Kössin päiväkirja

[Petra]

Tähtitaivaan alla
19.03.2017

Kössi painoi korvansa visusti luimuun ja irvisteli uhmakkaasti suuntaani, kun laskin harjapakin karsinan edustalle. Se näytti erittäin selvästi oman mielipiteensä siihen, kun olin sitonut sen kiinni karsinaan, eikä se päässyt normaaliin tapaan liikkumaan siellä vapaasti. Anne oli nimittäin joskus aiemmin maininnut minulle ruunan potkivan karsinassa, joten omaa turvallisuuttani ajatellen oli parempi pistää se kiinni ja varoa takapäätä, kuten olin monta kertaa aiemminkin tehnyt. Toinen vaihtoehto olisi toki ollut käytävällä hoitaminen, mutta näin viikonlopun aikaan, kun hevosilla ei ollut tunteja ja hoitajat hääräsivät ahkerasti omien hoitohevostensa kimpussa, en halunnut olla kenenkään tiellä. Olihan tallissa yllättävän vilkasta - varsinkin iltaisin, kun osa alkoi pääsemään töistä.

Kaivoin harjapakista esiin kumisuan, jolla aloin harjaamaan Kössiä pyörivin liikkein. Ruuna ei erityisemmin näyttänyt nauttivan harjauksesta vaan keskittyi enemminkin minulle luimimiseen. En kuitenkaan välittänyt sen käytöksestä vaan jatkoin harjailua hyräillen samalla päässäni soivia espanjalaisia kappaleita. Lopulta vaihdoin harjan pehmeämpään ja kävin hevosen uudelleen läpi, mustan karvan pöllytessä ympärilleni. Edetessäni harjaamaan mahanalusta, Kössi alkoi nostelemaan koipiaan. Sitä selvästi kutitti ja se vaikutti olevan sen takia nyt erityisen herkkä - olihan karvanlähtö aika aikalailla pahimmillaan. En voinut helpottaa ruunan oloa paljoa, mutta pystyin kuitenkin rapsuttelemaan sitä kohdista, joihin se ei itse ylettänyt. Harjauksen päätteeksi heitin harjan takaisin harjapakkiin ja taputin Kössiä kaulalle. Kiitokseksi sain pelkkää mulkoilua, kuten tavallisesti.

Käytyäni vielä kaviot läpi, nakkasin ruunan päälle kevyemmän loimen, jonka jälkeen lähdettiin ulos tallista.

"Hei Betha", Wenla nosti kättään tervehdykseksi, kun astuin Kössin kanssa tallipihalle. Tyttö harppoi kevyin askelin luokseni hymyillen. "Miten voit? Mietin vaan, kun lähdit silloin viimeksi melko nopeasti pois", se jatkoi pyyhkien karanneita hiussortuvia korvansa taakse, kylmän tuulenvireen puhaltaessani kasvoilleni. Se sai minut hytisemään kylmästä. Päivällä aurinko oli paistanut vielä lämpimästi siniseltä taivaalta, saaden lumen sulamaan, mutta nyt kuitenkin maa alkoi menemään kovaksi, kun lämpötila alkoi keikkumaan illan myötä nollan ja jopa pakkasen puolella.

"Voin ihan hyvin", mutisin epävarmasti ja katsahdin puiden latvoja, joihin viimeiset auringon säteet loistivat enää vain himmeästi.

Aurinko alkoi vetäytymään jo hyvää vauhtia horisontin taakse, joten en kerkeäisi kävellä kovin pitkää lenkkiä Kössin kanssa, kun pimeä laskeutuisi jo yllemme. Minun pitäisi kävellä siis lyhyempi lenkki, joka sopi minulle yhtä hyvin. 

"Kiva kuulla", Wenla hymähti ja rapsutti ruunaa turvasta, sen painaen korvansa jälleen luimuun. Hetken päästä tyttö katsahti taas minuun. "Taidan päästää teidät nyt menemään ennen kuin tulee pimeää.. ja ai niin, onhan sulla puhelin mukana?" Wenla kysyi.

"Öh.. on.." sopersin ja kosketin kädelläni takintaskua, saaden vielä varmuuden siitä, että puhelin on varmasti mukana.

"Hyvä", tyttö sanoi luoden minulle ystävällisen hymyn, ja lähti sitten kävelemään kohti tallia.

Minä taas lähdin kävelemään Kössin kanssa valaistun maastoreitin suuntaan. Hetken aikaa käveltyämme näinkin jo lenkkipolun varrella lyhtypylväitä, jotka eivät olleen vielä syttyneet. Olihan vielä suhteellisen valoisaa vaikka aurinko olikin jo kadonnut horisontin taakse. Kössin tyytymätön olemuskin muuttui hieman erilaisemmaksi, kun olimme kävelleet hetken aikaa. Se katseli korvat puoli hörössä ympärilleen ja pysähtyi aina välillä ihmettelemään hämärtyvää maisemaa pöhisten. Vielä jonkun aikaa käveltyämme lamput alkoivat näyttää syttymisen merkkejä, ja niiden alkaessa lopulta hehkumaan himmeänä yläpuolellamme, näin hieman edempänä liikettä. Se sai sydämeni jättämään ainakin pari lyöntiä välistä, ennen kuin huomasin sen olevan ratsukko, ja toinenkin. Vasta lähempänä tytöt huomasivat minut ja Kössin, joten he hidastivat vauhtiaan. Kummatkin heistä nyökkäsi minulle tervehdyksen, kun he alkoivat saapumaan kohdallemme. Lähestyvät hevoset taas saivat Kössin luimistamaan niille ärhäkästi ja heilauttamaan samalla häntäänsä terävästi, mutta koska ohitus oli nopea, päästiin jatkamaan matkaa rennosti kävellen. Loppumatkasta lyhtypylväät hohtivat jo kirkkauttaan ja ne valaisivat hyvin osittain sulaneen tien. Ilmakin oli jo pakastumaan päin, sillä Kössin tapaan myös minun hengitykseni alkoi höyryämään lyhtypylväiden valossa. Kylmä ei kuitenkaan tullut, sillä kävelimme ruunan kanssa melko ripeästi.

