|
|
Post by Pihla on Aug 7, 2015 12:56:59 GMT 2
Ne kuuluisat viimeiset sanat perjantai 7.8.2015 ”Meneekö sulla tosissaan aina noin kauan selviytyä yläkerrasta alakertaan?” Lauri huudahti. Ensitapaamisestamme oli kulunut jo jonkin aikaa. Olin käynyt hänen kanssaan kahvilassa kerran ja sen jälkeen olimme olleet kuin parhaat ystävät, mutta emme kuitenkaan seurustelleet. Jokin kuitenkin sai minut olemaan varuillani pojan seurassa. Hän oli niin itsevarma, että jotain jäi kertomatta. Vedin mopokypärän päähäni ja nousin Laurin mopon taakse. Kyseessä oli juuri sama mopo kuin silloin ensitapaamisellamme. Nykyään sekin kohtaus lähinnä vain huvittaa. Minua kuitenkin epäilytti mopoa ohjaava poika. Hänessä oli jotain, mistä en pitänyt. Toisaalta olin hyvin onnellinen saadessani olla hänen seurassaan. Mopo kaarsi tallin pihaan ja pysähtyi hyvin pian. Nousin kyydistä alas ja toin kypärän päästäni. Lauri asetteli moponsa nojaamaan ja hymyili minulle visiirin läpi. Lähdin kävelemään mitään sanomatta kohti tallia. Lauri lähti hyvin pian perääni. ”Ratsastan Loekella esteitä tänään,” kerroin nopeasti. Ilmapiiri muuttui heti talliin päästyämme rennosta vaivautuneeksi. Laurikaan ei puhunut, mikä oli hänelle epätavallista. Tarkkailin poikaa sivusilmällä ja huomasin hänen katsovan tallin sisäosaa kuin etsisi jotain. ”Saanen kysyä, mitä sä etsit?” kysyin ohjaten pojan yläkertaan. Halusin saada heitettyä selässäni olleen repun pois. ”Öö.. vessaa,” Lauri vastasi hiukan takellellen. Osoitin hänelle yläkerrasta ovea, jossa roikkui WC-kyltti. En jäänyt odottamaan poikaa oven ulkopuolelle, vaan siirryin taukotilaan. Salma ja Clara pelasivat juuri korttia. ”Moikka!” huudahdin iloisesti. ”Ootko kuullu jo, että myös Eela ja Laila ettii uusia hoitajia?” Clara kysäisi heti alkuun. ”En! Onko Nuutti ja kuka Eelaa nyt sitten hoitikaan, lopettanut?” kysyin ihmeissäni. Olin jo aivan pihalla uudistuksista. ”Kuú hoiti Eelaa. Ilmeisesti he sitten ovat lopettaneet,” Salma vastasi ja löi kortin pinkan päälle. Claran kasvoilta näki, että korttipeli ei sujunut hänen osaltaan niin hyvin. Samassa huomasinkin oven suussa seisovan Laurin. Käännyin häntä kohti ja lähdimme taas alakertaan. ”Täällä olisi juuri hoitajahaut meneillään, jos kiinnostaa,” vinkkasin hänelle. ”Millaisia hevosia olisi tarjolla?” Lauri innostui. Kävimme kiertelemässä laitumilla ja esittelin Laurille Lailan, Alexin ja Eelan. Vennalle ja Walmalle poika olisi ollut ihan liian pitkä. ”Alex kuulostaa kivalta! Harmi vain, ettei mun aika meinaa riittää,” Lauri harmitteli. Naurahdin hänelle ja siirryin aitojen välistä hakemaan Loekea. Ruuna odottikin juuri sopivasti aivan portin lähettyvillä. ”Odota siinä,” ohjeistin Lauria. Poika katseli tarkasti, kun nappasin Loeken kiinni ja siirryin avaamaan porttia. Lauri auttoi sen kiinnilaittamisessa. Lähdimme viemään Loekea tallia kohti. ”Kauanko sä olet käynyt täällä?” Lauri kysyi ohimennen. ”Tuota, hoidin Pella nimistä tammaa yli vuoden kunnes se siirtyi eläkkeelle ja Loekea olen hoitanut siitä asti, kun se muutti tänne. Eli hoitajana olen ollut 2013 vuoden syyskuusta asti,” kerroin muistellen samalla sitä päivää, kun hain Pellalle hoitajaksi. ”Pakko kysyä vielä, oletko sä kilpaillut Loekella tai sillä, mikä se olikaan, Pellalla?” Lauri kysyi vielä. Ihmettelin hänen kysymystään, mutta vastasin nopeasti: ”Harjoituskisoissa Pellalla ja nyt hetken päästä tälläkin.” Kiristin vielä satulavyön ja nousin selkään. Lauri istui kentän laidalla kännykkäni kanssa valmiina ottamaan videota tai kuvia. Minulla olikin harmillisen vähän kuvia Loeken kanssa. ”Oletko sä enemmän este- vai kouluratsastaja?” Lauri kysyi vielä. ”Tulee mieleen joku poliisikuulustelu, mutta esteratsastaja oon,” vastasin naurahtaen. Loeken satulassa tunsin oloni turvalliseksi, vaikka sillä hetkellä ilmapiiri oli kiusallinen ja jopa hiukan ahdistava. Lähdin kääntämään Loekea estesarjalle, jonka Lauri oli ystävällisesti meille koonnut. ”Luulen sen menevän kolmella laukka-askeleella,” Lauri huudahti aidalla istuen. Katsahdin poikaa. Hän oli yllättävän tietoinen siihen verrattuna, ettei hän ollut omien sanojensa mukaan ratsastanut. Eniten ihmetytti se, että Loeke tosiaan otti sarjan väliin kolme laukka-askelta ilman tempon vaihtelua. ”Miten sä tiesin sen ottavan kolme laukka-askelta, jos et kertaakaan oo ratsastanu?” kysyin hämmästellen. ”Olen laskenut tätini hevoselle laukkavälejä ja kuunnellut joka ikisen hänen valmennuksensa,” Lauri selitti naurahtaen. Sen minä uskoin. ”Korotatko tuon jälkimmäisen pystyksi?” kysyin vielä hymyillen. Pikku hiljaa Laurikin alkoi tuntua samalta tyypiltä kuin tallin ulkopuolella. Se jälkimmäinen pysty korotettiin hyvin nopeasti yhdeksäänkymmeneen senttiin. Ei tosin omasta tahdostani, mutta Lauri halusi välttämättä korottaa esteen vielä niin korkeaksi. ”Kyllä te sen pääsette! Mä otan nyt kuvan todistusaineistoksi!” Lauri huudahti innoissaan. ”Muista vaan kannustaa sitä äläkä lähde hyppyyn liian aikaisin.” Minusta alkoi tuntua jo, että Lauri oli valmentajani. Hän oli tosiaan taitava, vaikka selässä hän saattaisi olla täysin taitamaton. Mitään sanomatta siirsin Loeken laukkaan ja lähdin ohjaamaan ruunaani esteelle. Ensimmäinen ristikko ylittyi hyvin. Sen jälkeen laskin askeleet ja Loeke ponnistautui lähemmäs metrin hyppyyn. Puomi ei kolahtanutkaan. ”Wau! Se tosissaan meni yli!” huudahdin ja taputin ruunaani kaulalle. ”Te menitte ylitse,” Lauri korjasi hymyillen. En tajua miksi, mutta hänkin vaikutti ylpeältä. Hetken mielijohteen takia Lauri keikkui hetken päästä Loeken selässä oma kypäräni päässä. Yllätyin, kun poika hylkäsi talutustarjoukseni. Hyvin pian tajusin, kuinka taitava ratsastaja Lauri olikaan. ”Sä valehtelit,” totesin tyynesti katsoen poikaa silmiin. ”Kuinka niin?” Lauri kysyi ja pysäytti Loeken eteeni. ”Et muka oo ratsastanu, ja pah! Sano nyt vielä saman tien, että sulla on oma hevonenkin!” huudahdin. Lauri nousi alas Loeken selästä, mutta piti ohjista vielä itse kiinni. ”Rauhoitu Pihla! Okei, mä valehtelin, mutta en halunnut sulle mitään pahaa. Oot ihana ihminen ja haluan oikeasti pysyä sun kaverina, edes kaverina.” Repäisin ohjat pojan kädestä, jolloin Loekekin hiukan säpsähti. ”Mikä sun tarkoitus sitten oli?” kysäisin mahdollisimman vihaisella äänellä. Tosiasiassa itkin sisältä päin. Tilanne oli kamala. Tiesin tarkalleen, että päätyisin siihen joskus, mutta tunsin olevani niin voimaton. ”Usko pois, mutta vaikutit mut pysymällä Loeken selässä, kun se säikähti. Sitten kun kuulin, että käyt täällä, tajusin tilaisuuteni. Halusin nähdä miltä niin sanottu kilpailijatalli näyttää. Lisäksi halusin nähdä, millainen kilpailija olet esteille, myönnän omistavani estehevosen, jolla kisaan,” Lauri kertoi rauhallisesti. Samalla hän otti kypäräni päästään ja ojensi sen minulle. ”Miks mun pitäis uskoa toi? Sä oot jo menettäny mun silmissä luotettavuutes!” huusin. ”Mä tiesin, ettet sä uskoisi, mutta mä oikeasti tykkään susta, siitä sä et pääse mihinkää,” Lauri sanoi. Hänen äänestään saattoi kuulla pientä haikeutta, joka saattoi olla myös teeskenneltyä. ”Mee pois, heti!” ”Mutta..” ”Mä pääsen muutenkin kotiin. En halua nähdä sua enää!” Pihla & Loeke
14HM |
|
|
|
Post by Pihla on Aug 9, 2015 16:41:27 GMT 2
