängylleni. Röntgenissäkin minut pelasti pyörätuoli – olisin muuten varmasti pyörtynyt, kun näin kuvan kädestäni. Ainakin kymmenen pitkää ruuvia pitivät kahta metallilevyä paikoillaan, ja niittijono oli kuin vetoketju kädessäni. Aamun pelasti aamupala, olinhan ollut vuorokauden syömättä. Silloin kelpasi kaikki ruoka!

Tuskaisen päivästä teki puudutuksen loppuminen niin yllättäin. Kuin rautaiset kourat olisivat puristaneet käsivarttani kasaan – suunnilleen siltä se tuntui. Muutama tuskainen tunti kului vähän väliä lääkkeitä syöden, ja sitten olin niin tokkurassa, että nukuin vain. Eipä mua sieltä siksi päästetty vielä kotiin, mutta sunnuntaina sekin päivä koitti.

Yksikätisenä elämä oli jokseenkin haastavaa. Oikea käsi ei kestänyt vielä edes roikkua vapaana, vaan sitä piti kannatella. Se piti muistaa ottaa aina mukaan, kun siirtyi huoneesta toiseen kotona, ja jos halusi tehdä vasurilla jotain, piti oikea käsi laskea tyynyjen päälle pöydälle tai laittaa kantoliinaan. Yöllä piti virittää tyynyjä käden alle ja yritimme tyynyillä kohottaa minuakin puoli-istuvaan asentoon, mutta se vain pahensi jomotusta selässä ja niskassa.

Mutta tästä se alkaisi, kuntoutuminen. Ratsastuskielto kolmeksi kuukaudeksi. Mitään ei saa nostaa kuuteen viikkoon. Ja sitten alkaisi fysioterapia, jotta käsi saataisiin vielä joku päivä suoraksi ja koukkuun – nyt se taipui ihan vain aavistuksen. Mutta onneksi ei ollut kipsiä, sillä siihen kyllästyin jo sen ainoan vuorokauden aikana! Se roikkui kaulasta ja kävi kipeän niskan päälle, painoi ja kutitti.

Miku heitti miut tallille. Olihan tää vähän kurjaa, kun en pystynyt oikein mitään tehdä. Enkä pääsisi loppuvuoden ratsastuskoulumestaruuksiin. Ehkä Ida kilpaisili siellä Hestialla, tai sitten Inkeri, kun se tuntui haikailevan Hestian perään. Joku sen varmasti nappaisi, se oli niin kiva poni. Mie olisin ainakin pari kuukautta saikulla ja ottaisin rennosti. Voisin toki tulla tallille seuraksi ja vaikka kuvia ottamaan.

Tänään Vanessa lähti mun mukaan taluttamaan Hestiaa lähimaastoon. Otettiin kuvia muistoksi tästä kesästä ja syksystä. Oli ollut ihan huippu kesä rakkaan lehmäponin kanssa. Saa nähdä, mitä tulevaisuus toisi tullessaan – ehkä vielä puuhailisin Hestin kanssa. Toisin kuin silloin kolmisen vuotta sitten, jolloin sanoin ponille hyvästit, sanoin tänään kiitos.



Jos olisin edelleen Hestian hoitaja ja laskisin hoitomerkintöjä, olisi tämä jo yhteensä viideskymmenes ♥

[Tuulia]

Kolmas kerta toden sanoo
Aattoratsastus 2018
24. joulukuuta, #51

Kun reilu neljä vuotta sitten aloitin Hestian hoitajana, kuvittelin jo mielessäni, kuinka vuosien päästä olisimme edelleen kaksikko, jota ei erottaisi mikään. Nuoren elämässä vaan sattuu ja tapahtuu ja mielipiteet muuttuu, eikä mikään ole pysyvää. Sitäpaitsi huomasin innostuvani yhä enemmän maastoilusta ja varusteitta ratsastelusta, vähän epätavallisemmista ratsastuslajeista, eikä minua estetunneilla saati koulutunneilla juuri näkynyt. Ei etenkään jälkimmäisillä. Hestia kuitenkin oli ja on edelleen potentiaalinen ratsu, joten en kokenut riittäväni sille. Vuodet ovat kuitenkin vierineet, ja sain uuden mahdollisuuden puoli vuotta sitten, ja aloin valmentautumaan ja kilpailemaan ponin kanssa. Olin nimittäin innostunut Saksassa muustakin, kuin vain varusteetta hömpöttelystä. Yhteinen treenikesä ja syksy vaan päättyi minusta riippumattomista syistä, tosin oikeastaan poikki mennyt käsi kyllä riippui minusta aika pitkään voimattomana, mutta nyt minulla oli viimein lupa nousta jälleen ratsaille.

Sain kolmannen mahdollisuuden, kolmannen alun. Ehkä tämä kantaisi pidemmälle. Eilen olin kavunnut Viola-aasimme selkään, joka oli tallimme ratsuista ainoa varma, ja todennut, että selviän ihan hyvin ratsastamisesta. Niinpä lähdin ilomielin aattoratsastusletkan jatkoksi. Ja samalla minusta tulisi jälleen Hestian hoitaja, niinkuin vanhoina hyvinä aikoina. Sen aiemman hoitajan kun syksy oli vienyt mennessään, eikä häntä ollut näkynyt aikoihin.

Oli ihana suunnata pitkää tallikäytävää kohti Hestian karsinaa. Suuri osa hevosista oli haettu sisälle aattoratsastusta varten. Lehmäponia vastapäätä majaili näköjään Suvitaika nykyään, tutummin Pyryn hoitsu Iita. Pyry olikin jo karsinassa harjailemassa ruunikkoa.
"Hyvää joulua Pyry!" huikkasin.
"Samoin sulle", poika vastasi.
"Meetkö taas reellä?"
"Joo, perinteitä pitää vaalia!"
"Niinpä", hymyilin. "Itsekin näin nostalgisesti palaan Hestian hoitajaksi", jatkoin.
"Oi, kiva! Ootko jo päässyt ratsaille?"
"En Hestialla, mutta kokeilin eilen Violalla, ja ihan hyvin se meni."
"No hyvä!"

Hestia hörähti tutun kuuloisesti, kun puikahdin karsinaan. Vaikka niin se varmasti hörähti kaikille muillekin, mutta minusta se tuntui siltä, että poni ilahtui, kun tulin. Tai sitten sitä kiinnostivat enemmän rapsutukset ja taskussa tuoksuva porkkana, jonka se saisi tosin vasta maaston jälkeen. Harjasin lehmiksen tänään oikein huolella, ja se tuntui nautiskelevan. Hyvähän tässä oli vielä tallin lämpimässä, ulkona kun oli toistakymmentä astetta pakkasta. Ja pihalle asti päästyämme saimme huomata, kuinka lumisade oli saavuttanut Liekkijärven, ja miten talven ihmemaa ja valkea joulu olivat kerrankin totta.