Soltun Hoitokirja

[Adalind]

15
Pahuksen orava osa 1
25.1.2016

Annoin Soltun juoda käsissäni olevasta ämpäristä lämmintä vettä samalla kun kuuntelin Britan juttelua Lassesta ja tietenkin Myntin ybersuloiselta uudesta varsasta. En edes ollut muistanut miten ihastuttavia nuo pienet hevosten alut voivatkaan olla ja pystyin toteamaan useammallekin kuin itselleni tai Britalle, että koin hevosvauvakuumetta. Olisi ollut niin ihana omistaa oma pieni kaviokas, mutta en edes kuvitellut ostavani sellaista. Ehkä joskus, mutta en tosiaankaan vielä. Tällä hetkellä minulle riitti tarpeeksi kuin hyvin Soltun seura ja jos satuin kaipaamaan muiden hevosten kanssa olemista, niin noh, olinhan Seppeleessä. Hevosia kyllä riitti vaikka jokaiselle sormelle.

Hoidettuani Soturin kuntoon, vein sen takaisin pihattoonsa. Ori oli tehnyt tänään upeaa yhteistyötä kanssani kun se meni tänään niin hienosti. Olin ratsastanut sillä vajaan tunnin yksin maneesissa ja sen suorituksen jälkeen olisin uskaltanut mennä vaikka suoraan koulukilpailuihin. Solttu nimittäin tuntui lukevan jo pelkkiä ajatuksiani ja se oli niin pehmeä kädelle, että tuntui kuin olisimme vain leijailleet jossain pilvilinnoissa. Okei, no pakko myöntää, että isoin kiitos kuului siitä tällä kertaa Annelle. Olin aluksi mennyt ratsastamaan oripoikaa yksin maneesiin ja silloin se tuntui niin vinolta (itse taisin olla vähintään käärme säkissä, jos piti miettiä näin tällainen hieno vertauskuva). Edes tavalliset väistöt eivät onnistuneet, mutta ONNEKSI Anne sattui tulemaan paikalle, sillä tallin the boss oli unohtanut jotain maneesin puolelle. Sain niin hyviä vinkkejä (käskyjä ehkä ennemmin), että kuin taikasauvan iskusta Solttu muuttui uljaaksi kouluoriiksi. Kaikki temput (mitä osasimme) onnistuivat upeasti ja pystyin lopettamaan ratsastuksen euforiseen fiilikseen. (Onneksi kukaan ei kuullut Cellan huudahdusta. ”Ada ootko sä humalassa?!” Se kuitenkin sai oloni vähän hmm.. enemmän takaisin maanpinnalle).

Soltun liikuttamisen ja hoidon jälkeen istuin varmaan pari tuntia sohvalla kuunnellen muiden hoitajien jutustelua. Kaikki aiheet tuntuivat kuitenkin liittyvän uuteen varsaan ja siihenkin aiheeseen kyllästyi kun kuuli saman alun jo kymmenettä kertaa: ”Oiii!! Ootko sä nähnyt jo sen…..Se on niiiiiin söpö!!!”
Välissä havahduin siihen kun puhuttiin Allusta ja Cellasta, mutta kun sekin aihe vaihtui takaisin Myntsään ja siitä sen varsaan (mikä noidankehä), niin se riitti. Salman kysyessä maastoseuraa illaksi, mä nousin sohvalta nopeammin kuin ohjus ja huudahdin (karjaisu se kuulemma oli ennemmin kun kaikki hiljenivät huoneessa, hups) heti, että olen halukas.

Olin liikuttanut kuitenkin Soltun aiemmin, joten onneksi Salmalle kelpasi tavallinen lenkkeilyseura jalan. Salman lähtiessä varustamaan Bonnieta, mä kutsuin Lurjuksen pöydän alta luokseni (se oli kyllä niin huomaamaton koiran kutale, että muutama säikähti hirmuisen sakemannin vilahtaessa heidän ohitseen, toinen hups) ja lähdin hakemaan autostani kylmiä lenkkareitani.

Kaikkien ollessa valmiita lähdimme kävelemään Seppeleestä tuttuja maastoreittejä kohti. Ilta kun oli niin pimeä oli jo siemaissut metsän puineen sisuksiinsa ja ainoastaan Salman päässä oleva otsalamppu valaisi lumipeitettä. Kuukin oli jäänyt suureksi harmiksi pilvien taakse. Olisi ollut hienoa nähdä se luvattu täysikuu, mutta ei sitten. Joku toinen kerta sitten.

Puhuimme Salman kanssa aika paljon Bonniesta ja Soltusta, mutta pian aihe siirtyi jälleen varsoihin. Myntin uutuuden sijaan puhuimme Birkistä, joka oli muuttanut jo uuteen kotiin Seppeleestä. Puhuimme erityisesti siitä, miten hienoa olisi nähdä se tai joku muu Seppeleen kasvatti aikuisena kilparadoilla. Varsat kasvoivat niin nopeasti ja näistä asioista puhuminen ei ainakaan yhtään helpottanut vauvakuumettani. Noh, niin kauan kun ei puhuttu ihmisvauvakuumeesta, sain olla ihan tyytyväinen.

Yllättäen kuulin rapinaa kävellessämme metsän siimeksessä tai ennemminkin Lurjus kuuli ja se yllätti minut täysin kiskaisemalla minut kokonaan nurin lumihankeen. (Enkö mä osannutkin nimetä koiran hyvin. Ihan nimensä veroinen. Pitäisi selvästi alkaa nimetä hevosiakin niiden ominaisuuksien mukaan.)
”Hemmetti!” älähdin ärsyyntyneenä pyyhkiessäni lunta vaatteistani. Bonnie katsoi minua pöristen, sillä se taisi ihmetellä mikä ihme lumimies sieltä palasi Adalindin sijasta. Salmakin naurahti tammansa reaktiolle ja jouduin taputtelemaan kimoa vähän kaulalle. Ehkä olin luminen, mutta mies en sentään ollut ainakaan viimeisten tietojen mukaan ja eikö lumimiehet ollut karvaisia? Hiukset mulla oli kyllä päässä, mutta joo.. ei.

”Mä käyn ettimässä ton idiootin tuolta puskasta. Varmaan huomasi jonkun pahuksen oravan sieltä ja yrittää kaveerata sen kanssa”, siinä vaiheessa mua jo vähän nauratti kun ajattelin koirani saavan turpiin oravalta. Lurjus kun halusi olla kaikkien kaveri, mutta orava ei ehkä olisi samaa mieltä. Traumat koirallekin siitä virheestä.
”Joo, mä vaikka kävelen Bonskun kanssa vähän edemmäs niin se ei sitten hermostu turhaan”, Salma toteaa ymmärtäväisenä hymyillen.
”Hyvä ajatus”, totesin ja lähdin sitten tarpomaan hangessa pimeyteen. Sain kiittää itseäni hyvästä pimeännäöstä, sillä muuten en olisi uskaltautunut metsään illalla.

Onnekseni näin jo pienen matkan päässä sen pahuksen koiran puun juurella istumassa. Minut nähdessään koira vain vilkaisi minua, joten jouduin tarpomaan sen rinnalle, jotta saisin sen hihnasta kiinni. Onni ei kuitenkaan ollut myötä, sillä päästessäni metrin päähän Lurjuksesta, puusta hyppäsi alas pieni mötikkä, joka lähti juoksemaan kauemmas meistä.
”Arvasin! Lurjus, jätä se typerä orava nyt rauhaan!”
Koira kuitenkin eleli uhmaikäänsä ja sinkosi eläimen perään. Kävelin niiden kahden perässä huomatakseni, että eteeni oli ilmestynyt joku vanha rähjäinen talo ja Lurjus hävisi rakennuksen kellariin. Juoksin viimeiset askeleet mökille ja kellarin oven suulla pysähdyin. Alaspäin meni muutamat portaat ja mietin hetken uskaltaisinko sukeltaa tuntemattomaan, mutta ajatus kuitenkin siitä, että koirani olisi ansassa vei voiton. Laitoin ovea perässäni kiinni, jotta Lurjus ei pääsisi ainakaan takaisin ulos ja liu´utin kättäni seinää pitkin laskeutuessani kellariin.

Huusin koiraani nimeltä ja pian tuttu otus pyöri jaloissani aivan tohkeissaan. Nappasin sen hihnasta kiinni ja aloin kiipeämään portaita nopeasti takaisin ylös koira vierelläni. Halusin päästä mahdollisimman nopeasti Salman luokse, jotta brunette ei joutuisi odottamaan meitä kauaa ja toisaalta koko vanha rakennus karmi minua. Ties mitä tuonne kellariinkin olisi kätketty. Olin jo vetämässä rappusten yläpäässä ovea auki, kunnes tajusin että jokin oli pielessä. Ovi oli mennyt lukkoon, se ei auennut.

[Anne]

Soltun rakennekuva



Herrasta saatiin otettua rakennekuva.
(Täysin ilman mitään mallia piirretty kuva, piirrustuskurssin anatomiaopin mukaisesti harjoitukseksi )

[Adalind]

Pahuksen orava 2 jäi nyt pois kun koko teksti katosi koneen alettua tekemään liian omatoimisesti päivityksiä

16
Jos blondilla menee hyvin, älä tule lähelle
13.2.2016

Ilma oli hyvä, vaikka olikin jo hämärää. Pakkasta oli -8 astetta ja sen lisäksi oli vielä aivan tyyntä. Ei tuullut, ei satanut lunta ja kirsikkana kakun päällä kuskikin oli (ajo)kunnossa. Kuski olin siis minä. Fiia istui pelkääjän paikalla, sillä olin viettänyt iltapäivän toisen luona katsomassa leffaa ja näin illasta päätimme lähteä käymään Seppeleessäkin. Mä olin niin innokas kuskiksi, joten mä sain ajaa. Toki auto oli mun, mutta sainpahan mä silti ajaa. Kaikki siis meni liian hyvin, näin mun näkökannasta. Enhän mä sitä silloin ajatellut, mutta kun näin jälkeenpäin ajatteli, niin olihan siinä vähän jotain mätää. Tie ei ollut edes yhtään liukas ja Fiiakin oli kivaa seuraa (en siis voi syyllistää sitä) kun se jutteli Eelasta, josta mäkin tykkään todella paljon. Me juteltiin siinä rauhassa kun lähestyttiin katuvalojen loisteessa mutkaa. Mutkan jälkeen ehdin nähdä vain jonkun tumman hahmon tulevan päin ja mä säikähdin sitä todella paljon kun en yhtään tajunnut mikä tuli päin näin pimeessä. Yritin tehdä äkkinäisen väistöliikkeen, mutta silloin hopeinen bemari sanoi renkaittensa tehon irti (tietenkin syy oli autossa eikä kuskissa) ja tajusin, että edessä oleva tie jäi uhkaavasti sivuun. Pehmeä lumipenkka kutsui ja vauhti pysähtyi onneksi yllättävän pehmeästi, vaikka Fiia vähän taisi kiljuakin ennen kuin olimme ojassa. Ainakin vähän.

