Soltun Hoitokirja

[Adalind]

28
Pieni hyvä viikon loppu
20.11.2016

Solttu oli ihmeen jäykkä. Mä olin huomannut sen jo alkuviikosta, joten olin sitten tehnyt koko viikon sen kanssa aikalailla vaan perusjuttuja. Sellaisia tehtäviä, joissa orin jumiset lihakset pääsisivät kunnolla venymään ja yritin aina saada koko hevosen taipuisaksi. Nyt en voinut tehdä oikein mitään tehtäviä, sillä Solttu ei edes kantanut mua niin kuin kuuluisi. Siinä ei yleensä ollut mitään ongelmia, mutta nyt oli. Ihan selvästi. Ei ori vaikuttanut yhtään kipeältä, mutta ihan hemmetin jäykältä sillein muuten. Lopulta hyppäsinkin alas selästä ja aloin ensin käymään oria uudestaan kädellä läpi. Yleensä tein sen edes jotenkin aina kun harjasin hevosen, mutta nyt kävin tarkemmin. Sivelin hevosta hitaasti joka puolelta etsien aristavia tai lämpimiä kohtia. Niitä ei tuntunut, joten aloin sitten työstämään hevosta maastakäsin. Taivutin oria ja vaadin sitä myötäämään niskastaan. Koko ajan se alkoi muuttumaan parempaan suuntaan, mutta tiesin, että pitäisi kysyä Annelta onnistuisiko Soltulle hankkia hierojaa.

Kuitenkin mun mielessä kävi, että olinko mä tehnyt ratsastuksellisesti jotain väärin, että olin saanut Soltun näin jumiin? Mun viikko oli kuitenkin todella täynnä kaikkea ja mä en itsekään ollut mikään rennoin. Olisiko sillä ollut vaikutusta? Nimittäin mun viikko oli alkanut aikalailla sillä, että olin tehnyt pitkän matkan Kainuuseen katsomaan hyvää hevoskanditaatti ehdokasta minulle. En ole vieläkään(!) päättänyt halusinko Leonista vai en. Hevosen ostaminen oli yllättävän pelottavaa hommaa. Sekään ei kuitenkaan ollut niin pelottavaa kuin se mitä Jirille oli käynyt. Mua melkein jopa pelotti asua yksin metsän vieressä, sillä jos kerta Jinnilään oltiin hyökätty niin miten helposti sama tehtäisiin mulle. Okei, mä en ymmärtänyt miksi kukaan haluaisi tehdä mulle mitään, mutta en mä kyllä ymmärtänyt miksi kukaan haluaisi tehdä pahaa Jirillekään.

Me oltiin Annin kanssa vietetty yksi ilta kyttäämässä jos pahantekijä olisi palannut niin sanotusti rikospaikalle. Ilta oli ollut ihan kamalan kylmä ja me oltiin Annin kanssa istuttu tallin nurkassa vilttien päällä ja viltit vielä meidän päällä näin fiksusti selitettynä. Me ei uskallettu paljoa edes puhua, sillä pelättiin, että mahdollinen hämärähemmo kuulisi ja pakenisi. Eihän me välttämättä edes oltaisi kuultu jos joku saapuisi, sillä ei Jirikään ollut tehnyt niin. Niinpä me hytistiin pimeässä nurkassa vierekkäin ja uskokaa pois, mun oli melkein tehnyt silloin mieli vaan rutistaa Annia. Niin jäässä mä viltistä huolimatta olin. Olisi se ollut aika näky kyllä jos olisin tehnyt niin ja joku olisi nähnyt meidät. Olisi siinä näkijä saanut miettiä, että mitä hemmettiä me tehtiinkään. Sitä mäkin olin miettinyt ihan muutenkin. Olisihan toi ollut ihan poliisiasia. Mä en vaan osannut uskoa, että poliisit olisivat saaneet sitä kiinni. Tuskinpa ne paljoa edes olisi yrittänyt. Siltä musta ainakin tuntui.

Kaikesta huolimatta mekään ei saatu sitä kiinni.

Se ei edes saapunut paikalle tai sitten se tuli ja näki meidät ikkunasta. Varmasti vain nauroi kun me siellä kärsittiin SEN takia. Se ärsytti, sillä mä totisesti olisin mieluusti onnistunut mun ja Annin aikeessa saada tekijä kiinni. Niin meitä molempia harmitti Jirin puolesta. Samalla se ajatus pelotti, sillä jos noin oli käynyt jo kerran niin miksi niin ei kävisi toisenkin kerran?

Hämärähemmoa ei tosiaan näkynyt ja me uskottiin Annin kanssa, että tekijä oli vaan häipynyt. Ehkä tuon ei ollut edes tarkoitus satuttaa Jiriä ja mies oli vaan sattunut tielle. Jospa tekijä oli vaan paennut ja kaikki olisi nyt hyvin? Jotenkin mä uskoin sitä ja melkein tiesin sen sisimmässäni oikeaksi vaihtoehdoksi. Sen takia mua ei pelottanut juuri SE vaan se, että maailmassa vaan pystyisi sattumaan pahaa ihan milloin vaan ihan mistä tahansa syystä. Olinhan mä aina tiennyt sen, mutta nyt koko asia kosketti ihan uudella tavalla ja mä en olisi halunnut ainakaan asua enää yksin. Teki melkein mieli laittaa Sebeen ilmoitus, että etsin kämppistä, mutta nauroin lähinnä itselleni kun edes ajattelin moista.

Kävelin Soltun kanssa paljon ympyröitä hiljaisessa maneesissa vain tuulen ulvoessa ulkopuolella. Vaikka mä olin orin kanssa, niin tuntui jotenkin liian yksinäiseltä kun tiesin, että kaikki muut joivat glögiä tallin yläkerrassa. Lopulta mä kävelinkin pimeään ulkoilmaan Soltun jatkaessa rentoa kävelyään mun vierellä. Tallissa mä hoidin sen kuntoon vielä oikein pitkän kaavan mukaisesti, sillä halusin purkaa stressiäni siihen. Olihan Solttu kasvattanut ihan kunnon talvikarvankin, joten sain sitäkin harjaa aika kauan. Yritin pitää sen mahdollisimman hyvässä kunnossa, sillä asuihan ori kuitenkin pihatossa. Jos ori olisi asunut tallissa, olisin taatusti ehdottanut sen klippaamista. Semmoinen karvamammutti siitä oli kuitenkin jo tullut.

Vietyäni Soturin takaisin pihattojengiläisten pariin, mä hipsin yläkertaan kuuman juoman toivossa.
”Ai säkin tulit vihdoin!” Salma naurahti huomatessaan minut. ”Me jo mietittiin, että säästetäänkö me sulle yhtään joulutorttua kun Pirre toi tänne vadillisen... ne kuitenkin on mennyt aika hyvin.”
Virnistin tytölle avaten samalla hiuksiani letiltä.
”Syökää pois vaan!” totesin ja änkesin sohvalle Cellan, Robertin ja Jutan viereen unohtaen sen, että glögiäkin olisi ollut tarjolla. ”Jos tietäisitte miten paljon oon jo syönyt jouluherkkuja, niin ette edes tarjoais”, hymyilin ja kaivoin samalla puhelimen taskustani. Kello oli vasta kuusi.
”No ei susta kyllä huomaa, että olisit kerryttänyt joulukilot ennen joulua”, Andrei virnisti ja kohautti olkiaan. Inkeri vilkaisi miestä selvästi närkästyneenä.
”No näkisitpä vaan tän takin alle. Jonnekin ne rautaiset vatsalihakset on kyllä kadonneet”, tuumin ja katseeni siirtyi huoneeseen kävelleeseen Tuuliaan. Siitä mä muistin Annin ja lähetin sille kuvan joulutortuista ja glögistä. Ystäväni kun ei ollut tullut Sebeen melkein viikkoon, joten olihan se pakko houkutella takaisin.

Samalla puhelinta näpräillen mä vihdoin päätin sen. En mä tiedä mistä se päätös tuli, sillä ei ne tortut siihen toivottavasti ainakaan vaikuttaneet. Jotenkin mä vaan tiesin, että mun pitäisi soittaa Linnealle ja ostaa se pirun hevonen. Niinpä mä soitin ja pian mä tajusin, että omistaisin todella kohta hevosen.

Elämä tuntui hymyilevän sillä hetkellä ja sitähän se tais tehdäkin.

[Adalind]

29
Kolme erilaista
25.11.2016

”Adalind! Älä anna sen juosta noin kovaa. Hiljennä sitä!” Anna-Kaisa pudisti päätään heti kommenttinsa jälkeen. ”Pysäytä se ja tuu tänne”, nyt sitä jo melkein huokaistiin, mutta ainakin sain viimein tehtyä jotain haluttua.
Istuessani siinä suuren hevosen selässä valmentajan seisoessa epätoivoisen näköisenä vieressä, tunsin melkein itkun kurkussa. Se jos mikä oli minulle harvinaista.
”Mä tiedän, että sä haluat kehittyä ratsastajana”, vanhempi nainen tuumasi kulmat kurtussa ja mä pelkäsin todella, että mitä se sanoisi seuraavaksi. Toisaalta jo kuitenkin tiesin sen tulevan ilmoille.
”Luulen kuitenkin, että sä hankit itsellesi liian vaikean hevosen. Ootko sä harkinnut sille toista vähän taitavampaa ratsastajaa edes näin alkuun?”

Ja sieltä se tulikin.

Tuohan oli siis niin mahtavaa kuulla juuri kun oli ostanut oman hevosen. Se olikin liian vaikea ja mä olin sille liian huono ratsastaja. Todella hienoa! Tietenkin mä tiesin, ettei kaikki mene varmasti yhtä hyvin kuin silloin hevosen kasvattajan luona, mutta jotenkin tuntui, että se järkevä nuori hevonen oli kadonnut ja tilalle oli tullut pelkkä energiakasa, joka ei kuunnellut mitään. Tämä päivä oli vielä vasta kolmas päivä hevosenomistajana. Tuollaisen ratsastuksen jälkeen olikin mahtavaa ajaa vielä Seppeleeseen, sillä mun fiilis tuntui olevan ihan pohjamudissa ja se paikka Sotureineen pelasti aina mun päivän.

