Kössin päiväkirja

[Rosa]

Jyrinä sisälläni

Se mitä me kutsuimme kesäksi, se kesä, sitä ei ollut enää olemassakaan. Taivaalla ei ollut näkynyt moneen päivään mitään muuta kuin harmaita pilviä, jotka leijuivat hiljalleen suurena massana kuin ympyrää. Siis oikeasti, tummanharmaa taivas näytti siltä, kun se olisi luomassa tornadoa ja jossain kaukaisuudessa näin taivaan välähtävän. Aina silloin sun tällöin jyrähti hiljaa, mutta ukkonen kieriskeli tuskaisesti vielä niin kaukana, ettei siitä ollut mitään huolta. Minun astuessani ulos oman kotini ovesta, alkoi jo kolmen ensimmäisen askeleen jälkeen ripottelemaan pieniä, mutta jääkylmiä vesipisaroita nenänpäähän ja kosteus sai heti vaatteet tuntumaan epämukavan nihkeiltä. Minä katselin unelmien asuntoani, johon olin koulupaikan myötä päätynyt. Se oli edelleen täydellinen, rakastin pientä luksusrivitalonpätkääni josta olin tehnyt juuri sellaisen kun olin halunnut. Tiesin sisällä nukkuvan täydellisen, rempseän parhaan ystäväni, joka oli pitkälti mököttänyt minulle viimeisen viikon. Nielaisin.

Olihan hänellä syytä, todella oli. Minä olin viime aikoina käyttäytynyt Cellan seurassa kuin gaselli nälkäisen leijonan silmissä. Jokainen mahdollinen liikahdus siihen suuntaan, että olisimme jääneet kiinni tytön isoveljen kanssa siitä, että vietimme enemmän aikaa kuin olin viettänyt muutamaan kuukauteen itse Cellan kanssa. Minua kieltämättä hävetti, minua hävetti niin paljon, että sydämeni oli pakahtua. Kaipasin Cellan virnistyksiä ja meidän pahamaineista rellestystä siellä sun täällä. Kaipasin meidän yhteisiä tyttöjen hetkiämme ja illan kylpyjä, kun imimme viiniä kuin sienet ja kikattelimme yömyöhään. Aamun valjetessa valitellen suuntasimme sitten kouluun ja töihin.

Huokaillen painelin kohti autoani ja kyyneleet silmissä rutistin käsissäni syksystä kellastunutta lehteä. Tuntui hyvältä hieman paiskia auton ovia, kun turhautuminen jomotti päässäni täynnä vihaa ja katkeruutta. Edellä mainittuja tunsin itseäni kohtaan, kuinka pelkuri ihminen osasikaan olla. Minä olin. Me olimme. Siksi tummalle myllertävälle taivaalle katseleminen tuntui rauhoittavan. Paksujen pilvien hidas ja massakas tanssi näytti samalta kun minun pääni sisällä myllertävä tappelu. Pudistin päätäni turhautuneena ja käynnistynyt auton. Kouluun meneminen tuntui viimeiseltä asialta, mitä maailmassa olisin halunnut tehdä.

Ja niin siinä sitten kävi, kuin olin pelännyt. Seppeleen risteyksen kohdalla käänsin autoni rajusti kohti Seppelettä, jossa aamutallista ei ollut vielä tietoakaan. Vielä kuusikymmentä pitkää minuuttia, että tallin ovet edes aukeaisivat, mutta minua se ei haitannut. Tallin pihassa jäin istumaan auto konepellille ja katselin hieman masentuneen näköistä syksyn jyräämää Seppelettä. Vaikka ruoho oli vielä vihreää, jokaisesta puusta löytyi ainakin yksi osa kellertäviä, oransseja ja punaisia lehtiä. Muutama jo varhain talvea viettämään lähtenyt lehti makoili maassa, kun toiset irralliset lehdet taas leijailivat voimakkaan tuulen mukana ja muodostivat kauniita ympyröitä ja kuvioita ilmassa. Syksy oli tuonut ainakin ennen minulle mukanaan mielenrauhan ja olin saanut tämän kauniin vuoden ajan mukana siinä rauhallisessa mielentilassa niin paljon aikaan. Nyt olin kuin ukkosmyrsky, joka uhkaili kauempana. Syksyn kauheimpia ukkosmyrskyjä.

- Mitäs sinä Rosa täällä teet tähän aikaan aamusta? Säpsähdin ja nostin katseeni Anneen, joka oli onnistunut hivuttautumassa vain parin metrin päähän minusta. Loin ehkä vähän turhankin tuskaisen katseen naiseen, mutta tallin omistajan lempeä katse ja rempseä hymy sai minunkin kasvoilleni pienen hymyn aikaan.
- Mä ajattelin tulla auttamaan aamutallissa, kun ei mulla näin aikasin aamusta muutamaan tekemistä ollut, hymähdin, vaikka väsymys äänessäni loi sellaista karheutta joka sai minut kuulostamaan Liekkijärven pikkupubin vakioasiakkaalta.
- Kun et tietenkään voinut hyötykäyttää tätä muutamaa tuntia nukkumiseen? Anne kohotti kulmiaan hieman huvittuneena.
- En missään tapauksessa. Tällasia me true heppatytöt vaan valitettavasti ollaan, naurahdin kuivasti ja Anne naurahti kepeästi viittoen minut mukaansa.
- Jos kerran apua on tarjolla niin alas sitten tulla. Kyllä mulla hommia riittää innokkaille.

