Hestian hoitokirja

[Tuulia]

Talven ihmemaa
12. tammikuuta, #52

Anni
Lumipenkat reunustivat juuri aurattua tietä. Mun katse harhaili talvisiin maisemiin, jotka huusivat maastoilun puolesta. Kello läheni kahtatoista ja mitä lähemmäs Seppelettä ajoin, sitä enemmän toivoin jonkun olevan maastoilutunnelmissa. Tällaista päivää ei kannattanut heittää hukkaan ja olin aika varma, ettei Lailakaan pistäisi pahakseen irrottelevista laukkaspurteista.

Seppeleestä oli viime syksynä tullut mulle paikka, jossa mä kävin vähän kuin vierailijana. Se ei ollut huono asia, päinvastoin - omien tallitöiden jälkeen oli ihanaa vain mennä valmiiksi siivottuun talliin, hakea Laila tai Egsy harjattavaksi ja mahdollisesti käydä selässä. Tunnille meneminen oli yhtä vapauttavaa, koska siihen ei kuulunut mitään ylimääräistä: sen kun varustit ratsun - ellei se jo ollut juossut edellisellä tunnilla - ja nousit satulaan.

Maneesi rakentui hyvää vauhtia, ainakin sen näkymän mukaan, mitä parkkipaikalta käsin sai. En ollut varma, kuinka nopeasti se valmistuisi, mutta musta tuntui, että työmaa oli edennyt jo muutamassa päivässä huimin harppauksin. Mua ulkona ratsastaminen ei ollut haitannut, koska sitä mä tein kotonakin. Olisi kuitenkin ollut valheellista väittää, ettei ajatus maneesista kiehtonut missään määrin - kai se aina kiehtoi.

“Moi?” hymähdin Tuulialle, joka käveli kohti tammatarhaa. Olin nähnyt naisen puuhailevan Hestian kimpussa, joten ilmeisesti kaksikko oli päätynyt taas mutkan kautta yhteen. Aurinko väläytti säteitään jostain pilvien takaa ja mun oli nostettava käsi otsalleni pystyäkseni katsomaan Tuuliaa, jonka matkan olin onnistunut pysäyttämään.
“Mitä suunnitelmia? Mä olisin halunnut maastoon”, kerroin hymyillen. “Lähdetkö mukaan?”

Tuulia
Vapaapäivä ensimmäisen työviikon jälkeen houkutti minut lähtemään Seppeleeseen, etenkin, kun sääkin oli niin kaunis. Lunta oli tupruttanut uutena vuotena tänne vaikka kuinka paljon lisää Aapelin mukana, kun itse olin ollut Mikun kanssa reissussa. Olin onnellinen, kun sain taas viettää talvea Suomen lumisissa maisemissa, vaikka Saksan vuoret olivatkin olleet omalla tapaa ihmeellisiä. Nyt pääsin jälleen saunomaan ja avantoon tai vaikka hankeen kierimään, jos teki mieli hullutella.

Olin juuri matkalla hakemaan Hestiaa tarhasta, kun Anni pysäytti mut ja pyysi lähtemään mukaan maastoon.
“Tottakai”, olin vastannut, sillä tällä säällä olisin joka tapauksessa maastoillut. “Siitä onkin aikaa, kun ollaan viimeksi satuttu samaan aikaan maastoilemaan. Toki aattona, mutta silloin meitä oli muutama muukin”, naurahdin.

Auringonpaiste oli tainnut tuoda lisää elämäniloa hevosiinkin pimeän talven keskellä. Ne innostuivat meidän huhuiluista ja kirmasivat hetken tarhaa ympäri. Hesti jopa heitti pienen ponipukin, joka sai meidät nauramaan.
“Tästä taitaa tulla vauhdikasta”, totesin. Lopulta Hesti ja Laila antoivat kuitenkin kiinni, pieniä huuruja pakkasilmaan puhallellen. Hevosten talvikarva sai ne näyttämään niin ihanan pehmeiltä ja pörröisiltä! Kopsuttelimme talliin ja hevosten karsinat oli onneksi aika lähekkäin. Onneksi oli viikonloppu ja hiljaista. Siinä sitten alettiin hoitamaan ratsuja.
“Mitä sulle kuuluu?” kysyin Annilta. Emme nimittäin olleet hetkeen vaihtaneet kuulumisia.

Anni
Tuulia oli suostunut, eikä siinä sitten ollut jäänyt aikaa ihmettelylle: hevoset mukaan ja menoksi. Laila ja Hestia tosin olivat olleet eri mieltä ja olisi voinut luulla, että me oltiin pyydystämässä kahta ponia sen sijaan, että yritin saalistaa itselleni ratsuksi ehtaa puoliveristä.
“Pöhelö”, olin mutissut Lailalle saatuani lennokkaan tamman narun päähän.

Laila oli kasvattanut itselleen melkoisen talvikarvan ja maneesiton talvi oli taannut sen, että tamma oli myös saanut pitää karvansa. Olihan sitä loimitettu, eikä karva vetänyt vertoja monien mammutteja lähentelevien ponien talvikarvaa, mutta silti: Lailan turkkia sualla läpi pyöritellessäni mun oli vähän vaikea nähdä edessäni hevosta, joka oli vielä pari vuotta takaperin pärjännyt ratsastuskoulumestaruuksissa.

“Kaikkea arkista”, naurahdin Tuulian kysymykseen. Oli kätevää, kun tammojen karsinat sijaitsivat niin lähekkäin, ettei kuulumisia tarvinnut kailottaa koko tallin kuullen.
“Jirillä riittää kengityskeikkaa ja mä hoidan tallia”, jatkoin napatessani Lailan suojat karsinan edustalta. Tamma kurkottautui nuuhkimaan niitä, kuten sillä oli tapana. Laila oli niitä harvoja hevosia, jotka jaksoivat tutkia tututkin suojat siltä varalta, että niihin olisi voinut ilmaantua jotain epäilyttävää sitten viime käyttökerran.

“Mitäs sulle? Ja Mikulle?” tiedustelin karsinan ovelta Lailan saatua suojat jalkaansa.

Tuulia
“No nyt on meilläkin alkanut taas arki, kun palasin töihin”, vastasin Annille putsatessani pöläriä Hestin talvikarvoista karsinan ovella. “Tosin Miku sai hullun idean alkaa remppaamaan naapuritilan navettaa talliksi. Sen omistaja on jo vuosia asunut hoivakodissa, niin se antoi sille vapaat kädet ulkorakennusten suhteen, mut saa nyt nähdä kauan sitä huvittaa rakennella”, jatkoin loppuun hymähtäen.

Hetken rupateltuamme Anni lähti hakemaan varusteita. Itse olin napannut suitset jo harjoja hakiessa, satula saisi jälleen jäädä talliin. Lunta oli satanut jo niin paljon, ettei siihen haittaisi tippuakaan, vaikka ponipukit jatkuisi ratsailla. Maneesin kanssa olisi eri asia, eikä mua haitannutkaan yhtään, ettei se ollut vielä valmis. Ei mulla mitään kammoa ratsastamista kohtaan ollut jäänyt, mutta maneesissa saattaisi vähän hirvittääkin. Sen laitaan kun oli kaikkea muuta kuin mukava lentää.

Pyyhin kuitenkin aiheen pois mielestäni, kun pääsimme pirteään ulkoilmaan. Hevoset kopsuttelivat korvat höröllä ulos tallista ja auringonpaiste sai meidätkin hymyilemään.
“Tänään on kyllä niin kaunis päivä”, ihastelin pihamaalla. Nousimme hevosten selkään ja suuntasimme kohti maastopolun alkua, jota lumioksaiset puut reunustivat.

Anni
Mua hymyilytti kuunnellessani Tuulian selostusta Mikun remontointi-innosta: siitähän se oli meilläkin lähtenyt. Ensin ulkorakennuksesta oli tullut koti Väiskille, sitten Lusmulle. Alma oli ollut viimeinen niitti sille ajatukselle, että tilat kävivät pieneksi ja siitä se ajatus oli sitten lähtenyt. Nyt meillä oli oikea talli, enkä olisi voinut olla tyytyväisempi saadessani pitää omat hevoset pihassani.

“Niin on”, hymähdin Tuulian kommenttiin päivän kauneudesta. Laila tuijotti pihan laitaan korvat hörössä ja käytin tilaisuuden hyväkseni kavuten tamman satulaan. Tuulia oli jättänyt Hestian satulan talliin, mutta mä tunsin Lailan ja sen taipumukset säpsyilyyn. Ei se varsinaisesti estänyt satulattomuutta, mutta pysyisinpähän suuremmalla todennäköisyydellä kyydissä.

Hestia sai kävellä edellä. Polku oli auki, koska sitä pitkin ratsastettiin liki päivittäin. Laila tuijotteli metsää, puhisi itsekseen ja kiihdytteli käyntiään niin, että mun piti välillä jarrutella tammaa sen lähestyessä edellä kävelevän ponin kirjavaa perää.
“Mennään jonnekin, jossa voi ottaa pari reippaampaa pätkää”, ehdotin Tuulialle, koska sää ja hyvä pohja suunnilleen huusivat sitä.

Polku leveni metsätieksi, jossa oli hyvä verrytellä ravissa. Kevensin Lailan ravin tahtiin ja annoin tamman venyttää kaulaansa pidemmällä ohjalla. Sen korvat pyörivät, mutta puoliverinen ei tuntunut asiakseen etsivän pelättävää. Miksipä olisikaan, koska kyllähän maastoilu totisen kentällä puurtamisen voitti.

Tuulia
Annin idea houkutti minuakin, ja hetken metsätiellä ravailun jälkeen sivulle aukeni pelto, jonne meni kavion jälkiä useammastakin kohtaa.
“Tossa vois ottaa hyvät laukat”, totesin, ja niin mekin ylitettiin oja pellon puolelle. Hevoset tuntuivat innostuvan entisestään, eikä aikaakaan, kun annoimme niille luvan nostaa laukka. Lailan pitkät koivet kuljettivat ratsukkoa suurin askelin eteenpäin, mutta Hestia pinkoi parastaan perässä, eikä oikeastaan jäänyt jälkeen. Pakkasilma sai silmät vuotamaan väistämättä, mutta vauhdin hurma tuntui ihanalta. Liian pian pellon reuna alkoikin lähestyä, ja jarruttelimme hevosia. Hesti heitti pienen pukin vastalauseeksi, mutta se ei meitä haitannut.

