|
|
Post by Wilma on Nov 12, 2016 22:09:01 GMT 2
RKM haaveita | 12.11.2016 Hipelöin mietteisiini painuneena Hestian karsinan oveen kiinnitettyä sinivalkoista ruusuketta. Viikko sitten olleet koulukilpailut olivat menneet yli odotusten, me oltiin voitettu, kyllä, voitettu helppo c ja helpossa beessä olimme olleet neljänsiä, vain yksi sija alle sijoittumisen siis. Lienee sanomattakin selvää, että olin ollut erittäin tyytyväinen Hestiaan. Se oli ollut niin hieno, kun olimme laukanneet kunniakierrosta kentällä Pyryn kanssa. Lynn oli jelpannut mua sykeröiden letittämisessä, ja Hestia oli näyttänyt upealta. Seppeleen draamantäyteinen syksykin oli kääntynyt talveksi. Maata peitti kaunis lumikerros, ja joka paikka hohti valkoisena. Hevoset nauttivat lumesta myös täysin siemauksin, kuka enemmän, kuka vähemmän. Yksi huono puoli talvessa kyllä oli, nimittäin poneista tuli karvaa tursuvia mammutteja. Olin pari päivää sitten saanut (Robertin avustuksella) klipattua Hestian. Nyt poni oli kaljuunnutettu lukuun ottamatta jalkoja ja Hestin lautaselle klipattua sydänkuviota. Annelta olin toki klippaamiseen kysynyt luvan ja hän oli ollut ideasta iloinen, paksukarvaiset ponit tuppasivat hikoilemaan tunneilla kovasti. Jonkin ajan kuluttua Cellan kanssa innostuneena höpöttävä Anni käveli naapurikarsinalle taluttaen Lailaa. Nainen päästi Lailan karsinaansa ja tamma syöksähti heti mussuttamaan heiniään. ”Ei vitsi mä ootan RKM:mää! Siitä tulee niin huikeeta!” Anni huokaisi Cellalle onnellisena. ”Jep! Onkohan Pappilalaiset taas messissä?” Cella kuului pohtivan ”En tiiä! En kyl haluu muistella niitä, outoo porukkaa.” ”Älä vaan.” ”Sori, mun on ihan pakko kysyä, et mikä RKM?” hetken keskustelua kuunneltuani kysäisin naisilta. Ne vilkaisivat toisiaan. ”Ratsastuskoulumestaruudet! Ne on taas pian, niitä tosin suunnitellaan vielä”, Anni kertoi. ”Ratsastuskoulumestaruudet? Voidaanko mekin osallistua niihin?” ihmettelin. ”Tottakai voidaan!” ”Siis… Mäkin?” ”Joojoo! Se on ihan mahtavaa!” Cella ja Anni lähti ja mä jäin tuijottamaan sitä ovessa roikkuvaa sinivalkoista ruusuketta ihmeissäni. Ratsastuskoulumestaruudet? Niihin olisi päästävä! Tästä se ura kilparatsastajana vielä urkenisi, pohdin kun lähdin hakemaan Hestille satulaa ja suitsia lähteäkseni maneesiin hyppäämään. Hestia&Wilma
15hm |
|
|
|
Post by Wilma on Dec 20, 2016 12:35:21 GMT 2
Kuuraponi | 20.12.2016
Testasin hiukan sokerimaalausta taustaan!Wilma&Hesti
16hm |
|
|
|
Post by Wilma on Dec 24, 2016 13:34:41 GMT 2
Artsilan joulupossu | 24.12.2016
  Hestia&Wilma
17hm |
|
|
|
Post by Wilma on Jan 31, 2017 18:25:01 GMT 2
Syyttävä sormi | 31.1.2017
Hesti napitti mua tummilla nappisilmillään syyttävästi parin metrin päästä. En ollut ehtinyt käydä hoitamassa Hestiaa pariin viikkoon, ja nyt poni tuntui olevan siitä mulle vihoissaan.
”Hestii, tule nyt!” huokaisin kun Hestia pyrähti tarhassa kauemmas kun yritin saada sitä kiinni. Meidän hippaleikkimme oli jatkunut jo useamman tovin, ja se alkoi pikkuhiljaa kyllästyttää.
Nappasin taskustani porkkananpalasen.
”Hestiii!”
Kirjava tamma löntysteli luokseni lauhkeana kuin lammas. Äskeinen ilkikurinen veijari oli kadonnut, ja edessäni seisoi tuttu, kiltti, porkkanaa rouskuttava Hesti.
Hestia menisi tänään vain kahdella viimeisellä tunnilla, joten mulla oli paljon aikaa touhuta sen kanssa ennen kuin sillä olisi töitä. Olin päättänyt siistiä ponia hiukan (Annen luvalla totta kai), Hestian karvapeite oli kasvanut jo liian pitkäksi. Vähän mua epäilytti klipperin käyttö, mutta onneksi Salma oli luvannut auttaa.
Otin Hestialta sen oman ulkoloimen pois ja vein sen sitten pesupaikalle, jonne Salmakin pian saapui kantaen mukanaan akkukäyttöistä härpäkettä.
”Noniin, eiköhän me aloiteta!” Salma hymyili ystävällisesti. Se näytti ensin mulle kuinka toimitaan, ja sitten sain itse yrittää. Salma katsoi ensin hetken vierestä ja jätti mut sitten yksin kynimään Hestian turkkia.
