|
|
Post by Pihla on Nov 25, 2015 20:00:35 GMT 2
RKM toinen osakilpailu tiistai-keskiviikko 24.-25.11.2015 Saavuimme hevosten majoituspaikalle ensimmäisinä. Matka oli sujunut hyvin lukuun ottamatta alkumatkan hiljaisuutta. Onneksi Clara oli saanut suunsa auki, jonka jälkeen puheenvuoroa oli jopa vaikea saada. Krister toimi kuskinamme ja Jason kartanlukijana. Epäilin Kristerin kuitenkin tietävän tarkalleen, mihin hänen piti ajaa. Jason oli vain niin innoissaan päästessään kartanlukijaksi. Tästä syystä me tytöt pääsimme istumaan kolmestaan taakse. Kuuntelimme samalla korva tarkkana, koska hevosten puolella syttyisi kunnon tappelu. Matka kuitenkin sujui hyvin eikä hevosten tilasta kuulunut mitään paria potkua lukuun ottamatta. Krister vitsailikin, että ne olivat vähintään pyörtyneet tai muuta vastaavaa. Olimme ensimmäiset, jotka pääsivät hevosten majoituspaikkaan. Krister ajoi autonsa erään naisen osoittamaan suuntaan ja meni sitten tämän juttusille. Me muut purkauduimme autosta ja säntäsimme heti katsomaan hevosten vointia. ”Onkohan Huiska kiusannut muita kuinka paljoa,” Clara pohti. ”Ei se niin ilkeä ole,” Jason totesi. Poika osui oikeaan. Kaikki hevoset olivat ehjinä ja seisoivat rauhallisen oloisina paikoillaan. Ainut poikkeustapaus oli Walma, joka yritti kuopia maata. Se näytti niin pieneltä Loeken vierellä. ”Eiköhän oteta hevoset ulos!” Krister huudahti viimein. Hän oli saanut juteltua tarpeelliset asiat tallin vierellä seisovan naisen kanssa, jonka oletin olevan tallin omistaja. Niin päädyimme auttamaan lastaussillan laskemisessa ja yksitellen hevoset talutettiin ulos. Vain Loekella oli fleeceloimi. Muut hevoset omasivat talvikarvan, jonka takia ne olivat pärjänneet matkan ilman loimia. ”Ompas Walma suloinen kuljetussuojissaan!” Clara huudahti huvittuneena. Hän oli oikeassa. ”Talutelkaa niitä hetki tässä parkkipaikalla, niin odotellaan muiden saapumista,” Krister ohjeisti. Kauaa meidän ei tarvinnut odotella. Hevosautot tulivat yksitellen paikalle. Ruuhkan välttämiseksi tallin omistaja(jonka nimi oli Mila), päästi meidät tuomaan hevoset niille varattuihin karsinoihin. Loeke alkoi heti pyöriä karsinassa. ”Kyllä se siitä rauhoittuu,” Clara lupasi sulkien viereisen karsinan oven. Netta oli ilmeisesti rauhallinen, koska karsinasta ei ylimääräisiä ääniä kuulunut. ”Laittakaa hevoset yökuntoon ja antakaa niille heinää!” Anne ohjeisti porukkaamme. Hain muiden hoitajien mukana Loekelle kasan heinää ja katsoin vielä, että ruunalla oli kaikki hyvin. Sen todettuani siirryin odottamaan hitaimpia. Illalla jaoimme huoneet. Omaksi porukakseni päätyi Inkeri, Lynn ja Britta. Hotellihuoneemme oli tilava ja se sisälsi kodikkaita huonekaluja, niin kuin kaikki hotellin huoneet. Hotellihuoneissa emme kuitenkaan kauaa viihtyneet, kun osa porukasta päätyi hotellin aulaan, jossa Anne kertoi aikatauluista. Hyvin pian myös Pappilan porukka saapui paikalle siirtymään huoneisiin. Heitä ei ollut kovinkaan montaa, neljä nopealla laskutoimituksella. ”Mä taidan mennä jo nukkumaan,” ilmoitin muille istuen sänkyni päälle. Jouset vingahtivat ikävästi. ”Mullakin on järkyttävä väsy,” Britta naurahti. Niin päädyin pesemään hampaita ja tekemään viimehetken varustekatsauksen. Kaikki tarpeellinen oli mukana, joten pystyin nukahtamaan ilman huolia tulevasta päivästä. _ Aamu alkoi liian aikaisin. Kello oli vasta vähän yli seitsemän, kun väsynyt porukka siirtyi kohti autoja ja kisapaikkaa. Vaahterapolussa olikin paljon tohinaa, kun pääsimme paikan päälle. ”Ehditäänkö me ihan varmasti?” joku kuului kysyvän. Ensimmäisen luokan alkuun oli vielä kauan aikaa, mutta sen luokan lähtijät tuntuivat jännittävän jo valmiiksi. ”Mä voin kyllä autella, jos joku tarvii apua!” huudahdin. Samassa päädyinkin Netan karsinalle pitelemään ponista kiinni Claran tehdessä viimehetken puunausta. ”Eiköhän se oo valmis,” blondi totesi ja otti satulan karsinan ovesta. Onneksi oma luokkani oli vasta toiseksi viimeisenä. Yksi toisensa jälkeen Seppeleen porukkaa kuulutettiin palkintojenjakoon voittajina. ”Me onnistuttiin!” Simona kiljaisi, kun hänet kuulutettiin palkintojenjakoon, voittajana. Omat paineeni kasvoivat luokka luokalta. Lopulta siirryin talliin laittamaan Loekea kuntoon, etten kuulisi enää kovaäänisten kuulutuksia. Harmitti, etten pyytänyt apukäsiä. Oman luokkani rataankävely oli jo alkanut, mutta jonkun piti olla pitämässä Loekea kiinni. Niinpä sopivaan aikaan paikalle osunut Adalind päätyi pitämään Loekea paikalla. ”Kiitti!” huudahdin kiirehtien maneesiin muiden mukaan kävelemään rataa. Rata oli kymmenen esteen rata ja se sisälsi vain pari tiukkaa paikkaa, joista laskin askeleet mahdollisimman huolellisesti. ”Hyvin se menee,” Salma kuiskasi minulle ohimennen. Olin ilmeisesti jännityksestä kalpea. En tajunnut, kuinka muut pystyivät olemaan niin tyynen rauhallisia siinä tilanteessa, kun oman luokan vuoro tuli. Nimeni kuulutettiin kovaäänisistä. Ratsastin radalle ja yritin hengittää syvään. Pian annoin merkin olevani valmis. Pilliin vihellettiin ja suoritukseni alkoi. Esteet ylittyivät yksi toisensa jälkeen. Loeke pysyi hyvin avuilla ja minusta tuntui hyvältä. Rentouduin vasta radan puolivälissä tajutessani, että Loeke kyllä suoritti tämän tilanteen, jopa paremmin kuin itse suoritin. Rata oli nopeasti ohi. Sen jälkeen kasvoilleni levisi leveä hymy ja Loeke sai runsaat taputukset sekä minulta että yleisöltä. Olimme saaneet puhtaan radan! Siirryin maneesin ulkopuolelle muiden ratsukoiden sekaan kävelemään. ”Kuinka meni?” Ariston selässä istuva Sandra kysyi kääntäen ratsunsa Loeken rinnalle. ”Ihan hyvin, saatiin puhdas rata!” huudahdin. ”Onnea, sehän menikin todella hyvin! Meillä meni kans tosi hyvin!” Sandra vastasi iloisesti. ”Oliko teillä puhdas rata?” kysyin. Sandra nyökäytti päätään virnistäen hieman. Itsevarma fiilikseni laski hieman, mutta en luovuttanut. Olin melko varma pääseväni sijoille. Ratsastus oli laji, joka aiheutti pettymyksiä ja niin minulle taas kävi. Olin viides, taas. Viime kisoissakin olin viides ja varmaan seuraavissakin! ”Hiton viides sija!” huudahdin, kun ratsukot oli kuulutettu palkintojenjakoon. ”Hei, ensi kerralla te sitten pääsette paremmalle sijalle,” Emmy vastasi hymyillen. Hän oli listojen mukaan seitsemäs ja Fiia kahdeksas. ”Pääasia, että talli kahmi taas runsaasti voittoja!” Fiia huudahti. Hän oli oikeassa. Me emme kisanneet yksilöinä, vaan tiiminä, joka piti yhtä! Siksi päätin nostaa katsetta ja hymyilin voittajaratsukolle, Salmalle ja Lemonille. Minunkin aikani tulisi joskus, mutta ei nyt. Pihla & Loeke
29HM |
|
|
|
Post by Pihla on Nov 30, 2015 18:20:45 GMT 2