”Hemmetti ADA!” Fiia katsoi mua melkein vihaisesti, sillä se oli tainnut pelästyä tilannetta aika paljon. Mulla taas oli tänään jotenkin hitaalla aivot, että aloin vasta hahmottamaan mitä just tapahtui. Mähän olin hyvä kuski? Olinhan?
”MÄ SÄIKÄHDIN”, huudahdin kaverilleni takaisin vähän hämmentyneenä.
”Muovipussia?” Fiia katsoi mua kohottaen kulmiansa ja toinen näytti jo vähän hymyilevänkin. Onneksi.
”Ihan varmasti oli vähintään jänis!” yritin väittää vastaan samalla kun yritin peruuttaa ojasta pois, se tosin ei onnistunut.
”Ada… se … oli … muovipussi”, nyt Fiia taisi pitää mua jo tyhmänä.
”No en mä sitä voinut tietää”, väitin vieläkin vähän avatessani turvavyötä, sillä auto ei irtoaisi hangesta ilman hinausapua.

Yllättäen joku koputti pelkääjän puoleiseen ikkunaan ja hätkähdin sitä hieman, mutta Fiian avatessa auton oven, tajusin ulkopuolisen olevan Robert, tämän alkaessa puhumaan:
”Are you okay?”
”Joo, ollaan me”, Fiia totesi noustessaan ulos autosta ja tein sitten saman kävellen tielle asti. ”Ada vaan säikähti m-”.
”HIRVEÄ”, painotin ihan kunnolla sitä sanaa keskeyttäen Fiian kertomuksen, kaksikon päästessä tielle takaisin. ”Mä säikähdin hirveä kun se juoksi tosta tien yli.”
Fiia katsoi mua epäilevällä katseella, mutta mä vilkaisin sitä vaan hymyillen.
”Mutta kaikki on hyvin.”

*

Päästiin sitten onneksi Robertin kyydillä Seppeleeseen ja koska en halunnut päästä vaihtamaan äskeisestä syystä kuulumisia heti muiden kanssa (erityisesti, koska en uskonut Fiian pitävän hirvi-selitystäni kaikkien kohdalla) niin menin sitten maneesiin liikuttamaan Solttua. Ori oli tänään onneksi todella hyvällä tuulella ja ajattelin vetää sen kanssa tänään kunnon koulutreenin. Tiedättehän, mä menetin uskon mun ajotaitoihin (ainakin Fiia tais), niin pakkohan mun oli petrata sitten ratsastuksessa.

Oli todella kiva päästä kunnolla keskittymään ratsastukseen ja Solttu oli kivan taipuisa jo heti alusta. Tein sen kanssa paljon voltteja ja ympyröitä käynnissä sekä ravissa. Laukkasin Soturilla sen jälkeen hetken, jonka jälkeen ori oli sopivan tuntuinen kunnon tehtävien aloittamiseen. Tein pitkälle sivulle aina muutaman metrin hyvin loivaa avotaivutusta, josta pyysin Solttua tulemaan muutaman metrin sulkuväistöä. Alussa oli vähän vaikeuksia pitää suomenhevonen suorassa, mutta kun sain kaikki avut kunnolla läpi, niin alkoihan sitä kivaa tulosta tulemaan. Danielkin niin hyvänä kouluvääntäjänä voisi olla ylpeä! (tai ainakin saisi olla jos näkisi..). Tein sitä samaa tehtävää ravissakin, mutta laukassa halusin testailla miten hyvin ori oikeasti kuunteli apujani. Tein siis laukan kokoamista ja sitten lisäyksiä. Kertaakaan Soturi ei lähtenyt avuilta pois ja pientä hikeäkin taisi sille tulla pintaan. Olin hyvin tyytyväinen siihen ja jopa itseeni. Päivä oli hyvä lopetella eteen-alas ratsastuksen kanssa ravissa ja aloittaessani loppukäynnit, Cella tuli maneesiin Windiläisensä kanssa. Allukin tuli Annin kanssa katsomoon, mutta en jäänyt vieläkään kuuntelemaan uusimpia juoruja. Mä en nimittäin halunnut ajotaitoineni kuulua niihin.

No kun Soltustakin tuli tehtyä pääkuva..

[Adalind]

17
Blondi tarvitsee kaksi soturia
^{(jotta toinen soturi voisi pelastaa välillä toisen blondilta)}
14.3.2016

Joskus mä mietin, että hevoset olivat liian hyviä mulle. Ihan vaan sillä tasolla siis, että ne oli monesti kuin koiria; ne teki mitä pyydettiin ja ne jopa monesti auttoi ihmistä henkisesti selviytymään vaikeista ajoista (tosin Windi ehkä olis poikkeus tähän juttuun… ehkä… mä en tosissani tiennyt millanen suhde sillä leidillä oli Cellaan. Ehkä ne mukiloi toisiaan tai ehkä ne vähintään mulkoili toisiaan niin pahasti, että siitä tuli parempi olo. No one can know). Yleisesti kuitenkin hevoset olivat mulle terapiaa ja niiden ansioista mun ei tarvinnut koskaan edes miettiä puhuvani vieraan ihmisen kanssa mahdollisista ongelmistani. Tiesin, että joka kerta kun menin tallille, sain ajatukseni muualle. Jos tuntui, että itkettää, hevoset saivat minut taas hengittämään rauhallisemmin. En voinut olla hysteerinen nelijalkaisen seurassa ja mieli rauhoittui kummasti kun suuri eläin tökki turvallaan hellyttävästi kylkeeni. Ne saivat minut hymyilemään ja lopulta nauramaan. Hevoset antoivat minulle sen tökkäisyn, mitä tarvitsin edetäkseni elämän jollain saralla. Joskus kyse oli vain pienistä sirpaleista, jotka piti saada yhteen tai joskus kaipasin vain vähän tsemppausta. Kyllähän sitä sai monesti kavereiltakin, mutta joskus oli vain helpompi kuunnella hevosta.

Kauraturvat ovat antaneet minulle mahdollisuuden mennä kovaa ilman teknologiaa. Auton kyydissä jos menisi kovaa, niin voisin ehkä tarrautua vain penkkiin ja toivoa parasta, ettei päädytä ojaan. Hevosen kanssa taas tulee halu mennä yhä kovempaa ja mahtavin tunne on silloin kun vain naurattaa hevosen laukatessa omasta halustaan niin lujaa kuin se tahtoo. Se tunne kun hevoseen luottaa täysin ja tietää, että jos se oja tulee yllättäen vastaan niin se hyppää sen yli (ainahan niin voi toivoa). Hevoset ovat antaneet mun lentää esteiden yli (on ne ehkä lennättänyt mua vähän muutenkin, mutta joskushan on hyvä vaan tipahtaa takaisin maan pinnalle, ettei pää mene liiaksi pilviin) ja kokea uudenlaista vapautta. Hevoset ovat opettaneet minulle myös kuinka pitää osata rentoutua välillä arjen kiireistä, sillä jos kiirehtii liikaa, niin kaikki kauneus menee ohitse. Hevoset ovat antaneet minulle syyn nousta sohvalta tekemään jotain hyödyllistä (netflixin katselu ei sitä ole, ellet todella katsele aina dokumentteja. Silloin voisi jopa sanoa sen olevan hyödyllistä. Hups, tässähän tuli vahingossa hyvä tekosyy keksittyä) ja ne ovat opettaneet myös kuinka olla vahva ilman väkivaltaa.

Hevoset ovat olleet minulle yksi suurimmista tuista ikinä, mutta joskus se kaikki unohtuu. Joskus ratsastaessa en ole hevosen kanssa ratsukko vaan ainoastaan hevonen + ratsastaja. Silloin ratsastaessa tulee monesti ongelmia ja kun pitäisi tehdä jotain muuta, niin jää ainoastaan taistelemaan hevosta vastaan, vaikka pitäisi tehdä yhteistyötä. Monesti vika on vielä ainoastaan ratsastajassa. Jos en osaa jotain, niin syy siirtyy helposti hevoseen (se on niin vaikea tänään..), vaikka syy olisi jossain ihan muualla.

Tänään ratsastin Soltulla maneesissa ja jostain syystä kemiat eivät tänään kohdanneet. Meillä oli mennyt pitkään jo niin hyvin, että odotin sitä samaa tänäänkin. Sitten kun ei onnistunut, niin meinasin painostaa (sama kuin rankaista) hevosta siitä. Onneksi Anne tuli ja tipautti minut taivaista. Anne sai minut nollaamaan tilanteen aivan kokonaan ja käski minua katsomaan hevosen sijaan peiliin. Niin minä teinkin ja tajusin omat virheeni. Olin stressannut arkea niin paljon, että se heijastui hevosen selkään. En ratsastanut kunnolla vaan odotin hevosen tekevän kaiken työn puolestani ja kun se ei tehnyt, se oli muka sen vika. Olin odottanut alitajuisesti itsestäni liikoja ja se kostautui.

Sellaisissa hetkissä kun tajuaa itse tekevänsä hetkellisesti vain hallaa hevoselle, vaikka se yrittää parhaansa, on yksi satuttavimmista hetkistä ikinä. Samalla se on kuitenkin yksi opettavaisimmista hetkistä ja sellaisten ansiosta muistaa uudestaan hevosen merkityksen. Se ei ole vain kone, vaan paljon enemmän. Solttu on tukenut minua jo yli neljä kuukautta elämässäni ja sain olla iloinen, että se oli soturini, mutta myös siitä, että silläkin oli oma soturinsa.

Nollattuani tilanteen kokonaan ja alettuani rakentamaan pakkaa uudestaan alusta alkaen kasaan, olin varma, että Solttu tuntui paremmalta ratsastaa kuin koskaan ennen. Tunnin jälkeen kun hevonenkin näytti tyytyväiseltä, tiesin, että olin tehnyt jotain oikein. Enkä vain minä, vaan me Solttulaisen kanssa yhdessä!

[Adalind]

Koska yöllä on vaikeaa saada mitään järkevää aikaan...
Solttu ja Ada aamuisessa pakkasessa treenailemassa

[Adalind]

19
Olen rikas, jos se paperi lasketaan
10.4.2016

Annoin ohjien valua sormieni välistä mahdollisimman pitkiksi ja taputin sitten sisäkädellä Solttulaista kaulalle. Ori oli ollut tänään jälleen yhteistyöhaluisella päällä ja mikäs siinä kun ohjelmassa oli ollut puomitreeniä. Se sai aina uudenlaisen vaihteen syttymään pienhevosellakin ja toisaalta myös itselläni. Nykyisin voisin tituleerata itseäni täysipäiväiseksi kouluratsastajaksi kun vasta vuosi sitten olisin kutsunut itseäni täysiveriseksi esteratsastajaksi. Kyllä, vuosi sitten valmentauduin ja kilpailin aluetasolla pelkästään esteluokissa. En olisi koskaan kuvitellut, että hevostelusuuntani olisi voinut muuttua vuoden varrella näinkin radikaalisti, mutta niin se elämä joskus pistää kapuloita rattaisiin. Suunnanvaihdos ei nimittäin käynyt mitenkään nopeasti. Esteillä käyneen onnettomuuden jälkeen sain kokea todella, miltä tuntuu pelätä nousta hevosen selkään. Yritin jatkaa uraani, mutta ensimmäisen kerran elämässäni annoin pelon voittaa ja melkein lopetin koko harrastamisen. Onnekseni tajusin, että voin harrastaa hevosia muutenkin kuin esteitä hyppimällä. Niinpä minä maastoilin ja puskatuuppailin hevosilla mahdollisimman rennosti ilman satulaa. Pian kuitenkin tajusin, että se ei ollut juttuni, vaan kaipasin jotain tavoitteellisempaa. Sileällä ratsastus oli kuitenkin vienyt sydämeni ja yhtäkkiä vain tajusin, miten antoisaa se oli. Siitä tuli minun juttuni.