Kesäloman päätös sunnuntai 9.8.2015 Viime kerran hyppykuva aiheutti liikaa muistoja Laurista, mutta päätin säästää sen. Toki kuva päätyi suoraan Loeken kuvien laatikon alimmaiseksi. Olin päättänyt unohtaa koko pojan hyvin nopeasti, vaikka se tuntui mahdottomalta niiden kaikkien soittoyritysten ja viestien keskellä. En tiennyt, kuinka monta kertaa olin jo lyönyt luurin pojalle vastaamatta puheluun. Halusin viettää rauhallisen kesäpäivän ilman stressiä mistään, vaikka kesäloman loppu häämötti jo. Päätin ihan huvin vuoksi jättää kännykän kotiin ja lähteä pyörällä tallille. Sen myös toteutin ja pian olinkin ottamassa hiukan pölyistä pyörääni varaston perältä. En muistanut, koska olin viimeksi polkenut sillä. Minua huvitti ajatus, etten osaisikaan polkea enää pyörää. Onneksi se oli vain hupaisa ajatus, joka osoittautui pian vääräksi. Matkaan meni kauan ja vähän päälle, mutta minulla oli koko päivä aikaa. Suuntasinkin seuraavaksi hakemaan Loeken riimunarua ja nappasin leipäpussista mukaani pienen kannikan, ihan vain jos Loeke haluaisikin lähteä karkuun. Hetken kuluttua totesin leipäpalan turhaksi, koska Loeke antoi hyvin nopeasti itsensä kiinni. Annoin kuitenkin leipäpalan ruunalle, koska muutenhan olisin ottanut sen turhaan. Sitä Loeke mutustelikin koko matkan talliin. Harjasin hoitohevostani rauhallisin vedoin tallin käytävällä. Yhtäkkiä huomasin Claran tulevan minua kohti. Väistin vaistomaisesti, mutta tyttö pysähtyikin eteeni: ”Sä näytät niin väsyneeltä, että haluaisitko tulla mun ja Wenlan kanssa uittamaan heppoja?” ”Ai paistaako se noin hyvin läpi,” naurahdin. ”Sulla on silmäpussit ja harjaat Loekea niin hitaasti,” Clara selitti. ”Mutta joo, kai mä voisin tulla! Kuinka pian ootte menossa?” utelin seuraavaksi. ”Niin pian kuin mahdollista, eli pane töpinäksi!” Clara huudahti ja lähti saman tien omille teilleen. Se saikin minuun vähän enemmän vauhtia. Pian olimme kaikki kolme tyttö ratsuinemme tallin pihassa. Satulat jätettiin luonnollisesti talliin. ”Mennään sitten rauhallista vauhtia,” pyysin, ennenkö kampesin itseni Loeken selkään jakkaran kautta. Silti selkään oli hankala päästä. Loeken karva oli niin liukasta, että liu´uin joka kerta takaisin jakkaran päälle. Lopulta olin niin nopea, että ehdin heittää jalkani ruunan takapuolen yli. Niin matka saattoi alkaa. Otimme vain muutaman ravipätkän matkalla, muuten askellaji oli käynti. Loeke kyllä liikkui todella hyvin, eikä se edes säikähdellyt mitään. Ehkä sekin vaikutti, että kolmen ratsun jonoamme johti Gitta, eikä Loeke. Matkan aikana käytiin kaikki pakolliset kesälomakuulumiset ja koulun alkamiseen liittyvät tuntemukset läpi. Oikeastaan matkaseuraksi en olisi voinut toivoakaan parempia ihmisiä. Toki vielä suurempi porukka olisi ollut hauska, mutta kolmen ihmisen seura oli juuri sopiva. ”Hei, ranta näkyy jo!” Wenla hihkaisi innoissaan. Hän oli jo ylämäen huipulla, kun me muut olimme vasta kiipeämässä. Huipulta tosiaan aukesi hieno näkymä rantaan. Siitä olikin jo kauan aikaa, kun olin viimeksi käynyt uittamassa jotain hevosta, tai ponia. Otimme mäen jälkeen ravikisan rannalle, jonka Loeke tietysti voitti. Gitta oli silti hyvä kakkonen, tamma oli tosiaan kirinyt Loeken nopeasti. Sen sijaan Netta oli hidas. Se ei oikein innostunut kisastamme. ”Mennäänkö heti veteen?” Clara kysyi pysäyttäen Netan meidät saavuttaessaan. ”Eiköhän me voitais,” vastasin ja käänsin Loeken veden suuntaan. Arvelin Loeken seisahtuvan vesirajaan, mutta erehdyin. Ruuna käveli suoraan veteen niin, että vesi ylettyi sen polviin asti. Siihen tuli stoppi ja pieni puhallus. Gitta ja Netta ottivat Loekesta mallia ja tällä kertaa Gitta oli rohkein. Tamma eteni korvat pystyssä aina vain syvemmälle. Wenla joutui jopa pidättelemään tammaa. Netta empi hiukan Loeken kohdalla, mutta jatkoi hyvin nopeasti Gitan perään. Käskin myös Loeken muiden joukkoon. Uitimme ja kahluutimme hevosia siihen asti, kunnes vaatteemme olivat litimärkiä. Claralla olikin bikinit ja T-paita, mutta minulla ja Wenlalla oli tallivaatteet, eikä mitään uimapuvun tyylistäkään. Omat shortsini ja paitani sain kasteltua hyvin nopeasti, mutta eipä se haitannut. Sää oli lämmin ja vaatteet kuivuisivat nopeasti. ”Lähdetäänkö jo takaisin, tästä on kuitenkin jonkin verran matkaa tallille?” Wenla kysyi viimein. Ehdotus hyväksyttiin ja kolmen hevosen maastoletkamme lähti kiemurtelemaan kohti tallia. Tähän oli hyvä lopettaa loma! Pihla & Loeke
15HM |
|
|
|
Post by Pihla on Aug 22, 2015 9:02:30 GMT 2
Uusia hoitajia(+yksi vanha) Lauantai 22.8.2015 Kisat olivat menneet meidän osaltamme kohtalaisesti, ei hyvin eikä huonostikaan. Oikeastaan olin tyytyväinen, koska ne olivat ensimmäiset ”kisat” Loeken kanssa. Ja olimmehan me 60cm luokassa sijoittuneet kolmansiksi, kun osallistujia oli 9. Siitä saatoin jo olla kiitollinen. Isommassa luokassa jännitin itse niin paljon, että miltei hävisimme. Koulukisoissa kävi samoin, mutta eipä se mieltäni masentanut. Olin saanut monta viestiä talliporukan whatsapp ryhmästä, että uudet hoitajat oli valittu. Siinä oli aihetta lähteä tallille pitkästä aikaa. Uusin hoitajien valinta aiheutti aina tallilla ylimääräistä tohinaa ja uskoin kaikkien hoitajien olevan paikalla. Arvaukseni osui oikeaan, tallilla oli tohinaa, vaikka aamu olikin aikainen. Suunnistin ensimmäisenä ilmoitustaulun luokse lukemaan uusien hoitajien nimet. Samaan aikaan Clara suunnisti kohti taulua ja hetken päästä pällistelimme nimiä yhdessä. Lähinnä ne naurattivat, koska kaikki nimet alkoivat samalla alkukirjaimella. Vitsailimme Annen valinneen tarkoituksella kaikki A-luokan hoitajat. ”Hei mitä sä meinaat tehdä?” Clara kysyi yhtäkkiä. ”Mä en tiedä, ratsastamaan en jaksaisi lähteä, mutta maastolenkki taluttaen voisi tehdä hyvää, lähdetkö mukaan?” kyselin. Clara mietti hetken ja nyökäytti sitten päällään: ”Joo, mutta mä tuun ilman satulaa kävelemään! Koita pysyä perässä!” Hetken naureskelujen jälkeen suuntasin Loeken karsinaa kohti. Osa uusista hoitajista näytti olevan uunituoreiden hoidokkiensa luona, niin olisin varmaan minäkin ollut. Osa hoitajista oli hiukan vanhempia ja osa nuorempia. Oli mukavaa saada tallille eri-ikäistä väkeä. Nopeasti olin saanut Loeken hoidettua. Minua ei huvittanut lähteä ratsastamaan, joten nappasin ruunan riimunarun päähän ja suunnistimme raikkaaseen ulkoilmaan. Aurinko kirkasti päivää, vaikka olikin aikainen aamu. Clarakin sai hyvin nopeasti Netan ulos ja tyttö ponnistautui tamman selkään. Niin alkoi lyhyt maastolenkkimme, jonka aikana käytimme hevosia kahlaamassa pienessä lätäkössä, joka tulisi päivän koittaessa kuivumaan. ”Miten sun koulu on lähtenyt käyntiin?” sain kysyttyä. Samalla katselin Loekea, joka loiskutteli vettä etusellaan. Ruuna oli ollut koko matkan ajan korvat höröllä ja se tutki innokkaana ympäristöä. ”Ihan hyvin, vaikka eipä se mitään helppoa puuhaa ole,” Clara kertoi. Pystyin samaistumaan hänen sanoihinsa täysin. Koulu oli yhä vaikeampaa, mitä enemmän ikää tuli. Maastolenkki kesti hiukan alle tunnin. Olimme kävelleet hitaasti ja poikenneet reitiltä useaan otteeseen. Silti aikaa kului yllättävän vähän. Tallipihaan saapuessamme vastaan tuli poika, joka näytti etäisesti tutulta. Hän talutti upean näköistä, minulle vierasta, hevosta maneesia kohti. Kun he olivat päässeet tarpeeksi kauas meistä, minun oli pakko kysyä Claralta tyypistä: ”Kuka tuo nyt oli?” ”Etkö sä tosissaan tiedä?! Kuinka monta viestiä oletkaan skipannut sieltä ryhmästä,” Clara huudahti silmät pyöreinä. ”Monta ja vähän päälle,” vastasin. ”Se oli Robert ja sen oma hevonen Harry, ne muutti tänne hetki sitten,” Clara selitti. Nimi ei vieläkään kertonut minulle mitään. Clara tuntui tajuavan ilmeestäni minun kaipaavan lisäselityksiä: ”Se on se poika, joka hoiti ennen Vennaa, jos muistat.” ”Ai joo, kyllä mä Robertin hämärästi muistan,” kerroin tajutessani, kuka oli kyseessä. ”No hämärä tyyppi se onkin nykyään, ainakin muiden kertomusten perusteella!” Clara naurahti. Pihla & Loeke
16HM |
|
|
|
Post by Pihla on Aug 26, 2015 16:08:54 GMT 2
Irvistetään! 26.8.2015 keskiviikko Loekea pideltiin tunnin jälkeen laitumien edessä, jolloin nappasin siitä sattumalta irvistyskuvan. Pihla & Loeke
17HM |
|
|
|
Post by Pihla on Aug 29, 2015 19:47:54 GMT 2
Yrittänyttä ei laiteta lauantai 29.8.2015 Kännykkäni hälytti pöydällä. Raotin silmääni ja nappasin kännykän käsiini. Näytöllä vilkkui tuttu numero. Samaan aikaan katsahdin kelloa, puoli yksitoista. ”Pihla! Tule äkkiä ulos!” ”Mm-miksi?” sain mumistua luuriin. ”Tallilla tapahtuu kummia!” Clara huudahti. Se jos mikä sai minuun liikettä. Nousin salaman nopeasti ylös ja kaivoin jostain kaappini perimmäisestä onkalosta itselleni vaatteet. Puolinukuksissa kompuroin rappuset alas ja syöksyin ulos. ”Mitä siellä nyt tapahtuu?” ”Niin siis mitä, varusteita levitelty ympäri tallia, paikkoja on sotkettu ja joku tehnyt graffitin seinälle?!” huudahdin. Järkytyin enimmäkseen sitä, millaisen asian takia minut oli kiskottu ylös sängystä. Olisin voinut nukkua vielä huomattavasti pidempäänkin, mutta en ehtinyt. ”Joo, mutta odotas, kun näet sen graffitin!” Tuulia huudahti hiukan vihaisella äänellä. ”Mutta jos mitään ei ole varastettu, niin eikö asia ole ihan Ok?” kysyin hämilläni. Itse en nähnyt aihetta paniikkiin. Samassa Tuulia kiskaisi minua käsivarresta. Minun oli pakko lähteä tytön perässä maneesille. Seinää pällisteli muutama muukin hoitaja. ”Hevoset on perseestä, Buu!” luin ääneen. Teksti oli sopivan näkyvällä paikalla, jotta varmasi jokainen tallilla kulkeva näki sen. Se alkoi ottaa päähäni. Marssin suorinta tietä kysymään lisäinfoa Annelta. ”Tihutyöt on tehty yöllä, mutta kuten sanoin, mitään ei ole varastettu,” brunette selitti kovaan ääneen innokkaille tallitytöille. En ollut ainut, joka halusi leikkiä Sherlock Holmesia. ”Kasper