Maastolenkiltä tallille saapuessamme katselin haltioituneena pilvisellä taivaalla loistavaa kuunsirppiä ja lukuisia kirkkaasti tuikkivia tähtiä. Oikeasti yllätyin siitä, että miten pimeää jo oli, mutta mikäs olikaan sen parempaa, kuin kävelylenkki oman hoitohevosensa kanssa upean tähtitaivaan alla? Loistavin päätös keväiselle sunnuntai-illalle.

Betha & Kössi
3HM

[Daniel]

Danielin läpiratsastuskuuri

Tanner tömisi, kun Kössin kanssa jojoteltiin siirtymisiä ravin sisällä ja tanakka ruuna leiskautti yritteliäintä keskiraviaan. Ei Kössillä kivaa ollut, kun joutui oikeasti hommiin, mutta hommia se teki silti. Eihän se mikään pöllömpi hevonen ole, vaikka vähän nyrpeäilmeinen.

[Alma]

KESKIVIIKKO 17:38
—

Kössi ei ollut koskaan ollut varsinaisesti pelottava. Alkeiskurssilaiset se sai seisomaan ujossa rivissä käytävän toisella puolen ja kokeneet ratsastajat saattoivat vain huokaista pettymyksestä löytäessään Kössin nimensä perästä. Suuri musta ei ollut kenenkään suosikki, ja se taisi tietää sen itsekin: se ei hörissyt kenellekään, ei liikauttanut korviaan epäkiinnostuneesta laaka-asennostaan juuri koskaan. Kössi ei ollut kenenkään suosikki, eikä kukaan ollut Kössin suosikki.

Hevonen itsessään oli kyllä vakuuttava. Minua se ei edes vilkaissut kun minä mittailin sitä katseellani kaltereiden lomasta. Sormiin tarttui pölyä karsinan puurakenteiden päältä, ikiaikaisia hämähäkinseittejä kaltereiden juurista. Kössi oli ilmestys, olihan se tummine samettisilmineen komea tähtipää. Tallin hevosista se ei missään nimessä ollut suurin, mutta siinä oli tiettyä suuruuden tunnetta. Ruuna oli jykevä, siitä tuli mieleen Napoleonin valkeat sotaratsut kaikissa niissä maalauksissa. Kössillä vain ei ollut tuulessa liehuvaa harjaa tai sirosti kaartuvaa kaulaa.

"Voisko joku laittaa Kössin Mintun kanssa valmiiksi?" Cella kailotti tallikäytävän päästä vieressään hentoinen tyttö. Se puristi käsissää roikkuvan kypärän hihnaa rystyset valkeina ja näytti selvästi epämukavalta. Näin siinä itseni, silloin kun Kössin nimi oli ollut ensimmäistä kertaa tuntilistalla minun nimeni parina. Pala kurkussa olin hakenut Kössin karsinalle sen harjat ja avannut salvat, mutta kun musta ruuna oli kääntänyt ripein liikkein takalistonsa kohti mua, olin pelästynyt ja nöyrästi käyny pyytämässä Rosalta apua. Tyttö oli reippain ottein harjannut hoidokkinsa ja varustanut sen niin helposti, että silloinen puoliksi karsinan oven takana piilotellut Alma oli ollut pakahtua kunnioituksesta.

Ehkä siksi olin kysynyt Annelta, saisinko tilaisuuden Kössin kanssa. Olin halunnut olla Rosa--tallin juroimman hevosen kunnioituksen voittanut hoitaja.

Koko ajatus oli tullut kuin tyhjästä. Olimme olleet muutaman muun hoitajan kanssa tallikäytävällä kun Anne oli hoitajahakuja esille laittaessaan päivitellyt Kössin kohtaloa. Kuinka se ei ikinä löytänyt siitä pitkään kiinnostunutta hoitajaa, kuinka se oli niin hankala persoona. Hoitajakollegoiltani oli irronnut vain sääliviä, naurunkaltaisia hymähdyksiä, ja Emmy oli mutissut jotain Kössin hauskasta olemuksesta, mutta kuinka se ei oikeastaan ollut sytyttänyt häntä ikinä. Muut tytöt olivat vain nyökytelleet vaikeina ja Anne oli huokaisten kadonnut toimiston syövereihin.

Hoitajaringin haihduttua käytävältä, muhun oli iskenyt jokin käsittämätön.

