Soltun Hoitokirja

[Anne]

Seppeleen Soturi

[Adalind]

1
Sponsoriratsastajan saappaisiin
1.11.2015

Halloween juhlat olivat tulleet ja menneet. Kaverit juttelivat niistä taukoamatta ryhmäkeskustelussa ja lopulta jouduin laittamaan puhelimen suosiolla äänettömälle. En jaksanut vaivautua edes lukemaan tulleita viestejä, vaikka kellokin näytti ajaksi jo yli puolta päivää. Halusin ainoastaan nukkua, sillä huominen koulupäivä ei todellakaan kiinnostanut. Nukkuminen sen sijaan oli varsin mahtava asia, enkä vaihtanut sitä mahdollisuutta mihinkään muuhun. Tyyny ja peitto tuntuivat sillä hetkellä niin ihanilta, että en olisi vaihtanut niitä herkulliseen suklaajäätelöönkään. Noh, kun kerran oli jo juhlittu, niin pikku karma iski monesti takaisin. Niin tälläkin kertaa. Tunsin märän nuolaisun kasvoillani ja ennen kuin tajusin mikä minuun iski, niin mahani koki aikamoisen tällin. Monta kymmentä kiloa koiraa ei tuntunut mahan päällä miltään mukavalta ja haaveeni nukkumisesta romuttuivat sillä sekunnilla täysin. Koira sai jonkun ihme hepulin sänkyni päällä ja jouduin nousemaan kokonaan ylös, ennen kuin pääsin edes hätistämään sitä muualle. Koirat, niitä minä todella rakastin. Todella…

Käytettyäni Lurjuksen marraskuisessa tihkusateessa lenkillä ja syödessäni aamupalaksi vanhentunutta paahtoleipää aina siihen asti, että huomasin sen sittenkin olevan homeessa, niin huomasin jonkun soittavan minulle. Vastasin puhelimeen vieläkin varsin uneliaana ja vasta suljettuani puhelimen uudestaan tajusin kuka oli soittanut ja mistä asiasta. Soittaja oli ollut Anne ja minut oli valittu Seppeleessä koulupuolen sponsoriratsastajaksi Solttu nimiselle suomenhevosorille! Hyppelin onnesta soikeana villiinnyttäen koirani aivan totaalisesti. Olin käynyt kerran aikaisemmin kokeilemassa oria Annen valvovan silmän alla koeratsastuksessa, joten en jännittänyt tilannetta enää ollenkaan. Onnellisena asiasta tilasin suosiolla kotiini suuren pitsan ja vihdoin syötyäni (hyvin terveellisen) aamiaisen, niin pääsin kaivamaan kaapistani ratsastustavaroita.

Olin koko kesän ja syksyn ratsastanut lähinnä collareissa, sillä kun ratsasti ainoastaan ilman satulaa maastoillen, niin sellaiset housut kävivät siihen tilanteeseen erittäin hyvin. Nyt en kyllä enää collareissa ratsastaisi ja puin ylleni vaaleanruskeat ratsastushousuni hyvin pitkästä aikaa, vaikka aikomukseni ei ollutkaan vielä tänään se ratsastaminen. Sen takia en ratsastussaappaitakaan jaksanut kaivaa esiin, vaan vedin jalkaani tavallisemmat tallikengät. Puettuani vielä takin päälleni, pääsin ajelemaan kohti Seppelettä. En voinut todellakaan peitellä leveää hymyäni, sillä haaveeni tavoitteellisemmasta ratsastuksesta kävi juuri toteen.

Seppeleen pihassa ei näkynyt sillä hetkellä ketään muita ja tottuneen oloisesti kävelin kohti toimistoa, jossa muistin sen olevan. Pitihän minun ennen sponsoriratsastajaksi hakemista tarkistaa millainen talli oli kyseessä ja niin huono muisti minulla ei ollut, jotta en muistaisi paikkoja nyt. Löysinkin toimiston varsin nopeasti hiljaisesta tallista ja koputin päättäväisesti oveen.
”Moikka! Mä olen tosiaan Adalind ja…,” tervehdin heti Annen avatessa oven, mutta tämä taisi tunnistaakin minut välittömästi ja hän tervehti minua pirteästi.
”Tuu vaikka käymään tässä sisällä hetkeksi niin kerron sulle vielä hieman tarkemmin näistä asioista ja saat tästä samalla avaimen myös kaappiin…”

Pienen keskustelumme jälkeen tunsin olevani todellakin perehdytetty hommiin ja kävelin kohti pihattoa, jossa Solttu ilmeisesti majaili. Hieman sain hakustella, että missä sen sijainti nyt oli ja kun tähän aikaan ei ollut selvästikään muita liikkeellä niin sain turvautua omiin etsintätaitoihini, jotka onneksi toimivat tänään, vaikka pelkäsinkin karman iskevän eilisestä uudestaan.


Hivuttauduin aidan ali pihaton aitaukseen, jossa eräs vaaleampi minulle vielä tuntematon hevonen seisoi Soltun rinnalla. Rapsutin sitäkin kaulalta, mutta sen jälkeen siirryinkin rapsuttelemaan sponsorihevostani. Sen pehmeä ruskea karva tuntui niin lämpimältä ja sileältä. Tuntui oudolta, että näkisin sitä tästä edes hyvinkin useasti. Solttu hapuili turvallaan kämmentäni ja sitten se ravisteli rennosti päätänsä. Jep, tästä se kaikki alkaisi.

[Adalind]

2
Nyt ne saappaat oikeasti jalassa
2.11.2015

Oli marraskuun toinen päivä ja vasta nyt mä tajusin, että oli oikeasti marraskuu. En ollut mikään harras talven kannattaja, joten joulukuun läheneminen sai kylmät väreet kulkemaan ihollani. Siis ihan muustakin syystä kuin että olisi kylmä. Mä rakastin kesää ja lämpöä, joten kylmä, liukas ja todennäköisesti märkä talvi ei houkuttanut. Varsinkaan kun viime kesäkään ei ollut nimensä veroinen, ei sitä kunnon kesäksi voinut sanoa mitenkään. Ei, vaikka osasi se aurinko välillä pilkahdella pilvienkin lomasta. Silti monena aamuna olin joutunut pukemaan takinkin päälle jos halusi säilyä jäätymättä tallille pyöräillessä. Olisin mä sinne varmasti jotenkin saanut kyydinkin, mutta eihän kuntoilu ollut koskaan pahasta (ellei siinä matkalla sitten tosiaan jäätynyt isoksi jääkimpaleeksi). Aikaa ei voinut kuitenkaan pysäyttää, joten piti vain kestää ja kärsiä. En mä kyllä oikeasti kärsinyt kun tässä taluttaessani hevosta perässäni aurinko paistoi ja sää oli todella kaunis! Kaikki taisi olla jopa paremmin kuin hyvin (tässä vaiheessa piti kait koputtaa puuta tai jotain?) ja elämä hymyili. Töistä oli vapaapäivä sattuneista syistä, joten saisin viettää vaikka koko päivän Seppeleessä jos niin haluaisin.

Talutin reippaan suomipojan perässäni talliin suoraan pesupaikalle. Eilen tallissa oli ollut hyvin hiljaista, mutta tänään asia oli aivan päinvastainen. Käytävillä pyöri hoitajia ja tuntilaisia mielin määrin. Niin ainakin arvailin, sillä ketään en tuntenut. Vaatteet vain puhuivat puolestaan. Ehkä minäkin näytin tuntilaiselta muiden silmissä, olihan minulla ratsastusvaatteet päällä, kypärää ja hanskoja lukuun ottamatta. Kliksautin orin kiinni riimun molemmin puolin ja taputin sitä nopeasti kaulalle. Oli se niin hienon näköinen pieneksi suomalaiseksi, että en vieläkään uskonut sen olevan sponsorihevoseni.

Solttu seisoi siinä pesupaikalla erittäin tomeran näköisenä poikana ihmisten kävellessä meidän ohitsemme varustehuoneeseen. Olin hakenut kaikki varusteet siihen viereen odottamaan, joten aloitin harjaamaan herraa rennoin liikkein. Halusin tutustua vähän lähemmin tummanrautiaaseen, enkä pitänyt missään asiassa kiirettä, varsinkaan kun sitä ei ollut tänään lainkaan.
”Hei, ootko sä se Soltun sponsoriratsastaja?” kuulin yllättäen äänen sivultani ja lopetin harjaamisen siihen, siirtäen katseeni tuntemattomaan tyttöön tai ehkä pikemminkin naiseen. Hänellä oli punertavat olkapäille ylettyvät hiukset ja hän vaikutti varsin pirteältä tyypiltä ainakin sillä hetkellä.
”Joo, olen,” nyökkäsin ja hymyilin hänelle lempeästi. ”Olen Adalind.”
”Ai no tosi kiva! Me jo mietittiinkin kuka sille valitaan,” porkkanapää vilkaisi Solttua ja sitten taas minua. ”Niin, tosiaan. Mä olen Fiia, hoidan tuota Elmoa tuossa parin karsinan päässä.”
Nyökkäsin taas ymmärtäväisesti ja jatkoin sitten Soltun kyljen harjaamista.
”No oli se kiva kyllä tulla valituksi!” totesin vielä lopettamatta harjaamista. ”Mutta oli kiva tutustua, ehkä me nähdään uudestaankin.”
Sen sanottuani Fiia katsoi minua hetken mietteliään oloisena, ennen kuin tämä lähti kävelemään muualle.
”Eiköhän me nähdä…” tämä vain sanoi, ennen kuin katosi.
Katsoin hänen peräänsä hetken ja mietin, olisiko minun pitänyt jutella hänen kanssaan enemmänkin. Olinko vaikuttanut kenties tylyltä lopettaessani keskustelun noin nopeasti? Olkapäitä kohauttaen jatkoin kuitenkin tehtävääni, sillä Solttu näytti hermostuvan pelkästä seisoskelusta.

Vartin päästä talutinkin jo taas samaa hevosta perässäni, tällä kertaa tosin kentälle, sillä jatkotunteja pidettiin parhaillaan kuulemma maneesissa. Solttu seurasi perässäni melkein paremmin kuin koira ja olin toisaalta kovin tyytyväinen miten kiltti se oli, vaikka reippautta siitä tosiaan taisi löytyä aika paljonkin. Kentällä kiristin vielä vatsavyötä, sillä olin jo aiemmin pesupaikalla mitannut jalustimet maasta itselleni sopiviksi. Sen takia pääsin nopeasti nousemaan korokkeen päältä Soltun selkään. Ori meinasi aluksi lähteä välittömästi kävelemään eteenpäin, mutta pysäytin sen ja vasta luvallani Solttu sai jatkaa etenemistään uraa myöten pitkin ohjin.

Tein orilla tänään hyvin paljon käyntityöskentelyä, sillä halusin ratsastaa Solttua vähän läpi, että kaikki avut varmasti toimivat halutusti. En ollut itse myöskään tottunut ratsastamaan satulalla hetkeen, joten samalla sain totutella siihen pidemmän aikaa. Solttu tuntui kuitenkin todella mukavalta ratsastaa ja sillä oli juuri sopivasti eteenpäin pyrkimystä, joten oli todella helppoa saada se kulkemaan oikein päin selkäänsä ja takajalkojansa käyttäen. Se myös myötäsi niskastaan hienosti, joten tulin todella hyvälle tuulelle kun hevonen teki selvästi parhaansa ja vastasi apuihini todella hyvin. Kun ratsastajalla ja ratsulla oli hyvä päivä, niin pystyi selvästi tekemään melkein ihmeitä. En minä silti vaatinut siltä kovinkaan paljoa, kunhan ratsastin kaikkia askellajeja vähän läpi niin että sain enemmän tuntumaa, miten Solttu nyt toimikaan. Meitä nimittäin odotti pitkä tulevaisuus yhdessä. Niin ainakin toivoin. Loppukäyntien jälkeen hyppäsin alas orin selästä ja nostin jalustimet pikaisesti ylös, samalla löystyttäen satulavyötä parilla reiällä. Taputin Solttua kaulalle ja avasin sitten kentän portin. Olin iloinen, että olin saanut ratsastaa ensimmäisenä kertana ihan yksin ilman yleisöä, joten tunsin itseni todella pirteäksi. Ainakaan kukaan ei tulisi puhumaan mitään pahaa ratsastuksestani, vaikka nyt en siitä sellaista keksinytkään kauheasti. Hyvinhän se oli mennyt. Kamalaa olisi se, että nyt kun yleisöä ei ollut niin meni hyvin, mutta entä sitten kun on yleisöä? Jos silloin menee penkin alle, niin kaikki varmaan kuvittelisivat minut ihan surkeaksi ratsastajaksi.