Loppujen lopuksi Hesti oli kokonaan klipattu. Siistin vielä sen vuohiskarvat ja sitten olimme valmiita. Vein tamman karsinaansa, jossa se sai loimen taas selkäänsä. Pää sukelsi oitis heinäkasaan, ja jätin ponin kahdestaan heinäkasansa luo kun itse hyppelin yläkertaan.
”Moi kaikki!” hihkaisin taukohuoneessa töitä karussa lusmuileville ihmisille.
”Moro Wilma”, kuului muutamalta taholta. Suuntasin sohvalle istumaan Tuulian ja Fiian väliin.
”Ootko sä nähnyt jo Lyylin? Ja eestinhevosveljekset? Ne on niin suloisia!” Fiia huokasi mulle suuresti.
”Joo! Polar on tosi suloinen, aion toivoa sitä Pirreltä tunneille ihan täpöllä!” nyökin ja otin samalla pari salmiakkia Tuulian tarjoamasta pussista.
”Lyyli on niiiin symppis!” heitti Cella väliin Fiian toiselta puolelta.
”On! Ja Arktikista puhumattakaan! Sä oot Cepa onnenpekka kun sait sen hoitoosi”, hymyilin.
Juttelu uusista hevosista jatkui niin kauan, kunnes mun oli mentävä katsomaan, tarvitsiko junnuestetunnille Hestillä tuleva tyttö apua.
”Moro! Sinä kai meet Hestillä?” hihkaisin ehkä vuotta vanhemmalle, hiljaiselle hoikalle tytölle.
”Kyllä me selvitään, mutta voinko mä pyytää yhtä pientä palvelusta?” tyttö kysyi hiljaa.
”Ihan mitä vaan!”
”Voitko sä kuvata mua kun hyppään Hestillä?” tyttö nosti kantamaansa kameralaukkua.
”Tottakai, mielelläni!” nyökin ja otin kameralaukun. Kipaisin edeltä jo maneesille, josko näkisin vielä alkeisestetunnin lopun.
Räps räps räps.
Hestia ponnisti sarjaesteen yli kevyesti, ja sillä ratsastava tyttö tuli hypyssä mukana vaivattomasti.
Annoin kameran laulaa. Kuvista tuli hienoja, vaikka ne olikin otettu maneesin valossa. Hesti näytti hienolta ja kiiltävältä juuri klipattuna.
Kuvasin niin kauan kunnes sormet olivat liian kohmeessa. Tunnin jälkeen Hestialla ratsastanut tyttö luovutti ohjat seuraavalle ratsastajalle. Kipitin hänen luokseen maneesin ovelle.
”Tässä! sain aika paljon hyviä kuvia”, hymyilin ja ojensin kameran tytölle.
”Kiitti paljon sulle! Nähdään taas!” hän huikkasi ja kipitti ulos. Minä hymyilin ja kiipesin vielä katsomoon katsomaan Hestian toisenkin tunnin.
Hestia&Wilma
18hm
|
|
|
|
Post by Wilma on Feb 7, 2017 17:32:21 GMT 2
Loikkia ja pomppuja | 7.2.2017
 Sunnuntaina hypeltiin porukalla esteitä maneesissa! Hestillä oli pakkasen vuoksi virtaa olan takaa. =)
|
|
|
|
Post by Wilma on Mar 7, 2017 16:00:50 GMT 2
Karvanlähtöaika | 7.3.2017 Tallissa vilisi uusia kasvoja. Hoitajahakujen tulokset olivat tulleet, Edi ja Elmo olivat saaneet apuhoitajat, ja Kössi, Loeke, Rotta ja Polar olivat myös saaneet uudet hoitajat. Pikkuinen Katsukin oli vaihtanut Netasta Lasseen. Hestia oli alkanut tiputtamaan talvikarvaansa ihan urakalla. Autoin sitä parhaani mukaan kuoriutumaan kutisevasta peitteestään metallisella hikiviilalla ja rapsuttamalla sitä niistä kohdista, joihin se ei itse ylettänyt. ”Sua taitaa kutittaa aika paljon”, tokaisin Hestille, kun se rahnutti taas kylkeään hampaillaan. ”Ajattele jos meillä ihmisilläkin olisi talvikarva! Olisi se kyllä vähän kurjaa, mä en tykkäisi jos mun huone olisi täynnä musta tippuvaa karvaa! Ja ajattele, jos olisi allerginen itselleen?” Hestia ei vastannut, vaan vaihtoi rapsuttamaan toista kylkeään. ”Noniin lehmäponi, sä saat mennä vielä hetkeksi ulos! Sua tarvitaan vasta illan kahdella viimeisellä tunnilla”, selitin tarttuessani Hestian riimuun. Sitten vein sen ulos lumipyryyn. Hesti käänsi korvansa sivulle, kun tuuli pölläytti lunta silmiin. Hestia jäi möllöttämään ulos pyryyn perä tuulta päin ja minä luikin taukohuoneen lämpöön. Sohvalla norkoili tuttuja kasvoja, uudet hoitajat pysyttelivät hiukan etäämmällä. Fiia, Tuulia ja Elmon uusi apuhoitaja Heljä juttelivat kahvia hörppien pöydän ääressä ja Robert ja Cella kiistelivät jostain täysin turhasta. ”Mitäs nää on? Onks täällä joku siivous-urakka käynnissä vai?” kysäisin tutkien suurta varusteröykkiötä. ”Niinkin vois sanoa”, Salma hymähti. ”Täytyy vähän Bonan varusteita karsia.” ”Onks nää myynnissä vai?” ”Onhan ne!” ”Uu, katotaas mitä kaikkee sulla on!” Mä sain tingittyä ihan hyvän summan Salmalta Bonan vanhasta kisahuovasta ja valkoisista pinteleistä. (Salma ei ollut järin kova luu) ”Meinaatkos kisoihin mennä Hestialla kun tommosia vermeitä ostit?” Cella huikkasi sohvalta. ”Saa nähdä! Jospa sitä sitten ku vähä lämpenee.” Hypistelin valkoisen kisahuovan reunaa koristavia kirkkaita timantteja. ”Jospa sitä…” Hestia&Wilma
20hm |
|
|
|
Post by Wilma on Mar 26, 2017 15:30:34 GMT 2
Vauhtikavio | 26.3.2017
 Wihii, täältä me tullaan!Hestia&Wilma
21hm |
|
|
|
Post by Anne on Apr 21, 2017 13:03:14 GMT 2
Kevätkavaletteja Vaikka Hestia on vauhdikas esteponi, osaa sekin joskus epäröidä, ainakin huvikseen, jos ei muuten.