“Olipa vapauttavaa”, sanoin Annille vesiä poskilta pyyhkien. Hevoset puuskuttivat kevyesti, ja päätimme jatkaa käynnissä samaa metsätietä pitkin. Sen syvyyksistä kuului vain pikkulintujen laulu, muuten oli hiljaista. Vain lumi narskui kavioiden alla.
“Onks sulla jotain suunnitelmia tälle vuodelle?” kysäisin Annilta. En itse ollut suunnitellut mitään sen kummempaa tälle vuodelle, mikä oli ehkä ihan hyväkin. Viime vuosi oli ollut niin täynnä suuria muutoksia.

Anni
Laukkapätkä oli ollut juuri niin piristävä kuin olin maastosta ensimmäistä kertaa tallimatkalla haaveillessani ajatellutkin. Laila oli pysynyt suhteellisen hyvin nahoissaan ja olin voinut hyvillä mielin antaa tamman baanata lumisella pellolla. Hanki oli ollut täydellisen syvyinen ja pelkkää pehmeää puuterilunta, josta täytyi nauttia vielä ennen hankiaisia, joiden jälkeen pelloille ei enää ollut asiaa.

Nyökkäsin naurahtaen Tuulian kommenttiin. Hestia oli pysynyt hyvin Lailan perässä, vaikka ponilla oli puolet lyhyemmät jalat ja hanki oli tarjonnut sille enemmän vastusta.
“Suunnitelmia?” toistin mietteliäänä. “Eipä oikeastaan. Kyllä niitä tulee sitä mukaa kun tarve on.”
Virnistin sanojeni perään - mitä olin elämästä oppinut, se yleensä toi sisältöä ihan ilman erillistä suunnitteluakin.

Ehdotin pientä ravipätkää, jotta hevoset saisivat palautella lihaksiaan hangessa laukkaamisen jäljiltä. Laila oli virtaisampi laukkaamisen jäljiltä, mutta toisaalta se myös liikkui paljon vetreämmin kuin alkumatkasta. Istuin hetkeksi satulaan ja testasin, irtosiko Lailasta muutakin kuin höntsäravia. Ja kyllähän siitä irtosi heti, kun otin ohjat kunnolla käteen ja ratsastin tammaa pohkeella eteen. Se asettui työskentelymoodiin ja otti takajalat rehellisesti alleen, mikä vaikutti siihen, että satulassa oli mukava istua. Laila oli niitä hevosia, joiden ravi oli ainakin mun makuuni miellyttävä istua vasta, kun tamman moottori oli lämmennyt.

Hyvänmittaisen ravipätkän jälkeen hevoset saivat taas kävellä. Lailan mielestä kävely oli tylsää ja tamma keksikin säikähtää lumipenkkaa kaarteessa, josta me oltiin Seppele-vuosinani kävelty miljoona kertaa.
“Just”, tuhahdin sykyilevälle Lailalle, joka ei ollut ihan varma, liikkuako taakse, eteen vai sivulle. Kannustin tammaa reilummin eteen ja parin raviaskeleen jälkeen puoliverinen oli taas kutakuinkin ruodussa.
“Matka jatkuu”, totesin Tuulialle, jonka ratsu ei toivottavasti ollut ottanut kipinää Lailan pönttöilystä.

Tuulia
Laila oli liidellyt kaunista ravia, hitaasti mutta varmasti etumatkaa kerryttäen, kunnes päätti säikkyä jotain ja saimme ratsukon kiinni. Onneksi Hestia oli alkuajoista kasvanut ja rauhoittunut, eikä innostunut törttöilemään.
“Eipä mullakaan ole sen kummempia suunnitelmia”, kerroin hidastettuamme jälleen käyntiin. “Ei ollut viime vuodellekaan Saksasta kotiin palaamisen lisäksi, ja silti vuosi täyttyi kaikeinlaisista mullistuksista. Jospa tää vuosi olisi tavallisempi, vaikka alku olikin jo eriskummallinen”, jatkoin. Anni vilkaisi minua kysyvästi.
“Me saatiin Zenin tallilta loppuvuodesta kutsu uuden vuoden gaalailtaan Latviaan. Zen toimii nykyään siellä Dzelzainin linnassa. Toki me sitten mentiin sinne, ja olihan se nyt utopistista, ikäänkuin olisi eletty muutama sata vuotta historiassa. Vieraita oli Suomesta, etenkin Auburnista, mutta myös ulkomailta, jopa Kanadasta Orange Woodista.”

Vuoden vaihde oli tosiaan ollut ikimuistoinen. Kutsuvieraille oltiin niin ystävällisiä, kaikki oli järjestetty majoituksesta alkaen. Olisimme saaneet tuoda vaikka hevoset mukana, muttei meidän keskenkasvuiset hevoset eikä itsepäinen aasikaan oikein sopineet linnan tunnelmaan, ja olisihan se ollut pöhköä lennättää hevosia sinne. Me nautittiin uskomattomista maisemista linnan omilla, uljailla hevosilla parina päivänä ennen aattoiltaa, joka oli kuin hevosihmisten linnan juhlat. Ihmettelin vieläkin, mistä linnan väki oli saanut idean kutsua meidät, eihän meillä ollut kunnon talliakaan, jota edustaa. Ainakaan vielä, saa nyt nähdä, jos Miku vaikka saisikin tallin käyttökuntoon ja vielä vaikka jotain toimintaakin pystyyn.

Anni
“Oho, vau”, henkäisin Tuulian kertomukseen Latvian reissusta. Meidän uuteen vuoteemme verrattuna se kuulosti hohdokkaalta ja kaikkea muuta kuin arkiselta. Toisaalta mä pidin mun ja Jirin arjesta, jota värittivät lähinnä Alman päähänpistot ja Väiskin irtokengät. En mä osannut kaivata enempää.

Laila tuntui rauhoittuneen, joten annoin sille pykälän pidemmän ohjan ja kumarruin rapsuttamaan tamman kaulaa. Siinä oli kyllä mainio hevonen. Lentävä-Laila, Neiti Pönttöpää, Lallipalli. Lisänimet korostivat useimmiten Lailan vähemmän hauskoja puolia, mutta siinä tammassa oli paljon muutakin kuin mörköjen pelko. Parhaimmillaan Laila oli nimittäin ratsastajan peili ja se kulki kuin ajatus, jos sä olit reilu ja rehellinen. Tamma oli opetusratsuna painonsa arvosta kultaa ja hevosystävänä vielä enemmän.

“Joko lähdetään takaisin tallia päin?” kysyin Tuulialta, kun mahdollisuus poiketa metsäpolulle loppumatkaksi tuli risteyksessä vastaan. Nuori nainen nyökkäsi, joten pysäytin Lailan päästääkseni Hestian edelle. Laila nytkähti omin päin ponin perään, mutta mä annoin sen kävellä. Tamma tajusi kyllä, että polku johdattaisi meidät lopulta tallipihaan saakka, eikä halunnut jäädä norkoilemaan tienvarteen kaverin marssiessa päättäväisenä edellä.

Tuulia
Maasto alkoi olla lopullaan, kun menimme käyntiä polkua pitkin kohti tallia. Hevosilla riitti edelleen intoa, taisivat nekin tunnistaa polun vievän kotiin. Itse ihailin lumista metsää, sillä puihin tarttunut lumi oli yksi kauneimmista näyistä. Lunta saattoi olla vaikka kuinka, mutta jos suojakeli oli sulattanut lumet puista, ei maisemat olleet läheskään tämän veroisia.

Annikin taisi nauttia hiljaisesta metsäpolusta maisemineen, emmekä pahemmin häirinneet tunnelmaa juttelemalla. Pian talli kuitenkin ilmestyi näkyviin, ja ratsastimme tallin edustalle. Piha oli yhäti rauhallinen, mutta pian hämärtäisi, kentän valot syttyisivät, ja iltaihmiset tulisivat ratsastamaan. Ennen iltaruuhkaa ehtisimme kuitenkin jo kotia.
“Olipa kiva käydä maastossa yhdessä pitkästä aikaa”, sanoin, kun talutimme hevosia talliin. Ajattelin Hestiaa harjatessa, että taisi olla hyvä idea alkaa jälleen hoitajaksi, vaikka hevosia oli kotonakin. Täällä nimittäin näki muitakin ihmisiä, kuin Mikua ja mummia. Mikukin kävi vielä toisinaan valmentautumassa Ruskamäessä, mutta tallin vakioporukassa se ei juurikaan viihtynyt enää. Ehkä se jossain vaiheessa alkaa viihtymään enemmänkin mun mukana Seppeleessä.

Pian olimme valmiita Annin kanssa. Hevoset vaikuttivat tyytyväisiltä, ja niin mekin punaposkinemme.
“Mennään jossain vaiheessa taas maastoilemaan”, ehdotin, ja Anni oli samaa mieltä.
“Törmäillään”, hän sanoi autoille päästyämme. Höttölumi ei ollut ihan potkukelkkakeli, niin minäkin olin autolla liikkeessä. Moottori käyntiin ja radio päälle. Näin oli hyvä.

[Deleted]

Vai, että tällaista täällä tänään, 02.12.2019

Käytävällä haiskahti tutulta. Tai itseasiassa tämän haistoin jo kyllä kauas. Betonikäytävillä sinkoili siellä täällä ikäisiäni, nuorempia sekä vanhempia ihmisiä, osalla varusteita käsissään, osalla riimun jatkeenaan karvainen nelijalkainen. Osa loi arvioivia katseita suuntaani, osa pyyhälsi ohitseni väläyttäen hymyn. Kohta nurkan takaa rynni onnesta soikea hopeanmusta poni ja heti kintereillään naama punaisena karjuva tallityttö. Vai, että tällaista täällä tänään.

