|
|
Post by Pihla on Mar 7, 2016 18:28:36 GMT 2
Jäljillä maanantai 7.3.2016 Olin jo unohtanut merkilliset mopojen äänet, kunnes eräänä maanantai-iltapäivänä suunnittelin lähteväni taluttamaan Loekea maastoon. Mieleeni palasi silloin kyseiset äänet, jotka katosivat yhtä nopeasti kuin olivat alkaneetkin. Niiden alkuperä alkoi kiinnostaa minua entistä enemmän ja päätin ottaa niistä selvää. Siksi pyysinkin Sandraa mukaani käyntimaastoon. ”Joo enköhän mä voi tulla,” Sandra vastasi hämmästyksekseni. Suunnitelmistani poiketen tallin pihassa seisoi kohta kaksi samanväristä ratsua, joiden satulavyöt kiristettiin ja ratsastajat nousivat samaan aikaan satulaan säätämään jalustimia. Kun olimme valmiita, lähdimme liikkeelle. Ohjasin Loeken Ariston rinnalle ja hevoset kävelivät maastoreittiä pitkin rinta rinnan. Päätin sillä hetkellä selittää Sandralle maaston oikean tarkoituksen. ”Toivottavasti ne eivät ole ne samat mopopojat!” Sandra huudahti kuunneltuaan tarinani loppuun asti. ”En usko, mutta sama minulla kävi mielessäni,” vastasin kiristäen ohjia. Samassa läheisestä pusikosta lennähti parvi lintuja. Lumi tippui oksista maahan ja hevoset valpastuivat hetkessä. Rento käynti muuttui hetkessä kiirehtiväksi. Rauhoitin Loekea silittelemällä ruunaa kaulalle ja hidastamalla istunnalla. Vaikka olimmekin maastossa, se ei tarkoittanut, etteikö lihaksilla olisi tarvinnut tehdä töitä. Päinvastoin, töitä sai tehdä jopa enemmän, koska hevoset olivat usein reippaampia maastossa ja ne oli hankala saada kuuntelemaan istuntaa. Ravailimme pieniä pätkiä aina silloin tällöin. Emme toki menneet niillä pätkillä enää vierekkäin! Hetkessä olimmekin jo saapuneet siihen mutkaan, jossa kuulin mopon ääntä. ”Se on tuo seuraava suora, josta ne äänet kuuluivat,” totesin hiljaisemmalla äänellä Sandralle. Tyttö nyökkäsi. Jatkoimme matkaa mitään puhumatta ja kohta suora tuli näkyviin. ”Outoa tosiaan, jos täällä on jotain porukkaa,” Sandra kuiskasi aivan kuin meitä olisi salakuunneltu. Tunnelma oli jostain syystä hiukan jännittynyt ja hevosetkin vaistosivat sen. Kävelimme hiljakseen suoraa eteenpäin etsien mahdollisia teitä. Samassa Sandra alkoi osoittaa metsikköön: ”Huomaatko?! Tuolla on selkeästi joku metsätie, joka saattaa olla ruohottunut ja jopa käyttämätön yleensä!” Ravasimme hetken matkaa eteenpäin ja toden totta, metsikön välissä puikkelehti kapea puuton alue, joka oli selvästi ainakin ollut joskus tie. Se minulta oli jäänyt viimeksi huomaamatta. ”Mihinkähän tuo tie vie?” Sandra mietti. ”Lunta on liikaa, on turha lähteä tuonne päin seikkailemaan,” totesin. Mopon tarina alkoi kuitenkin avautua minulle, tai mikä äänen aiheuttaja ikinä olikaan. Jos kyseessä oli mopo, se oli varmaankin talutettu kyseistä tietä pitkin ja käynnistetty kyseisellä suoralla. Se selitti yhtäkkisen alkamisen ja äänen katoamisen. Se olikin ihan toinen juttu, kuka oli kuski ja mitä hän teki täällä. ”Muistatko, kun Fiia ja Salma kävivät siellä majakalla?” Sandra kysyi. Katsoin tyttöä ja nyökkäsin. Mieleeni juolahti ajatus, että kyseessä olisi saattanut olla joku ruskamäkeläinen. ”Ehkä tää on vaan joku sattumalta tänne päätynyt kulkija,” totesin, vaikka sitä en uskonut itsekään. Kuka päätyisi sattumalta mopon, tai mikä nyt olikaan, kanssa keskelle metsikköä jollekin kinttupolulle? Pihla & Loeke
44HM |
|
|
|
Post by Pihla on Mar 21, 2016 18:13:30 GMT 2
Aika on suhteellinen käsite maanantai 21.3.2016 Mihin aika oikein kului? Se valui sormien läpi aivan liian nopeasti. Olin pitänyt hetken taukoa tallilla käymisestä ja se alkoi jo tuntua päässäni. En nyt toki sekoamassa ollut, mutta lieviä oireita oli jo. Tunneilla vihkoihin päätyi yleensä Loeke matikantehtävien sijaan ja monet kerrat hipelöin huoneessani ratsastusvaatteita pohtien, viitsisinkö lähteä tallille. Nyt oli kiireistä huolimatta pakko, koska hetken kuluttua pääkoppanikin olisi saattanut seota. Tuntui hassulta seistä tallin käytävällä. Aivan kuin mitään taukoa ei olisi ollutkaan. Toki moneen muuhunkin näytti iskeneen sama tauti kuin minuun, aikapula. Tai mistä minä tiesin, osa saattoi olla jopa kipeänä, lomalla tai vain pitämässä tallivapaata päivää. Talli oli kuitenkin ihmeen tyhjä, vaikka samat naamat olivat kyllä paikalla. Omasta mielestäni tauko oli tuntunut vuosilta, mutta talli oli pysynyt täysin samassa tilassa, kuin se oli viimeksikin. Edes ilmoitustaululla ei ollut mitään maata mullistavaa. Humullekaan ei haettu hoitajaa. Toki minulla oli pieni aavistus ponin eläkkeelle pääsystä, mutta Seppele ilman Humua olisi yhtäkkiä oudolta kuulostava. Muistiini palasi parin vuoden takaisia maastolenkkejä, jotka oli tullut tehtyä Humun ja Pellan kanssa. Silloin olin henkeen ja vereen ikuinen poniratsastaja, mutta kuinkas kävikään. Kevät teki jo tuloaan. Paikoin lumi oli jo sulanut ja hiekka kiilteli auringon valossa. Tarhoille