Spessu Wilmalle! |
|
|
|
Post by Wilma on Apr 22, 2017 17:15:43 GMT 2
kahdeskymmenestoinen
22.4.2017 Yläkerrasta kajahteli nauru. Oli lauantai-ilta, ja Seppele oli täynnä hevosihmisiä. Raahasin kirkkaankeltaista reppuani yläkertaan. Jätin repun kaappiini, ja hyppelin iloisena taukohuoneeseen, jonka desibelitaso oli mitä luultavimmin jo luokkaa 100. Eikä ihme, huoneessa oleili normaalia enemmän ihmisiä, jotka jännittyneinä odottivat iltaa. ”Hei jee, Wilma tuli!” Wenla hihkaisi. ”Sä oot myöhässä!” ”Sori, bussin syytä”, irvistin. Liekkijärvellä oli ihme, jos bussit kulkivat aikataulussa. ”No, nyt me kaikki ollaan kuitenkin täällä! Lähdetäänkö maastoon?” Fiia kysyi. ”Joo!” Pitkä jono kiemurteli metsän kätköihin illan jo hämärtyessä. Me oltiin eilen keksitty loistava idea, johon olimme saaneet Anneltakin jo hänen siunauksensa. Me yöpyisimme tallilla! Leirimökkejä me ei saatu ottaa, mutta yöpyisimme tallin yläkerrassa. Me oltiin Tuulian kanssa päätetty nukkua heinävintillä heinien seassa, ihan kuin jossain Nummelan ponitalli-kirjassa. Hestia pärskähti. Se kuunteli metsän ääniä korvat tötteröllä ja työnsi turpaansa edellä kävelevän Edin häntään. Kerrankin minäkin olin hiljaa. Ympäröivä metsä oli kaunis, vaikka jokseenkin aavemainen. Puolen tunnin mittaisen lenkin jälkeen saavuimme takaisin Seppeleeseen. Kasper kolisteli jo iltatallia, joten meille tuli kiire viedä hepat karsinoihin ja ottaa niiltä suitset pois. Me jäimme Tuulian ja Wenlan kanssa auttelemaan Kassua, kun muut kiipesivät yläkertaan korkkaamaan simapulloja ja varaamaan petipaikkoja. ”Ette sitten metelöi hirveesti! En haluu et täällä on hermoraunoisia hevosia kun tuun aamulla hommiin”, Kasper huusi rappusia ylös kipittävien perään. ”En lupaa mitään, mut sen lupaan, et yksi hermoraunioinen Kasper täällä kyllä on!” Cella huikkasi hihittäen ja livisti sitten paikalta kärppää nopeammin, kun Kasperin naaman värisävy alkoi lähennellä samaa väriä tukan kanssa. ”Mä laitoin noille heinät jo, heittäkää te rehut eteen. Mä meen tupakalle”, Kassu murahti ja marssi pois. Kun se oli turvallisen matkan päässä, repesimme Wenlan ja Tuiden kanssa nauruun. ”Cella huijaa taas! Sulla ei varmana ole pataässää, mä oon varma!” Inkeri kiljui korttiringissä paskahousu-korttipelin tiimellyksessä. Itsevarmasti blondi nappasi pakan päällimmäisen kortin ja käänsi sen. Se oli pataässä. ”Mä nirhaan sut”, Inkeri sihahti ja nappasi korttipakan käteensä. Sillä oli jo ennestään ainakin kaksitoista korttia. En tiedä oliko se tajunnut pelin idean ihan oikein, kai se kuvitteli että kaikkia pelaajia oli epäiltävä huijaamisesta. ”Ristikaks!” laitoin ensimmäisen kortin pöytään. Ei se oikeasti ollut ristikakkonen vaan herttaseiska, mutta se oli osa mun taktiikkaa. Mulla oli vain isoja kortteja, mutta jos pelin aloitti pienillä korteilla, mä saisin ne varmemmin pois mun käsistä ennen muita. ”Ruutukymppi”, Alviina laittoi korttinsa mun kortin päälle. ”Ei noin voi tehdä, julmaa!” Inkeri parkaisi. ”Sori, ei mulla oo pienempää!” sanoi Alviina ja läväytti leveän hammashymyn. Kun peli päättyi Alviinan voittoon, tajusi Fiia vilkaista kelloa. ”Oho, jo yksi! Parasta käydä nukkumaan, että jaksetaan huomenna herätä”, punatukka tokaisi. Vasta silloin huomasin olevani jo väsynyt. Komeasti haukotellen raahauduin Tuulia kannoillani heinävintille ja käperryin makuupussin sisällä heiniin. ”Hyvää yötä Wilma!” sanoi Tuulia. ”Hyvää yötä Tuul…” lause jäi kesken, kun luomet painuivat raskaina kiinni ja nukahdin. Sinä yönä näin sekavaa unta siitä, kuinka Cella pakotti mut ratsastamaan Arktikilla, joka olikin yhtäkkiä yksi pelikorteista. Kortti-Arktik pukitteli ja riehui hurjasti, ja minä tipuin siltä pudoten syvään, mustaan kuiluun. |