En minä nyt ihan oikeasti olisi halunnut tunkeutua hevosten aamupalalle näin varhain, vaan antaa muiden hoitaa aamuhommansa rauhassa, niin kuin kuului tehdä. Mikä tahansa paikka oli kuulostanut pääni sisällä kuitenkin paremmalta kuin koti, jossa taas olisimme heränneet Cellan kanssa kiusaantuneisuuden ympäröimänä. Keittäneet kahvia, vaihdelleet sanomalehtien sivuja toisillemme kuin vanha pariskunta, mutta sanaakaan ei olisi sanottu. Ahdistus tuntui helpottavan, kun sain jakaa iloisesti hörähteleville hevosille aamuheinät. Hymy levisi huulilleni siinä vaiheessa kun Windi otti minut vastaan korvat hörössä ja ystävällisesti punki päätään kainalooni silkasta ruoan ilosta. Nauramaan vasta sorruin kuin Elmo tuntui silkasta onnesta kompastuvan itse kaivamaansa kuoppaan ja kuuntelimme hetken yhdessä Arin iloista, mutta huonokäytöksistä kolinaa ruunan karsinasta. Anne oli ilmeisesti saapunut väkirehujen kanssa.

- Mitäs sä meinasit nyt? Laitetaanko Kössiä ulos vai meinaatko tehdä sen kanssa jotain jo tähän aikaan? Anne näytti katselevan ulos melko huolestuneena, ukkospilvet lähenivät uhkaavaa tahtia, vaikka sade oli loppunut jo jokunen hetki sitten.
- Aattelin ihan vaan käydä vähän köpöttelemässä maastossa, tälleen syksyn, huonon ilman ja pelkän tunnelman vuoksi, hymähdin.
- Hyvä, menkää sitten vaan mahdollisimman pian pois alta, kun ollaan nää hevoset saatu vietyä ulos. Mä hoidan noi karsinat tosta pikaiseen niin pääsee Kassu tänään vähän helpommalla, Anne nyökytteli ja tuntui vilkuilevan rannekelloaan useammin kuin tuntilistaa hän onnistuisi katsomaan päivässä.
- Odotatko sä jotain? Kysyin hieman tökerösti ja sekuntin sadasosan jälkeen kaduin, että olin puhunut ehkä liian epäkunnioittavasti. Olinko? Ehkä en? Olinko vain tyhmä? Todennäköisesti, joten vilkaisin Annea, joka naurahti ja pudisti pelokkaalle katseelleni päätään.
- Kengittäjää odotan, pitäisi saada ennen tunteja Eelan, Ruusun ja Huiskan kengät kuntoon. Tää on jo toinen kerta, että toi jättää tulematta, ellei nyt ole myöhässä, Anne henkäisi tuskastuneena ja tallin ovella seisoessani kiskoi takkia kiinni kylmän tuulen ujeltaessa korvissamme.
- Ai, hämmästyin. - Kyllä mä voin ne hoitaa kun tuun Kössin kanssa maastosta, jos setä ei ole päässyt vielä paikalle.
- Sinä? Anne rypisti kulmiaan.
- Ammatiltani kengittäjä, virnistin.
- Niinhän se olikin, kuulostaa hyvältä. Kun tulet Kössin kanssa niin tule toimistolle niin katsotaan mitä tehdään, Anne nyökytteli. Kuka meistä tätä tallia rakastavista ihmisistä ei olisi halunnut vähentää Annen stressiä ja työtaakkaa. Minä ainakin halusin, me kaikki halusimme.

Kössi oli siitä onnekas, ettei sen tarvinnut lähteä tarhailemaan syyssateeseen, vaikka ulkoilu sitä odottikin. Siitä pahasta se ei kuitenkaan tiennyt yhtään mitään, vaan musta ruuna hamusi rauhanomaisesti viimeisiä heinänkorsia turpeen seasta, eikä kiinnittänyt minuun ollenkaan huomiota. Meidän välillemme oli syntynyt eräänlainen side, jota ihan rakkaussuhteeksi ei voinut kutsua. Se vain oli sellainen kieroutunut suhde, jossa saimme lääppiä toisiamme ainakin toisinaan ja samassa tilassa pystyimme olla sovussa. Enää minua ei liiskattu seinään, ei purtu tai potkittu. Ainakaan paljoa.

Me päästiin tallista ulos juuri sopivasti, kun Anne ilmestyi kottikärryjen kanssa Kössin katsomalle odottamaan. En ollut vaivautunut edes satuloimaan mustaa uljasta ratsuani, vaan nousin aidalta sen paljaaseen selkään ja taputin hieman hermostunutta ruunaani kaulalle. Kössi ei tosiaan pitänyt pienestä tihkusateesta, eikä painostavasta ilmasta joka ennusti meille vakavaa ukonilmaa. Se tanssahteli allani kuin mikäkin uljas ori ja vauhdikkaassa käynnissä suuntasimme valaistua metsätietä. Juuri tämä vuodenaika aina innosti minua siihen luonnonläheisyyteen, mitä harvoin tapahtui minua materia maailmassani. Nautin sateessa vaeltamisesta ja kauniista syksyn luonnosta. Syksyllä oli aivan ikioma raikas tuoksunsa, joka oli lähes huumaava. Silloin tällöin puista tipahtelevia lehtiä oli mukava seurata hymyssä suin ja kannustaa ratsunsa reippaaseen raviin. En tiennyt minne suuntasimme, mutta halusin kuulla korvissani Kössin innostuneen sieraimiin pörinän ja jäisen tuulen vasten kasvojani.