Jatkoin kuitenkin kävelyä takaisin tallin sisälle vetäen takkini kaulusta vähän ylemmäs. Käytävällä näin ohimennen myös Fiian ja yritin hymyillä hänelle hieman, mutta en usko että hän kiinnitti siihen erityistä huomiota. Pesupaikka oli edelleen vapaa, joten sain vietyä Soltun jälleen suoraan siihen. Otin suitset ensiksi pois sen päästä ja laitoin riimun siihen tilalle, jotta sain orin kiinni. Sen jälkeen liu´utin satulankin pois selästä ja rapsutin suomalaista hieman harjamarrosta. Solttu heilutti päätään muutaman kerran ylös ja alas, mutta sitten se asettautui ja katseli taas ihmetellen maailman menoa. Tai Seppeleen menoa ennemmin, niin minimaalisesti tästä sitä maailmaa näki. Laskin satulan varovaisesti maahan ja pyyhin sitten sienellä pienet hikiläiskät pois Soltun vatsan alta ja niskasta. Sitten harjailin herrasen vielä kertaalleen läpi pölyharjalla ja tarkistin jalkojen kunnon. Orin vaikuttaessa olevan edelleen terässä, niin keräsin varusteet käsivarsilleni viedäkseni ne varustehuoneeseen. Olin juuri avaamassa ovea kun kuulin järkyttyneen lausahduksen takaani.
”Adalind!”
Ääni kuulosti niin tyrmistyneeltä, että aluksi jähmetyin totaalisesti aloilleni, mutta sitten käännyin ympäri jääden nojaamaan kuitenkin oveen. Etsin katseellani tunnistajaani ja nähtyäni ruskeahiuksisen tytön seisomassa käytävällä, tunnistin hänet vihdoin. Hän oli koulustani tuttu henkilö, jonka kanssa en ikinä kuitenkaan ollut erityisesti. Sen takia jopa ihmettelin, miksi hän minuun niin kiinnitti huomiota.

”Mitä sä teet tallilla?” tyttö näytti edelleenkin vähintään lievästi järkyttyneeltä ja tämän katse tuntui mittailevan minua päästä kengänkärkiin asti. ”Mä en olis ikinä arvannut sua hevosihmiseksi!”
Olin juuri avaamassa suutani vastatakseni brunetelle, mutta sitten tunsin vain kuinka seinä (tai no ovi) katosi takaani. Koko paino jolla olin nojannut oveen, niin siirtyi heti taaksepäin ja huomasin kaatuvani. Varustepinkka sylissäni en ehtinyt edes reagoida tapahtuneeseen ja odotin jo kovaa iskua maahan. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut. Huomasin pidättäväni hengitystä, ennen kuin pääsin takaisin tasapainoisesti seisomaan omille jaloilleni. Joku oli pelastanut minut, napannut olkapäistäni kiinni juuri sopivalla hetkellä. Käännyin nopeasti ympäri ja vilkaisin pelastajaani.
”Kiitos,” kiitin nuorta miestä viedessäni tavarat käsistäni omille paikoilleen, mutta tunsin ehkä pientä häpeää kömpelyydestäni.
Kääntyessäni ympäri mies katsoi minua hetken ja oli sanomassa jotain, mutta sitten hän pyöritti päätään lähtien kävelemään reippaasti ulos huoneesta. Yritin ensin kävellä tämän perään, mutta kun Fiia käveli portaikkoa kohden, kävelin sen sijaan hänen luokseen.
”Voitko sä kertoa kuka toi oli?” kysäisin häneltä, sillä halusin oppia tuntemaan kaikki Seppeleessä.
Fiia katsoi minua jälleen hyvin mietteliään oloisena, ennen kuin katsoi ketä tarkoitin.
”Aa, sä tarkoitat Robertia. Joo, se omistaa täällä hevosen, Harryn.”
Nyökkäsin ja kiitin Fiiaa tiedosta. Sen jälkeen palasin Soltun luokse, joka näytti jälleen hermostuvan pelkästä seisoskelusta. Pikkuhiljaa sitä edetään varmaan joka asiassa eteenpäin…

[Adalind]

3
Tepon ajatusmaailmassa
3.11.2015

Mä olin ollut tänään hyvin ahkera. Siis aivan harvinaisen ahkera mitä muhun nyt yleensä tuli. Aamun olin viettänyt koulussa, päivän olin tehnyt töitä vanhempien firmalla ja sen jälkeen joskus illalla mä olin tullut Seppeleeseen. Seppeleessä mä olin ottanut tehtäväksi siivota kaiken. Okei, ”ihan kaikki” oli ehkä hieman liian suurieleinen ilmaisu tähän, mutta ainakin hevosen harjat kuulsivat puhtauttaan. Niiden lisäksi myös nahkasatula suitsineen oli saanut lialta kyytiä ja nyt ne näyttivät lähes uuden veroisilta. Tietenkin myös Solttu oli päässyt aivan erityiseen puunaukseen ja kukaan ei olisi voinut väittää sitä missään vaiheessa puhtaammaksi kuin mitä se oli tänään ollut. Jep, ollut. Sitä ei se todellakaan nimittäin ollut enää. Heti vietyäni sen takaisin pihattoon Edin seuraksi oli se ottanut ensi tehtäväkseen piehtaroinnin. Siinä tilanteessa en voinut kuin nostaa peukun ylös ja toivoa huomiselle parasta. Jospa minua ei odottaisi huomenna tarhassa yltä päältä kurainen hevonen, sitä sai tosiaan toivoa… Niin ja olin liikuttanut Soltunkin tänään jo aiemmin ilman satulaa maastoillen. Nuori orhipoika oli tykännyt maastoilusta hyvin paljon ja se oli ollut kyllä niin tomeraa miestä metsäpoluilla. Varsinkin silloin kun näimme Wenlan ja Pihlan kun he tulivat meitä metsässä puiden lomasta vastaan. Silloin löytyi kyllä piensuokistakin ihan ennennäkemätöntä ryhtiä!

Sen takia, että mä olin ollut niin ahkerana tänään, niin olin sitten loppuillasta päätynyt lopulta taukotupaan istumaan. Olin tutustunut päivän aikana vaikka kuinka moneen tyyppiin ja nyt oli mukava vain viettää heidän kanssaan iltaa glögiä juoden. Olo tuntui lähes kotoisalta ja siihen penkkiin nyt tuntui vain juurtuvan (eli toisin sanoen laiskuus iski, enkä jaksanut nostaa persettäni ylös lähteäkseni kotiin). Olin tänään herännyt kuitenkin todella aikaisin ja väsymys teki pienet tepposet minulle (niin ketä Teppo?). Ei, en sentään nukahtanut, mutta valuin yllättäen omiin ajatusmaailmoihini niin tiukasti, että muiden hälinä kuului korvissani ainoastaan enää hyvin etäisenä jutteluna… Mä elin monesti ainoastaan hetkessä ja kun mulle valitettiin jostain (lue: kun mun vanhemmat valittivat mulle jostain) niin ne menivät suoraan toisesta korvasta sisään ja suoraan toisesta korvasta ulos. Ei, eivät ne kyllä olisi mun korvaan edes mahtuneet, mutta se pointti taisi tulla selväksi kuitenkin. Nyt tämän päivän ihana juttutuokio kuitenkin palautui mun mieleen liiankin hyvin ja silloin ajattelin ainoastaan sitä, että olin varmaan ihan suunnaton pettymys vanhemmilleni. Olin heppatyttö. Sellainen joka kävi tallilla paijailemassa heposia ja vähän jopa kiikkumassa niiden selässä, enkä sellainen joka koki hevoset ainoastaan meetvurstina voileipänsä päällä.

Multa oli odotettu vaikka mitä muuta mitä rikkaan perheen tyttö nyt voisikaan tehdä. Jopa purjehtiminen olisi ollut vanhempieni mielestä satakertaa parempi valinta. Se, että mä olin hurahtanut eläimiin, niin se teki musta kuulemma tyhmän. Mun olisi pitänyt tehdä jotain hyödyllistä, jotta saisin vain enemmän rahaa, eikä heittää niitä ansaitsemiani rahoja roskiin (eli siis harrastaa ratsastusta). Sitten kun olin väittänyt, että tämä laji teki minut onnelliseksi, niin jopa siitä vanhempani saivat kunnon riidan aikaiseksi. Niiden mielestä mä olin väärästä asiasta onnellinen, siis VÄÄRÄSTÄ. Mä en todellakaan ymmärtänyt miksi niiden piti vieläkin yrittää tehdä mun elämän valintoja puolestani, ihan kuin mä en olisi itse tiennyt mikä tekee minut onnelliseksi. Mua ärsytti, todella. Olinhan kuitenkin jo aikuinen, täysi-ikäinen. En ollut enää mikään lapsi, vaan ehkä tiesinkin asioista jo jotakin. Nyt oli minun aikani tehdä omia valintojani ja tästä edes mä tosiaan tekisin niin…

”Oho! VARO!” havahduin ajatuksistani huomatessani jonkun huudahtavan minulle.
”ENKÄ!” lausahdin ollessani vielä ajatustasolla omien mietteitteni kanssa(omat valinnat ja niin edelleen), vaikka en edes tiennyt mitä piti varoa. Kaduin sanomaani heti, sillä jo sekunnin sadasosan päästä tunsin jotain rinnuksillani.
Hyppäsin automaattisesti penkiltä ylös säikähtäneenä. ”KUUMAA, KUUMAA, KUUMAA!” älähdin ja silloin tajusin mitä oli tapahtunut. Sandra oli ilmeisesti kompastunut ja hänen erittäin kuuman glögi-kupin sisältö oli lentänyt suoraan päälleni. Se poltti ihan pirusti.
Onnekseni pöydän päässä oli ollut jostain syystä pyyhe ja Andrei ojensi sen minulle hyvin nopeasti, hän kun istui vieressäni lähempänä sitä. Sen avulla kuivasin itseni mahdollisimman nopeasti kuivaksi ja pian ihon polttelu laantui, jolloin sain vähän rentouduttua.
”Nooh, ehkä sä seuraavan kerran haluat varoa,” Salma virnisti minulle ja irvistin.
Tämä oli ehdottomasti maailman surkein aloitus omatoimisille valinnoille.

[Adalind]

4
Halpa proteiinijuoma
4.11.2015

Tänään oli harvinaisen aurinkoinen ja nätti päivä, jos ajatteli, että oli kuitenkin jo marraskuu. Joka päivä sai pelätä, että lumi sataisi maahan, mutta tänään sää näytti, että kannatti elätellä ainakin toivoa paremmasta huomisesta (lähinnä siis lämpimästä ja valoisesta huomisesta). Hyvän sään takia kentällä ratsastaminen oli aika mukavaa, mutta pieni mutta siinä oli kuitenkin tänään. Minä en ratsastanut yksin. Olin ratsastanut viimeksi opettajan valvovan silmän alla joskus keväällä ja silloin olin viimeksi ratsastanut kunnolla myös jonkun kanssa. Nyt siis kun ratsastin kentällä jonkun toisen kanssa, niin jotenkin keräsin siitä pieniä paineita itselleni, vaikka sellainenhan oli aivan tyhmää ja turhaa. Yritin keskittyä omaan ratsastukseeni, mutta aina toisen ratsukon tullessa eteeni en voinut olla ihastelematta heidän menoaan. Jos he menivät noin hyvin, niin miltä minun ratsastukseni näytti heidän rinnallaan? Samalta kuin jos rotta olisi juossut ylvään kissan vieressä. Toivottavasti ei. En vain ollut ratsastanut aikoihin tavoitteellisesti ja nyt kun sain sellaiseen vihdoin tilaisuuden, niin aloitin sillä, että sain Soltun kulkemaan mukavan tuntuisesti. Se tarkoitti sitä, että hevonen kulki halutussa muodossa sitä tahtia eteenpäin mitä halusin ja ettei se painanut kädelle lainkaan. Hyvä alku, mutta tätä pitäisi saada vietyä eteenpäin. Jos keskittymiseni herpaantui hetkeksikään, huomasin, että jäin helposti vetämään toisesta ohjasta. Myötäys siis unohtui ja Solttu ei siitä tietenkään tykännyt, joten se nosti päänsä aina hetkeksi taivaisiin.