tallautunut polku oli lähes sulanut ja yritinkin kävellä lumessa, koska polku oli inhottavan mutainen. Pääsin kuitenkin Loeken tarhalle asti kuivin jaloin. Pujahdin aitojen sisäpuolelle ja lähdin metsästämään oranssia ruunaa. Se seisoi hiukan etäämmällä muista. Ruuna käänsi katseensa minuun. Pysähdyin paikoilleni. Pitkästä aikaa sain nähdä Loeken siniset silmät, joista paistoi ruunan lempeys. Mieleeni palasi ensimmäinen kohtaaminen tuon hevosen kanssa. Siitäkin olisi pari kuukauden päästä vuosi, vaikka tuntui, että aikaa oli kulunut vasta puolivuotta. Loeke seisoi karsinassaan hievahtamatta, kun harjasin sitä pitkin vedoin. Karvanlähtökausi ei ollut pahimmillaan vielä, mutta oranssia karvaa tuntui silti olevan kaikkialla. Loeken karvaa ei edes voinut sanoa talvikarvaksi, mutta silti karvaa lähti kiitettävästi. Sitä se kevät teetti. Saatoin vain kiittää onneani, ettei minun hoidokkini ollut pitkäkarvainen poni. Niiltä vasta lähtisikin karvaa! Pihla & Loeke
45HM |
|
|
|
Post by Pihla on Apr 1, 2016 16:36:31 GMT 2
Itketään, kun siltä tuntuu perjantai 1.4.2016 ”Sano että tää on joku mauton aprillipila!” huudahdin itku kurkussa. ”Ei, kyllä se on oikeasti poissa,” Cella vahvisti asian jostain sohvan nurkasta. Kyyneleet valuivat poskilleni. En ollut tietoinen, että Humu oli kuollut. Asia kosketti minua ja varmasti montaa muutakin syvästi. Humu ei ollut vain tuntiratsu, vaan se oli myös eräänlainen maskotti, jonka kaikki tiesivät ja jota kaikki kunnioittivat. Monesti tuo jokaisen suosikki oli rauhoittavana maastokaverina Pellan seurana ja nyt myöhemmin Loeken. En vain osannut kuvitella, että se oli nyt poissa. Suunnistin ilmoitustaulun kautta hakemaan Loekea tarhasta. Se menisi tänään kaksi tuntia, joten minulla ei ollut oikeutta liikuttaa ruunaa. Oli tyydyttävä lyhyeen hetkeen, jolloin saimme vielä olla kahden. En kaivannut nyt muuta kuin vahvaa kaulaa, jota vasten saattoi nojata ja itkeä kyyneleensä. Joku väitti, että hevoset osasivat lukea tunteita ja se oli varmasti totta. Ruuna tuli hitaasti, mutta varmasti minua kohti. Se ei kysynyt, mikä minulla oli, vaan rauhoitti jo läsnäolollaan. Kun se pääsi eteeni, laitoin riimunarun paikoilleen ja vain syöksyin halaamaan ruunaa. Se ei yrittänyt lähteä pakoon, vaan jäi paikoilleen. Annoin kyyneleiden virrata. Itkeminen teki välillä hyvää. ”Onko kaikki ihan hyvin?” kuului huuto portilta. Hyvää Salma varmasti tarkoitti, mutta en nyt tarvinnut juttuseuraa. Mieleni teki huutaa, että kaikki oli hyvin, mutta se vasta olisikin ollut typerää. Poskillani olevat kyyneleet vakuuttaisivat niin hyvin kaiken olevan hyvin. Ajatus alkoi jopa huvittaa minua. Pyyhkäisin kyyneleeni pois ja huusin vastauksen: ”Kyllä tämä tästä!” Salma alkoi avata portteja meille: ”Humuako mietit, vai?” ”Jep, sain tietää vasta nyt,” vastasin. Salma halasi minua nopeasti, kun saavuin hänen kohdalleen. ”Koita saada muuta ajateltavaa, se auttaa.” Tallissa keskityin Loeken harjaamiseen. Tunnin alkuun oli enää puolituntia, joten epäilin ratsastajan saapuvan pian. Hetken kuluttua karsinan ovella seisoikin ihminen, mutta tuo henkilö ei ollut minulle vieras. ”Loeken ratsastaja ilmoitti, ettei hän pääsekään tälle tunnille,” Piritta kertoi. ”Onko tämä nyt aprillipila?” varmistin. Piritta pudisteli päätään. Olin taas kerran erehtynyt, koska olin jopa liian varovainen jekkujen varalta. Ei se sinänsä huono juttu ollut, mutta olin kyseenalaistanut jo kaksi tosiasiaa. ”No, ehkä mä sitten siirryn puunaamaan varusteita,” totesin. Loeke jäi tyytyväisenä karsinaansa, kun minä siirryin satulahuoneeseen. Etsin lähimmän sangon, jonka kanssa siirryin vessaan. Se oli lähin paikka, josta sai vettä. Avasin hanan ja tajusin saman tien päätyneeni jekun kohteeksi. Vesi räiskyi takilleni ja hypähdin hiukan taaksepäin. Tilanne alkoi naurattaa minua ja suljin hanan nopeasti. Niinpä niin, varovainen ja ”varovainen”! Pihla & Loeke
46HM |
|
|
|
Post by Pihla on May 1, 2016 12:47:56 GMT 2
Hyvää Vappua! 1.5.2016 sunnuntai Tarkoituksena oli kietoa Loeke serpentiiniin, mutta lopputulos oli tämä.. |
|
|
|
Post by Pihla on May 18, 2016 17:46:06 GMT 2