Silmäni rävähtivät kauhusta auki, kun yhtäkkiä uljas ratsuni teki täys stopin ja minä horjahdin paljaalta selältä hetkeksi sen kaulalle. Henkäisin terävästi, kun tunsin sydämeni jyskyttävän melkein silmissä asti. Kössi seisoi täysin paikoillaan, pää korkealla pystyssä, korvat tiukasti hörössä. Se katseli pienestä risteyksestä vasempaan ja väreili kauttaaltaan, kuullen jonkun lähestyvät. Minäkin kuulin. Odotin. Se oli varmasti karhu tai hirvi, tai joku jonka suuhun päätyisimme. Päätyisimme, mutta yhdessä. Nielaisin, kun kuulin hämärästä raksahduksen aina vain lähempänä. Samassa Kössi päästi ilmoille kimeän hirnahduksen ja nosti samalla painoa hieman pois etujaloiltaan. Se ravisti villisti päätään ja hyppäsi pienen sivuloikan, minun pidättäessä sitä. Oli vain pysyttävä kyydissä. Sydämeni jysähti jännityksestä kolmannen kerran. Vain muutaman kymmenen metrin päästä kuului täysin samanlainen hirnahdus, kuin vastaus ja Kössi seisahtui taas, kuin odottamaan.

Minä nielaisin. Olisiko tämä nyt se aavehevonen, josta kaikki kertoivat nuotion ääressä kun tuli kauhutarinoiden aika. Päätyisimmekö me nyt Kössin kanssa ikuiseen kiirastuleen, kun en saanut aikaiseksi painaa pohkeita kiinni sen kylkiin. Samassa puskien takaa eteemme ilmestyi tumma hahmo, ratsastaja ja hevonen. Edessämme seisoi raskaasti hengittävä mustanruunikko hevonen, joka liikutteli korviaan rajusti. Ruunikko hevonen polkaisi jalkaansa ja nosteli päätään villisti, sen ratsastajan pidätellessä ja hyssytellessä sitä. Nostin katseeni ratsastajaan, jonka ääriviivat piirtyivät mieleeni hitaasti. Terävä, miehekäs leuka. Pehmeät salaperäisesti hymyilevät huulet. Siro, aivan liian täydellinen nenä, joka piirsi ratsastajan kasvoille hieman ylimielisen ilmeen. Suuret siniset silmät, jotka olivat niin siniset, että niihin olisi voinut upota.
- Rosalie, kuulin nimeni hänen suustaan ja tunsin oloni epämukavaksi. Käänsin innostunutta katujyrääni takaisin tallille päin.
- Benjamin, nimi tuli suustani karheasti ja samassa oloni muuttui epämukavaksi. Kun olisin nappaamassa kiinni ankeriasta.
- Oletko sä lähdössä? Poika kohotti kulmiaan ja ratsasti hieman lähemmäs, hänen ratsunsa tanssahdellessa hänen allaan.
- Jep, kauas täältä, syöksyin sanat kuin vihainen lohikäärme. Tuo poika oli viimeinen ihminen kenen kanssa halusin viettää aikaani.
- Älä luulekaan. Meillä on puhuttavaa, Benjaminin kasvoille ilmestyi ovela hymy, josta en pitänyt lainkaan. Samassa ukkonen jyrähti pahaenteisesti, se oli lähestymässä.

Rosa ja Kössi
28 hoitomerkintä

Annelle iso kiitos aivan mielettömän hienosta spessusta <3

[Rosa]

Pimeä mieli

Pimeys tuntui laskeutuvan yhä aikaisemmin, mitä pidemmälle syksyä edistyimme. Minun mieleni oli yhtä musta kuin ilta ulkona. Ulkona oli pilkkopimeää, vaikka ilta ei ollut edes vielä ovella. Tätä minä olin tehnyt viimeiset pari viikkoa tallilla, kun olin tänne vaivautunut tulemaan. Olin seisonut ikkunan ääressä katselemassa siitä hajamielisesti ulos. En enää tiennyt mitä tehdä, mitä sanoa, mitä ajatella. Miksi? Sillä minusta tuntui, että ei ollut enää mitään keinoa, millä olisin voinut paikata välit parhaan ystäväni kanssa. Tekemäni temppu oli niin likainen, niin likainen, ettei sydämessä kukoistava rakastuminen tuntunut enää miltään. Huokaisin ja käänsin katseeni mustaan muhkeaan pehvaan, Kössin pehvaan, sillä en saanut myötätuntoa edes rakkaimmalta hoitohevoselta. Se katseli minua yhtä tuomitsevin silmin kuin paras ystäväni, Cella.

Olihan minua yrittänyt piristää vaikka kuka. Tatu oli ollut joka päivä ja joka hetki yhtä tukeva kuin aina, vaikka minä olin jo valmis luopumaan elämästäni ja hyppäämään junan alle "onneksi Liekkijärvellä ei junia ole" Tatu oli vitsaillut ja mä olin silloin mulkaissut sitä vihaisesti ja leffailta oli jatkunut hiljaa. Leffailta, ilman Cellaa, minun asunnossani, mikään ei tuntunut oikealta, ihan kuin minulta olisi viety hiukset päästä. Fiia, joka oli kuullut meidän kaikkien osapuolien näkemyksen asiasta ja oli erittäin ymmärtäväinen molempia kohtaan. Tatu ja Fiia, unohtamatta Salmaa, olivat ikävästi joutuneet riidan välikäteen. Varsinkin Tatu, jonka kuitenkin täytyi ja halusi suorittaa veljellisiä velvollisuuksiaan. Salma viisaana oli ainut, joka oli päättänyt pysyä puolueettomana, niin kuin puolet tallistakin.

Ei siinä, että kyse olisi ollut pienestä riidasta, vaan selkäänpuukotuksesta. Minä olin siihen syyllinen. Minä olin kieltänyt Tatua kertomasta, sillä minä pelkäsin Cellan katkaisevan välit siihen paikkaan. En kuitenkaan tullut ajatelleeksi sitä, että mitä pidemmälle me olimme salaista suhdettamme vieneet, sitä myrkyllisemmäksi tilanne muuttui.