Oleskeluhuoneessa oli kiva istua siihen asti kunnes Tuide älysi kysyä uudesta hevosestani, josta olin tietenkin ehtinyt jo kertoa kaikille. Jotenkin vaan sillä hetkellä mä en jaksanut jutella hankinnastani ja nousin sohvalta nopeammin ylös kuin olin siihen aiemmin istunut.
”Ei nyt”, totesin keskeyttäen blondin lauseen ja kävelin nopeasti ulos huoneesta.

En ehtinyt edes kaapilleni kun Anni hyppäsi eteeni stopaten matkani.
”Mitä toi nyt oli?”
Vilkaisin kaveriani, mutta astuin tämän ohi vaihtamaan toisia kenkiä jalkaani.
”Ei mitään..”
”No olipas”, brunette tivasi ja se sai minut huokaisemaan syvään.
”Mä tunnen olevani vaan niin huono ratsastaja” katsoin Annia epätoivoisena.
”Turhaan sä semmoista tunnet. Sullahan on nyt mennyt Soltunkin kanssa niin hyvin tällä viikolla!”
”Joo Soltun kanssa ehkä, mutta Leoniksen(*) kanssa ei vaan suju. Arvaa mitä mun valmentajakin ehdotti. Mun pitäis kuulemma hankkia sille parempi ratsastaja, koska se on mulle selvästi liian vaikea.”

Annin ilme meni hyvin mietteliääksi ja sen kulmatkin kurtistuivat hassulla tavalla.

”Ootko sä kysynyt Linnealta vinkkejä? Se nyt kuitenkin tuntee vielä parhaiten sen hevosen.”
”No en kai mä siltä kehtaa kun sitten se luulee, että on myynyt hevosensa ihan aloittelijalle ja katuu sitä!”
”Turhaan sä semmosta kuvittelet”, Anni huokaisi vuorostaan ja mä tunsin itseni siinä vaiheessa ihan lapseksi jos olisin yhä alkanut tivaamaan ja väittämään vastaan. Sen takia en sanonut enää mitään. Kohautin vaan olkiani ja jatkoin matkaani hiljaisena rappuset alas. Matka jatkui siitä vielä pihatolle asti, jossa rakas Solttulaiseni asusteli.

Ori hörisi nähdessään minut ja se sai minut heti hymyilemään. Tiesin, että se osasi aina pelastaa paatuneimmankin päiväni.
”Hei poika”, tervehdin rautiasta ja rapsutin sitä kaulasta kun se saapui viimein luokseni. Lopulta kiipesin aitauksen sisäpuolelle ja jatkoin orin hellimistä. Se kun niin tykkäsi siitä kun rapsutin sitä lavan kohdilta tai selästä. Oli ihanaa tuntea hevonen niinkin hyvin, että meidän välille oli syntynyt ihan kunnon luottamus. Olihan se vuosi kuitenkin aika pitkä aika loppujen lopuksi ja siinä ajan kuluessa Soltusta oli tullut mulle yksi tärkeimmistä asioista. Se tuntui enemmän omalta kuin ihan oma hevoseni.

Pujotin päitset orin päähän ja avasin portin, josta sitten talutin piensuokin aitauksen ulkopuolelle. Se totteli minua niin nätisti ja vaikka siinäkin riitti virtaa erityisesti pakkasten takia, niin se ei ikinä yrittänyt tehdä mitään elämää vaikeuttavia asioita. Se vain pörisi välillä jos se näki jotain pieniä vihreitä ukkoja (tai tässä vuodenajassa tonttuja. Ehkä punaisia sellaisia), mutta naru ei ikinä edes kiristynyt kunnolla. Se oli sitä luottamusta, jota osasin arvostaa nyt entistä enemmän kuin aiemmin.

Tallin pihalla meitä vastaan vielä käveli hymyilevä Anne, joka viittoili minua luokseen. Solttu yritti hamuta naisen taskuja, mutta tallin omistajan vain silittäessä oria pikaisesti kaulalta se luovutti mahdollisuuden herkkujen saamiseen.
”Niin niistä ratsastuskoulumestaruuksista”, Anne aloitti ja mun olotila muuttui silloin hyvin kiinnostuneeseen sävyyn. Mähän olin nimenomaan pyytänyt brunettea valitsemaan mulle sinne hevosen ja ilmeisesti tieto saapuisi nyt?
”Sähän voisit osallistua niihin Fränkillä!”
Katsoin Annea hyvinkin yllättyneenä, sillä se hevosehdokas ei ollut tullut edes mieleeni, koska olin tottunut saamaan aina vähän erilaisempia hevosia. Mä en kyllä tiennyt yhtään millainen kimo olisi, mutta tiesin sen olevan hyvin kookas.
”Se on mennyt ihan liikaa aloittelijoiden tunneilla, mutta se osaa kyllä mennä osaavan ratsastajan alla. Mä uskoisin, että sä voisit pärjätä sen kanssa”, tallin omistaja hymyili ja mä vaan nyökkäilin kuunnellessani.

Mä otin aina uudet hevoset positiivisella mielellä vastaan, vaikka mua vähän epäilyttikin, koska olin nähnyt Frankin ainoastaan köpöttelemässä kaula pitkänä ja selkä alhaalla. Mitenköhän vaikea se olisi saada kantamaan itseänsä? Sillä hetkellä mua epäilytti taitoni todella paljon Leoniksen takia, mutta ratsastettuani Soltun sain itsevarmuuttani takaisin.

Kyllä mä pystyisin siihen.

*Leoniksen sivut

[Adalind]

30
TAPANINPÄIVÄ
26.12.2016

Mä olin odottanut joulua monta viikkoa. Mä olin odottanut muiden hymyjä kun antaisin niille paketteja (ja siis ei, en ollut postissa töissä) ja sitä kuinka menisin vanhemmilleni syömään jouluruokaa. Jouluna nimittäin edes mun vanhemmat ei yrittänyt keksiä musta mitään mikä sais mut tuntemaan oloni vähäpätöiseksi. Ne nimittäin osasi tuottaa sen tunteen liiankin hyvin omalle tyttärelleen. Larssonien joulu oli just sitä mitä olisi voinut odottaakin: täydellistä. Ihan kuin koko juttu olisi vedetty jostain katalogista. Sen takia mä rakastin joulua. Silloin tuntui, että mulla oli perhe, enkä ollut ainoastaan se perheen firman perijä, jonka pitäisi handlata raha-asioita jo ennen parinkymmenen vuoden ikää. Jopa mun velipuoli Sakari oli tullut Ruotsista tänne ja siis se asia läheni jo ihmettä. Mä en ollut nähnyt sitä vuosiin kun se oli riitautunut isänsä kanssa ja muuttanut äitinsä perässä lätäkön toiselle puolelle. Ilmeisesti ne oli sopinut ja mä aloin elättää jo toiveita jos paineet mun harteilta siirtyis sille. Jos mun isä tajuais vihdoin, että sillä oli toinenkin lapsi olemassa, eikä vaan se joka uhraa elämänsä kaviollisille meetwursteille.

Sitten joulu menikin jo ohi.

Se oli hämmentävä tunne. Kaikki oli ohi liian nopeasti ja vasta tapaninpäivänä tajusin, että seuraava odottamisen aihe oli uusivuosi. Hemmetti, eihän mulla ollut valmiina edes uudenvuoden lupauksia, vaikka siis enhän mä ikinä pitänyt niitä lupauksia. Tosin aika monet taisi olla huonoja siinä hommassa, joten en kärsinyt kovin huonosta omatunnosta. Mä olin kuitenkin hetkessä eläjä ja mun lupaukset keksittäisiin varmaan vasta minuuttia ennen puolta yötä. Ainakin viime vuonna niin oli käynyt ja oli siinä kiire sitten keksiä jotain, jottei tarvitsisi odottaa tähän vuoteen. Mä en tykännyt siis kauheasti suunnitella mitään etukäteen, mutta nyt asuessani toista vuotta yksin, mä tajusin, että mä todellakin olisin yksin uutena vuotena. Monet kaverit lähti baariin, mutta mä en halunnut aloittaa vuotta 2017 krapulassa.

Mä olin hommannut vaikka millä mitalla kalliita rakettejakin, mutta ajatus, että istuisin ampumassa niitä yksin pihallani koirani Lurjuksen kanssa tuntui vähintäänkin masentavalta. Sen takia mä olin teipannut avoimen kutsun Seppeleen ilmoitustaululle, jossa kaikki vapaaehtoiset Sebeläiset saisivat tulla kahdentoista aikaan katsomaan ilotulitusshowta. Mukana tietenkin syötävää ja juotavaa. Silti en uskonut, että kukaan tulisi tuollaisen kutsun jälkeen edes rikkaan tytön illanistujaisiin. Mä kuitenkin pysyin kannassani: muiden mukaan baariin mä en haluaisi. Annille, Jirille ja Tuulialle olin esittänyt kutsun sitten ihan henkilökohtaisesti. En mä kuitenkaan välttämättä koko iltaa meinannut, ainoastaan uudenvuoden hetken rakettien parissa, jotta muut ehtisivät viettää juhlailtaansa vielä miten haluaisivat. Sen jälkeen mä en miettinyt asiaa ollenkaan, kunnes Anthon ja Charlie saapuivat samaan aikaan mun kanssa maneesiin.

Olin ratsastamassa Soltulla loppukäyntejä kun kaksikko saapui sisälle. Mä tervehdin ruskeaverikköä hymyillen ja hyppäsin sitten alas orin selästä. Löysäsin heti vatsavyötä muutamalla reiällä ja nostin jalustimet vielä ylös. Mun teki mieli puhua Anthonin kanssa, mutta jostain syystä sanat jäivät kurkkuuni. Sen takia mä tyydyin rapsuttelemaan tummanrautiasta kaulalta välillä vilkuillen tallikaveriani pienhevosen yli. Vasta kun Charlie käveli lopulta nuorukainen selässään kohdallemme mä tajusin miten mä olin ihan outo tänään jos en uskaltanut puhua suoraan.