Leskenlehtiä siellä, leskenlehtiä täällä keskiviikko 4.5.2016 Kevään ensimmäinen varma merkki oli leskenlehdet. Niitä olikin koko tallin pihamaa täynnä. Lisäksi kevätaurinko lämmitti ihanasti. Harjasin Loekea ulkona pitkin ja hartain vedoin. Karvat irtoilivat yksi toisensa jälkeen maahan ja lähtivät tuulen mukana lentoon. ”Ääh, miksi tällä pitää olla niin paljon karvaa!” Clara valitteli. ”Sillä nyt ei vielä edes ole paha talvikarva!” Nette huudahti. Tyttö oli yksi uusista hoitajista. Kieltämättä, en säälinyt tytöistä kumpaakaan. Edi oli pihaton asukkaana kasvattanut itselleen muhkean talviturkin, joka nyt sitten irtoili aika kätevästi. Mieleeni tuli Pella, joka oli asunut minun aikanani aitassa ja kasvattanut siellä talviturkin, jota sai irrotella vielä alkukesästäkin. Edin kanssa tilanne oli varmasti hyvin sama. ”Onneksi mun pikkusesta ei lähde ihan noin paljoa karvoja,” naurahdin. Tuntien alkuun oli vielä aikaa, joten jäimme hoitamisen jälkeen syöttelemään karvakasojamme ruohoalueelle. Edi nyhti ruohoa kuin ruohonleikkuri ja se huvitti meitä kaikkia. Juttelimme niitä näitä tyttöjen kanssa, kun kännykkäni päästi yhtäkkiä matalan äänen, joka ilmoitti, että olin saanut Snapchatin. Kaivoin kännykän taskustani ja aloin selata sitä yhdellä kädellä. Alkuun aurinko häikäisi niin, etten meinannut edes nähdä näytöstä mitään, mutta nostettuani näytön kirkkautta, tajusin saaneeni kuvan pojalta, joka oli muuttanut Liekkijärveltä. Olin tutustunut häneen, koska olimmehan rinnakkaisluokilla ja samassa matematiikanryhmässä. Puoli vuotta sitten tuo poika nimeltä Sami kuitenkin oli muuttanut pois enkä ajatellut häntä sen kummemmin muuton jälkeen. ”Sain just snäpin yheltä pojalta, joka ei hyvällä tuurilla enää edes muista mua,” selitin muille. Odotin, että jompikumpi ehdottaisi kuvan olevan esimerkiksi alastonkuva, mutta tytöt pysyivät hiljaa. Siksi painoin kuvan auki. Epäilykseni osui oikeaan, Sami oli varmasti laittanut kuvan väärään osoitteeseen. Minua kuitenkin huvitti asia, koska kuvassa oli leskenlehtiä. Sami asui isommassa kaupungissa, jossa ei varmasti joka päivä nähnytkään leskenlehtiä tai edes ruohikkoa. Päätin olla vastaamassa Samin viestiin, mutta hetken kuluttua tajusin Loeken syövän leskenlehteä. Siksi otin kännykkäni uudestaan esiin ja nappasin tapahtumasta kuvan. Näpyttelin kuvaan tekstin ja laitoin kuvan Samille. ”Mitä kello on?” Clara uteli pian. ”Kohta puoli, me voitais varmaan viedä nää jo talliin,” vastasin. ”Joo Nettakin menee samalle jatkotunnille kuin Loeke,” Clara totesi. Jouduimme suorastaan repimään hevoset irti ruohoapajalta, mutta pian olimme kuitenkin taluttamassa niitä kohti tallia. Nette sanoi jäävänsä vielä hoitamaan Ediä pihalle. Loeken tuntilainen osasi hoitaa Loeken itse, joten minulle jäi aikaa selata kännykkääni. Mietinkin, ettei se tainnut olla sopivaa hoitajalta, mutta en keksinyt muutakaan tekemistä, koska olin hakenut varusteet jo aiemmin. Kännykkäni avatessani huomasin Samin vastanneen minulle. Epäilin, että hän ihmetteli minun vastaustani, mutta sen sijaan kuvassa lukikin ”Hei sä taidat olla se Pihla.. Hallapuu?”. Minua hymyilytti ja nappasin kuvan jaloistani ja kirjoitin siihen myöntävän vastauksen. Viestittelymme jatkui hetken aikaa, kunnes tuntiratsastaja pyysi minua tarkistamaan Loeken varusteet. Laitoin kännykän taskuuni ja siirryin karsinan puolelle: ”Joo, kyllä ne on ihan oikein! Me voidaan varmaan mennä jo maneesille.” Kävelin Loeken toisella puolella tuntiratsastajan taluttaessa ruunaa kohti maneesia. ”Nuo leskenlehdet kukkivat kyllä todella kauniisti!” ratsastaja yhtäkkiä huomautti. Kasvoilleni nousi välittömästi hymy ja mutisin vastauksen, jota ratsastaja ei tainnut edes kuulla: ”Joo, kauniimmin kuin uskotkaan.” Pihla & Loeke
48HM |
|
|
|
Post by Anne on May 30, 2016 11:04:25 GMT 2
Estepomppuja Pihla ja Loeke estetunnilla. Spessu Pihlalle! |
|
|
|
Post by Pihla on Jun 9, 2016 12:09:24 GMT 2
Ihana tuo kuva, kiitos Anne! :3 Melkein Pihlajakatu torstai 9.6.2016 Aikani oli kulunut viime aikoina kaikkeen muuhun kuin hevosiin. Siksi tuntuikin hassulta seisoa nyt tallissa. Oloni oli ulkopuolinen, vaikka kaikki vanhat tutut hoitajat kyllä tervehtivät minua yksi toisensa jälkeen. Ensimmäisenä halusin löytää Loeken ja käydä tervehtimässä sitä. Ensimmäisenä suunnistin tarhalle ja siellähän ruuna olikin. Mietin aitojen välistä pujahtaessani, että mahtoiko Loeke enää edes muistaa minua. Se nosti päänsä ruohosta ja heilautti häntäänsä. Kävelin hiukan lähemmäs ja hyvin pian ruunakin astui pari askelta lähemmäs. Otin sen kaulasta kiinni ja halasin. Sitä olin kaivannut kaikista eniten viime aikoina. ”Tästä kesästä tulee maailman paras,” kuiskasin. Loeke höristi hiukan korviaan. Ajatukseni lähtivät seilailemaan jo tuleviin tapahtumiin. Halusin ainakin uittaa Loekea, maastoilla sen kanssa ilman satulaa, ratsastaa riimulla ja narulla ja… Siinä se kesä sitten menisikin. Hyppäsin penkille Claran ja Sandran väliin. ”Moikka! Onko täälä tapahtunu mitää ihmeellistä mun poissa ollessa?” kysyin, vaikka tiesin, että olisi jopa epänormaalia, jos tallilla ei tapahtuisi yhtikäs mitään. ”No, Hestia on saanut hoitajan ja Topin karsinassa asuu upea ruuna..” Clara aloitti. ”Ja onhan noilla ihmisilläkin ollut vaikka mitä kuvioita, mutta ehkä sä kuulet niistä joltain muulta,” Sandra jatkoi. ”Kuulostaa joltain suuremman luokan jutulta,” totesin. ”Niinki vois sanoa, mutta me ollaan hiljaa näistä, kuulet sitten kun kuulet,” Clara naurahti. Kiinnostukseni heräsi saman tien, mutta en viitsinyt udella enempää. Ehkä minäkin