Katsoessani siinä Soltun selässä Topin rentoja, mutta näyttäviä askeleita, lähes huokaisin ihastuksesta. Danielista oli tullut muutaman kuukauden aikana minulle melkein ihailun kohde. En yleensä fanittanut ketään edes GP-tason ratsastajista, mutta katsoessani aina välillä Danin ja Topin saumatonta yhteistyötä. tajusin, että haluaisin joskus päästä yhtä korkealle ja ehkä joskus jopa vielä korkeammalle ratsastuksen saloissa. Halusin oppia lisää ja janosin uusia kokemuksia. Solttu oli opettanut minulle paljon ja tulisi varmasti vielä opettamaan yhtä paljon lisää, ellei enemmänkin.

Laskeuduin alas tummanrautiaan selästä. Löysäsin vatsavyötä muutamalla reiällä, nostin jalustimet ylös ja vedin sitten ohjat orin kaulan yli. Sen jälkeen kantelin puomit yksi kerrallaan paikoilleen muita häiritsemästä. Sen jälkeen vein Soltun talliin hoidettavaksi ja riisuttavaksi. Sitten se pääsikin nauttimaan pihattolaisen elämästä pilviseen säähän.

Viedessäni suomenpienhevosen varusteita varustehuoneeseen jokin pysäytti minut hetkeksi. Olin nimittäin nähnyt Reinon varusteita kantavan Pyryn lisäksi huoneessa Aleksanterin ja nuori mies itsessään ei ollut syy ajatuksieni täys-stopille, vaan se, mihin tämän katse oli hetken ajan kohdistunut. Saatuani Soltun varusteet sylistäni omille paikoilleen telineille, olin jäänyt siinä vaiheessa yksin varustehuoneeseen. Siellä katseeni osui täysin sattumalta sinne, mihin jonkun toisenkin katse oli yltänyt hetki sitten. Kyseessä oli Cellan rakkauselämästä kertovat ilmaisut, joita oli seinällä useampikin kuin yksi kappale. En tiedä mikä sen loppujen lopuksi teki, ehkä kevät(?), niin tunsin itseni jotenkin todella yksinäiseen asemaan. Olihan mulla kavereita, mutta sitä varsinaista rakkautta minulla ei ollut, jos hevosia ei laskenut. Cellalla oli Allu, Lynnillä oli Dani ja vaikka kaikki oli päättynyt yhdestä maailman kamalammista tavoista, niin Wenlalla ja Tuuliallakin oli hetken aikaa ollut joku. Mulla ei ollut ketään, eikä ollut oikeastaan pitkään aikaan. Elämäni oli ollut kiireistä lukion, töiden ja tallin ohella, mutta jotenkin se tieto sai oloni haikeaksi, vaikka ei sellaisen olisi pitänyt.

Kävelin varustehuoneesta pois ja löysin oleskeluhuoneesta paljon tuttuja kasvoja. Inkeri selaili Cellan vieressä sohvalla puhelintaan, Salma luki jotain heppalehteä sohvan käsinojalla ja Tuulia istui pöydän ääressä jutellen vieressä istuvan Oonan kanssa, joka oli ilmeisesti vasta aloittanut Bonnien kisahoitajana. Moikkasin kaikkia, kunnes istuin Oonaa ja Tuuliaa vastapäätä, kunhan olin ensin kaatanut itselleni kupin kuumaa kahvia. Varustehuoneessa oivaltamani asia pyöri edelleen päässäni, vaikka samalla yritin miettiä, että miten Tuulia mahtoi jaksella tapahtuneen jälkeen. Sillä hetkellä tajusin, että rakkaus oli rikkautta ja vaikka olin yleensä tottunut saamaan melkein kaiken, oli asian takana kuinka tahansa kova työ, niin tuntui, että tähän fiilikseen en voinut vaikuttaa yhtään. Tätä en voinut rahalla hankkia.

[Adalind]

20
Se rotan tapainen?
22.4.2016

Juoksin hiekkatietä eteenpäin varsin reippaalla tahdilla. Juuri tänään kun ajattelin olevani reipas ja lenkkeillä tallille, niin sää otti ja petti. Koko päivän piti olla pilvistä ja auringon piti välillä jopa pilkahdella pilvien lomasta, mutta juuri kun olin päässyt niin pitkälle kotoani, että talli oli lähempänä kuin aloituspisteeni, niin taivas repesi täysin armottomasti niskaani. Kylmät sadepisarat tipahtelivat poskipäilleni ja valuivat inhottavasti siitä aina alaspäin leualle asti. Kilometrin jälkeen oloni tuntui niin nihkeältä ja märältä, että lopulta hidastin vauhtini kävelyksi asti. Mitäpä sitä turhaan enää itseään kiduttamaan ja sitä paitsi, vaatteet hankasivat juostessa jonka paikkaan, kun ilmavuus niiden välistä puuttui. Kengätkin tuntuivat siltä kuin olisin astunut jokaisella askeleella vesilätäkköön. Sillä hetkellä mä ymmärsin todella niitä, ketkä inhosivat lenkkeilyä, koska tunsin juuri aivan samoin. Auto, mä en ymmärtänyt, miten joku ei käyttänyt sitä kun kerran pystyi.

Hieman ennen tallille kääntyvää risteystä kuulin jonkun auton hiljentävän ja pysähtyvän lopulta vierelleni.
”Moikka Ada!” kuulin Cellan iloisen äänen apukuskin paikalta ja katsoin kuinka kuskina toimiva Aleksanteri vilkaisi mua jotenkin tosi epämääräisellä katseella, sitten se vain nyökkäsi tervehdykseksi (kai?) ja siirsi katseensa sitten rattiin. Kumma tyyppi. Cella kuitenkin alkoi puhumaan jostain kauppareissusta ja jostain pullista, jotka oli kuulemma ollut niin halpoja, että Sebeläiset ansaitsivat tänään osansa niistä.
Siirsin nutturalta irronneita hiuksia kasvoiltani korvien taakse ja juuri kun olin kysymässä loppumatkan ajaksi kyytiä, tallitoverini taisi huomata ajatuksieni kulun suunnan.
”Ja sori. Me ei kyllä voida ottaa sua autoon nyt, vaikka haluisit kyydin”, blondi virnisti pahoittelevaan sävyyn. ”Takapenkki kastuis. Sä oot ku saavissa uitettu rotta!”
Vedin kasvoilleni muka niin järkyttyneen ilmeen naisen sanoista, vaikka toisaalta ymmärsin tuota aika hyvin.
”Sä sanoit mua just rotaks”
”Enkä sanonut!”
”Sanoitpas!”
”Mä sanoin, et sä meet melkeen samaan kastiin niiden kanssa”, Ceps naurahti.
”No mikä on rotan tapanen, mutta ei rotta? Hiiri?” Autossa istuva kohautti vain hartioitaan ja virnisti sitten.

Itse siirsin katseeni kuitenkin vaiteliaaseen mieheen. ”Allu, hei. Sä voit varmaan armahtaa mua sen verran, että voin tulla kyy…”
”EHEI!” Cella nauroi. ”Sun pitää ansaita pullat. Me lämmitetään sulle valmiiksi kaakaota ja muista tulla nopeesti ennen kuin kaikki loppuu! ALLU AJA!”
Ennen kuin mä ihan tajusin, että mitä just oli käynyt niin näin vaan kuinka auto kaartoi hiljalleen pois näkyvistäni. Taisin seistä siinä sateessa varmaan puoli minuuttia kulmat koholla ja kädet levitettyinä puoliksi sivuille. Mä olin oikeesti erittäin hämmentynyt. Niin helposti hylätty keskelle armotonta maailmaa. Pitäis alkaa varmaan harrastamaan sitä lahjontaa…

Sade loppui parahiksi jatkaessani matkaani ja ajattelin ottaa jälleen muutamia juoksuaskelia. Vasta sitten tajusin taas, että Seppelehän oli ihan tossa vieressä. Parkkipaikalle saavuttuani pysähdyin hetkeksi hengähtämään ja avasin vaaleat hiukseni nutturalta. Kun tämän pituiset hiukset kastuivat, niin tuntui, että päässä olisi jyskyttänyt joku kilon paino.

Talliin asti päästyäni melkein törmäsin Robertiin rappusten yläpäässä, sillä niin kiireellä olin menossa hakemaan kaapilleni kuivia vaatteita.
”Sori!” huudahdin hypätessäni juuri parahiksi toisen edestä pois. Harryn omistaja kuitenkin pysähtyi ja nähdessään minut tämän kasvoilla kävi hyvin mietteliään näköinen ilme.
”Oh… you look kinda..”
”Näytän varmaan rotalta?” Jatkoin Robertin lausetta aika vakavalla äänellä, mutta lopuksi naurahdin. ”Cella väitti, että näytän siltä karvaselta papanoitsijan tapaselta, mutta aika sama se varmaan on.”
Huomasin toisen kasvoilla käyvän nopeasti jonkun hymyn tapaisen.
”Well.. olisin ehkä sanonut jotain muuta, mutta…” Robertin lause tuntui loppuvan hieman kesken, mutta mies vain kohautti olkiaan kuin päättääkseen sen keskustelun.

Vartin päästä pääsin vihdoin oleskeluhuoneen puolelle vaihdettuani tallikamat päälleni. Mikä tärkeintä: kuivat sellaiset. Olin saanut hetken puristella hiuksistani ylimääräisiä vesiä vessan lavuaariin, mutta sen jälkeen tunsin oloni enemmän ihmiseksi. Varsinkin kun olin letittänyt ne edelleen siistimpään kuosiin, enkä näyttänyt ihan metsästä karanneelta peikolta (olikohan se se rotan sukulaissielu?). Oleskeluhuoneessa sain onneksi antaa mieleni levätä muiden hoitajien keskellä ja juuri parahiksi ehdin nappaamaan Cellan luvatun pullan palasen. Pöydällä oli nimittäin viimeinen versio sellaisesta. Mä en tiedä, mitä mä olisin sanonut sille edellisestä jos en olisi saanut lohtusyötävää. (Ahne mikä ahne. Ruoka kelpasi aina.)

Kahvittelutuokion jälkeen löysin itseni hinkkaamasta Soltun turpahihnaa kostealla sienellä, istuen tyynesti satulahuoneen penkillä. Salma toisti vieressäni samankaltaista urakkaa, tosin Bonnien satulalle. Tuulia taas istui vain katselemassa puuhiamme tai selailemassa kännykkäänsä. Hän oli ollut nopein hoitohevosensa kamojen putsauksessa ja minä taisin olla auttamattomasti se hitain tyyppi.

”Ada, eikö toi muka ole jo hyvä?” Tuide kysyi ja nostin katseeni nahkaosasta häneen. Sitten vilkaisin käsissäni olevaa turparemmiä ja naurahdin.
”Ei. Tässä on vielä vaikka kuinka paljon likaa!”
”Kuin tarkasti sä vedät niitä?” vaaleaverikkö hymyili ja kohotti toista kulmaansa samalla.
”Usko pois. Jos varusteista vois nähdä peilikuvansa, niin Soltun varusteet olis varmaan lähimpänä sitä mahdollisuutta”, Salma virnisti vuorostaan noustessaan penkiltä ylös viemään ponin satulaa omalle paikalleen. ”Ada, sun pitäis hankkia mikroskooppi, niin saisit vielä tarkempaa jälkeä.”
Vilkaisin Salmaa ja mua alkoi jostain syystä naurattamaan ihan hirveästi.
”Niin varmaan pitäis! Mutta hei, tää homma on oikeesti aika rentouttavaa kun ei oo kiire mihinkään ja mua ei tosissani huvita vielä kävellä kotiin. Antaiskohan Anne mun jäädä nukkumaan talliin?”
”Ääh.. ” Tuulia tokaisi. ”Kassu ajais sut viimeistään luudalla ulos tallista.”
”Se voi olla”, harmistelin. ”Ehkä pitäis lahjoa sekin.”