Marraskuun viimeinen päivä maanantai 30.11.2015 ”Mitä ihmettä Pihla!?” oli Claran ensimmäinen lause, kun hän näki minut. ”Älä kysy, Loeke huitaisi mua eilen,” naurahdin tytölle. Olin onnellinen, ettei taukohuoneessa ollut peiliä. Silmäkulmani ja osa poskea oli mustana eilisen johdosta. Yritin laittaa suitsia Loekelle ja se päätti nostaa päänsä niin ylös, että turpa kolahti suoraan silmäkulmaani. Ei se silloin sattunut, mutta yön aikana paikalle oli tullut kunnon mustelma. ”Onko se kipeä?” Cella kysyi pöydän äärestä äidillisellä äänellään. ”Ei ollenkaan,” naurahdin päästäen vesihanan auki. Valutin vettä niin kauan, kunnes se oli tarpeeksi viileää juomakelpoiseksi. Join vedet kerralla ja katsahdin sitten ilmoitustaululle. ”Ainiin, huomenna on jo joulukuun eka päivä!” ”Jep, niin on,” Salma totesi. ”Enää 25 päivää niin on jouluaatto,” joku tiesi sanoa. Totesin samalla, että joulu oli tulossa liian nopeasti. En ollut ehtinyt miettiäkään lahjaa Loekelle tai muillekaan! Perheenjäsenilleni halusin ehdottomasti antaa jotain. ”Tietääkö joku, onko nyt tulossa aattoratsastusta?” kysyin keskeyttäen samalla yhden innokkaan puhujan. En tunnistanut puhujaa ensi näkemällä, vaikka hän mulkaisi minua. ”Ei siitä ole vielä puhuttu, mutta toivottavasti!” Cella huudahti iloisesti. Se tosiaan oli yksi vuoden kohokohdista! Siirryin tallin puolelle katsomaan Loekea. Edelleen sain perääni muutaman nuoremman tuntiratsastajan vilkuiluja, mutta en välittänyt niistä. Se oli vain mustelma, joka oli toki hiukan näkyvämmällä paikalla, mutta sitä en halunnut ajatella. Sillä hetkellä halusin vain lähteä köpöttelemään Loeken kanssa ilman satulaa. Nappasin ruunan karsinasta riimunaruun kiinni ja aloitin perusteellisen puhdistuksen. Kerrankin minulla oli runsaasti aikaa hoitaa hoidokkiani! ”Mitä sä ajattelit tehdä tänään?” Luna kysyi ohimennen. Hän oli viemässä selvästi harjakassia Humun karsinalle. ”Meen varmaan kentälle pyörimään ilman satulaa,” kerroin lyhyesti. ”Hyvä, mä tuun sun seuraksi!” Luna huudahti hymyillen. Asia oli sillä selvä. En olisi voinut edes kieltäytyä, koska brunette lähti saman tien aittaa kohti, kun oli ilmoittanut tulevansa seurakseni. Eikä se minua haitannutkaan. Yksin oli tylsä köpötellä. Käänsin Loekella olevan fleeceloimen puoliksi jalkojeni päälle. Pakkasasteita oli muutama ja se kiristyi yhä. ”Hyrr, täälä on kylmä,” hytisin Loeken vieressä kävelevän Humun ratsastajalle. Luna nyökkäsi. Hänen kaulaliinansa oli kiedottu naaman eteen. Olisipa minullakin ollut kaulaliina.. Onneksi olin sentään tajunnut laittaa toppatakin ja hiukan paksummat collegehousut. ”Sä et muuten taida kisata ratsastuskoulumestaruuksissa?” kysyin hiljaisuuden tullessa liian voimakkaaksi. ”En,” Luna vastasi lyhyesti. Hän vaikutti hiukan alakuloiselta tuon sanan sanoessaan, mutta en uskaltanut kysyä mitään. ”Kuinka teidän kisat ovat menneet?” tyttö jatkoi vetäen naamalleen tekohymyn. ”Siinähän ne, ei nyt mitenkään hyvin, viidensiä molemmilla kerroilla,” huokaisin. Hyvähän minun oli sanoa, kaikilla ei ollut edes mahdollisuutta kisata ja itse voivottelin heti, kun ei onnistunutkaan. Nostin ravin suoralla ja takerruin vaistomaisesti Loeken harjaan. Ruuna hypähti innokkaana eteenpäin ja syöksyi raviin. Se taisi tykätä lumesta. ”Ihana Loeke!” Luna huudahti puoliksi nauraen hoidokkini hypylle. ”Haha, se taisi innostua,” vastasin hymyillen. Samalla hidastin ratsuni käyntiin ja jatkoin rauhallista köpöttelyä ohjat löysällä. Myös Luna ravasi Humulla saman pätkän. Vanha tammamamma ei jaksanut enää innostua. Se ravasi kuten aina ennenkin. Pella olisi varmasti ollut samanlainen, tylsä. Oli siinäkin ponissa omat puolensa. Loekella en uskaltaisi ikinä lähteä maastoon ilman satulaa enkä varsinkaan yksin! Pella oli niin luotettava. Loeken kanssa luottamus oli vielä hiukan vaiheessa. Köpöttelymme kesti alle tunnin, mikä oli toisaalta vain ihan hyvä juttu. Lumessa tarpominen ei ollut helpointa hommaa ja Loeke sai kyllä treeniä siinä. Toisaalta en edes saisi väsyttää ruunaa liikaa, vaan tavoitteeni oli pitää liikutus monipuolisena tuntien vastapainoksi. Ratsastuksen jälkeen hoidin ruunan huolellisesti korvista aina hännän tupsuun asti. Kerrankin sain olla ylpeä työstäni. Loeke suorastaan hohti kiiltävänä! Seuraava työni oli myös kiillottamista, mutta tällä kertaa varusteiden. Viime kisoissa satulavyö oli tullut kuraan ja samaten suojat. Ne piti ainakin mennä läpi kostutetulla rätillä ja ei kai satula tai suitsetkaan siitä kärsisi.. Huokaisin tajutessani edessä olevan työn määrän, mutta en valittanut, hoitajat eivät sitä tehneet. Pihla & Loeke
30HM |
|
|
|
Post by Pihla on Dec 11, 2015 19:02:33 GMT 2
Sosiaalinen media ja Pihla 11.12.2015 perjantai Lumihiutaleet laskeutuivat yksi kerrallaan maahan. Lunta ei tullut kovinkaan paljoa, mutta vähän. Seison kentän aitaa vasten. Adalind ratsasti Solttua lumihangessa. Olin lupautunut kuvaamaan häntä. Solttu esitteli taas parhaita puoliaan ja ratsukkoa oli ilo katsella. Oli varmasti upeaa saada ratsastaa sellaista hevosta. Painuin hetkellisesti omiin ajatuksiini, kun kännykkä värähti taskussani. Olin saanut ilmoituksen jostain sosiaalisen median kanavista. Avasin yhdellä pyyhkäisyllä kännykän lukituksen ja huomasin näytölle pompanneen ilmoituksen. Olin saanut kaveripyynnön Facebookissa. Avasin pyynnön kiinnostuneena ja huomasin nimen olevan tuttu, Lauri. Luulin kaiken olevan jo ohi. Oikeasti olin unohtanut sen pojan jo, ihan kirjaimellisesti. ”Nostan kohta laukan niin haluatko ottaa videota?” Adalind kysyi ohimennen. ”Joo, totta kai!” huudahdin ja suljin kännykän. Kaveripyyntö sai nyt odottaa, minulla oli tähdellisempää tekemistä. Istuin tutuksi tulleella sohvalla paperikuppi käsissäni. Kuppi oli täytetty lämpimällä kaakaolla. Joku ihana ihminen oli lämmittänyt vettä vedenkeittimellä niin paljon, että sitä riitti muillekin. Lämpö tarttui mukavasti kupin läpi sormiini. Ne olivatkin hiukan jäätyneet pihalla. Hörppäsin lämmintä juomaa hiukan ja avasin kännykkäni uudelleen. Kuuntelin samalla puolikorvalla Cellan ja Lynnin juttuja. Heillä riitti puhuttavaa aiheesta kuin aiheesta, tai siltä se tuntui. Vielä Loeken karsinallakin pohdin päivän kysymystä, hyväksyisinkö Laurin kaveripyynnön vai en. Toisaalta hyväksyminen ei edes tarkoittanut mitään, mutta kaikesta oli tehtävä niin hankalaa. Minua ei suoraan sanottuna kiinnostanut pojan jutut enää yhtään, mutta joku osa minua intti vastaan.¨ ”Mitäs sä täällä mietit?” tuttu ääni kysyi. Olin jäänyt ajatuksissani seisomaan karsinan ovelle. ”Kunhan mietin,” naurahdin kääntyen Tuuliaan päin. ”Niin niin, kuinka monella tunnilla Lökä tänään menee?” tyttö kysyi. Minua huvittivat Loeken lempinimet. Välillä se oli Lökä ja välillä Leka. Sekaan mahtui myös moni nimi siltä väliltä, mutta sopivaa välimuotoa en ollut keksinyt. Lokki olisi ollut kaikista paras, mutta eihän hoidokkini lintu ollut! ”Kahdella,” sain vastattua. ”Voi harmi, olisin kaivannut maastoseuraa,” Tuulia harmitteli. ”Kannattaa kysyä Sandralta tai Claralta, toisen hepalla oli tänään muistaakseni rennompi päivä,” totesin. Tuulia kiitti ja poistui paikalta. Siirryin itsekin vihdoin ja viimein karsinan puolelle vain kohdatakseni hiekkajalkaisen hoidokkini. Siinä kohtaa oli pakko todeta, etten olisi halunnut olla hoitaja. Tunnollisena hoitajana siirsin ruunan kuitenkin pesupaikalle kiinni ja aloin pestä jalkoja. Tätä se alkutalvi teetti, kun jalat kastuivat lumessa ja sitten ne kiersivät maneesin hiekalla märkien jalkojen kanssa. Saatoin vain kuvitella, missä kunnossa varusteet olivat! Ei siinä mennyt kuin puolituntia pestä Loeken jalat. Ruuna kuitenkin tuntui nauttivan siitä, joten toimenpide oli melko helppo suorittaa. Lopuksi vielä kuivasin jokaisen jalan huolellisesti pyyhkeellä. Siinä kohtaa minulle tuli voittajafiilis. Melkein odotin kehuja ja aplodeja siirtäessäni Loeken karsinaan. Niitä ei kuitenkaan tullut. Hevosharrastajat olivat siitä outoa väkeä, että he suostuivat tekemään mitä oudoimpiakin asioita vain hevosten tähden ja vieläpä usein ilman kunnollista palkkaa. Rahaa työstä ei saanut, ellei sattunut olemaan työntekijä ja kiitostakin sai harvoin ihmisiltä. Minulle riitti tieto siitä, että hoidokkini oli nyt mukavampi olla. Ja miten muuten olisin viettänyt perjantai-iltaani, kuin tallilla hoitohevoseni luona. Kasper jakoi jo iltaheiniä, kun olin vielä Loeken karsinassa. Olin käynyt katsomassa varusteiden kunnon Loeken hoitamisen jälkeen. Minulta tahtoi aina unohtua varusteiden kunnossapito, vaikka sekin kuului oleellisena asiana hoitajan toimenkuvaan. Tällä kertaa pääsin helpolla, koska vain satulahuopa täytyi vaihtaa ja satulavyö harjata. Joku muu oli jo pyyhkinyt satulaa ja suitsia märällä rätillä. Olisin halunnut kiittää tuota mysteeristä auttajaani, mutten tiennyt kuka hän oli. Varusteiden kunnon katsomisen jälkeen palasin vielä tutulle karsinalle, johon olisin varmasti osannut jopa silmät kiinni. Reitti oli sen verran tuttu. Vasta siellä muistin kännykkäni ja sen yhden kaveripyynnön, joka oli minulle elämää suurempi kysymys. Jälleen kerran avasin kännykkäni lukituksen ja jäin tuijottamaan näyttöä. Näytöllä oli kaksi vaihtoehtoa. Pystyin joko hyväksymään tai poistamaan pyynnön. Jos olisin verrannut sitä oikeaan elämään, olisin ajatellut niiden olevan vaihtoehdot pysyä Laurin kaverina tai unohtaa hänet kokonaan, mutta en tietenkään ajatellut niin. Nykynuorten elämä oli kuulemma liikaa sosiaalisessa mediassa kiinni ja se alkoi pikku hiljaa tuntua todelta. Lopulta sain päätökseni tehtyä. Painoin ”hyväksyn” nappia ja katsoin Loekea. Vaikuttaisiko tämä nyt loppuelämääni? Pihla & Loeke