tosiaan saisin kuulla uutiset jostain muualta. Olin selkeästi jäänyt jostain paitsi ja se harmitti minua hiukan. ”Tuletko sä mun maastoseuraksi Pihla?” Clara kysyi katkaisten ajatukseni. ”Loeke menee kahdelle tunnille, joten ei onnistu, sori,” vastasin. Sen jälkeen ilmoitinkin lähteväni hakemaan Loekea sisälle. Sidoin Loeken karsinaan ja aloin harjata sitä. Pohdin samalla kaikkea, mistä olin saattanut jäädä paitsi. Seppele oli tosielämän Pihlajakatu. Tallilla tapahtui vähintään yhtä paljon kuin Salatuissa elämissä. Ja jos salaisuuksia oli, ne eivät kauaa pysyneet salassa. Sillä ajatuksella sain hiukan paremman mielen. Pääsisin vielä mukaan tallin kuvioihin. Se vain ehkä vaatisi oman aikansa. Cella raahasi Windiä perässään. Hyvin innokkaalta näyttävä Cella tajusi minut nopeasti ja huudahti iloisen tervehdyksen. Tervehdin takaisin ja tajusin samalla, että Cella jos kuka tiesi tallin asioista. Hän suorastaan asui täällä. En kuitenkaan viitsinyt ruveta juttelemaan kaltereiden läpi naisen kanssa. Siksi pysyinkin hiljaa ja jatkoin Loeken harjaamista. Loeken tuntiin oli vielä sen verran aikaa, että päätin putsata sen varusteet kerrankin. Pihla & Loeke
49HM |
|
|
|
Post by Pihla on Jun 20, 2016 12:43:15 GMT 2
Loman ensimmäinen maasto maanantai 20.6.2016 Kesäloma oli parasta aikaa silloin, kun hevosillakin oli kesäloma. Ja nyt oli juuri se aika vuodesta! Aikaa oli vielä seitsemän päivää laitumille laskuun. Päätinkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja käydä useamman kerran katsomassa Loekea ennen laitumille laskua. Olihan sen liikutus nyt minun vastuullani, tai ainakin osittain. Hävetti, etten ollut enää perillä tallin asioista. En tiennyt, oliko kesällä esimerkiksi leirejä joissa Loeke oli mukana. Siksi otin polkupyörän alleni ja lähdin pyöräilemään tallia kohti. Maa oli vielä märkä yöllisen sateen jäljiltä, mutta aurinko näytti paistavan kirkkaasti. Kaikkialla oli ihanan vihreää. Yleensä fiilistelin vihreyttä jo keväästä, mutta nyt kesä oli tullut jotenkin yhtäkkiä, etten ollut tottunut kevääseenkään vielä. Jätin pyöräni pyörätelineeseen parin muun pyörän joukkoon ja lähdin tallustelemaan reppuni kanssa kohti tallia. Minulle tuli tunne, että olisin palannut pari vuotta ajassa taaksepäin siihen aikaan, kun olin vielä Pellan hoitaja. Se aika oli ihanaa. Hoitajat olivat vaihtuneet vuosien aikana, mutta toisaalta sama lämmin henki vallitsi silti tallilla. Siksi avasinkin tallin oven hymyillen. Tallin käytävällä oli monta tuttua kasvoa, jotka tervehtivät minua. Tämä oli yhä toinen kotini, ja toinen perheeni, vaikka olinkin ollut hetken poissa kuvioista. Onneksi näistä kuvioista aina välillä kerrottiin minullekin. Eikä minua edes loppujen lopuksi harmittanut, että olin saanut kuulla muutamista tapahtumista vasta viimeisenä. ”Pihla! Lähdetkö tänään maastoon mun ja Ariston seuraksi?” Sandra kysyi. ”Voisin itse asiassa lähteäkin,” vastasin hymyillen. Niin päädyimme varustamaan hoidokkejamme ja hyvin pian tallin pihalla seisoi kaksi hyvin samanväristä ruunaa. Kiristin vielä vyön ennenkö nousin jakkaran päältä satulaan. Jalustimet olivat jonkun tuntiratsastajan jäljiltä ja ne olivat liian lyhyet. ”Odota hetki, säädän vielä nämä jalustimet kun unohdin ne äsken!” huudahdin Sandralle, joka oli jo kääntämässä ruunaansa maastoja kohti. Pääsimme kuitenkin matkaan nopeasti, koska muistin ulkoa, millaiset jalustimet olivat minulle hyvät. ”Mitä sulle kuuluu, ei ollakaan juteltu hetkeen?” Sandra kysyi ohjaten Ariston rinnallemme. Tie oli tarpeeksi leveä kahdelle hevoselle eikä siellä kulkenut muuta liikennettä. ”Ihan hyvää, tuntuu vain jostain syystä hassulta,” totesin. ”Kui?” Sandra kysyi. ”En oikeastaan osaa sanoa,” vastasin, koska en ollut enää perillä omista tunteistani. ”Mutta kerro nyt sä, mitä sulle kuuluu?” ”Eipä mitään erityistä,” Sandra vastasi. ”Mennäänkö tuonne kapeammalle tielle?” Niin kahden hevosen jono muodostui ja jatkoimme matkaa kapeammalle metsäpolulle, tai no, oikeastaan se oli tie. ”Oletko käynyt jo kahlaamassa?” Sandra kysyi yhtäkkiä kääntyen satulassa minua kohti. ”En vielä, mennäänkö nyt johonkin?” innostuin. Asia oli sillä sovittu. Pääsimme lopulta alueelle, jossa sai uittaa myös hevosia. Minut valtasi todella kesäinen olo, kun sain ohjata Loeken rantaviivalle. Ruuna alkoi puhista ja se venytti kaulaansa vettä kohti. Aristo sen sijaan käveli suoraa veteen. Toki se pysähtyi, ennenkö takajalat olivat vedessä. ”Ihanan kesäinen sää,” totesin kääntäen Loeken Ariston perään. Sandra nyökkäsi päätään. Yhtäkkiä jossain kaukana jyrähti ukkonen. ”Pitäisikö lähteä?” Sandra kysyi. Pudistin päätäni: ”En halua luovuttaa vielä, Loeke on pakko saada veteen!” Onneksi ruuna sitten kävelikin Ariston perässä syvemmälle. Tunsin suurta ylpeyttä saadessani istua satulassa juuri sillä hetkellä. Jos en olisi hoitaja, tämä ei olisi mahdollista. ”Noniin, nyt kyllä lähetään!” Sandra huudahti osoittaen taivaalle ilmestynyttä pilveä. Se oli kyllä uhkaavan tumma. ”Kuinka me ei nähty tuota aiemmin! Juurihan mä kehuin säätä!” huudahdin nauraen. Käänsimme hevoset pois vedestä ja lähdimme kohti tallia. Puolessa välissä matkaa alkoi sataa. Sade oli kuitenkin lämmintä, ei ollenkaan sellaista kastelevaa sadetta. Oikeastaan tämä kuuro oli vain virkistävä. ”Otetaanko laukkaa?” Sandra kysyi, kun pääsimme sopivalle tielle. Nyökkäykseni jälkeen siirsimme hevoset keinuvaan laukkaan. Ja niin me laukkasimme sateen ropinassa suoraa tietä pitkin. Tätä olin kaivannut, hyvää fiilistä hevosen selässä. Pihla & Loeke