”Mikset kysy joltain kyytiä? Varmasti joku voi sut heittää. Mäkin, ellen lähtis jo nyt tallilta ja sä taisit haluta liikuttaa Soltun vielä”, Salma totesi ja mietin asiaa hetken mielessäni.
”Mä en tiedä keneltä mä uskallan kysyä kyytiä. En ainakaan enää Aleksanterilta!” vedin kasvoilleni lähes pelästyneen ilmeen. ”Taksi vois olla hyvä”…
”Eäh, kyllä joku sut kuskaa kun tarpeeksi kiltisti pyydät”, Tuulia hymähti.
”Tai sitten mä alan oikeasti rotaksi ja salamatkustan jonkun kyydissä.”
Salma vilkaisi mua aluksi aika kysyvästi, mutta sitten tajusi.
”Tarkoititko jänistä?”
”Noh, voin mä sekin olla.”

[Anne]

Keväinen kouluvalmennus 28.4.2016

Kentän uudet aidat hohtivat kulumattomuuttaan, kun aloittelimme Adan ja Soltun kanssa valmennusta. Solttu oli hieman hätäinen, kuten usein ennenkin ja saimmekin tehdä paljon töitä, että se alkoi kuunnella ja odottaa ratsastajaa. Muistuttelin Adalindia pehemästä kädestä ja siitä, ettei jää vetämään vastaan, jos solttu painaa kuolaimelle ja ryystää eteenpäin. Nopeat avut ja oma paketti kasassa, jolloin hevonen alkaa kuunnella.

Laukassa Solttu oli tänään paras, se otti takaosaa alleen ja tuli pehmeämmäksi edestä, vaikkakin välillä painui kuolaimen taaksen, jolloin muistuttelin Adaa nopeasta pohkeestä, jotta Solttu taas tuisi kuolaimeen.

Kokonaisuudessaan parivaljakko on kehittynyt talven aikana ja nyt kesää kohden treeneihin saa lisätä myös esteitä ja monipuolisuutta, ihan Soltun pääkopan takia. Ori oli innokkaan herttainen ja yritteliäs, vaikka omapäisiä hetkiä tulikin.

Hieno Solttu ja Adalind välikäyntien aikana.

Spessu Adalindille!

[Adalind]

Oih, aivan ihana kuva Anne! ^^

21
Maanantai. Eihän silloin voi sattua mitään hyvää?
16.5.2016

Anne oli viime kuussa muistuttanut minua siitä, että oli tärkeää monipuolistaa Soltun treenejä ja vaikka olin maastoillut koulutuuppailun lisäksi varsin ahkerasti, niin esteiden hyppiminen kannatti myös ottaa ohjelmaan mukaan. Silti se oli vähän jäänyt. En tiedä olinko jotenkin kasvanut sisäisesti tässä vuoden sisällä ulos entisestä minästäni, sillä viime keväänä minä olin ollut vielä henkeen ja vereen esteratsastaja. Esteratsastaja, joka ei koskaan, ei siis todellakaan koskaan olisi kuvitellut, että minusta olisi kuoriutunut pesun kestävä kouluratsastaja. Niin vain oli sattumusten kautta käynyt kun esteillä käyneen onnettomuuden jälkeen tajusin, että koulutuuppailu olikin se mun juttu. Mä en viime kevään jälkeen ollut hypännyt kertaakaan ennen kuin Solttu saapui elämääni. Sen jälkeen olin mennyt joskus harvoin puomeja ja pieniä esteitäkin ehkä vain todistaakseni itselleni, etten pelkää. Olin mä huhtikuussa osallistunut jopa Pirren estekurssille virkistääkseni esteratsastuksen saloja, mutta silti se laji ei enää sykähdyttänyt samalla tavalla kuin viime keväänä. Kuitenkin, koska mä hoidin orin liikuttamisen, niin esteiden hyppiminen sai luvan alkaa kuulumaan viikko-ohjelmaamme. Erityisesti sen takia, koska mä olin tänään kirjoittanut estekilpailuiden listaan oman nimeni. Ihan vain siksi, että saisin lisättyä motivaatiotani treeneihin.

Salma tuli mun onneksi hyppäämään maneesiin samaan aikaan Bonnien kanssa. Mä painotin sille toden teolla, että mä en 60cm korkeampaa hyppäisi ja se oli sille ihan fine, koska sekään ei ajatellut korkeaa hypätä. Vähän tekniikkaa hiota ja muuta sellaista simppeliä. Salmalle tosin pienet 60cm esteet olivat lähinnä verryttelyn roolissa, joten sovittiin, että minä hyppään ensin noilla matalemmilla. Puomien nostajaksi valikoituneet Oona ja Anni nostelivat sitten puomeja lähinnä minun jäljiltäni.

”Ada! Jotain ajatusta tohon ratsastukseen!” viimeisimmän puomin tiputuksen jälkeen sain kuulla vähän noottia Salmalta, joka handlasi nämä esteet selvästi paremmin kuin minä. ”Ajattele tätä kouluratsastuksena, jossa on vaan muutama hyppy mukana. Sun ratsastus näyttää melkein siltä kun et olis ikinä koskenutkaan hevoseen”, toinen vielä virnisti ja minä lähinnä irvistin takaisin.
”Mä en vaan jotenkin osaa keskittyä tänään tähän hommaan”, myönsin siirtäessäni Soltun käyntiin. ”Mä niin paljon mieluummin vain ratsastaisin sileellä ja tekisin vaikka sulkuväistöjä ja muita koulujuttuja!”
”Hölmö”, Anni naurahti esteiden viereltä. ”Esteethän yleensä vaan piristävät menoa”.

Kohautin olkiani ja yritin uudelleen yrittää hypätä suoraa kahden esteen lävistäjää. Laukkasin ensin maneesia ympäri ja hain napakkaa letkeää laukkaa. Yritin koko ajan vain unohtaa ne esteet ja saada Solttua vain kunnolla avuille. Saatuani alle suoraan ja tasapainoisesti kulkevan pienhevosen, käänsin orin linjalle. Solttu meinasi siinä kohtaa painaa vähän kädelle kun se alkoi innostumaan edellä olevista hypättävistä kohteista. Muistin kuitenkin Annen neuvon ja käytin jalkaa napakasti, jolloin sain hevosen kantamaan itse itseään. Laskin mielessäni samalla askeleita esteille ja kun huomasin, että askeleet eivät sovi väliin niin pyysin Solttua hyppäämään esteen hieman haluttua aiemmin. Esteiden välissä korjasin tempoa sitten hieman eteen ja seuraava hyppy olikin sitten erittäin hyvä, jopa omasta mielestäni.

”Noni! Edistystä!” Oonakin virnisteli Annin vierestä ja tyydyin vain pyörittämään päätäni.
”Mä voisin lopetella tältä päivältä. Onnistuneeseen suoritukseen, you know?” hymyilin ja taputin hienoa ratsuani kaulalle. Mä en tosissaan ollut tänään estetuulella, joten tähän hätään oli hyvä vain antaa olla ja yrittää joku toinen päivä uudestaan. Pitäisi vaikka yrittää änkeytyä joku päivä Pirren tunnille niin olisi koko ajan joku, joka käskisi mitä pitää tehdä. Sileällä mä osasin ratsastaa jo aika hyvin itsenäisestikin, mutta esteillä ajatus pääsi yhä liiaksi karkailemaan.

Anni päästi minut ja Solttulaisen pois maneesista, sillä ajattelin lähteä vielä kävelemään maastoon. Pihasta pois päästyämme annoin orin hetken aikaa vielä ravailla rennosti, jotta sen lihakset palautuisivat paremmin tuostakin treenistä. Jos sitä kunnon treeniksi edes pystyi kutsumaan (not). Pyysin Solttua venyttämään kaulaansa enemmän eteen ja alas, ja sitten kun se tuntui sopivan letkeältä, siirsin sen takaisin käyntiin. Rapsuttelin oria sään ympäriltä ja olin niin kiitollinen siitä, että se oli tullut elämääni.

Käveltyäni varmaan vartin verran metsäteillä käänsin suomenpienhevosen takaisin kohti Seppelettä. Oloni oli sillä hetkellä jotenkin niin rento, että taisin järkyttyä aika pahasti kun näin tallille vievän tien päässä kaksi tuttua hahmoa. Kaksikko halasi toisiaan tyytyväisen näköisenä ja toisen osapuolen lähtiessä kävelemään paikalta pois, ohjasin Soltun kaverini luokse.

”Tuulia?” ääneni tuntui jotenkin todella kysyvältä ja olinkin itse erittäin hämmentynyt näkemästäni. ”Mitä sä Mikun kanssa teit?”
Pysäytin Soltun kultakutrisen kohdille ja ori alkoi välittömästi hamuamaan turvallaan tyttöä kohti. Herkut näköjään aina mielessä.
”Ööm… siis… etkö sä oo kuullut?” Tuulia aloitti hieman takerrellen ja blondi katseli selvästi tutkivan sekä ehkä varovaisen oloisena minua.
”No en mä varmaan kuulis tuosta äskeisestä keneltään muulta kuin sulta”, hymähdin mietteliäänä, sillä olin edelleen ehkä pienesti järkyttynyt. En tosissani halunnut uskoa mitä Tuulia seuraavaksi sanoi.
”Me ollaan Mikun kanssa taas yhdessä”, kaverini sanoi ja olin sillä hetkellä täysin vaiti. Olin sanaton. ”Se pyys anteeks ja…”

En kuitenkaan jaksanut kuunnella vielä selityksiä asialle. Muistin vieläkin kuinka paljon Miku oli satuttanut Tuikkua, eikä vain häntä. Miku oli satuttanut teollaan myös Wenlaa. Nähdessäni joka viikko kaksikon karttelevan toisiaan, se teki pahaa. Kenenkään pojan ei pitäisi tulla koskaan ystävysten väliin. Ei siis koskaan. Silti niin oli käynyt. Ajattelin kuitenkin, ettei syy ollut kummankaan. Ei Wenlan, eikä Tuulian, sillä Miku oli tämän kaiken pahan alku ja juuri. Ajattelin, että joku päivä tytöt ymmärtäisivät toisiaan paremmin ja kaikki olisi taas hyvin. Se mikä teki kuitenkin eniten pahaa, oli se, että olin nähnyt miten paljon Tuuliaa oli sattunut Mikun teko. Olin lohduttanut ja tukenut kaveriani vaikka kuinka paljon. Tunsin oloni jopa petetyksi kun kaiken tämän jälkeen Tuikku palasi Mikun syliin. En ymmärtänyt tilannetta lainkaan, en tosiaan.