saa peittää tuon graffitin,” Anne naurahti tuijottaen maneesin seinällä kiiltelevää taideteosta, jos sitä edes joku pystyi kutsumaan siksi. ”Ai niinku peittämään vai maalaamaan,” joku nuorempi tallilainen tirskui. Kieltämättä minulle oli tullut sama ajatus ensimmäisenä mieleen. ”Maalaamaan,” Anne naurahti. Pienen hupaisan tuokion jälkeen porukka alkoi vyörymään talliin, niin myös minä. Suunnistin ensimmäisenä varustehuoneeseen katsomaan Loeken tavaroita. Ne oli jo järjestelty paikoilleen, mutta tunsin Loeken tavarat kuin omat taskuni. Havaitsinkin heti, että ruunalta puuttui yksi takasuoja sen laatikosta. Aloin miettiä, kellä muulla oli samanväriset suojat ja suunnistin sen hevosen laatikolle. Hetken tavaroita koluttuani minun oli pakko todeta, ettei suojaa löytynyt, edes useamman laatikon jälkeen. Päähäni nousi ajatus varastamisesta. Oliko kukaan tarkistanut leviteltyjä varusteita niin huolellisesti? Toisaalta minua huvitti ajatus, että joku olisi hakenut vain yhden likaisen suojan tallista. Suunnistin kuitenkin kertomaan havainnostani Annelle: ”Onko kukaan käynyt läpi varusteita, näyttäisi nimittäin, että Loeken toinen takasuoja on hävinnyt?” ”Kyllä ne aika tarkasti on käyty läpi. Oletko tutkinut, jos se on tippunut tai joutunut väärään laatikkoon?” Anne kyseli. ”Laatikot selasin, mutta lattialta en tietenkään katsonut,” vastasin ja suuntasin uudelleen etsimään karannutta suojaa. Samassa huomasinkin lattialla juuri sen, mitä etsin. Ihmettelin vain, kuinka suoja oli yhtäkkiä päätynyt sinne. En kuitenkaan halunnut uskoa mihinkään yliluonnolliseen, vaan tuudittauduin ajatukseen omasta huolimattomuudestani. Siirryin varustamaan Loekea. Samassa tunsin kännykkäni värähtävän. En ollut sitä tyyppiä, joka selasi kännykkää hevostellessa, mutta nyt jostain syystä erehdyin tekemään niin. Näytölle heijastuva nimi ihmetytti minua, Lauri. Olin jo ehtinyt unohtaa pojan. Vaistomaisesti avasin whatsapp viestin: ”Moi  mitä sulle kuuluu? Minua ihmetytti viesti, koska Lauri oli pysynyt hyvin hiljaisena jo hetken aikaa. Vasta silloin mieleeni muistui se yksi tallipäivä, jolloin erehdyin tuomaan pojan talliin. Muistin pojan vilkuilleen ympärilleen ja tajusin samalla yhdistää hänet tallin sotkemiseen, voisiko se olla totta? Ihmeissäni jatkoin Loeken varustamista samalla käyden läpi kaikkia mahdollisia ajatuksia. Lopulta päädyin siihen kamalimpaan, Laurille soittamiseen. Halusin nähdä hänet, ja pian. Toivoin saavani selitystä tallin tihutöihin. Kaivoin kännykkäni uudestaan ja valitsin tutun numeron osoitekirjasta. Nostin kännykän korvalleni ja yritin tasaannuttaa hengitystäni. Puhelu piippasi hetken aikaa, kunnes toisesta päästä vastasi tuttu ääni: ”Ihanaa, että soitit Pihla!” Minua ällöttivät ne sanat. Sain kuitenkin soperrettua tylyn vastauksen, jonka jälkeen kysyin mahdollista tapaamista. ”Oletko mahdollisesti tallilla? Voitaisiin nimittäin mennä yhdessä maastoon, eikö se sun heppas ollu ruuna?” Lauri innostui. Hän kuulosti niin tosissaan olevalta, ihan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Loppupuhelun vastailin muutamiin kysymyksiin ja hetken kuluttua tajusin sopineeni maastoreissun juuri kyseisen pojan kanssa, jota vihasin vieläkin. Olin sisältäpäin shokissa, mutta tein kaiken tyynesti. Loekekin pysyi asiallisesti paikoillaan koko varustamisen ajan. Sen jälkeen odottelimmekin karsinassa pitkän tovin, ennenkö sain viestin kännykkääni, Lauri oli lähistöllä. Loeke oli jo kyllästynyt odotteluun ja kuopi karsinansa alusia. Onneksi se ei saanut pahaa jälkeä aikaan. Laskin jalustimet alas. Minusta tuntui, että koko idea oli täysin hullu. Hevoset olivat kuitenkin vieraita toisilleen. Toivoin kuitenkin parasta, vaikka myönsin jännittäväni. Hetken kuluttua keinahtelin Loeken tasaisessa askelluksessa maastoreittiä pitkin kävellen. Loeken mielenkiinnon herätti hyvin pian kuuluva kova hirnahdus. Ruuna nosti päänsä ylös ja sieraimet laajentuivat. Se vastasi hyvin orimaisesti, mutta pysyi rauhallisena. Turvallisuussyistä jäin paikoilleni Loeken kanssa, koska vastaantuleva ratsukko lähestyi meitä. Kurvin jälkeen katseeni kohtasi Laurin kanssa. Nostin hänelle kättä vaistomaisesti, jonka jälkeen aloin ihastella ratsua. Kyseessä oli mielettömän kaunis, tummanrautias puoliverinen, jolla oli kokoa! Kaikista pahinta oli nähdä Lauri kyseisen hevosen selässä. Vaikka vihasin poikaa yli kaiken, en voinut kieltää hänen näyttävän hyvältä ratsunsa selässä. ”Tämä on Elfriida, 8-vuotias estehevonen. Et arvaakaan, kuinka paljon ponnua tältä löytyy!” Lauri hihkaisi taputtaen hevostaan. ”Niin mikä se nimi oli?” kysyin. Yritin pidätellä nauruani. ”Elfriida, mutta sanon sitä ihan vain Elliksi,” Lauri vastasi hymyillen. Hevoset olivat tottuneet toisiinsa hyvin. Emme olleet antaneet niiden nuuhkia toisiaan, mutta maastoreissu sujui silti ihan hyvin. Ravailimme hiekkateitä pitkin ja juttelimme niitä näitä. Huomasin, että olin kaivannut Laurin kaltaista juttuseuraa. En enää tiennyt, mitä olisin ajatellut pojasta. Toisaalta vihasin häntä, mutta toisaalta pidin hänestä. ”Hei kuule, ootko kuullu meidän tallin viimeöisistä tihutöistä?” kysyin viimein. Olin säästellyt kysymystä jo tarpeeksi kauan. Sen järkevään muotoon hiominen oli vienyt muutenkin aivosoluistani osan. ”En, mitä siellä on tehty?!” Lauri huudahti. ”Sekoitettu satulahuonetta, piirretty graffiti ja sotkettu käytävää ja ilmeisesti muitakin paikkoja,” selitin sen tarkemmin selittämättä. ”Kamalaa! Kuka tuollaista viitsii tehdä!” Lauri jatkoi. Hän vaikutti aidosti hämmästyneeltä. ”Ei kai teidän tallilaiset oo asialla?” kysyin seuraavaksi katsoen, miten poika reagoisi. ”E-en usko,” Lauri vastasi hiukan takellellen. ”Kerro nyt, kuitenkin tiedät tästä jotain!” huudahdin. Poika katsoi minuun kuin olisi nähnyt aaveen. ”On mulla omat aavistukseni, mutta sä kuulutat kaiken heti muille, jos kerron ja se tietää kaikille vaikeuksia,” Lauri vastasi pitkään kestäneen hiljaisuuden jälkeen. ”En, jos kerrot nyt, tekijät on saatava vastuuseen.” ”En tiedä mitään, unohda,” Lauri vastasi ja nosti ravin sanomatta yhtään mitään. ”Mitä hittoa!?” huudahdin ja lähdin pojan perään. Nopeatahtinen ravi yltyi nopeasti laukaksi. Hevoset tuntuivat nauttivan kisailusta, toisin kuin Lauri, enkä minäkään siitä nauttinut. Samassa Lauri alkoi hidastaa ratsuaan ja käänsi sen poikkeavalle sivutielle. Loeke sen sijaan jatkoi matkaansa eteenpäin, enkä pystynyt hidastamaan vauhtia yhtä hyvin. Seuraavaksi huomasinkin tuijottavani kiitolaukkaavan ratsun loittonevaa takapuolta. Peli oli menetetty. Pihla & Loeke
18HM |
|
|
|
Post by Pihla on Sept 3, 2015 16:23:52 GMT 2
Vielä viimeisen kerran 1/2 torstai 3.9.2015 Aikaa oli kulunut jo ihan tarpeeksi. Olin alkuun yrittänyt saada Lauriin edes jotain yhteyttä, mutta jouduin aina kuuntelemaan piippausta, joka kertoi puhelun katkenneen. Lauri oli jopa estänyt minut whatsapissa, joten yhteyden saaminen oli todella, todella hankalaa. Kaiken lisäksi tihutöiden tekijää ei ollut saatu kiinni! Kasper oli –kiltisti- maalannut maneesin seinään tehdyn graffitin ja tallilaiset järjestelleet paikat. Suoraan sanottuna en tiennyt, oliko Loeken suojaa löytynyt. Tänään oli aika ottaa selvää! Huomasin Loeken menevän kahdella tunnilla, jotka olivat molemmat hiukan tasokkaampia tunteja. Apuani ei siis välttämättä tarvittaisi. Suuntasin ensimmäisenä penkomaan varustelaatikkoa ja etsin samalla sitä takasuojaa, joka oli viimeksi ollut kateissa. Löysin pakista vain uudet takasuojat. Ilmeisesti sitä vanhaa ei ollut löydetty. ”Cella! Tiedätkö sä, onko se Loeken yksi takasuoja löytynyt jostain?” kysyin huomatessani blondin kävelevän käytävällä. Cella pysähtyi oven suuhun ja katsoi minua hetken: ”En kyllä tiedä.” Nyökkäsin hänelle ja jatkoin pakin penkomista. Sitä yksittäistä vanhaa takasuojaa ei löytynyt, sitäkään. Törmäsin Anneen käytävällä ja käytin tilaisuutta hyväkseni: ”Onko se Loeken takasuoja löytynyt? Tai onko se graffitin piirtäjä selvillä?” ”Ei ole, mutta sille ostettiin uudet vanhojen tilalle, joten turha sitä on enää murehtia,” Anne huokaisi. Kaikki tuntuivat ihmeen vaisuilta. Yleensä koko talli oli täynnä tohinaa, jos tapahtui jotain vähänkin jännittävämpää. Ehkä arki oli rauhoittanut tallilaiset rutiineihin, johon ei kuulunut salapoliisin tehtäviä. Taisin olla poikkeus, koska minä halusin todellakin tietää, mitä tapahtui. Ilmeisesti tihutyöt olivat jääneet siihen, koska kukaan ei ainakaan raportoinut mistään uusista asioista. Hoitajien huoneessa sain kuulla Tollon