- Taasko sä mietit sitä teidän lapsellista tyttödraamaa? Kasper seisoi nyt tupakkapaikalla vieressäni ja näytti siltä, että oli valmis kuristamaan minut millä hetkellä hyvänsä.
- Älä viitti. Sä et voi vaan ymmärtää, koska sussa virtaa liian vähän estrogeenejä, yritin kuulostaa iloisesta. Mission failed.
- Ei muuten virtaa yhtään jos multa kysytään, poika tuhahti ja stumppasi tupakkansa ärtyneenä.
- Herra kiukkupussi on sitten hyvä ja menee hankkimaan niitä, vai pelkäätkö sä muka vieläkin tyttöbakteereita, virnistin.
- Jos ne tulee susta niin joo.

Palasin Kössin karsinalle takaisin ihan yhtä masentuneena kuin aikaisemminkin. Minua ei ollut huvittanut edes nousta hevosen selkään riitamme jälkeen ja ainoastaan silloin, kun Anne oli vasta huomauttanut Kössin liikuttamisesta, olin kyennyt tekemään asian eteen jotain. Karsinalla minua odotti edelleen musta muhkea pylly, se ei ollut liikkunut mihinkään, tosin en ollut niin olettanutkaan. Tipautin porkkanan paloja hoitohevoseni ruokalaariin toivoen, että se olisi kääntynyt ympäri, mutta kun Kohveli ei näyttänyt tekevän liikahdustakaan taas ikuisuuden jatkuvasta protestista, en edes viitsinyt häiritä sitä enempää.

Oleskeluhuone. Suljin silmäni hetkeksi ja ajattelin, ettei yläkertaan käveleminen olisi oikeasti voinut olla niin vaikeaa. Karu totuus oli kuitenkin se, että se todellakin oli. Ajatuskin siitä, että Cella olisi yläkerrassa sai kurkkuni kuristumaan tuskallisesti. Samassa yläkerrassa ovi heilahti auki ja kauhea ryminä ja naurahdus kuului portaissa. Silmiini iskeytyi Anni, joka hymyili minulle aurinkoisesti ja heilautti kättään. Perässä kulkeutui Fiia, joka nyökkäsi minulle, kuin lähettäen jonkin merkin. Nielaisin.

Meidän katseemme kohtasivat sekunteiksi ja siinä samalla hetkellä kun minun silmiini nousi kyyneleet, Cellan silminn syttyi murhaava tuli. Niin piinallinen, syyttävä, vihainen ja pettynyt katse, että minun olisi tehnyt mieli vajota tallin seinään ja muurautua sinne.
- Mä rakastin teitä molempia niin paljon etten kestänyt ajatuksesta menettää kumpaakaan. Enkä mä olisi tai voi olla sun veljen kanssa jos sä olisit tai sanoisit ei, sanat karkasivat minun huuliltani. Cella ei edes vaivautunut vastaaman vaan kääpiöllä kropallaan tuuppasi minua vihaisena.

- V'tut, kuulin tytön sanovan pari metriä kauheampana, mutta siihen samaan paikkaan loppuivat tyttöjen askeleet.
- Äh älä viitti Cella, Anni totesi ystävälleen.
- Mä olen ihan samaa mieltä nyt kyllä Annin kanssa. Teidän riitelyn takia tuntuu, että koko tallin ilmapiiri on vähän latistunut. Mä en tiedä tarkalleen, mistä tämä teidän riitanne oikeen johtu....
- Selkäänpuukotuksesta ja veljiin sekaantumisesta, Cella kommentoi väliin.
- Ihan sama vaikka kyse ois murhasta! Mutta nyt tää saa alkaa pikku hiljaa loppumaan. Teidän itkeminen, vihottelu ja vetelehtimen tekee meidät kaikki ihan hulluiksi. Jos te tytöt ette saa välejä selvitettyä itse, niin minä ja Anne otetaan teidät mieluusti keskustelemaan toimistoon asiasta. Tälle on vaan tultava muutos.

Se sai meidät kaikki hiljenemään ja liikahtamaan kiusaantuneena. Aina niin hymyilevä ja ystävällinen esteopettajamme katsoi meitä nyt niin vihaisesti, etten ollut koskaan uskonut hänestä löytyvän sellaista puolta. Kun pistävä katse osui minunn, nielaisin melkeinpä pelosta ja nyökkäsi samalla katseen valuessa maahan. Olin samaa mieltä, paha ilmapiiri oli saatava laantumaan, johti se mihin tahansa. Välejä oli selvitettävä.

Rosa ja Kössi
29 hoitomerkintä

[Rosa]

Tasapainoton

Lumihiutaleet leijailivat taivaalta hitaasti alas. Tanssahtelivat pienen tuulen vireen tahdissa ja pyörähtelivät onnellisena kun pahasta maailmasta tietämättömiä lapset. Ne asettuivat pienen lumikerroksen täyttäneeseen maahan ja loivat hiutale kerrallaan uusia kerroksia. Ne enteilivät talvesta, ja joulusta. Vuoden parhaasta ajasta, joka oli täynnä iloa ja onnellisuutta. Valkoisia puita, taivasta ja maata. Tyyntä mieltä ja sitä että ihmiset taianomasesti lähentyivät toisiansa, oli asema mikä tahansa. Hyvää ruokaa unohtamatta. Se tiesi myös tunnelmallista ja tyyntä oloa sieluun ja joka puolelle mihin päänsä vain käänsi. Se tyyni joulua odottava tunne oli vallannut myös Seppeleen, kaikki tuntui olevan niin erilaista kuin muina vuodenaikoina. Tyyni ja jouluinen tunnelma oli myös vallannut Artsilan, jonka päärakennuksen kuluneita portailla istuin nyt Tappi ja olutpullo seuranani. Katselin eteen päin, mutta en nähnyt eteeni. Onnellinen tunne, joka tuntui löytyvän muiden rinnasta, oli piiloutuu minulta täysin.