|
|
|
Post by Wilma on May 21, 2017 19:22:26 GMT 2
kahdeskymmeneskolmas
28.5.2017
Wilma ja Hesti harjoitusestekisoissa suuntaamassa seuraavalle esteelle! |
|
|
|
Post by Daniel on May 30, 2017 12:37:34 GMT 2
Danielin läpiratsastuskuuri Hestian selkään pääsi Lynn, jonka ratsastukselle tiivis yhteistyö valmentaja-ratsuttaja-puolison kanssa kotopuolessa on tehnyt huippuhyvää. Sirpakka ponitamma muistuttaa Lynnin käytössä olevaa kenttäponi Korppua, ja Danielin tokaistessa neuvoja melkein joka askeleelle löytyi Hestiaan kivat nappulat melko nopeasti. |
|
|
|
Post by Wilma on Jul 6, 2017 14:52:17 GMT 2
kahdeskymmenesneljäs6.7.2017  Vanha kansa uskoi, että hevosten silmät näkivät enemmän, kuin meidän ihmisten kapea katse. Jos hevoset kykenivät näkemään haltijoita ja tonttuja, näkivätkö ne myös alieneita? |
|
Isabel
Uusi ihmettelijä
Posts: 11 
|
Post by Isabel on Oct 1, 2017 15:17:21 GMT 2
Hoitoponini Hestia
ENSIMMÄINEN / 1.10.2017 Hoitajahaun tuloksia oltiin odotettu koko talven harmautta enteilevä syyskuu. Olin roikkunut Hestian karsinalla oman ratsastustunnin jälkeen, rapsutellen sen silkkistä turpaa vaivihkaa kalterien välistä. Olin tullut katsomaan koulukaverieni Mollin ja Oonan ratsastustunteja maanantaisin ja torstaisin oman keskiviikkotunnin lisäksi. Olin harjaillut suojia, hakenut raippoja ja auttanut tuntilaisia repimään Siiri-ponia pusikosta, jonne se oli päätynyt etsimään syötävää. Olin aika ylpeä itsestäni, myönnän sen. Elli oli jopa naurahtanut, että mitä me täällä tekisimmekään ilman Isabelia. [Insert tyytyväinen virnistys.]
Ja sitten se päivä oli tullut kuin varkain. Kolmaskymmenes syyskuuta oli paras päivä ikinä. Anne lähetti viestin kuudelta illalla - kaikki kova työ oli tuottanut tulosta ja mut oli valittu hoitajaksi! Eikä minkä tahansa ponin, vaan Hestian! Hese on koko tallin paras poni. Se hyppää tosi hyvin ja se on maailman suloisin ja energisin. Vaikka tietysti se on myös opetusponi eikä voi olla kisoissa ihan koko ajan, mutta ei se haittaa, koska tykkään auttaa tallilla. Kisat ovat kumminkin kamalan jännittäviä.
Sunnuntai on päivä jonka muistan ikuisesti. Heräsin heti aamulla, ravistanut isosiskoni Lauran hereille ja laittanut sen paistamaan aamupalaksi lettuja. Sitten olimme menneet hevostarvikeliikkeeseen ja olin ostanut sieltä uudet ratsastushousut, tallikengät hoitajana pyörimistä varten sekä lämpimät ratsastushanskat. Lisäsin vaivihkaa joukkoon myös helmiotsapannan, jonka huomatessaan äiti vähän suuttui, mutta ei kuitenkaan laittanut sitä pois. Sitten menimme kotiin ja luin hevoskirjoja samalla kun odotin, että äiti tekisi lounaan. Syötiin pastaa katkarapukastikkeella. Sitten tein Lauran avustuksella itselleni eväsleivän, pakkasin rasiaan pari välipalapatukkaa ja täytin pinkin Tupperware-vesipullon itse tehdyllä vadelmamehulla. Puin päälle uudet tallivarusteet ja pakkasin myös Hestian uuden helmiotsapannan.