Toimiston ovi oli tuntunut raskaalta ja Annen katse kyllästyneeltä, mutta pakotin sanat ulos suustani: se mitä sanoit Kössistä... Saisinko minä tilaisuuden sen kanssa? Ja Anne oli räpäyttänyt silmiään, sulanut sitten hymyyn ja sanonut, että no sehän sopii. Sitten se oli raapustanut jotain papereihinsa ja paneutunut taas niihin, ja minä olin sulkenut toimiston oven Ihan Oikeana Hoitajana.

Se ei ollut varsinaisesti rekisteröitynyt kumpaankaan mun aivolohkoista ennen kuin nyt. Kössi seisoi karsinassa paikoillaan, korvat tutussa laaka-asennossa. Sen kuva olisi voinut olla sanakirjassa sanan hapan määritelmänä. Cella edelleen huhuili tuntia edeltävässä hässäkässä Mintulle avustajaa, ja sen sijaan, että olisin nostanut käteni ja tarjoutunut vapaaehtoiseksi, tai oikeastaan tekemään sitä mitä minun olisi kuulunutkin tehdä, jatkoin Myntin karsinaa vasten nojailua. Sitä varustava Janina oli tuttu koulusta, ja tummatukkainen tyttö puhuikin katkotta tämänpäiväisestä matikankokeesta. Hymyilin koulukaverilleni empaattisesti, mutten voinut tukahduttaa rinnassa puristavaa katkeruutta: Janina oli vienyt minun vakipaikkani keskiviikon tunnilla, vähän kuin valtio oli vienyt äidin lomarahat ja pyhälisät.

"No kyllä mäkin ehdin sua auttaa", Cellan iloinen ääni kuului puheensorinan yli, ja hetkessä blondi pölähti Kössin karsinalle. Tottunein ottein se rivakasti harjasi suuren mustan, louskuvia hampaita ja uhkaavasti kohoilevia kavioita taidokkaasti väistellen. Seurasin toimitusta tarkasti: Cella oli ripeä, ja viidessä minuutissa luimukorvainen Kössi seisoikin karsinassaan täysvarustuksessa pöyheä turpahihnan pehmuste sen kovaa olemusta pehmentäen.

"Lähdetään ihan parin minuutin päästä porukalla kohti kenttää, pidä vaan ohjista kiinni ja jätä ovi auki", Windin hoitaja ohjeisti Kössin maansa myyneen näköistä ratsastajatyttöä ja lähti sitten tarkistamaan muiden tuntilaisten kuosia. Kössi seisoi paikoillaan kuin pahainen laama, turpa huolellisesti Mintusta pois päin käännettynä. Ehkä ruuna ei ollut ilkeä, eihän se ollut sellainen kuin vaikkapa Windi--ehkä se oli vain kyllästynyt. Kyllästynyt vaihtuviin hoitajiin, kyllästynyt nopeisiin käsittelytilanteisiin, kyllästynyt kaikkeen. Ehkä jos minä jaksaisin, minä saisin sen luottamaan itseeni ja siihen, että joku ei halunnut sen olevan vain nopeasti ohi oleva kokemus. Tai ehkä minä vain kuvitttelin ja Kössi oli läpeensä paha.

Minä, Matikaisen Alma, olin tallin juroimman hevosen hoitaja. Se kuulosti vieläkin oudolta, ja joku pieni ääni mun takaraivossa kertoi tämän olevan virhe, kertoi Kössin vielä tallovan mun karsinan pohjapuruihin kuin kärpäsen. Kertoi, että minä en ollut spesiaali enkä hevoskuiskaaja eikä Kössin hoitaminen tehnyt minusta yhtäkkiä parempaa hevosenhoitajaa.

Mutta minä halusin.

Minä halusin hoitaa tallin jurointa hevosta, ja halusin muiden katsovan minua ihaillen kun joku kaunis päivä Kössi hörisisi vain minulle.

[Alma]

SUNNUNTAI 18:32
—

Kapistus näytti kivikautiselta, mutta Artsi esitteli sitä niin ylpeydellä, etten voinut estää hymyä hiipimästä pisamaisille kasvoilleni. Piritta seisoi ringissä meidän muiden kanssa, käsivarret ristissä ja kulma koholla. Se katsoi Artsin lapsenomaista intoa pää kallellaan, mutta sitäkin taisi vähän hymyilyttää.

"Mitä sä meinaat tehdä tolla?" Wenla kysyi ensimmäisenä, ja heti sen perään Cella rehellisen uteliaana, vähän hiljempaa: "Saanko kokeilla?"

"Luin lehdestä kun sieltä Hesasta oli löytynyt se pääkallon raksan alta! Tässähän on ne vanhat rauniot siellä Kaksoiskallioiden lähellä, ties mitä sieltä löytyy! Joku munkki kultahelyineen, se on tyttöset kuulkaa soronnoo kun mä tästä äkkirikastun", Artsi vaahtosi. Kapistus päästi ufomaisen äännähdyksen Cellan käsissä, enkä minä ollut ainoa, joka säpsähti mokoman äkillistä henkiinheräämistä. Blondi kuopaisi maata vekottimen lautasmaisen alaosan alla kengällään. Auringon piirtämien varjojen piilossa, tallipihan ravan joukossa, lepäsi yksinäinen euron kolikko. Alviinan kulmat kohosivat kiinnostuneena, mutta se ei sanonut mitään.