Katselin ympärilleni koettaen muistella eilistä. Olin käynyt eilen tilan toisen omistajan Salman johdolla parin tunnin pikavisiitillä Seppeleessä tutustumassa ja nyt minun olisi tarkoitus aloittaa ensimmäinen päiväni Seppeleen tuoreimpana hoitajana. En vain kuollakseni muistanut missä hoitoponini karsina mahtoi sijaita. Aina uuteen talliin tullessa oli opettelemista, että mistä mikäkin löytyi, mutta Seppele saattoi olla kyllä jo itselleni silkka mahdottomuus. Siltä minusta ainakin tuntui.

Vilkaisin kelloa kännykkäni näytöltä, joka näytti olevan jo piakkoin lähemmäs iltakuuden. Hetken haahuiltuani eräs ystävällinen poika ohjeisti minut oikeaan suuntaan ja löysinkin etsimäni. Karsinassa perä päin ovea möllötti minulle valmiiksi haettu Hestia. Talli alkoi hiljenemään ja oletin jonkun ratsastustunnin alkaneen, joten uskalsin ottaa tamman käytävälle laitettavaksi. Hestiaa ei tuntunut kiinnostavan, että kuka sitä talutti vaan nätisti se siirtyi paikasta A paikkaan B eli karsinasta käytävälle. Taputin tammaa kaulalle ja lähdin metsästämään sen varusteita. Ne varusteethan olisi joo voinut hakea jo valmiiksi, mutta tonttu mikä tonttu. Aina kun yksi varuste löytyi teki mieli hihkaista jes, mutta päätin nyt keskittyä täysillä tähän metsästysoperaatioon.

Lopultakin Hestia seisoi puunattuna ja varustettuna tallin käytävällä silmät ummessa ja pää nuokkui edestakaisin hiljaiseen tahtiin. Eivät ne varusteet loppujen lopuksi niin haastavia löydettäviä olleet, vaikka etsiä saikin. Sujautin hanskat käteeni ja nappasin kypäräni vasempaan kyynärtaipeeseeni.
"Nonii ja sit lähetään", ilmoitin kirjavalla ponitammalle ääneen, joka vastahakoisesti keskeytti torkkumisensa ja lähti perässäni tallustamaan kohti kenttää. Eilen minua vastassa oli ollut iloinen ja pirteä ponineiti, joten Hestian käytös nyt saikin minut miettimään, etten sattunut erehtymään ponista.

Kentällä työskenteli jo joku likka tummanruunikon puoliverisen kanssa, mutta tuskin tämä olisi huomannut vaikka olisi hevosineen ravannut keskellä lammaslaumaa. Liityin mitään sanomatta seuraan, kapusin Hestian selkään ja päästin tamman kävelemään hetkeksi uralle. Pakkasta oli lähemmäs kuutisen astetta, joka pisti väkisinkin sormet likkeelle hanskoissa, jotteivat ne olisi jäätyneet. Painoin kypärää syvemmälle päähäni ja hain hyvän ryhdikkään asennon satulasta.

"Ai moi!" Kuului toiselta puolelta kenttää ja pääni kääntyi vaistomaisesti äänen suuntaan. En nyt juuri olisi kaivannut juttuseuraa, mutta ikävä kyllä en sitä itse voinut päättää, vaikka kuinka olisinkin halunnut.
"Moi", vastasin kentän toiselta puolelta huikanneelle tytölle ja jatkoin hiljaa hoitoponini selässä keinumista hakien jo hieman ohjaa tuntumalle. Odotin käsi jännittyneenä, että jatkaisiko tyttö keskustelua vai jäisikö tämä keskustelu suomalaisen small talkin tavoin tähän. Pian kuulin lähestyvät raviaskeleet ja aavistin jo tapahtumat. Tyttö ilmestyi ison puoliverisensä kanssa vähän matkan päässä Hestiasta ja minusta keskemmälle kenttää.
"Mä oon Hannah", lämpimästi pukeutunut brunette ilmoitti hymyillen suuntaani. Meidät uudet tulokkaat siis näköjään kyllä tunnistettiin. Ihanaa. Vastasin varovasti hymyyn ja kävin ratsukon läpi katseellani.
"Julia", vastasin lopulta lyhyesti ja ytimekkäästi, purren hieman alahuultani. Muutamat lumihiutaleet leijailivat Hestian harjalle ja jäin tuijottamaan niitä vaivaantuneena.
"Oi! Sä oot se Hestian uusi hoitaja?" Tyttö uteli innokkaana. Nostin katseeni korkealle ylös hevosen selässä keinuvaan likkaan ja tunsin samalla itseni Hestian kanssa kovin pieniksi.
"Jep" mutisin samalla kun katseemme kohtasivat. Huomasin tytöstä kaikonneen sen alkukeskustelun innokkuuden ja tilalle oli tullut ripaus vaivaantuneisuutta. En ilmeisesti ollutkaan niin kiva keskustelukumppani kuin tämä oli odottanut.
"No mut hei, tervetuloa ja onnee matkaan!" Hannah toivotti ja lähti hiljalleen poistumaan kentältä. Katsoin pitkään tytön perään ja lopulta puhalsin keuhkoistani ilmaan suuren höyrypilven. Vihdoin.

Keräsin uudestaan Hestian ohjat ja aloin hakemaan tuntumaa poniin hyvin perinteisillä lämmittelyillä. Hestia tuntui lämmittelyn myötä heräävän eloon ja piakkoin se oli jo oma pirteä itsensä. Tai ainakin oletin, että poni alkoi näyttämään todellista itseään. Keskityin ratsastamaan syville kulmiin ja pitämään volttien muodon ponitamman puksuttaessa energisesti eteenpäin.

Ensimmäiset neuvottelut tehtiin, kun vaadin kirjavaa peruuttamaan. Hestia ei olisi millään halunnut etsiä sitä pakkivaihdetta, mutta lopulta sekin löytyi ja homma lähti taas luistamaan. Laukkaa nostettaessa Hestian peräpää tuppasi hieman hyppelehtimään ja tuntui kummalliselta heilua ponin selässä, kun viimeiset kuukaudet olin ratsastanut miltei 175cm korkealla komealla puoliverisellä. Hain pukkien välissä tiiviin voltin muotoa, mutta Hestia olikin sitkeää sorttia ja jatkoi ja jatkoi. Lopulta tamma luovutti hieman närkästyneenä ja suostui myös laukkatyöskentelyyn. Laukka oli voimakkaasti polkeva ja todella mukava, mutta sen eteen sai tehdä töitä. Koko ajan olin hereillä kolttosten varalle ja pari kertaa Hestia onnistuikin tekemään sivuloikan, jolloin tasapainoni oli koetuksella.
"Testailetko sä vähän muo?" Kysyin ikään kuin kiusoittelevalla äänen sävyllä tammalta, jonka korvat pyörähtivät salamana ympäri.

Lopulta päätin lopettaa ponin kiusaamisen ja annoin sille pidempää ohjaa. Taputin sitä tyytyväisenä kaulalle ja mutisin kurottaen ponin korville:
"Sullekkaan ei taida tää koulu oikein olla se leipälaji. Oota kun päästään esteille." Suoristin itseni tamman selässä ja katselin ympärilleni. Talven pimeys oli verhonnut tallipihan, lukuun ottamatta muutamaa hyvin valaisevaa lamppua rakennusten seinissä. Maneesista alkoi lipua porukkaa poneineen ulos kohti tallia. Ponit venyttivät väsähtäneinä kaulojaan ja lompsivat kiltisti taluttajiensa perässä. Joku letkan välistä koetti tonkia vielä hangen alta vihreää vetäen pienikokoisen ratsastajansa auttamatta mukanaan.

Ajattelin odottaa hetken vielä kentällä, jottei talliin tukehtuisi. Hestia ei pistänyt pidempiä loppukäyntejä pahakseen ja anteliaisuuttani annoin sen välillä pysähdellä ihmettelemään ympäröivää mailmaa. Hiljalleen taivaalta alkoi tihkua valkoisia hiutaleita ja kun sade tuntui vain yltyvän päätin nousta ratsailta ja suunnata talliin.

Tallikäytävillä häärivät enää viimeiset villahousut poneineen, joten sekaan mahtui vallan mainiosti. En viitsinyt jäädä käytävälle, joten vein Hestian karsinaansa ja sidoin molemmin puolin kiinni. Satulavyötä löysyttäessäni karsinan suulle ilmestyi samainen tyttö, joka oli ratsastanut ruunikolla puoliverisellään kentällä ennen minua ja Hestiaa. Vilkaisin tyttöä ja totesin jo hieman pirteämmin kuin kentällä:
"Moikka." Ensin ajattelin, ettei Hannah tahtoisi kentällä käyttäytymiseni jälkeen vastata minulle lainkaan. Ehdin jo hieman hermostuneena nostamaan satulavyön satulan päälle Hestian tonkiessa herkkuja taskustani.
"Moi", Hannah vastasi lopulta epäröiden ja raapi käsivarttaan. Myötätuntoni hieman itseäni pidempää tyttöä kohtaan alkoi herätä, koska tämä vaikutti jotenkin niin epäröivältä minun suhteeni.
"Kauhee tuisku tuolla ulkona niin oli pakko lopettaa", totesin brunetelle viitaten päälläni ulos ikkunasta ja hymyillen tuolle rauhan merkiksi. Kai se piti oppia tulemaan toimeen näidenkin ihmisten kanssa.
"Joo, se alko kyllä ihan puskista", tyttö myönnytteli ja ei tuntunut enää niin epävarmalta.
"Jep. Onko se puoliverinen sun oma?" Kysyin Hannahilta lähtien kiikuttamaan satulaa oranssin satulahuovan kera.
"Joo, sen nimi on Sylva", Hannah vastasi lähtien seuraamaan kintereilläni, pitäen kuitenkin varautuneen välimatkan.
"Kiva", sanoin hieman töksähtäen, mutta se ei tuntunut tyttöä haittaavan ja tämä alkoi jo kertomaan erilaisia seikkoja Sylvaksi esittelemästään suomalaisesta puoliverisestä. Hannah avasi ystävällisesti satulahuoneen oven minulle ja kiitin tätä hymyillen. Oi kun sitä joskus oppisikin, että jotkut ihmiset eivät ole menettäneet järkeään päihteiden tai kiireiden mukaan.