Yleensä olin aika hyvä keskittymään ratsastukseen, mutta nyt joku vei sen jatkuvasti muualle. En minä koskaan ujostellut ketään tai yleensä edes hävennyt mitään, mutta… Aha, siinä se selitys tulikin. Taisin minä hävetä ihan vähän sittenkin, nimittäin maanantaista kömmähdystäni. Jep, tällä kertaa keskittymiseni vei Robert ja hänen suuri tammansa Harry, joidenka nimet Fiia oli silloin minulle kertonut. Tähän hetkeen asti olin luullut unohtaneeni koko asian, koska kyse oli niin pienestä jutusta. Eihän sellaisen pitänyt häiritä ketään, sillä tekevällehän sattuu? Yleensä nämä asiat menivät olankohautuksen jälkeen pois mielestä, mutta joku asiassa mätti silti. Ehkä se, että Robert ei ollut puhunut minulle mitään sinä hetkenä? Oli hän meinannut sanoa minulle jotain, aivan selvästi, mutta siihen se sitten jäikin. Toinen piti minua ehkä kömpelönä typeryksenä ja kun ajattelin sitä mahdollisuutta, niin minua alkoi jo naurattamaan sisäisesti. Kaikkea sitä minäkin ajattelin ja toisen mielipiteiden ei edes pitäisi vaikuttaa minuun. Se, että noin olematon asia jäi vaivaamaan niin vaivasi minua jo itsessään.

Siirsin Soltun suosiolla ravista käyntiin ja hain vähän parempaa istuntaa. Jo se sai Soturinkin kulkemaan hieman ryhdikkäämmin ja pyytäessäni sen takajalkoja vähän aktiivisemmiksi, niin se alkoi oikeastaan tuntumaan jo tosi mukavalta ratsastaa. Vasemmassa kierroksessa yritin muistaa aina käännöksissä avata vasenta lonkkaani hieman, jotta orilla olisi paremmin tilaa taipua kropastaan, mutta kun unohdin sen, niin piensuokki alkoi hyvin helposti puskemaan lapaansa sisälle. Ratsastajan istunta oli aika suuri apu hevoselle, sen olin oppinut ratsastaessani pitkän ajan ilman satulaa. Silloin oppi hyvin huomaamaan miten hevonen reagoi kaikkiin istunta-apuihin. Eriasia oli se, että muistinko aina tehdä niin kuin piti. En minä muistanut läheskään aina. Siinä oli hyvin suuri petrattava asia.

Käänsin Soturin päädyissä pienille pääty-ympyröille ja keskihalkaisijan kohdalla tiivistin istuntaani, tarkoituksena koota hetkeksi oripojan menoa. Aluksi jouduin käyttämään ohjaa hieman lujemmin, mutta jo toisella ympyrällä Solttu tajusi mitä minä hainkaan siltä ja jo pelkkä istunnan tiivistäminen vatsalihasten avulla sai aikaan halutun reaktion. Ohjat toimivat lähinnä muodon säätelykeinona. Ori tuntui kulkevan niin ihanasti, että uskalsin siirtyä jälleen hieman nopeampaan askellajiin. Ehdin tehdä samaa tehtävää pariin otteeseen, ennen kuin suuri tamma ravasi matkaa voittavin askelein ohitsemme. Keskittymiseni herpaantui taas, mutta tällä kertaa unohdin vain rentoutua. Tuntui, että aloin pomppimaan harjoitusravissa turhankin paljon ja lopulta minä huokaisten lopetin tehtävämme alkaen keventämään. Annoin Soltun venyttää kaulaansa pidemmäksi ja nyt annoin ihan luvan kanssa katseeni vaeltaa Harryyn. Suureen puoliveriseen, joka varmasti keräsi katseita missä vain. Sen tumma karva kiilsi ilta-auringon säteiden osuessa siihen. Ne olivat tosin aika pieniä säteitä, sillä aurinko oli kadonnut melkein jo puiden taa.
Rennon ravipätkän jälkeen annoin Soltun siirtyä käyntiin ja kulkea aivan pitkin ohjin. Se pärskähteli tyytyväisenä, mutta askellus sujui koko ajan reippaana. Rapsutin sitä muutaman kerran kaulasta sormenpäillä ja sitten annoin itsellenikin luvan huokaista syvään. Meinasin sanoa Robertille siinä samalla jotain, mutta lopulta en sanonutkaan mitään. Nostin leukaani vain aavistuksen ylöspäin ja yritin keskittyä loppuajan kaikkeen muuhun. Esimerkiksi niihin ratsastuskoulumestaruuksiin, joihin en voinut osallistua, vaikka hieman tekikin mieli. Lopulta pysäytin Soltun kentän sisäpuolelle ja hyppäsin alas selästä. Nostin jalustimet ylös ja löysäsin vatsavyötä tapani mukaan muutamalla reiällä. Sen jälkeen talutin orin perässäni kentältä vähin äänin pois.

Vartin päästä olin hoitanut Soltun takaisin pihattoon Edin seuraksi ja kävelin reippain askelin taukotupaan, jossa normaalista tilanteesta poiketen istui ainoastaan Inkeri ja Cella.
”Moi,” tervehdin molempia ja istahdin heidän viereensä sohvalle. ”Antakaa mulle jotain piristysaineita. Liikaa paineita keskellä viikkoa!” älähdin ja Cella naurahti huvittuneesti.
”Mistä sä nyt oot paineita mukamas keränny?”
”Koulusta, töistä, erityisesti vanhemmista ja Robertista,” valitin ja nyt molemmat tallituttavani kääntyivät katsomaan minua ja jouduin hetken miettimään mitä blonditoverieni pääkopassa raksutti.
”Älkää kysykö!”
”Kysynpäs!” Cella kääntyi puoleeni paremmin, mutta Inkeri ennätti silti ensin.
”Koulun ja työt mä ymmärrän, vanhemmatkin menee samassa kastissa, mutta entä se vika? Mä en ymmärrä miten Robert voi sua stressata.”
”No se nyt sattu vaan paikalle,” totesin, sillä en ymmärtänyt miksi asia oli niin outo mukamas. ”Sen tilalla olisi voinut olla melkein ihan kuka vaan. Robert vaan ratsasti Harrylla samaan aikaan kentällä mun kanssa ja kun vieressä menee joku niin hyvin, niin siitä tulee kamalat paineet omaankin suoritukseen. Että ei sen kummempaa. Nyt mua vaan ärsyttää, että mua ärsyttää kaikki. Mä TARVIIN jotain piristävää!”

Viimeisen lausahdukseni aikana huoneeseen käveli sisälle enemmänkin ihmisiä. Salman, Claran, Annin ja Andrein minä tunnistin, mutta heidän mukanaan oli myös joku lyhythiuksinen nainen ja pienempi poika. Luulin molempia tuntilaisiksi. Sen enempää en ehtinyt kyselläkään kun Anni tyrkkäsi minulle mukin pöydältä käteen.
”Vähän piristävää,” Anni hymyili minulle ja katsoin kuppia hieman epäluuloisena.
”Mitä tässä on?”
”Kahvia”
Vilkaisin brunettea huvittuneena.
”Mä sanoisin tätä ehkä ennemmin proteiinijuomaksi,” totesin ja tyrkkäsin kupin vuorostani Inkerille.
Tyttö katsoi kupin sisältöä ja nyrpisti sitten nenäänsä.
”Täällähän lilluu kärpänen!”
”Jep, halpa proteiinijuoma kun proteiini on löytänyt tiensä kuppiin ihan itse,” virnistin ja seurasin katseellani kun nuori poika käveli luoksemme kurkaten kuppiin.
”Elääks se?”
”No hyi ei varmasti!” Inkeri irvisti ja muita tilanne lähinnä huvitti.
”Näytä!” Poika onki kärpäsen kupista kupissa olleella lusikalla. ”Oho, sen jalka irtos.”

Sitten ajattelin saaneeni piristystä aivan tarpeeksi tälle päivälle. Hyi.

[Adalind]

5
Käsieritteitä
5.11.2015

Käveltyäni maastolenkin metsässä Salman ja Emmyn kanssa, otin Soturin jälleen sisälle vallaten pesupaikan käyttööni. Toki ainoastaan sillä edellytyksellä, ettei kukaan muu tarvinnut sitä juuri silloin omiin puuhiinsa. Olin saanut idean tähän oikeastaan Salmalta kun hän hoivaili Bonnien suurta vauvamahaa. Maastolenkki piti Soltun päivän muutenkin rentona, niin ajattelin rentouttaa sen päivää vielä asteen enemmän. Nimittäin hieromalla. Muutama vuosi sitten olin käynyt tallilla, jossa paikan omistaja hieroi aina hevosiaan. Hän oli taidon opettanut minullekin tai ainakin perusteet siitä. En voisi kutsua itseäni mitenkään taitavaksi hierojaksi, sillä en ollut käynyt edes mitään opintoja tai kursseja aiheesta, mutta näillä kuitenkin pärjättiin.

Aloitin sillä, että sivelin kädelläni koko Soltun kehon läpi. En tässä vaiheessa painanut kädelläni vielä kovinkaan paljoa, vaan tällä tekniikalla yritin ainoastaan paikantaa mahdollisia lihasjumeja. Yllätyksekseni en löytänyt orilta kuin pari sellaista: lavoista ja ristiselästä. Sen jälkeen aloin hieromaan oria järjestelmällisesti läpi. Aloitin niskasta ja siitä etenin kaulalle. Sain painaa aika lujastikin Soltun kaulan kohdalla ja tummanrautias näytti selvästi tykkäävän tekemisestäni. Se alkoi nojaamaan suuntaani ja se haukotteli useita kertoja. Koko hevosen olemus alkoi rentoutumaan ja se hymyilytti minua. Kerrankin ukko jaksoi seistä kauemminkin aloillaan. Lapoja työstin hieman kauemmin, mutta aloittelin niiden kanssa hyvin hellästi. Siitä minä sitten siirryin etujalkoihin ja niiden jälkeen otin käsittelyyni selän, sekä pakaralihakset. Siinä vaiheessa Solttu roikotti päätään uneliaan näköisenä ja sen silmät painuivat välillä kiinni. Se havahtui ainoastaan siihen jos joku käveli edestämme varustehuoneeseen, muuten se olisi varmaan oikeasti nukahtanut seisaalleen. Lopuksi käsittelin vielä takajalat ja kyljet, jonka jälkeen koko hevonen oli hierottu jotenkuten lävitse.