31HM  |
|
|
|
Post by Pihla on Dec 14, 2015 16:51:27 GMT 2
Se harmittava viides sija maanantai 14.12.2015 Kirottu viides sija! Minut oli varmasti tuomittu olemaan joka kisoissa viides, aina ja ikuisesti. Se ärsytti ja paljon! Ehkä minua ei oltu tarkoitettu kisaamaan, mutta olisin toivonut edes jotain muuta sijaa kuin viides.. Jokaisessa ratsastuskoulumestaruuksien osakilpailuissa olin viides, j-o-k-a-i-s-e-s-s-a. ”Ajattele, me voitettiin se luokka!” Sandra hehkutti onnensa kukkuloilla. Olisin murahtanut hänelle vastauksen, jos olisin ollut tympeä mieshenkilö, mutten ollut. ”Oi, oli varmasti kivaa!” Kuulostin pikkulapselta hempeällä äänelläni. Tuon äänen taakse piiloutui harmi ja viha. En ollut Loekelle vihainen, enkä oikeastaan muillekaan. Olin vihainen sijoituksellemme. Onneksi pääsin hyvin pian ulos rauhoittumaan. Sain hakea Loeken kerrankin yksin ilman kenenkään ylimääräisen seuraa. Omaa rauhaa kaipasinkin juuri silloin. Matkalla tarhoja kohti potkin lunta kengänkärjilläni. Jätin perääni varmasti mielenkiintoiset jäljet, joita joku saattoi hyvällä tuurilla myöhemmin ihmetellä. En kuitenkaan syventynyt asiaan sitä tarkempaa. Olin yllättävän äkkiä tutun tarhan portilla. Minua ei huvittanut hakea hoidokkiani, mutta oli pakko. Olin luvannut liikuttaa ruunan rennosti. Toisaalta se ei huvittanut yhtään, mutta halusin pitää lupaukseni. Tallissa laitoin Loeken kiinni käytävälle. Aloin ensitöikseni ottamaan siltä loimea pois. Loimen alta paljastui puhdaskarvainen Loeke. En olisikaan jaksanut harjata ruunaa kovin tarkasti. Nyt riitti vain pikaharjaus, joka oli nimensä mukainen. Jaksoin panostaa ainoastaan Loeken jalkoihin, koska ne olivat hieman märät. Uhrauduin hakemaan jopa rätin kuivaamista varten. Koko talli puhui eilisistä kisoista, jopa paikalla pällistelleet tuntiratsastajat. Onneksi pääsin ulos tallista ilman sen kummempia uteluja. En vain jaksanut enää selittää ainuttakaan kertaa, kuinka olimme taas olleet viidensiä ja kuinka tunsin epäonnistuneeni. Olin käsitellyt asian jo kertaalleen kotona ja se riitti. Vihelsin maneesin ovella ja avasin sitten oven. Maneesissa oli alkamassa pienempien lapsien ratsastustunti. Onneksi maneesin toisessa päädyssä oli varattu pieni tila meille muille ratsastajille. Se tila riitti kuitenkin hyvin minulle ja Loekelle. Asettelin ruunan selässä olevan fleecehuovan paremmin ja laskin jalustimet alas. Ponnistauduin sen jälkeen satulaan ja säädin alleni jääneen fleecehuovan jalkojeni päälle. Miinusasteita tuntui olevan ihan liikaa, taas yksi syy olla kiukkuinen. En kuitenkaan halunnut ratsastaa vihaisena, joten päätin muuttaa asennettani ja vetää hymyn kasvoille. Loeke liikkui rentona ja korvat pystyssä. Se näytti satulasta katsottuna aika suloiselta. Puoli korvalla kuuntelin vieressä olevaa tuntia, kuinka Anna-nimistä tyttöä kehuttiin ja kuinka Minna sai ottaa lyhemmät ohjat. Pienet alkeisratsastajat olivat suloisia, mutta säälin heidän ratsujaan, mitä kaikkea ne joutuivatkaan kestämään! Menin alkuverryttelyt lähes täysin löysällä ohjalla. Vasta laukassa aloin ottaa ohjia kunnolla tuntumalle ja lähdin työstämään Loekea enemmän tarmokkaaksi. Halusin saada apuni kunnolla läpi ja ruunan käyttämään selkäänsä. Loeke tuntui laukassa hyvältä ja paljoa en siinä askellajissa viitsinytkään työstää, kunhan sain molempiin suuntiin hyvät pätkät. Sen sijaan ravissa työstin enemmän. Tein paljon käynti-ravi ja ravi-pysähdys -siirtymisiä. Ihme kyllä, mutta Loeke oli lähes täydellisesti kuulolla. Miksi se ei ikinä muuten mennyt yhtä hyvin? Toki samaa sanoi moni muu, että ratsu meni vain hyvin silloin, kun kukaan ei ollut katsomassa, mutta en halunnut yleistää. Lopulta olin saanut tehtyä reilun puolentunnin mittaisen treenin, jonka jälkeen lähdin taluttamaan Loekea talliin. Matkalla talliin meinasin kerran jopa liukastua astuessani suoraan jäälle. Olin kateellinen Loekelle, jolla oli pitävämmät kengät kuin minulla. Pihla & Loeke
32HM |
|
|
|
Post by Pihla on Dec 20, 2015 11:19:35 GMT 2
Joulukiire sunnuntai 20.12.2015 ”Niin mitä, monesko päivä nyt on?!” ”Kahdeskymmenes joulukuuta, eikö sulla ole kalenteria?” Cella kysyi naurahtaen. Hän oli yksi harvoista, jotka olivat tallilla lähes aina. Tai sitten satuimme paikalle aina samaan aikaan. ”On mulla, mutta en mä sitä ole katsonut ja joulukalenteria en ole ehtinyt avaamaan,” selittelin. Kauhistuin vasta silloin tajutessani, kuinka vähän aikaa jouluaattoon oli! ”Etkö ole vielä hankkinut lahjoja?” Cella uteli. Ilmeisesti kasvoistani näki sisäisen kauhistukseni. ”En, enkä edes ole suunnitellut niitä!” parahdin. Samalla katsoin kelloa. ”Jos mä nyt aloitan suunnittelun ja käyn huomenna kaupassa, voin ehtiä!” ”Jos sä kuuntelet muita, niin ne kyllä saattaa sanoa jotain ohimennen, mitä ne tarvitsevat,” Cella neuvoi. Välillä minusta tuntui, että Cella oli koko talliporukan äitihahmo. Hän auttoi aina tarvittaessa. ”Olet oikeassa, niin mä teen!” Ensimmäinen ajatukseni oli hoitaa Loeke ja miettiä samalla joululahjoja. Niinpä hain ruunan tarhasta talliin ja laitoin sen käytävälle kiinni. Nopeasti hain harjalaatikon ja aloitin harjaamisen. Mietin samalla mahdollisia joululahjoja. Suurin ongelma oli aina niiden suunnittelu. Ostaminen oli melko helppoa, jos oli selvä suunnitelma mitä ostaisi. Mutta minulla ei ollut ja se oli ongelmani. Mitä kaikki ylipäätään halusivat? Oliko siskoni ostanut jo jotain? Siskoni asui jo omillaan enkä edes tiennyt, tulisiko hän jouluksi meille vai menisikö hän poikaystävänsä kotiin. Se ei parantanut asioita yhtään. Siksi päätin kaivaa kännykkäni taskusta ja soittaa siskolleni. Hän vastasi nopeasti unisella äänellään. Aloitin heti puheeni: ”Oletko sä ostanut äidille mitään?” ”Itse asiassa en, ajattelin juuri kysyä sinulta samaa,” hän vatsasi. Tämän täytyi olla sukuvika. Puhelimessa oli hetken hiljaista. ”Tuletko sä jouluksi tänne?” sain kysyttyä. ”Joo, totta kai tulen! Oletko sä edes ajatellut mitään, mitä voisit ostaa?” siskoni kysyi. ”En, se tässä onkin pahin ongelma.. Olisiko joku kauneushoito hyvä? Ja entä isälle?” pohdin. ”Sopii, mä voin hakea tuosta yhdestä liikkeestä lahjakortin, niin maksetaan se yhdessä. Nehän on yleensä aika kalliita. Isälle mietin uusia työhanskoja, ne vanhat alkaa olla jo aika kuluneet,” siskoni jatkoi. ”Asia selvä, mä käyn hakemassa ne! Mutta, entä sä? Mitä haluat?” utelin. ”Uudet aamutossut ois kivat, tai joku kiva hajuvesi! Entä sä?” siskoni kysyi. Meidän puhelumme oli täynnä kysymyksiä ja se alkoi naurattaa minua. Tajusin kuitenkin vasta siskoni kysymyksen jälkeen, etten ollut miettinyt itsellenikään lahjaa. ”Jotain heppoihin liittyvää,” sain vastattua. Sen jälkeen kaikki oli taas selvää, tai ainakin melkein. Minulla ei ollut Loekelle mitään! Lähdin köpöttelemään kentälle ilman satulaa. Minusta oli tulossa hyvää vauhtia tavoitteeton puskaratsastaja. Viime aikoina kunnon treenit olivat jääneet hiukan vähälle, mutta ehkä se oli ihan hyväkin. Nyt oli koko loma aikaa panostaa kunnolla. ”Mun pitää kehittää tavoitteita ensi vuodelle,” mutisin Loeken kuunnellessa. Tai ehkä se ei kuunnellut, mutta halusin puhua jollekin keksinnöstäni. Aloinkin saman tien miettiä tavoitteita. Jos halusin kehittyä ratsastajana, minun oli pakko alkaa treenata enemmän. Istuntatunti tai – valmennus olisi tehnyt hyvää. ”Meidän pitää kiertää enemmän koulutunteja!” tajusin. Kouluratsastus oli kaiken perusta, sitä ei saanut unohtaa. Tästä intoutuneena pyysin Loeken raviin. Lumi pöllähti takanamme. Ehkä tästä tulisikin paras joulu ikinä. Pihla & Loeke