Hoidimme Hannahin kanssa niitä näitä rupatellen Hestian loppuun ja kävimme myös moikkaamassa tallin toisessa päässä majailevaa Sylva-heppaa, josta puolet keskusteluistamme olivat koostuneet. Nyt kun tammaa katsoi tarkemmin niin ei se ollut lainkaan hassu ilmestys. Oikeastaan todella kaunis tummanruunikko valkoisilla sievillä merkeillä.

//Tässäpä tällainen ensimmäinen hoitomerkintä. Vielä aika hakusessa kirjoitustyyli tän hahmon kohdalla, mutta ehkä se alkaa selkeytymään tässä ajan myötä. Kirjoittelin merkintää useampana iltana kymmenen jälkeen, joten laadusta en anna takuuta. Tuntuu, että olin tän merkinnän kanssa jotenkin todella pikkutarkka kuitenkin, vähän kuin olisin ottanut paineita. Mutta onhan Seppele yks virtuaalisen ratsastuskoulumaailman legendoja! Seppele tuntuu nyt inspiroivan todella paljon, varsinkin tämän Julian kautta. Toivottavasti innostus jatkuu ja saan jo seuraavaa merkintää aikaiseksi piakkoin. Kiitos kaikille lukeneille <3

[Deleted]

Torstai 19.12.2019

Pakkanen pisteli jo valmiiksi punaisia poskiani, pistäessäni ripeästi kinttua toisen eteen. Korjasin kaulahuiviani estääkseni kylmän viiman pääsyä käsiksi kaulaani ja tuhahdin. Lämpö valtasi jokaisella henkäyksellä kaulani ja kaulahuivin alle kätketyn leukani. Lumipyry sakeni sakenemistaan ja sai minut siristämään silmiäni.

Lopulta sain lapasellani otteen tallin oven huurteisesta metallikahvasta ja rykäisin puisen oven auki. Naamalleni pöllähti tallin lämpö ja tuoreen lannan tuoksu. Siristin silmiäni häikäisevässä valaituksessa astuessani sisään. Jostain kuului kuopimisen ääniä ja hermostuneita hörähdyksiä sulkiessani oven selkäni takana. Kun ovi kolahti kiinni huokaisin syvään. Mikä myräkkä ulkona olikaan.

Tällä kertaa marssin määrätietoisesti rehujen ohi toimiston viereiselle puiselle portaikolle ja tartuin portaita reunustavaan pyöreäksi hiottuun kaiteeseen. Portaikon ensimmäisen askelman eteen oli ajelehtinut pieni kuiviketukko, jonka pyyhkäisin jalallani sivummalle. Aina välillä kenkäni alta kuului narahdus astuessani uudelle askelmalle ja hiljalleen kipusin tallin yläkertaan.

Ensimmäistä kertaa Salman pitämän esittelykierroksen jälkeen saavuin siistiin ja järjestelmälliseen lokerohuoneeseen, joka oli komeasti tyhjillään ihmisistä, jotta saatoin rauhassa muistella oman kaappini sijaintia. Lattialla oli aina siellä täällä kirjava räsymatto ja seiniä reunustivat tiiviit lokerorivistöt. Lokerot olivat vanhoja ja hieman kuluneita, mutta edelleen käyttökelpoisia.

Lopulta löysin nimikyltilläni varustetun kaapin, joka sijaitsi rivistön oikeassa reunassa lähellä ikkunaa. Ikkunasta näki suoraan tallipihalle, mutta nyt näkyvyys oli niin huono lumipyryn takia, että tyydyin vain vilkaisemaan pikaisesti lumesta sakeaa maisemaa ja keplottelin kaapin lukon auki. Ovi narahti äänekkäästi auki ja sisältä tuntui pöllähtävän sadan vuoden pölyt kohti hengitysteitäni. Kaappi pitäisi jossakin vaiheessa siivota, mutta nyt tyydyin vain törkkäämään ratsastustarvikkeeni mahdollisimman nopeasti sisään ja suljin oven.

Samalla kun kaappini ovi ensin kolahti ja sitten kirskahti kiinni, oleskeluhuoneen puinen ovi aukesi äänettömästi. Irroitin otteeni kaappini lukosta, laskin käteni hiljaa sivulleni ja jäin katsomaan ovelle. Huoneesta ulos asteli tyynenä ja itsevarmana vaaleahiuksinen, keskipitkä ja peruskuntoiselta vaikuttava poika kädessään musta nahkainen raippa. Omalla mittapuullani jopa ihan hyvän näköinen jätkä. Pälyilin kaappini suojista kuinka blondi poika katosi portaikosta alas portaiden naristessa tämän painon alla ja päätin lopulta siirtyä oleskeluhuoneen puolelle.

Kotoisassa huoneessa oli jo ennestään hieman väkeä tallitamineissaan ja moni käänsi uteliaana katseensa minuun. Mitään sanomatta kävelin punaisen sohvan luokse ja istahdin sen reunimmaiselle istuintyynylle. Pelkäsin jo jousien tulevan sohvan pohjasta läpi, sen verran kovaa meteliä se piti. Sohva oli verhoiltu karhealla punaisella kankaalla ja laiskanlinnan puuosat olivat hyvin vaaleaa puuta.

En ehtinyt edes asettua aloilleni sohvan nurkkaan, kun itseäni jonkun verran vanhempi blondi tyttö istahti sohvan toiseen päähän hymyillen ja esittäytyi äänekkäästi:
"Moikka! Mä oon Inkeri ja tossa on Alviina, Pipsa ja Stella." Tyttö ojensi vaaleaa kättänsä jokaisen huoneessa olevan tytön suuntaan aina tämän nimen sanoessaan ja lopulta siirsi raajansa kohti minua kätelläkseen.

Vastahakoisesti tartuin hoikkaa ja rempseästi pukeutunutta tyttöä kädestä ja esittäydyin tapani mukaan lyhyesti ja ytimekkäästi:
"Julia." Inkerin käsi oli kovin kuiva ja siropiirteinen, että pisti jopa hieman kammottamaan. Tyttö kätteli ujostelematta puristaen napakasti ja väläytti pirteän hymyn. Hammarivi kiilsi puhtauttaan ja rivistöjä reunustivat helakan punaiset ja kauniin täyteläiset huulet.

Minulle jo tutuksi tulleelle kiusaantuneisuudelle viereeni istahtanut paksuun takkiin pukeutunut tyttö ei antanut edes mahdollisuutta vaan hymyilevä suu aukesi saman tien uudestaan.
"Kiva tavata. Mitäs sä täällä? En oo suo ennen nähny, ootko tyylii uus hoitaja?" Huomasin Inkerin nenän väpättävän hauskasti puheen tahtiin, mutta itse luokittelin tämän piirteen söpöyteen.

Neljä tyttöä ympäri huonetta katseli minua uteliaana vastatessani olevani Hestian tuore hoitaja. Yhdellä huoneen tytöistä oli pitkät ruskeat hiukset, jotka pistivät silmääni. Jokainen hiuskiehkura oli aseteltu tarkoin ja hennosta kiillosta päätellen kampaus oli viimeistelty hiuslakalla.

"Oi ihana! Hestia on kyllä sulonen. Meinasitko ahkeramminkin sen kanssa treenailla?" Inkeri kysyi pirteällä äänensävyllään ja vaihtoi asentoaan siirtäen oikean jalkansa vasemman päälle ja korjaten ryhtiään. Vaihdoin itsekin asentoa, mutta entistä rennompaan ja totesin:
"Joo, se olis ideana. Esteille olis tähtäin suunnattu." En edes tiedä mikä sai minut sanomaan jälkimmäisen lauseen. Ehkä aloin jo tottua näihin ylipuheliaisiin ja pirteisiin Seppeleläisiin ja ennakoimaan jo seuraavaa kysymystä.

"Uu, kiva saada lisää kunnianhimoa porukkaan mukaan", Inkeri virkkoi ja käytti vuorotellen katseensa muissa huoneen tytöissä, ensin Stellassa, jostasiniset silmät liukuivat Pipsaan ja lopulta katseen kohteena oli Alviina. Kunnianhimoa? Tarkoittiko ahkerampi treenaus suurempaa kunnianhimoa? No, kai sitten. En kyllä kuvailisi itseäni kunnianhimoiseksi, ihan vain huvikseni ja oman mielenterveyteni takiahan minä täällä ravasin vaikka jälkimmäinen oli kyllä täälläkin välillä koetuksella.

"Hei, mun pitää mennä, lupasin liikuttaa Panchon", Stella totesi yhtäkkiä yllättyneisyyttä äänessään vilkaistuaan puhelimensa kelloa. Tyttö pyyhkäisi poskeaan varovasti kämmenselällään ja nousi pöydän äärestä huoneen toiselta puolelta. Penkki siirtyi kirskahtaen lattiaa vasten taaksepäin, jonka Stella kuitenkin heti siirsi nätisti pöydän alle riviin muiden kanssa.

"Okei, moido!" Inkeri hihkaisi hymyillen leveästi jo huoneen ovelle ehtineelle Stellalle ja kääntyi jälleen puoleeni uteliaisuus ja tietynlainen arvioivuus silmissään.
"Kuinka korkeeta hyppäät?" Tyttö kysyi silminnähden uteliaana ja räpelsi käsissään jotakin sinistä ohutta nauhaa. Katseeni viipyi hetken tytön käsissä, josta se nousi tämän silmiin ja lopulta tämän pään vieressä ruskeissa kehyksissä riippuvaan hevostauluun.

"Satastahan mä", totesin lopulta kuivasti ja vilkaisin itsekin kännykkäni vaaleaa koristeellista kelloa. Kuulostinkohan vähän kerskailevalta juuri? Toivottavasti en... tai mitä sen väliä.
"Oi, no se on jo aika hyvin", Inkeri vastasi vaikuttuneisuutta heleässä äänessään ja pyyhkäisi joulunpunaisilla kynsillään vaalean hiuskiehkuran takaisin korvansa taakse.