”Oho, ootko sä antanut sille jotain rauhoittavia aineita tai jotain?” Cella ilmestyi yllättäen paikalle ja hymyilin entistä leveämmin rapsuttaen Solttua samalla sään vierestä.
”Joo… Mä eritän käsistäni sellaista nopeesti imeytyvää ainetta, joka saa hevosen tällaiseen laiskiaismoodiin”, virnistin. ”Äsh, mä vaan huvikseni hieroin tätä pikku-ukkelia vähäsen kun mä en tänään ratsastanut sillä lainkaan.”
Cella naurahti.
”Toimiskohan se Windiinkin? Jos sä kokeilisit sitä sillä ensin ja jos selviit elävänä, niin mä voisin harkita jatkotoimenpiteitä.”
Väläytin kasvoilleni muka niin kauhean järkyttyneen ilmeen ja sitten heitin Cellaa märällä sienellä, jolloin tallikaverini tirskahti.
”Mä voin olla henkisenä tukena siinä lähistöllä jos ajattelit kokeilla, mutta eiks se mennyt niin, että kapteeni uppoaa laivansa mukana, ni hoitaja on kanssa yksin hoitohevosensa armoilla.”
”Julma ajatusmaailma”
”Elämä on julma, ei mun ajatukset”, kohautin olkiani ja napsautin narun Soltun riimuun kiinni.
”Mä voin olla toista mieltä siitä”, blondi hymähti hymyillen, pyöritellen samalla keltaista sientä edelleen käsissään.
”Aha, kiva Cella kun pidät mun ajatuksia niin mukavina!” hymyilin ja lähdin taluttamaan Solttua pihattonsa suuntaan.
Julmaa tai ei, niin sitä mä en uskonut hetkeäkään, että tyttö olisi ollut hevosensa armoilla, vaikka en ollut tuntenut häntä vielä montaa päivää. Ennemmin tilanne olisi ihan toisin päin, luulisin. En minä itsekään antanut hevosen pomotella oli tilanne mikä hyvänsä.

Kylmä tihkusade satoi päälleni astuessani ulos raikkaaseen (hyytävään) ulkoilmaan. Sää oli muuttunut hetkessä huonoksi ja meidät ympäröi ainoastaan suunnaton pimeys. Muutamat valot keikkuivat siellä sun täällä, mutta niinpä ne päivät lyhenivät joka ikinen päivä lyhyemmiksi. Kohta jo päivälläkin olisi kuin pussiin astuisi. Tervetuloa talvi, kiitos kun tulit kylään. Lähdethän pois, en kaipaa sinua.

[Adalind]

6
Piraija
6.11.2015

Muistatteko sen erään mukavan henkilön yhdeltä päivältä, joka tunnisti minut? Sen joka näytti suorastaan järkyttyneen minun näkemisestäni kun hän huomasi minut tallilla. Kyllä, se brunette tyttö, jota minä en millään muistanut, en sitten mitenkään, vaikka toinen näytti tunnistavan minut palavasti. En ehtinyt silloin ensimmäisellä kerralla vastata hänelle mitään ja sen jälkeen tyttö oli näyttänyt siltä, että hän voisi puraista palasen minusta irti jos uskaltautuisin tarpeeksi lähelle. Koska seuraani ei selvästi kaivattu, niin annoin sitten lopulta periksi. Pitäköön minua kamalana persoona, minua ei yksinkertaisesti kiinnostanut. Tai oikeastaan kiinnosti tietää syy siihen, mutta jos menisin kysymään asiasta, niin juttutuokiomme varmaan menisi kutakuinkin näin:

”Moii kuka lie oletkaan, miksi sä vihaat mua niin paljon?”
Vastausta tuskin saisin, mutta se, miten tyttö siihen reagoisi, olisi täysi mysteeri. Todennäköisesti vihaisi minua kahta kauheammin jos esittäisin noin ontuvan kysymyksen. Silti, vaikka olisin oikeasti mennyt juttelemaan hänen kanssaan, niin lopputulos tuntui lähinnä huvittavalta. Oli se syy vihaamiseeni mikä tahansa, niin en halunnut antaa asian häiritä minua. Vihatkoon siellä jossain rauhassa jos kerran huvitti. Kohta kuitenkin palaamme häneen jälleen…

Kävin vessan peilin edessä siistiytymässä. Harjasin hiukseni ensin nätisti takuttomiksi, jonka jälkeen letitin niihin nopeasti kalanruoto-letin tai niin nopeasti kuin näin pitkiin hiuksiin nyt sai tehtyä. Ajattelin käydä ratsastelemassa Soltulla ja hiukset auki ratsastaminen ei huvittanut noin tuulisella kelillä. Ei sitten millään. Vessasta kävelin suoraan kaapilleni, sillä säilytin ratsastussaappaitani siellä. En pitänyt niitä muutoin kuin ratsastaessa jalassa, joten nyt jaloissani komeili hieman kulahtaneet laivastonsiniset tennarit, jotka olivat selvää roskiskamaa. Säilytin niitä vain ja ainoastaan sen vuoksi, etten ollut ehtinyt vielä kenkäkaupoille. Päästessäni kaappien luokse vihaaja-tyttö käveli minua vastaan. Hän mulkaisi minua kerran hyvin pahasti, mutta jatkoi sen jälkeen matkaansa. Katsoin hänen peräänsä hetken aikaa hieman huvittuneena, mutta kaappini eteen päästyäni hymyni hyytyi. Avaimeni ei ollut taskussani, vaikka olin sen aivan varmasti jättänyt takkini taskuun. Sen sijaan avaimeni roikkui kaappini ovessa ja kaappini oli auki. Purin hetken huultani ja tuijotin kaapin ovea mietteliäänä. Salma tuli myös paikalle oman kaappinsa luokse, mutta en kiinnittänyt häneen aluksi mitään huomiota. Avasin kaapin oven ainoastaan hyvin hitaasti kuin peläten, että joku hyökkäisi sieltä kimppuuni. Kaapissa ei kuitenkaan näkynyt mitään, joten ajattelin, että kyseessä oli ainoastaan oma tyhmä unohdukseni.

Kunnes laitoin saappaani jalkaan.

”Salma”, otin saappaan jalastani pois ja katsoin tallikaveriani hyvin ilmeettömillä kasvoilla.
Tyttö siirsi katseensa minuun ihmeissään ja nostin samalla saappaani vettä valuvana ylös.
”Oho” Salma totesi ja naurahti. ”Kuka ton teki?”
Tässä tilanteessa en tiennyt itkeäkö vai nauraa.
”Osaan vaan arvata”, naurahdin lopulta ja pyöritin päätäni epätoivoisesti, ihmisiä ei voinut tosiaan ymmärtää aina.

Hoidin saappaani kuntoon ja sen jälkeen kävelin tennareissani pihatolle. Solttu käveli minua aidalle vastaan ja rapsutin sitä turvan päältä.
”Oot sä aika suloinen poju”, hymyilin sille ennen kuin ori palasi heinäkasalle syömään Edin viereen.
Vaikka elämässä muuten kaikki ei menisikään hyvin, niin hevoset osasivat aina piristää pienillä asioilla. En antanut saappaideni häiritä minua sillä hetkellä, vaan hoidin oripojan kuntoon ja lähdin sen kanssa kentälle treenaamaan, ilman satulaa.

[Adalind]

7
Paluu Lauantaihin
7.11.2015
Tulee vähän myöhässä tarinaa, sillä sairastuttua ei jaksanut kirjoitella mitään.

Olin liikuttanut Soltun tänään aiemmin kentällä ja pystyin todella sanomaan, että myös ratsastajan täytyi olla kunnossa jos halusi vaatia hevoselta huippu-urheilijan titteliä. En minä missään rapakunnossa ollut, mutta oli kunto ehkä hieman laskenut viime kevään jälkeen. Soltun ratsastuksen jälkeen olin nimittäin jumissa ja vatsalihaksiani poltteli aavistuksen. Sen takia olin onnessani kun sain olla rauhassa taukohuoneessa. En ollut väsynyt, mutta halusin vain rentoutua mahdollisimman hyvin, jotta en olisi kotiin päästyäni aivan rautakanki. Makasin huoneessa sohvalla silmät ummessa ja kävin pääni sisällä kaikenlaisia rentouttavia mantroja läpi. Välillä nousin aavistuksen vain juodakseni mahani päällä olleesta kupista hörpyn kahvia, mutta muuten hyväksi käytin hiljaisuuden tilaisuuden täysin.

Hiljaisuus loppui siihen kun huoneen ovi aukesi ja silloin avasin silmäni, peläten, että huone täyttyisi kohta pölisevistä hoitajista. Niin ei kuitenkaan aivan käynyt, sillä huoneeseen astui ainoastaan yksi poika, Robert. Se, jonka tapasin ensimmäisen kerran menetettyäni tasapainoni varustehuoneen ovella. Nyt poika ei tuntunut edes huomaavan minua, vaan se yritti pyyhkiä selvää kuolatahraa hihastaan. Hevoset olivat välillä todella anteliaita.

”Hey”, toinen lopulta sentään huomasi minut potkiessaan kenkiä jaloistaan. ”Adalind, eikö?”
Tervehdin Robertia miettiväisenä. Muistikohan hän viime kohtaamisemme?
”Juu, olen. Sinut minä tosin muistankin”, hymähdin vielä pitäen katseeni turhankin tiukasti pojassa.
Robert vilkaisi minua kulmat kurtussa ja mutisi jotain aivan niin joo –juttua, jota olisin tuskin edes kuullut jos en olisi kuuntelemalla kuunnellut.

”Joo, sitä sattuu”, Robert kuitenkin lopulta yllätyksekseni jatkoi katsomatta minuun lainkaan. En tiennyt miten reagoida siihen vastaukseen, joten pysyin aivan vaiti. Jep, kaikkihan kaatuilivat aina. "Kaaduin kerran Pirren syliin siinä samassa kohtaa. Tosin se ei tainnut ottaa mua kiinni..."
Pojan viimeinen lause sai minut ymmärtämään asian laidan ja naurahdin heleästi ajatellessani miten koominen tilanne oli saattanut olla. Ainakin näin jälkeenpäin ajatellen. Ihme ja kumma jos Pirre ei ole sen jälkeen valistanut oppilaitaan tasapainon kehittämisestä tai jotain. Nousin samalla vihdoin istumaan ja ajattelin, että ehkä pojasta olisi sittenkin keskustelukumppaniksi. Puristin puoli tyhjää kuppiani tiukasti molemmilla käsillä ja taputtelin välillä sormillani sen kylmää kylkeä.

"No mä olen kiitollinen, että sä otit mut kiinni, vaikka Pirre ei suonutkaan sulle samaa", nyt hymyilin jo leveämmin paljastaen valkoisen hammasrivistöni. "Silloin tuntu kyllä niin kömpelöltä, mutta kiva jos en ole ainoa kuka sen on kokenut."
Oloni tuntui jotenkin helpottuvan tajuttuani, ettei poika ehkä ajatellutkaan minusta niin kriittisesti kuin itse olin tehnyt. Pidin itseäni tapahtuneen jälkeen niin kömpelönä ja jo se, että ajattelin tuollaista, tuntui hullulta. Ei minua yleensä kiinnostanut mitä muut ajattelivat minusta. Omapahan oli vikansa jos joku inhosi minua tai no vaikka olisi jopa tykännytkin. Who cares?

Robert kääntyi vihdoin katsomaan minua ja sekin tuntui miettivän vähän, että mitä se sanoisi, ennen kuin se hymähti tyynesti ”Joo, ei mitään”, jolloin kohautin olkiani ja ajattelin asian olevan sillä loppuun käsitelty.
Olinkin jo nousemassa sohvalta, mutta seuraavan lauseen kuullessani jämähdinkin sohvalle ja mietin hetken mitä kummaa toinen oli sanonutkaan äsken.
”Ilo oli mun puolella”, sen se lipsautti ja en oikein tiennyt taaskaan mitä sanoisin. Avasin suutani, mutta sitten en halunnutkaan sanoa sitä mitä päässäni liikkui. Lause ei vaan jotenkin sopinut tähän yhtälöön ja katsoin poikaa hyvinkin mietteliäänä. Mitäköhän sen päässä liikkuikaan? Ainakin se meinasi näyttää vähän järkyttyneeltä tai jotain, jolloin tosissani olisin ollut mieluusti ajatustenlukija. Me naisetko muka vaikeita? Pyh, sanon minä. Lopulta tilanteen raukesi se, että Robert yskähti hieman kiusaantuneen näköisenä ja sitten se kyseli vähän Soltusta kuulumisia. Sitä ja tätä, hyvinhän meillä oli mennyt, vaikka vieläkin odotin valovan silmän alla olevia treenejä kuin…kuin… ööm… no jotain mitä nyt odottaisi todella paljon. Nousevaa kuuta mä en nimittäin odottanut, ennemminkin nousevaa aurinkoa, se kun meinasi kadota talven tullessa kokonaan.