hakevan hoitajaa. Muuta ihmeellistä en sitten kuullutkaan, mitä nyt Britta oli käynyt paikalla. Harmi vain, ettei hän juuri silloin sattunut olemaan paikalla, tyypillistä tuuriani.. ”Joku lähtee mun kanssa Ruskamäen tiluksille!” huudahdin niin päättäväisesti, että kaikki paikalla olijat jäivät tuijottamaan minua. Tuulia ja Clara ilmoittautuivat hevosellisiksi ja sehän minulle sopi! ”Lähdetäänkö heti?” kysyin silmät välkkyen. Pikkuhiljaa innostukseni alkoi tarttua heihinkin ja kohta tytöt olivat varustamassa ratsujaan. Itse nappasin tallin seinustalla nojailevan pyöräni. Loekelle riitti ihan hyvin ne kaksi tuntia! Sekalainen joukkomme liikkui tasaisesti metsäpolkuja pitkin. Itse pyöräilin jonon kärjessä, jotta mahdolliset säikähdykset olisi minimoitu. Ja taisin olla porukasta ainut, joka tiesi lyhyen reitin pellon reunaan, josta näki tallin pihalle. Pian saavuimmekin kyseiselle paikalle ja ratsastajat jalkautuivat selästä. Jätin pyörän nojaamaan puuhun ja maastouduin erään pensaan taakse. ”Eihän täältä näe mitään! Pitää mennä lähemmäs,” totesin kiroten mielessäni. ”Kierretään pellon toiselle puolelle katsomaan, siitä on suora näkyvyys pihaan,” Tuulia ehdotti. ”Mutta onko siinä tällaista suojakasvillisuutta?” kysyin turhan jyrkkään sävyyn. ”On, katso vaikka tästä suoraan!” Tuulia huudahti. Hän puhui totta. Minun oli pakko hyväksyä totuus ja heitin pyöräni maahan niin, ettei sitä huomannut kauempaa. Siirryimme vähin äänin lähemmäs tallia. Clara ja Tuulia joutuivat raahaamaan ratsuja mukanaan. ”Eihän tuolla mitään ole.. Jos te jäätte tänne ja mä menen sisälle?” kysyin hiljaa. ”Oletko tosissasi?” Clara kauhistui. Nyökäytin ja ohjeistin heitä ratsastamaan pienen lenkin lähimaastossa, jotta kukaan ei epäilisi mitään. Kävelin mahdollisimman normaalisti tallipihaan siinä pelossa, että minut olisi nähty. Onneksi pääsin niin hiljaa ovelle, ettei kukaan ainakaan tullut luokseni. En toki ollut varma, tarkkailiko joku minua jostain salaikkunasta, mutta toivoin olevani tarpeeksi huomaamaton. Raotin varovasti tallin ovea. Se narahti hiukan. Pidin ovea hetken raollaan, ennenkö avasin sitä enemmän niin, että pääsin sisälle. Tallissa oli hiljaista, onneksi. Painauduin seinää vasten kuin kaikki agentit elokuvissa. Omatuntoni kolkutti jo siinä vaiheessa, mutta yritin tuudittautua ajatukseen, että olin hyvällä asialla. Samalla saattaisin kohdata Laurin, vaikka sitä odotin kaikista vähiten siinä kohtaa. Hiippailin käytävällä ja esitin olevani hiukan eksyksissä. Pälyilin ympärilleni samaan aikaan peläten pahinta. Jos joku olisi minua katsellut, hän olisi varmastikin luullut minun olevan vähintään psykopaatti, joka ajattelee ties mitä! Hetken pälyilyn jälkeen löysin raollaan olevan oven, jossa luki isoilla kirjaimilla ”SATULAHUONE”. Kuuntelin hetken oven läpi, oliko siellä joku. Kun totesin reitin olevan selvä, pujahdin satulahuoneeseen. Minua vastapäätä oli hyllykkö, jonka keskimmäinen hylly oli selvästi Laurin hevosen. Ilmastointiteipissä luki isolla hevosen nimi, jonka tunnistin. Aloin heti penkoa koria, jossa oli selvästikin suojia ja pinteleitä. En löytänyt etsimääni, joten siirsin korin takaisin paikoilleen. Seuraavana nappasin jonkun toisen hevosen suojakorin. Tallilla oli nähtävästi tapana säilyttää suojia korissa. Tälläkään kertaa minua ei onnistanut. Viimeisen korin kohdalla pahin tapahtui. Tiputin yhden takasuojan sementtilattialle ja siitähän kuului kova kolahdus. Nostin suojan salamannopeasti paikoilleen ja yritin etsiä piilopaikkaa. Tiesin olevani yksin tallissa, mutta eihän sitä voinut varma olla. En löytänyt piilopaikkaa, joten katsoin parhaaksi vilkaista käytävälle. Pikainen vilkaisu ei olisi kannattanut. Samaan aikaan tallin pääovi avautui ja kuulin kavioiden kopsetta. Sydän alkoi pampata. Piilouduin oven taakse, jottei taluttaja vahingossakaan näkisi minua ohi kävellessään. Satulahuoneen ovi oli nimittäin raollaan. Kuuntelin, kuinka hevonen talutettiin huoneen ohi. Silloin tiesin tilaisuuteni tulleen. Hyvällä tuurilla taluttaja ei katsoisi taakseen. Olin kuitenkin tehnyt pahan virhearvion. Kerkesin avata ovea sen verran raolleen, että olisin päässyt pihalle. Samassa tajusin tuijottavani Lauria syvälle silmiin. Miksi kaikista mahdollisista ihmisistä minun piti törmätä juuri häneen?! ”PIHLA?” Lauri huudahti ja työnsi minut kädellään satulahuoneeseen. Olin jäänyt kiinni kaikista pahimmalle ihmiselle, jonka vain tiesin.. JATKUUPihla & Loeke
19HM |
|
|
|
Post by Pihla on Sept 4, 2015 9:46:29 GMT 2
Vielä viimeisen kerran 2/2 torstai 3.9.2015 Pelkäsin enemmän kuin koskaan. Miten minun kävisi? Lauri näytti uhkaavalta ja vihaiselta. ”Mitä hittoa sä täällä teet?!” Lauri huudahti. Hän piti minua ranteesta kiinni niin tiukalla otteella, etten voinut kuvitellakaan pakoa. Minua alkoi itkettää, mutta nielin kyyneleet. Armoa en olisi kuitenkaan saanut. ”Tätä ei olisi koskaan tapahtunut, jos sä olisit silloin viimeksi kertonut totuuden!” huudahdin. Parempaa sanottavaa en keksinyt. Poika sulki oven, mutta piti yhä ranteestani kiinni. ”Sä et vastannu!” ”Tulin ottamaan takaisin sen, joka mulle kuuluu,” totesin. Olin jo hiukan rauhoittunut, mutta silti tilanne oli ikävä. Poika väänsi ranteeni ihoa epämiellyttävästi. ”Ja mitäköhän neiti luulee täältä löytävänsä?” Lauri kysyi vihaisella äänellään. ”Takasuojan,” vastasin yrittäen samalla kääntää rannettani. ”Sähän et lähde mihinkään, ennenkö tämä asia on selvä!” Lauri huudahti. Samassa tallin ovi kolahti satulahuoneen ulkopuolella. ”Ne ei saa nähdä sua..” Lauri sanoi hiukan hiljempaa. En vastannut mitään. Kuuntelin, kuinka kaviot taas kopahtelivat lattiaan. ”Hitto se tulee tänne tuomaan varusteita,” Lauri totesi yhtäkkiä. Tallissa oli hetken aikaa hiljaista, kunnes askeleet alkoivat lähestyä uhkaavasti huonetta, jossa olimme. Sillä hetkellä Lauri tarttui kaulaani ja painoi huulensa minun huuliani vasten. En tajunnut hänen ideaansa aluksi, mutta yhdyin leikkiin. Ovi aukesi hyvin nopeasti ja tulija näki ensimmäisenä meidät. Lauri työnsi minut siinä samassa pois ja katsoi tulijaa hiukan nolostuneen näköisenä. ”Ai jahas, mä tuon vain tämän satulan, jatkakaa,” huoneeseen ilmestynyt nainen naurahti. Lauri oli repinyt minut kädestä pitäen tallin ulkopuolelle. Hän selitti samalla, että oli juuri pelastanut minut pahimmalta, joten minulta odotettiin vastauksia. ”Kyllä sä tiedät ne tihutyöt!” huudahdin, kun olimme päässeet tarpeeksi kauas kävelemään. ”Miten ne liittyy muhun? Enkös mä sanonut, etten tiedä niistä mitään?” Lauri tivasi. ”Älä valehtele! Tuo on jo liian läpinäkyvää,” totesin pojalle. ”Ei sulla siltikään ole oikeutta murtautua talliin ja käydä kopeloimassa kaikkia varusteita!” Lauri huudahti. Nyt hän alkoi taas vaikuttaa vihaiselta. ”Itse asiassa kävelin talliin, en mä murtautunut! Ja en edes halua tietää, kuinka TE kehtasitte tulla meidän tallille!” huusin. Kauempana puussa olleet linnut säikähtivät niin, että lähtivät pois. ”Kuinka sä kehtaat väittää, että MÄ olisin ollu mukana siinä tihutöissä? Joo sielä kävi meiltä tyyppejä, mutta en tiedä sun kadonneesta suojastas tai mistään muustakaan sen enempää!” Lauri kertoi. ”Mä tiesin, mä niin tiesin! Sä oon oikeesti sellanenki petturi.. Tietysti katselit silloin meidän tallissa jotain murtoon liittyen, kuten esimerkiksi varastettavaa tai ovia!” kiljuin. Se suututti Laurin. Poika nosti kätensä ylös ja oli aikeissa lyödä, mutta sai juuri ja juuri hillittyä itsensä. Haukoin hetken henkeäni ja katsoin poikaa silmiin: ”Enpä olisi susta uskonut!” Lauri alkoi selvästikin niellä kyyneleitä, joita olin pidätellyt oikeastaan koko ajan. ”En mä tiennyt, että ne aikoo oikeasti tehdä siellä jotain!” ”Yrität varmaan kerätä jotain säälipisteitä, mutta niitä ei nyt tipu! Hyvää loppuelämää sullekin,” vastasin ja olin jo tekemässä lähtöä. Samassa tunsin, kuinka käteeni tartuttiin. Lauri käänsi katseensa minuun ja kuiskasi: ”Anna anteeksi kaikki, mitä olen tehnyt.” Minun oli pakko kääntää pää pois. Tunsin ensimmäisen kyyneleen valuvan poskelleni. En kuitenkaan pystynyt enää antamaan anteeksi. ”Ei, sä olet jo tehnyt kaiken mahdollisen mun edessä, ei enää! Toivon sulle kaikkea hyvää, ehkä me joskus voidaan törmätä toisiimme vahingossa ja silloin kaikki on jo unohdettu. Tällä hetkellä mä en vaan luota suhun enää!” kerroin. Yritin samalla kuulostaa mahdollisimman tyyneltä. Vähitellen tunsin paineen irtoavan kädessäni ja pääsin jatkamaan matkaani metsää kohti. Jos olisin halunnut tehdä niin kuin elokuvissa, olisin siinä kohtaa