"Hei, mun pitää nyt mennä. Kiitti seurasta, oli kiva nähä", ilmoitin pian todetessani, että oli parempi poistua paikalta kuin odottaa Inkerin kyselyn loppumista, koska sitä ei näkynyt mailla halmeilla. Nousin sohvalta ja suuntasin suoraan huoneen poikki lokerohuoneeseen vievälle ovelle. Olohuoneeseen jäänyt kolmikko huikkasi perääni vielä moikat ennen kuin suljin olohuoneen yllättävän raskaan puisen oven ja otin suuntani alakertaan.

Kello alkoi olemaan hieman yli puoli neljä iltapäivällä, joten suuntasin punaisen nailonriimun kera tammatarhalle hakemaan Hestiaa töihin. Tammatarha oli satulahuoneen kautta ulos tultaessa melkeinpä heti edessä, joten onnekseni matka lumipyryssä ei ollut pitkä.

Tarhalla punaiseen toppaloimeen puettu Hestia antoi suhteellisen nätisti kiinni ilman turhanpäiväisiä pelleilyjä ja sain sen lopulta lumipyrustä selvittyämme onnistuneesti köytettyä karsinaansa odottamaan hoitajaa. Hestiakin näytti sään ansiosta hieman nyrpeää naamaa ja ilmankos. En itsekään olisi kovinkaan iloinen seistyäni monta tuntia sankassa lumisateessa pelkkä takki suojanani.

Ei mennyt kauaakaan kun arvioltani 10-vuotias brunette tyttö ilmestyi Hestian puiselle karsinanovelle notkumaan ja osoittautui tamman tämän päiväiseksi ratsastajaksi. Tytön perästä käveli hetken kuluttua hieman huono ryhtinen, mutta ystävällisesti hymyilevä arvioltani 30-vuotias mies, jonka oletin pirteän tytön isäksi.

"Osaatko ite laittaa Hestian kuntoon vai autanko?" Kysyin vaaleansiniseen takkiin sonnustautuneelta tytöltä ystävällisellä lapsille osoitetulla äänensävylläni väläyttäen hymyn ja tyttö katsoi hetken minua puntaroivasti vääntäen suunsa mietteliäälle mutrulle. En oikeastaan välittänyt lapsista, mutta olin tietoisesti hoitajan pestini valinnut.

"Kyllä mä ehkä vähän apua tartten, mutta kyllä mä myös paljon osaan ite tehä", tyttö ilmoitti lopulta tomerasti suoristaen selkäänsä.
"Okei, no sä varmaan ainakin harjata Hestian?" Esitin kysymykseni pitäen tiiviisti katseeni brunetessa tytössä ja vinkkasin kädelläni varustehuoneeseen, jossa ponien hoitopakit säilytettiin.

"Joo", tyttö tokaisi nosti nokkansa päättäväisenä pystyyn ja lähti marssimaan varustehuonetta kohti kengät kopisten betonilattiaa vasten. Tytön isä jäi karsinan eteen norkoilemaan kovin orvon näköisenä kääriytyneenä paksuun mustaan toppatakkiin ja itse siirryin ihmettelemään ilmoitustaulun luokse.

"AATTORATSASTUS 24.12.2019" luki suurin punaisin kirjaimin erään taululle kiinnitetyn lappusen yläreunassa. Porukka oli ilmeisesti lähdössä lyhtyjen kanssa liikenteeseen Seppeleen lähimaastoihin. Hetken omassa mielessäni kävi ajatus osallistumisesta, mutta lopulta luovuin ideasta. Miksi mennä palelluttamaan itsensä tunnin mittaiselle köpöttelylenkille?

Karsinalle palattuaan brunette pikkutyttö oli suoriutunut hoitotoimenpiteistä yllättävän omatoimisesti ja nyt kävelimme maneesille sankan lumipyryn läpi. Letka tuntilaisia meni edelläni tyytyessäni lampsimaan joukon hännillä vetäen pipoa tiukemmin pääni suojaksi. En tiedä kuka luontoäidin oli suututtanut, mutta kyllä se joku oli tempun mennytkin tekemään, kun mamma kerran noin äkeänä oli.

Tuntilaisia oli jopa ihan vinkeä katsella leveästä katsomosta käsin, kun jokainen sähläsi jotakin omaa kentällä. Hoikka opettaja huusi kantavalla äänellään ohjeita vuoron perää jokaiselle, mutta kun kaaos pääsi vauhtiin, niin se oli todellakin pysäyttämätön. Yksi brunette ratsasti aivan kiinni erään harmaan hevosen pitkissä häntäjouhissa ja toinen tappeli poninsa kanssa täyskaarron puolivälissä. Kolmas pidätteli innokasta pikkuponiaan ja neljäs hoputti omaa ratsuaan. Enää puuttuivat 3D-lasit ja popcornit.


// Tällaista tällä kertaa. Kokeilin jälleen vähän uutta kirjoitustyyliä ja kaipailisin muilta nyt mielipiteitä, että kyllästyikö jo tuohon iänikuiseen sekä pikkutarkkaan kuvailuun vai? Tai ärsyttikö tuo tiuha kappalejaottelu? Tuntui, että tämä teksti vain venyi ja venyi ilta illalta ja huvikseni käytinkin sen sanalaskurissa. Kyllä siinä ihan kiitettävät 1254 sanaa onkin. Katsotaan mihin tämä tästä vielä kehittyy, nyt oli aika tylsän perinteinen arkipäivä, mutta ehkä ensi kerralla pistän Julian ponin selkään vähän hyppimään?

[Tuulia]

Keskiviikko 3. kesäkuuta, #53

Olin päättänyt lähteä päivällä Seppeleeseen, kun mummi lupasi laittaa Lukan päiväunille ja pitää poikaa silmällä. Yö oli ollut rikkonainen, niin poika varmaan nukkuisi tyytyväisenä pitkät päiväunet. Miku oli töissä päivän, mutta illalla olisimme kaikki kotona, sillä äiti oli tulossa käymään miehensä kanssa. Hän oli äidin tavoin innokas apukäsi lapsenhoidossa, sillä hänellä ei ollut omia lapsia, eikä iän puolesta äitille välttämättä tulisikaan enää. En ainakaan voisi kuvitella saavani pikkusisarusta!

Pyöräilin Seppeleeseen, aurinko paistoi ja oli ihanan kesäisen lämmintä. Toivottavasti hyvät säät suosivat tätä kesää. tallille päästyäni jätin fillarin parkkipaikalle ja katsoin hetken pihaton tarhassa käyskenteleviä hevosia. tunnistin ainakin Sintan, josta oli Gekon ohella tullut Nellan suosikkiponi, sekä Cellan hoitoponin Arktikin ja Vanessan entisen hoitohevosen Oilin. Vanessa ei enää käynyt Seppeleessä, mutta näimme edelleen toisinaan ja soittelimme. Pihaton muita hevosia en meinannut tunnistaa.

Oritarhoista en meinannut tunnistaa ainoatakaan hevosta, mutta ponitarhassa näkyi tuttuja turpia. Sikke, Akka ja Lumi söivät ruohikkoa etualalla, ja kauempana aitan päädyssä käyskenteli vanha tuttu Hestia. Hestian kanssa olin käynyt hoitokurssin ja siitä tuli ensimmäinen hoitohevoseni Seppeleessä, ja olin osallistunut sen kanssa lukuisille tunneille, leireille ja muihin tapahtumiin. Olin ehtinyt lopettaa, aloittaa uudestaan, jäämään kuukausiksi pois käden murtuman takia, aloittamaan kolmannen kerran ja jäämään taas pois perhesyistä. Nyt sillä olisi varmasti jo uusi hoitaja, mietin, kun astelin aidan viereen ja huhuilin ponia lähemmäs. Se asteli korvat hörössä aidalle katsomaan, kuka siellä huhuili ja olisiko sillä herkkuja. Herkkuja en viitsinyt antaa, ettei poni opi näykkimään, mutta silitin ja juttelin ponille.



Hetken kuluttua Salma tuli tarhalle Bonnie mukanaan.
“Ai moi Tuulia, kiva nähdä pitkästä aikaa! Mitä sulle kuuluu?” nainen kysyi.
“Oikein hyvää, entäs tänne, sujuuko tallin pitäminen hyvin?” vastasin. Salma kertoi, että kävijöitä riitti, ja että Emmyn kanssa oli mukavaa suunnitella tulevia tapahtumia yhdessä ja järjestää niitä. “Paperitöitä on toki yllättävän paljon, mutta ne on vain pakko hoitaa, jotta arki pyörii”, Salma vielä mainitsi. Hän päästi Bonnien vapaaksi tarhaan, ja Hestiakin innostui kirmaamaan kaverin perässä muiden ponien luokse.
“Hestialla on varmaan uusi hoitaja”, heitin ilmoille.
“Niin on, Julia”, Salma vastasi. “Mutta voit ihan rauhassa käydä moikkaamassa ja vaikka ratsastamassakin Hestialla kesällä, kun tunteja ei ole, jos sitä mietit!”
“No mut sehän olisi kiva, pystyn hyvin piipahtamaan välillä täällä. Toki Theian kanssa riittää tekemistä, mutta se on vasta kaksivuotias, niin ei sen kanssa pääse vielä hetkeen ratsaille”, pohdin.
“Joo, tervetuloa vaan!”

Lähdin kävelemään Salman kanssa samaa matkaa tallille, mutta päärakennuksen kohdalla jäin hetkeksi juttelemaan Emmyn kanssa, joka juuri tuli ulos. Hän kertoi muuttaneensa alkuvuodesta päärakennukseen, joka jäi Annen jälkeen tyhjilleen, ja hankkineensa oman hevosen, Chicon. Minä lupasin joku päivä tulla katsomaan, kun hän treenaa hevosella.