”Se satutti sua”, sanoin yllättävän rauhallisella äänellä, sillä en vieläkään tiennyt täysin mitä tunsin sisälläni. En tuntenut vihaa, en surua, vähiten iloa Tuulian puolesta. En ollut katkera, olin ehkä eniten pettynyt. Se, että olin auttanut tallikaveriani hädän keskellä. Oliko se kaikki ollut turhaa? Olin ainoastaan hämmentynyt sillä hetkellä.
”Ada.. mä rakastan sitä”, Tuulia yritti. ”Etkö säkin usko toiseen mahdollisuuteen?”
”Mä en tiedä enää mihin uskoa”, vastasin ja äänestäni kuvastui vihdoin se tunne, joka eli suurimpana sisälläni. Pettymys. ”Ei tollasille anneta toista tilaisuutta. Se voi tehdä saman kohta uudestaan. Sä ansaitset Tuikku parempaa kuin sen”.
”Mä en usko, että se tekee. Sekin sanoi rakastavansa mua.”
Pyöritin päätäni epäuskoisena.
”No… asia on sun päätös. Mun silmissä se ei kuitenkaan tee Mikusta yhtään parempaa ihmistä ja mä en voi antaa sille anteeksi, että se satutti mun kavereita. Jos sä annat… äh… mä en halua kuulla siitä pojasta enää mitään.”

Sen sanottuani pyysin Soltun jatkamaan käynnissä matkaansa Tuulian ohitse. Ei tää juttu kuulunut edes mulle. Loppupäivän olin kuitenkin niin häkeltynyt, että olin tiuskinut jopa Cellallekin jostain mahdottoman tyhmästä asiasta. En mä yleensä ikinä tehnyt niin. En minä ollut sellainen. Siispä kun olin saanut palautettua Soltun pihattoon, löysin itseni pian Jutan ja Robertin vierestä katselemasta Harrya. Varsa, se jos mikä vei ajatuksen muualle. Oli se varsa sitten vielä miten näkymättömissä, oli sellainen silti olemassa.
”Se potkiikin välillä”, Robs oli maininnut ja se sai minut innostumaan asiasta ihan uudella tavalla. Seppeleeseen tulisi tosiaan pian uusi varsa.

[Adalind]

22
Valheelliset ajatukset
8.6.2016

Olin juuri tullut ratsastustunnilta ja olin nyt vessassa vaihtamassa kulahtaneet ratsastushousuni vielä kulahtaneempiin collareihin. Isäni ei välittänyt hevosjutuista tuon taivaallista, joten sain vain haaveilla Horzen nettisivuilla komeilevista ratsastusvarusteista. Ehkä saisin joku päivä säästettyä rahani edes niihin housuihin, mutta en vain osannut säästää sitä rahaa lainkaan. Aina ne menivät muihin vaatteisiin, elokuvalippuihin tai muihin varsin turhiin juttuihin. Tallilla käydessä sitä sitten harmitteli kun ei ollut priimaa tavaraa päälle pantavaksi. Sen lisäksi koko hevostouhu alkoi hetkellisesti väsyttämään, sillä tunnilla oli mennyt tänään niin surkeasti. Huiska ei ollut totellut apujani yhtään ja se oli ollut ihan rautakangen tuntuinen. Tuntui, etten osannut ratsastaa yhtään!

Nappasin lattialta muovikassini ja kiiruhdin kävelemään ulos tallilta. Kaverini Eveliina, eli siis Eve kuitenkin huomasi minut ja nappasi minut matkaansa katsomaan kentän laidalle joidenkin ratsastusta. Me tykättiin nimittäin molemmat katsoa muiden ratsastusta sen jälkeen kun Pirre oli sanonut, että muiden ratsastusta katsomalla voi oppia paljonkin uutta. Seisottiin sitten kentän laidalla katsomassa kun Bonnie ja Solttu ratsastajineen tekivät kouluratsastusjuttuja. Mä en muistanut kummankaan ratsastajan nimeä, mutta tiesin, että molemmat ratsukot olivat sponssiratsastajia. Mä tiesin muutenkin kaikki hevoset. Ihmiset olivat mulle tuntemattomia ja ihan syystä.

Katsoin kuinka Bonnie ja Solttu ravailivat rennosti puomien yli. Molemmat ratsukot menivät todella hyvin ja olin ehkä vähän kateellinen kun itse en saanut hevosta kulkemaan läheskään yhtä hyvin kuin nuo. Eve huokaili vieressäni, että joskus se haluaisi mennä yhtä hyvin kuin Salma. Mä en tiennyt kumpaa ratsastajaa se tarkoitti sillä nimellä, mutta luulen, että se oli se Bonnien ratsastaja. Poni nimittäin ylitti juuri yhden esteen taitavasti ja Eve oli selvästi enemmän esteratsastaja.

Huomasin yhtäkkiä kuinka Soltun selässä harjoitusravissa istuva tyttö vilkaisi minua. Hämäännyin siitä hieman, sillä olin kuvitellut olevani näkymätön kaikille hoitajille ja erityisesti sponsoriratsastajille sekä yksäreiden omistajille. Näköjään en ollutkaan ja vedin kasvoilleni leveän hymyn, ettei toinen vaan saisi minusta nyrpeänaamaista kuvaa! Solttu ratsastajineen ohitti minut ja jäin katsomaan tarkemmin tämän ratsukon puuhia. Tyttö vaikutti ratsastavan hyvin, mutta ensin mun katseeni nauliutui tämän vaatteisiin. Blondi oli kuin suoraan jostain ratsastusvaate-katalogista vedetty. Kaikki vaatteet olivat niin tiptop ja siistit, että ihan varmasti ratsastaja vain ratsasti ja antoi jonkun muun hoitaa hevosenkin. Pieni kateudenpisto iski minuun jälleen katsoessani likaisia ja kulahtaneita housujani. Olisi ollut aika hienoa jos mäkin olisin voinut ostaa tuollaisia merkkivaatteita ja ratsastaa Soltun tai Bonnien tapaisella hevosella tai ponilla... mutta en mä voinut.

** ** ** ** **

Ravailin Soltun kanssa kentällä ylitellen satunnaisesti aina pari puomia. Salma oli ratsastamassa kentällä kanssani ja minusta poiketen, kaverini hyppäsi myös esteitä. Mä en halunnut, en tänään. Puomit riittivät oikein hyvin tämän päivän treeniksi. Kyllä mä esteitäkin olen hypännyt, niin kuin Anne oli reilu kuukausi sitten neuvonut, mutta en mä vieläkään ollut tottunut siihen ajatukseen täysin. Adalind Larsson, esteratsastaja. Ei, se ei enää kuulostanut oikealta, vaikka vuosi sitten se oli oikeinta mitä olin tiennyt. Nyt mä olin kadoksissa. En siis tuon asian suhteen. Tiesin kyllä olevani nykyään Danin kaltainen vannoutunut kouluratsastaja, en vain läheskään yhtä taitava vielä. Muuten kuitenkin tunsin itseni kadonneeksi. En enää tiennyt kuka minä olin. Hevoset olivat aina olleet lähellä sydäntäni ja olen jo pitkään haaveillut johonkin siihen liittyvästä ammatista. Olin valmistunut tänä keväänä lukiosta suhteellisen hyvin arvosanoin ja koko kevään oli pyöritellyt päässäni erilaisia jatkosuunnitelmia. Halusin, että hevoset olisivat olleet minun suunnitelmani, mutta lopulta mä olin jättänyt koko asian sikseen. Mä olin luovuttanut unelmani kun olin kuunnellut vanhempien saarnan TAAS siitä, että hevoset eivät olleet ammatti, vaan lapsellinen harrastus, mikä mun pitäisi jo lopettaa. Mä olin kuulemma AIKUINEN, joten mun pitäisi jättää heppailut jo nuoremmille.

Siinä asiassa en ollut samaa mieltä, mutta sana ”aikuinen” kuulosti hassulta. Mä en tuntenut itseäni sellaiseksi, vaikka olenkin ollut täysi-ikäinen kohta vuoden verran. Silti se sana jäi vähän kalvamaan. Jos mä kerta olin jo aikuinen, kuten mun vanhemmat niin kovasti väitti, niin miksi mä annoin niitten puuttua mun elämään? Miksi mä annoin mun vanhempien vaikuttaa unelmaani ja antaa elämäni kulkea siihen suuntaan mitä mä en halunnut. Niin mä olin kuitenkin jo tehnyt ja jatkoin työn tekemistä vanhempieni firmassa, josta mä tienasin rahaa oikeasti aika kiitettävästi. Rahan vuoksi sen työn tekeminen olisi pitänyt hitto olla maailman oikein asia, mutta en mä vaan tykännyt siitä. Se ei ollut mun juttu. Pitkän työpäivän jälkeen tunsin olevani oikeassa paikassa vasta päästyäni Seppeleeseen.

Istuin harjoitusravissa ja yritin tehdä aika perusjuttuja Soltun kanssa. Silti tuntui, että tänään mikään ei onnistunut edes sen kanssa. Tiesin, että se johtui ainoastaan siitä, etten keskittynyt. Mä kyllä ratsastin, juu, mutta silti mä en ratsastanut. Mä keikuin hevosen selässä yrittäen tehdä asioita niin kuin muistin, mutta mä en osannut keskittyä täysin, jotta ratsastus olisi ollut ainoa asia sillä hetkellä päässäni. Mä ajattelin vain kuinka pettynyt mä olin itseeni. Siinä istuessani Soltun selässä mä tunsin itseni jotenkin valheelliseksi. Käytin ”väärin” ansaittua rahaa uusiin vaatteisiin, autoon ja asuntoon. Harvalla minun ikäiselläni oli edes omaa asuntoa, joka oli siis todella ihan oma, eikä vuokrakämppä. Se miksi ajattelin rahan olevan väärin ansaittua, niin se tuli vain siitä kun ajattelin kuinka mä huijasin itseäni. Mä en ollut tällainen luovuttaja, en ollut enää minä. Elin valheessa, jonka olin ihan itse luonut.

Vilkaisin kentän laidalla seisoskelevaan tyttöön päin, joka hymyili minulle. Ruskeatukkainen näytti niin onnelliselta hymyillessään siinä ja hitto, että olin siinäkin väärässä. Jos olisin tiennyt mitä tuo ajatteli oikeasti, niin olisin varmaan tajunnut, että vain pelkät ajatukset olivat unelmiemme esteenä. Asioille piti tehdä jotain jos halusi jotain. Kuka tahansa taas pystyi tekemään asioita. Joskus asioiden tekeminen oli helppoa, joskus vaikeaa, mutta aina mahdollista. Sillä hetkelläni katsoessani hymyilevää hahmoa, niin halusin sillä hetkellä olla juuri hän. Huoleton, vaatteet hyvin rennot ja housuissakin näkyi kuivunut kuolatahra. Ajattelin, että jos olisin voinut vaihtaa elämäni hänen kanssaan, olisin varmasti ollut maailman onnellisin ja olisin uskaltanut tarttua oikeasti unelmiini. Ai, että olin väärässä. En ollut maailman ainoa ihminen, jolla oli ongelmia. Kaikilla varmaan oli, mutta ne olivat erilaisia.