Matka tallille kului jännityksen nipistellessä vatsanpohjaa, mutta hyvällä tavalla. Äiti vei minut parkkipaikalle, toivotti onnea ja lähti tiehensä. Kävelin reippaasti pihaton ja ponien tarhan ohi, päärakennuksen viereltä oikealle kaartaen. Hestia oli nelostarhassa, isossa tammalaumassa. Tunnistin punaisen sadeloimen ja vaaleanpunaisen karvan jo kaukaa. Minun hoitoponini. Hestia. Se tuntui unelta, josta saattaisin herätä hetkenä minä hyvänsä.
Kun kävin hakemassa sisältä riimun naruineen, sormiani kihelmöi. Tallissa oli pari isompaa hoitajatyttöä, joista tunnistin vain Cellan. Hän oli monta kertaa auttanut minua, kun olin saanut Windin tunneille, enkä oikein vieläkään ymmärrä miten se jaksoi tamman kenkkuiluja. Punahiuksinenkin nainen oli tullut nähtyä tallilla monta kertaa, mutta en muistanut hänen nimeään. Jokin päässäni tosin sanoi, että olisi pitänyt muistaa.
Jätin reppuni Hestian karsinalle ja lähdin sitten takaisin ulos hakemaan tammaa. Se nökötti tarhan keskellä takajalkaansa lepuuttaen Lemonin takana.
"Hestii, mitä kuuluu?" huhuilin tarhan portilta, ja tamma käänsikin katseensa minuun päin. Ei se silti mihinkään liikahtanut, vaikka kuinka kutsuin nimeltä, joten pujottauduin portin välistä tarhaan. Jouduin kiertämään Harryn, se on mielestäni vähän pelottava, kun on niin kamalan iso. Vaikka ei se nytkään edes vilkaissut minuun päin.
Kun pääsin Hestian luokse, tamma kurkotti turvallaan kohti minua ja nuuhki läpi jokaisen taskun. En pystynyt tekemään oikein mitään, koska sydämeni suli siinä ponia katsellessa. MINUN. Se sana oli tällä hetkellä kaunein sana, jonka tiesin tässä kielessä. |
|
Isabel
Uusi ihmettelijä
Posts: 11
|
Post by Isabel on Oct 6, 2017 23:15:32 GMT 2
Miten se sanotaan suomeksi?
TOINEN / 6.10.2017 Ei ole reilua, että koulu on pakollista. Äiti on koko viikon pakottanut tekemään läksyjä ja hokenut, että "Nyt kun sinulla on se hoitoponi, niin se ei tarkoita, että voit juosta tallilla vuorokauden ympäri. Koulu on sinun työsi, Isabel." Olin huokaissut syvään, keskittynyt pienen hetken suomen kielen tehtäviin ja sitten siirtynyt lukemaan hevosten juoksuttamisesta. MUTTA. Tänään oli perjantai, eli ei läksyjä. Sen sijaan koko iltapäivä ja ilta aikaa puuhailla tallilla. Laura heitti minut tallille ihan uudella autollaan ja parkkipaikalta tallustelin jo melko tottuneesti kohti tallirakennusta. Täällä maaseudulla - tai ainakin minusta tämä on maaseutua - on syksy juuri parhaimmillaan: ilta-aurinko osui tallin kattotiiliin verhoten ne kultaa ja ruskan väreissä loistavat lehtipuut toivat mieleen postikortin. Olisi ollut ihanteellinen maastoratsastussää, mutta tiesin jo silloin, että Hestia olisi varmasti useammalla tunnilla. Ehkä huomenna?
Sen sijaan, että olisin hakenut ponin heti sisään rapsuteltavaksi, suuntasin vintille. Siellä oli aina joku uusi kasvo, jolle en uskaltanut möläyttää sanaakaan, mutta toisaalta ainakin osa Seppeleen hoitajista oli osoittautunut ihan kivaksi. Vanhemmat ehkä vähän katsoivat kulmien alta, mutta jos ikä on ongelma, löydän kyllä oman ikäistäkin seuraa. Ainakin ehkä. Tai sitten mua vaan vieroksutaan, kun en ole oikein vielä avannut suutani. Mutta entä jos ne nauraa, kun en osaa sanoa asioita oikein?
Kello oli vasta viisi, joten paikalle ei ollut ehtinyt vielä oikeastaan ketään - verrattuna vintin tavalliseen ruuhka-aikaan. Kiharahiuksinen, tumma tyttö kirjoitti kynä sauhuten pieneen ruutuvihkoon pöydän ääressä ja sohvalla istui nenä miltei hevoslehden aukeamalle liimattuna toinen tyttö. Kun työnsin oven kiinni takanani, kiharahiuksinen nosti katseensa, hymyili ja moikkasi. Moikkasin takaisin samalla kun matkustin huoneen poikki istumaan häntä vastapäätä. Vintillä oli muutaman sekunnin ajan täysin hiljaista: tunsin vain hevoslehtitytön vilkuilut niskassani, kuulin vain kellon tasaisen tikityksen sekä sen, kuinka naputtelin omia sormiani oikeaa polvea vasten. Sitten hiljaisuus hajosi.
"Taidat olla yksi niistä uusista hoitajista", kiharahiuksinen sanoi ystävällisesti hymyillen. "Yasmin, hoidan Lemonia."
"Oh, Lemon on ihan mahtava, yksi parhaista hepoista", vastasin urheasti. Varmaan pisin lause, jonka olin tähän mennessä sanonut jollekin muulle kuin Annelle. "Mun nimi on Isabel, aloitin hoitamaan Hestiaa."