50HM |
|
|
|
Post by Pihla on Jul 18, 2016 13:52:50 GMT 2
Laidunloman jälkeen maanantai 18.7.2016 ”Ei hitsi, tääkö pitäis saada ennen tunteja kuntoon,” huokaisin nähdessäni Loeken. Ruuna muistutti jollain tapaa jopa palloa. Ja minulla oli vain viikko aikaa saada se kuntoon. Työtä siis riitti. Harmittelin jo valmiiksi sitä, että viime viikko oli vierähtänyt mökillä. ”Älä huoli, oli ne muutkin ruunat tuon näköisiä!” Emmy naurahti nostaen satulan Kuutin selkään. Mieleni olisi tehnyt mieli sanoa, että muilla oli se kaksi viikkoa aikaa palautella hevosia, mutta minulla vain yksi, mutta tiesin, että se olisi ollut turhaa. Omapahan oli päätökseni, kun vastasin lähteväni mökille. Siellä sain täydellisen irtioton hevosista ja nyt minulla oli taas hiukan enemmän motivaatiota hevosiin. Aloin silti pohtia, että tämä saattaisi olla viimeinen kesäni hoitajana, ainakin hetkellisesti. Aikaa ei tulevaisuudessa ollut liikaa, kun opiskelut vaativat entistä enemmän. Päätin siksi ottaa kaiken ilon irti tästä loppukesästä. Olin jo nostamassa satulaa Lökän selkään, mutta tajusin pian, että eihän vyö mennyt enää kiinni ja satulakin taisi puristaa hieman. Siksi päädyinkin laittamaan huovan loimivyöllä kiinni ja istumaan sen päälle. Ulkona oli synkkää, mutta päädyin vetämään vain sadetta kestävän takkini niskaan ja siirtymään tyhjillään olevalle kentälle. Toisessa päässä oli muutama vesilätäkkö eilisen sateen jäljiltä ja keskityin jo alkukäynneistä lähtien kiertämään ne kauempaa. Minua ei nimittäin kiinnostanut puunata ratsastuksen jälkeen Loeken valkoisia sukkia taas valkoisiksi. Loeke oli kuuliainen lomansa jälkeen. Sain sen ratsastettua jopa ilman satulaa kivasti avuille. Pääasiassa menimme ravissa erilaisia kiemuroita ja tehtäviä. Laukkaa otin vain parin pääty-ympyrän verran. Se riitti molemmille, koska halusin antaa Loekelle mahdollisimman tasaisen laskun takaisin työskentelyyn enkä siksi mennyt heti kauheaa hikitreeniä ruunalla. Sellaisia ehtisi tehdä vielä myöhemminkin. Pihla & Loeke
51HM |
|
|
|
Post by Pihla on Aug 6, 2016 15:20:51 GMT 2
Kiitos ja kumarrus lauantai 6.8.2016 Minua sattui nähdä se, että Loeke oli lisätty nyt omasta pyynnöstäni hoitajahakuihin. Tiesin kuitenkin, että päätökseni oli oikea. Oma innostukseni hevosiin oli ollut jo pidempään hiukan hukassa ja tiesin, että aika alkaisi taas syksyn alkaessa olla kortilla. Jostain oli siis luovuttava ja pitkän harkinnan jälkeen olin tehnyt päätökseni. Pyöräilin tallia kohti viimeistä kertaa. Ajatukseni olivat ihan sekaisin jo valmiiksi, mutta minun oli pakko mennä vielä hakemaan tavarani ja hyvästelemään ihmiset. Hyvästeleminen kuulosti niin lopulliselta, mutta enhän minäkään osannut sanoa, oliko kyseessä lopullinen vai vain väliaikainen ratkaisu. Sanonnan mukaanhan se menee niin, että kun on kerran heppatyttö, tulee olemaan sitä koko loppuelämänsä. Jäin seisomaan tarhan portille. Tuuli liikutteli pitkiä heinänkorsia ja aurinko näyttäytyi aina välillä pilviverhon takaa. Pari kyyneltä vierähti poskelleni, mutta pyyhkäisin ne heti pois. Lähdin sitten hakemaan Loekea, viimeistä kertaa sen hoitajana. Ruuna tuli minua vastaan. Se ei tainnut tietää, mistä oli kyse. Päivä oli sille kuin mikä tahansa muu päivä. Itselleni tämä päivä oli merkityksellisempi. Sain harjata ja laittaa Loeken valmiiksi kaikessa rauhassa. Olin päättänyt liikuttaa ruunan vielä kerran lyhyellä maastolenkillä ennen lähtöäni, aivan kuten olin liikuttanut Pellankin viimeisellä kerralla. Tällä kerralla halusin vain mennä hiukan pidemmän lenkin, aivan yksin. Heitin siksi heijastinliivin ylleni ja talutin Loeken ulos. Onneksi kukaan hoitajista ei kysellyt sen kummemmin, miksi Loeke oli hoitajahauissa mukana. Halusin kertoa asiasta myöhemmin. En nimittäin tiennyt yhtään, miten asiasta voisi kertoa oikeilla sanoilla. Oliko oikeita sanoja edes olemassa tässä kohtaa? Nostin laukan ja annoin Loeken laukata omaa vauhtiaan. Nousin jalustimien varaan ja tunsin, kuinka tuuli suhisi korvissani. Muistoja tulvi koko ajan mieleeni. Kolmen vuoden ajalta niitä olikin kertynyt useampia. Ehkä aika kultasi muistot, tai sitten ne olivat kaikki oikeasti hyviä. Jokainen