Seppeleessä oli tapahtunut viime aikoina niin paljon. Tuulia esimerkiksi oli Mikun kanssa (jota mä en vieläkään katsonut hyvällä, mutta olin vaan ilonen jos Tuikku ei siitä pojasta maininnut mitään mulle. Jos olisin nähnyt Mikun jossain, niin todennäköisesti en voisi olla sanomatta jotain ikävääkin), ja ystäväni varmaan harmisteli sitä kuinka harva katsoi hänen rakkauttaan hyvällä. En tiennyt hirveästi Andrein ja Inksun jutusta tai väleistä, mutta nähdessäni heidät kerran juttelemassa, tiesin eleistä heti, että kaikki ei ollut hyvin, ei heilläkään. Entäs sitten Emmy? Olin vähän vahingossa sattunut kuulemaan tämän ahdingosta, mutta hänellä oli varmasti hyvin rankka vaihe elämässään. Myös Robert tuntui olevan joskus paineissaan Harryn varsan suhteen (varsa oli muuten ihan super söpö!) ja kun varsa oli kellahtanut laukkaillessaan turvalleen, niin ai että Robs pelästyi, että ei kai varsa taittanut niskojaan. Jokaisella taisi olla jotakin ja tuossa nyt oli vain muutama esimerkki. Kaikkeen ei voinut vaikuttaa, sillä mä en esimerkiksi olisi halunnut nähdä sitä kun Robert käärisi varsan ihan oikeasti pumpuliin ja ties mihin pehmusteisiin. Mä kuitenkin olisin voinut vaikuttaa elämääni, todellakin olisin voinut. Voisin vieläkin, mutta en ihan heti. Kouluihin ei voinut hakea ihan joka päivä, enkä mä vieläkään täysin tiennyt mitä mä halusin.

Ratsastuksen jälkeen löysin itseni jälleen kerran yläkerran sohvalta. Inkeri puhui jotain uudesta ylläpitoponistaan, joka asui nykyään Mallaspurossa Lynnin ja Danin luona. Blondi ei kuulemma olisi halunnut koko ponia ja ties mitä muuta tämä kertoi siitä.
”Mä olisin kyllä hurjan onnellinen jostain tollasesta”, hymähdin väliin ajattelematta asiaa oikeastaan pidemmälle. ”Olis kiva jos mulla olis Soltun lisäksi toinenkin hevonen hoidettavana.”
”No mikset hanki?” Wenla kohotti kulmiaan katsahtaessaan minuun. ”Luulis, että sä nyt jos kuka pystyisit”
”Eikö sulla muuten ollutkin se varsa?” Tuulia puolestaan katsahti minuun mietteliäänä ja pyöritin päätäni.
”Ei tai juu oli mulla kyllä. Se tosin oli mulla vaan osaomistuksessa ja joku halus ostaa sen sitten kokonaan. Mulle kävi, sillä olin lähinnä rahallisesti apuna sen kasvatuksessa. Mä haluaisin kuitenkin vähän valmiimpaa tapausta. Joku puoliverinen vois olla siisti.”
”Kysy Pirreltä tai Danielilta jos ne tietäis jostain myytävistä hevosista. Nehän valmentaa muita ihmisiä, ainakin Dani, niin sehän vois tietää jos jollain olis myytävänä kiva peli”, Anni puuttui puheeseen ja kohautin olkiani.
”Nii.. en vaan oo kovin varma onko hevosen ostaminen kokonaan omaksi järkevää. Pitäis olla joku tallipaikkakin ja vaikka mitä muuta.”

Kuitenkin, vaikka sillä hetkellä en olisi voinut kuvitellakaan hevosen ostamista, niin kotiin päästyäni se tuntui toisaalta aika hyvältä mahdollisuudelta. En hakenut hevosaiheisiin kouluihin, mutta nyt kun tein töitä niin voisin Soltun lisäksi ottaa yhden hevosen lisää. Se voisi auttaa jopa ratsastuksellisessa kehityksessäni ja ehkä joskus tulevaisuudessa olisin sen verran taitava ratsastamaan, että voisin vaikka valmentaa muita? Pieni toivo oli herännyt sisälläni. Ehkä en ollutkaan ihan hukassa, tarvitsin vain suunnitelman.

[Adalind]

23
Kisapohdintaa
22.6.2016

Seppeleessä kaikki puhuivat juuri menneistä kisoista ja mä olin suhteellisen tyytyväinen omiin suorituksiini. Erityisesti sen takia, että ne olivat mun ja Soturin ekat yhteiset kisat. Eniten mua tais hävettää se, että kesäkuun alkaessa myös ratsastus oli jäänyt lähinnä läpiratsasteluksi ja Soltun motivoimiseen uudella tasolla (rentoa puksuttelua maastossa, köh köh). Varsinaiset treenit.. ne noh... vähän jäivät. Mä itse asiassa unohdin koko kisat ennen kuin paria päivää aikasemmin kuulin Annin mainitsevan kisoista ja Väiskistä muutaman sanasen. Silloin tajusin, että ei hemmetti; mäkin osallistuin. Mun onneksi mä kuitenkin osasin helppo b -radan jo ulkoa, koska ennen kuin ryhdyin the true kouluratsastajaksi, niin mun vanha esteopettaja oli pitänyt ihmeen tärkeenä just sitä helppo b -rataa. Joten sitä mä olin puksutellut useammin kuin kerran menemään ratsastuskoulun tuntihevosilla.

Helppo a taas oli minulle aika vieras käsite ja viimeiset päivät harjoittelin rataa varsin ahkerasti. En kuitenkaan saanut minkäänlaista tatsia koko hommaan, jolloin keskityin liikaa yhteen tehtävään kerrallaan, jolloin muu rata jäi pimentoon. Sama meno jatkui itse asiassa kisoissa radallakin ja mulle oli tullut ihan kamalasti rikkoja sekä hätiköityjä ratkaisuja (ei perkele, laukka piti nostaa tästä... vai pitikö?). Joten mä oikeesti ihmettelin mun suorituksen jälkeen, ettei me oltu edes ihan vikoja. Kolmanneksi vikoja oltiin, okei, muttei sentään ihan vikoja. Ajattelin kuitenkin, että mulla olisi hyvä mahdollisuus saada edes vähän parempi sija, jos treenaisin oikeasti niin hyvin, että osaisin koko radan ulkoota vaikka silmät kiinni ja jos joku poistais siitä yhden kohdan, niin tietäisin heti mikä se olisi.

Helppo b oli sitten mennyt paremmin ja se oli ollut sellainen ok rata. Soturi kulki kivasti ja rentona, kaikki oli hyvin, mutta me enemmän talsittiin rata puoliunisena hyvin läpi kuin oltaisiin oikeasti annettu kaikkemme. Mun kunnianhimo koki varsin kovan kolahduksen kun päivän jälkeen tajusin, että mä en ollut pannut parastani. Kaipasin selvästi lisää kokemusta Soltun kanssa kisailusta. Napattiin me sentään kuitenkin kolmas sija!

Seuraavana päivänä koitti estekilpailut, johon mä edelleen Annen sanat mielessä olin osallistunut. Ihan vain näyttääkseni, että kyllä me hallittiin sekin puoli ihan tarpeeksi hyvin. Edellisestä päivästä olin myös ottanut opikseni ja tunsin itseni paljon voitonhaluisemmaksi sekä tarmokkaammaksi. Se sai Solttuunkin uutta virtaa ja saatiin vedettyä kuudenkympin rata täysillä läpi. Välillä ori olisi saanut olla vähän tasapainoisempi kaarteissa, mutta kouluratsastajan pikkutarkka puoli hävisi sillä radalla ja entinen esteratsastaja astui esiin. Ja niin, me voitettiin se luokka.

Joten, kisat menivät minun ja Soltun osalta hyvin, mutta en silti ollut toisaalta tyytyväinen omaan panokseeni. Jospa ensi kerralla osaisin petrata vähän paremmin loppuun asti. Oli kiva pärjätä kun oikeasti tiesi ansainneensa sen menestyksen, mutta kun sitä ei toisaalta oikeasti ansainnut niin oli vähän tyhjä olo. Se koski tosin lähinnä vain koulupuolta.

saa nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan

[Adalind]

Kari kesän vei
11.7.2016

Solttu oli tullut eilen talliin ansaitulta lomaltaan ja vaikka kuinka olin ajatellut liikuttavani sen tänään, jotta päästäisiin hiljalleen aloittamaan treeni, niin en voinut sen selkään mennä. Olin nimittäin eilen tippunut itsekin kirjaimellisesti kesäpilvistäni, sillä veneilyni ei päättynyt onnelliseen hymyyn. Ainakin sain huomautuksen, että älä ikinä anna poikien (miesten) leikkiä moottoriveneellä varsinkaan jos perheesi omistaa sen. Se siitä vastuullisesta veneen lainaamisesta... Eniveis, homma oli mennyt niin, että olin antanut veneen ohjaimet Samuelille ja itse olin nauttinut coca-colaa seisoen keulassa. Luotin tasapainooni liiankin paljon ja hifistellessäni kesäfiiliksiä, en huomannut kuskin huomaamattomuutta merimerkeissä, vaikka itse tunsin alueen todella hyvin. Soutuvene olisi varmaan mennyt siitä kohtaa näppärästi yli, mutta moottori kolahti kivasti kiveen ja siinä ei sitten enää seisottu. Coca-colakin sai siinä siivet (tosin vain hetkeksi. Onneksi en ollut tölkki). Ei siinä niin hurjan pahasti käynyt, mutta kolautin jalkani sen verta pahasti, että sain pari päivää ontua kepin kanssa.

Silti halusin nähdä Soturini, sillä se oli aina itselleni mieltä parantava asia. Rakastin sitä pienhevosta enemmän kuin pelkäsin isäni uhkauksia palkan puolittamisesta. Kuulemma jos olisin valmis menemään tallille, olisin valmis tekemään töitäkin. Eihän se kuitenkaan ollut lähellekään sama asia, eihän?

Linkutin yhden kepin varassa Soltun luokse pihattoon ja aidalla sain todistaa hevoskuiskaajan taitojani(jotka olivat todella harvassa), sillä ori käveli vislauksen kuultuaan suoraan luokseni. Rapsutin tummanrautiasta aidan välistä ja lässytin sille sellaisia asioita, että Kasper Laineen aivot olisivat kokeneet turmion, jos olisivat sattuneet paikalle. Onnekseni sain nauttia jälleennäkemisestä rauhassa. En nimittäin olisi halunnut kenenkään kuulevan tätä lässynlää puolta itsestäni.

Rapsuteltuani karvakaveriani tarpeeksi kauan, linkutin takaisin sisälle talliin, yläkertaan, koska kaipasin todella tumman sohvan (tummia? nahkaisia?) nautintoja. Huoneessa kävikin ilmiömäinen puheensorina ja tunsin heti tehneeni oikein tullessani tänne, enkä mentyä töihin rahaa tienaamaan. Vanhempien firmalla töitä tehdessä sai onneksi helpommin näitä asioita anteeksi... toivottavasti.

"Mitä sulle on tapahtunut?" Tuide huomasi heti yhden kepin kainalossani ja kaverini kommentti sai muutaman muunkin pään kääntymään suuntaani istuessani sohvan reunalle.
"Veneäksidentti", virnistin ja selitin lyhyen sekä ytimekkään tarinan tapahtuneesta (unohtamatta tietenkään colan mainitsemista).
"Mä jo ajattelin että SÄ olisit itse ajanut karille", Fiia hymähti ja mä vilkaisin sitä pahalla katseella *evil look*
"Mä nyt en aja mihinkään ojaan..."
"Sä ajoit talvellakin ojaan ja sitä paitsi, sä et voisi veneellä ajaa ojaan."
"No se nyt riippuu.." mietin. "Jos se oja on lähellä vettä niin miksei."
"Noh, kuka nyt ajaisi niin kovaa veneellä maalle, että päätyisi sitä kautta ojaan?" Fiia katsoi mua jo huvittuneena ja vilkaistessani sitten vaivihkaa Robertiin, sen silmät muuttuivat melkein pyöreiksi. Se varmaan luuli, että meinasin sitä. Käänsin kuitenkin pääni pois ja kohautin olkiani.
"No vahinkoja sattuu. Ei kukaan varmaan tahallaan karille aja."