"Sehän toimii", Cellan leuat loskahtivat auki.

Artsi nykäisi aarteensa takaisin tiuskaisten, "Totta kai se toimii!"

"Ei olisi ensimmäinen rikkinäinen asia, mitä sä olet hankkinut", Piritta myhäili saaden Cellankin hymähtämään huvittuneena. Minä tiesin Artsin olevan läheisen ravitallin viinanhuuruinen omistaja, mutta en tuntenut miestä tai paikkaa tarpeeksi oikeasti tietääkseni mitään--mulla oli vain ravimiesten stereotypiat alkaen rikkinäisistä hevosista tallissa poltettuihin sätkätupakkeihin, enkä ihmettelisi jos Artsin tallin kohdalla voisi rastia molemmat.

"On siinäkin optimistinen muija", mies huokaisi mystistä vekotinta rintaansa vasten puristaen. "Se on Minelab-merkkinen, maailman parhaita. Kaikki kullankaivajat ja armeijakin käyttää näitä. Tämä on huippuunsa viritetty, ja mulla on kuuloimet ja kaikki. Sieltä raunioilta voi löytyä vaikka mitä."

Jokainen liekkijärveläinen varmasti tunsi rauniot. Ne olivat vaarallisessa paikassa, Liekki-Eukon suon tuntumassa, Kaksoiskallioiden hellässä huomassa. Vanha kirkko oli tuhoutunut todennäköisesti useita vuosisatoja sitten, eikä siitä ollut jäljellä kuin vähän perustuksia ja muutama hassu seinä. Luonto oli ottanut paikan omakseen, puhumattakaan nuorison graffititaiteesta ja roskaamisesta--rauniot olivat ennemminkin sääntö kuin poikkeus mitään pelkäämättömien paikallisten nuorten hengailupaikkojen listalla.

"Ei siellä ole kuin ruostuneita nauloja ja vanhojan sirpaileita", Cella totesi.

"Ehkä jos onni potkaisee, saat pari palautustölkkiä. Kyllähän siellä kaljaa kitataan", Clara nyökkäsi.

"Tytöt, tytöt", Artsi suoristautui täyteen mittaansa, pidellen metallinpaljastintaan kuin hienoakin kivääriä. "Tulkaa vaikka itte katsomaan. Vai ettekö uskalla? Ei sinne ratsasta meiltä kuin pari kilometriä."

"Kello on puoli seitsemän."

"Nyt on jo syksy, alkaa olla pimeääkin."

"Pyh! Vielä ehtii hyvin. Paratiisihotellikin tulee vasta yhdeltätoista töllöstä."

Mun suusta karkasi naurunpurskahdus, ja päitämme pudistellen sovimme kuitenkin tapaavamme Artsin ravitallinsa edustalla tasalta. Minä, Alviina, Clara, Cella, Wenla, sekä "huumorin vuoksi" mukaan suostunut Piritta lähdimme talliin tekemään sotasuunnitelmaa yönvastaista reissua varten. Kokeneemmat hoitajat valjastivat omat ratsunsa ennätysajassa, jokaisen heijastimilla varmuuden vuoksi vuoraten, ja me vedimme Alviinan kanssa heijastusliivit päällemme ja Alviinan polkupyörän allemme.

"Tässä ei ole mitään järkeä", ratsukkokolmikkoa katsova Pirre huokaisi. Esteopettajan auto kävi jo taustalla, valokeilat Seppeleen hiljalleen hämärtyvää pihaa maalaten. Ratsukoiden heijastimet hohtivat kelmeästi ja Windi kuopi maata kärsimättömästi. Siiri ja Gitta suhtautuivat iltaiseen ratsastusretkeen suopeammin, ponikaksikosta suurempi poikkeuksellisen rauhallisesti toista takajalkaansa lepuutellen. Piritta oli luvannut tulla autolla Artsilaan asti ja odotella siellä paluutamme raunioilta, ja me emme Alviinan kanssa olleet uskaltaneet valjastaa uusia hoitohevosiamme heti yönmakuiselle maastoretkelle.

Alviinan heijastinliivi loisti Claran otsalampun valossa. Mun jokaiseen ilmansuuntaan sojottavat hiuskiehkurat piirtyivät epämääräisenä varjona pyörän satulassa istuvan tytön selkää vasten, ja nitisevän pyörän äänet jäivät takanatulevien ratsukoiden kavioiden kopinan alle. Perää pitävä Cella päivitteli kovaan ääneen tämänkin reissun hulluutta ja Wenla ihmetteli, että oliko meillä muka parempaakaan tekemistä sunnuntaisena iltana.

Alviina ajoi jostain routakuopan alusta ja tarakan reunat kaivautuivat ikävästi mun takapuoleen. Irvistin, mutta ehkä reissu olisi muutaman mustelman arvoinen. Tai ainakin joukkoontumiskokemus--ehkä musta pikkuhiljaa tulisi Ihan Oikea Hoitaja tällaisten retkien myötä.