- Voisitko sä nyt valaista mua vielä kerran, tai vihdoin, miksi sä olet täällä ryyppäämässä mun kanssa, vaikka sulla elämä loistaa, on ystäviä ja mies ja kaikki taas kerran kohdallaan, Tapio äänessä paistoi sarkasmi. Sillä oli syytäkin olla loukkaantunut, sillä kaikkien tapahtumien osuessa mua kasvoille, me oltiin törmätty vain kerran sattumoisin Seppeleessä, kun se oli pöllähtänyt Käsin karsinalle, ei ollut sanonut sanaakaan, lähtenyt vain kävelemään ja jättänyt mut tuntemaan syvää tuskaisaa syyllisyyttä siitä että olin feidannut yhden läheisimmistä ihmisistä täysin.

- Kaikki on niin monimutkaista, piipersin ja kadota ääneni pullon suuhun.

Tappi oli pitkään hiljaa, mutta tuhahti sitten vihaisesti ja lennätti tyhjän pullonsa keskelle pihaa. Mä laskin katseeni ja pidättelin kyyneliä. Mä tunsin häpeää, vaikka mulla ei ollut pitkälti syytä siihen. Karu totuus oli vain se, että minulla oli mennyt liian kauan liian hyvin ja nyt oli tullut se hetki, kun mä en enää kestänyt sitä onnellisuutta ja halusin paeta kaikesta mitä olin itse itselleni rakentanut. Tasapainoisen elämän, ystäviä, ihanan tunnollisen ja kiltin miehen, kunnollisen kodin jossa asui kaksi rakastamaani ihmistä.

- Mä en ainakaan jaksa kuunnella sun omantunnon tuskia siitä et suutelitte sen ratsastajapojan kanssa teidän vihollisrallilta. Mä sanoin sulle kerran, että kerro siitä, niin asia selviää, mutta sä hankaloitit sun elämääs silläkin, että päätin jättää kertomatta, Tappi totesi ja sen sanat kuulostivat jotenkin harvinaisen viisailta. Sitten se avasin uuden pullon, jotka olin käynyt kiireessä ostamassa ABCltä, että minulla olisi ollut jotain antaa sovinnon eleenä ja mä palasin kylmään totuuteen, että me istuttiin edelleen Artsilassa melkein sylikkäin juomassa bisseä.

- Kyse ei ole siitä, vaan ongelmasta, että mä teen niin helvetisti virheitä kaikkien suhteen, enkä tunne edes syyllisyyttä, huokaisin syvään.

- Et muka edes Cellan ja sun riidasta?

- No se onkin viimeinen asia josta mä tunsin mitään, ainakaan järkevää, käänsin katseeni pois Tapin tiukasti tuijottavista silmistä.

- Joskus mä mietin, että oletko sä edes ihminen, kun välillä heittäydyt niin hemmetin tunteettomaks.

Ne sanat sai minut taianomasesti raivon valtaan ja ponnisti ylös rappusilta. Minun käteni painautuivat nyrkki ja yritin lyödä Tappia, joka salaman nopeasti nappasi ranteistani ja painoi mut ulkoinen vasten. Minä pyuskahdin raivoissaan ja lihakset koko kehossa tuntuivat väreilevän vihaisen hengityksen tahtiin. Minua pidettiin ehkä jumalaisen kauniina ja ystävällisen että kilttinä, mutta kaikki ne odotukset ja sokea luottamus siihen, että olin hyvä, saivat minut vain ahdistumaan kahta kauheammin. Tappi oli ainut ihminen monen sadan kilometrin säteellä, joka oli tutustunut siihe toiseen puoleen.

- Mä en ole syyllinen sun huonoon oloon. Sä tulit tänne koska halusit kuulla totuuden, enkä mä ole mikään maailman fiksun ihminen, mutta mua rasittaa toi sun esittäminen. Kiva että kerrankin nään taas sua, Tapin vahingoniloinen hymy sai minut värähtämään. Hän edelleen piti tiukasti kiinni ranteistani, kivulias kovaa ja tunsin miehen hengityksen kasvoillani. Se oli kylmä, pakkasesta johtuen. Hetkeksi mun ajatukset leijaili siihen kuinka me muistutettiin suomalaista perinteistä kuvaa väkivaltaisesta juoposta pariskunnat. Minä virnistin ja Tappi päästi irti.

- Mä vaan mietin sitä, kuinka paha ihminen mä oikeasti olen ja kuinka tyhmä mä olen kun kuvittelen pystyväni muuttamaan itseäni aina vain karkaamalla seuraavaan paikkaan, kun asiat alkaa menee alamäkeen, kohautin olkia.

- Sä hörssit sun parhaan ystävän veljeä, nuoleskelet toista miestä, juokset täällä yökylässä, tunnet vetoa neljättä kohtaan, kuulostaa ihan normaalilta, Tappi kiusoitteli ja me siirryttiin sisätiloihin, pakkanen kun kiristyi iltaa kohti.

- Se että seurustelen Tatun kanssa on ok Cellallw, heristin sormen kun lösähdin tutulle sohvalle istumaan. - Ja se pusu oli vain kerran ja se oli Benkun aloitteesta,

Mä en osannut vain lopettaa, kun vasta hetken päästä. Tämä meijän juttu on tuskallisen väärin, mutta suhteellisen viatonta siihen miten sotkua tää kaikki voisi olla ja se neljäs on jotain josta sä lupasi olla puhumatta.

- Eikö sulla sitten ole mitään syytä jäädä tänne, olla täällä, olla onnellinen, jos kaikki on niin päin honkia? Avasimme uudet oluet ja mä tuijotti taas johonkin tyhjyyteen. Oli minulla.