33HM |
|
|
|
Post by Pihla on Dec 24, 2015 20:49:59 GMT 2
Maailman paras joululahja torstai 24.12.2015 Äitini osasi olla ärsyttävä, todella ärsyttävä. Nyt hän oli keksinyt estää pääsyni tallille, mutta sehän ei minua pidätellyt. Pakkasin tallireppuuni Loekelle hankitut porkkanat ja uudet vihreät pintelit. Vihreä oli aina ollut yksi Loeken varusteiden pääväreistä, vaikka sekaan mahtui myös satunnaisesti muita sävyjä. Itse tykkäsin pitää hevosen varusteiden samana koko ajan ja olin niistä todella tarkka. Kun äiti lähti viemään haudoille kynttilöitä, hiivin alakertaan ja lähdin pihalle. En jäänyt lähimmälle bussipysäkille, koska sieltä ei kuitenkaan kulkisi bussi. Sen sijaan suuntasin kävelyni bussiasemalle. Olin ottanut selvää aikatauluista ja katsoin kelloa. Minulla oli vartti aikaa ehtiä asemalle ja ostaa lippu. Nopeutin askellustani hiukan ja olin katsomatta taakseni. Hyvällä tuurilla isä oli jo pihalla ja huusi perääni. Bussissa siirryin painamaan Stop-nappia oikean pysäkin tullessa näkyviin. Bussi hidasti vauhtia ja ovi avautui. Astuin ulos raikkaaseen pakkasilmaan. Vedin pipoa tiukemmin korvilleni ja jatkoin matkaani tallin pihaan ja suunnistin heti talliin. Karsinat oli koristeltu hienoiksi. Loeken karsinalla roikkui muutama joulupallo ja koristenauhaa oli kieputeltu kaltereiden välistä. Avasin karsinan oven ja huomasin, ettei hoidokkini ollutkaan siellä. Jätin reppuni karsinan ovelle ja lähdin hakemaan ruunaa tarhasta. Siellä se seisoi, loimitettuna ja innokkaan näköisenä. Tiesiköhän se, mikä päivä oli? Karsinalla lahjoin ruunaa parilla porkkananpalalla, vaikken tiennyt, oliko se ihan sallittua. Oli ihanaa rauhoittua kaiken kiireen keskellä tallin rauhalliseen hälinään. Tallilla hälinää oli aina, mutta ilman stressiä ja huutoa. Äitini oli ottanut itselleen kaupasta joulun ajaksi lisätyön ja sieltä hän palasi aina kovin stressaantuneena. Sain osan huudoista niskaani eikä se parantanut fiilistä yhtään. Kaikki jouluvalmistelut oli kuitenkin tehty kotona ajallaan ja kaikki oli valmiina tätä päivää varten. Harjailin Loekea hiljakseen karsinassa ja kuuntelin, kuinka tallin radiossa soivat joululaulut ja kuinka iloinen puheensorina kantautui jostain karsinan ulkopuolelta. Olisin voinut mennä mukaan juttelemaan muille, mutta minulle riitti sillä hetkellä Loeken seura. Harjaamisen jälkeen otin pintelit esiin. En halunnut vielä edes koittaa niitä ruunalle. Koittamisen sijaan vein pintelipaketin satulahuoneeseen ja vertasin niiden yhteensopivuutta satulahuopaan. Värisävy oli miltei sama. Olin tehnyt siis hyvän ostoksen. Tyytyväisenä palasin karsinalle ja lahjoin Loekea taas porkkanalla. Ruunalla roiskutti porkkanaansa tyytyväisen näköisenä, kun tallin ovi avautui. En kiinnittänyt siihen mitään huomiota, kuulin vain oven narahtavan. Pian kuitenkin kauhistuin, kun tajusin äitini seisovan karsinan ovella: ”Vai päätit sitten kuitenkin tulla tänne!” ”Etkö sä tajua, että mä olen pian täysi-ikäinen ja saan kyllä päättää itse omat tekemiseni!” huusin. ”Sinulta jää kohta paras lahja näkemättä tätä menoa!” äitini huudahti. ”Niin, joku perhepotrettikuva kaikista,” mutisin. ”Ei, sillä on nimikin,” äitini vihjaisi. Kiinnostukseni heräsi, mutta en halunnut näyttää sitä äidilleni. Jatkoin vain Loeken harjaamista. ”Laita se harja pois, niin mennään kotiin,” äitini ehdotti. Sain vartin aikaa hoitaa asiointini tallilla, jonka jälkeen lähtisimme kotiin. Äitini sanoi ymmärtävänsä minua, koska oli joulu ja hevoset olivat minulle tärkeä harrastus. Siitä kiitollisena päätin pysyä aikataulussa ja siivosin jälkeni nopeasti Loeken karsinalta. Sen jälkeen siirryin oleskelutiloihin, missä olivat miltei kaikki hoitajat ja jopa osa työntekijöistä, kuten Anne ja Kasper. Iloiset jouluntoivotukset raikuivat huoneesta ja lasit kilisivät. Liityin iloiseen seuraan ja heti ovesta astuttuani Anne työnsi piparikoria minulle: ”Otappa sinäkin Pihla tästä!” ”Voi kiitos,” naurahdin. ”Moi Pihla!” Luna huudahti ojentaen korttinsa minulle. Otin sen hymyillen vastaan ja valittelin, etten ollut tehnyt kellekään edes kortteja. Tunsin pienen omantunnon pistoksen sydämessäni, mutta en kuulemma ollut ainoa. Se helpotti. Vartti meni ihan liian nopeasti, mutta halusin pitää aikataulusta kiinni. Juoksin nopeasti autolle ja istuuduin apukuskin paikalle. Äitini oli kovin hiljainen koko ajomatkan, vaikka yritinkin udella häneltä lisätietoja tästä mysteerisestä joululahjasta. Lopulta pääsimme kotiin. Siskoni auto oli jo pihassa. Ryntäsin suoraan halaamaan häntä päästyäni sisätiloihin. Joulu oli aina yhtä ihanaa aikaa, kun koko perhe oli koolla. ”Haluatteko tietää lahjamme?” isä kysyi salaperäisesti. ”Joo!” kiljaisimme siskoni kanssa kuin pikkulapset. Hetken oli ihan hiljaista, kunnes äiti avasi ulko-oven ja ovella haukahti koira. Ryntäsin ovelle ja näin heti, että koiran häntä heilui kuin viimeistä päivää ja se veti äitiäni koko painollaan sisälle päin. Matto oli jo rypyssä. ”Tää on paras joululahja ikinä!” huudahdin ja syöksyin halaamaan koiraa. Se oli jo täysikasvuinen. Epäilin rodun olevan labradorinnoutaja. Se oli väriltään suklaanruskea, aivan kuin eräässä huoneeni julisteessa oli ollut. Missä lie sekin juliste nykyään? Olin pienestä pitäen toivonut koiraa ja nyt se oli totta! Pihla & Loeke
34HM |
|
|
|
Post by Pihla on Dec 28, 2015 20:38:26 GMT 2
Kaksi karvaista maanantai 28.12.2015 Harjasin Loekea pitkin vedoin. Karva painui harjan alla ja pölyhiukkaset pöllähtivät, kun irrotin harjan karvasta. Samalla odotin, koska kännykkäni piippaisi. Jokaisen uuden, jo tutuksi tulleen, vihellyksen aikana sydämeni jätti yhden lyönnin välistä ja pieni jännitys kouraisi vatsanpohjaani. Tuo vihellys merkkasi uuden viestin saapumista. Kerta toisensa jälkeen jouduin pettymään, kun lähettäjänä ei ollut koskaan se tietty poika, jota vihasin, mutta josta pidin. Olin ihan pihalla omien tunteideni kanssa ja siksi päätin olla tekemättä aloitetta. Se oli kaikkien kannalta paras vaihtoehto. Lopulta kyllästyin harjaamiseen. Olin hoitanut ruunaa noin puolituntia ja se sai riittää. Oli aika hakea varusteet. Päätin jo aamulla, että tänään ratsastaisin kentällä kunnolla. Jos vaikka saisin Loekeen virkeyttä. Hanki olisi juuri sopivan syvyinen treeniimme. Loeken olisi raskaampi mennä hangessa kuin esimerkiksi maneesissa. Siitä syystä hankiratsastus olikin hevosille – ja poneille – hyvää treeniä. Nousin satulaan kentän keskellä lojuneen tuolin päältä ja annoin Loekelle pitkän ohjan. Kävelimme kahdestaan kentällä, jota vain