"Kiitti muuten siitä lahjasta", lausahdin yllättäen ja se sai Anthonin ensin vilkaisemaan mua yllättyneenä, kunnes se tajusi pysäyttää ratsunsa.
"En ehtinyt kiittää sua silloin kun lähdit pois", jatkoin suoraan. Samalla vilkaisin ranteessani riippuvaa ja näkyvää hopeista ranneketjua. Musta se oli varsin sievä ja se oli ehdottomasti päässyt vakikäyttöön joulun jälkeen.
Anthon oli juuri sanomassa jotain, mutta en antanut tuolle lainkaan suunvuoroa.
"Mua harmittaa ettei mulla ollut sulle mitään, mutta jos kiinnostaa niin tuu uutena vuotena käymään mun luona. Ampumaan raketteja ja sillain.." kohautin olkiani ja tein sitten ihan samalla tavalla kuin uusi ystäväni viimeksi. Poistuin paikalta odottamatta vastausta.

Mä en tiennyt miten Anthon sai mut tuntemaan oloni ehkä aavistuksen jännittyneeksi hänen läsnäollessaan. En tiedä johtuiko se yhdestä baari-illasta vai sen jälkeisestä aamusta, koska mä en muista mitä tapahtui ja Anthonin kavereita en ole nähnyt edes arvuutellakseni. Mun olo kuitenkin tuntui ihan hassulta, koska eihän ystävät hermostunut toisten seurassa. Sitä me kuitenkin varmaan oltiin, ystäviä?

Tapaninpäivän ratsastuksen jälkeen oli kiva päästä vielä kävelemään hetkeksi maastoon. Soltun kanssa meidän vuosi oli kuitenkin ollut hyvä ja odotin seuraavaa vuotta jo innolla!

[Adalind]

31
Kyllä se blondikin osaa lentää
11.1.2017

Lumihiutaleita tipahteli taivaalta hiljaiseen tahtiin ja se sai tällaisenkin kesäihmisen hymyilemään. Tunnelma oli niin rauhallinen, että olisi voinut odottaa joulun olevan aivan kohdilla. Joulu tosin oli jo tullut ja mennyt yhtä nopeasti taakse. Jopa uusivuosi oli ohitse ja musta oli hassua, että elettiin jo vuotta 2017. Paljon oli nimittäin tapahtunut. Olin viime vuonna osallistunut ratsastuskoulumestaruuksiin ensimmäistä kertaa ja vielä minulle ihan vieraalla hevosella; Fränkillä. No ne mestaruusjutut oli mennyt vähän penkin alta, sillä mä en todellakaan ehtinyt treenata niin paljon kuin olisi pitänyt. Se harmitti minua vasta tämän vuoden yhdeksäs päivä, sillä iso ruuna oltiin lopetettu kun sille oli kuulemma tullut kimosyöpä. Frank oli ollut minulle vieras, mutta sen kanssa kilpaillessani olin oppinut tykkäämään siitä. Nyt se sitten oli jo poissa.

Soltun kaviot upposivat jokaisella askeleella syvälle valkeaan lumihankeen. Se asteli varsin tarmokkaasti sitä suuremman Lailan perässä, mutta silti orikin osasi pysyä rentona. Sillä ei tuntunut olevan kiire minnekään, vaikka esimerkiksi Annin ja Lailan edessä kävelevä Netta meinasi loikkia hangessa kuin jänis konsanaan. Onneksi se taas talsi Huiskan ja Tuulian perässä niin ei tarvinnut kauheasti pelätä, että se jättäisi pian muut jälkeensä.

”Ihana kun täällä on niin kiva ja raikas ilma!” Anni lausahti tyytyväisenä hoidokkinsa selästä.
”Joo, mäkin tykkään”, myönsin ja se sai Tuiden tyrskähtämään.
”En ois syksyllä uskonut vielä kuulevani tota sulta”, kaverini virnisti kääntyessään satulassa suuntaani. ”Olit suorastaan talvivihaaja”.
”No enpäs!” väitin.
”Just sitä sä olit!” naurahdettiin vielä ja mä tyydyin pysymään hetken hiljaa.
”Kesän jälkeen sitä on pakko kyllä vähän valittaa, mutta kai sitä kaikkeen tottuu”, kohautin lopuksi olkiani.

Hevoset kävelivät peräkkäin metsässä ja mä seurasin katseellani lähinnä maisemia, vaikka ne ”maisemat” olivat lähinnä puita, lunta ja puita ja lunta vähän vielä lisää. Joku vaisto mulla tais varmaan kuitenkin olla, sillä yhdessä vaiheessa mun katse siirtyi Katsuun ja Netteen, jotka alittivat suuren kuusenoksan. Se oli tarpeeksi korkealla, jotta parivaljakko pääsi sopivasti sen alta ja mua hihitytti jo valmiiksi, koska isompi Laila ei mahtuisi sen alta mitenkään, eikä juuri siinä kohdassa ollut tilaa kiertääkään sitä. Oikeastaan se oksa ei ollut mikään kamala kohde, vaan sen päällä makoileva runsas lumipeite, joka taivutti oksaa jo valmiiksi alaspäin. Olin niin varma, että Anni saisi aimoannoksen lunta niskaansa, mutta harmi vaan, että olin todella väärässä ja sen lisäksi mun sytytys kävi liian hitaalla.

Mua alkoi harmittamaan kun Anni tajusi ottaa oksan päästä kiinni ja kun Laila käveli eteenpäin, myös oksa siirtyi samaan suuntaan. Tarpeeksi kaukana Anni kuitenkin pystyi päästämään oksasta irti ja kun mä tajusin sen niin en mä mitään väistöliikkeitä ehtinyt tehdä. En mä mikään ninja ollut, eikä Solttukaan sen liiemmin.
”Anniiih!” ehdin kiljaista, mutta oksan suihahtaessa suuntaamme ei kaverinikaan ehtinyt reagoida mitenkään. Oksa oli tarpeeksi korkealla meillekin, ettei oksa osunut, mutta se lumi lensi hienossa kaaressa kuin katapultti konsanaan suoraan päälleni. Soltun Soturimieli jänisti sillä samalla hetkellä kun se ihmetteli mikä kumma monsteri hyökkää sen kimppuun. Niin kovaa sen hevosen ei olla koskaan nähty juoksevan ja niin kovaa ei olla nähty kun Ada lentää selästä täysin vastakkaiseen suuntaan. Ilman satulaa nimittäin liukui hyvin nopeasti alas selästä. Ensin sain siis lumet päälleni, heti tipahdin ensimmäistä kertaa ikinä Soltulta ja päädyin uppoamaan syvään lumihankeen selälleni.

Mahtavaa.

Karma iski taas.

Hetken päästä kuulin hiljaista huhuilua ja nauruntyrskähdyksiä.
”Ada? Ada, ootko sä kunnossa?”
Kaikki oli käynyt niin nopeasti, etten edes heti tajunnut makaavani maassa. En siis heti osannut reagoida muiden kysymykseen. Kohta mä näinkin yläpuolellani Lailan siluetin, joka läheni vähän uhkaavasti. Pian kutittavat turpakarvat kohtasivat kasvoni, sillä iso hevonen oli ihan ihmeissään kun yksi vaan makasi lumessa ilman elettäkään. Se alkoi hihityttämään minua ja samalla aloin hakemaan tukevaa otetta maasta, jotta pääsisin pois tilanteesta. Nousin maasta ylös, jolloin Laila sävähti aavistuksen, mutta sen hevosen ilme muuttui melkein loukkaantuneen näköiseksi. Jos hevoset osaisivat pyöräyttää silmiään niin juuri niin Laila olisi sillä hetkellä tehnyt.

”Sattuko?” Tuulia kysyi vielä pidätellen nauruaan ja mä vilkaisin sitä murhaavasti.
”Pöh, ei tietenkään kun tommoseen kylmään mömmöön tippuu”, tuhahdin ja putsasin lumia vaatteistani.
”Talviviha is back”, Katsu totesi vakavana ja nyt munkin oli pakko naurahtaa. Olihan koko tilanne loppujen lopuksi varsin koominen.
”Ei nyt sentään”, hymyilin ja tarvoin lumihangessa sitten Solttua pitelevän Tuiden luokse. Onneksi ori ei ollut juossut kauas, niin se oli ilmeisesti ollut varsin helppo napata kiinni.
”Lumi on ihan kivaa jos sitä ei oo joka paikassa”, kerroin vielä samalla kun hyppäsin maasta ketterästi piensuokin selkään.
”Joka paikassa? Onhan sitä nytkin?” Tuulia katsahti muhun ihan ihmeissään ja mä naurahdin.
”Siis joo, mutta siis IHAN joka paikassa”, sen sanoessani mä avasin takkini, jonka seurauksena kasa osittain sulanutta lunta tipahti Soltun selän kautta maahan. Pudistelin paidaltani loputkin lumen rippeet ja valittelin ääneti mielessäni, että kokoa isompi talvitakki ei ollut ehkä paras mahdollinen sittenkään.

Pian me päästiin jatkamaan matkaamme ja selvisimme kaikki (onneksi) tallille asti ilman muita kommelluksia. Solttukin pääsi pihattoon nauttimaan entistä enemmän näistä talven lumista, mutta en mäkään ehtinyt edes yläkertaan kaakaolle ennen puhelimen soimista. Se oli Sakari. Mun teki suorastaan mieli jättää vastaamatta. Niin hyvät välit mulla oli mun velipuoleeni.
”Mitä?” vastasin puhelimeen nojaten ulko-oven viereiseen seinään ja katsellen samalla Claran, sekä Simonan iloista jutustelua.
”Tuu hakee mut”, puhelimen toisesta päästä kuului melkein kylmänsävyinen ääni.
”Täh?”
”Kyllä sä kuulit! Oon täällä huoltsikalla ni tuu pian”.
”Joo joo kuulin, mutta siis enkä tuu!” väitin vastaan, sillä Sakarilla ei tosiaan ollut mitään oikeutta komennella mua ja sitäpaitsi mä en halunnut kyyditä sitä. Mun sosiaaliset taidot rajoittu siihen tyyppiin, enkä mä halunnut edes nähdä sitä.