Mä en ollut ikinä käynyt Artsilassa, mutta Alviina polki sinne tottunein ottein. Pihassa seisoi jo Pirren auto, valot pimeänä ja moottori hiljaisena, sekä Artsi rinnallaan valjastettu hevonen. Tumma hevonen oli siro ja juuri sellainen millaiseksi minä kuvittelin kovatasoisen ravihevosen, mutta se oli myös kaunis ja, vastoin mun mielikuvia, rauhallinen. Se seisoi omistajansa rinnalla, vapaana, korvat pihaan saapuvia ratsukoita kuulostellen.

Matkaseurueemme oli vähintäänkin mielenkiintoinen: Alviina pyörällään ja minä tarakalla, Clara ja Wenla poneineen, Cella iltalepokeskeytykstä kiukusteen Windin ja Artsi ravihevosensa kanssa.

"Pärjäättekö te? Siellä on vaikeaa maastoa ja se suo", Piritta varmisti, katse lähinnä Cellassa. Tämä klikkasi oman otsalamppunsa päälle ja kertoi tietävänsä männikön reittejä ja kulkeneen suonkin ohi useasti.

"Miten niin me?" Artsi kysyi pöyristyneenä. "Rouva on hyvä ja käy kärryille."

Piritta tuijotti Artsia ja sitten ravihevosen perään iskettyjä kärryjä kuin ne olisivat jotain paljon absurdimpaa kuin mitä ne olivat. Sitten se nauraa hörähti epäuskoisena: "En varmasti. Mulla on se selkä."

Artsi kimmastuneena viittoi kärryjen suuntaan. "Siinä on pehmustettua istuinta ja arvon leidille tyynyä ja vilttikin! Kyllä yks selkä siinä menee!"

Esteopettaja räpytteli hetken silmiään, mutta lopulta survoi autonsa avaimet takaisin taskuunsa ja huokaisi: "Kai se on pakko. Ettet sä tapata mun tyttöjä sinne raunioille. Ties ketä siellä liikkuu tähän aikaan."

"Tai mitä", Wenla kihersi. "Täällähän liikkuu niitä kummitteluhuhuja aina välillä."

"Höpöhöpö mitään kummittele", Artsi vastasi reippaasti. "Me Issen kanssa mennään kärjessä, tulkaa te takana miten tykkäätte."

Tumma tamma, Isse, seisoi kärsivällisenä paikallaan kun Pirre taiteili itsensä kärryihin ja Artsi viereen. Mä asetuin takaisin Alviinan tarakalle, pakarat jo valmiiksi kivistäen, ja pian meidän letka lähti taas liikkeelle. Taivas tiputteli niskaamme kevyttä tihkua, mutta se ei ollut tarpeeksi kastellakseen edes hevosten paksuuntuvia turkkeja. Tuuli piti edellä kärryttelevän kaksikon kiivaan keskustelun poissa korvistamme vaikka Alviinan uudelleenmotivoitunut poljenta piti meidät aivan letkan johtajien tuntumassa.

Piritta oli ollut oikeassa: nyt on jo syksy, alkaa olla pimeääkin. Mun silmät tottuivat hämärään huonosti, kiitos kirkkaiden kypärälamppujen, ja Wenlan maininta kummitteluhuhuista sai mun silmät näkemään omiaan milloin minkäkin metsän siimeksessä. Avotiellä oli kuitenkin turvallinen tunne, olihan ympärillä useampi ihminen ja keskustelu kävi kolmesta suunnasta, takana tulevien ratsukoiden puhellessa omiaan ja Alviinan tarinoidessa Lassesta olkansa yli.

Männikköön mennessä oli hiljaista. Edes linnut eivät laulaneet tuulen vihmoessa korkeuksissa humisevia puita. Metsä maan tasalta oli karun näköistä: vanha traktoritie oli sopiva kärryille, ja päivänvalossa paikka olisi varmasti ollut satumainen auringonsäteiden loistaessa mäntyjen lomasta sammaloituneeseen metsään.

"Musta tuntuu, ettei tää ollutkaan niin hyvä idea", mutisin hiljaa Alviinan selälle. Sen takki kahisi kun se kohautti olkiaan, ja musta tuntui, ettei sekään ollut enää niin varma siitä, tulisiko tämä retki olemaan sen arvoista.

Yhtäkkiä Isse pysähtyi. Tai Artsi pysäytti sen. Me ei oikein tiedetty, mutta jarrut kitisten Alviina pysäytti pyöränsä ja ratsukot meidän takanamme seisahtuivat. Gitta kuopaisi maata hermostuneena, Siiri pärskähti kuolaimiaan kalisutellen. Metallin kilinä tuntui kuin kaikuvan autiossa metsässä.

"Hidastetaan vähän, käy vaikeakulkuseimmaksi tässä", Artsi kailotti niin, että mun sydän hypähti kurkkuun. Alviina nousi satulasta ja minä tarakalta, ja jatkoimme matkaa jalan. Omien jalkojen käyttö oli tervetullutta: ne muutamat puunjuuret ja polkuun kaivautuneet kivet olivat tehneet tarpeeksi pahaa mun takapuolelle, ja olin näkevinäni Pirrenkin purevan hampaitaan yhteen töyssyisen matkan myötä.