Tallin käytävällä törmäsin Pyryyn, joka oli työvuorossa. Olimme aloittaneet samaan aikaan Seppeleessä ja käyneet monesti maastoilemassa. Vaihdoimme hetken kuulumisia, kunnes lähdin katsomaan, mikä meininki vintillä on, sillä taukotuvassa tapasi olla aina porukkaa. Jäin kuitenkin aulaan, sillä kaapeilla oli lähes ruuhkaa.
“Moi Tuulia, mitäs sinä täällä?” kysyi Stella, jonka muistin olleen hoitajana silloin, kun viimeksi kävin aktiivisemmin tallilla.
“Tulin kattomaan, mitä tänne kuuluu”, vastasin. “Moi vaan kaikille!”
“Moi, oon Manny”, nuori mies sanoi jotenkin epävarman oloisena. “ Aloitin vasta Arktikin hoitajana täällä”, hän jatkoi.
“Aa, eikö Cella enää käy tallilla?” kysyin, mutta Stella tiesi, että hän kävi edelleen hoitamassa Windiä. Kiva kuulla, että tuttuja tallilaisia ja hevosia oli vielä mukana. Toinen minulle ennestään tuntematon hoitaja esitteli itsensä Lyytiksi, mutta lähti sitten alakertaan kerrottuaan, että hakee Oilin tarhasta. Hän oli oletettavasti siis Oilin uusi hoitaja. Hetken kiusallisen hiljaisuuden jälkeen Stella ja Mannykin lähtivät, ja jäin yksin vintille. Taukotilassakaan ei ollut ketään. Paitsi, sohvallahan kyyhötti pieni kissa! Se näytti niin pieneltä ja aralta, että sekin oli varmasti vasta saapunut tallille. Ilmeisesti en ollut ainoa, joka tutustuisi vielä moniin uusiin ihmisiin ja hevosiin. Olin kuitenkin varma, että kesän mittaan taukotila täyttyisi iloisista ihmisistä, naurusta ja ystävyksistä.

[Tuulia]

9. kesäkuuta, #54

Tänään oli jännittävä päivä, sillä luvassa oli Annen pitämä heB-tunti Seppeleessä. En ollut ollut koulutunnilla oikeastaan viiteen vuoteen, ja silloinkin vain pari kertaa! Miku oli kuitenkin huolehtinut, että harjoittelen toisinaan kouluratsastusta pelkän maastoilun sijaan. Meillä ei tosin ollut varsinaista kenttää, niin olin treenannut pellolla. Olin taas loppukeväästä alkanut ratsastamaan enemmän, syksy ja talvi meni pitkälti Lukan kanssa. Nyt se oli reippaana poikana jäänyt leikkimään mummin kanssa tupaan, kun minä lähdin kohti Seppelettä – muutaman tunnin päästä pitäisi jo olla takaisin kotona.

Olin Seppeleessä hyvissä ajoin ennen tunnin alkua. Puolipilvinen päivä oli päättänyt heittää sadekuuron juuri ajaessani tallille, joten tallin piha vaikutti autiolta. Jokin tunti oli varmaan alkanut äsken tasalta, mutta kentällä ei näkynyt ketään. Ehkä tunti oli sään vuoksi maneesissa, ajattelin, vaikka nyt alkoi taas jo aurinko pilkistämään. Tuli mieleen toukokuun säät, kun vuoronperään oli satanut lunta ja paistanut aurinko.

Istahdin maneesissa katsomaan tuntia ja uppouduin ajatuksiini. Teki ihan hyvää istua vaan, ilman että piti keskittyä ympärillä olevaan perheeseen, ja antaa tunnin pitäjän kommenttien kaikua hallissa niihin sen kummemmin keskittymättä. Hiljaisuuden rikkoi yllättäen tuttu ääni – se oli Ada! Hän tervehti ja kysyi kuulumisia.
“Oikein hyvää mulle kuuluu, asutaan Mikun ja mummon kanssa Sumulahdessa. Mulla on siellä Hestian varsa Theia kasvamassa! Ja meillä on yhdeksänkuinen poika”, kerroin onnellisena. Olimme molemmat selkeästi innoissaan jälleennäkemisestä, Adahan oli muuttanut pois Liekkijärveltä vajaa kolme vuotta sitten. Olimme toki nähneet sen jälkeen, etenkin häiden aikoihin, mutta jotenkin yhteydenpito oli jäänyt sen jälkeen. Nyt sitten riittääkin kerrottavaa!

Adan kuulumiset eivät olleet ihan niin onnellisia, sillä hän oli asumuserossa ja siksi muuttanut viime viikolla Liekkijärvelle kesäksi. Jatkoimme jutustelua, mutta lähdimme pois maneesista kailottamasta, sillä minun pitäisi muutenkin kohta mennä laittamaan Hestia valmiiksi. Ada kuitenkin esitteli oman hevosensa Lytyn, joka oli suuri ruunikko ja asusteli siirtotallissa. Pian lähdin kuitenkin laittamaan Hestiaa valmiiksi, mutta lupasimme toisillemme ilmoitella, kun käymme tallilla, jotta voisimme lähteä ratsastamaan yhdessä ja jutella lisää kuulumisia.

Hestia oli tavanomaisen pirteä oma itsensä ja hyväntuulisena lähdössä töihin. Se oli ollut varmaan aiemmin tänään tunnilla, sillä sen karva tuntui juuri harjatulta. Kaviotkin olivat kovin siistit, niin hain vain satulan ja suitset, varustin lehmäponin ja lähdin kohti kenttää. Pilvet olivat tehneet tilaa ilta-auringolle ja pari muuta ratsukkoa olikin jo kentällä. Siellä oli myös Emmy! Olin luvannut tulla seuraamaan hänen treenejä Chicon kanssa, mutta nyt pääsisin näkemään heidän menoaan jo vähän etukäteen. Ellei Anne sitten pidä meitä niin kiireisinä, ettei ehdi keskittyä kuin omaan tekemiseen. Tervehdimme Emmyn kanssa ja kapusimme ratsujen selkään. Chico oli iso ja oikein hienon näköinen hevonen. Minä olin kuitenkin tyytyväinen ponikokoisiin ratsuihin, olisi ollut astetta jännittävämpää kyykkiä kiristämään satulavyötä jättihevosen kyydistä, kuin nyt Hestian kanssa! Sain vyön tiukalle ja jalustimet jalkaan, ohjat hyvin käsiin ja rennon tuntuman istuntaan. Eiköhän tästä vielä hyvä koulutunti tulisi.

[Tuulia]

Laitsalle 29. kesäkuuta, #55



Tuulia, Lyyti, Stella, Emmy, Nella ja Saaga lähtivät porukalla viemään hevosia laitumille. Hellepäivien jälkeen oli kerrankin pilvistä, kun Hestia, Oili ja Abrianna kirmasivat laitumelle Bonnien, Iitan ja Sintan seuraan. Muut tammat laidunsivat kauempana, eivätkä olleet malttaneet tulla katsomaan uusia laidunkavereita. Laitumelle laskemisen jälkeen tallilaiset palasivat Seppeleeseen, ja viettivät iltapäivän varusteita puunaten!

[Tuulia]

Laidunloman riemuja #56



Tuulia ja Lyyti rallittelemassa Oilin kyydissä laitsalla.

[Tuulia]

Leirikuvaajana 18.7. #57



Kun Tuulia ei tänä kesänä leireille pääse, päätti hän tulla Lukan päiväunien aikana kuvaamaan estetuntia! Nella meni Hestialla, Saaga Hallalla ja Jinna Gekolla. Meno oli vauhdikasta ilman satulaa, ja kentän hiekankin kanssa taidettiin tehdä tuttavuutta :D

[Tuulia]

17. elokuuta, #58

Elokuu oli ollut vauhdikas. Luka oli täyttänyt vuoden ja lähisuku oli ollut meillä sitä juhlistamassa. Poika oli kasvanut ja ottanut tehtäväkseen kontata kauheaa vauhtia ympäri taloa ja nousta seisomaan tukea vasten milloin missäkin, kun vain silmä vältti. Häntä sai vahtia jatkuvasti - Luka ei ollut enää mikään pikkuvauva, vaan pikkuhiljaa taapero. Ensimmäiset sanatkin olimme jo saaneet kuulla, ja tallilla mukanani kulkiessaan poika osoitteli hevosia ja hoki "heppa, heppa". Se oli suloista, ja hänestä varmasti kasvaisi ponipoika isompana.

Koulut ja työt olivat alkaneet ja minun vanhempainvapaat päättyneet, joten meillä oli jälleen pari kolme hoitolasta arkipäivinä. Luka oli riemuissaan leikkiseurasta, vaikkei aina osannutkaan olla pari vuotta vanhempien lasten leikeissä mukana. Onneksi poika nukkui päiväsaikaan parin tunnin päiväunet, niin pystyin järjestämään isommille taaperoille ohjelmaa miettimättä, mitä Luka tekisi sillä aikaa.

Illasta poika nukkui uudestaan, jolloin yleensä tein iltatallia Mikun ja mummin kanssa ja liikutimme hevosia. Miku oli treenannut Indyllä esteitä ja ilmoittautunut Seppele cuppiin tamman kanssa. Tammalla oli paljon hyppykapasiteettia, ja se olikin hypännyt irtona reilua metriä, mutta oli parempi harjoitella ensin pienempiä ratoja. Tamma oli parissa vuodessa rauhoittunut siitä, mitä se oli saapuessaan Newerrasta meille, vaikka sitä oli sielläkin koulutettu jo siihen pisteeseen, että sillä oltiin maastoiltu ja menty kentällä. Theia täyttäisi pian kolme, ja olin jo totuttanut ponitammaa satulaan ja suitsiin, sekä painoon satulassa. Pian varmasti nousisin sen selkään ensimmäisen kerran.

Tänään en kuitenkaan jäänyt kotitallille, vaan lähdin Seppeleeseen Hestiaa moikkaamaan. Seppeleessäkin oli alkaneet ratsastustunnit, mutta ehkä Hestia sattuisi olemaan juuri nyt vapaalla. Ainakin aikoinaan sillä oli maanantait vapaapäiviä. Seppeleen pihalla tuuli astuessani autosta ulos parkkipaikalla, mutta aurinkoinen sää sai minut pakostikin hymyilemään. Tallista oli kuuden vuoden aikana tullut niin tuttu paikka, jossa aina viihtyi aikaa viettämässä. Harmiksi en enää ehtinyt niin hyvin jäädä vintin taukotilaan keittämään kaakaota ja istumaan isolle hevosen tuoksuiselle sohvalle muiden tallilaisten kanssa.