”Mikset sä muka vois kun sulla on kerran auto. Äläkä nyt sano, ettet voi koska oot siellä niiden meetwurstien kanssa.”
Huokaisin syvään, sillä jotenkin tuntui kuin olisin käynyt saman keskustelun miljoona kertaa jo isäni kanssa aikaisemmin.
”Just sen takia en voi kun oon noiden meet... oon tallilla. Ne on paljon tärkeämpiä mulle nyt kuin sä ja aattele ne on paremman makuisiakin kuin sä!” yritin olla fiksu ja heittää meetwursti jutun takaisin, mutta en ehkä ajatellut sitä loppuun asti.
”Öö? Sä et oo maistanu mua?” luurin päästä kuului hämmentynyt ääni.
”Juu... öö... tota... hyi joo en.”

*Kiusaantunut hiljaisuus*

”Ootan täällä, nähdään vartin päästä!” kuului lopulta Sakarin puolelta ja sen jälkeen yhteys sammutettiin. Kiva.

Huokaisten hain kaapistani kaikki tavarani ja talsin sitten laiskasti autolleni. Heitin kassini takapenkille ja istuin sitten kuskin paikalle. Käynnistin Audin, mutta ihan kuin päivä ei voisi mennä enää yhtään huonommin, niin saatuani nelipyöräisen peruutettua vähän kauemmas, niin se sammui. Uskotteko? Se sammui keskelle parkkipaikkaa, vaikka ei ollut edes kunnolla pakkasta ja bensaakin oli jäljellä melkein täysi tankki. Ärsytyskäyrä nousi hiljalleen ylöspäin yrittäessäni vääntää avaimesta uudestaan ja uudestaan ilman minkäänlaista tulosta auton käynnistämisessä. Lopulta luovutin ja kliksautin konepellin auki. Kävelin kuskin paikalta tutkimaan auton sisältöä ja mun onneksi olin oppinut isältäni edes jotain. Yritin etsiä mahdollista vikaa, mutta kaikki vaikutti olevan kunnossa. Viimeisiä öljyjä tsekatessani kuulin takaani huvittuneen kysymyksen.
”Mitä ihmettä sä siellä pyllistelet?” Anthon virnisti ja mä nousin turhautuneena ylös pyöritettyäni viimeisen korkin kiinni. Myös konepelti tiputettiin takaisin alas.

”En mä mitään pyllistele”, tuhahdin tyytymättömänä. ”Mä en vaan saa autoa käyntiin kun se sammu ilman mitään syytä.”
Se sai Anthonin virnistämään, mutta samalla se katsahti muhun huvittuneesti.
”Harvoin sä oot noin äkänen, mutta anna kun mä kokeilen tota autoa.” Niine sanoineen mies istahti auton penkille ja alkoi kokeilemaan ties mitä nappeja sun muuta.
”Pakko sitä vähän olla kun velipuoli vaatii hakemaan”, huokaisin taas ja sain samalla todistaa ihmettä. Audi nimittäin käynnistyi ihan kuin siihen ei olisi mitään vikaa tullutkaan.
”Se on se miehinen kosketus!” ruskeatukkainen virnisti ja nousi ylös autosta. Kiitin toista pikaisesti istahtaessani hänen tilalleen ja kerroin hänelle jääväni jotain velkaa. Olinkin jo kiireessä jatkamassa matkaani, mutta Anthon katsahti muhun sitten vielä mietteliäänä.
”Miks sä haet sun veljen jos et selvästikään halua?”
”Velipuolen”, korjasin ja kohautin sitten olkiani. ”Kaipa mä toivon, että saataisiin korjattua meidän välejä edes vähän paremmiksi tai ainakin voin sanoa, että yritin!”

Niin se yrittäminen. Miksi mä edes vaivauduin?

[Adalind]

32
Perättömiä juoruja
16.1.2017

Mä katsoin kuinka Eela nosti päänsä korkeuksiin joka kerta kun tuntilainen yritti saada sille kuolaimia suuhun. Yritin itse metsästää Fiiaa katseellani, sillä tunti alkaisi jo niinku viiden minuutin päästä. Hoitajatarta ei kuitenkaan näkynyt missään ja kukaan muukaan ei näyttänyt menevän auttamaan nuoremman oloista miestä, joten talsin karsinan ovelle hymyillen.
”Voisinko auttaa sua jotenkin sen kanssa?” pyyhkäisin samalla letistäni karanneen vaalean hiussortuvan korvani taakse kun mies käännähti katsomaan minua.
Ensin tuo vaikutti kysymyksestäni hirveän helpottuneelta, mutta nähdessään minut bruneten ilme muuttui hämmentyneeksi.
”Larsson?” se katsoi mua melkein suu auki ja mulla kesti vähän kauemmin tajuta mistä se tunsi mut.
”Eero”, tunnistin tuon ja mua jotenkin huvitti koko tilanteen koomisuus. Jos mun isä vaan tietäis, että sillä oli listalla useampi palkallinen heppatyttö -tai nyt noh, poika niin se olis varmaan super onnellinen. ”Ja siis sano vaan Adaks. Me ei olla töissä. Voinko siis auttaa sua jotenkin Eelan kanssa?”

Eero naurahti hölmistyneenä ja se haroi hiuksiaan hetken ajan, mutta se ei silti tainnut käsittää koko juttua nyt ihan sataprosenttisesti.
”Mä en tiennytkään sua heppalikaks.”
”No et tietenkään. Kuka nyt sulle olis kertonut”, virnistin ja vilkaisin kelloa.
”Mä en kyllä tiedä onko meidän kovin hyvä jutella, koska mun pomo tai siis sun isäs ei tykkäis hyvää jos sekaantuisin sen tyttäreen vapaa-ajalla yhtään... ja siis oothan sä mun pomo kanssa.”

Nyt oli mun vuoro tuijottaa toista suu auki. Mitä se oli just äsken sanonu. Jopa ohi kävellyt Alviina oli vilkaissut meitä kulmiaan kurtistaen ja lopulta mun oli vaan pakko huokaista. Mä en halunnut miettiä mitä kaikkea kollegani päässä liikkui.
”Öö.. avun tarjoaminen ei ehkä mene siihen kategoriaan?” hymyilin sitten lempeästi, mutta ilmeeni muuttui päättäväisemmäksi kun tajusin, että muut alkoivat jo valmistautua lähtemään hevostensa kanssa tunnille. ”Ja sun pitäis varmaan lähteä muiden mukaan tunnille niin voinko mä siis auttaa sua noiden suitsien kanssa?”
Mies vilkaisi käsissään olevia suitsia ja nyökkäsi.

Otin suitset käteeni ja pujotin ohjat ensimmäisenä kaulalle. Mä olin suitsinut hevosia vaikka kuinka monia kertoja ja ennen kuin tamma ehti tajutakaan mä olin saanut napattua toisella kädelläni sitä turvan päältä kiinni. Näppärästi pujotin kuolaimet sen suuhun ja nostin niskahihnan korvien taakse. Remmit meni myös nopeasti kiinni ja ojensin ohjat Eerolle, joka katsoi mua mietteliäänä.
”Kiitos”, se kuitenkin sanoi ottaessaan ohjat tyytyväisenä vastaan. ”Mmh, olisitko halunnut tulla jeesimään vielä maneesiin?”
Ilman sen kummempia miettimättä nyökkäsin ja lähdin kävelemään heidän edellään ulos.

”Sä siis taidat sitten olla se törkeän rikas sponsoriratsastaja, josta meidän tuntilaiset juoruili kerran”, Eero kohautti olkiaan. ”Se jolla on tosi hienoja kilpahevosia ja se joka asuu jossain isossa kartanossa.”
Vilkaisin taakseni nauraen.
”Hahahhaa! Mä en tiennytkään, että kukaan olis musta ikinä juoruillut mitään”, jotenkin tuo kommentti sai päiväni piristymään kertaheitolla. ”Tosin multa puuttuu ne hienot kilpurit ja se kartano. Kelpais kyllä!” Oli mulla kyllä oma hevonen, mutta se asui pienellä maalaistallilla Liekkijärvellä.
”Mietin pitkään, että kuka kumma se muka vois olla, mutta kun näin sut niin palaset loksahti jotenkin kohdille”, Eeroa hymyilytti, mutta mä en enää nähnyt sitä, sillä astelin tuon edellä maneesiin, jossa mies käänsi Eelan keskelle maneesia kaartoon.
”Tiesit kai, että Seppeleessä on toinenkin sponssiratsastaja?” vakavoiduin, vaikka sisälläni minua nauratti. ”Mistä sä et tiedä, vaikka sillä toisella olis ne mitä multa puuttuu?”
Siinä vaiheessa Eero vaipui hiljaiseksi ja sain rauhassa auttaa toisen selkään. Kiristin Eelan vyötä ja autoin miestä vielä jalustinten kanssa. Sitten lähdinkin maneesista pois ennen lisäkysymyksiä. Ulkona tunsin itseni vähän typeräksi, sillä mua hymyilytti niin paljon, että muutama ohikävellyt täti-ihminen katsoi mua oudosti.

Vartin päästä kävelin satulahuoneeseen sanko, pari sientä ja saippua kädessäni. Tuulia, Salma, Clara ja Cella istuivat jo siellä valmiiksi putsaamassa varusteita, jolloin liityin heidän seuraansa haettuani Soltun suitset seinältä. Istuuduin muiden eteen lattialle, sillä olihan huoneessa jo varsin täyttä. Hymyilevä ilmeeni sai muut katsomaan mua ihan kuin paljastaisin jonkun mehevän jutun niin kuin Alviina, Ransun hoitaja tais tehdä joskus (kuulemma useammin kuin vaan joskus), mutta mä purin suitset osiin ennen kuin katsahdin muihin pieni virne naamallani.
”Ootko sä tehnyt jotain pahaa?” Tuulia veikkasi ensimmäisenä ja mä naurahdin.
”En mä. Salma sä saat tosin varautua mahdollisesti pieneen juoruiluun”, katsahdin tyttöä ensin pahoittelevasti, mutta sitten virnistin vielä perään.
”Apua, mitä miks?” brunette katsoi mua järkyttyneenä ja se lopetti satulan hinkkaamisen siihen.
”Ah -usko pois, ei oo mitään pahaa”, hymyilin.
”Mitä sä oot mennyt sanomaan?” Clara jatkoi Salman puolesta ja nyt kaikki tuijottivat mua entistä kiivaammin.
”En mä viitti paljastaa jos miehet ei ookaan niin juoruilevia tyyppejä”, kohautin olkiani ja Salma heitti mua märällä sienellä.
”Jos se on jotain kamalaa niin kosto elää sitten! Nyt ainakin tiedän kuka on pistänyt alun sille!” Bonnien sponsoriratsastaja naurahti viimein ja mä jatkoin sitten varusteiden putsaamista. Saisi Solttukin jotain puhtaampaa yllensä kun se oli ollut treeneissä niin hieno tänään aiemmin!