lamput valaisivat. Muuten olisikin ollut säkkipimeää. Kun yritin katsoa kentän ulkopuolelle, en nähnyt mitään. Loekekin tuntui olevan hiukan varuillaan. Itseäni pelotti hiukan pimeys, mutta en antanut sen häiritä. Tallipihassa oli paljon valoja ja niiden loisteessa näki hiukan. Metsän puolelle ei puolestaan nähnyt yhtään mitään. Keräsin ohjat käsiini ja lähdin pyytämään Loekelta reipasta ravia. Ruuna joutui nostelemaan jalkojaan tavallista ylemmäs, jotta se pystyi liikkumaan hangella. Ravi oli siksi tavallista pomputtavampaa enkä pystynyt istumaan liikkeen mukana tasaisesti, vaan jouduin keventämään. Yritin tehdä paljon taivutteluja pelkästään ulko-ohjaa ja pohkeita käyttämällä. Loeke kuitenkin tuntui olevan ärsyttävällä päällä. Se ei totellut ihan niin kuin olisi pitänyt. Muutaman puolipidätteen jälkeen saimme onnistuneen ympyrän. Heti sen jälkeen Loeke nostikin päänsä taivaisiin eikä totellut enää mitään. Istuin alas ja hengitin syvään. Vauhti hidastui, kun jännitin vatsalihaksiani. Taputin Loekea kaulalle ja aloitin alusta. Ruuna oli pakko saada kuulolle. Jos koulutreenitkin näyttivät tältä, mitä olisi mennä taas hyppimään? Lopulta olin tehnyt ravityöskentelyä tarpeeksi. Minusta tuntui, että olin mennyt jo lähemmäs tunnin, mutta halusin vielä nostaa laukan molempiin suuntiin. Lähdin keräämään ohjaa ja valmistauduin laukannostoon. Kävin mielessäni ohjeita, asetin Loekea ja tein puolipidätteen. Tämän jälkeen annoin laukkapohkeet. Loeke syöksähti laukkaan niin, että lumi pöllysi takanamme. Istuin satulaan, jännitin hiukan vatsalihaksiani ja tein taas puolipidätteen. Sain niillä vauhdin hallintaamme ja laukkasimme pääty-ympyrän onnistuneesti. Tämän jälkeen siirsin Loeken raviin ja vaihdoin suunnan lävistäjällä. Kun suunta oli vaihtunut, pysäytin Loeken ja tein saman kuin viimeksi. Pysähdyksestä oli aina ollut hankala nostaa laukka ja nytkään se ei onnistunut heti. Loeke lähti kyllä laukkaan, mutta parin askeleen jälkeen hidasti. Yritin uudelleen. Toisella yrityksellä onnistuin ja annoin Loeken laukata puoli kierrosta nopeaa tahtia. Käänsin Loeken keskelle ja taputin ruunaa. Tämän jälkeen otin jalustimet jaloistani ja laskeuduin alas satulasta. Nostin jalustimet ylös tapojen mukaisesti ja löysäsin vyötä. Pakkasta oli jonkin verran, mutta en jäänyt ajattelemaan sitä. Sormeni olivat jäässä ja varpaat suurin piirtein irtosivat, kun lähdin kävelemään tallia kohti. Treeni oli kuitenkin ollut sen arvoinen. Tallin pihassa minua odotti yllätys. Äitini oli tullut uuden koiramme, Mikin, kanssa hakemaan minua. Talutin Loeken Mikin luokse. Koira oli niin pieni verrattuna hoidokkiini, vaikka ei Mikkikään mikään pieni ollut koiraksi. Loeke ei pelännyt koiraa yhtään, eikä Mikki hevosta. Ne tekivät iloisesti tuttavuutta haistelemalla toisiaan. Mikki haukahti innostuneena ja siitä Loeke hiukan säpsähti. Minua alkoi naurattaa. Lopulta kuitenkin päätin viedä Loeken talliin, jotta pääsisin joskus kotiinkin. Mikki ja äiti jäivät odottamaan pihalle. Pihla & Loeke
35HM |
|
|
|
Post by Pihla on Dec 31, 2015 18:14:10 GMT 2
Vuoden viimeinen torstai 31.12.2015 Mun vuosi 2015 oli erilainen. Pella oli lähtenyt. Ja Loeke tullut tilalle. Siinä oli ollut sulattelemista ihan tarpeeksi. Minulla oli kuitenkin takanani yksi elämäni parhaimmista ajoista. Jo yli puoli vuotta oli takanapäin Loeken seurassa ja luvassa oli lisää, ainakin niin toivoin. Olin ehtinyt treenailla ja ”treenailla” ruunan kanssa jonkin verran ja ehtinyt kaiken lisäksi kisaamaankin, tosin hiukan kehnolla menestyksellä. Vuoden aikana olin saanut uusia ystäviä ja no, Lauria nyt ei voi laskea oikein miksikään. Ajatukseni palasivat häneen aina uudelleen ja uudelleen. Harmittelinkin, miksen osannut unohtaa häntä. Kaiken piti olla jo ohi, mutta mieleni ei sallinut sellaista loppua tarinalle. Kenties uusi vuosi näyttäisi, mitä päätyisin tekemään asian suhteen. Nyt halusin kuitenkin laittaa kaikki Loeken aikana otetut valokuvat takaisin laatikkoon ja nauttia uudesta vuodesta. Hoitajien huoneessa oli tarjolla alkoholitonta kuplajuomaa ja hyvää seuraa, kun lähes kaikki ystäväni olivat paikalla. ”Hyvää uutta vuotta Seppeleen väki!”  Eikä, huomasin vasta nyt, että parista kuvasta Loekelta puuttuu sukat, mutta ei anneta sen häiritä! Pihla & Loeke
36HM |
|
|
|
Post by Pihla on Jan 8, 2016 19:58:33 GMT 2
Liikaa asioita perjantai 8.1.2016 ”Niin hetkinen, mitä sä sanoit?” oli ensimmäinen kysymykseni, kun lähdimme Claran kanssa bussipysäkiltä tallia kohti. ”Niin, tallissa on kaksi uutta heppaa,” Clara toisti. Jos silmät voisivat muuttaa muotoaan, ne olisivat olleet jo lautasen kokoiset siinä vaiheessa. ”Mitä ihmettä on tapahtunut!?” huudahdin. Lause oli enemmänkin toteamus kuin kysymys. Clara naurahti ja kohautti olkiaan: ”Sen kun tietäisi!” Sen jälkeen pihalle laskeutui hiljaisuus, jonka rikkoi vain jalkojemme alla nariseva lumipeite. Ja tallin ovi, joka aukaistiin sisältäpäin. Onneksi ehdimme Claran kanssa välttää oven kanssa kolaroinnin. Ulos astui Aleksanteri. Tervehdimme häntä, mutta emme saaneet vastausta. Aleksanterilla näytti olevan kova kiire johonkin. Asia ei päätynyt sen enempää pohdiskeluun, vaan jatkoimme samalla ovenavauksella sisälle. Clara häipyi nopeasti silmistäni ja siirryin itsekin Loeken luokse. Sillä oli edessä taas kaksi tuntia. Onneksi ne olivat peräkkäin. Se helpotti omaa työtäni. Uutisia oli taas kerran ihan liikaa. Anne sai vauvan, Myntti sai vauvan ja vielä Ruusukin! Ja ihan kuin se ei olisi riittänyt, hevosia oli myös ostettu lisää. ”Onkohan Annella mennyt hormonit sekaisin näitä heppapäätöksiä tehdessä,” joku kuiskasi oleskeluhuoneessa. Se oli hyvin mahdollista. Raskauden aikana saattoi tehdä vaikka mitä. Tai siis mitä nyt olin kuullut. Omakohtaista kokemusta en sentään omistanut, mutta oli niistä jutuista puhuttu jo koulun terveystiedon tunneilla. ”Ihan kiva, että heppalauma sai uusia tuttavuuksia,” mainitsin vieressäni istuvalle Sandralle. Tyttö nyökytteli päätään. Mustat hiukset heilahtelivat nyökyttelyn tahdissa. ”Oletko käynyt jo katsomassa niitä?” Sandra kysyi yhtäkkiä. ”En vielä, oletko sä?” jatkoin kyselyä. ”Juu! Haluatko mennä katsomaan niitä, voin tulla sun mukana?” Sandra uteli. Olin jo aikeissa vastata myöntävästi, kunnes tajusin ajan kulun: ”Ei hitsi! Loeken tunti on jo loppunut! Meen auttamaan sinne ja jos sitten mennään katsomaan niitä?” ”Jos olen vielä silloin paikalla, niin käy!” Sandra huudahti hymyillen. Seuraavana olinkin jo rientämässä Loeken karsinaa kohti. Hoin päässäni, ettei minulla edes ollut mitään kiirettä. Kyseessä oli jatkotunti, mikä tarkoitti ratsastajien osaavan jo itse. Halusin kuitenkin olla paikalla. Karsinassa odotti riimutettu Loeke, jolta oli jo otettu kaikki varusteet pois. ”Miten tunti meni?” kysyin harjojen luona kyykkivältä tytöltä. Arvion hänen olevan minua paria vuotta nuorempi. ”Se oli kamala, ei totellut yhtään,” tyttö mutisi. ”Ai, mitä te teitte?” kysyin hämmästyneenä ja otin satulan telineestä käsivarsilleni. Satulahuopa oli hikinen. ”Mentiin laukkaa kolmikaarisella kiemurauralla ja Loeke ei totellut yhtään, se vain karkasi avuilta aina, kun yritin kääntää,” tyttö sanoi. ”Se tosiaan on hankala, joten tuo ei ole mikään helppo tehtävä tän ruunan kanssa,” totesin ikään kuin lohduttaen. Kunpa se olisikin auttanut. ”Miten sä voit olla tälläsen hevosen hoitajana, kun talli on täynnä hienompia hevosia?” tyttö kysyi yhtäkkiä kääntäen silmänsä minuun. Hänellä oli kauniit, ruskeat silmät. ”Mulle Loeke on hienoin, vaikka se ei olekaan helpoin ratsastaa. Mutta mietipä, miten kehittyisit, jos hevonen osaisi tehdä kaiken pienimmästäkin avusta?” kysyin pienen hiljaisuuden jälkeen. Olin hetkellisesti ylpeä sanoistani. Olin keksinyt hyvän vastauksen. ”Tää on jo liian haastava, Reino on paljon kivempi,” tyttö vastasi. Minun teki mieli sanoa, että Reino taisi olla väliin jopa hankalampi kuin Loeke, mutta pysyin hiljaa. Hoidokkini oli ihan eri tavalla vaativa kuin Reino. Se oli niiden ero. Jokainen hevonen oli yksilö ja niin oli myös jokainen tallin hevonen. Odotin innolla, millaisia yksilöitä uudet tulokkaat olivat tai olisivat. Pihla & Loeke