kääntynyt ja juossut takaisin pojan luokse. En kuitenkaan halunnut matkia elokuvia, vaikka suurin piirtein kaikki ne tapahtumat kuulostivat elokuvan kohtauksilta. Olin menettänyt yhden parhaista ystävistäni lopullisesti. Tällä kertaa olin siitä varma. Viimeinen kerta toden sanoo, niinhän se menee. En voinut mitään muuta, kuin itkeä Loeken karvaa vasten. Kaikki tuntui niin epätodelliselta. Clara ja Tuulia olivat jo tulleet vahingossa tallille, eikä se minua haitannut. Oikeastaan halusinkin polkea yksin tallipihaan, jättää pyöräni tallin seinää vasten ja rynnätä suorinta tietä Loeken luokse. Tähänkö kaikki oli päättynyt? Voisinko jatkaa normaalisti kaiken jälkeen? Tämä satutti minua enemmän kuin mikään muu. Tuntui, että olin yksin maailmaa vastaan. Valuin istumaan karsinan seinää vasten. Loeke oli jo mennyt ne kaksi tuntia. Sen kainalot olivat hikiset. Samassa karsinan ovea vedettiin enemmän auki. Clara käänsi katseensa minuun. Hän kyykistyi vierelleni ja halasi. Vaikka hän ei sanonut mitään, oloni muuttui hiukan paremmaksi. Olihan minulla ympärilläni ystävät, Loeke ja perhe. Yhtäkkiä ei tuntunutkaan enää niin kamalalta. Pystyin jopa pyyhkimään kyyneleeni ja yritin hymyillä. Ei maailma yhteen poikaan loppuisi, ei ainakaan sellaiseen, jota en edes kunnolla tuntenut! Pihla & Loeke
20HM |
|
|
|
Post by Pihla on Sept 9, 2015 20:05:17 GMT 2
Samaa kaavaa keskiviikko 9.9.2015 ”Talliin on muuttaa ex-ravuri!” kaikui tallin käytävällä. Kaikki seisoivat ilmoitustaulun luona. Hoitajahaut olivat auki. ”Muuttaa talliin vasta lokakuussa..” Clara luki ääneen. ”Ihanaa saada taas vaihtelua tallin arkeen, ex-ravureja täällä ei pahemmin olekaan tainnut olla,” totesin hymyillen. Muut nyökyttelivät. ”Ei muuten hyvältä näyttänyt pari päivää sitten, kun Tollolle oli hakenut vain kaksi hoitajaa,” Cella totesi. ”Hoitajat ovat kai katoava luonnonvara, eipä niitä enää joka kaupassa tule vastaan, niin kuin silloin aikoinaan,” Salma naurahti. ”Pitäisikö taas aloittaa tämä – mennään kouluun heppavaatteilla, kausi?” Simona nauroi. Lause sai kaikkien hymyn huulille. Nykyään ei koulussa näkynyt tyttöjä, joiden hiuksista sojottivat heinät ja olemus tuoksui hevoselta. ”Heppatytöt ovat nykyään vaiennutta porukkaa,” totesin. Tämän jälkeen porukka alkoi hajaantua ympäri tallia. Myös minä lähdin Loeken karsinaa kohti. Totesin hyvin pian ruunan olevan vielä pihalla. Nappasin vaaleanvihreän riimunarun naulakosta ja lähdin tallustamaan kohti laitumia. Matkalla ehdin käydä läpi monia ajatuksia. Minua kiehtoi Tollo, joka oli sanalla sanoen täydellinen hevonen. Se loisti kouluratsastuspuolella ja hyppäsi miltei taloja. Samalla tajusin, etteivät omat taitoni riittäisi sellaisen hevosen ratsastukseen. Eihän minun edes annettaisi liikuttaa sitä nelijalkaista! Ja tarkemmin ajateltuna se oli tämän hetkiseen pituuteeni liian iso. Loeke oli juuri hyvä minulle, ellei jopa täydellinen tasoni huomioon ottaen. ”Loekee!” huusin portilla ja vihelsin hennosti. Ääni sekoittui tuulen huminaan. Oli aivan hiljaista. Yhtäkkiä jostain kaukaa kuului huudahdus: ”Pihla!” Takaani kuului juoksuaskeleita. Käännyin ympäri ja kohtasin Sandran kasvot. Posket punoittivat hieman. Pihalla ei ollut enää mikään lämmin sää. Olisin miltei voinut aloittaa jo villasukkakauden, mutta se olisi saattanut olla jo hiukan liian aikaista. ”Meneekö Aristo ensimmäisellä tunnilla, viideltä?” kysyin Sandralta, kun olimme päässeet aitojen sisäpuolelle pyydystämään hevosia. ”Joo, menee. Eikö Loekekin ole siinä?” Sandra kysyi. Nyökkäsin ja tarjosin käteni Loekelle nuuhkittavaksi. Se astui hiukan lähemmäs ja antoi sitten kiinni. Jatkotuntilaiset harvoin tarvitsivat taluttajaa. Tälläkin kertaa sain liittyä maneesin katsomon porukkaan, Tuulian ja Claran seuraan. Meidän piti kuitenkin olla hiljaa, joten tyydyin selaamaan kännykkääni. Ehdin lukea kaikki uusimmat päivitykset muutamaan kertaan ja jutella monessa ryhmäkeskustelussa. Vielä senkään jälkeen tunti ei ollut ohitse. ”Onpas pitkä tunti,” huokaisin hiljaa muille. Huomaamattani myös Sandra oli liittynyt seuraamme. Olin ilmeisesti ollut liian kiinni kännykkäni näytössä nähdäkseni ympärille. En ollut seurannut tuntiakaan yhtään, enkä opettajan juttuja. ”Joo, niin on,” Clara vastasi haukotellen. Haukotus tarttui yksitellen jokaiseen meistä. Samassa kaikki olivat täysin hereillä, kun Anne huusi tunnin olevan ohitse. Ratsastajat kääntyivät vuorotellen kaartoon ja siinä oli meidän hoitajien vuoro astua esiin. Kiiruhdimme maneesin ovelle ottamaan hoidokkimme vastaan. Tallin rutiinit olivat tulleet hyvin nopeasti tutuiksi. Sama kaava toistui joka kerralla, mutta en valittanut. Niin oli jokaisella tallilla. Vihasin keskiviikkoa. Loeke meni viideltä yhden tunnin ja seitsemältä toisen. Siinä välissä siltä ehti juuri ja juuri ottaa varusteet pois ja heittämään karsinaan heinää, kun jo seuraava ratsastaja ilmaantui paikalle. Ei se minua olisi pitänyt haitata, mutta säälin niin paljon Loekea. Onneksi se saisi loppupäivän vapaata. Seuraava tunti oli estetunti, joten se oli oletettavasti rankempi kuin edellinen. Estetuntia seurasin puoliksi hereillä ja puoliksi unessa. Yritin kuunnella Piritan ohjeita, mutta ne menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. En tajunnut, kuinka opettaja pystyi pitämään niin terhakkana tunteja, jotka olivat vielä kaikenlisäksi hyvin monipuolisia. Itse olisin toistanut tuntien pitämisessäkin samaa kaavaa, ensin alkukäynnit, ravia, jokin ravitehtävä, laukkaa ja laukkatehtävä. Se olisi ollut todella tylsää sekä hevoselle että ratsastajalle. Muut saivat olla onnellisia, etten ollut ratsastuksen opettaja enkä ikinä olisi päässytkään siihen hommaan. Taas tunti loppui ja toistin saman kaavan lähestulkoon robottina: Loeke talliin, kuulumisten vaihtaminen ratsastajan kanssa ja siinä samalla varusteiden pois laittaminen ja harjapakin kuljettaminen karsinalle. Sen jälkeen Loeke ansaitsi pari leivänpalaa ja runsaat rapsutukset. Enpä kadehtinut ratsastuskouluhevosen elämää. Sekin toistui samalla kaavalla ja hevonen oli miltei täysin riippuvainen ihmisestä. Ulostamaan se sentään pystyi ilman ihmisen valvontaa, ja syömään, hyvällä tuurilla. Olin kuitenkin onnellinen saadessani olla Loeken yksi ihminen, joka piti sen perustarpeista huolen. Siitä inspiroituneena vein Loeken loimi päällä laitumelle ja siirryin putsaamaan aikani kuluksi karsinaa. Kuvittelin säästäväni ainakin vähän Kasperin voimia. Pihla & Loeke
21HM |
|
|
|
Post by Pihla on Sept 24, 2015 17:18:59 GMT 2
Uniikki heppa torstai 24.9.2015 Tallilla oli tapahtunut paljon syksyn alussa. En ollut pysynyt oikein mukana kaikissa käänteissä. Sulkeuduin lähinnä viettämään aikaa Loeken kanssa. Olimme treenanneet perusratsastusta kahdestaan ja välillä Tuulia tai Clara oli ollut katsomassa menoamme. Heidän mukaansa olimme kehittyneet ja ehkä se oli totta. Olin nähnyt paljon vaivaa päästäkseni siihen pisteeseen, jossa nyt olimme. Osasin saada Loeken kuulolle paremmin kuin aiemmin. Se olikin ihan eri asia, kuinka ruuna pysyi kuulolla. Se kuitenkin väläytteli välillä oikein hienoja pätkiä! Välillä jopa tunsin itseni kouluratsastajaksi. Loeke meni kahdella parempitasoisella tunnilla. Itselleni jäi tehtäväksi vain katsoa, että ruuna oli varustettu oikein. Ei HeB tasoisia tarvinnut auttaa. He osasivat itse kaiken. Torstait olivat siitä inhottavia päiviä, etten saanut auttaa millään tavalla tuntiratsastajia. Ainoa vaihtoehtoni oli siivoilla Loeken karsinaa tai tallin käytävää. Tällä kertaa innostuin putsaamaan harjakoppaa. Sen pohjalle kerääntyi aina hirveä kasa likaa kuten tomua ja irtokarvoja. Samaten harjat keräsivät likaa yhtä paljon. Meitä hoitajia olikin heti opastettu putsaamaan varusteet säännöllisesti. Harjat kuuluivat varusteisiin, mutta harvoin näin kenenkään putsaavan niitä. Itse koin asian syksyllä turhaksi, hetken kuluttua ne olivat kuitenkin yhtä likaiset. Tällä kertaa en vain keksinyt muuta tehtävää. Karsina oli jo siivottu ja käytävää lakaisi toinen kyllästynyt hoitaja. Harjat olivat nopeasti puhdistettu ja siirryin raittiiseen ulkoilmaan. Päätin vielä mennä katsomaan tuntia, mutta jumituin kentän laidalle. Salma ja Emmy hyppivät esteitä Piritan katsoessa sivussa. ”Yy.. Kaa… Koo ja Hop!” Piritta huusi. Bonnie hyppäsi esteen ja ratsukko jatkoi matkaansa. Piritta antoi välittömästi palautteensa. Salman kaltaista ratsastajaa oli varmasti mukava opettaa, ja eihän Emmynkään tyylissä mitään vikaa ollut. Molemmat naiset olivat asiansa osaavia ratsastajia. Kunpa olisin voinut sanoa samaa itsestäni. Minulle oli tullut ajatus viime päivien aikana lajin vaihtamisesta, kunnes ajatus Loeken estepainotteisuudesta oli tullut mieleeni. Olin vaihtanut ratsua kehittymiseni kannalta ja Loeke hyppäsi korkeampaa kuin minä. Koulutustasoltaankin se oli taitavampi, mutta moni hevonen oli vielä taitavampi. Nostin jalustimet ylös ratsastajan puolesta. Loeke oli tehnyt kaksi tuntia ja nyt se pääsisi ansaitulle vapaalle. ”Mä oon kyllä kade sun hoidokista, mahtava hevonen!” tuntilainen huudahti. Hän oli ikäiseni, fiksu tyttö. Tuo lause sai minut hymyilemään maailmalle. Loeke tosiaan oli uniikki hevonen, jollaisia ei muualta löytynyt! ”Joo, se on mahtava,” sain mumistua hymyni takaa. Lopulta olin taas tajunnut sen, mitä jokaisen hoitajan pitäisi tajuta jokainen päivä. Hyviä hoitohevosia on vähän ja hoitajia olisi välillä tarjolla jopa liikaa. Kaikkien pitäisi olla ylpeitä siitä, mitä he ovat saaneet. Pellan kaltainen puskaponi oli opettanut minulle paljon, vaikka se tuntuikin silloin pieneltä määrältä. Jos pelkkä puskaponi voisi opettaa niin paljon, kuinka paljon Loeken kaltainen hevonen sitten pystyisi? Sen pystyy vain tulevaisuus kertomaan. Pihla & Loeke