[Adalind]

19. maaliskuuta 2017, onni ei kestä ainiaan

Kesä oli selvästi tulossa, sen aisti melkein ilmastakin auringon paistaessa viimeisten lumipeitteiden yllä. Tuli hyvä fiilis kun oli valoisaa ja lämmintä, eikä tarvinnut autoakaan enää joka aamu rapsutella jäästä. Oli kevät ja en tiedä johtuiko se pelkästään säästä niin monet ihmiset olivat aloittaneet jonkun kuntoilubuumin (Ihan niin kuin Seppeleestäkin Inkeri). Jopa mä olin tänään luopunut autosta ja juoksin rennosti kohti Seppelettä. Mustat juoksuhousut, valkoinen liivi ja lenkkarit olivat viimeinkin sopivia pukea ylle kun ei ollut liian kylmä. Mä rakastin liikkumista ja vaikka mä en kuulunut enää niihin jotka yrittivät päästä kesäkuntoon, niin pitihän mun ylläpitää mun kuntoa jotenkin.

Juostessani tietä pitkin hieman loskaisessa maaperässä sain olla tarkkana, ettei jalat lipsuneet välillä liikaa. Yritin hypellä parhaani mukaan märkien lätäköiden yli, mutta nilkat tuntuivat silti kastuvan jo alkumatkasta. En antanut sen kuitenkaan häiritä hyvää mieltäni ja pääsin kuin pääsinkin pian Seppeleeseen. Suuntasinkin heti kaapilleni vaihtamaan kuivia housuja jalkaani tai tarkoitukseni oli, mutta en päässyt kuin rappusten alapäähän asti. Silloin minut pysäytettiin.

"Adalind?" Tuttu ääni kysyi ja käännyin rappusilla äänen suuntaan.
"Eero!" mä hymyilin, sillä olihan nuori mies mulle jo tuttu tyyppi.
"Mä ihan yllätyin että näen sut täällä", mies sanoi haroen ruskeita hiuksiaan, koska oli selvästi ottanut kypärän juuri pois päästään. "Tai kun en oo nähnyt sua täällä, enkä edes töissä hetkeen", se totesi vielä ja mä naurahdin.
"Etkä sitten kysynyt keltään missä mä oon?"
"No ei sun isäs näyttänyt huolestuneelta niin en mä aatellut et sulle olis ainakaan sattunut mitään", Eero hymyili ja taisi tuo punastuakin vähän?
"No joo.. olin meidän firman työmatkoilla Ruotsissa niin meni se helmikuu siellä ja nyt en oo käynyt tallilla kuin pikaisesti", vastasin ja mies nyökytteli ymmärtäväisenä.
"Nyt kun kerran nähtiin niin ei sua olis kiinnostanut tulla muuten nopeesti kattomaan mun autoa?"
Katsoin miestä vähän hämilläni.
"Sun autoa?"
"Joo, kuulin yheltä töissä, että sä oot aika hyvä duunailemaan noita niin tuli vaan mieleen. Luulen, että tossa on jotain häikkää kun ei oo toiminut parhaalla mahdollisella tavalla", Eero kohautti olkiaan harmillisena ja mä katsoin sitä hieman haikeasti.
"Mä en nyt millään ehdi kun pitää päästä Solttu liikuttamaan, mutta voin vilkasta sitä huomenna töissä jos et muka ite osaa", virnistin ja mies nyökkäsi tyytyväisenä.
"Mutta oli kiva nähdä suakin taas pitkästä aikaa!" Eero hymyili edelleen ja vilkutti hyvästeiksi.

Pääsinkin sitten yläkertaan asti vaihtamaan ratsastushousut jalkaani ja sen jälkeen hipsin oleskeluhuoneen puolelle.

"Kuka haluaa lähteä maastoon?!"

*** ***

Puolen tunnin päästä minä, Salma, Emmy ja Cella istuttiin ratsujemme selässä antaen niiden kävellä rauhallisesti tietä pitkin eteenpäin.
"Vitsi kyllä on upea sää!" Cella henkäisi.
"Niin on!" Muutkin myöntyivät ja mulle tulikin siitä idea.
"Pitäisköhän käydä rannalla kattelemassa miten paljon jäät on jo sulanut?" kysäisin vetäisten valkean lettini selkäpuoleltani etupuolelle roikkumaan.
"Joo käydään vaan. Tästä ei muutenkaan oo tulossa kun rento maasto. Nää on niin sohjoo nää tiet, ettei varmaan uskalla paljoo edes ravailla", Emmy harmitteli Kuutin selästä.
"Mutta kun ne tästä sulaa niin eiköhän sitten päästä kunnolla revittelemään", virnistin ja muutkin hymyilivät. Kaikki taisivat odotella kesää jo innolla?

Kavioiden kopseessa oli mukava rentoutua ja kun istui vielä Soltun paljaassa lämpimässä selässä niin ei voinut paljoa parempi fiilis tullakaan. Aurinko lämmitti, muttei häikäissyt kun olin tajunnut ottaa pilottiaurinkolasini mukaan. Kaikki tuntui liiankin täydelliseltä. Ori venytteli kaulaansa pitkälle alas ja pärskähteli. Jopa aikaisemmin ärtyneen näköinen Windi näytti siltä kun sen päähän olisi tullut maailman kiltein hevonen.

Olimme tulossa pian jo risteykseen josta vasemmalle kääntyessä pääsisi jatkamaan matkaa rannan suuntaan. Olin jonon viimeisenä ja Solttu tepasteli muiden perässä niin hyvillä mielin, että tuntui ihan alkeisratsastajalta. Osasin siinä kuvitella kuinka aina pienempänä opettaja raivosi, ettei saanut mennä noin lähellä edellä menijää tai ei ikinä opi ratsastamaan kun hevonen tekee samalla tavalla kuin edellä menijä. Nauratti. Nyt taisin antaa hevoseni tehdä juuri niin.

Yllättäen jono kuitenkin teki äkkipysähdyksen ja jouduin käyttämään kaiken reaktionopeuteni, jotta sain ohjattua Soltun pois Kuutin takapuolesta. Orikin taisi vain haahuilla.
"Mitä nyt?" huudahdinkin hämmentyneenä kun sain Soltun turvallisesti Kuutin ohitse.
Cella vilkaisi meitä jonon edessä kulmiaan kurtistaen.
"Joku on ajanut ojaan.. Käydään kattomassa nopeesti onko kyydissä enää kukaan".
Enempää sanomatta jonomme ei kääntynytkään rantaa kohden vaan jatkoi hetken suoraan. Tiellä näkyi auton luisumisjäljet ja ne päättyivät tien reunaan. Cella ja Salma jonon etupäässä yrittivät katsoa onko autossa ketään enää kyydissä, mutta se mikä kiinnitti huomioni oli tutunnäköinen auto. Takaikkunassa oli nimittäin tuttuakin tutumpi tarra. Sen olisin tunnistanut jopa unissani, koska olin tottunut näkemään sitä melkein päivittäin. Se oli isäni firman mainostarra.

Salma ehti mainita vain, että joku taitaa vielä istua autossa, joka oli joutunut kirjaimellisesti ojaan kun minä jo hypähdin Soltun selästä alas. Talutin suomenpienhevosen jonon ohi ja tyrkkäsin ohjat Salman käteen, joka oli vasta ehtinyt myöskin laskeutua poninsa selästä. Sanaakaan sanomatta laskeuduin penkalta auton tasalle ja sain silloin varmistuksen kuskille -Eero.

Sen jälkeen tapahtui vaikka mitä, mutta vasta Eeron lähdettyä ambulanssin kyydissä kohti sairaalaa ja meidän muiden kulkiessa takaisin tallille mun olo alkoi tuntua musertavalta. Tuollaisesta kohtaa ojaan ajaessa ei voinut käydä pahasti, mutta sen tiesin, että työkaverini oli lyönyt päänsä. Turvatyynyt eivät olleet lauenneet.. Tiedättekö sen tunteen kun toivoisitte palaavanne ajassa takaisin johonkin kohtaan ja suostuvan johonkin tärkeään, josta oli jo kieltäytynyt? Minä toivoin.

Muut eivät jutellessa huomanneet hiljaisuuttani, sillä taisin olla huomaamaton. Huomaamaton ja syyllinen Eeron tapahtuneeseen ainakin osittain.

Syyllinen, eikä kukaan tiennyt.

[Adalind]

6. huhtikuuta
Mitä just tänään kävi?

Joskus sitä vaan oli kaikki erinomaisen hyvin. Pystyi hymyilemään päivästä toiseen kun ei ollut mistään turhaa stressiä. Sellaiseen elämään tottui, lähes turtui ja kietoutui. Jokainen varmasti kuitenkin tiesi, että vaikka se onnellisuus olisi kestänyt jo pitkään niin sekin tulisi päätökseensä joku kaunis päivä. Varsinkin kun kaikki hyvä olisi kestänyt pitkään niin se joku pahakin iskisi sitten kovaa "tasapainottamaan" sitä elämää. Tuollainen päivä oli tullut mulle eteen tänään kun olin aamuauringon valjetessa potkinut lumipeitteen yllä olevia tuhkatomuja, jotka olivat peräisin mun asunnosta.