Sitten Robert mainitsi jotain, että miettisi tunneillekin osallistumista harmaalla Harry-tammallaan, mutta ei ollut ihan varma siitä vielä. Minä nyt osallistuisin ihan sata varmasti tunneille, en epäröinyt sitä hetkeäkään, joten en osannut kuvitella miksi tunneille osallistuminen mietitytti poikaa noinkin paljon. Joinkin äkkiä tässä välissä kuppini tyhjäksi ja nousin sohvalta ylös hakeakseni lisää pannusta kahvia.
”Mun mielestä sunkin kannattaisi miettiä tuntien ottamista. Et sä sillä menettäisikään mitään."
”Niin, en kai”, poika hymähti tutkiessaan erilaisia teepusseja.
En ollut ikinä ymmärtänyt miten joku pystyi juomaan teetä. Pidin niitä lähinnä kuuman mehun makuisina tai vielä ennemmin kuuman ja laimean mehun makuisina. Hyh.
"Harry saisi jonkun oikosulun jos pistän sen yli kahden ratsukon kanssa pyörimään... Se ei oo... tottunut”, Robert takelteli selvästi sanoissaan ja naurahdin lähes ääneti toisen sanoille. Hevonenko ei ollut tottunut toisten seuraan?

Etsin jääkaapista käteeni puolitäyden maitopurkin ja vasta tutkittuani, että se oli varmasti juotavaa, kaadoin sitä kahvin sekaan ihan vähän.
”Ootko sä edes kokeillut?” hymähdin miettiessäni Harryn tilannetta ja sitten kävelinkin istumaan pöydän ääreen. Pidin katseeni pehmeästi jälleen Robertissa ja hymyilin ihan pienesti. "Muuten sun pitää vain totuttaa se. Ei kai se nyt sen hankalampaa ole jos Harry vaan luottaa suhun?"
Sitten siirsin katseeni muualle juoden kuumasta kahvistani pienen hörpyn. Samalla sipaisin yhden nutturastani irronneen hiussortuvan kasvoiltani korvani taakse. Toisella kädellä naputin jälleen kuppini kylkeä kevyesti. Taisin tehdä niin melkein aina kun mietin jotain. Ärsyttävä tapa…
"No siis... En", Robert vastasi ja hymyilin hieman, "mutta you know, comfort zone. It's a nice place."
Kuuntelin kuinka poika touhusi teensä kanssa, mutta en tehnyt elettäkään katsoakseni siihen suuntaan. Meinasin vaipua nimittäin omiin mietteiseeni Harrysta ja vähän muustakin.

"Meillä nyt on ollut muutenkin vaikeeta", poika hymähti lopulta ja palasin samalla sekunnilla takaisin maanpinnalle. Naurahdinkin rennosti toisen vastaukselle, mutta tuijottelin silti kahvikuppini sisältöä. Tuntui, että kieleni päällä oli koko ajan joku tietty lause, jonka haluaisin sanoa, mutta en kuitenkaan sanonut.
"Onhan se juu", myönsin mukavuusalue –jutulle, sillä itsekin pysyin monesti mukavuusalueeni sisäpuolella, sillä sen ulkopuolelle meno tuotti monesti jopa harmaita hiuksia (eihän mulla siis oikeasti sellaisia ollut, ei).
Sitten siirsin katseeni vihdoin takaisin Robertiin ottaessani mukavamman asennon kovalla penkillä.
"No ensin selätät nykyiset ongelmat ja sitten vaan jatkat eteenpäin. Tiedäthän, otat joltain potkun persauksiin, jotta pääset pois mukavuusalueeltasi. Kyllä varmasti kuka tahansa kannustaa sua sen asian suhteen, nykyisten ja uusien ongelmien kohdalla..."
Sen sanoessani jäin hetkeksi miettimään sitä kuuluisaa lausejärjestystä ja niiden erilaisia merkityksiä, mutta Robert ehtikin keskeyttää ajatusmittelöni, ennen kuin olisin keksinyt mitään korjattavaa edellisestä.

"Varmasti, joku Cella saisi kyllä jotain sadistista iloa irti mun perseelle potkimisesta", poika hymähti jopa aavistuksen hymyillen. Sitten se katsoi minua hieman vakavammalla ilmeellä kulmiaan kurtistaen, "ja sori hei, mä en yleensä langeta omia ongelmia muiden niskoille."

"Jaa, no hyvä ettei se ole kuulemassa mun ideoita, vaikken niitä ihan kirjaimellisesti tarkoittanutkaan", naurahdin pelkästä ajatuksesta, mutta koska Robert ei näyttänyt pääsevän ”vakavasta moodista” pois, niin myös minun hymyni hyytyi lähes heti. ”Älä sä siitä välitä”, totesinkin sitten, ” Mä mieluummin kuuntelen niitä kuin sellaisia missä mä olen se ongelma. Se on tosin varmaan ainoa ongelma mitä mä en jaksa kuunnella”, yllätys yllätys, vanhempani tulivat heti minulle mieleen. Hyvä etteivät ole vielä perinnöttömäksi tehneet.
Palasinkin katsomaan kahvikuppini sisältöä mietteliäänä (tästä oli tulossa todella paha tapa!) kuin odottaen, että se eräs the kärpänen ilmestyisi siihen.
"Ja mä oon ihan positiivisesti yllättynyt kun sä uskalsit puhua mulle. Mä luulin, että sä et olis halunnut puhua mulle ollenkaan."


Sen sanottuani Robert näytti tukehtuvansa teehensä ja tiesin samalla sekunnilla sanoneeni jotain, minkä voisi ajatella monellakin tapaa. Lähinnä siis tuskin kukaan haluaisi, että joku luulisi, että sitä pelottaisi puhua muille. Minä tosin tarkoitin nyt ihan sitä, että luulin olleeni niin.. ööm.. nolo?
"Ai miten niin? Eihän tässä mitään... uskaltamista?" Poika kohotti kulmiaan häkeltyneenä ja yritin heti keksiä selitystä sanoilleni. Sellaisen keksiminen oli aika vaikeaa kun en halunnut paljastaa alkuperäistä ajatustani.
"Olenhan mä... sulle aika tuntematon?" Aloitin, "ja kun sä silloin lähdit niin nopeesti pois kun... ööm... ekan kerran tavattiin, niin luulin, että sä et oikeasti halua puhua mulle mitään ja nyt kun sä puhuit..." Sanat takertelivat kurkussani välillä tovinkin, sillä varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni en osannut vastata tähän. Tosin ehkä en olisi halunnutkaan.

"No, siis, sä tulit vähän... iholle siinä ja mulla oli, uh, kiire ja enhän mä edes tiennyt, että sä olitkin se uusi sponssi", Robert selitti vähän turhankin nopeasti ja tajusin, että palasimme jälleen jo selvitettyyn asiaan. Ei hyvä, en halunnut sitä, sillä se oli ollut tilanne, jonka halusin ainoastaan unohtaa.
Nyökkäsin toisen selityksen jälkeen.
"Mm.. Myönnän, tilanne oli kyllä aika erilainen", totesin vain, "ei tainnut olla kummallekaan mikään paras mahdollinen tilanne."
Sitten nielin häpeän kurkustani alas ja yritin etsiä kasvoilleni mahdollisimman tyyntä ilmettä nostaen leukaani ylemmäs. Kanna taakkasi ylpeänä, vai miten se meni?

Robert haroi niskaansa miettien selvästi vastausta ja huomasin, ettei tilanne tainnut olla pojastakaan mikään elämän hehkein kokemus.
"Joo, siis, eihän uudet tuttavuudet yleensä tuu ihan syliin asti heti kättelyssä", se sanoi ja hymyili epävarman näköisesti, "mutta kuulin villin huhun, että oot kuulemma ihan tutustumisen arvoinen tyyppi."
"Joo tuota noin... ei kyllä ole tapaistani antaa ihan sellaista ensivaikutelmaa", hymyilin minäkin ihan vähän hetkellisesti. "Oon iloinen jos joku on sitä mieltä, mutta huhut on huhuja. Ehkä mä olenkin ihan kamala ihminen."
Jep, ehkä minä olin. Jonkun mielestä ainakin.

"Ihan hyvä ensivaikutelma jäi, kevyt käsivarsilla ja silleen", epävarmuus oli kadonnut tähän mennessä Robertin kasvoilta ja se myhäili juodessaan teetä kupistaan. Poika esittäytyi jopa yllättävän itsevarman oloiseksi sillä hetkellä. "No, so far so good. Tää tapaaminen meni hei jo paljon paremmin kuin se ensimmäinen."
Pieni puna taisi nousta kasvoilleni pojan sanojen jälkeen, jolloin jouduin peittämään hymyni juomalla kahvia kerralla enemmän. Sitten nousin penkiltäni ylös ja asetin tyhjän kuppini toiselle pöydälle kahvinkeittimen viereen.

"Niin, niin taisi mennä!" hymyilin ystävällisesti kääntyessäni katsomaan uudestaan Robertia. "Mutta mun pitää varmaan mennä nyt. Jutellaan ehdottomasti kuitenkin uudestaan joku kerta."
Sen sanoessani poika hymyili yllättävän pirteästi ja silloin kyllä ihmettelin oikeasti, että mitä hemmettiä siinä teessä oikein oli? Pitäisi varmaan itsekin kokeilla jos kaipasi sitä kuulua piristystä. Siitä huolimatta Robert ei sanonut mitään, heilautti vain kättään hyvästeiksi. Hymyilin sitten pojalle vielä kerran hieman ja astuin huoneesta ulos.

[Adalind]

8
Pihattolainen
16.11.2015

Solttu pihatolla päivän hämärtyessä...

[Adalind]

9
Solttu, soturini
22.11.2015

Mulle kävi joka ikinen kerta näin, siis aivan joka vuosi. Luulin aluksi, että vältyin siltä, mutta mitä vielä! Se inha vaan otti ja tuli myöhässä. Ihan kuin se ei olisi ollut jo tarpeeksi paha itsessään, mutta kun juuri pääsi hengähtämään helpotuksesta, niin se iski. Sen lisäksi, että se tuli myöhässä niin se tuli ihan korkoineen päivineen. Jep, ja koska olin selvinnyt jo iltaan asti menettämättä hermojani kertaakaan, niin olisin ansainnut jo jonkin palkinnon siitä suorituksesta. Nyt oli tosiaan kyse siitä, että aina kaikki pelkäsivät huonoa onnea perjantai 13. päivänä, mutta minä pidin päivää aina ihan tavallisena päivänä. Sen jälkeisenä päivänä sen sijaan yleensä sain kaiken pahan niskaani ja välillä ajattelin, että mitä pahaa mä olin oikeasti tehnyt, että ansaitsin kaiken sen. Kaipa se oli jotain sitä paljon puhuttua karmaa tai jotain. Nyt se tuli tosin yli viikon myöhässä! Paha paha karma, hyi häpeä…

”Sinä saat sitä, mitä annat”, kaverini oli tänään tokaissut nauraen kun olin maininnut epäonnisesta päivästäni astuessani johonkin ihan muuhun kuin oravan söpöön pikku papanaan. Silloin olisin varmaan lyönyt kaveriani (teki ihan oikeasti mieli), mutta jotenkin toivoin, että se thö Karma ottaisi asian hoitaakseen ja näyttäisi kaverilleni, ettei tämä ollut mikään nauramisen arvoinen juttu. Se juttu siinä toiveessa meni vaan mönkään, että se pahahenki piti sitä pelkkää ajatustakin sellaisena, että minulle piti kostaa. Hemmetti, pelkästä ajatuksesta. Karma taisi lähinnä vain nauraa ajatukselleni ja jos se olisi puhunut, se olisi sanonut ”haha, fuck you! haa haa!”, silloin varsinkin kun sain myöhemmin tietää, että kaverini oli voittanut jostain muutaman satasen.