Sain juteltua Yasminin kanssa ihan kivasti. En tiedä, että onko hän myös syntynyt muualla, mutta ainakin nimestä ja ihonväristä sai vähän sitä vaikutelmaa. En vaan kehdannut kysyä. Kun hoitajien huoneeseen alkoi ilmestyä enemmän ihmisiä, näin hevoslehtitytön siirtyvän vähän silmiään pyöritellen huoneen ulkopuolelle. Yasmin oli ilmeisesti aika suosittu hyvän päivän tuttu, sillä monet moikkasivat häntä ja kyselivät, miten viikko on sujunut. Istuin hymyileväistä ja puheliasta naista vastapäätä tuppisuuna, välillä poissaolevan "hei":n seinälle vastaten. Silloin tällöin tarkistin, oliko puhelimeen tullut uusia viestejä. Harmikseni iPhonen näyttö näytti aina tyhjyyttä.
Kun huoneessa alkoi olla jo melko paljon ihmisiä ja tunnelma alkoi kirjaimellisesti lämpenemään jonkun keittäessä tuhottomasti vettä nuudeleita varten, koin parhaakseni poistua paikalta. Tarkistin aulassa kaappini, laitoin sinne tallikassin ja tepsutin sitten portaat alas. Ilmoitustaululta näin tuntijaot, joiden mukaan Hestia olisikin tänään vain yhdellä tunnilla - päivän viimeisellä. Ehtisin kyllä hyvin käydä sen kanssa lyhyellä kävelyllä, jos vain haluaisin, mutta yhtäkkiä iski ujous. Sitä paitsi en voisi mennä yksin, koska en vielä oikein osannut tallin maastoreittejä.
Kohti Hestian karsinaa kävellessäni huomasin, kuinka hevoslehtityttö nojasi yhden suosikkiponini karsinan seinään. Ovessa oli tuttu kyltti: "Gekero, risteytysponiruuna. Hoitaja: Aurinko." Olikohan Aurinko = hevoslehtityttö? Hän ei ehkä näyttänyt päällepäin yhtä avoimelta kuin esimerkiksi Yasmin, mutta olisi ainakin ikäistäni seuraa. Kai minun täytyisi joku kaveri tallilta saada kuitenkin?
"Aurinko?" avasin suuni vähän epäröiden, varovaisella äänensävyllä. Hevoslehtityttö nosti katseensa saappaidensa kärjistä.
"Niin?"
"Moikka, olen Isabel, Hestian hoitaja."
"Tiedän", toinen puuskahti, "taisiis, kiva. Mä olen Gekon hoitaja."
"Voisitko tulla... ööh... mikä se sana on..." mietin ääneen, kunnes muistin. "Niin, voisitko tulla seuraamaan jos haen Hestian sisälle?"
"Tarkotat varmaan, että seuraksi? Kun haet Hestian sisälle?"
"Joo."
Ja niin alkoi mun ensimmäinen ystävyyteni. Tai ainakan toivottavasti siitä sellainen tulisi. |
|
Isabel
Uusi ihmettelijä
Posts: 11
|
Post by Isabel on Jan 19, 2018 11:42:39 GMT 2
Oma, ei-niin-rento tammimaasto
KOLMAS / 19.1.2018 Mä olin kyllä yrittänyt kovasti. Mä olin yrittänyt saada kavereita ja sopeutua. Olin kuitenkin palannut takaisin lähtöpisteeseen heti, kun Aurinko oli lopettanut Gekon hoitamisen. Nyt ponilla oli jo uusi hoitaja, joku Nella. En ollut vielä nähnyt sitä tallilla. En tosin voi syyttää siitäkään ketään muuta kuin mua itseäni, koska en ollut käynyt tallilla kovinkaan paljoa. Joululomaa oli vietetty mukavasti Malediiveilla ja kun olin tullut takaisin, en ollut yksinkertaisesti uskaltanut tallille. Olin soittanut Annelle olevani kipeänä viikon, sitten toisen, vaikka en mä kyllä ollut. Mua tavallaan pelotti mennä Seppeleeseen, koska mulla ei ollut siellä kavereita. Samalla tiesin kyllä, että ainoa tapa saada uusia kavereita oli mennä paikan päälle. Sitten sain äidiltä ja isältä topakan ilmoituksen, että kohta ne ilmoittavat että lopetan hoitamisen, jos en ala ottamaan vastuuta. Tykkään Hestiasta liikaa lopettaakseni, se on paras poni. Ja Seppele on kiva talli, jossa voi kehittyä. Täytyisi vain antaa ihmisillekin mahdollisuus.
En ollut osallistunut Seppeleen järjestämään viralliseen tammimaastoon, koska jännitin muita ratsastajia. Päätin mennä Hesen kanssa ihan kahdestaan. Joo, tiedän että se on vähän hullu idea, mutta kyllä mä nyt osaisin Google Mapsin avulla suunnistaa takaisin, jos eksyisin. Tulin suoraan koulusta tallille ja koska olin päässyt jo yhdeltä, ehdin lukea uusinta Nummelan Ponitalli -kirjaa hetken yläkerran tuvassa. Pöydällä olevassa kulhossa oli sipsejä, mutta en oikeastaan tykkää sipseistä, joten en ottanut niitä.