Iloisen rupattelutuokion jälkeen sain kuulla myöhemmin Cellalta ties mitä juoruja tallilla tapahtuneesta. Joku oli jopa epäillyt Robertia homoksi ja silloin mä olin vain vakavana nyökkäillyt ymmärtäväisenä kun blondi selitti kaiken tapahtuneen asian tiimoilta. Nyökkäily loppui siihen kun Cella hiljeni ja mä huomasin, että se tuijotti mua. Se oli varmaan tehnyt sitä jo pari minuuttia, mutta en mä ollut huomannut. Ajatukset kulki nimittäin uusia raiteita, ainakin vähäsen. Mä en osannut kuvitella Robertia homoksi kun Britta oli kertonut kaikkea tuosta vaaleatukkaisesta tyypistä. Kaikkea sitä tapahtui. Lopulta olin etsinyt Ransun kesä- ja kisahoitajan Alviinan käsiini, sillä monet oli sanonut, että se tietää kaikesta kaiken. Ehkä se oli joku Seppeleläinen salainen agentti tai jotain. Kuitenkin mun oli ihan pakko käydä kysymässä sen tietoja. Enhän mä voinut jäädä jälkeen Seppeleen juoruista, varsinkaan kun mulla ei ollut muuta tekemistä.

[Adalind]

25
Kukkahattutäti ilman kukkia
11.8.2016

Harjailin Soturia vähän turhankin hyvin ja tarkkaan ulkona hoitopuomilla… Mikä sitten on liian hyvin harjattu? Varmaan sellainen, että et tarvitse enää show shinea kiillottaaksesi hevosen karvaa, koska näet peilikuvasi (ainakin melkein) jo valmiiksi sileästä ja puhtaasta karvapeitteestä. Mä kuitenkin rakastin hevosen harjailua, koska pystyin samalla etsimään mahdollisia turvotuksia, kipukohtia tai muita jumeja hevosesta ilman, että näytin hevosta tökkivältä kukkahattutädiltä. Paitsi hetkinen, sitähän mä kuitenkin taisin olla. Ainakin sen hatun suhteen jos niitä kukkia ei laskenut. En mä kyllä tätikään tainnut olla (?), joten unohdetaan sittenkin se äskeinen. Auringon paisteen vuoksi mä kuitenkin olin pistänyt päähäni suuren vaalean lierihattuni, sillä tiedättekö mitä paahteessa tuntikausia seisominen aiheuttaa? Uskon, että tiedätte. Sen lisäksi olin erittäin helposti ruskettuvaa sorttia, vaikka monet väittivät, että blondit eivät rusketu kunnolla ja ne vielä palavat helposti. Kattia kanssa. Mä nimittäin olin vastakohta tuolle. Hyvä, että aurinko oli koko kesän aikana paistanut kuin ehkä viikon ja hipiäni oli ähempänä Soltun sävyä kuin valkoista. Sen lisäksi kukkana koko komeuden päälle jo valmiiksi vaaleat hiukseni olivat melkein jo valkoiset. Väriyhdistelmä oli aika huippu. Mietin jo bruneteksi ryhtymistä.

Lierihatun käyttämiselle paljastui myös toinen varsin hyvä käyttökohde. Nimittäin sen alle oli aika helppo piiloutua kun näkee kaksi erittäin tuttua henkilöä kävelemässä kohti. Tarkoitan tässä Tuidea ja Mikua. Ensimmäinen niistä nyt ei ollut tässä se pelottava kohde, vaan juuri se toinen. Se punatukkainen tyyppi. Eikä sitäkään voinut kyllä pelottavaksi sanoa, mutta en VIELÄKÄÄN ollut valmis puhumaan tuolle. Aivan sama oliko ystäväni antanut pojalle anteeksi vai ei, niin en ikinä tekisi sitä samaa virhettä. En anna koskaan anteeksi ystäväni satuttamista, vaikka oli aika ironista, että Tuide halusi minun antavan tälle jo anteeksi. Hyviä syitäkin kuulemma oli, mutta tässä tapauksessa en välittänyt. Kaipa tunsin itseni jollain tavoin petetyksi kun alkuun olin lohduttanut satutettua ystävääni, mutta silti ystäväni juoksi sen syliin, joka oli satuttanut häntä. Minua ei kuunneltu tässä tapauksessa ollenkaan, mutta toisaalta Tuiden sekä Mikun nähdessäni olin iloinen siitä. Ehkä oli hyvä olla väärässä? Edes sen mahdollisuuden tullessa mietintä listalleni, en ollut valmis kohtaamaan Mikua. En kyllä usko, että poikakaan sen liiemmin olisi halunnut tavata minua. Miksi olisi? Ehkä asiat menivät vain itsestään eteenpäin…

Valitettavasti hattuni alle ei mahtunut myös Solttua, joten piti selvästi alkaa uudelleen harkitsemaan kameleontin ostoa hevosen sijaan.
”Ai moikka Ada!” Tuikku huudahti iloisesti nähdessään minut harja kädessä Soturin vieressä. ”En meinannut eka tunnistaa sua kun sulla oli hattu päässä, mutta Solttu paljasti!”
Nostin lierihattuni siedettävämpään asentoon ja hymyilin ystävälleni lämpimästi. Samalla vilkaisin Mikua vähän turhankin paheksuvasti, jolloin poika katsoi parhaaksi hyvästellä Tuiden pikaisesti ja lähteä Ruskamäen suuntaan.
”Joo..no tota… onneks mulla on Solttu, niin en jää huomaamatta!” virnistin ja tiputin vihdoin käteeni unohtuneen harjan takaisin pakkiin.
”No pimeellä sitä vois olla aika huomata”, blondi tuumi.
”Nii…”

Pelottavan pitkä vaivautunut hiljaisuus.

”Olisitko halunnu lähteä mun, Yasminin ja Salman kanssa maastoon?” Tuide rikkoi yllättäen hiljaisuuden ja jouduin valitettavasti kieltäytymään. Olin nimittäin lupautunut menemään puominnostajaksi Annille ja sitä paitsi olin itse asiassa juuri käynyt Soltun kanssa kahluuretkellä Liekkijärven rannassa (kyllä, minä harjasin hevosen myös ratsastuksen kiiltoporsaaksi! Mikä lie pakkomielle hevosten harjaamiseen??).
”Pitää kattoo joku toinen päivä uudestaan”, ehdotin ja Tuulia nyökkäsi vaitonaisena.
”Joo niin pitää… ehdottomasti!”
Sen sanottuaan ystäväni hipsi sisälle talliin ja jäin hetkeksi katsomaan vain tämän perään. En ehkä ollut mikään puheliain tyyppi tänään ja jäin hetkeksi miettimään olinko pahoittanut blondin mielen jotenkin. Kohautin kuitenkin olkiani, sillä en voinut liian pitkäksi aikaa tuijottelemaan tyhjiä ovenrakoja. Puominnostajan hommat odottivat ja sitä paitsi olin aika varma, etten ollut vielä ihan samanlainen kuin Allu nykyään. Mikä lie syysmasennus menossa? Kunpa olisin vaan tiennyt totuuden…

Mulla oli nimittäin paha tapa sanoa asioita vähän liiankin suoraan ja juttelu yritykseni myöhemmin Aleksanterin kanssa ei mennyt ihan 10+ arvosanalla. Hups...

[Adalind]

26
Hyvä vaan, ettei ratsastusta opeteta muropaketin kyljestä
6.9.2016

Joku voisi sanoa sinulle, että auton ajaminen on helppoa. Eihän sinun pidä kuin kääntää rattia ja painaa kaasua. Kuulostaa helpolta, vai mitä? Entä kun menet ensimmäistä kertaa oikeasti ajamaan? Ei se ehkä kuitenkaan ihan niin helppoa aina ole, vaikka ei se auton ajaminen mitään kovin vaikeaa puuhaa loppujen lopuksi olekaan. Mua kuitenkin nauratti, miten Elli periaatteessa suolsi osittain valetta uudelle alkeiskurssilaiselle: ”kun käännät ohjasta, poni kääntyy ja kun painat jalalla, poni liikkuu eteenpäin. Se on ihan helppoa! Ei siihen tartte mitään muuta.”
Olihan se punatukkainen osittain oikeassa, mutta kävellessäni kentän ohitse Soltun kanssa kohti maastoja, mä mietin, että jos ratsastus olisi toiminut samalla tavalla kuin autokoulu niin mä olisin todennäköisesti ihan sekaisin. Teoriatunneilla oltaisiin selitetty kaikki avut niin tarkkaan läpi, ettei niitä voi kukaan normaali ihminen muistaa ja ensimmäiselle ajotunnille mennessä oltaisiin jo niin sekaisin, että hyvä jos koko hevosta tunnistaisi enää kavioeläimeksi.

Onhan se ratsastus helppoa kunhan sen osaa, mutta sanontahan kuului, että aina on uutta opittavaa tässä lajissa. Kukaan ei siis osaa kaikkea, joten ratsastus ei siis periaatteessa voi ikinä olla 100% helppoa? Ja onhan se ohjasta vetäminen helppoa, mutta kun itse ei ole enää alkeiskurssilainen niin pitää miettiä asioita pidemmälle. Jos hevosen haluaa kääntää niin toki ohjasta voi hieman vetää suuntaa määräämään, mutta samalla töitä tekee molemmat jalat (pitäähän hevosen taipua sisäjalan ympärille, mutta ulkojalan pitää pitää hevonen oikealla uralla, ettei se taivu liiaksi.). Jalkojen lisäksi käytetään myös toista ohjaa kuin sitä kääntävää ja ai että osaakin olla vaikeaa pitää tasainen tuntuma molemmilla ohjilla käännettäessä. Eikä siinä edes vielä kaikki: pitää muistaa kääntää lantiokin liikkeen suuntaan. Nuo kun olisi selittänyt sille alkeiskurssilaiselle niin olisi se into voinut hiipua ainakin osittain kun nyt ilman noita neuvoja sai aplodit vain ohjasta vetämällä.

Pyysin Soturia kävelemään aavistuksen reippaampaa kun pääsimme maastossa paremmalle tielle. Yritin pitää huolen, että tuntuma oli kevyt ja tasainen, mutta olin itse vasemmalle vino, joten sekin toi vaikeutta koko pakkaan. Itse asiassa kukaan ei ole täysin suora, ei edes hevonen, joten ei tarvitse varmaan sanoa, että ratsastus on vaativa ja joskus hermoja raastava laji. Tiellä ei kulkenut ketään muuta ja ajattelin pyytää oria ottamaan käynnissä pieniä väistöpätkiä Danielin sanat mielessä. Se oli nähnyt meidät kerran treenaamassa kentällä itsenäisesti ja sen oli pakko tulla kommentoimaan, että kun hevosta väistättää niin väistättävä jalka menee joo taakse, muttei ylös. Jalkaa pitäisi ajatella, että se menee taakse ja pitkälle alas. Mä olin kiitollinen siitä vinkistä Dänille, koska se toi aikamoisen ahaa!-elämyksen ratsastukseeni, mutta edelleen, sanopa se jälleen sille alkeiskurssilaiselle, jolle voi olla vaikeaa koko pohkeenväistön idea. Mun tasolla kuitenkin piti jo alkaa kiinnittämään pieniin asioihin huomiota, jos siis halusin kehittyä.