Mitä mä sitten olin tehnyt (muuta kuin tappanut vahingossa muutaman kasvin kun unohdin kastella niitä tai kastelin niitä sitten liikaa), että ansaitsin avaimien kadottamisen, popparien kärventämisen ja sen jälkeen kun yritin tehdä niitä kattilassa, niin niiden syttymisen tuleen. Unohtamatta auton ovien kiinnijäätymistä, sitä oravan pipanaa ihanampaa ja sitä, mitä mä löysin ilmoitustaululta. Joku oli nimittäin ottanut musta kuvan kun olin ratsastanut Soltulla ja kuva oli juuri siltä hetkeltä kun ori oli hieman testannut minua, jolloin olin joutunut käyttämään nopeasti hieman napakampaa otetta. Kuvassa tosin näytti siltä, että ratsastaisin ihan super-yber huonosti ja olinkin repäissyt kuvan tyytymättömänä alas taululta, ennen kuin joku leimaisi minut kuvan perusteella ties miksi hevosmurhaajaksi (liioittelua, mutta ärsytti mua silti). Pelkäsin eniten, että entäs jos se joku oli ottanut minusta muitakin kuvia. Halusin ehdottomasti löytää sen inhoaja-tyttöni, joka olisi selvästi kuvannut minua ja ansainnut pahan onneni puolestani.(Hei! Täällä on mennyt karma väärään osoitteeseen.Kuinka voin tehdä palautuksen?) En vain ollut muutenkaan nähnyt häntä useampiin päiviin, saatika sitten tänään. Tänään ei mikään onnistunut muutenkaan. Paitsi… ehkä minulla oli sittenkin pikku suojelija.

Päästessäni Soltun kanssa kentälle asti, minua suorastaan pelotti, mitä päivä toisi tullessaan. Jouduinkin käyttämään mielikuvaharjoittelua, jotta pystyin rentoutumaan selässä ja onneksi Soltulla oli sentään hyvä päivä. Se sai minut keskittymään ratsastukseeni niin tiukasti, että kaikki muu ympärillä unohtui. Sen takia rakastinkin ratsastusta kun sen avulla pystyi hetkeksi unohtamaan kaiken muun. En tehnyt selässä mitään ihmeitä, vain ympyröitä, siksakkia ja lyhyitä pätkiä avotaivutuksia. Silti kaikki pienetkin asiat olivat menneet täysin putkeen ja olin niin onnellinen! Se onnellisuus taisi viedä sen epäonneni pois, sillä sain Soltun lopulta vietyä täysin ongelmitta takaisin pihattoon. Olin niin onnellinen myös kun näin Edin Britan rapsuteltavana, sillä se vaalea otus oli näyttänyt aiemmin niin surulliselta kun olin vienyt aina Soltun, enkä sitä. Nyt silläkin oli ihka oma hoitaja!

Tallireissun päätteeksi lähdin Britan kanssa kylille syömään pitsaa ja olin huomannut pitäväni pirteästä tytöstä aivan alusta asti. Ei kai siitä voinut olla edes tykkäämättä? Eniveis, Solttu oli pelastanut päiväni, loppupäiväni sujui nimittäin ihan täydellisesti!
Ehkä mulla ei ollutkaan karmaa, mun piti vain keskittyä vähän paremmin.

[Adalind]

10
Pettynyt muiden puolesta
26.11.2015

Lähes koko Seppele oli ollut täpinöissään tulevista ratsastuskoulumestaruuksien osakilpailuista Vientareessa, sillä siitä tulisi kunnon reissu. Kunnon reissulla tarkoitin pitkää sellaista. Lopulta mä olin lupautunut mukaan kannustamaan (huom! pelkästään kannustamaan) Seppeleen joukkiota, mutta ennen kuin mä tajusinkaan, olin lupautunut auttamaan Tuuliaakin kisoissa Ruusansa kanssa. Vientareessa sain todellakin näyttää kykyni hoitajana, sillä Ruusan lisäksi auttelin muitakin apuja tarvitsevia. Kaiken lisäksi pääsin myös katsomaan melkein kaikki luokat läpi. Seppele oli pärjännyt kilpailuissa todella hyvin ja Cella oli totisesti päättänyt kilpailun ratsastamalla kunniakierroksen ensimmäisenä Windillä. Pelkästä blondin virnistyksestä oli kuvastanut se, että nyt ei ollut huono päivä. Voitto otettiin kotiin. Seuraavaksi olisi onneksi kotikisat ja toivottavasti se lopullinen voitto tulisi sitten sieltä!

Koko automatka takaisin oli oikein mukava, sillä autoseuralaisinani oli jälleen Salma, Sussu sekä luotettava kuskimme Lynn. Hauskaa meillä oli totisesti, vaikka pitkä matka todella puudutti paikkoja. Sen lisäksi viime yö oli mennyt lähes valvoen ja olin tullut todistaneeksi jotain, josta en tiennyt lainkaan mitä mieltä olin. Olin nimittäin keskiyön jälkeen (en tosissaankaan tiedä paljon kello oli silloin) lähtenyt Emmyn kanssa huoneestamme tutkimaan vähän paikkoja kun emme saaneet unta. Jostain kumman syystä yhden huoneen ovi oli auki, joten me hiippailimme blondikaksikkona peremmälle Kristianin ja Allun huoneeseen. Jos kerran muitakin olisi hereillä, niin… Enempää en ehtinytkään ajatella, eikä Emmykään varmaan sen liiemmin pysähtyessäni kuin seinään nähdessäni huoneen sisällön. Siellä ei makoillut ainoastaan kahta Seppeleläispoikaa, vaan heidän lisäkseen kolme Pappilaistyttöä, jos arvaukseni meni oikeaan. Joku tytöistä hymyili minulle huomatessaan minut, samalla kun hän selvästi napsi kuvia puhelimellaan. Kristian meinasi jopa sanoa jotain, mutta lopulta nähdessäni Allun sängyssä vielä jonkun tummakutrisen neitokaisen, peruutin huoneesta vetäisten oven kiinni. Silloin Emmy oli katsahtanut minuun kohottaen kulmiansa.
”Siellä ei oo mitään nähtävää”, olin vain sanonut kaverilleni ja lähtenyt kävelemään muualle tyttö perässäni.

Näin jälkikäteen en oikeasti muistanut mitä olin sillä hetkellä ajatellut, mutta nyt autossa tunsin olevani todella pettynyt. En matkaan, en Aleksanteriin, en keneenkään muuhun, vaan itseeni tai noh, vähän siihen toiseenkin. Silloin kun en tuntenut Seppeleestä oikeastaan ketään erityisemmin, olin tosissani luullut, että Allun ja Cellan välillä olisi ollut jotain. Olin tottunut luottamaan vaistoihini ja odotin milloin kaksikko tajuaisi itse asian. Ja nyt koska vaistoni olivat pettäneet minut näin, en tosissani tiennyt mitä ajatella. Olinko ollut ihan väärässä vai olivatko ne kaksi niin törppöjä, etteivät oikeasti tajunneet asiaa? Vai oliko jotain jäänyt minulta välistä?
”Ootpa sä mietteliään näköinen”, Salma tökkäisi minua hellästi kyynärpäällään kylkeen saaden minut havahtumaan.
Tallikaverini virnisti ja huokaisin syvään.
”Joo, mä en nimittäin aina ymmärrä miksi joku tekee jotain… jotain mitä itse en olisi ikinä kuvitellut ja siis sellaista mitä mä en vaan ymmärrä. En tarkoita, että olisin kaikkitietävä tai jotain, mutta mä vaan oon niin…”
”Yllättynyt?”, Salma jatkoi lausetta puolestani ja nyökkäsin.
”Just niin. Todella yllättynyt ja vähän pettynyt.”
”Haluutko sä kertoa mistä on kyse?” brunette näytti oikeasti kiinnostuneelta, mutta kohautin vain olkiani.
”En välttämättä. Pidän itseäni jo niin tyhmänä kun edes mietin muiden asioita tältä kantilta mitä mä nyt mietinkään”, sitten naurahdin ja Salma pyöritti minulle päätään huvittuneena.
”Kumma tyyppi!”

Olimme Seppeleessä perillä hieman seitsemän jälkeen ja olin todella huojentunut kun pääsin oikomaan puutuneita jalkojani sekä takapuoltani monen autossa istutun tunnin jälkeen. Autoin jälleen kaikkia purkamaan tavarat ja hevoset paikoilleen. Pahimman kaaoksen jälkeen hivuttauduin kuitenkin pihatolle Edin ja Solttusen luokse. Herra oli onneksi hellyydenkipeällä tuulella, joten minun ei tarvinnut edes mennä aidan toiselle puolelle, rapsuttaakseni suomenhevosta harjan tyvestä. Kyllä, minä olin ikävöinyt otusta jo nyt. Se sai minut todella miettimään missä tilanteessa olisin vuosien päästä. Kaipa minulle tulisi niin pahat vieroitusoireet, että joutuisin muuttamaan pihattoon minäkin. Mikä lie hevosnarkkari…

Ulkoa alkoi kuulumaan autojen ääniä ja arvelin, että suurin osa oli lähdössä jo tältä illalta kotia. Niinpä minäkin kapusin aidalta alas, kävellen tallin sisälle kaapilleni. Olin nimittäin puolityhmänä unohtanut Vientareen matkan ajaksi autonavaimeni kaappiini tai niin minä ainakin muistin. Yllätyin nimittäin kun en löytänytkään avainnippuani sieltä. Sillä hetkellä menin ihan lukkoon ja ajattelin, että kaipa olin sittenkin jättänyt ne kotiin (mikä lie ajatus sekin kun autollahan minä olin tallille tullut, että Adalind älyhoi!). Väsyneenä kävelin sitten matkalaukkuni olallani ulos tallista parkkipaikkaa kohti, vaikka tiesin, että nyt saisin kävellä ihanan matkan kotiin. Parkkipaikalla huomasin autoni olevan kauhean kylmän näköinen ja istahdin surkeana sen konepellille. Läjäytin kassini maahan ja avasin sitten nutturalla olleet hiukseni pörröttäen niitä hieman. Kuuntelin samalla lähestyviä askeleita, mutta yritin vain näppäillä kylmästä kohmeisilla sormillani puhelimeni näyttöä.

”Hei Eve, tuutko hak…”, sen verran ehdin kirjoittamaan, ennen kuin iphoneni pimeni.
”No voi nyt hemmetti!” älähdin ja meinasin paiskoa puhelimeni maahan, mutta sitten näin Robertin kummastuneen näköiset kasvot, joten hillitsin itseni vähän paremmin.
”Voitko lainata puhelinta?” kysäisin pojalta nousten seisomaan. ”Mä en löydä mun autonavaimia ja sitten puhelimesta loppu akku, enkä voi pyytää ketään hakemaan.”
Robert katsoi minua hetken vaiti, mutta sitten se kohautti rennosti olkiaan.
”Mä voin kyllä heittää sut…siis…mm… if you want..”
Suuni levisi hymyyn ja nyökkäsin.
”Joo, se olis tosi kiva!”

Yksi asia oltiin hoidettu, mutta sitä en olisi tosissaankaan arvannut, että löytäisin avaimeni seuraavana päivänä Seppeleen ilmoitustaululta.

[Adalind]

11
Itsenäisyyspäivän kuusimörkö
6.12.2015

Ilma oli hyvin tuulinen ja kuusi rapisteli maneesin seiniä turhankin tiuhaan. Se sai yleensä rauhallisen Soturinikin säpsyilemään, jolloin jouduin koko ajan huolehtimaan, että tein sen kanssa koko ajan jotakin. En saanut päästää sen mieltä vaeltelemaan mörköjen luokse ja suhteellisen hyvin minä onnistuinkin siinä, ainakin siihen asti, että maneesin ovi aukesi. Olin itse kyllä kuullut, että joku oli sieltä vihellellen tulossa, mutta Solttu tyhmyri sai sellaisen sätkyn, että pian huomasin roikkuvani ilman jalustimia orin toisella kyljellä. Ajattelin jo tippuvani nopean sivuloikan takia, mutta sitten tummakarvainen otus hypähti vielä hieman pystyyn, jolloin sain napattua sen kaulan käsieni väliin. Henkäisin syvään ja muutamassa sekunnissa istuin taas suorassa piensuokin selässä, jonka jälkeen jatkoin päättäväisesti ratsastusta. Nollasin tilanteen heti.