kokemus oli kasvattanut minua, enkä enää ollut se sama tyttö, joka joskus aloitti Seppeleessä pikkuisen Pella-ponin hoitajana. Loeken hoitajaksi siirtyminen oli ollut yksi elämäni parhaista päätöksistä. Ruuna oli vienyt minua huimasti eteenpäin ja nyt sen oli aika toimia jonkun muun opetusmestarina. Vaikka ajatus sai minut surulliseksi ja vähän mustasukkaiseksikin, olin silti iloinen. Loeke saisi vihdoin hoitajan, jolla toivottavasti oli pitkäksi aikaa intoa touhuta ruunan kanssa. Hetki hetkeltä koin päätökseni yhä vain paremmaksi. Maastolenkkimme kesti hiukan yli tunnin. Sen jälkeen hoidin Loeken ja vein sen takaisin laitumelle. Tilanne oli hirveän surumielinen, ainakin minulle. Päästäessäni ruunasta irti, päästin irti myös sen hoitajanpaikasta. Ehdin jo hetken katua sitä, mutta Loekea katsoessani tajusin, että sillä oli vielä paljon annettavaa muillekin hoitajilleen. Kääntyessäni kohti tallia aloin keräillä sopivia sanoja muille hoitajille. Tallissa oli ihmeellisen autiota. Kävelin portaat ylös ja siirryin kaapilleni. Se oli jo lähes tyhjä. Pian kaappinikin olisi jonkun muun kaappi. Nappasin vielä pohjalle tippuneet vararatsastussukkani ja ikivanhan verkkatakin ja laitoin ne reppuuni. Sen jälkeen suljin kaapin oven ja vedin avaimen itselleni. Tiesin, että avain pitäisi viedä Annen toimistoon, mutta ensin halusin käydä katsomassa hoitajien huoneessa. Siellä sattuikin olla paikalla useampi hoitaja. ”Hei Pihla!” Salma ehti huudahtaa ensimmäisenä. Hymyilin hänelle, mutta samalla silmäni alkoivat kostua. Tämän porukan olin jättämässä taakseni. Se tuntui kaikista kamalimmalta. ”Onko kaikki hyvin?” Cella kysyi äitimäiseen tyyliinsä. ”Mä lopetan,” sain kuiskattua. Nuo eivät olleet ne sanat, joita olin ajatellut sanoa tässä tilanteessa, mutta en enää yhtäkkiä osannutkaan sanoa mitään muuta. Hoitajat kääntyivät minua kohti. ”Oikeastiko?” Clara kysyi hiukan hämmentyneenä. Nyökäytin päätäni ja keräsin itseäni hiukan selitystä varten: ”Mä tarvitsen enemmän aikaa ja jostain on pakko luopua.” ”Eikä, sua tulee kyllä ikävä!” moni huudahti ja syöksyi halaamaan minua. Se olikin tallin yksi parhaista puolista, kaikki olivat yhtä. Sana levisi kuin kulovalkean tavoin ja hyvin nopeasti kaikki tiesivät, että olin lähdössä. Minua alkoi jopa huvittaa se, kuinka nopeasti sana olikaan levinnyt. Eikä tilanne ollut todellakaan ainut laatuaan. Olihan samankaltaisia tilanteita ollut jo monia! Hiukan paremmalla fiiliksellä kävelin Annen toimistoon ja kävin palauttamassa avaimeni: ”Kiitos vielä, oikeasti!” Samat sanat ansaitsi koko talli. Pahin tunne iskikin silloin, kun suljin tallin oven ja katsoin vielä kerran sen sisäpuolelle. Siinä kohtaa minulle tuli epätodellinen olo, joka sanoi, että kaikki oli vain unta. Tässä kohtaa nipistyskään ei enää auttanut. Oli vain aika sanoa hyvästit, kiittää ja kumartaa kaikille. Pihla & Loeke
62HM ~♥ |
|
Elsa
Uusi ihmettelijä
Posts: 44 
Hoitoheppa: Loeke
Koulutaso: HeC
Estetaso: 60cm
|
Post by Elsa on Aug 28, 2016 17:22:01 GMT 2
28.8.2016
Siinä mä nyt tuijotin sen kauniisiin herasilmiin, jotka tuntuivat tuijottavan takaisin. En koskaan ollut tuntenut samanlaista tunnetta, sillä koko tilanne oli aivan uusi. Mulla oli nyt hoidettavana oma hoitohevonen, vaikka sitä en uskonutkaan. En ollut valmistautunut tilanteeseen yhtään, sillä en halunnut innostua liikaa, jos en olisi päässytkään hoitajaksi. Mietin kuinka olin kesällä vielä ollut hoitsuttomien leirillä ja ilmoittautunut jatkokurssillekin aivan normaalina ratsastajana, mutta nyt mä pääsin olemaan hoitaja. Leirillä ollessani olin nähnyt joitakin hoitajia ja naamat olivat jääneet muistiin, mutta nimeltä en tuntenut ketään.
Havahduin mietteistäni ja irrotin katseeni levollisen oloisesta ruunasta. Näin sunnuntaina tallilla ei ollut erityisen kova kuhina, vain satunnaisia hoitajia, jotka olivat tulleet pesemään varusteita tai hoitamaan hoitohevostaan. Mutta minun tarkoitukseni ei ollut pestä tänään varusteita, olin tullut nimittäin tutustumaan Loekeen. Tiesinhän mä jo Loeken hoitokurssilta, sillä olin saanut sen kurssihevoseksi, mutta rauhallinen tutustuminen ei koskaan ole ollut pahaksi. Olin hiljalleen hivuttautunut ruunan tarhalta kohti tallia, sillä tarvitsisin neuvoa joltain.
Mä astuin varovaisesti viileään ja kodikkaaseen talliin. Satunnaiset hevoset seisoivat karsinoissaan ja niiden karsinoiden suunnalta kuului puhetta. En uskaltanut mennä heidän luokseen kysymään neuvoa, joten päädyin kävelemään syvemmälle talliin. Kuulin eräästä karsinasta ähkintää ja kurkistin sisään. Lantaa lappaamassa oli oranssi tukkainen nuorehko mies, jonka olin mahdollisesti joskus ennenkin nähnyt. Oletin, ettei hän ollut ainakaan hoitaja.
”Hei, anteeks voit sä opastaa mua?” kysyin mieheltä, vaikka ehkä minua hieman pelottikin.
”Hähh…kuka?” mies sanoi hieman kysyvästi ja kääntyi.