Melko pian sen jälkeen, kun olin saanut itseni aseteltua mukavasti istumaan, Robert tuli ovesta sisään. Hautasin kasvoni kirjaan. Molemmat sanoivat "moi" samalla, epäröivällä äänensävyllä, ilman katsekontaktia. Poika (vai sanotaanko tässä tilanteessa että mies?) istui pöydän ääreen ja otti sipsin kulhosta samalla, kun selasi puhelintaan posket punaisina. Seurasin sen jokaista liikettä vaivihkaa kirjan yli. Toinen sipsi katosi suuhun. Ennen kolmannen ottamista se vilkaisi ympärilleen, meidän katseet kohtasivat ja toisen käsi pysähtyi puolimatkaan. Heti kun siirsin katseeni kirjaan, kuulin toisen ottavan sen sipsin kulhosta. Huoneessa kaikui vaimea, rouskuva ääni. Olisin ehkä voinut jutella, mutta let's face it - Robert oli täysi-ikäinen, taitava ratsastaja jolla oli oma hevonen, eikä se varmaan puhuisi tällaiselle nobodylle.
Jossain vaiheessa tila alkoi tuntumaan liian ahtaalta kahdelle ihmiselle, joten laitoin kirjan reppuun, lukitsin repun kaappiin turvaan ja lähdin kohti ponitallia. Ponitalli oli eräänlainen turvapaikka mulle - siellä ei ollut yksityisten omistajia eikä vaativan tason kouluratsastajia, vaan samanhenkistä porukkaa kuin minä, poni-ihmisiä. Tykkäsin myös ponitallista enemmän ihan vain tunnelman takia, jotain siinä matalassa tallissa ja vanhoissa, kaikki keskustelut muistavissa seinissä oli.
Hestia oli tietysti ulkona, joten otin tallista mukaan riimunnarun ja marssin reippaasti tammatarhalle. Nappisilmäinen poni norkoili Gitan kanssa lähellä tarhan porttia punainen ulkoloimi päällään. Minut huomatessaan Hestia nosti päätään ja otti puolikkaan askeleen lähemmäs.
"Moikka, muru", sanoin sokerinsuloisella äänellä, ihan kuin puhuisin jollekin koiranpennulle. Siitä oli tullut jo tapa. "Olet vissiin menossa vasta kasin tunnille, joten me voidaan hyvin mennä vähän lenkille. Ihan rennolle vaan."
Oli tuuria, että sain Hestian tarhasta ulos ilman, että Gitta tuli perässä. Niin mä vaan kuitenkin tein. Olin tavallaan ylpeä itsestäni.
Tallissa annoin Hestian olla vapaana karsinassaan silloin, kun riisuin loimen ja harjailin tamman kauttaaltaan läpi. Meillä oli paljon aikaa ja viime käynnistänikin oli pari viikkoa, joten selvitin huolellisesti myös kirjavan hännän. Kavioiden puhdistaminen oli hirveä operaatio tilsojen ansiosta, mutta selvisin siitä kuitenkin. Päätin mennä ilman satulaa, sillä ulkona pakkasessa kaipasikin ponin tuomaa lämpöä. Sidoin siis vain riimunnarun Hestian kaulalle ja pujotin sitten suitset ponin päähän. Kun vielä vaihdoin talviratsastuskenkiin, kiinnitin hiukset poninhännälle ja asettelin kypärän päähän, me oltiin valmiita taistelemaan purevaa viimaa vastaan.
Päätin nousta selkään lumiseltä kentältä, joka ammotti tyhjyyttään. Tunnit pidettiin tietysti maneesissa näillä säillä. Hestia nosteli jalkojaan varovaisesti kasvaneessa hangessa. Kiipesin selkään aidan kautta, keräsin ohjat ja otin mukavan asennon. Vihdoin sain huokaista helpotuksesta. Olin selvinnyt ponin selkään asti ja nyt edessä olisi rauhallinen, tunnelmallinen kävelymaasto henkeäsalpaavissa Liekkijärven lumimaisemissa. Viikon paras päiv--
"Noh, rauhoitupas nyt", kuului topakka käsky pihalta. Sen jälkeen Salma toisti käskyn, tällä kertaa hieman rauhallisemmin. Agi kuopi lunta ja pärskähteli, se halusi jo mennä. Kaksikon vieressä seisoi jalkaansa lepuuttavaa Eelaa pitelevä Fiia, joka näytti siltä kuin yrittäisi peitellä jännittyneisyyttään.
"Kyllä se varmaan sitten ottaa iisimmin, kun lähdetään vaan matkaan", punahiuksinen vakuutteli. Salma nyökkäsi Agin selästä ja oli juuri ohjaamassa tammaa kenttää kohti, varmaan odotellakseen Fiiaa neljän aidan sisällä, mutta sitten se näki mut. "Hei! Isabel? Joo? Tänään on tosi kaunista, eikö?"
Tunsin, kuinka veri pakkautui poskiin ja värjäsi ne punertaviksi.
"Joo on. Oon menossa Hestian kanssa just maastoon nauttimaan siitä", vastasin. Salma näytti vähän hämmentyneeltä. Ah, mä niin rakastan sitä ilmettä, minkä suomalaiset tekee kun ei saa selvää mun puheesta, koska mun aksentti on niin vahva.