Se tais olla mulle aika shokki, koska ei sellasta uskonut, että se vois tapahtua itsellekin. Eihän mun talo kokonaan poroksi palanut, mutta se oli siinä kunnossa, että melkein puolet talosta piti remontoida jos vielä haluaisin joku päivä asuakin siellä. Ja mähän halusin. Se vain, etten mä tosissani tiennyt missä mä asuisin siihen asti. Pelkkä hotelli tuntui niin vaikealta vaihtoehdolta ja laatuhotelleja ei kovin lähellä olisi. Liekkijärven motelli taas.. En osannut kuvitella itseäni sellaisessa. Sen takia olin pelastanut kaiken pelastamisen arvoisen talostani ja heittänyt kaiken harmaan audini takakonttiin. Sieltä puuttui vain minulle se tärkein: koirani Lurjus. Mä en löytänyt sitä enää mistään, vaikka palomiesten mukaan sitä ei ollut talossakaan. Mä en vaan osannut reagoida enää mihinkään. Tuntui vain aika tyhjältä silloin.

Oikeastaan kaikki taisi ensin alkaa tapahtuma Eerosta, joka oli ajanut ojaan osittain mun takia (koska en ollut mennyt korjaamaan sen autoa). Sain kohdata joka päivä töissä sen tosiasian, ettei työkaverini -tai alaiseni ollut tullut hetkeen töihin aivovaurion takia. Ojaan ajo ei ollut mikään paha, mutta mokoma oli silti onnistunut lyömään päänsä pahemmin. Eihän Eero muistanut enää koko tapahtumaa, mutta mä muistin ja pidin itseäni osasyyllisenä, vaikka tiesin, ettei olisi pitänyt. Mä en kuitenkaan kertonut asioistani kenellekään. En Salmalle, joka oli tallikavereistani yksi luotettavimmista tai edes Tuulialle, joka oli nykyään yksi läheisimmistä ystävistäni. Kannoin taakkani yksin leuka korkealla, mutta tämä uusi asia oli oikeasti tosi lamaannuttavaa. Olin aamusta ajanut jo tallillekin, koska halusin läntätä ilmoitustaululle pienen lapun kadonneesta saksanpaimenkoirasta ja ihan vaan siksi, ettei mulla kirjaimellisesti ollut muutakaan paikkaa. Mun vanhemmat taas eivät olleet mulle ikinä mitään rakastavia vanhempia. Nytkin jos mä halusin niille niin mun pitäisi kuulemma päästää irti vihdoin niistä hevosista ja tulla tekemään enemmän töitä -muuten apua ei herunut.

Mulla oli kavereita, mutta olin tottunut selviämään yksin, koska vanhemmat eivät ikinä tukeneet. Karu totuus rikkaan tytön elämästä. Kaikki ei ollut luksusta.

Seppeleessä mä olin heti aamusta liikuttanut Soltun ja iltapäivästä iltaan asti olin vain hillunut muka iloisena muiden kanssa. Illasta vastaan tuli se asia, että piti lähteä tai halusin lähteä ennen iltatallin tekoa. Sitä ennen mä kuitenkin palasin vielä kerran pihattoon ja menin rapsuttelemaan Seppeleen Soturia ja kertomaan sille murheistani. Se oli mulle aina se Soturi, joka tuki minua ääneti. Se tuntui kuuntelevan kun kukaan muu ei sitä tehnyt. Ori jopa lopetti heinänkorsien etsimisen ja se siirtyi hamuilemaan käsiäni kun kerroin sille tunteistani. Lopulta ne kaikki paineet purkautuivat ulos sisältäni ja lähes heittäydyin Soltun kaulalle kyynelten virratessa valtoimenaan poskiani pitkin. Mä itkin sitä kaikkea stressiä pois, jonka elämä oli mulle aiheuttanut. Mä itkin, koska se tuntui sillä hetkellä niin hiton hyvältä. Siinä hetkessä mulla ei ollut muutakaan kuin Solttu ja särkynyt elämä.

Tosiasiassa mikään ei ollut niin pahasti kuin kuvitelma antoi vaikuttaa, mutta mä elin joskus liikaa hetkessä ja tällaisina hetkinä en osannut katsoa tulevaisuuteen kun se olisi ollut paras juttu siihen tilanteeseen.

Lopulta mun piti kuitenkin lähteä ja jättää Solttu kaveriensa seuraan. Itkuisin silmin mä juoksin pihatolta tallia kohden ja aitan kulmalla mä törmäsin kirjaimellisesti Juttaan, joka oli varmaan menossa hakemaan Harrya tarhasta Robertin kanssa. Pahoittelin tilannetta, mutta yritin vältellä katsekontaktia, jotta punaiset silmäni eivät näkyisi niin pahoina. Brunette oli kysymässäkin minulta jotain, mutta jatkoin juoksemista autolleni. Se oli minulle tallin jälkeen toinen turvapaikka, sillä autot, hevoset ja musiikki olivat mulle se ykkösjuttu. Tänään voisin hajota, mutta huomenna pitäisi taas kohottaa leuka ja jatkaa elämää.

[Adalind]

16. Huhtikuuta 2017
Hehkeät pääsiäiskeskustelut

"Eikö olekin kaunis?" ihastelin isoon ääneen Liekkijärven toisella puolella siintävää aurinkoa.
"Joo, tulee ihan kesänen fiilis", Anni yhtyi puheeseeni ja mua hymyilytti vielä enemmän.
"Sit kun jäät sulaa kokonaan niin sit sitä varsinkin tulee se kesänen olo kun voi mennä uimaan auringonlaskun aikaan", myhäilin tyytyväisenä ja sivelin sormellani Soltun karvaa.

"Joo, tosin ei sitä nytkään kyllä mikään estä", Annin ääni kuulosti melkein vakavalta ja mun oli pakko kääntyä satulassa katsomaan sitä.
"Estääpä", väitin ja brunette katsoi mua haastavasti.
"Eihän".
"Jää estää aika paljon".
"No onhan sekin vettä".
"Aika kovaa vettä", tuumin.
"Vettä mitä vettä", Anni tuhahti olkiaan kohauttaen.
"Mahakarvat jäätyy siihen kiinni".
"Sulla nyt mitään mahakarvoja".
"No et sä voi tietää. Onhan mulla näin pitkät hiuksetkin".
"Joo, mutta vaikka sun hiukset yltää mahaan saakka niin ei ne silti oo mahakarvoja".

Sit mä nauroin. Nauraminen tuntui niin hyvältä pitkästä aikaa, että jopa vatsalihaksiin sattui melkein liian paljon. Kun niin käy niin on vaikeaa olla nauramatta lisää. Jopa Laila kääntyi katsomaan mua ja Solttu vilkaisi tammaa kuin todetakseen sille, että "äläpä, mutta sä et joudukaan kestämään tätä joka päivä". Laila näytti melkein tuhahtavan sen kääntyessä katsomaan takaisin järvelle päin.
"Niinhän sä luulet".

Hevosten mietteitä miettimättä sen enempää mä katsoin myös auringonlaskua hymyillen. Lähes pilvetön taivas kieli selvästä pakkasesta, mutta se, että valoa riitti vielä näinkin paljon oli aivan mahtavaa. Kesä taisi todella olla jo aivan oven takana. Mä huokailin sille ajatukselle varmaan liikaa tai liian kauan, mutta yllättäen nenän päälleni tipahti jotain kylmää. Niin kylmää, että tajusin talven pitävän vielä kovaa kiinni ovesta, vaikka kevät yrittikin jo avata sitä melkein väkivalloin. Lumihiutaleet kieli lumesta ja lumi talvesta.

"Meidän pitäis mennä Artsilaan uimaan ja saunomaan. Ehkä vähän grillaamaankin", Anni totesi yllättäen kimon selästä.
"Vaikka sataa lunta?"
"No kaks lumihiutaletta estä meidän puuhia kun kaupassakin oli alennuksessa jotain lihaa, mitä vois grillata."
"Varmaan jänistä"
"Miten sä semmosta muka luulet?"
"Mä en saanut tänään suklaamunia", kohautin vuorostani olkiani. "Niin kai sillekin selvisi syy."
"Hölmö", kaverini naurahti päätänsä pyöritellen. "Ne mitään jäniksiä siellä myy ja sitäpaitsi kaupat on varmaan jo kiinni".
"Pitää toteuttaa suunnitelma joku muu kaunis päivä", myönnyin ja käänsin uljaan Soturi-ratsuni ympäri. Anni teki saman perästä ja lähdimme kävelemään kohti Seppelettä.

"Etkö sä oikeesti ostanut yhtään suklaamunia, vaikka on pääsiäinen?" Anni kysyi mietteliäänä takaani. "Sähän tykkäät suklaasta!"
"No ei mulla kyllä ollut tänään yhtään..."
"No millon sitten?"
"Eilen".
"Ja söit kaikki?"
"En mä ostanut kuin pari.."
"Pari suklaamunaa?"
"Ei se ihan niin.."
"Pari pussia?" Anni katsoi mua kulmat kurtussa.
"Ei, kyllä ne suklaamunia oli..."
"Suklaamunia, eli monikossa. Monta sä sitten ostit? Pari kiloa?"
"Pöh! Ei nyt niin paljoa!" Naurahdin ja sit vakavoiduin. "Pari sellasta suklaamuna laatikkoa".
"Niin paljon?! Ja söit eilen kaikki?!" Anni katsoi mua ihan hämmästyneenä.
"Toin mä kyllä yhden Seppeleeseenkin", punastuin ehkä vähän.

"Aa toit yhden suklaalaatikon."
"Eiku yhden munan".
"Adalind?"
"Joo?"
"Söit oikeesti noin monta suklaamunaa päivässä??"
"Sähän sen sanoit että tykkään suklaasta".
"Joo.." brunette haroi niskaansa. "Niinhän mä taisin sanoa, mutta olisit ees tuonut enemmän Seppeleeseenkin."
"En mä oo mikään pääsiäisjänis", tuumin.
"Et varmaan kun kerta sanoit että ne oli K-marketin tiskillä".
"Julmaa."
"Niin säkin oot julma kun et tuonut mulle yhtään suklaata vaikka ostit noin paljon."
"Anni kuule", tuhahdin. "Ens pääsiäisenä mä tuon sulle NIIN paljon suklaata, ettet löydä Lailaakaan enää."
"Ääh, ihan mahdotonta", brunette harmitteli. "Kasper tulee kuitenkin tallille varmaan ennen mua."
"No tuonko sitten ihan sun ovelle sitten?"
"Siellä on Jiri.."
"Niinpä, eli ethän sä vois tietää, vaikka olisin tuonut teille suklaata mutta Jiri olis syönyt kaiken. Sen takia kyllä hyvä olla sinkku".
"Että saa yksin syödä suklaat?"
"Joo"
...
Elämä ei mennyt aina hyvin, mutta kyllä silloin sujui mikä vain kun sai suklaata.