Hestia oli vielä tarhassa, kun kävelin tallin pihamaalla. Tarkistin kuitenkin tuntilistat, ja ponilla olisi joskus illemmalla tunti. Ehtisin kuitenkin jotain touhuta sen kanssa, joten lähdin tarhaa kohti. Portilta noukin tamman riimun ja narun ja pujahdin aidan välistä ponitarhaan. Hestia nökötti Bonnien ja Blisin vieressä nyhtämässä lyhyttä ruohoa ja heinänpätkiä maasta. Aina ne hevoset jaksoivatkin syödä. Kävelin suoraan ponin luokse ja tervehdin sitä silitellen kaulaa ja poskea. Poni hamuili toista kättäni, varmaan herkkujen toivossa. Sujautin kuitenkin riimun sen päähän, ja lähdin taluttamaan tallia kohti.

Hestialla oli karsina pitkän käytävän varrella, ja viihdyin tovin lehmäponia harjaillen, vaikkei se varsinaisesti likainen ollutkaan. Oli kuiva keli, niin jalatkaan eivät olleet mudassa. Oli kuitenkin terapeuttista olla vain tallin hiljaisuudessa, sillä kentällä oli juuri tunti käynnissä, niin tallissa ei ollut parin hevosen lisäksi muita. Päivä hoitolasten ja Lukan kanssa oli ollut ihan toista maata - taaperoiden kimakka ääni ja itku tuon tuosta kaipasi vastapainokseen rauhaisaa hiljaisuutta. Hestiakin oli rauhallinen, ja päätin sen jouhia selvitellessäni, että lähtisin käymään vain valaistulla maastolenkillä kävelyllä. Ajattelin mennä ilman satulaa.

Hevosen lämmin selkä tuntui niin kotoisalta, kun kipusin kentän vieressä olevalta penkiltä Hestin selkään ja lähdin kohti maastolenkkiä. Annoin ponin kulkea pitkin ohjin, ja se hieman vilkuili kentän suuntaan ja höristeli kavereille, mutta liikkui kuitenkin kiltisti eteenpäin. Keinuin käynnin tahdissa ja hain mukavaa istuntaa. Tuuli meinasi heittää hiukset kasvoilleni, ja suin niitä tuon tuosta paremmin selän puolelle. Pian tulisi syksy ja ruska, joka oli yksi kauneimpia aikoja vuodesta. Hestia höristi korviaan vähän joka suuntiin kuunnellen tuulta, tienposken kasvien huminaa ja satunnaisia rasahduksia, kun jokin metsäneläin hyppäsi kauemmas polusta. Poni oli nykyään tasainen ratsu, joka ei turhia säikkynyt, mutta jota harvoin tarvi kannustaa menemään eteenpäin. Vauhtia ja intoa siis riitti edelleen, ja se tekikin maastoilusta niin mukavaa, kun lehmäponi seurasi valppaana ympäristöä ja pyrki eteenpäin. Otinkin ihan lyhyet pätkät ravia ja laukkaa maastolenkin puolivälissä, niin poni pääsi purkamaan energioitaan.

Pian olimme kuitenkin taas tallin pihassa, ja vein Hestin valmiiksi karsinaan tuntiratsastajaa odottelemaan. Letittelin vielä hetken Hestin harjaa voidakseni jälleen purkaa letit, mutta lopulta oli vain lähdettävä kotia kohti laittamaan Lukaa nukkumaan.

[Tuulia]

31. elokuuta, #59



Seppele Cup -viikonlopun helteet hellivät Liekkijärveä vielä maanantaina elokuun viimeisenä päivänä, kun Tuulia lähti uittamaan Hestiaa Adalindin kanssa. Vesi oli jo pirtsakan viileää, mutta ystävyksiä se ei haitannut! Hestia ja Lytty olivat vireällä tuulella ja uivat mielellään.

[Tuulia]

4. syyskuuta, #60

Ylihuomenna tulee kuusi vuotta siitä, kun aloitin ensimmäistä kertaa Hestian hoitajana. Silloin olin aloittanut lukion, ja nyt olin perheen äiti. Paljon oli mahtunut kuuteen vuoteen! Hestia oli muuttanut pois, olin hoitanut Ruusaa ja Huiskaa, ja Hesti oli palannut takaisin Seppeleeseen kaverini Wilman hoitoponiksi. Nyt olin yli pari vuotta puuhaillut taas Hestian kanssa, vaikken aina varsinainen hoitaja ollutkaan. Oltiin kilpailtu ja humputeltu maastossa. Mokattu estekisoissa ja toivuttu. Tänä kesänä oltiin ennen kaikkea otettu rennosti ja nautittu kesästä.

Sitten Emmy oli kävellyt vastaan tallikäytävällä ja ilmoittanut, ettei hoitajien syyspäivityksen tiimoilta ollut tullut mitään vastausta Hestian hoitajalta. Hän oli katsonut mua kysyvästi, ja olinkin heti jatkanut, että tottakai voisin hoitaa Hestiaa ihan virallisesti. Enemmän kuin mielelläni. Lukakin oli täyttänyt vuoden, ja pärjäsi aina pidempiä aikoja kotona. Emmy oli hymyillen todennut, että asia oli sitten sillä selvä, ja jatkanut matkaansa. Itse olin suunnannut katsomaan ratsastuskentällä tunnilla köpöttävää Hestiaa, ja hymyillyt. Tuntui hyvältä olla taas oikea tallilainen.

Hestia menisi vielä seuraavankin tunnin, niin en tänään ehtisi moikata sitä tämän paremmin. Sen sijaan Lyyti pöllähti jostain viereeni kentän aidan luo.
"Moi, onks sul mitään tekemistä?"
"Eipä tässä kummempia", vastasin.
"No tuu mun mukaan, me meinataan Odessan kans ottaa kaverikuvia! Pyry lupautui jo ottamaan kuvan!"
Niinpä lähtin Lyytin mukaan, ja autoimme Odessan hänen hoitoponinsa Röstin selkään. Se tepasteli hieman ärsyyntyneenä, mutta Lyyti piti riimunnarusta ja rauhoitteli Röstiä. Sitten me poseerattiin, Pyry nosti kameran ja sääti zoomia ja tarkennusta, ja *räps! Vaan samalla Röstin turpa läimähti kasvoilleni ja hampaat kalahti näykkäisyyn, ja seurauksena oli vallan hullunkurinen kuva, mutta onneksi hampaiden väliin jäi vain ilmaa. Ja meille hauska kuva muistoksi!

[Tuulia]

Maastoretki 21.9, #61

Roolipelin topikiin

Olimme kaikki kavunneet ratsujemme selkään Seppeleen pihamaalla. Osalla tuntui olevan energiaa vaikka muille jakaa, ja ne lähtivät kipittämään heti, kun ratsastaja pääsi selkään. Niitä sai pidellä aloillaan sen aikaa, kun osa vielä sääti jalustimia ja satulavöitä.
“Niin minnes me muuten mennään?” Manny kysyi Arktikin selästä.
“Mä tiedän hyvän reitin”, sanoin. “Voidaan vaikka oikaista maastoestealueen polkuja pitkin Liekkijärven rantaan ja kallioille ja tulla rannan polkua Pyöstin vuoren suuntaan ja siitä laukkasuoran kautta kohti tallia”, ehdotin. Se oli aika tavallinen ja tuttu maastolenkki, mutta porukkaa katsellessa tajusin, että kaikki muut olivat aloittaneet Seppeleessä vasta tänä vuonna. Ehkä he eivät vielä tienneet reittiä.
“No voisitko Tuulia mennä kärkeen näyttämään reittiä?” Eedi kysyi. “Se kuulosti oikein hienolta.”
“Joo, kivaa päästä järven rantaan”, Annika sanoi ja jättäytyi Eedin kanssa jonon hännille. Eedin ori oli suuri ja näyttävä, mutta hieman luonteikkaampi tapaus, ja Eedi toivoi, että voisi jäädä viime viikolla tutuksi tulleen Peck-ruunan taakse.

Lyyti ja Oili tulivat minun ja Hestian perään, mutta alkumatka kulki lähes tien levyistä polkua metsässä. Tallin lähimmät polut olivat tasaisia ja leveitä, joten käännyn katsomaan taakse ja kehotin Lyytiä siirtymään Hestian viereen.
“Niin kuulet ees jotain mitä puhun”, naurahin. Lyyti kyseli viikonlopun kuulumisia, ja kerroin Mikun voitokkaista kenttäkisoista sekä koeratsastusreissuista Nellan kanssa, joiden pohjalta exmoortammasta tehtäisiin huomenna kaupat.
“Muuttaako se Seppeleeseen?” Lyyti kysyi.
“Joo, alustavasti pihattoon”, vastasin. Kurkkasin jälleen taakseni, ja Mannyllä ja Liinulla vaikutti olevan kaikki hyvin. Annika Peckillä ja Eedi Noksulla olivat myös heidän kannoillaan, eli kaikki sujui hyvin, eikä viimeisimmät jääneet jälkeen.
“Otetaanko pikku pätkä ravia?” huikkasin, ja keräsin ohjat paremmin käsiini.

- - - - -

Noksu ja Eedi olivat tavoittaneet meidät, ja kaikki vaikutti olevan taas hyvin. Jatkoimme käynnissä metsätietä, sillä kohta kääntyisimme isommalle hiekkatielle. Siinä harvemmin meni autoja, mutta on niitäkin tilanteita sattunut vuosien varrella, että auto on ajanut reipasta kaheksaakymppiä vastaan – kai ne autoilijatkin luulee, ettei täällä ole muuta liikennettä. Mitään kovin vakavaa ei ollut sattunut sinä aikana, jona itse olin maastoillut täällä, mutta onpa minutkin mopoista säikähtänyt poni kiikuttanut täyttä laukkaa tallin pihaan. Oli siis parempi kävellä tien reunaa tämä pätkä, kunnes pääsisimme maastoestealueen läpi oikaisevalle polulle.

Hetken aikaa olikin aika hiljaista, kun kaikki kulkivat jonossa. Vasemmalla puolella aukesi iso peltoalue, jota reunustava metsikkö hohti ruskan väreissä. Koivut olivat kirkkaan keltaisia, ja pienikokoiset kuuset kauniin, nuoren kuusen raikkaan vihreitä. Samanlaista metsää oli senkin polun ympärillä, joka kääntyi kohti maastoesteitä. Kuusien piristämä lehtometsä oli mielestäni todella kaunista, ehkä kauneinta, mitä Suomen maalta löytyi. Vain Saksan lehtimetsät syksyisin vetivät vertoja tälle, sillä siellä puut olivat niin vanhoja ja ylväitä, ja ruska oli oranssia ja punaista, niinkuin kaupunkien istutetuissa vaahteroissa.