37HM |
|
|
|
Post by Pihla on Jan 16, 2016 16:13:07 GMT 2
Kouluratsastaja lauantai 16.1.2016 Viikonloput tarkoittivat minulle sitä, että pääsi tallille valoisaan aikaan. Osalle se tarkoitti bilettämistä ja ryyppäämistä, mutta ei minulle. Olin kuitenkin vielä alaikäinen, joten laki kielsi minulta alkoholijuomat, vaikka tiesin kyllä monia minua nuorempiakin, jotka eivät tuota lakia noudattaneet. No, ainakaan minulla ei ollut mahdollisuutta jäädä kiinni ja joutua esimerkiksi huostaan! Tallissa oli paljon porukkaa, niin kuin viikonloppuisin yleensäkin. En ollut näemmä ainut, joka kävi tallilla lähinnä viikonloppuisin. Se mahdollisti myös hoidokin liikuttamisen itse, kun tunteja ei ollut! Tai oli, mutta harvoin. Tänäänkin Loeke vain seisoa möllötti tarhassaan loimitettuna, kun saavuin tallille. Hain ensimmäisenä riimunarun ja nappasin ruunan mukaani. Olin päättänyt treenata ruunan kanssa kunnolla kouluratsastusta, väistöjä ja sellaista. Maneesissa olisi kyllä tarpeeksi lämmin, vaikka pakkasta oli muuten useampi aste. Irrotin Loeken käytävältä ja otin ohjat pois kaulalta. Sen jälkeen lähdin taluttamaan ratsuani kohti maneesia. Pihassa oli vielä koskematonta lunta. Tosin minä ja Loeke saimme sotkettua sen aika nopeasti. Pian olimmekin maneesin ovella. Pysähdyin ja vihelsin kuuluvasti. Tämän jälkeen lähdin avaamaan ovea. Maneesissa paloivat valot ja sisällä käveli yksi ratsukko. ”Moi!” Pipsa huudahti pystyharjaisen poninsa selästä. Vastasin takaisin ja talutin Loeken sisään sulkien oven perässäni. Onneksi minä en ollut hevosenomistaja. En olisi tarjennut kovimmilla pakkasilla ratsastella liikutusta kaipaavaa hevosta. Siitä syystä hevosenomistajat olivatkin ihmisiä, joille sai vain nostaa hattua ja osoittaa arvostusta. Loeke ravasi kevyesti venyttäen kaulaansa. Treeni meni todella hyvin. Motivaationi hevosten suhteen oli hiukan kadoksissa, mutta nyt sain taas paljon lisää intoa ratsasteluun. Ehkä aloittaisin taas uudella innolla Loeken kanssa. Ruuna vaati kuitenkin vielä treenejä. Se oli hyvin koulutettu hevonen, mutta varsinkin esteillä työstettävää riitti! Harmi vain, etten ollut hypännyt hetkeen ja mietinkin, että onko minusta enää esteille. Nykyään nautin niin paljon siitä, kun sain ratsun myötäämään niskasta ja polkemaan paremmin allensa. Minusta oli tullut lähes huomaamatta kouluratsastaja. Ajatus nauratti minua. Hetki sitten olin vielä niin varma siitä, että haluan hyppiä esteitä ja kehittyä juuri siinä lajissa. Mutta mieli muuttuu ja tällä hetkellä olin hyvin epävarma omasta lajistani. Ehkä olisin taas hetken päästä vannoutumaton esteratsastaja. Söin taukotiloissa mikrossa lämmitettyä pizzanpalaa, jonka olin napannut kotoa evääksi. Kuuntelin samalla, kuinka sohvalla juoruttiin tallin pareista. Kuulin kuinka Annen ja Kristerin suhdetta ylistettiin ja sitten taas Inkerin ja Andrein suhdetta vähäteltiin. Itse en edes ollut niin varma jälkimmäisestä. He eivät olleet oikeastaan yhtään sen tyylisiä, että sopisivat toisilleen. En edes uskonut heidän seurustelevan. Vasta sitten, kun omin silmin näkisin jotain, voisin uskoakin. Hetken kuluttua sain syötyä ja pesaisin muovikippoa hanan alla. Sen jälkeen siirryin varustehuoneeseen. Loeken varusteet kaipasivat puhdistusta. Etsin käsiini tarvittavat välineet ja istuuduin matalalle jakkaralle satulan eteen. Ajatukseni harhailivat kuulemistani keskusteluista itseeni. Olin melko vanha jossain tasolla enkä omistanut vieläkään seurustelusuhdetta! Mietin, pitäisikö asialle tehdä vihdoin jotain. Lauri oli kyllä edelleen Facebook-kaverini. Samassa olinkin jo näpyttelemässä viestiä: ” Moikka!  Ei olla oltu hetkeen tekemisissä ja ajattelin kysyä sun kuulumisia, joten, miten sulla nykyään menee?” Sydämeni jätti yhden välilyönnin välistä, kun lähetin viestin, mutta nyt se oli tehty eikä sitä voisi enää perua. Pihla & Loeke
38HM |
|
|
|
Post by Pihla on Jan 23, 2016 20:32:49 GMT 2
Eletään hetkessä ilman murheita 23.1.2016 lauantai Joskus yksittäiset viestit johtivat toiseen, kolmanteen ja neljänteen ja kas kummaa, pian sitä viestiteltiin yömyöhälle ja sama alkoi taas aamulla. Joskus kävi niin, tai sitten kävi niin kuin minulle. Viesti johti toiseen, kolmanteen ja neljänteen, mutta siihen se sitten jäikin. Viestittely alkoi hyvin Laurin vastatessa ihan hyvällä mielellä. Vaihdoimme kuulumiset parilla viestillä ja sitten Lauri ilmoitti, että hänen on mentävä treenaamaan, ilmeisesti salille. Ehdin jo silloin epäillä väitteen paikkansapitävyyttä ja oli niin pienestä kiinni, etten kysynyt häneltä asiasta. Onneksi en tehnyt sitä, koska hyvin pian Laurin Instagram-tilille ilmestyi kuva, jossa hän poseerasi salilla ”Salil eka salil vika, eikös se niin mee?”. Olin minäkin luottavainen ystävä. Tai no, eihän meitä enää voinut sanoa edes kavereiksi eikä etenkään ystäviksi ja se masensi mieltäni. Masentuneena oli hyvä lähteä tallille ja sen myös tein. Auto jätti minut tallin pihaan. Siirryin suorinta tietä talliin. Kaikki oli niin kuin ennenkin, eikä mikään ollut muuttunut. Tervehdin tallin käytävällä paria hoitajaa ja kapusin portaat ylös ja suunnistin kaapilleni. Kohta sillekin pitäisi tehdä suursiivous. Tavaranpaljous alkoi pursuta kaapista ulos, kun oven avasi. Siivouksen aika oli kuitenkin vasta myöhemmin, nyt en sitä jaksanut. Heitin vain laukkuni kaiken päälle ja suljin oven. Seuraavana siirryin Loeken karsinalle. Totesin heti, että ruuna oli vielä tarhassa. Ei auttanut muu kuin napata riimunaru käteen ja lähteä pihalle. Ei siinä muuten ollut mitään typerää, mutta tuntui, etten vain enää jaksanut tehdä mitään ylimääräistä. Halusin vain lähteä maastoon rauhoittumaan. Pesin kavioiden puhdistuksessa likaantuneita käsiäni tallin vessassa. Hanan suljettuani nostin katseeni peiliin. Jäin tuijottamaan omaa peilikuvaani. Arvioin piirteitäni ja hetken aikaa tunsin olevani joku muu. En ollut enää se sama Pihla, joka astui talliin ensimmäistä kertaa, jännittyneenä ja innoissaan uudesta hoitoponista, Pellasta. Olin nykyään melkein aikuinen ja muuttunut, myös Laurin ansiosta. Olin aikuisempi ja kannoin enemmän vastuuta. Ajatus kasvamisesta pelotti minua. Vaikka tunsin olevani miltei aikuinen, tunsin myös olevani nuori. Tavallaan sama Pihla, joka aloitti Pellan hoitajana, mutta tavallaan ”uusi” Pihla. Pääni oli hetkessä täynnä syvällisiä ajatuksia ja kysymyksiä. Mistä löytäisin työpaikan? Miten selviäisin elämässä? Mitä tapahtuisi tulevaisuudessani? Teki mieli alkaa itkeä, mutten halunnut olla heikko. Nostin alas vajonneen katseeni uudestaan peiliin ja näin tällä kertaa edessäni itsevarman Pihlan, joka oli täynnä toivoa. Oli parasta aloittaa taas alusta, ainakin miesten suhteen. Suoristin piponi ja avasin vessan oven. Takana olikin jo odottamassa yhden ihmisen jono. Mitään sanomatta siirryin pois tieltä. Kasvoilleni nousi pieni hymy. Selviäisin, siitä olin varma. Loekea harjatessani muistoihin palasi mennyt kesä. Viimeinen kesä, kun olin oikeasti nuori ja vapaa. Tänä vuonna tekisin kesätöitä. En tiennyt, olinko valmis aloittamaan työt, mutta kaikkeen pystyi opettelemaan, jopa elämiseen. Joku kuitenkin sanoi joskus, että piti elää hetkessä. Pian löysinkin itseni tallin pihasta istumasta Loeken selän päällä. Vain viltti erotti minut ruunan paljaasta selästä. Tein päätöksen jo aamulla lähteä maastoon. Yksin oleminen ja maastoilu oli parasta terapiaa masennukseen ja liian syvällisiin ajatuksiin. Ratsastaessa pystyi päästämään irti niistä kaikista ajatuksista ja murheista, jotka vaivasivat. Nostin laukan. Loeke keinahti kevyesti kolmanteen askellajiin. Laukkasuora siinsi edessämme ja lumi lenteli takanamme. Ruuna lähti kiihdyttämään vauhtia. Takerruin harjaan kiinni ja annoin ratsuni kiitää tuulen lailla. Tämä tarkoitti hetkessä elämistä. Pihla & Loeke