Hyvää pääsiäistä!

[Anne]

Talvimuisto




Spessu Adalle ja Tuulialle!
Joulukalenterin palkinto =)

[Anne]

Kevättuuli




Spessu Adalle!

[Adalind]

36
The sunnuntai
23. huhtikuuta 2017

”Artsi muka oikeesti tehnyt niin?” Lopetin puhelimen selailun ja katsoin mansikkablondia suoraan silmiin. Olin kuunnellut mua pidemmän ihmisen jutustelua jo hetken, mutta ravimiehen kohdalla munkin ajatus kiinnostui.
”Joo joo!” Alviina väitti kivenkovaan ja mä kurtistin mun kulmia epäilevästi.
”Oikeesti? Näitkö sä?” -jotenkin asia ei tuntunut ihan järkevältä ja vaikka mä en ollut tytön kanssa paljoa mitään tekemisissä niin mä tiesin kyllä huhut siitä.
”En, mutta se ihan ite sano Artsin tehneen niin pihalla. Siellä se pesi naamaansakin ihan sen takia.”
”Pesi naamaa sen takia??” Nyt mä en ihan ymmärtänyt. Miksi Cella olis pessyt sen naaman jos kerta se intohimoinen suhde Artsiin oli molemminpuoleinen. Eikö sitä tehty vaan jos ällötti?
”No joo o!”
”Mitä ihmettä??MILLOIN?” Tuijotin Alviinaa varmaan yhtä intesiivisesti kuin Solttu sen ruokiaan.
”Öö.. torstaina?” tyttö kohautti olkiaan ihan kuin päivällä ei olisi mitään väliä. Pikku sivuseikka vaan.

”Mä en oo nähnyt silloon ku...” Mun ajatukset pysähtyivät kuin seinään ja silloin mun pienet ja sievät aivot raksutti. Ne raksutti niin kovaa, että kaikki muut toiminnot hävisivät ja tuijotin Alviinaa melkein suu auki. Valkoinen hiussortuva tipahti mun kasvoille löysän ranskanlettini välistä ja koko aika tuntui stoppaavan. Sen jälkeen mä laskin yhteen yks plus kaks ja tajusin. Sinä päivänä mä näin jonkun kyllä nuolevan Cellaa, mutta se oli kyllä Artsi ilman t-kirjainta. Sitten mä aloin nauramaan niin kovaa, että mahaan sattui. Onneksi mä istuin, koska olisin varmaan kaatunut muuten maahan. Kyyneleet valu mun silmistä kun mä vaan ajattelin koko tilannetta ja sitä TIESIKÖ CELLA edes tästä pienestä erehdyksestä?

Mä en osannut lopettaa nauramista ja Alviina katsoi mua vähintään kuin hullua. Eihän se yhtään käsittänyt mikä muhun iski. Yritin pyyhkiä kyyneleitä turhaan hihaani, sillä lopulta mun silmät vaan punotti entistä enemmän. Huoneeseen juuri astununut Robertkin teki äkkipysähdyksen huomatessaan minut ja tämä ei selvästikään ollut ihan varma jäädäkö huoneeseen vai ei.
”Umm.. are you okay?” Se kuitenkin kysyi ihan hämillään ja mun oli ihan pakko viimein hillitä mun olotilaa. Vilkaisinkin sitten Alviinaa ja sitä miehekkäämpää hymyillen yhä säteilevästi.
Nousin hitaasti sohvalta ylös ja kävelin Robertin vierelle ensin sanomatta sanaakaan. Sitten mä taputin sitä olalle toverillisen huvittuneena ja repesin sitten ihan hetkeksi taas nauramaan.
”Joo..”, pyyhin jälleen viimeisetkin kyyneleet kasvoiltani ja vilkaisin sitten uudestaan Alviinaa. ”Kiitti! Sä kyllä paransit mun päivää 100 prosenttisesti!”

Ovelle päästyäni mä käännyin vielä traumatisoituneen kaksikon puoleen hymyillen.
”Kannattais kuitenkin kysyä Cellalta ensin sen uuden hoitoponin nimeä kuin alkaa kyselemään siltä ARTSISTA”.
Hihitellen mä hipsin sitten alakertaan valkoisen lettini heilahdellessa ilmassa puolelta toiselle.

Tallissa oli jo hiljaista tähän aikaan illasta ja ulkona näkyi tähdetkin satunnaisten pilvien lomasta. Silloin mä tunsin parhaiten miten hyvä olo mulla oli ja pystyin sanomaan, että olin taas onnellinen. Mun koira joo ei ollut vieläkään löytynyt ja mun talo oli yhä remppamiesten korjattavana, eikä Eerokaan ollut vielä töissä. SILTI mä hymyilin ihan yksin ja ajattelin, että kaikki on loppujen lopuksi ihan hyvin! Adalind oli ainakin henkisesti palannut takaisin. Ehkä hevoset ja tallielämä osasi aina lopettaa loppujen lopuksi ne haikeat ajatukset? Nytkin mun mielessä pyöri miten hienot sulkuväistöt Solttu oli tänään tehnyt. Se kaikki muutos mitä oli tapahtunut yli vuoden Seppeleläisenä ja erityisesti orin kanssa. Se ainakin tuntui valtavalta. Odotin jo ihan huomista kun pääsisin palaamaan uudestaan Soltun luokse. Pienhevonen oli mulle tärkeä, vaikka minua hieman harmittikin se, että tiesin, ettei ori voisi olla aina kehitykseni mukana. Ainakin toivoin todella, että pääsisin joka vuosi kehittymään kouluratsastajana, mutta pieni Solttu ei ikinä voisi viedä minua yhtä ylös kuin joku osaavampi puoliverinen. Sitä en kuitenkaan vielä ajatellut enempää, koska eihän asia ollut todellakaan vielä ajankohtainen. Elämässä kuitenkin riitti mietittävää ja sen takia piti osata elää hetkessä ja nauttia siitä mitä oli just nyt.

[Adalind]

37
On mulla karvainen kaveri
24. toukokuuta 2017

Huolehdin että ulko-ohja pysyi tuntumalla kaarteissa ja yritin hakea mahdollisimman tasapainoista menoa. Solttu oli reipas menijä ja se osasi huolehtia itse eteenpäin liikkumisesta. Mun piti huolehtia että se jaksoi polkea jos vaadin siltä muuta kuin suoraan menemistä. Tykkäsin siitä kuinka ori tuntui suorastaan tikittävältä aikapommilta. Nyt jotenkin tuntui että osasin hyödyntää sen energian oikein. Ikinä pienhevonen ei ollut tuntunut näin hyvältä ja se sai hymyn pakostikin kiipeämään huulilleni. Pystyin hiomaan menoamme varsin paljon, koska palaset loksahtivat helposti tänään kohdilleen ja jopa sulkuväistöt tulivat loivana varsin tasapainoisesti ja vaikka tietä olisikin jyrkentänyt ei suurta huonontumista tullut esille. Ajattelin koko ajan Annen huutamassa kentän laidalla kuinka piti huolehtia siitä että hevosen moottori toimi kaarteessa ja ulko-avut piti muistaa aina! Jotenkin se mielikuva Annesta katsomassa sai meidän treeniin lisäbuustia.

Lopulta onnistunut treeni oli hyvä lopetella loppukäynteihin maastossa. Wenla oli sopivasti lähdössä myös Gitan kanssa puskailemaan ja liityin heidän seuraansa. Tietenkin kysyin luvan, mutta tyttö tuntui silti katsovan minua epäillen. Kävelimmekin tietä pitkin varsin hiljaisina hetken aikaa, kunnes mä muistin yhden keskustelun, jonka blondi oli joskus melkein aloittanut. Olin mä vähän ajatellut sitä mitä Wenla oli varmaan ollut sanomassa ja aika monet nyt muutenkin taisivat muistaa riidan koskien Wenlaa, Tuikkua ja Mikua. Olihan siitä jo ihan hemmetin kauan, mutta noin vain tallikaverini oli ottanut sen vieläkin esille. Mä elin ehkä liian paljon vain hetkessä, jotta olisin muistellut kauheasti vanhoja (yhtä poikkeusta lukuunottamatta). Siispä jotenkin musta oli hassua jos Wenla jotenkin kuvitteli että mä olisin sille vieläkin vihainen tai jotain kun se riiteli Tuikun kanssa.

"Mä ymmärrän sen...", sanoinkin ihan yllättäen ja se sai Wenlan kääntymään satulassa kulmiaan kurtistaen.
"Niinku minkä?" se katsoi mua ehkä vähän kylmästi ennen kuin se käänsi katseensa taas eteensä. Hiljaisuus meinasi taas laskeutua välillemme kavioiden kopseen kuuluessa ainoastaan hiekkatieltä.
"Sen sun ja Tuulian jutun.. tai siis sen riidan", aloitin ja se ei saanut mitään reaktiota näkymään ulkoisesti tytössä. Toisaalta, enhän mä muuta nähnytkään kuin sen selän. "Ja mä olen ihan okei sen kanssa."

Vieläkään ei vastausta.

Pian kuitenkin tyttö katsoi mua mietteliään näköisenä ja se pienoinen kylmyyskin oli hävinnyt hänen äänestään.
"Miksi... tai siis mä ajattelin.." se aloitti, mutta keskeytin hänet nykäisten Soltun pään samalla ylös ojan viereisestä nurmesta.
"Koska mä en kanna kaunaa kellekään muulle kuin Mikulle. Musta se on ainut joka teki typerästi", sanoin varsin suoraan ja Wenla katsoi minua hölmistyneenä.
"Ootko sä vieläkin vihainen Mikulle? Luulin että annoit sille jo aikoja sitten anteeksi."