”Öööm oon uus täällä ja ajattelin jos voisit neuvoa mua”, tokaisin ja huomasin miehen ilmeestä, että olin puhunut aika reippaasti.
”Joo, tota voinhan mä sua auttaa”, hän sanoi ja jatkoi vielä,”Kasper ja oon pääasiassa tallitöissä täällä.”
”Mä oon Elsa ja pääsin hoitajaks viikon alussa”, sanoin ja yritin puhua rauhallisemmin.
”Okei, no mä voin näyttää sulle hoitajien tiloja”, Kasper sanoi.
Kävelin miehen perässä syvemmälle talliin ja kiipesin rappuset ylös. Olimme saapuneet huoneeseen, jonka seiniä täyttivät kappirivit ja perällä oli ovi. Astuimme kotoisaan huoneeseen, jossa oli iso pirttipöytä ja sohva.
”Tää on oleskeluhuone, missä suurin osa hoitajista viettää aikaa”, mies kertoi.
”Tätä mä en oo ennen nähnytkään” sanoin ja katselin ympärilleni.
”Pärjäät varmaan tästä eteenpäin”, Kasper sanoi.
”Juu, kyll mä pärjään”, sanoin hieman vaisusti.
”Kiva saada tänne lisää porkkanapäitä!”, mies huikkasi mennessään ja naurahdin vielä hieman itsekseni.
Päätin jättää kassini oleskeluhuoneeseen ja hakea Loeken sisälle. Jännitin hieman tilannetta, sillä tarhassa olisi muitakin hevosia, jos päästäisin jonkun karkuun ei hyvä heiluisi. Aiemmin olin nähnyt kaikki ruunan kanssa tarhaavat hevoset, eikä yksikään kyllä vaikuttanut viekkaalta tyypiltä, mutta pianhan sen näkisin. Avatessani tarhanporttia mieleeni juolahti, että voisin vielä perua kaiken, mutta se ei olisi tapaistani. Neljä ruunaa tuijotteli minua tarhan perukoilta, aivan kuin jokainen odottaisi kutsua sisälle, mutta muiden harmiksi huhuilin vain Loekea. Rauhallisesti luokseni tallusteli komea herasilmäinen ruuna, jonka päitsiin kiinnitin riimunnarun. Muita ei onnekseni kiinnostanut lähteä karkuteille, joten pääsin helpoimman kautta tänään.
Kiinnittäessäni Loekea käytävälle ohitseni kulkee tuman näköinen blondi, jota en ollut koskaan ennen tallilla nähnyt. Yhdistin naisen aikaisempaan keskusteluun, jonka hän oli todennäköisesti käynyt jonkun kanssa. Nappasin kumisuan käteeni ja aloin sukia ruunan kylkiä.
Puhdistettuani viimeisenkin kavion, nappasin harjalaatikon matkaani ja jätin ruunan karsinaansa. Astuessani satulahuoneeseen huomasin, siellä samaisen blondin, jonka olin aiemmin tavannut. Vein niin nopeasti kuin pystyin Loeken harjalaatikon paikoilleen ja poistuin huoneesta, sillä en halunnut joutua naisen kanssa keskusteluun. Ilmeestä päätellen hänellä ei ole ollut kovinkaan hyvä päivä.
Pyyhälsin vielä Loeken luokse ja silitin sen valkoisen läsin peittämää päätä. Onnen tunne täytti kehoni.
1HM
|
|
Elsa
Uusi ihmettelijä
Posts: 44
Hoitoheppa: Loeke
Koulutaso: HeC
Estetaso: 60cm
|
Post by Elsa on Sept 17, 2016 17:04:26 GMT 2
17.9.2016
Se ei ollut helpompaa kuin muillakaan kerroilla. Vaikka tallille saapuminen tuntui ihanalta ja virkistävältä, silti se oli vielä hieman vieras tapa. Ennen olin käynyt vain kerran viikossa tallilla, mutta nyt kävinkin kaksi kertaa. Ei se suuri ero ollut, mutta olihan se mukavaa päästä tekemisiin hevosten kanssa useamman kerran viikossa. Loeke oli alkanut tuntui tutummalta ja ruuna alkoi jo tunnistaa minut nähdessään. Syksykin oli alkanut näytellä merkkejään myös hevosarjen parissa, kuramonsterit tallustelivat usein vastaan tarhassa, eikä hoitajat iloinneet juurikaan tästä. Omasta mielestäni oli kuitenkin kivaa viettää aikaa hevosta harjaten, varsinkin kun Loeke oli todella mukava hoitaa. Usein ratsastuskouluissa tulee vastaan hevosia, jotka ovat todella äkäisiä tai hyökkääviä, mutta onneksi ne olivat Seppeleessä harvassa.
”Hei, oot sä Elsa?” kuulin jonkun kysyvän. Käännyin ja ihmettelin, kuka minua kyseli ja katselin hetken nuorta blondia, sillä tyttö oli minulle aivan vieras. ”O-olen”, vastasin hieman varoen. Vaaleaverikkö silitteli viereisen karsinan Gitta-ponia ja välillämme oli hetken ahdistavan hiljainen tauko. ”Ainiin en viel esittäytyny. Oon Clara”, tyttö tokaisi. Aivoni alkoivat raksuttaa ja yhdistin tytön Siirin hoitajaksi. Olin useasti nähnyt hoitajia taukotiloissa keskustelemassa ja kerran olin kuullut erään ostaneen oman hevosenkin. Aika paljon sitä pääsee ohi menen kuulemaan, vaikka ei tarkoituksella utelisikaan. Havahduin Claran kysymykseen: ”Haluisit sä lähtä mun kanssa maastoon?” Mietiskelin hetken ja ajattelin kieltäytyväni, mutta tajusin, etten tunne alueen maastoja juurikaan.
Olin lupautunut melkein vieraan tytön kanssa maastoon, mutta pakkohan se on kavereita saada, ehkä meistä tulisi hyvätkin ystävät. Asettelin ruskean satulan selkään ja pujotin suitset ruunan päähän. Olimme valmiita lähtöön, Clara ja pieni Siiri-shetlanninponi odottelivat jo meitä tallipihalla. Nousin ratsaille ja tajusin pääseväni nyt ensimmäistä kertaa maastoon Loekella. Clara kertoi, että oli itsekkin vasta päässyt hoitajaksi Siirille. Tyttö sanoi olleensa ennen Netan hoitajana, mutta vaihtanut sitten pienempään poniin. Itse en koskaan ollut päässyt ratsastamaan shetlanninponilla ja nyt se oli jo hieman myöhäistä, mutta itseäni kyllä miellytti enemmän isommat ponit. Juttelimme paljon Claran kanssa ja tyttö sai kuorittua minusta sen ujon ulkokuoren pois maastolenkin aikana.