"Aa, maastoon? Niin mekin ollaan, Agin ja Eelan kanssa", Salma vastasi hetken sanojani prosessoituaan. "Ajateltiin mennä vaan tuo valaistu lenkki, kun Eelalla on tänään hommia ja en tiedä pystyykö Agi olemaan 45 minuuttia pidempään juoksematta."
"Ai, niin mäkin ajattelin", sanoin, ehkä puoliksi huokaisten. Tavallaan olisi kiva, että olisi seuraa. Salma ja Fiia olivat kuitenkin kokeneita, taitavia ratsastajia, joilla oli isot hevoset. Ei ne varmaan edes pyytäisi mua.
"Tulisitko messiin? Hese on niin reipas, että se varmaan pysyisi näiden perässä hyvin", Fiia kuitenkin yllätyksekseni ehdotti. Pohdin hetken, mutta päädyin siihen, että en voisi enää mitenkään välttää tilannetta. Jos tekisin jotain typerää, niin voisin ehkä sitten lopettaa tallilla käymisen. Ei kuitenkaan kannattanut huolehtia turhaan sitä, asioita tapahtuu jos tapahtuu.
"Joo", sanoin hymyillen ehkä vähän liiankin leveästi.
Oli rauhoittavaa kulkea maastossa ja katsella maisemia. Lehdettömät puut oli sokeroitu valkoisella puuterilumella, havut peittyivät paksumman lumikerroksen alle. Maa oli täysin valkoinen, missään ei ollut jälkeäkään mullasta tai sammalesta. Jäniksen jäljet kulkivat ratsastuspolun yli. Taivaalta satoi isoja, raskaita lumihiutaleita, jotka leijuivat kauniisti kohti maata. Ilma tuntui tavallaan lämpimältä, vaikka oikeasti mittari olikin pakkasen puolella. Tunsin Hestian jokaisen liikeen allani: me oltiin yhtä, minä ja turvallista lämpöä hohkaava poni.
Tunnelma olisi ehkä voinut olla tuollainen, mutta nauttiminen oli hieman vaikeaa, kun kärsimätön Agi testaili Salman jaksamista koko ajan. Olisimme voineet ratsastaa vierekkäinkin, mutta Agin takia rauhallisen Eelan piti olla jonon kärjessä ja minun temppuilevan kimon takana, turvallisen välimatkan päässä. Välillä Agi teki äkkipysähdyksen, tuijotti johonkin kaukaisuuteen ja yritti sitten sekunnin päästä lähteä ravaamaan. Hestia reagoi myös Agin temppuiluun, olihan sekin nuori ja eloisa poni. Sain pitää ohjat tuntumalla ja vatsalihakset valmiina istumaan liikettä vastaan, jos tamma päättäisikin lähteä.
Jossakin vaiheessa tultiin pätkälle, jossa voi laukata vähäsen. Ei se mikään laukkasuora ollut, mutta kuitenkin. Salma oli varmaan ennenkin laukannut Agilla siinä kohdassa, sillä tamma nosti laukan itsestään ja ampaisi Eelan oli. Hestia päätti asian puolestani: nyt lähdetään mukaan. Fiia jäi Eelan kanssa taakse, kun kirjava yritti kuroa välimatkaa Agiin kiinni. Pysyin jo muutenkin juuri ja juuri kyydissä kaulanarua sormissani puristaen, mutta sitten Agin kavioista alkoi lentämään tilsoja suoraan kasvoilleni. Yritin hidastaa Hestiaa ja saada lisää välimatkaa, mutta poni ei ollut samaa mieltä ja protestiksi pukitti. Ei mulla ollut mitään mahdollisuuksia pysyä kyydissä. Luojan kiitos sain sentään pidettyä tamman ohjista kiinni: se pysähtyi tuijottamaan mua pöllämystyneenä, kuin sanoen: "Ihanko tosi, noin helposti sinä sieltä lennät??"
Puistelin lumet vaatteistani ja kampesin itseni takaisin satulaan sydän pamppaillen, sen enempää tapahtunutta ajattelematta. Eelan raviaskeleet kuuluivat meidän takaa, Agia ei näkynyt missään.
"Mitä kävi?" Fiia kysyi ja kuulosti huolestuneelta. Yritin hymyillä.
"I'm fine", vastasin. "Se vaan pukitti enkä pysynyt kyydissä."
Lähdimme Agin perään rauhallisessa ravissa, toivoen ettei Salmalle ollut käynyt mitään. Agi seisoi onneksi kulman takan ehkä 50 metrin päässä, kaula pitkällä ja huohottaen. Salma näytti helpottuneelta satulassa.
"Se vaan lähti", nainen huokaisi. "En pystynyt tekemään mitään. Sain sen ohjattua tässä tonne ryteikköön, niin sen oli pakko hidastaa."
Kaikki olivat kunnossa poneja myöten, joten päätimme vain jatkaa lenkin loppuun ihan tavalliseen tahtiin. Olin vähän nolostunut putoamisestani, mutta Fiia ei ollut mitenkään kommentoinut ratsatustaitojani tai vastaavaa, vaan oli pitänyt sitä vahinkona. Vahinkohan se kai oli ollut. Olisinpa vain niin taitava ratsastaja, että pysyisin kyydissä kun hevonen päättää tehdä maastolenkistä rodeoshown. Loppumatka sujui onneksi siinä toivotussa rauhallisessa tunnelmassa, jota olin odottanut koko lenkin ajan. |
|
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!