Mä en enää tiennyt missä me oltiin--olin käynyt viimeksi kesällä raunioilla, kavereiden kanssa istumassa iltaa kun yöt eivät vielä pimentyneet, mutta männikkö oli päivänvalossa erinäköinen. Nyt se oli korkeina yllemme kaartuvia puita, paljaiden runkojen ympärille kertyvää usvaa ja polulle kerääntyneiden, kuolleiden lehtien kahinaa. Mun sydän sykki lähellä mun kurkkua. Issen valjaat kilisivät tamman taittaessa matkaa rauhallisessa käynnissä. Kärryt kitisivät Alviinan pyörän kanssa kuorossa, eikä Siiri lopettanut kuolaimiensa kalisuttelua vaikka Clara kuinka nyki ohjasta.

Yhtäkkiä metallinpaljastin kärryissä vinkaisi kirkkaasti.

Mä tartuin ensireaktiona Alviinan käsivarteen ja se mun, ja hevosetkin hermoistuivat. Siiri heittelehti päätään ja peruutti takavasemmalle, Gitta oli jo tekemässä lähtöä tulosuuntaan ja Cellallakin oli kädet täynnä korskuvan Windin kanssa. Koko matkan rauhallisena taittanut Issekin otti pari uhkaavaa raviaskelta rönsyilevällä traktoritiellä. Artsi rauhoittelu sitä vakaalla äänellä ja Piritta kurottautui metallimenpaljastimen puoleen. Se piti tasaista ääntä, aivan kuin se olisi yhtäkkiä löytänyt jotain, eikä Piritta saanut sitä hiljenemään.

Lopulta se vaikeni kuin taikaiskusta.

Männikkö kääriytyi ympärillemme kuin pimeä syleily. Alviina nielaisi. Mä puristin sen kättä kovempaa.

"Perkeleen vekotin", Artsi mutisi ja käänteli vipuja metallinpaljastimesta. Se hiljentyi hetkeksi ja Artsi kannusti nyt silminnähden hermostuneen lämminverisensä takaisin liikkeelle. Kavahtaen se siirtyi reippaaseen käyntiin, ja Pirren huulilta karkasti tuskaisa ääni. Kärryt notkahtivat liikkeelle valittaen ja yhtäkkiä mä olin kateellinen muille.

Windi kun kiepsahtaisi ympäri ja karauttaisi täyteen laukkaan, se olisi aukealla tiellä varmasti minuuteissa. Ponit tuskin jäisivät hirveästi sen jälkeen lyhyine kinttuineen, puhumattakaan kovia aikoja radalla juoksevasta Issestä. Sitten olimme me kaksi, minä ja Alviina. Ja Alviinan vanha polkupyörä. Mietin miten paljon turvallisempi olo mulla olisi ollut vankkarakenteisen Kössin pyöreässä selässä. Tieto siitä, että alla oli neljä nopeaa jalkaan kahden hitaan ja polvista tutisevan ihmiskoiven sijaan olisi ollut enemmän kuin lämmittävä.

"Pitäisikö Artsi kääntyä takaisin?" Pirittan ääni kuului hiljaisena kärryistä.

En kuullut miehen vastausta, mutta Isse jatkoi eteenpäin. Alviina kaivoi puhelimen taskustaan.

"Mun puhelin on sammunut."

"Siitä on varmaan akku loppu, täällä on aika kylmäkin", sanoin sille hiljaa.

"Eikö henget ja sellaiset vaikuta kaikkeen tommoseen?" Wenla kajautti ilmoille. "Ensin toi väkkyrä ja nyt Alviinan puhelin?"

"Kyllä mun puhelin toimii, ei vaan oo kenttää", Cella vastasi, kännykän näytön kelmeä kajo tehden sen kasvoista kalpeat. "Mutta kello on oikeesti jo yli yhdeksän, käännytään nyt takasin. Ettei kenenkään kotijoukot huolestu tai mitään."

Windi pysähtyi, sen jälkeen ponit ja me Alviinan kanssa, ja Issekin muutaman askeleen (ja Piritan tiukan katseen) jälkeen.

"Niin kai sitten", Artsi huokaisi. "Nössöt."

Hevoset kääntyivät polulla helposti ja Issekin sai oikaistua itsensä takaisin tulosuuntaan pusikon kautta kuin se olisi joutunut tekemään niin muutaman kerran aiemminkin. Hiljaisina lähdimme vaeltamaan takaisin pitkin jälkiämme, eikä kukaan meistä nähnyt tummaa hahmoa männikön suojissa.

Spessu Almalle, Alviinalle ja Wenlalle tästä tunnelmallisesta tarinasta!

[Alma]

TORSTAI 13:28
—

Siellä se nökötti, ruunatarhan aidalla. Kaula korealla kaarella, ylväs pää korkeuksissa ja katse valppana se seurasi kiimastaan kärsivän Tikrun showta tallipihalla. Oli hauskaa nähdä normaalisti asioista niin viisveisaava Kössi korvat tötteröllä kun yhä vähän uudenkarhea tammaneiti pani parastaan nuoren Zodiacin edessä. Zode-parka oli lähinnä kummissaan tempoilevasta treenikaveristaan, eikä sen selässä taistelevaa Fiiakaan niin naurattanut. Molemmat ratsukot yrittivät kuitenkin saada päivän treenit alta pois ennen tunteja, Fiia ja vinkuva Tikru Piritan valvovan silmän alla ja Daniel ja Zode ihan omissa oloissaan.