”Oho!” Edin kanssa maneesiin tullut Britta hymähti. ”Se vähän säikähti, olis varmaan pitänyt tulla itse vähän rauhallisemmin, sori.”
Naurahdin ja pyöritin päätäni.
”Sä tulit hyvin, mutta tää ilma nyt on muutenkin saanut herrasen pasmat ihan sekaisin.”
Nyt brunettekin naurahti samalla kun hän laski Edin satulan jalustimia alas.
”Joo, siellä on ihan karmee tuuli, onneksi ei sentään oo pakkasta.”
”Jep, se vasta puuttuiskin”, totesin vielä lopuksi ja siirsin Soltun raviin.

Yritin jälleen päästä työstämään oria paremmin ja pian se liikkuikin tosi mukavasti istuessani harjoitusravissa sen selässä. Tein pitkille sivuille muutamat pätkät erittäin loivaa avotaivutusta ja aluksi homma meni aika huonosti. En saanut koottua ravia tarpeeksi ja jäin vahingossa vetämään sisäohjasta. Tajusin virheen onneksi kuitenkin itse ja seuraavalla kerralla meni jo paljon paremmin. Askeleessa tuntui selvä muutos heti asian korjattuani. Onnistuneen suorituksen jälkeen annoin orin venyttää kaulaansa eteen ja alas, samalla kun itse aloin keventelemään hissukseen. Halusin pitää Soltun temmon koko ajan hyvin rauhallisena, kuusimörön takia, joka rapisutteli maneesin seiniä. Lopputunti meni onneksi ilman säikähtelyjä ja loppukäyntien jälkeen pääsinkin lähtemään levollisin mielin ulos maneesista. Hyvästelin vain Britan ja Soltun pihattokaverin Edin ensin.

Tallissa hoidin Soltun tavarat omille paikoilleen puhtaina, sekä itse herrasenkin puunasin huolella vielä kerran läpi. Rakastin orin kanssa touhuamista yli kaiken, sillä siitä oli paljastunut niin hölmö puoli ja sain koko ajan olla estämässä sitä rapsuttelemasta minua. Ihana hevonen, muuta en voinut sanoa. Olin myös lyhyessä ajassa oppinut tuntemaan oria yllättävän paljon ja vaikka luottamussuhteemme ei ollut vielä täydellinen, niin silti Solttu tuntui luottavan seuraani yllättävän paljon sekä toki päinvastoin.

Vietyäni Soltun pihattoon astelin kaapilleni. Nappasin kainalooni vaaleat farkkuni, jotka kävin vaihtamassa pikaisesti vessassa ratsastushousujeni tilalle. Pian kaikki tallivaatteeni olivat lukkojen takana ja itse olin omissa arkikamppeissani. Sen jälkeen kävelin loppumatkan oleskeluhuoneeseen letin keikkuessa selälläni. Huoneessa istui yllätysyllätys Britta, joka oli ennättänyt sinne ennen minua ( se oli joku supertyttö tai jotain)? Tytön lisäksi tunnistin sohvalla istujista Cellan ja Salman. Pöydän ääressä istui taas Robert ja joku minulle tuntematon henkilö häntä vastapäätä.

Kaikki olivat niin syventyneitä keskustelemaan jostain (pikkujouluista?), että hiippailin lähes äänettömästi istumaan Robertin viereen, jossa nyt oli melkein ainut vapaa paikka.
”Moikka”, tervehdin pöytäläisiä hymyillen sievästi. Olin vieläkin ihan fiiliksissä onnistuneesta ratsastussuorituksesta.
Pian myös muut huomasivat minut ja kaikki tervehtivät minuakin vastavuoroisesti. Salma tosin katsahti minuun mietteliäänä.
”Sä et oo tainnutkaan tavata vielä Lionelia?”
Aivokäyräni ei heti älynnyt kysymystä, mutta Salman alkaessa selittää tummatukkaiselle (sille tuntemattomalle) henkilölle jotain englanniksi, niin tajusin.
”Aa! En ole!” jatkoin hymyilemistä ja sitten katsahdin nuoreen mieheen uudestaan. ”My name is Adalind, so nice to meet you!”
Robert vilkaisi minua vierestäni vähän mietteliään näköisenä (olinko kenties liian pirteä tai jotain?), mutta en reagoinut siihen mitenkään.

Sitten tajusin, etten vieläkään tiennyt kuka tämä Lionel oli ja esitin varmaan tyhmimmän kysymyksen ikinä.
”So, who are you? What you do here?”
Salma naurahti ja vilkaisi uutta tuttavaani virnistäen.
”We are friends and Lionel came from France”.
Vihdoin sain edes jotain selkoa asiasta ja nyökyttelin ymmärtäväisenä. Muutaman lisäkysymyksen jälkeen olinkin jo hyvinkin selvillä kaikesta.

Yllättäen huoneeseen astui ruskea hiuksinen tyttö ja aluksi ajattelin, etten tuntenut häntäkään, mutta sitten lamppu syttyi päässäni.
”Hei, Sinä!” lähes karjaisin ja tytön katse kääntyi hyvin hermostuneen oloisena suuntaani. Ensin katse oli vain yllättynyt ja sitten hyvin pistävä (sitä olisi voinut sanoa melkein murhaavaksi katseeksi, niin inhottavalta minusta tuntui kun hän katsoi minua niin.) Tyttö ei kuitenkaan sanonut mitään.
”Mulla olis sulle asiaa”, minua nimittäin todella kiinnosti miksi joku osasi vihata minua niin paljon, että tekisi minulle kiusaa. Ainakin uskoin, että tyttö oli syyllinen kaikkeen. Kengistä autonavaimiini asti.

Ennen kuin ehdin reagoida asiaan mitenkään, brunette oli kadonnut huoneesta nopeammin kuin pieru Saharaan. Kirosin asiaa lähes ääneti ja juoksin sitten tämän perään. Asia olisi selvitettävä!

[Adalind]

12
Ei rikkaalla tytöllä ole ongelmia
13.12.2015

Olin todella stressaantunut ja olisin halunnut pysäyttää ajan, jotta voisin olla hetken ihan vain rauhassa. Ilman, että pitäisi kiirehtiä mihinkään tai päättää mistään mitään. Halusin vain olla ja unohtaa kaiken muun. Olin yleensä hyvin iloinen ja kun kerroin kaverilleni murheistani sekä peloistani, niin sain vastaani vain naurahduksen. ”Sullako muka murheita. Hah. Oot aina niin ilonen, ni tuskin olisit yhtäkkiä tuskissasi. Sitä paitsi, oot niin rikas, ettei sulla edes voi olla ongelmia.”
Eikö, eikö rikkaalla muka voinut vaikeaa? Ehkei rahasta ollut puutetta, mutta muuten olin ihan tavallinen ihminen. Minulle kasattiin jatkuvasti paineita ja esimerkiksi vanhempani halusivat minulta paljon. He odottivat, että minusta tulisi heidän jälkeensä yrityksen johtaja ja kertaakaan minua ei oltu kuunneltu, haluaisinko tehdä jotain muuta. Toisaalta hyväksyin senkin asian, sillä sen piti olla hyvä asia, mutta entä jos olisin halunnut tehdä jotain muuta? Ehkä päästä itse, omalla uurastuksella ratsukouluttajaksi tai valmentajaksi…

Eikä nyt kyse ollut pelkästään siitä. Vanhempani odottivat minulta niin paljon, että välillä toivoin, että he eivät odottaisi minulta mitään, niin en voisi epäonnistua. Sitten pääsin tänään myös näyttämään kaverilleni, miten ratsastin Soltulla. Yhtäkkiä kaverinikin yritti vaatia minulta paljon ja sitten en ollutkaan riittävän taitava orin kanssa. Minä epäonnistuin hänen vaatimustasollaan. Koko elämäni tuntui olevan nyt talvella pelkkää suorittamista. Kaikki ajattelivat minun pärjäävän ja kehittyvän kaikessa. Sitten kun epäonnistuin, niin muut olivat niin pettyneitä minuun. Tuntui pahalta katsoa muiden ilmeitä ja se sai oloni todella surkeaksi. Tiesin, ettei pitäisi miettiä, mitä muut ajattelivat itsestä, mutta en mahtanut sille mitään. Minä ajattelin liian helposti muiden mielialoja ja pettymys tunteena oli niin paha edes katsoa, että en jaksanut… Ratsastuksessakin halusin kehittyä ja yritän aina todella kovasti, että pärjään. Epäonnistuessani hyväksyn asian itse, mutta kun joku muu ei hyväksykään minun epäonnistumista, tunnen itseni huonoksi. Enkö osaa yrittää tarpeeksi? Miksi en ole hyvä?

Kaiken lisäksi vanhempienkin riita oli lopulta minun syytäni, jostain hemmetin kummasta syystä.

Oloni oli aika tyhjä katsoessani Soltun ja Edin heinien syömistä pihatolla. Muut hevoset kävelivät tarhoissaan, paitsi Piritan Ransu, joka veti tarhassaan välillä pukkipieru-laukkaa. Hevoset elivät ainoastaan hetkessä ja olisin todella halunnut elää samoin, ilman murheita.

”Ai moikka Ada!” Lynn tervehti minua saapuessaan hakemaan valkeaa uljasta (noh, siitä uljaasta voi olla montaa mieltä) ratsuaan tarhasta.
Hengähdin syvään ja käännyin sitten ympäri.
”Moii!” tervehdin naista ja hänen vierellä juttelevaa Inkeriä hymyillen leveästi.
Kävelin heidän luokseen ja Inkerillä taisi silloin välähtää jotain pienessä päässään kun Lynn pyydysti hirvieläintään aitauksesta (eikö ne metsästäjät yleensä käyttänyt jotain kutsumahuutoa?).
”Ada sä varmaan voit tulla mun kanssa tsekkaamaan niitä Pappilaisia kun muut ei ehdi just nyt.”
”Eeen mä tieeedä”, vastasin virnistäen, jolloin Inkeri nappasi minua kädestä.
”No nyt sä tuut. Näitsä muuten jo niiden yhden hevosen loimen, että ne kehtaa….”

[Adalind]

13

Jouluisia tuskastumistunnelmia
6.1.2016
(Lukeminen omalla vastuulla, sillä teksti pitkälti ajatustenviemää)

En ollut varsinaisesti jouluihminen, sillä inhosin talvea. Toki joulussa pidin siitä ihanasta suklaan ja kinkun määrästä. Niin, no... ainakin siihen asti, että niitä on syönyt viikon putkeen kyllästyen. Suklaa aamupalan jälkkärinä, lounaan jälkkärinä, välipalan jälkkärinä, päivällisen jälkkärinä ja vielä iltapalan jälkkärinä (toki niidenkin väliin jää aikaa, jolloin syödä) vei siitäkin herkusta jujun pois. Vessanpönttöä joutui mennä halaamaan heti jos sattui edes näkemään jotain ruskeaa, suklaata muistuttavaa(tietenkin, vaikka onhan kaikenlaista ruskeaa montaa sorttia). Sen jälkeen olikin ihana kun uusivuosi tuli ja makean sijaan sai herkutella sipseillä! Aha, jep. Suolainen makean jälkeen maistui ah-niin-herkulliselta, tosin siihen kyllästyi jo yhdessä illassa. Jos olisin syönyt saman määrän sipsejä kuin sitä jouluisin himottua suklaata, niin todennäköisesti minut löydettäisiin viikon päästä hukkuneena sinne pönttöön. Jep, niin se varmaan menisi.