39HM |
|
|
|
Post by Pihla on Feb 6, 2016 18:14:35 GMT 2
Vierasratsastaja satulassa lauantai 6.2.2015 Miinus yksi aste oli jo paljon. Viime päivinä pakkaslukemat olivat heitelleet nollan tuntumassa. Se olikin yksi syy tallitauolleni. Suojakelillä ei huvittanut lähteä mihinkään, räntäsateella vielä vähemmän. Nyt oli kuitenkin hyvä sää! Siksi heräsin aamulla kymmeneltä ja puin nopeasti tallivaatteet. Sen jälkeen olinkin jo bussipysäkillä syömässä eilen ostettuja croisantteja ja juomassa termospullossa olevaa kaakaota. Siitä tuli ihan eväsretki mieleen! Onneksi ehdin syödä hyvin, ennenkö bussi ajoi paikalle. Sen aikataulut olivat aina vähän sinne päin ja tällä kertaa se oli vain hyvä juttu. Kävelin tallipihan poikki. Tarhoille oli tallautunut polku, jota pitkin oli helppo mennä. Lunta oli maassa edelleen nollakeleistä huolimatta. ”Loeke!” huusin tarhan portilla. Olin avannut sen jo puoliksi. Hevoset söivät yhdessä kasassa. Loeke höristi korviaan huutoni ansiosta, mutta jäi syömään. Odottelin portilla hetken, ennekö pujahdin aitojen sisäpuolelle. Hyvin pian olin kuitenkin jo rapsuttelemassa Loeken kaulaa. Ruuna ei tällä kertaa yrittänytkään karkuun. Vasta, kun yritin napata riimusta kiinni, se otti pari peruutusaskelta. Ehdin kuitenkin laittaa riimunarun paikoilleen ennen mahdollista karkaamista. Loeke seisoi kiltisti karsinassaan, kun harjasin sitä. Tänään luvassa oli estetreenit. Kunnolliset sellaiset. Piti vain muistella kaikki ohjeet ja ratsastaa, opetella ratsastamaan. Motivaationi ratsastuksen suhteen oli taas noussut. Ehkä jaksaisin jopa yrittää tällä kerralla. Yritykseksi se ratsastus jäikin. Loeke tuntui jo alkutunnista kovin tahmealta. Luovuin jo alkutunnista aikeistani hypätä. Sillä hetkellä oli tärkeintä saada Loeke kuuntelemaan. Aloin satulassa pohtia, miksi ruuna oli tuossa kunnossa. Oliko sillä menneet liikaa aloittelijat? En itsekään ollut mikään hyvä ratsastaja ja aloin jo pohtia, että kannattiko minun edes yrittää ratsastusta. Pian maneesiin tuli Adalind ratsunsa kanssa. Siitä sainkin idean: ”Adalind, kiinnostaisko sua käydä Loeken selässä? Voin talutella Solttua, niin se saa samalla alkukäynnit!” Adalind näytti yllättyvän kysymyksestäni. Hän pohti asiaa ja kysyi sitten: ”Miksi sillä pitäisi mennä?” ”Tää on kovin tahmea ja haluaisin, että joku osaava käy täällä selässä koittamassa, onko jokin vialla vai enkö vain osaa,” selitin pysäyttäen Loeken ratsukon eteen. ”Totta kai mä voin koittaa!” nainen vastasi ja nosti jalustimet ristiin satulan päälle. Olin tyytyväinen laskeutuessani satulasta. Oli aina hauska nähdä muiden ratsastavan, varsinkin omalla hoidokillaan. Otin Soltun ohjista kiinni ja menin Loeken satulan toiselle puolelle pitämään vastaan. Loeke ei nöyrtynyt helpolla edes Adalindin ratsastamana. Se osasi näemmä muillakin tehdä samaa kuin minulla, karata avuilta. Adalind oli kuitenkin sen verran hyvä ratsastaja, että hän sai Loeken aina takaisin kuulolle ja vieläpä nopeasti. Pian meno alkoi jo muistuttaakin sitä, mitä olin yrittänyt. ”Oletko sä ottanut jo laukkaa?” nainen kysyi. ”En mä vielä ole, koita vain, jos haluat!” huudahdin hymyillen. Solttu seurasi perässäni maneesin sisäuraa pitkin. Hetken kuluttua Loeke jo laukkasikin ohitseni. Ruuna työskenteli tosissaan. Sen laukka näytti niin ihanalta! ”Tällähän on kiva laukka!” Adalind huudahti hetken kuluttua. ”Joo, sillä kyllä on,” naurahdin. Adalind meni Loekella noin vartin, kunnes pääsin taas itse satulaan ja Solttu sai ratsastajan selkäänsä. Loeke tuntui heti erilaiselta, kuin alkuun. ”Tämä ei tunnu enää yhtään siltä hevoselta, kuin alkuun!” huudahdin yllättyneenä. ”Se vaatii vain sen, että sen kanssa jaksaa vääntää joka kerta uudestaan ja uudestaan, kunnes heppa lopulta luovuttaa, ei se kuitenkaan kauaa jaksa temppuilla,” Adalind selitti. Minulle tuli hänestä mieleen valmentaja ja nyt nainen kuulosti juuri siltä. ”Mut hei, kiitti! Sä todella osaat ratsastaa,” totesin hymyillen. Samalla taputin Loeken kaulaan. Ruuna oli hiukan hengästynyt, joten käyntitauko teki hyvää. Ratsastin Loekella enää lyhyen aikaa, koska en halunnut, että se väsyisi eikä enää jaksaisi kantaa itseään niin hienosti. Kaikesta huolimatta ratsastus oli siis todella onnistunut ja siitä sain kiittää vierasratsastajaa! Pihla & Loeke
40HM |
|
|
|
Post by Pihla on Feb 14, 2016 19:17:02 GMT 2
Ystävänpäivän hiihtoratsastus 14.2.2016 ”Onko tää nyt varmasti hyvä idea?” Tummahiuksinen Yasmin huusi liinojen päästä. ”On tää! Pidät vaan kiinni niin kaikki menee hyvin,” naurahdin. Loeke vaikutti varautuneelta. Olimme kuitenkin jo totutelleet sitä suksien suhinaan, joten suurempia reaktioita en enää odottanut. ”Ootko valmis?” kysyin lopulta. Yasmin näytti nyökkäävän, joten pyysin Loekea eteenpäin. Ruuna astui varovaisesti ensimmäisen askeleen. Seuraavalla se yritti kiihdyttää, mutta otin ohjasta kiinni ettei se päässyt nopeampaa. Vähitellen askel rentoutui ja uskalsin päästää ohjaa. ”Täähän menee hyvin!” huudahdin. Yasmin pysyi hiljaa. Hänellä taisi olla vaikeuksia pysyä suksien päällä, mutta se ei ollut ihme. Maa oli todella epätasaista ja sukset eivät luistaneet kauhean hyvin suojalumessa. Pyysin Loekea ravaamaan saatuani Yasminilta myöntymyksen. Ruuna meinasi ottaa taas jalat alleen, mutta ehdin ennakoimaan tilanteen. Vauhti tasaantui nopeasti ja pääsimme ravailemaan pidemmän pätkän. Tarkistin aina välillä, oliko Yasmin vielä pystyssä. Pikku hiljaa pellon reunan häämöttäessä aloin hidastaa vauhtia. ”Sillä on muuten tilsat takajaloissa!” Yasmin huusi. Se oli plussakelien surkein osuus. Hyvin pian pysäytinkin Loeken ja laskeuduin satulasta. Onneksi olin ottanut mukaani ruunan kaviokoukun. ”Mä voin kyllä lopettaa tähän, jos haluat mennä pari laukkapätkää?” Yasmin kysyi irrottaen otteensa kapulasta. Naputtelin jääkimpaleet irti kaviosta ja vastasin sitten: ”Voisin mä ottaakin laukkaa, jos otetaan nää liinat ainakin hetkeksi pois?” ”Voin kyllä kävellä tallille, mun jalat ei enää jaksa tätä!” Yasmin naurahti. Epäilin sen olevan tekosyy, mutta suostuin kuitenkin. Nappasin liinat irti molemmilta puolilta ja nousin uudelleen satulaan. Yasmin lähti jo kävelemään pellon toista laitaa kohti. Käänsin Loeken ympäri ja ravasin lyhyen sivun. Ruuna alkoi tajuta, että se pääsisi laukkaamaan. Minulla olikin kova työ pidätellä sitä. Kun olin saanut Loeken jotenkin rauhoittumaan, annoin sille luvan laukata. Ruuna syöksähti eteenpäin ja alkoi heti kiihdyttää. Pidätteillä ei siinä kohtaa ollut vaikutusta, joten katsoin parhaakseni nojautua harjaa vasten. Tuuli humisi korvissani. Pian laskeuduin taas satulaan ja aloin hidastaa ratsuani. Vähitellen se palautui kuulolle ja pidätteet menivät läpi. Se sai riittää tämän päivän revittelyiksi. Siirryin ravaamaan loppuraveja, ettei Yasminin tarvinnut odottaa kauempaa pellon reunalla. Kävelytin Loeken tallille, jotta Yasminin ei tarvinnut kävellä yksin. Olihan nyt sentään ystävänpäivä! Olisi ollut epäoikeudenmukaista, jos olisin ratsastanut. ”Sehän meni hyvin!” huudahdin ja taputin ruunani kaulaa. ”Joo, oli se yllättävän rauhallinen alusta huolimatta,” Yasmin totesi. Toden totta, Loeke oli alkuun hyppinyt pari tasaloikkaa, kun Yasmin kulki suksilla sen perässä. Onneksi se olikin ainut pahempi reaktio. ”Nyt mulle kelpaa kupillinen lämmintä kaakaota!” Yasmin huudahti. ”Joo, samoin,” naurahdin. Pahoittelen ihmisten naamoja... Pihla & Loeke