Mua jännitti hurjasti: Anne oli pyytänyt mut tallille jo aikaisin talutustunnin takia. Apuhoitajan roolissa olin unohtanut ne hoitajan polttavimmat velvollisuudet eli talutustehtävät--Yasmin oli hoitanut niitä pakollisia hommia ja minä olin päässyt kevyemmällä, lähinnä vain harjaillut ja hellinyt kellertävää tammaa.

Nyt mun pitäisi laittaa Kössi ihan itse valmiiksi ja vielä taluttaakin sitä koko puoli tuntisen ajan. Mun vatsa heitti kärrynpyöriä jo valmiiksi.

Kössi vilkaisi mua ohimennen kun tallipiha rahisi mun tallilenkkareiden alla tehdessäni matkaa ruunatarhan portille. Ehkä se ei ajattelut minun olevan yhtään kukaan, tai ainakaan kukaan sellainen, joka vaikuttaisi hänen elämäänsä millään tapaa. Ajatus tuli kuin hehkulamppu syttyi: Kössi ei tiennyt minun olevan nyt sen hoitaja, sen ihminen.

Portti aukeni tottunein elkein ja varovasti aitaa seuraten etenin kohti uljasta mustaa. Tarha oli ottanut viimeöisen vesisateen vastaan huonosti, ja hevoset olivat talsineet aidanvierustaa jo reippaasti--yritin parhaani astua kuivempiin kohtiin ja säästää lenkkarini pahimmalta. Olisi pitänyt laittaa ne hiton kumisaappaat kuten äiti oli ehdottanut!

Kössi katsahti mun suuntaan uudemman kerran, mutta ei vielä tehnyt muuta kuin asettanut korvansa kyllästyneeseen luimuntapaiseen. Anne oli kertonut, että kyllä Kössin kanssa pärjää jos on vaan reilu ja reipas. Että ei se oikeasti halua ihmistä satuttaa, kunhan vain uhittelee ja kokeilee mistä pääsee kuin koira veräjästä jos vähän viuhtoo jalalla tai ojentaa hampailla. Mä olin luonnostani vähän arkajalka niiden kilttienkin hevosten kanssa, ja varsinkin äkilliset liikkeet saivat mut mieluummin luovuttamaan kuin tomerasti komentamaan.

"Kössiiii", kutsuin ruunaa niin reippaalla äänellä kuin kykenin. Se käänsi päänsä mun suuntaan ja sitten korvat luimussa nopeasti takaisin--se ei halunnut tulla mun mukaan, sen verran minäkin osasin hevosia lukea.

Koska hätä ei lukenut lakia, jäin paikoilleni muutaman metrin päähän ruunasta ja rapistelin taskuani. Toissapäiväisestä ranskanpatongista leikkaamani siivut olivat muuttuneet kuiviksi koppuroiksi ja rahisivat lupaavasti yhteen. Se kiinnosti Kössiäkin. En tiennyt, miten perso ruuna oli herkuille, mutta en tuntenut hevosta, jolle ei olisi kuiva leipä kelvannut. Kössin korvat vaihtelivat asentojaan aivan kuin kummallakin korvalla olisi oma komentajansa, ja se vähän jopa kurotteli mun puoleen. Rauhallisella äänellä juttelin Kössille, yrittäen olla antamatta hermojeni paistaa läpi, ja heitin sille yhden kannikoista maahan. Hevosen huomio kiinnittyi heti vaaleaan leipäviipaleeseen, joka loisti tummassa maassa kuin parhainkin aarre, ja se otti tarvittavat askeleet kääntyäkseen ja napatakseen herkun parempiin suihin. Kun se nosti katseensa uudestaan muhun, mulla oli jo toinen kannikka avokämmennellä odottamassa. Kössi kurotteli kurottelemistaan, ja lopulta otti sen yhden askeleen mua kohti napatakseen palasen kädeltäni. Kolmatta tarjosin sille ottaessani askeleen sitä kohti, ja hevosen mupeltaessa neljättä palaansa, minä klikkasin narun kiinni sen riimuun.

Ha! Hevosia oli helppo huijata!

Tunsin pientä voittajafiilistä kun Kössi seurasi ripeitä askeliani tarhasta ulos--vastahakoisesti, pää pitkällä ja korvat luimien, mutta seurasipa silti. Portilla annoin sille lisää muuta ajateltavaa, ja saatuani portin rauhassa kiinni, lähdin jälleen johtamaan ruunaa kohti tallia reippaasti eteenpäin kipittäen. Uljas musta vaikutti jokseenkin epäluuloiselta ja sain nykiä sitä narusta kunnolla liikkeelle, mutta ehkä se oli sille sallitua: olinhan juuri huijannut sen tarhasta leipälahjuksilla.

Jännitys oli yhä läsnä, koska pahin oli vasta edessä: minä ja Kössi kaksisteen sen karsinassa. Mulla ei ollut enää kuin pari hassua patonkisiivua taskun pohjalla, enkä muutenkaan ajatellut Annen katsovan mua kovinkaan suopeasti jos Kössi alkaisi yhtäkkiä lihoa kiitos kymmenientuhansien ylimääräisten leipien.