Kössi. Se musta epämuodostuneen pehvan omaava mörrimöykky edusti kaikkea mitä minä rakastin. Muistelin heti ensi hetkeä, kun olin sen kohdannut ja sitä kuinka tiesin vain heti ruuan olevan minulle se oikea. Me oltiin täydellisiä vastakohtia toisillemme niin syvällä merkityksellä ettei kukaan osannut aavistaakkaan. Me oltiin oikeita sielunkumppaneita. Mikä tärkeintä, se pirun hevonen sai minut voimaan jokaisella ahdistuksen hetkellä hyvin. Sai minut uskomaan parempaan ja siihen, että pystyisin olemaan yhtä tasapainoinen kun elämäni oli juuri nyt. Kuinka me oltiin viime viikolla laukkailtu liukkaalla metsätiellä ja Kössi oli vienyt minua kun pässiä narussa. Kuinka siinä vauhdissa ponnari oli jäänyt omille matkoille ja samalla päästänyt hiukseni täysin valloilleen. Kuinka me oltiin palattu siltä retkeltä molemmat hikisinä ja ensimmäistä kertaa Kössi ehkä todellisuudessa nautti siitä, että pääsi pesulle.

Me oltiin Kössi kanssa touhunneet koko viikon. Se oli syönyt tonttulakin, jonka olin iskenyt sen päähän ideana kuvata suloisia kuvia minun suloisesti hoitohevosestani. Valitettavasti Kössi ei ollut samaa mieltä ideasta ja teki oman mielipiteensä selväksi asiasta. Ruuan kanssa olimme vahingossa törmänneet myös Samaan ja Bonnieen, joiden takaa oli kurkannut suloinen pienen varsan suloinen pää. Se oli herkistyttänyt Kössinkin, joka ensimmäistä kertaa minun kuullen hörähti jotenkin niin hellä oloisesti, että sydämeni oli pakattua. Tietysti Bonnie ajoi meidät pois heti kun olimme olleet nokan vastakkain liian kauan, mutta se hetken tilanne oli taianomainen. Jotain jonka minä ja Salma tulimme muistamaan koko loppu elämämme. Inhimillinen hetki jota harvoin pääsi eläimen kanssa oikeasti todistamaan.

Olin ollut myös tunnollinen hoitaja pitkän aikaa vain siksi, että halusin kiertää kaiken draaman mitä tallilla oli meneillään. Ratsastuskoulumestaruudet olin jättänyt suosiolla väliin, sillä tiesin niiden herättävän sellaista kilpailujenkisyyttä, että joku päätyisi vielä ruumiiksi ennen koko sopan loppumista. Se oli kaikki mihin kukaan tallilainen oli kiinnittänyt huomiota pitkään aikaan ja oli taannut minulle rauhan vaeltaa Kössinkin kanssa maastossa. Edes iltamyöhään maneesista ei löytynyt häiritsijöitä, tarkkojen treeniohjelmien takia ja me oltiin Kössinkin kanssa kahtena iltana tehty koulua ja esteitä taas sellaiseen hikisyyteen asti, että unet oli tullut nukuttua paremmin kuin hyvin.

Minulla oli asiat paremmin kuin hyvin. Sen takasi karvainen äksy hevosolento. Kaikesta muustakin mitä minulla oli, oli minun opittava olemaan kiitollinen. Kuinka paljon hyviä ja rakkaita ihmisiä minulla oli elämässä, vaikka olin niin perhanan epätasapainossa itseni kanssa.

- Joko rauhoituit? Tappi kohotti kulmaan ja ojensi mulle olutta. En ollut edes huomannut edellisen loppua.

- Joo, hymähdin.

- Mä vaan sit vinkkasi vähän, että kannattaisi kertoa sille ukolles mitä meidän välillä on meneillään, koska ulkoisia silmin katsottuna tää ei näytä terveellä, mies totesi samalla kun avasi telkkarin.

- Kyllä mä kerron, nyökkäsin ja nojasin Tappiin, jolloin makoilin puoliksi hänen sylissään. Siinä olin, me oltiin. Ystävinä. Kai.

Rosa ja Kössi
30 hoitomerkintä

[Rosa]

Takaisin elämään

Kevät oli tullut aikalailla minulle puun takaa. Olin ollut viime ajat niin ajatuksissani, että pitkälti hevoset ja kaikki ihmiset ympärilläni olivat unohtuneet. Minä oli niin kovin ahdistunut ja yritin vain selvitä ajatuksieni kanssa päivästä toiseen, mutta siitäkään ei meinannut tulla mitään. Olin huolesta lamaantunut, sillä muutaman kuukauden aikana tietoisuuteen oli tullut niin paljon asioita, etten kyennyt käsittämään sitä. En nimittäin tullut mistään maailman helpoimmasta perheestä. Meidän perheemme oli kautta aikain ollut täynnä ongelmia, lähinnä muille ihmisille, kunnes isoisäni oli eräänä nuoruuden päivänä päättänyt ottaa rakkauden omiin käsiinsä. Se oli vallankumouksellista aikaa, ainakin niin olin käsittänyt kaiken kokemani jälkeen. Tällaista kaaosta en olisi kuitenkaan koskaan osannut odottaa.

- Rosa! Ihanaa! Sä olet täällä, Salma henkäisi ja kaappasi minut halaukseen, kun olin laahustamassa tallille päin. Sain nyyhkäistyä epätoivoisen tervehdyksen yhdelle ystävistäni, jonka olin valitettavasti ignoorannut samalla tavalla kuin muitakin. 
- Mä luulen, että nämä normaalit asiat, kuten talleilut, tekee mulle nyt ihan hyvää, keräsin itseni ja yritin hymyillä vinosti. Se oli epätoivoinen yritys, sillä Salma hymyili pehmeästi, kun olisi ymmärtänyt tuskani. Voikun olisikin. Mutta kun kukaan ei voinut ymmärtää. 
- Ootko puhunu Cellan kanssa? Salma vaihtoi vielä ahdistavampaan aiheeseen kun vointini.
- Se on Aleksanterin kanssa ollut varmaan mun luona, mutta ei me olla oikein erityisesti puhuttu, kohautin olkiani.
- Sun kannattaisi, sillä menee elämä vauhdikkaasti, mutta ei ystäviä jätetä, Salma tuuppasi mua tuttavallisesti. Mä naurahdin ilottomasti, kun mut ohjattiin sisään talliin.