22HM |
|
|
|
Post by Pihla on Sept 27, 2015 18:35:14 GMT 2
Syksyn pohdintoja 27.9.2015 sunnuntai ”Kuulitko, että Sentti on lopetettu?” Cella kysyi. Ääni värisi hiukan. Cella vaikutti niin surulliselta. Oikeastaan koko talli oli hiljaa ja aiheesta. Olin kyllä kuullut, että Sentillä oli jokin vakava vaiva, mutta en osannut ajatella sen pois lähtöä. Koko Seppeletaipaleeni ajan Sentti oli pyörinyt tallilla. En ollut koskaan päässyt sen satulaan, mutta ori oli silti vakuuttanut minut ylväällä olemuksellaan. Se oli ollut luomassa Seppeleen historiaa. Oli vaikea ajatella tallia ilman niitä hevosia, jotka olivat olleet jo kauemmin mukana. Kun saavuin taukohuoneeseen, kohtasin lisää murtuneita ihmisiä. Inkeri kyynelehti sohvan nurkkaan käpertyneenä. Fiia yritti parhaansa mukaan lohduttaa häntä. Pöydän ääressä istui Sandra. Tytön katse oli tyhjä, kun hän kysyi, olinko jo kuullut uutisen. ”Olen mä,” vastasin. ”Sentti oli hieno hevonen,” Sandra totesi hiljaa. Istuin hänen vierelleen napaten pöydällä olevan kuvan. Kuvassa komeili korkea puoliveriori. Se näytti niin elinvoimaiselta ja upealta. ”Joo, niin oli,” vastasin vieräyttäen kyyneleen poskelleni. Muiden surullinen fiilis tarttui. Erilaiset ajatukset pyörivät päässäni. Lopulta päätin lähteä huoneesta katsomaan Loekea. Niin oli parempi. Valkopäinen ruuna kurkisti karsinan ovesta, kun vedin ovea raolleen. Työnsin käteni karsinaan. Loeke puhalsi kättäni vasten ja alkoi sitten hamuta sormiani. ”Eivät ne ole porkkanoita!” huudahdin ja aloin tutkia takkini taskuja. Olin laittanut taskuun jo kauan sitten muutamia hevosille tarkoitettuja namipaloja. Nyt niille oli käyttöä. Ojensin namit Loekea kohti ja pujahdin oven raosta kokonaan sisälle. Pystyin vain kuvittelemaan, miltä Lynnistä tuntui. Sentti oli varmasti merkinnyt hänelle paljon. ”Mitä jos lähdettäisiin katsomaan Pellaa?” kuiskasin Loeken korvaan. Ruuna mutusteli vieläkin niitä muutamaa namipalaa. Nousin satulaan penkin päältä. Niin kuului tehdä, ettei satula valahtaisi sivulle. Loeke lähti innokkaasti eteenpäin, ennenkö ehdin edes aloittaa jalustimien säätämistä. Pysäytin ruunan vetämällä ohjista kevyesti ja säädin jalustimet nopeasti sopiviksi. Olin löytänyt kaapistani vanhan heijastinliivin. Nyt sille oli käyttöä. Syksy pimensi maisemaa. Puista alkoivat lehdet tippua. Pian olisi talvi. Kyseessä oli Loeken ensimmäinen talvi Seppeleessä, meidän ensimmäinen yhteinen talvi. Mitä hauskaa ruunan kanssa keksisikään! ”Tästä talvesta tulee paras!” totesin ja silittelin Loeken kaulaa. Loeke ravasi leveällä hiekkatiellä väistellen vesilätäkköjä. Taivaalta lensi kurkiaura. Tällainen syksyn kuuluikin olla. Syksy oli mielestäni kaunein vuodenaika, ei paras, mutta kaunein. Ruska väritti puut ja maan. Se jos mikä oli kaunista. Loeke höristi korviaan. Olimme saapuneet Liekkijärven pihattotallille. Mieleeni muistui se päivä, kun kuulin Pellan muuttaneen pois. Onneksi se oli silkka väärinkäsitys. Siellä Pella odotti tuuhean talvikarvansa kanssa. Pysäytin Loeken ja laskeuduin satulasta. Nostin jalustimet ylös, etteivät ne kolahtelisi mihinkään ja otin suitset pään yli käsiini. Kävelin lähemmäs aitaa, jonka takana Pella seisoi. Tamma näytti pienemmältä, kuin yleensä. ”Hei Pella, muistatko sä mua?” kuiskasin hiljaa. Tamma käänsi päänsä minua kohti, höristi korviaan ja kääntyi. Kyynel vierähti poskelleni. Siitä oli hiukan alle puolivuotta, kun Pella oli lähtenyt. Aika tuntui ikuisuudelta. Kurotin käteni Pellaa kohti. Halusin vielä tuntea sen pehmeän karvan käsiäni vasten. Tamma puhalsi kättäni täysin samalla tavalla, kuin Loeke oli tehnyt aiemmin. Sen jälkeen Pella tuli vielä lähemmäs minua. Se oli ilmeisesti tunnistanut minut. Minun teki mieli syöksyä halaamaan Pellaa. En kuitenkaan voinut tehdä sitä, koska jonkun piti pitää Loekesta kiinni. Jouduin tyytymään Pellan rapsutteluun aidan yli. ”Voi sua pikkuista,” huokaisin. Pella tuntui niin kamalan pieneltä. Olisin ollut sille auttamatta ihan liian pitkä. Vasta silloin tajusin, kuinka hyvän ratkaisun olinkaan tehnyt. Pella pääsi viettämään ansaittuja eläkepäiviä, minä sain uuden isomman ratsun alleni ja Pella muutti rauhalliselle tallille lähelle minua. Kaikki oli hyvin. Kun olin saanut syötettyä viimeisen taskun pohjalta löytyneen namin Pellalle, jouduin nousemaan takaisin Loeken satulaan. Olin viettänyt pihaton aidalla aikaa noin puolituntia ja pahin hämärä alkoi laskeutua. Tuntui helpottavalta jättää Pella, kun tiesin sillä olevan kaikki hyvin. Olin niin kiitollinen siitä ajasta, jonka olin saanut viettää Pellan hoitajana. Nostin laukan. Tuuli humisi korvissani. Kuulin, kuinka Loeken kaviot rummuttivat maata. Vauhti kiihtyi hiukan. Onneksi tie oli tarpeeksi kuiva, eikä sillä pätkällä liikkunut autoja. Olimme metsätiellä, joka oli autoilta kielletty. Tie oli jo kasvanut umpeen kaiken maailman heinistä ja korsista. Se oli mahtava tie laukata. Tien loppu häämötti ja istuin tiiviimmin satulaan. Loeke hidasti vauhtiaan automaattisesti. Näin sen kuuluisi toimia myös koulutreeneissä. Harmi vain, ettei se mennyt niin. Koulutreeneissä meillä sujui huonommin, vaikka parannusta oli tapahtunut. Olin silti tyytyväinen. Minusta voisi jopa tulla hyvä ratsastaja Loeken kanssa. Sitä odotellessa oli kuitenkin hyvä nauttia vauhdikkaista maastoista ja pienistä, hyvistä hetkistä! Pihla & Loeke
23HM |
|
|
|
Post by Pihla on Oct 11, 2015 14:34:34 GMT 2
Takaisinheitto 11.10.2015 sunnuntai Selasin vanhaa kuvapinkkaa, jonka olin löytänyt laatikon pohjalta. Laatikon kannessa luki isolla tekstauksella ”LOEKE”. Se oli tarkoitettu ainoastaan Loeken kuville. Vetäisin viimeisen kuvan päällimmäiseksi. Se sattui olemaan hyppykuva, jonka Lauri oli joskus ottanut. Vedin nopeasti toisen kuvan kyseisen kuvan päälle. Kyseinen kuva oli muutama viikko sitten otettu peltokuva, jossa menimme laukkaa Loeken kanssa. Kuva aiheutti paljon hyviä muistoja. Tuolloin meillä oli oikeasti ollut hauskaa! Loeke oli päässyt menemään lujempaa pellolla, jonka sato oli jo mennyt pilalle ja meillä oli oikeus mennä siellä. ”Mitä sä täällä haaveilet?” tuttu ääni kysyi. Nostin pääni ylös ja kohtasin Lunan katseen. ”Katselen kuvia,” vastasin hiljaa. Samalla näytin hänelle kyseistä laukkakuvaa. ”Ompas kiva otos!” Luna huudahti. Niin, niin se oli! Pihla & Loeke
24HM |
|
|
|
Post by Pihla on Oct 21, 2015 18:52:30 GMT 2