Kiitin Claraa maastoiluseurasta ja talutin Loeken karsinaan. Riisuin ruunalta satulan ja suitset ja kaivoin harjakorista kumisuan. Harjailin hoidokkini huolellisesti läpi, ennen kun lähtisin kotiin. Olin iloinen siitä, että olin päässyt tutustumaan uuteen tallilaiseen, sillä en olisi voinut lähteä yksin tuntemattomiin maastoihin. Suljin karsinan oven ja silitin vielä ruunan pehmeää turpaa, olin todella onnellinen ja täytyin positiivisesta energiasta.
2HM
|
|
|
|
Post by Anne on Oct 19, 2016 10:15:22 GMT 2
Syksyinen kouluvalmennus Spessu Elsalle! |
|
Elsa
Uusi ihmettelijä
Posts: 44
Hoitoheppa: Loeke
Koulutaso: HeC
Estetaso: 60cm
|
Post by Elsa on Oct 28, 2016 9:08:19 GMT 2
Kiitos ihanasta spessusta Annelle! <3
28.10.2016Syksyn tuoma pimeys oli laskeutunut myös Liekkijärven maille. Maa oli täynnä kellastuneita lehtiä ja oravat keräilivät tammenterhoja talvivarastoon. Tilhiparvet peittivät puiden latvukset ja syksy alkoi jo hiljalleen kääntyi talveksi. Tunnit olivat alkaneet siirtyä maneesiin ja kentällä näkyi yhä enemmän hoitajia ja yksityistenomistajia. Maastoreitit olivat kauneimmillaan ja ne olivatkin olleet ahkerassa käytössä.
Seppeleen oleskeluhuoneen sohvalle istahdettuani, kaivoin termosmukin repustani ja aloin juoda kotona keittämääni teetä. Kehoni alkoi lämmetä ja olin valmis kohtaamaan viileän syysilman. Puin tummansinisen untuvatakkini päälle ja kiedoin huivin kaulaani. Tuuli heitteli lehtiä ympäriinsä ja muodosti pieniä pyörteitä pihalle. Loeken tunnit eivät tältä päivältä olleet vielä alkaneet, joten olin ajatellut käydä pienellä kävelyllä metsässä. Lauhkea ruuna ei paljoa välittänyt kovasta tuulesta tai tallia koristavista halloween koristeluista. Kurpitsalyhdyt tallin oven pielisillä toivat mukavan syksyisen tunnelman ja samaa teemaa löytyi myös tallin sisätiloista, sillä karsinoiden ovistakin löytyi halloween teemaisia koristeita. Itse en ollut ikinä pitänyt syksyistä juhlaa erityisen tärkeänä, mutta Seppeleessä jokainen juhla oli aina juhlimisen arvoinen.
Heitin ruunan selälle vielä fleeceloimen ja kipusin satulaan. Huomioliivinkin olin saanut puettua päälleni, vaikka se ei ollut helpoin homma tänään, sillä paksu vaatekerros ei meinannut antaa periksi. Hieman yllätyksekseni olin saanut seuraksi kävelylle Auringon, joka oli ollut ainoa ihminen tänään tallilla, jonka kanssa olin ennen ollut tekemisissä. Kävelimme vieretysten hiekkatietä pitkin, emmekä edes hiiskahtaneet. Tuulen puuskat saivat Gekon hieman virkeämmälle tuulelle ja molemmat olimme valppaina. Käännyimme ja lähdimme takaisin kohti tallia, että ruunat kerkeäisivät tunneille.
Pian kääntymisemme jälkeen kuulimme vauhkoontuneen hevoseen ääntä ja ihmettelimme oliko, joku päästänyt hevosen vahingossa vapaaksi. Olimme väärässä, sillä aivan yhtäkkiä metsästä hyppäsi tielle hirvi ja perässä juoksi vasa. Loeke ja Gekko säikähtivät sorkallisia eläimiä, mutta molemmat pysyivät hallinnassa. Ajatuksemme kulkivat samaa rataa ja mielestämme oli parasta ravata takaisin tallille, ettei metsästäjät vain luulisi hevosiamme hirviksi. Selvisimme tallille vahingotta ja kiittelin Aurinkoa seurasta.
Purin Loekelta varusteet ja jätin sen karsinaan odottamaan tuntilaista, joka saapuisi tunnin kuluttua. Yläkerran oleskeluhuoneessa ei ollut hirveästi ihmisiä, mutta sohvalla juttelivat kaksi minulle aivan vierasta hoitajaa ja penkeillä istuskeli joitain hoitajia. Päätin, etten jäisi muiden luokse. Kiehautin vain teeveden ja kaadoin sen termosmukiini. Lisäsin teeheni hunaja nokareen ja lähdin käppäilemään ulos. Innokkaimmat tuntilaiset olivat löytäneet jo tiensä tallille, kun lähdin kävelylle metsään. Olin kuullut huhuja, että Seppeleen alueellakin oli liikkunut paljon pelättyjä pellejä, mutta en antanut niiden estää tekemisiäni.
Syysilma valtasi keuhkoni ja piristyin joka askeleella. Haavat havisivat ja viimeiset lintuaurat suuntasivat kohti etelää. Minuutti minuutilta ilma alkoi viiletä ja pimeys syventyä, katsoin kelloa ja tajusin kävelleeni yli tunnin. Hörppäsin viimeiset pisarat teetäni ja kuuntelin lintujen laulua. Tunsin jonkun koskettavan selkääni ja säpsähdin. Kaksi noin kymmenen vuotiasta poikaa oli tökkinyt selkääni ja heti heidät huomioituani molemmat huusivat: ”Bööö!” Hetken olin aivan hämilläni, kunnes ymmärsin havahtua ajatuksistani. Ensimmäiset sanani olivat: ”Häh!” En kerennyt reakoida mitenkään muuten, sillä pojat olivat jo juosseet pois. Tälläistäkö aina Halloweenina tulisi olemaan, pelottelevia lapsia ja ahdistavaa tunnelmaa.
3HM
|
|
Elsa
Uusi ihmettelijä
Posts: 44
Hoitoheppa: Loeke
Koulutaso: HeC
Estetaso: 60cm
|
Post by Elsa on Dec 24, 2016 21:04:42 GMT 2
Aattoratsastus
|
|
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!