Wenlan sanat saivat minutkin hieman mietteliääksi. Minähän en ollut pitkävihaista sorttia, mutta olinko oikeasti vihainen vielä hyvän kaverini poikaystävälle?
"En mä tiedä olenko mä vihainen, mutta en vaan voi antaa anteeks ja unohtaa mitä se teki, sekä miten se satutti Tuikkuakin.. ja sua."
Kohautin olkiani ajatellen olinko ihan tyhmä, koska Tuuliahan oli antanut pojalle mahdollisuuden. Miksi minä siis en ole? Eihän asia loppujen lopuksi edes koskenut minua minkään vertaa.
"Mutta mä käännyn jo varmaan takas tallille kun nää oli vaan loppukäynnit!" Hymyilin tallikaverilleni ja käänsin Soltun reippaasti ympäri antamatta Wenlalle enää suunvuoroa.

Tallimatka tuntui liian lyhyeltä, sillä kaikenlaiset ajatukset pyörivät päässäni aika tiuhaan. Ei pelkästään vain Miku ja kaunat häntä kohtaan vaan myös yksi Seppeleläisistä. Juuri se kuka käveli Charlieta taluttaen ohitsemme. En osannut katsoakaan Anthoniin päin vaan katseeni pysyi tiukasti Soltun niskassa varmaan yhtä tiukasti kuin tunsin katseen omassakin. Silti en edes tervehtinyt poikaa millään tapaa. Vasta hoitopuomilla osasin taas hengittää ja laskeuduin orin selästä maahan. Solttu rapsutti itseään rentona polvesta ja aloin purkamaan sen varusteita. Olin iloinen, että mulla oli elämässä edes yksi miessukupuolinen, joka ei aina saanut oloa liiankin mietteliääksi. Olihan Solttu vähän karvainen, mutta oli se vaan niin tärkeäkin. Halasin sitä ja tiesin, että kaikki oli hyvin.

[Adalind]

38
Mieltä vaivaava asia - not solved
13. Heinäkuuta

Seppeleessä oli tapahtunut paljon. Varsoja oli syntynyt ja ties mitä mysteereitä oltiin mietitty ja kuulemma häitäkin vietetty. Itse olin missannut niistä melkein kaiken. En ollut edes päässyt vilkaisemaan Harryn vastasyntynyttä varsaa, koska se oli kuulemma ihan extra söpö! Sellainen erikoisemman värinen tapaus. Jopa itselleni meinasi iskeä hevoskuume, vaikka mulla oli jo Solttu ja Leonis. Varsa olisi ollut kyllä vaan aivan mahtava lisä tähän katraaseen ja aina sai haaveilla. Varsat ei kuitenkaan ollut varsoja ikuisesti.

Mun kesä oli mennyt aikalailla muutossa. Keväällä liekkien kuumuuden kokenut taloni oltiin korjattu ja olin joutunut (osittain halunnut) sisustamaan koko talon uudestaan. Sen ja töiden jälkeen mun piti hoitaa vielä molemmat hevoset, joten aika oli ollut aika kortilla.

Nyt mä istuin cokispullo kädessäni kentänlaidalla Tuulian, Annin, Wenlan ja Salman kanssa. Me nautittiin kesäisestä säästä, vaikka ukkonen selvästi jyrähteli kauempana. Kuuntelin puoliksi Salman kertomusta Bonniesta ja siitä kuinka se pelästyi jotain sammakkoa kun sellainen oli hypännyt prinsessaponin jalalle. Toinen puoli musta keskittyi Anthoniin, joka käveli loppukäyntejä Charlien kanssa. Ennen kesää me oltiin oltu todella hyviä ystäviä, mutta yhden illan jälkeen me ei oltu puhuttu. Meidän välit oli viilenneet niin pahasti, että pelkäsin ettei niille voisi enää tehdä mitään. Ihan vaan siksi, että periaatteessa mä olin se joka tämän oli aiheuttanut. Ainakin tämän "kävelen mahdollisimman nopeasti toiseen suuntaan kun näen toisen" -kylmyyden. Aikaa oli kulunut nyt kuitenkin niin paljon, että kaikki tuntui vaan tosi haikealta. Mä en tiennyt mitä tehdä.

Tunsin terävän katseen itsessäni kun tajusin jääneeni tuijottamaan Anthonia. Vilkaisin tuijottavaa Annia purren varovaisesti huultani, mutta käänsin katseeni pian Solttuun, joka söi kentän laidalta pieniä heinänkorsia. Tuulia oli välttämättä halunnut syötellä samalla jotain hevosta ja noh, Solttu oli jäänyt uhriksi ollessaan lähin hevonen silloin. Tosin ei se kovin uhrimaista ollut tai uhriksi joutuminen ei ollut ainakaan pahasta. Ori kun näytti nauttivan tilanteesta vähintään mahansa puolesta.

Yllättäen huomasin Charlien jalat kulkemassa kentältä pois ja havahduin samalla Anthonin sanoihin.
"Mä lähden kävelemään loppukäynnit maastoon...", se huikkasi ja antoi hevosensa lähteä kävelemään.
"Odota!" Huudahdin ja nousin nopeasti ylös. Nappasin Soltun narusta kiinni, vaikka Tuulia jäikin kattomaan mua vähän pahasti. Hölkkäsin orin kanssa ratsukon perään hymyillen.
"Me voitaisiin tulla mukaan jos ei haittaa?"
Anthon katsoi mua hetken kulmat kurtussa, mutta sitten se pyöritti päätään.
"Ei haittaa", se sanoikin ja jatkoi Charlien kanssa kävelemistä.

Meidän välille jäi vähän pelottava hiljaisuus kun en sitten heti keksinytkään mitään sanottavaa. Jarruttelin vaan Soltun kävelytahtia aina välillä, jotta se pysyi paremmin vierelläni.

"Anthon", sanoin sitten nostamatta katsetta suomenpienhevosesta. "Mä en tahdo, että meidän välit on tällaiset".
Se sai bruneten selvästi jännittyneemmäksi, mutta hän ei tehnyt elettäkään vastatakseen mitään, joten jatkoin suoraan:
"Mä ymmärrän että sen mitä sä sanoit niin sanoit vaan humalassa ja sen ei tarvitse tarkoittaa mitään", kohautin mietteliäänä olkiani. "En halua tulla mitenkään enää sun ja Tomyn välien väliin. Olis kuitenkin kiva, ettei oltais kuin ventovieraita toisillemme, koska me ei olla".
Anthon kääntyi satulassa katsomaan minua, enkä osannut yhtään päätellä ilmeestä mitä tuo mietti.
"Mä en oo Adalind se kuka jäi välttelemään toista", brunette sanoikin vähän tylysti ja huuleni painuivat tiukaksi viivaksi.
"Mutta mä olen selvästi ainut kuka yrittää korjata tätä", vastasin ja katsoin nuorta miestä suoraan silmiin.
"Mutta ehkä annan tän olla jos kerta oot tolla asenteella tänään liikenteessä", huokaisin ja käännyin ympäri Soltun kanssa. Tunsin itseni sillä hetkellä vähän luovuttajaksi, mutta tällaiset tilanteet olivat itselleni niin vieraita, joten en osannut reagoida oikein. Eniten pelotti se, että se sanoisi saman mitä silloin yhtenä iltana, koska mä en tiennyt mitä sanoa takaisin.

Koska mä tunsin vähän samalla tavalla.

[Pyry]

Parempi myöhään... eli erittäin myöhäinen joululahja viime vuoden joulukalenterin luukusta Adalle

[Adalind]

Kiitos!
12. marraskuuta 2017

Kesän lopulla se oli käynyt. Olin kaatunut Soltulla vähän pahemmin. Hevonen oli vain kompastunut, eikä onneksi loukannut itseään sen pahemmin. Minä olin kuitenkin jäänyt alle. Aluksi olin joutunut olemaan useamman viikon poissa jo sen takia etten pystynyt kunnolla kävelemään. Lääkärit eivät löytäneet syitä mikä teki minusta niin kipeän, muuta kuin että olin saanut kovan tällin. Lopulta kaikki helpottui sen verran, että olin palannut tallille ja aloin käymään taas tunneilla. Tosiasiassa esitin kaikille, että olin taas hymyilevä iloinen itseni, mutta kotona romahdin. En jaksanut tehdä enää mitään, sillä vahvan esittäminen kivun ollessa jatkuvasti läsnä oli rankkaa. Valitin muille korkeintaan sitä, että ratsastustasoni laski. Muut sanoivat että kyllä se siitä paranee kunhan saisin taas uudestaan otetta siihen hommaan. Tiesin kuitenkin, ettei tasoni enää parantunut. En pystynyt tekemään parhaimpaani kun päässä jomotti ja selkä tuntui niin pahalta, että melkein itketti.

Minä kyllä yritin, sillä hevoset olivat niin tärkeitä minulle, että ne auttoivat jaksamaan kun muu elämä ei pysynyt enää kasassa.

Minä yritin, mutta se ei riittänyt.

Halasin hölmistyneen oloista Solttua ja en edes yrittänyt vastustaa kyynelten tippumista. Olin jo kertonut Annelle päätöksestäni ja nämä olivat hyvästit. Ori oli minulle niin rakas näiden vuosien aikana ja se oli opettanut minulle vaikka mitä. Se oli auttanut minua palautumaan edellisestä onnettomuudesta ja siirtymään kouluratsastajaksi. Solttu oli ollut tukeni ja juttukaverini niin kauan, että tuntui kuin olisin sanonut näkemiin parhaalle kaverilleni.

Lopulta päästin irti rautiaasta ja se pukkaisi minua toverillisesti turvallaan.
"Hyvästi Solttu", kuiskasin sille ja loin siihen viimeisen katseen. Sen jälkeen lähdin kertomaan uutisen vielä tallikavereilleni. En halunnut vain kadota, sillä Seppeleellä oli ollut tärkeä paikka sydämessäni ja tulisi aina olemaan. Nyt en vain tällä hetkellä enää jaksanut tätä kipua ja esittää, että pärjäsin. En jaksanut enää ja nyt minun oli aika vain yrittää parantua ennen kuin nousisin uudestaan ratsaille.

Urani sponsoriratsastajana oli ohitse.