Hevosten pehmeä tuoksu valtasi mut heti tallissa. Se jotenkin rauhoitti aivojani ja sai hetkeksi kaiken tuntumaan paremmalle. Suuntasin suoraan Kössin karsinalle, jossa musta ruuna pörisi kyllästyneen oloisena, kun pysähdyin katselemaan sitä karsinan ulkopuolelle. Salma ojensi mulle Kössin hoitopakin ja mä vilkaisin naista kiitollisesti. Ei auttanut muu kuin valua sisälle karsinaan ja pistää Kössi kiinni. Se ei ollut yhtään sen iloisempi mun tai kenenkään kohtaamisesta, kuin koskaan ennenkään. Kössi painoi korvansa luimuun ja esitteli hampaitaan saman tien kun kosketin sen kaulaa. Hymyilin ensimmäistä kertaa kuukauteen. Sentään joku olisi edelleen paikallaan juuri sellaisena, kun se oli aina ollut.

Kössiä oli lohduttavaa harjata. Sen karva oli silkkinen ja pehmeä, kun se alkoi muistuttamaan jo kesäistä karvoitusta. Ruunan pehmeään kaulaan oli lohduttavaa painoutua ja tuntui turvalliselta vain halailla ja harjata rauhassa hoitohevosta, vaikka Kössi nyt ei tietenkään olisi halunnut halailla ollenkaan. Se huiskautti häntäänsä erittäin epätyytyväisenä jokaisesta kosketuksesta ja pudisteli päätään kun harja meinasi mennä lähellekään mahan alusta. Ei se haitannut, juuri Kössin nyrpeä ja kirpeä suhtautuminen sai minut tuntemaan voimalliseksi. En edes muistanut milloin olisin viimeksi jaksanut liikkua näin paljon. Olin vain levännyt Liekkijärven majatalon pienen huoneen sängyllä tuijottamassa kattoa, telkkarikaan ei ollut innostanut. Saatika sairaalassa, jossa olin istunut niin paljon, että pehvani oli edelleen tuskaisen puutunut.

- Meinaatko hypätä tänään Kössin selkään? hieman epätutummaksi jäänyt Elli ilmestyi Kössin karsinalle. Säpsähdin naisen ilmestymistä, mutta hymyilin hänelle ystävällisesti. Seppeleessä oli tapahtunut viime aikoina niin paljon, etten oikein pysynyt perässä. Tiesin Annen olevan aivan viimeisillään siunatussa tilassa, joka tarkoitti että Elli olisi elämässä enemmän ja Daniel piinaamassa, mutta se ei haitannut. Pienet hetkelliset muutokset, kun ne olivat positiivisia, tekivät hyvää.
- En mä ajatellut, Kössi menee kuitenkin tunneilla, ajattelin vain vähän harjailla ja jättää sitten ratsastajien ongelmaksi, naurahdin ja taputtin Kössin kaulaa ruunan luimuillessa Ellille.
- No ongelma se on ollutkin, tuntuu että sun poissa ollessa siitä on tullut entistä kauheampi, Elli irvisti, vaikka rapsutti Kössin turpaa. Ruuna ei siitä pitänyt, vaan nosti päänsä niin korkealle kunpystyi ja ravisteli päätään.

- Yhteistyö kyvytön se tulee olemaan varmaan aina, se vaan kaipaa rakkautta, totesin, vaikka tiesin, että Kössi olisi todennäköisesti mieluiten nautiskellut elämästään lähinnä villihevosena, jossa sen ei olisi tarvinnut olla tekemisissä yhdenkään ihmisen kanssa.
- Kyllä se siitä vielä, Elli nyökytteli päätään tietäväisesti. - Meillä ratkesi juuri hoitajahaut, käy ihmeessä katselemassa uusia hoitajia yläkerrassa, täällä on ihme ryysis tänään.
- Pitää käydä sielläkin, nielaisin epämääräisesti ja vilkaisin hoitohevostani, jonka epämiellyttävän miellyttävän persoonan luona olisin ollut mielummin, kuin ihmisten seurassa.

Kössin kanssa ei oikeastaan ennyt edes kauan aikaa. Aika jonka vietin sen häntää setviessä tuntui ikuisuudelta, mutta oikeastaan sain aikaa kulumaan vain kymmenisen minuuttia. Kaivoin taskustani vielä mukaan ottamani porkkanat ja tiputin ne ruunan ruokakuppiin, ennen kuin päästin sen irti riimusta ja jätin sen rauhaan. Istahdin karsinan ulkopuolelle lattialle nyppimään karvoja pois Kössin harjoista. Puhtaana niitä ei ollut pidetty pitkään aikaan, joka sai minut tuntemaan häpeää huonosta hoitajuudestani. Voisikohan Anne koskaan antaa anteeksi tällaista laiminlyömistä. Eihän elämässä tulevat kriisit koskaan antaneet oikeutta hylätä velvollisuuksiaan, mutta juuri niin minä olin viime aikoina tehnyt.