Noh, palataan vielä hetkeksi siihen jouluteemaan, ilman niitä herkkuja (tekisi mieli paastota sen ruokamäärän jälkeen. En halua ruokaa enää ikinä... ainakaan ennen kuin tulee nälkä ja sitten se idea paastosta menikin, hups ja oho), sillä toinen mittava asia mikä liittyi jouluun niin oli lahjat. Kyllä, kaikki ne ihanasti paketoidut lahjat. Ne olivat ainoa asia joulussa mitä inhosin! Ensin kauhealla vaivalla etsii jokaiselle tuttavalle lahjan, jonka jälkeen ne kääritään työllä ja tuskalla pakettiin, jotta ne vain avattaisiin hetkeä myöhemmin ja ne jäisivät lojumaan jonnekin hyllyjen perukoille. Tykkään lahjojen antamisideasta niin kauan kun lahjat ovat pieniä. Sellaisia, joista saaja oikeasti ilahtuu edes hieman (mä oikeesti tykkäsin jouluaattona vielä siitä suklaarasiasta). MUTTA (kyllä, hyvin iso mutta!) tervetuloa viettämään joulua Larssoneiden sukukartanoon. Lahja on arvoton, ellei sillä ole paljon rahallista arvoa. Siinä se hyvä joulumieli jo sitten menikin.

Olisin satakertaa mieluummin paennut jonnekin Karibialle viettämään joulua, mutta olisin varmaan jäänyt välittömästi perinnöttömäksi jos olisin jättänyt yhdenkin perinteisen joulunvieton välistä, jossa koko suku kerääntyi yhden katon alle viettämään rauhaisaa jouluaattoiltaa. Sinne menin siis tänäkin jouluna tervehtimään Ingrid-tätiä ja rakkaita serkkupoikiani. Nuoremmalle heistä (15) sain tosissani selittää mikä serkun merkitys oli, sillä ei. En haluaisi mennä koskaan serkkuni kanssa naimisiin. Sellaisen ehdotuksen olisin ymmärtänyt jos se olisi ollut 100% vitsillä vedetty tai ehdotuksen vetänyt olisi alle kahdeksan vanha. Joten jouluni oli hmm.. aika mielenkiintoinen. Erittäin.

Ja sitten takaisin niihin lahjoihin kun minä tosiaan arvostin rahallisesti pienempiä lahjoja... Noh, pienempänä muiden kavereiden saadessa tamakotchin, sain oman telkkarin huoneeseeni, muiden saadessa puhelimen, oli minulla niitä jo viisi. Sen takia kylläkin että pienempänä rikoin ne aina, mutta pointti taisi tulla selväksi? Tänä jouluna sain lahjaksi matkan Ranskaan, koska se olisi kuulemma hyvin sivistävää ja pääsisin pois karvamoottorien luota. Ehkä kiinnostuisin viinin valmistamisesta? Matka ei ollut kuitenkaan vain yksin minulle, vaan saisin ottaa mukaani neljä kaveriani. En kuitenkaan halunnut Ranskaan, ihan vain vanhempieni syyn takia. Ihan aina kaikki ei mennyt kuitenkaan haluamanlaisesti näiden lahjojen kanssa. Toivoin omaa ponia, sain meetvursti pötkön. Hyvin pienenä olisin arvostanut enemmän edes pehmoleluponia, mutta vanhempani ilmaisivat kerralla että nelijalkaista kaviokasta en tulisi koskaan saamaan.

Sitten uudenvuoden jälkeen oli ihana päästä takaisin lannanhuuruiseen maailmaan, Seppeleeseen...

"Haluuko joku lähteä Ranskaan?" Istuin tuskastuneena sohvalle Lynnin ja Cellan väliin, vaikka tosiasiassa olin todella iloinen, että olin siellä sillä hetkellä. ”Tai jos ei sinne niin vaikka maastoon?”
Maastoseuraa taisi löytää aina ja tiesin viimeistään silloin, että olin ihan oikeassa paikassa. Ei minun pitänyt mihinkään Ranskaan lähteä.

Näin se vain alkoi se vuosi 2016 ja olin hyvin iloinen, että pääsisin taas treenaamaan Soturini kanssa.

[Adalind]

14
Blondin kosto
12.1.2016

Minä olin tosiaan todennut viime vuoden puolella, että inhosin talvea. Sen kylmyyttä, liukkautta, lumisuutta ja noh, kaikkea miten siihen nyt kuuluikaan. Tänään ulkona oli kuitenkin -15 astetta pakkasta ja aurinko paistoi. Sen takia halusin jostain syystä ratsastaa kentällä, varsinkin kun hieman myöhemmäksi oli luvattu kunnon lumimyräkkää. Ratsastin Soltulla ilman satulaa aika kevyesti. Tein orin kanssa lähinnä väistöjä ja siirtymisiä, sillä en halunnut ottaa ratsastuksesta minulle lainkaan paineita tänään. Loppukäynnitkin tein maastossa ja siellä sitten pääsin toteamaan, että oli tämä talvi toisaalta aika kiva. Ei ollut kuraa ja nyt ei ollut edes kauhean liukasta. Kylmään olin tottunut aika nopeasti ja pukemalla riittävästi vaatetta päälle. Eihän kesäkään (kai?) tuntuisi niin mahtavalta, jos välissä ei olisi ollut hyytävää talvea. Juuri tälläinen ilma olisi saanut olla vaikka koko talven. Alle -20 astetta, ei tuullut paljoa, ei satanut lunta tai mitään muutakaan, eikä ollut tosiaan liukasta. Se sai minut ihan hyvälle tuulelle, kunnes lupauduin auttamaan Salman ja Britan kanssa Pirreä. Tarkemmin sanottuna siis toimimme puomien nostajina ja korottajina estetunnilla.

Ei siinäkään olisi ollut mitään, ellei paksu vaatekerrokseni olisi alkanut olemaan liikaa siinä puomeja nostellessa. Pikkuhiljaa alkoi tuntua, että läkähdyn vaatekerroksieni alle ja sen takia jo puomien nostaminen alkoi tuntumaan hyvinkin fyysiseltä urakalta. Toiselle tunnille en lupautunut enää auttamaan, sillä minun oli pakko päästä lepäämään. Noh, päästessäni talliin asti tai oikeastaan sillä maneesi – talli –välimatkalla pääsin toteamaan, että kerrankin sääennuste osui oikeaan. Lunta tuprutti niin paljon, että jos se olisi vähinkään määrin yltynyt, olisin todennäköisesti eksynyt Seppeleen tallipihalle. Se vasta olisi ollut huippua! (”Moi Anne… Mä tota eksyin…” ”Ai, missä päin sä oot?” ”Nooh, jossain tässä tallipihalla? Ehkä??…”)
Jospa niin ei kuitenkaan kävisi, vaikka eihän sitä aina edes pystynyt uskomaan mitä kaikkea hullunkurista oikeasti tapahtuikaan aina välillä.

Sisällä istuin varmaan ensimmäisen vartin oleskeluhuoneessa. Juttelin Inkerin, Lynnin, Sandran ja Fiian kanssa muun muassa uusista hevosista ja Ruusun pienestä extra-hyper-yber –suloisesta varsasta. Silloin vartin jälkeen tajusin, että olin ollut varmaan koko päivän Seppeleessä ja että minulle alkoi tulemaan todella nälkä. Silloin muistin myös onneksi pakkaamani leivän (jos Subway lasketaan siihen kategoriaan), jonka olin jättänyt ratsastuksen ajaksi kaappiini. Kerroin muille tyypeille hakevani hieman evästä kaapiltani ja olin päässyt melkein jo kosketusetäisyydelle kaappiani kohtaan, kunnes kuulen kaukaisesti tutun äänen.

”Mitä mä näinkään, Larssonin likka!” Ensin koin hämmästyksen tunteen, mutta sitten se vaihtui järkytykseen. Tunsinhan minä tuon äänen liiankin hyvin. Ääni kuului nimittäin samassa lukiossani kanssani olleelle pojalle, joka osasi olla ärsyttävää seuraa. Joidenkin ihmisten seurassa viihtyi ja sitten oli olemassa tuon tyypin kaltaisia henkilöitä, joiden jorinoita ei vain jaksanut kuunnella. Poika nimittäin oli aina muka niin happy face ja äänikin sillä oli sellainen kuin se olisi vasta voittanut lotossa. Yli-innokkaan kuunteleminen kärsimättömän nälkäisenä ei huvittanut.
"Ai moi Pete", tervehdin toista kuitenkin myös, sillä tiesin tämän ratsastavan Seppeleessä tunneilla. Samalla poika oli ängennyt minun ja kaappini väliin, jolloin huokaisin kerran syvään.
”Siitähän on kauan kun ollaan viimeksi nähty! Olitko sä nyt 15 ikäinen vai?” Pete aloitti heti tavanomaisen kyselynsä, vaikka näimme viimeksi vuosi sitten.
"Oon 18", vastaan monotonisella äänellä, vaikka toinen näyttää hehkuvan onnesta (mistä lie syystä)
"Aai sä ootkin jo niin iso tyttö! Mä en muistanutkaan että meillä on niin vähän ikäeroa!"
"Joo en mäkää", vilautin kasvoilleni leveän tekohymyn (ajatellen miksi sä olet siinä ja täällä, mene pois)

Pete ei kuitenkaan osannut lukea ajatuksiani tai edes totellut niitä ajatuksiani alitajuntaisesti, vaan jatkoi innokkaan kuuloista puhumistaan ja pidimmekin varsin hehkeän keskustelun:

"Mitäs sä täällä tallilla teet? En olis ikinä uskonut sua heppatytöksi. Noh, en pahastu, sillä heppatytöt ovat niin ahkeria ja sieviä senkin lisäksi... Mutta oikeesti mitä sä täällä teet?”
"Kunhan valikoin täällä mahdollisia paisteja, tiedäthän, mun isä tykkää tuoreesta meetwurstista." (siis mitä ihmettä se ajattelee tallitytöistä?)
”Aah-joo niin se tais tykätä. Mutta et kai sä oikeesti oo hakemassa evästä täältä?”
"Joo olen mä, mun voileipä on mun kaapissa."
"Hahha, mä jo oikeesti pelästyin että sä aiot lahdata jonkun hevosen täältä."
"Mähän olen niin mukava ihminen."
"Mutta niin sä kyllä oikeesti oletkin! Voisin jutella sun kanssa vaikka kooooko päivän!"
"Aha kiva" (apua! Pelastakaa mut)
”Mut nii, miks sä olitkaan oikeesti täällä?”
"Hakemassa mun voileipää?" (Mulla on nälkä!! )
”Hahha, Adis, sä oot kyllä vitsikäs!”
! Adis??? Ja miten vitsikäs? Mä olin oikeesti hakemassa sitä voileipää.

"Mut siis mitä sä täällä Seppeleessä hommailet?"
"Ööh.. Mä siis oon Soltun..."
”Ai Solttu! Ainiin, onpa mulla lyhyt muisti! Mähän näin sut tänään ratsastamassa sillä maneesissa. Te menitte kyllä hyvin!”
(??Mä en kyllä ollut maneesissa ja en nähnyt ketään edes kävelemässä ohi??)
"Aa no kiitti! Mut varotko vähän, mun voileipä.."
”Hahha, säpä jaksat jauhaa siitä voileivästä. Mä muistan kun ...”
"NO VOI NYT HEMMETTI PETE! Ole nyt hiljaa ja väistä!” Sitten minä änkesin pojan ohi avaamaan kaappiani, sillä mahani kurni jo hyvinkin vaativasti.
”No mikä ihme sulle nyt tuli Adis? Mä luulin että joku olis opettanut sut käyttäytymään! Ei toisille sovi noin puhua”
??Adis?

Sitten oli kiva poistua paikalta kun Peten naamassa oli puolikas voikkari, ja näin kyllä miten järkyttyneeltä Robert ja Jutta näyttivät siinä kaappien edustalla (totta kai joku oli nähnyt).
Mutta joo, älä mene nälkäisen Adan ja ruoan väliin (varsinkin kun se on tehnyt puominnosto hommia ja melkein eksynyt lumisateeseen(tämä siis jos lunta olisi satanut vähän enemmän)!) tai koet vielä blondin koston.