Väistättäessä pitää muistaa pitää erityisesti väistättävään suuntaan mentävä lonkka auki, jotta hevonen pystyisi paremmin kulkemaan sivulle. Samalla piti huolehtia, että asetus oli hyvä. Ei liikaa, muttei liian vähän. Hevosen piti olla myös pääpiirteittäin suora, josta huolehdittiin jalan ja ohjien avulla. Myös oman lantioni suunta vaikutti koko juttuun. Se, että me saatiin muutama onnistunut väistöaskel, oli joka kerta saavutus, vaikka olinkin harjoitellut pohkeenväistöä jo vuosia. Mä olin kuitenkin pikkutarkka ihminen ja kun pystyin millinkin säätämään jotain paremmaksi, se oli riemuvoitto!

Tällä kertaa mä en jaksa edes alkaa selittelemään kaikkea ravin ja laukan yksityiskohdista, koska ratsastukseen sisältyi paljon muutakin kuin se miten hevosta hallitaan. Ehkä itselle on käynyt jotain, jonka takia homma ei joku kerta suju tai ehkä hevosella on huono päivä. Joskus ratsastuskerran pilaa sekin, että jollain muulla on huono päivä tai, että se joku muu ei ole kärsivällinen. Siis autoilijat vois olla ei-yleistettynä yksi tähän kategoriaan kuuluva. Harva jaksaa hidastaa hevosen kohdalla tai odottaa, että hevonen ylittää risteävän tien. Huom! Silloin ei ainakaan pidä painaa sitä ääntä kovempaa -nappia. Meidän maastoretkellä se juttu nimittäin tapahtui ja mä olin iloinen, että Solttu oli sillä hetkellä niin hyvin avuilla sekä luottavaisin mielin, että se vain säpsähti hieman, eikä lähtenyt vetämään pieru-pukki -laukkaa ympäri Liekkijärveä. Näissä tilanteissa vielä monesti ajatellaan vaan sitä hevosta, mutta arvatkaa vaan sainko MINÄ siellä hevosen selässä pahemman slaagin kuin se hevonen tällä kertaa? Mä olisin niin hyvin osannut kuvitella tilanteen kun se pirun autoilija tööttäsi ja minä olisin hevosen rauhoittelemisen sijaan saanut sydärin ja tipahtanut kuin kivi maahan Soltun jäädessä ihmettelemään, että ”mitä just äsken tapahtu?”

Autoilijan jälkeen sain olla iloinen, että jotkut asiat toimivat refleksinä. Kun oma ajatusmaailma järkkyy niin oma keho osasi pelastaa kun se tuli luista ja ytimistä. Siihen vaadittiin sitä vuosien harjoittelua, joten ehkä oli vaan hyvä, että asioita opittiin pikkuhiljaa, eikä kerralla.

Mä olin välillä ajattelijatyyppi ja ratsastuksessa se korostui. Silloin kun jokin asia ei tullut automaattisesti päästä, mä mietin jokaisen askeleen hevosen selässä, että mitä mun pitää tehdä ollakseni parempi.

Ja silti menee aina jokin väärin.

[Adalind]

27
Syvät maanantait
26.09.2016

Maanantait olivat syystä ihan syvältä (muutenkin kuin venyneen viikonlopun takia). Mä olin unohtanut sen jotenkin tässä lukion jälkeen kun kesä ehti olla välissä ja mä en varmasti monenakaan päivänä edes tiennyt mikä päivä oli. Sillä ei ollut silloin mitään väliä. Nyt tosin oli. Mun isä, eli sen oman firman The Boss päätti yhtäkkiä, että mun piti saada enemmän vastuuta. Se tarkoitti sitä, että hyvästi kymmenen aamut, tervetuloa kasin aamut. Mun mielestä se olis saanut vaikka vähentää mun työtunteja, koska tein varmasti enemmän ylityötunteja kuin Marjatta (se oli töissä se, joka mulkoili mua aina pahasti). Mä olisin ANSAINNUT tuntivähennyksiä, mutta ei. Mä olisin tehnyt jopa lisää niitä ylitöitä (joita mä tein nykyäänkin ihan liikaa), jotta mun ei olis tarvinnut herätä niin aikaisin. Kuulemma olin kuitenkin aikuinen ihminen nyt ja aikuiset ihmiset heräsivät aikaisin töihin. Niin kauan kun mulla ei ollut omaa yritystä, niin en saisi päättää omia työaikojani.

Sillä hetkellä tunsin olevani taas se 15-vuotias pikku-Ada, joka kävi saman tyylisen keskustelun kotona asumisesta: ”niin kauan kuin et maksa itse omasta asunnostasi niin meillä on oikeus määrätä mitä teet...”. Silloin mä tosin pystyin muuttamaan omaan asuntoon. Hemmetti, oli kyllä lähellä, etten eronnut töistäkin tänään. Jotenkin mulla alko mennä hermot omiin vanhempiini, koska ne pitivät mua vieläkin pienenä kakarana, joka ei osannut mitään. Ne vähätteli mun jokaista asiaa, mitä nyt satuinkaan tekemään. Antoihan ne mulle vastuuta, mutta minkä takia??

Ne sattu kuulemaan, että olin ostamassa hevosta ja että olisin ensivuonna ehkä jopa hakemassa hevosaiheiseen kouluun.

Eihän ne siitä tykännyt ja koska ne oli mulle salaa vihaisia, niin ne anto mulle aikaiset aamut. En mä niistä pystynyt kieltäytymään, koska jostain syystä mä en halunnut olla enää se kiukutteleva pikku lapsi, joka ei vaan HALUA tehdä jotain. Mä halusin olla kerrankin aikuinen niiden silmissä.

Seppeleessä mä onneksi pystyin heittämään kaikki vihamieliset ajatukset sivuun ja keskittyä siihen, mitä mä olin koko kesän jo tehnytkin. Sitä mä jatkoin myös nyt syksyllä. Mä etsin yhä omaa hevosta mulle, jotta voisin treenata Soltun lisäksi jollain muullakin aktiivisesti.

”Eiks tää olis kiva?” Anni näytti puhelimensa näyttöä mulle ja käänsin katseeni omasta kännykästä siihen.
”Ääh... Mä itse asiassa kävin kattomassa tota muutama viikko sitte. Sillä oli jotain vikaa etujaloissa.”
Anni kohautti olkiaan ja jatkoi puhelimensa selailuaan salamyhkäisenä. Mä en tiedä miten mä olin saanut sen auttamaan mua hevosen metsästyksessä. Anni jos joku kuitenkin osaisi valikoida netistä ne parhaat päältä. Olihan sillä Väiski ja omassa tallissa muutama muukin kaviokas. Se kyllä tietäisi mikä hevonen voisi olla hyvä. Tosin ostotarkastuksen jälkeen se parhainkin voisi olla huonoin. Mä olin kuitenkin etsinyt omaa hevosta jo keväästä ja vieläkään sopivaa ei ollut löytynyt. En kuitenkaan luovuttanut, sillä ihan oma hevonen ei ollut tärkein tavoite. Mun tärkein hevonen oli Soturi ja siihen mä panostin.

Edes Anni ei löytänyt selailulla mitään ihmeitä, mutta se lupas pitää silmät auki jos se joskus sattuis jotain näkemään. Mä olin siitä kiitollinen, mutta sekin asia unohtui aina kun pääsin rapsuttelemaan Solttua. Ori oli nykyään niin luottavainen ja oli todella antoisaa vain olla sen kanssa. Tänään mä ajattelin vaan juoksuttaa sen kevyesti läpi, sillä eilen oltiin treenattu koulua ihan kivasti. Mä ajattelin joku päivä osallistua sen kanssa ehkä myös Pirren estetunnille, sillä mä olin hypännyt liian paljon vain itsenäisesti tai Salman silmän alla kun se meni Bonalla. Mä en kuitenkaan ollut enää esteratsastaja ja jokainen taito ruostuu.

Tummanrautias nojasi päällään vatsaani kun rapsutin sitä harjan tyvestä. Se nautti siitä hyvin paljon, mutta lopulta jouduin herättelemään sitä, sillä aloin taluttelemaan sitä ympäri maneesia. Muutaman käyntikierroksen jälkeen otin sen liinan päähän ympyrälle ja pyysin sitä ravaamaan reippaasti eteen. Se venytti kaulaansa pitkälle alas ja asteli todella ilmavin askelin täysin kuten pyysin. Tämä oli rentoa puuhaa orille, mutta myös mieltä rauhoittavaa itselle. Välillä suomenpoika hörisi tyytyväisenä ja kun pyysin sitä nostamaan laukan, se teki muutaman suuren pukkihypyn.

Yllättäen ovelta kuului vihellys ja rauhallisesti puhellen siirsin orin käyntiin. Heti kun käännyin oven suuntaan niin Solttu käveli viereeni pysähtyen. Se jäi odottamaan rapsutuksia hyvästä työstä ja niitä se kyllä saikin. Ovet kuitenkin avattiin ja jopa hevosen huomio kiinnittyi tulijoihin

”Hi..mmh.. ei kai häiritä jos liitytään seuraan?” Robert kysyi Harryn viereltä ja pyöritin päätäni.
”Ette tietenkään, tulkaa vaan!” hymyilin. ”Itse asiassa, älä edes sulje ovia. Voitaisiin lähteä tän kanssa jo heti maastoon kävelemään.”
Robs nyökkäsi ja sen jälkeen se ei sanonut mitään. En edes minä. Talutin vain Soltun hämärtyneeseen ulkoilmaan ja sulkiessani maneesin ovet, mä mietin, että joskus aikoinaan mä olin jopa luullut, että musta ja Robertista olis voinut tulla kavereita. Tai siis, oltiinhan me tallikavereita joo, mutta nähtiinhän me enää vain välillä vilaukselta. Silloin kun vajaa vuosi sitten aloitin sponsoriratsastajana, mä kirjaimellisesti törmäsin siihen useemmin kuin kerran. Se jopa vei mut kerran tallilta kotiin. Aika meni kuitenkin nopeesti ja ehkä kaikkeen vaikutti osittain myös Britta. Se halus monesti jopa vältellä kyseistä tyyppiä ja koska mä vietin silloin paljon aikaa bruneten kanssa, niin kai niillä oli yhteys tai jotain? Britta oli kuitenkin lähtenyt Seppeleestä ja nyt se sai mut miettimään, että mä olin ehkä laiminlyönyt nykyään mun tallisuhteita ylipäätänsä.

Tuuliasta oli tullut mun hyvä kaveri ja olin tänään tutustunut myös Kössin uuteen hoitajaan, joka vaikutti oikeastaan ihan mukavalta, vaikka ehkä sillein jollain tapaa syrjäytyneeltä(?). En mä tiedä. En mä siis täysin ollut erakoitunut Soltun karvojen joukkoon, mutta silti.

Siihen saisi tulla muutos.

Tai siis en mä halunnut sinne orin karvojen joukkoon, mutta halusin tulevaisuudessa viettää enemmän aikaa kaikkien Seppeleläisten kanssa. Ehkä mä olin liian aikuinen kun en ystävystynyt yhtä helposti kuin ala-asteella, vaikka kaikkien kanssa tulinkin suurinpiirtein toimeen. Sillä hetkellä mä olin jopa helpottunut kun mun vanhemmat pitivät mua ihan lapsena.

Ehkä olisi aina hyvä muistaa pala omasta sisäisestä lapsesta?