Kössi kipsahti karsinaansa ihan kiltisti, aivan kuin sillä ei olisi ollut yhtään mitään taka-ajatuksia talloa mua karsinoiden siivouksen jäljiltä siisteisiin alusiin. Oikeastaan se yritti kovasti hamuilla mun taskunseutua, ihan vain huulillaan eikä hampaillaan. Muistelin nähneeni ruunan edellisen hoitajaan sitoneen sen aina kiinni karsinassa hoitaessa. Välttäisi ainakin takapuolen tervetulotoivotuksen ja isoimmat äkkiliikkeet. Niinpä ryhdyin tuumasta toimeen ja näppärällä vetosolmulla ankkuroin hevosen karsinan nurkkaan. Peruutin askeleen ja sitten toisen, ja piru vie, sinne uljas musta jäi kuin jäikin möllöttämään. Jokseenkin happamana, mutta jäi kuitenkin. Mä en kuitenkaan ollut tehnyt vetosolmuja sitten alkeiskurssin, joten suosiolla suljin karsinanoven hakeakseni kaikki Kössin varusteet karsinalle.

Kävi ilmi, ettei mun suunnitelma ollut vedenpitävä. Tai kössinpitävä.

Kaltereiden lomasta näkyi vain mustaa kankkua. Se mokoma oli tajunnut takaosansa olleen ihan liikuntakykyinen lyhyestä narusta huolimatta, ja kuin ovi, sen takapää oli heilahtanut karsinan oven suuntaisesti, vallaten koko karsinanäkymän. Huokaisin.

Laskin ruunan varusteet siististi karsinan eteen, avasin sen harjapakin ja otin käteeni ensimmäisen harjan. Sillä työnsin varovasti Kössin pyllyä kaltereiden läpi. Kunpa voisinkin sanoa, että hurja hevonen olisi täräyttänyt kaviollaan ovea niin, että koko talli oli jyrissyt, mutta ei: Kössi ei reagoinut koko hommaan. Ei edes korvaansakaan lotkauttamalla.

"Kössi", sanoin. Tuuppasin sitä uudemman kerran, tällä kertaa paljaalla kämmenellä, niin että tunsin hevosen takaosan liikkuvan kosketukseni voimasta. Mutta niin se vain palasi asemiinsa kuin jonkin sortin kuminauha. Tai sellainen jousella maassa kiinni oleva puistoleluhevonen, joka pomppasi aina takaisin paikoilleen.

"Kössi", sanoin uudelleen, tomerammin, ja maiskautten työnsin sen takapäätä niin kauan kunnes kuulin ruunan ottavan askeleen. Se heilautti päätään laiskasti, mutta otti vielä toisenkin siistin sivuaskeleen kunnes hellitin painetta. Luikahdin karsinaan harja kainalossa ja käsi taskussa, valmiina lahjomaan Kössiä leivänkannikalla. Ehkä mä vielä ehdollistaisin sen jotenkin, yhdistämään mut ensin herkkuihin ja sitten ehkä jollain tapaa herkkujen tuomaan positiiviseen tunteeseen ja pian se mut näkiessään ilahtuisi eikä olisi ihan varma, että miksi.

Ruuna vaikutti ihan tyytyväiseltä kun suin pölyä sen tummasta karvapeitteestä. Ainakaan sen hampaat eivät napsineet pelottavan lähellä mun käsivartta, mutta se saattoi johtua siitä, että olin suunnilleen hirttänyt sen kiinni kaltereihin. Häntäänsä se välillä huiskautti laiskahti, aiheuttaen mulle ylimääräisiä sydämentykytyksiä joka kerta.

"Hei Wenla!" Claran heleä ääni kaikui käytävän toisesta päästä. Toisen hoitajan kanssa jutteleva tyttö otti pari askelta ulos hoidettavan hevosen karsinasta.

"Ihan uskomatonta, mä en löydä sitä mun pyörän avainta mistään!"

"Eikö se ollut sulla kotonakaan?" Wenla kysyi. Mä kuikuilin harjauksen ohella tallikäytävän puolelle nähdäkseni kulmat kurtussa juttelevat blondit.

"Ei, mähän tulin pyörällä tänne ja piti soittaa joku hakemaan kun en saanut sitä lukkoa auki."

"Nii", Wenla mutisi mietteliäänä. "Katoitko vielä satulahuoneen, ja Siirin karsinan?"

"Me käännettiin Cellan kanssa yläkerta ja sattari ihan ympäri sillon heti samana iltana", Clara kertoi. "Ja se oli mulla takin taskussa, vetoketjun takana. Enkä mä avannut sitä ennen kun... Ennen kun katsoin puhelinta."

"Se on varmaan pudonnut siinä samalla! Missä sä katoit puhelinta?" Wenla innostui.

Claran äänessä ei ollut sama polte: "No siellä männikössä."

[Anne]

Tie Tähtiin 2018

>>Tie Tähtiin 2018
Kokonaissijoitus: 12/21
Koulusijoitus Helppo C Easy: 15/21
Estesijoitus 60cm Easy: 8/21

Danielin kouluvalmennuksessa:

Yläkokossa kisaamassa:

Hanskin estevalmennuksessa:

Leijonalaaksossa poseeraamassa suorituksen jälkeen:

Sartsun seikkailut osa 10