Identiteettiongelmainen heppatyttö keskiviikko 21.10.2015 Luin ilmoitustaulua hämmästyneenä. Seppeleen Soturi oli taas tallissa. Sille etsittiin nyt koulupuolen sponsoriratsastajaa. Tämä olisi ollut tilaisuuteni. Ihailin aina Salmaa, joka oli Bonnien sponsoriratsastaja. Ainut mutta oli ”Soltun” koulupainotteisuus. Toisaalta, oliko se sitten niin kamalaa. Tälläkin hetkellä treenasin mieluummin koulua kuin esteitä. Loeke oli estepainotteinen ja niin olin minäkin, ainakin joskus ollut. Tällä hetkellä en enää tiennyt. Olin täysin epävarma sen suhteen, kumpi laji kiinnosti itseäni enemmän. ”Näitkö sä sen kuvan Soltusta?” Clara kysyi ihastuneena. ”Ai niin sen jossa Anne menee sillä niissä koulukisoissa?” totesin hymyillen. Clara nyökytti päätään. ”Joo, se oli hieno kuva!” totesin. ”Niin on! Mahtavaa muutenkin saada tänne uusi heppa,” Clara vielä selitti. ”Niin, vaikka eipä se tuntiratsun hommia tule tekemään. Ei Bonniekaan sellainen ole,” harmittelin hiukan. ”Aivan, mutta kiva silti seurata tilannetta, kuka sen ratsastajaksi nyt ikinä päätyykään,” Clara naurahti. Se oli täysin totta. Minuakin kiinnosti tietää, millainen ihminen satulaan päätyisi, joku nuori junnu tai ehkä jo kokeneempi kukkahattutäti? Kiristin Loeken vyötä keskellä. Ratsastaja sääti itsenäisesti jalustimia. Jatkotuntilaiset olivat yleensä ”minä osaan itse, tai sitten en” – tyyppistä porukkaa. Onneksi tämä tyttö tuntui osaavan hommansa. Ei mennyt enää kauaa, kun Anne jo huusi tutun ohjeen. Autoin ratsastajan selkään ja säädin jalustimia reiällä alemmas. Kerrankin ratsastaja, joka meni oikean mittaisilla jalustimilla! Tämä ratsastaja taisi olla tasoaan huonommalla tunnilla. Jäin toiveikkaana istumaan katsomoon lämpimän fleecehuovan päälle. Olin erehtynyt tytön suhteen. Hän osasi täsmälleen sen verran, mikä tunnin taso oli. Tuntui hassulta ajatella, että olin ajatellut hänet pelkästään jalustimien säätämisen perusteella kokeneemmaksi. Yhtäkkiä katsomon ovi avautui ja sisään astui Tuulia. Hän kiiruhti oven suljettuaan vierelleni istumaan. ”Luitko jo Soltusta?” oli hänen ensimmäinen kysymyksensä. ”Joo, luin,” vastasin. ”Se oli kyllä mahtava heppa, mutta aika pienikokoinen. Sain ratsastaa sen pihatolta tänne,” Tuulia kertoi innostuneena. Tehtävä oli kai suuri kunnia. Itse en vain nähnyt siinä suurta hohtoa. ”Oi, vähänkö siistiä!” hihkaisin muka innoissani. Tuulia selitti vielä muutamia juttuja Soltusta, jotka menivät toisesta korvastani sisään ja toisesta ulos. Pyörittelin päässäni ajatuksia siitä, olinko koulupainotteinen vai sittenkin estepainotteinen. Ajatukseni kuitenkin keskeytyivät Annen huutaessa tunnin olevan ohitse. Lähdimme molemmat Tuulian kanssa ottamaan hoidokkiemme ratsastajia vastaan. Mietin samalla, koska viimeksi olin ehtinyt mennä kunnolla esteitä Loekella. Loeke sai olla vajaat puolituntia rauhassa karsinassa, kun seuraavan tunnin esteratsastaja jo tulikin paikalle. ”Eikä! Mä sain Loeken,” hän kuului huudahtavan kaverilleen. ”Ja mulle tuli Netta,” hänen kaverinsa hihkaisi. Kaikki hevoset eivät sopineet kaikille, mutta olihan Loeke parempi hyppääjä kuin Netta. Pian tytöt hajaantuivat erilleen ja lyhempi tyttö lähti Loeken karsinaa kohti. Siirryin karsinan ovelle kysymään, tarvitsisiko hän apua. ”Sä saat hakea varusteet,” tyttö tiuski. ”Loeke on ihan hyvä hyppääjä, ihan oikeasti,” sanoin hänelle ennenkö poistuin karsinalta hakemaan varusteita. En saanut auttaa tyttöä juuri missään. Hän oli oikeasti ilkeä tai oikeastaan huonotuulinen. Totesin heti alkuun hänen heränneen väärällä jalalla. En tietenkään sanonut sitä ääneen, mutta totesin kuitenkin. ”Ai Loekekin menee tällä tunnilla,” Clara totesi istuessaan vierelleni sen saman fleecepeiton päälle, jolla olin istunut tuntia aiemmin. ”Jep, niin menee,” vastasin hymyillen. Samalla siirryin istumaan hiukan sivummalle, kun Kuutin hoitaja istui Claran vierelle. Siinä me kolme sitten kökötimme koko tunnin naureskellen hevosille. Säälin ratsastajia, koske he varmasti ajattelivat meidän nauravan heille. Lähinnä Netta aiheutti parhaat naurut. Poni hyppäsi kuin kenguru sille pelottavalle pystylle, jonka alla oli muutama oranssi kartio. Myös Loeke hyppäsi siinä kohtaa alkuun tavallista suuremman loikan, mutta ratsastaja pysyi kyydissä. ”Katsokaa Kuuttia! Se näyttää hauskalta,” Emmy naurahti. Kuutti venytteli juuri ylähuultaan. Katsomon vieressä seisova Piritta vilkaisi meitä hiukan tiukemmin. ”Joo me ollaan hiljaa,” Clara sanoi ikään kuin lukien katseesta. Hiljaisuus onnistui pari minuuttia, kunnes seuraavan naurupurskahduksen aiheutti Rotta, joka nosteli pienellä ristikko esteellä jalkojaan kuin espanjalaisessa käynnissä. Se ei jaksanut laukata esteen yli, vaan ravasi sen ylitse hauskalla tavalla. Tuntia seuratessa minulle tuli pakottava tarve päästä hyppäämään Loekella. Olin saanut ratsastettua sen hyväksi koulupuolella ja nyt oli taas mahdollisuus jatkaa estepuolella. Ehkä meistä vielä tulisi esteratsukko. Pihla & Loeke
25HM |
|
|
|
Post by Pihla on Nov 1, 2015 20:24:58 GMT 2
Hyvän mielen esteet sunnuntai 1.11.2015 Olin varannut koko sunnuntaipäivän tallille. Kännykkäni herätys pärähti soimaan puoli kymmenen. Nousin väsyneenä sammuttamaan sen ja painoin pääni tyynyä vasten uudelleen. Vasta silloin muistin, miksi halusin herätä aikaisin. Pääsisin vihdoin hyppäämään Loekella! Innostuneena siirryin ottamaan ratsastusvarusteitani esiin. Tein varmasti pukemisen maailmanennätyksen. Sen verran kiire minulla oli, vaikka Loeke ei ehkä odottanutkaan minua tallilla niin innostuneena kuin itse olin. Auto kääntyi pihasta pois ja sinkosin itse tallin ovelle raahaten reppua mukanani. Tallissa oli lämmin, vaikka pihalla oli viileä. Ensimmäisenä kävin kurkistamassa, oliko Loeke karsinassa. Se oli viety ulos. Ennen ruunan hakemista halusin viedä reppuni ylös. Pääsin portaikon yläpäähän, kun Clara jo pysäytti minut: ”Oletko käynyt ilmoitustaululla?” ”En, kuinka niin?” kysyin astuen kaappini eteen. Väänsin oven auki ja heitin reppuni pölyisten ratsastussaappaideni päälle. ”Tallissa on uusi poni ja hoitajahaut ovat auki,” Salma selvensi kävellen ohitseni. Tallilla oli yllättävän paljon porukkaa, vaikka kello oli vasta vähän vaille yksitoista. ”Millainen poni?” utelin heti. ”Tule katsomaan, se on jo tallissa!” Clara huudahti. Ehdin juuri ja juuri laittaa kaappini oven kiinni, kun Clara jo repäisi minut mukanaan. Suuntasimme selvästi aittaa kohti. Vasta silloin aloin miettiä, miten uusi hevonen mahtui talliin, tai tässä tapauksessa poni. ”Kuka on lähtenyt?” ”Edi muutti uuteen pihattoon,” Clara vastasi lyhyesti. Silloin palaset alkoivat loksahdella paikoilleen ja koin pienimuotoisen valaistumisen. ”Vai että tällainen söpöys hakee hoitajaa,” naurahdin ja silittelin uutta ponia, Rokkia. ”Se tosiaan on suloinen,” Clara myönsi. ”Mitä muuten ajattelit tehdä tänään?” tyttö jatkoi. ”Ajattelin hypätä esteitä, oliko sulla jotain suunnitelmia?” utelin. ”Ei, kunhan kysyin vaan,” Clara vastasi ja jatkoi heti perään, että hän lähtisi hakemaan Nettaa laitumelta. Jäin omasta tahdostani vielä Rokin karsinaan. Poni muistutti minua Pellasta. Se oli kuitenkin kaikin puolin erilainen. Ruuna oli isompi, erivärinen ja jopa hienompi poni, kuin Pella. Silti siinä oli jotain samaa, en vain keksinyt mitä. Hivuttauduin lähemmäs vaaleanvihreän loimen omaavaa ruunaa. Se kohotti päänsä minua kohti ja otti pari askelta sivulle päin. Muistin vasta silloin ruunan ilkikurisen tavan lähteä sopivan paikan tullen karkuun. En kuitenkaan luovuttanut, vaan kävelin askele askeleelta lähemmäs kohdettani. Lopulta olin niin lähellä, että pystyin ojentamaan käteni ruunan turvan alle. Loeke puhalsi kättäni vasten ja laski päänsä takaisin maahan huomattuaan, ettei minulla ollutkaan herkkupaloja. Siinä kohtaa nappasin riimusta kiinni ja uljas ratsuni oli napattu riimun varteen. Taluttaessani Loekea tallia kohti Cella tuli minua vastaan pilkullisen tammansa kanssa. Tervehdin naista takaisin, mutta muita sanoja emme vaihtaneet. Olin yhä se sama ujo Pihla, joka oli aikoinaan aloittanut Pellan hoitajana. Olin kehittynyt ihmisenä, mutta vain vähän. Tuntui yhä, etten ollut niin suuri osa talliporukkaa kuin muut. Päätin sillä samalla hetkellä, että olisin jatkossa rohkeampi Pihla, joka käy useammin tallilla ja kuuluu osana talliporukkaan. Se tarkoitti aktiivista osallistumista toimintaan. Olin kuullut ratsastuskoulumestaruuksista. Oliko siinä ensimmäinen askeleeni? Toisaalta halusin osallistua, mutta toisaalta en. Kiristin satulavyötä vielä ennen selkään nousua. Maneesissa oli myös Robert ja Harry ja Sandra ja Aristo. Katselin sivusilmällä, kuinka Robert ratsasti Harrya. Tammalle etsittiin hoitajaa, niin kuin myös kolmelle muulle hevoselle. Jälleen kerran talli saisi uusia kasvoja vakiokävijöiksi. Tallilla tosiaan oli menossa uudet tuulet. En ollut ehtinyt tutustua vielä edellisiinkään hoitajiin! Toki huhuttiin, että Kikka oli lopettanut Lemonin kanssa ja siitä kertoi myös hevosen ilmestyminen uudelleen hoitajahakuihin. Onneksi minulla oli kaikki hyvin, eikä tarvinnut enää olla murehtimassa, löytäisinkö hoidokin. Aloitin verryttelyn puomilla, joka oli asetettu toiseen päähän pääty-ympyrälle. Loeke ravasi puomin ylitse kerta toisensa jälkeen. Tein muutaman ringin jälkeen suunnanvaihdoin ja sama vielä toiseen suuntaan. Tavoite oli saada pidettyä Loeke jalkojen välissä ja avuilla. Pääty-ympyrällä tehtävä oli helppo ja se onnistui. Tyytyväisenä päästin Loeken ravaamaan pitkälle suoralle ja vaadin reippaampaa tahtia. Tänään kumpikaan ei velttoillut. Oli pakko tehdä töitä pitkästä aikaa satulassa, eikä vain lukion penkillä. Sarjaesteet menivät vauhdilla. Olisin niin halunnut jonkun kuvaamaan menoamme, mutta se ei harmikseni onnistunut. Oli pakko tyytyä, että satulaan meno tuntui hyvältä ja Loeke meni, niin kuin käskin. Mielialani nousi huomattavasti. Esteet olivat vasta puoli metriä, mutta nostin miltei joka kerta jälkimmäistä estettä. Lopulta päädyin laskemaan ensimmäisen esteen puomiksi ja jälkimmäinen nousi metriin. Itsevarmana lähdin pyytämään Loekea eteenpäin. Varmistin alkuun, että jarrut toimivat ja nostin sitten käynnistä laukan. Loeke lähti etenemään tasaisella vauhdilla. Tein taas pääty-ympyrän ja käänsin ruunan sitten kohti estettä. Se näytti niin isolta! Katseeni siirtyi maneesin kauempaan seinään. Painoin pohkeet kylkiin ja kannustin Loekea vielä enemmän. Ruuna ponnisti hiukan kaukaa. Itse nojauduin kaulaa vasten. Tunsin, kuinka este jäi ratsuni alle ja pian se oli ylitetty. Hymy levisi kasvoilleni. Esteen jälkeen suoristauduin ja käänsin Loeken haluamaani suuntaan. Hidastuksen jälkeen silittelin ruunan kaulaa. En voinut olla kuin onnellinen. Pihla & Loeke