Havahduin ajatuksistani, kun Lyyti otti meidät jälleen kiinni ja ratsasti viereeni. Hänkin ihasteli ruskaa. Hän alkoi kertomaan siskostaan, ja sitten hauskasta kommelluksesta, joka sattui Lyytin ollessa lastenvahtina viime viikolla. Se sai minut nauramaan.
“Meilläkin sattuu ja tapahtuu joka päivä! Luka harjoittelee ahkerasti kävelemistä, ja se on ihan innostunut tekemään kuperkeikkoja. Tai ainakin se yrittää kovasti. Ihan käsittämätöntä, miten aika on kulunut äkkiä! Ei oo enää pikkuvauvaa meillä, ja Luka alkaa ymmärtämään puhetta koko ajan enemmän, ja se osaa jo useamman sanan. Ja se vilkuttaa, jos pyydän! Se on niin suloista”, kerroin Lyytille.

Hetken keskusteltuamme aloimme olla maastoestealueen keskellä.
“Onpa kivan näköisiä esteitä”, kuului takaa. Toinen kommentti kuului:
“Pitäiskö kokeilla?”

- - - - -

Lyyti, Liinu ja Eedi jäivät hevosineen pellolle siksi aikaa, kun minä, Manny ja Annika kokeiltaisiin muutamaa maastoestettä. Johdatin heidät ensiksi tavalliselle, aika matalalle tukkiesteelle, sitten väärinpäin olevan veneen luo ja lopuksi mäelle, jonka rinteeseen oli tehty portaat. Esteet olivat mulle tuttuja ja Hestia tykkäsi kovasti, kun pääsi vähän laukkaamaan ja pomppimaan, ja Arktik ja Peck tekivät hienosti perässä.

Kun saimme esteistä tarpeeksemme, kävimme pellolta hakemassa muut mukaan. Liinu ja Lyyti olivat ottaneet laukkakisan, ja he nauraen yrittivät selittää kumpi voitti, mikä jäi ainakin minulta epäselväksi. Noksu oli pysynyt aisoissaan Eedin keksiessä sille tarpeeksi aivojumppaa, joten kaikki oli hyvin ja matka pystyi jälleen jatkumaan.

Otimme ravia maastoestealueen läpi ja jatkoimme polkua ravissa. Polku oli hyväkuntoinen metsätie, jolla ei koskaan ajanut autoja, joten ravailimme rennosti kahta kaistaa. Kun autotie alkoi lähestyä, hidastin käyntiin. Ylitimme tien yhtäaikaa. Tie veisi Liekkijärven rantaan uimarannalle ja Liekkikallioille, joilta oli upeat näkymät. Matkalla kerroin ratsastushallista ja Ruolammen ratsastuskoulusta, joita ei kumpaakaan enää ollut olemassa.
“Tiedän vain, että mummin suokin isoäiti oli siellä tuntihevosena, ja Haikun emä syntyi tuolla, joten Haiku on sukunsa juurilla täällä”, haastoin Lyytille.

Pian ranta alkoi näkymään. Tähän aikaan rannalla ei todennäköisesti olisi ketään, niin hiekalle saisi varmasti mennä ratsastamaan ja rantaan kahlaamaan. Toivottavasti kenenkään hevonen ei tykästyisi kylmään veteen ja menisi uimaan asti.

- - - - -

Hestiakin oli käynyt vähän kahlaamassa rannassa ja hamuilemassa veden pintaa, mutta onneksi se eikä muutkaan hevoset syöksyneet päätä pahkaa kylmään veteen kastellen ratsastajansa, vaan kahluuhetki oli aika rauhallinen. Sitten jatkoimmekin matkaa kohti Liekkikallioita, joilta oli upeat näkymät ruskan reunustamalle järvelle. Polku kiemurteli kallioiden tasaisissa kohdissa ja vietti pian taas alamäkeen, jonka jälkeen polku kulki järven rantaa, ennen kuin se kääntyi metsän uumeniin. Siellä otimme jälleen ravia, kunnes saavuimme tien varteen, ylitimme sen hienosti kaikki yhtä aikaa, ja jatkoimme tien oikeaa laitaa kohti Pyöstin vuorta, joka näkyi kohoavan suoran tien päässä. Vuoren sivussa olevassa metsikössä kulki polku laukkasuoralle, ja vaikka metsäpolku oli kapea ja juurakkoinen, tuntuivat hevoset kuumuvan – ne tiesivät, että kohta edessä olisi aava peltoaukea, jonka halki aina laukattiin. Niin oli tarkoitus tänäänkin! Kuka voittaisi laukkakisan, ajattelin, kun saavuimme pellon laitaan ja huusin niin, että Eedikin kuulisi jonon hännillä laukkasuoran olevan nyt kyseessä. Laukkasuoran jälkeen metsäpolut kuljettaisivat seurueemme takaisin tallille, mutta ensin annettaisiin hevosten päästää höyryt ulos.
“Ja laukka!”

[Tuulia]

10. lokakuuta, #62

Perjantaina Tuulia oli auttanut Lyytin kanssa alkeistuntilaisia varustamaan Hestian ja Oilin tunnille, ja viettänyt sitten Eedin tupareiden etkoja Lyytin tekemän mansikkamehun kera tallituvassa. Heillä oli hauskaa, ja parhaimmillaan tallituvassa oli useampikin ihminen rupattelemassa.
“Nähdään illemmalla”, Tuulia oli sanonut muille lähtiessään käymään kotona, ennen kuin Tuulia menisi Lyytille, kunhan Lyytin hoitolapset haettaisiin kotiin. Tuulian hoitolapset oli haettu onneksi aikaisin, muuten Tuulia ei olisi millään ehtinyt käymään tallilla. Kotona odotti kuitenkin vielä yksi, hänen oma lapsensa Luka. Poika tulisi syöttää ja jättää vaivihkaa kotiin, ettei se jäisi itkemään äitinsä perään. Luka viihtyi onneksi Mikun ja mummin seurassa lähes yhtä hyvin, tosin Mikulla oli ollut perjantaina tallivuoro ja valmennus Ruskamäessä. Nuorukaisen hevosalan opinnot olivat lähteneet hyvin käyntiin Ruskamäen ja Saariston yhteistyön avulla.

Tupareissa oli ollut hauskaa. Porukkaa ei ollut ihan liikaa, niin kaikkien kanssa ehti jutella, vaihtaa kuulumisia ja tutustua. Tuulia otti vain vajaan lasin boolia maistaakseen, mutta häntä ei alkoholi oikein sytyttänyt. Hän osasi pitää hauskaa vallan hyvin ilmankin, ja hakikin jatkossa vain mansikkamehua, jota Lyyti oli tuonut Eedillekin. Lyyti oli myös leiponut ties mitä herkkuja. Tuulia oli tuonut kynttilöitä ja servettejä ja muuta pientä, kaunista käyttötavaraa.

Tuulia ei kuitenkaan malttanut olla tupareissa kauaa, ja niin hän hyvästeli muut.
“Nähdään huomenna”, hän huikkasi Lyytille ja muille, jotka tulisivat Lyytin leffailtaan. Leffailta olikin ollut aivan huippu, sillä Tuulia rakasti disneyelokuvia, ja sen tiesivät kaikki hänen kavereistaan. Hänen ystävänsä olivatkin järjestäneet hänelle osuvasti disney-teemaiset jatkot polttaripäivän kunniaksi silloin kaksi vuotta sitten. Se oli ollut huippu ilta heinävintillä!

Lauantaina ennen leffailtaa hän oli käynyt aamusta ruskaretkellä Mikun ja Lukan kanssa. He olivat soutaneet Liekkisaareen ja paistaneet siellä makkaraa. Sieltä oli näkynyt niin Ruskamäen niemenkärki, kuin heidän kotinsa Pihlaniemen kärjessä. Luka oli taapertanut metsässä ja ihmetellyt kaikkea.
“Se on käpy”, Tuulia nauroi ja Luka toisti sanaa innoissaan. Miku teki käpylehmän ja antoi sen pojalleen, joka kuljetti lehmän ison kannon päälle.
“Koti, koti, käpy”, poika tavasi.
“Onko se käpylehmän oma kotiniitty?” Tuulia kysyi.
“Joo”, poika vastasi onnesta hymyillen.

Iltapäivästä Tuulia oli tehnyt töitä Theian kanssa maastakäsin Luka kantoliinassa nukkuen. Miku ja mummi kävivät sillä aikaa Indyllä ja Haikulla maastossa. Iltapäivästä Miku lähti vielä Ruskamäkeen estetreeneihin, ja Tuulia lähti ratsastamaan Hestialla. Hänkin halusi päästä maastoon. Tallilla hääränneet Nella ja Saaga lähtivät Tuulian mukaan. Nellan uusi poni Tinja kulki maastossa ihan hyvin, ja Saagalla oli tuttu Abrianna allaan. Kolmikolla oli hauskaa, he kisasivat laukkasuoralla, jolla Tinja kipitti yllättävän kovaa ponikiitolaukkaa, eikä jäänyt juurikaan isommista poneista jälkeen. He kävivät myös Liekkikalliolla ihailemassa järveä, mutta ruskan värit olivat hiljalleen tippuneet lehtien mukana puista. Pian pakkanen kirpaisee poskipäitä ja lumihiutaleet tipahtelevat nenänkärkeen, maa jäätyy ja lehdet lakastuu. Tai sitten iskee uusi syysmyrsky. Mutta tänään oli vielä hyvä sää, ja kolmikko otti siitä kaiken ilon irti.

[Anne]

8.4.2022

Gaia syntyi 7.4.22 iltapäivällä.



Hestia ja Gaia pääsivät ulos kentälle ilakoimaan. Hanneskin oli tyytyväinen ensimmäiseen kasvattiinsa. Hevoskasvattaja Mesi, Hannes mietiskeli. Emmy oli vain tyytyväinen.