41HM |
|
|
|
Post by Pihla on Feb 20, 2016 17:33:48 GMT 2
Pelottava maasto 20.2.2016 lauantai Avasin kännykkäni aamulla. Yksi ryhmä tulvi viestejä ja kun avasin sen, totuus paljastui. Luna oli lopettamassa Humun hoitamisen! Luin viestin pariin kertaan ja hämmennyin niin, että kännykkä oli tippua kädestäni. Kenen kanssa nyt kävisin maastossa ja viettäisin hauskoja hetkiä? Toisaalta, talli oli täynnä mukavia ihmisiä eikä Luna todellakaan ollut ainut ystäväni. Yksi tutuiksi tulleimmista hän kuitenkin oli. Ehkä sen takia asia harmittikin minua kovasti. Kirjoitin hetken kuluttua ryhmään viestiä, kuinka ikävä Lunaa tulisi. Elämä kuitenkin jatkui, koska en käynyt tallilla ystävien takia, vaan hevosten. Ja Loeke oli sentään vielä tallilla. Se oli minulle pääasia. Tallilla hain Loeken tarhasta tuttuun tapaan ja sidoin ruunan karsinaan kiinni. Samassa karsinan ohi käveli pilkukas tamma. Cella puhui Annin kanssa jotain ja satuin kuulemaan ohimennen, että he puhuivat Windin varsan kuulumisista. Asia alkoi kiinnostaa minua, enkä voinut vastustaa kiusausta kysyä asiasta: ”Anteeksi, mutta satuin kuulemaan, että puhuitte siitä Windin varsasta. Mitä sille kuuluu?” Cella ja Anni kääntyivät molemmat minua kohti. Cella naurahti hiukan: ”Puhuttiinko me oikeasti noin kovalla äänellä? Onneksi ei puhuttu mitään yksityistä!” ”Joo, tai sitten mulla on liian tarkat korvat,” virnistin. ”Ilmoitustaululla on siltä niin sanottu kirje. Kannattaa käydä lukemassa,” Anni kertoi hymyillen. Sen jälkeen he jatkoivat matkaa. Vai että kirje varsalta, kuinka suloista! Se oli kyllä pakko käydä lukemassa. Hetkeä myöhemmin löysin itseni ilmoitustaulun luota. Voi kuinka ihana idea kirje olikaan! Oli kiva lukea Windin ensimmäisen varsan kuulumisia, vaikka varsa ei ollutkaan niin läheinen itselleni. Viestin luettuani siirryin yläkertaan. Halusin lähteä maastoon, mutta en välttämättä yksin. Siksi tarvitsin seuraa. ”Heei, onko kukaan menossa maastoon?” kyselin. Kysymykseni vaimeni puheensorinaan. Kukaan ei tuntunut kuulevan. Päätin jättää asian siihen ja lähteä yksin. Se oli parasta terapiaa stressiin sun muuhun sellaiseen, vaikkei minulla nyt ollutkaan stressiä tai muuta sellaista. Otin ohjat heti alkuun tuntumalle. En luottanut Loekeen vielä niin paljoa, että olisin uskaltanut mennä löysin ohjin maastossa. Kävelimme tuttua reittiä eteenpäin. Pari kertaa vastaan tuli oksa, joka tiputti lumensa joko minun tai Loeken päälleni. Onneksi ratsuni ei säikkynyt yllättäen sen pepun päälle tipahtavaa lumikerrosta. Yllättäen aloin kuulla puheensorinaa. Pian näkyviin tulivat Eela ja Bonnie ratsastajineen. Tytöillä näytti olevan tärkeä juttu menossa. Tervehdin heitä ja sain vastaukset, mutta muuten emme vaihtaneet sanaakaan. Tytöt puhuivat majakasta jotain. En jäänyt miettimään asiaa sen kummemmin, vaan käänsin Loeken kapeammalle kinttupolulle. Polku oli lumen peitossa, mutta siitä oli kulkenut hiljan metsän eläimiä. Annoin Loeken venyttää kaulaansa. Tänään meidän tarkoituksena ei ollut mennä lujaa, vaan ihan rauhassa. Käänsin Loeken tielle, jossa kulki aina silloin tällöin myös autoja ja muita kulkuneuvoja. Epäilin kuitenkin, ettei silloin kulkisi ketään. Olin kuitenkin väärässä. Hetken kuluttua aloin kuulla etäistä pörinää, aivan kuin silloin eräänä päivänä elokuussa. Tilanne alkoi tuntua tutulta, liian tutulta. Ääni läheni ja odotin valojen tulevan näkyviin, mutta yhtäkkiä en kuullut enää mitään muuta kuin lintujen vaimeaa laulua. Minua alkoi huvittaa, koska mietin, että mopo oli sammunut kesken kaiken. Pian tie kuitenkin kaartui niin, että näin edessäni pitkän suoran. Mopoa ei näkynyt. Samassa minua alkoi pelottaa. Muistin joltain ajalta ne ihmiset, jotka olivat pelotelleet mopoillaan ratsukoita. Samassa tajusin, että heidät oli kai jo saatu kiinni. Olinko vain kuvitellut kaiken? Kävelimme Loeken kanssa tietä eteenpäin ja yritin etsiä katseellani tietä, jonne mahdollinen mopo olisi voinut kääntyä. Suoralta ei kuitenkaan päässyt kääntymään mihinkään, eikä jälkiä näkynyt. Olin kai tulossa hulluksi. Pelko piti minua kuitenkin vallassaan ja pyysin Loekea ravaamaan. Aloin katua sitä, että olin lähtenyt matkaan yksin. Onneksi pääsisin pian kääntymään tallille johtavalle tielle ja sitten kaikki olisi ohi. Loppumatka sujui hyvin. Tallilla aloin miettiä mahdollisia vaihtoehtoja pörinälle. Olin kuitenkin kuullut sen niin selkeästi. Mietin jopa sitä, että kummitteliko Laurin kohtaaminen mielessäni edelleen. En vain saanut sopivaa vaihtoehtoa päähäni. Ainut looginen mahdollisuus oli oma pääni, joka kuvitteli ehkä kaiken. Muistelin myös sitä, miten ratsuni oli reagoinut ääneen. Se oli nostanut hiukan päätään ylemmäs, mutta se saattoi olla myös sattumaa. Vai oliko kaikkeen jokin selitys? Kuka edes liikkuisi talvella sellaisella hiekkatiellä ja vieläpä mopolla? Ihmisiä riitti moneen junaan, mutta tuo kuulosti jo liian oudolta ollakseen mahdollista. Rauhoituin ajatuksesta, että kaikki oli vain oman pääni tuotosta. Pihla & Loeke
42HM |
|
|
|
Post by Pihla on Feb 29, 2016 14:26:43 GMT 2
Karkauspäivän kunniaksi maanantai 29.2.2016 ”Mä en muuten siivoa sun kappaleita, jos nyt tiput tuolta ja hajoat paloiksi!” Wenla kiljahti. Ideani ei välttämättä ollut hyvä, mutta olimme sentään neljän aidan sisäpuolella. Mitä muka voisi tapahtua? ”Menihän se huippuratsastajakin silloin kunniakierroksen riimulla! Ja nyt on sentään karkauspäivä, sen kunniaksi pitää tehdä jotain hullua,” naurahdin. ”Se kunniakierros olikin vähän eri juttu kuin tämä,” Yasmin huokaisi. Sen enempää kumpikaan ei yrittänyt minua estellä. Maastakäsittely sai päättyä tällä kertaa ratsastukseen. Kentälle oli kasaantunut kerros lunta, joten hankitreeni oli varmasti hauskempaa selästä käsin. ”Miettikää nyt, kuinka siistiä, kun joskus menen vielä tällä hepalla kaulanarulla!” huudahdin ponkaistessani aidan päältä Loeken paljaaseen selkään. Ruuna jännittyi hiukan. Se ei ollut tottunut tällaisiin yllätyksiin. Jäimmekin hetkeksi vain seisomaan paikoillemme, kunnes pyysin ruunaa liikkumaan. Se reagoi pohkeisiin nopeasti. Askel tuntui pitkältä ja puolen kierroksen jälkeen se oli jo rentoa. ”Täähän menee hyvin!” totesin muille. He naurahtivat. Seuraavana otin ”ohjat” käsiini ja aloin tiivistää vatsalihaksiani. Loeke hidasti vähitellen ja kohta oli pysähdyksissä asti. Taputin ruunaa kaulalle ja pyysin sitä taas eteen. Tällä kertaa pyysin reippaampaa tahtia ja aloin taas säädellä vauhtia istunnallani. Treeni oli itselleni todella hyvää, koska käytin yleensä huonosti istuntaa. Nyt oli pakko totutella käyttämään sitäkin! Vauhdin säätely oli vielä helppoa, mutta käännös keskelle oli haastavampi. Onneksi Loeke kuitenkin tajusi yritykseni ja lähti kääntymään oikeaan suuntaan. Siihen oli hyvä lopettaa! Ehkä me vielä joskus menisimme kaulanarullakin… Pihla & Loeke
43HM |
|
Ei olla oltu hetkeen tekemisissä ja ajattelin kysyä sun kuulumisia, joten, miten sulla nykyään menee?” 
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!