26HM |
|
|
|
Post by Pihla on Nov 11, 2015 19:35:43 GMT 2
Talven tuloa ei voi estää keskiviikko 11.11.2015 Teki mieli itkeä. Teki mieli vetää itkupotkuraivarit ihan kuin uhmaiässä olevat lapset. Sitä en kuitenkaan tehnyt. Vedin kasvoilleni hymyn ja avasin auton oven. Ensimmäiset lumihiutaleet pyrkivät auton sisäpuolelle. Oli kai sanomattakin selvää, että tänä vuonna vihasin talvea. Yleensä tykkäsin siitä, kun ensilumi satoi maahan, mutta nyt niin ei ollut. Päinvastoin, lumen tulo tarkoitti talvea ja talvi pimeyttä ja kylmyyttä. Mieli synkkänä raahauduin talliin. Siellä oli onneksi sopivan lämmin, ettei tarvinnut pukeutua toppahaalareihin. Ponikarsinan ohittaessani kuulin vahingossa, kuinka Simona ylisti tulevaa talvea Inkerille. Halusin vain sulkea korvani, mutta se tuntui olevan mahdotonta. Sen huomasin kiivetessäni ylös. Kuulin heti, että hoitajien huoneessa oli jonkinlainen palaveri menossa. Huoneesta raikasi monen ihmisen puhe. Jätin reppuni kaapin perälle ja samalla kuuntelin viereisestä huoneesta erinäisiä lauseita sieltä täältä. ”Ei, kun.. hiihtoratsastusta.. joululomalla.. joulumaasto..” siinä kohtaa päätin, että siirryn mahdollisimman nopeasti pois huoneen ovelta. Onneksi pääsin livahtamaan Loeken karsinalle kenenkään huomaamatta. Ruuna oli jo haettu sopivasti sisälle. Sen tunnin alkuun oli vajaa tunti aikaa, joten hain varusteita jo ovelle. Ratsastajaa ei kuulunut, joten siirryin harjamaan ruunaa itse. Sen jalat olivat hiukan märät lumen takia. Harjaaminen onnistui kuitenkin helposti. Kun ratsastajaa ei vielä puolen jälkeenkään näkynyt, siirryin satuloimaan Loekea itse. Ruuna oli sidottu karsinaan kiinni, mutta se silti yritti lähteä ”karkuun”. Riimunaru ei antanut periksi, joten ruunan ei auttanut muu kuin tyytyä kohtaloonsa. Kun satula oli paikoillaan, aloin laittaa vyötä kiinni. Siinä samassa kuulin, kuinka karsinan ovi avattiin. ”Voi ei anteeksi, mä olen myöhässä!” naisääni parkaisi. ”Ei se haittaa, mun tehtävä..” aloitin, mutta nainen keskeytti minut siinä samassa: ”Siellä oli niin kova ruuhka ja vaatteetkin olivat jossain hukassa, anteeksi kovasti.” Onneksi tunti alkoi pian, eikä minun tarvinnut kuunnella naisen juttuja yhtään enempää. Hän olisi kovin mielellään kertonut työmatkastaan, joka oli sata kilometriä suuntaan, vielä kauemmankin, mutta ”pahimmaksi” onneksi hevoset piti viedä maneesiin. Ihmettelin, kuinka tuo hölösuu saattoi istua hiljaa satulassa. Hän ei päästänyt ääntäkään koko tunnilla. ”Menee se päivä näinkin,” Clara huokaisi. Loeke oli taas jatkanut seuraavalle tunnille, joka sattui olemaan estetunti. ”Joo, ja ratsastuskoulumestaruuksiin harjoittelu,” naurahdin. Samalla Clara veti ympärillään olevaa fleecevilttiä tiukemmin ympärilleen. Olisin kaivannut sellaista itsekin, mutta harmikseni minulla oli vain takapuoleni alla oleva viltti, jota en viitsinyt nostaa. ”Onko tuo viltti omasi?” kysyin, kun hampaani alkoivat kalista. ”Juu, mutta haluatko tulla tänne lämpöiseen?” Clara vastasi hymyillen. Siirryin hiukan lähemmäs Claraa niin, että viltti ylettyi minunkin harteilleni. ”Kunnon pakkasia odotellessa,” huokaisin. Samaan aikaan Piritta huusi ratsastajat kaartoon ja lähdimme Claran kanssa pihalle. Hengitys näkyi höyrynä. Pakkasta oli selvästi jonkun verran. Kauhulla mietin, kuinka kovia pakkasia oli vielä tulossa loppuvuodesta, tai alkuvuodesta. Pihla & Loeke
27HM |
|
|
|
Post by Pihla on Nov 13, 2015 22:02:13 GMT 2
Uusia(ja vanhoja) hoitajia ja yksi varsa perjantai 13.11.2015 Hoitajahaut olivat päättyneet. Eniten iloa minulle aiheutti se, että Britta oli valittu Edin hoitajaksi! Olisin voinut kiljua innosta, kun Wenla asiasta ilmoitti. Samalla kuulin, että Ilonakin palasi tallin joukkoihin. Kaksi paluumuuttajaa(kuten joku asian ilmaisi) ja kolme uutta hoitajaa. Se kuulosti hyvältä. Hymyillen siirryin penkomaan kaappini pohjalta vanhoja villasukkia. Samassa huomasin vaaleahiuksisen naisen vieressäni katsomassa omaa kaappiaan. ”Moi, me ei ollakaan taidettu tavata?” nainen kysyi huomatessaan minun keskeyttäneen penkomisen. ”Ei varmaankaan, mä olen Pihla, Loeken hoitaja,” esittäydyin hymyillen ja jatkoin villasukkien etsimistä. Kaappini pohja oli täynnä tavaraa ja hiekkaa. Sieltä löytyi raippaa, kenkiä, vanhoja takkeja, pölyyntyneitä varusteita, kuten ylimääräinen juoksutusliina ja muuta mukavaa. Siirtelin tavaroita sivummalle ja lopulta villasukkien varret tulivat näkyviin. Arvatenkin ne olivat hiekan peitossa. Minulle selvisi, että tuo vaaleahiuksinen nainen oli Adalind, Soltun sponsoriratsastaja. Hän vaikutti ensitapaamisen perusteella mukavalta tyypiltä! Kauaa emme kuitenkaan jutelleet, koska Adalind haki kaapistaan vain ratsastuskenkänsä. Itse vedin villasukat jalkoihini ja siirryin oleskeluhuoneeseen, jossa sattuivat olemaan vain Sussu ja Tuulia. ”Moikka Sussu ja Tuulia!” huudahdin iloisesti ja istuin penkille Tuulian viereen. Tytöt tervehtivät minua ja jatkoivat juttuaan selvästikin edellisen päivän kisoista. ”En ole lukenut vielä tuloslistoja, kuinka meidän tallilla meni?” uskaltauduin kysymään. Tuulia nappasi kännykkänsä ja esitteli kuvaa, jonka oli ottanut tuloksista. ”Wou, tuollahan on todella hyvä määrä voittoja meille!” huudahdin. ”Jep ja muita sijoituksia!” Sussu naurahti. Tuulia osoitti erään luokan tuloksia. Sussu oli sijoittunut Rokilla kolmanneksi. ”Oi, onnea!” ”Ei sullakaan huonosti mennyt, varmasti harmitti tuo tulos!” Tuulia huomautti hymyillen. Sijoituin viidenneksi, mikä tosiaan oli harmi. Neljä parasta palkittiin ja se oli pienestä kiinni, ettenkö olisi päässyt palkintosijoille. Kuitenkin tieto siitä, että voitto tuli meidän tallillemme, lohdutti. ”Harmitti se vähän, mutta ihan hyvin tosiaan meni,” vastasin ja nousin ylös katsoen kelloa. Oli aika mennä laittamaan Loekea tunnille. Istuin katsomossa ja tuijotin hiekkaa kuulematta yhtään mitään opettajan puheesta. Saatoin vaikuttaa koomassa olevalta ja siltä se tuntui. Välillä torkahtelin ja välillä nuokuin. ”Pihla!” kuului tuttu ääni katsomon ovelta. Siinä samassa olin täysin hereillä. Clara kannatteli ovea auki. ”Sä et ole vielä nähnyt tallin uusinta asukasta,” tyttö hihkaisi. Pääni yllä olisi varmasti ollut kysymysmerkki, jos kohtaus olisi sarjakuvassa. Raahauduin kuitenkin Claran perässä ulos. Sain kuulla, että Bonnie oli saanut orivarsan pari päivää sitten. Kun saavuimme karsinan ovelle, oli paikalla jo Salma ja Sandra. Veikkasin, että Salma suurin piirtein asui tallilla yötä päivää nyt, kun varsa oli maailmassa. ”Onpas se suloinen,” kuiskasin ihastuneena. Se oli todella kaunis varsa, ei yhtään sellainen, mitä muut yleensä olivat. ”Se on,” Salma myönsi. Hän oli varmasti pakahtua onnesta ja ylpeydestä, mutta se oli aiheellista. Tuosta varsasta tulisi vielä jotain suurta, sen osasin sanoa etukäteen. Vaikka oli 13. perjantai, päivä tuntui ihmeen hyvältä. En uskonut taikuuteen, mutta joka ikinen perjantai, joka sattui tälle kyseiselle päivämäärälle, oli erityinen. Myös tämä päivä oli erityinen monella tavalla, vaikka tapahtumat olivat olleet jo edellisinä päivinä, hyvin menneet kisat ja Bonnien varsan syntymä. Oli kunnia olla niin hienossa talliporukassa mukana, joka mahdollisti nämä! Pihla & Loeke
28HM |
|
mitä sulle kuuluu?
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!