- Jaha, kuului ääni vasemmalla ja se sai kylmät väreet kulkemaan selässäni. - Mä en ole kuullut susta kuukauteen, jos niitä paria viestiä ei lasketa. TATU ei ole kuullut susta kuukauteen, jos niitä paria viestiä ei lasketa. Ja täällä sä istut.
Cellan ääni kuulosti niin loukkaantuneelta ja katkeralta, olihan siihen syytäkin. Ehkä joku muu ystävä tai kaveri olisi voinut ymmärtää, mutta minä olin laiminlyönyt parhaan ystäväni, kun tällä oli mennyt elämässä ylämäkiä ja alamäkiä parhaimmillaan. Mä suljin silmäni.
- Mä tiesin että sun ja Andrein välillä on jotain, sitäkään ei ole näkynyt, ootteko ollut radalla yhessä? Mä jotenkin arvasin, että sä särjet mun veljen sydämen, Cella sihisi vihaisesti. Anni nappasi Cellaa kädestä, jos ei olisi tarttunut, jos hevosia ei olisi ollut ympärillä tallilaisten lisäksi, Cella olisi todellakin hyökännyt päälle.

- Anteeksi, mä kuiskasin.
- Anteeksi? Niin mistä? Pettämisestä? Cella korotti ääntään ja Anni hyssytti naista hiljaisemmaksi.
- Mä en ole pettänyt ketään. Ei meillä ole Andrein kanssa mitään, tokaisin katsomatta Cellaan, katsoin jonnekin tyhjyyteen ja tunsin jysähdyksen sydämeen.
- Missä sä sitten olet ollut? Missä Andrei on? Yks plus yks Rosa, Cella heristi sormeaan.
- Mä olen ollut sairaalassa. Andrei on sairaalassa. Se ei voi hyvin, mä vaan olen ollut siellä, nyyhkäisin.
- Uuden rakkaas tukena vai? Cella risti kätensä.
- Ei, ääneni murtui.
- Just joo.

- Andrei on mun setä, Cella. Se on mun äidin veli, itse asiassa myös mun isäni veli. Mitä sä Cella haluat? Mä tulin tänne unohtamaan perheeni, ne sotkut ja sen maailman. Mä tulin tänne sitä kaikkea paskaa piiloon ja mä sain muutama kuukausi sitten tietää, että Andrei on jumalauta mun setä. Se on sairaalassa mun takia, koska mä löysin sen. Koska mä tein siitä ongelman, ääneni värisi ja näin kuinka Cellan kasvoilta katosi väri. Annin suu vavahti melkein paikaltaan.
- Mitä hemmettiä? kuulin Inskun äänen toisella puolella käytävää. Ja niin siinä kävi, kuin pahimmissa painajaisissani, olin onnistunut kääntämään kaikki ihmiset kenestä välitän itseäni vastaan koska en ollut osannut olla rehellinen. Miten olisin voinut olla rehellinen. Kuka haluaisi olla minun lähelläni. Miksi, jos joku tietäisi, että olen vaaralllinen. Ja se häpeä, kun tunsin koko tallin jokaisen silmäparin tuijottavan minua.

Rosa ja Kössi
31 hoitomerkintä

[Rosa]

Minun tarinani

Me istuimme Cellan kanssa hiljaa vierekkäin, kun Windi ja Kössi repivät riimunnarujen päissä ruohoa irti maasta. En ollut itseasiassa sen koommin kohtaukseni jälkeen puhunut oikein kenellekkään. Varsinkaan Cellan kanssa, sillä hän vietti enemmän aikaa Allun luona kuin tallilla. Tai siis no, hän ei käytännössä ollut koskaan kotona ja minä olin opetellut elämään siellä taas uudestaan. Olin ottanut yhteyttä Tatuun ja keskustellut hänen kanssaan asioista. Olin avannut hänelle omaa elämääni, enkä tuominnut kun mies oli ilmoittanut tarvitsevansa aikaa ajatella asioita, ennen kuin sanoi mitään. Nyt sama tarina olisi edessä, kun minun oli tarkoitus avata itseäni parhaalle ystävälleni, joka ei oikeastaan tiennyt minusta mitään. Minua pelotti. Varsinkin se, ettei aavistuksen vaivaantuneet ja kireät välit helpottaisi asiaa yhtään.

Kössi pärskähti kuitenkin rauhallisesti Windin vierellä, vaikka itse kierin nahoissani ahdistuneena. Windi painoi korviaan luimuun varoittavasti ja sai mustan ruunan ottamaan kohteliaan etäisyyden itsestään. Cella nojasi koivuun ja katseli ensin taivaalle, mutta sitten minuun. Hän odotti ja minun teki mieli jänistää koko tilanteesta.
- Kai sä ymmärrät ettei oo mitään sellasta joka pelästyttäisi mut pois, jos sitä pelkäät, mä olen vaan super loukkaantunut etten tiedä susta mitään, Cella totesi, kun en saanut aikaiseksi kuin painottua pääni polvien väliin ja puuskahdettua tuskaisesti.
- Mä en olisi tosta niin varma, pudistelin päätäni.
- Kokeile mua, äläkä enää loukkaa tolla epäluottamuksella, Cellan äänessä kuului ärsyyntynyt sävy, joten mä nielaisin ja käänsin katseeni pois.

- Muistatko sen kuvan, jossa on se blondi äijä, joka seisoo mun takana, jonka kerroin olevan mun kaveri? 
- Muistan, Cella nyökkäsi.
- No se ei kyllä käytännössä ole mun kaveri tai silleen... Ei siis oikeastaan ollenkaan kaveri, totesin. Me molemmat vilkaistiin hoitohevosiamme, kun Windi inahti varoittavasti lähentelevälle Kössille. 
- Vaan kuka? Cella kääntyi mua kohti taas hetken kuluttua.
- Mun henkivartija, kuiskasin.
- Henkivartija?! Mitä hittoa Rosa nyt? Mä painoin pääni taas alas ja pudistin päätäni. Mun oli vain yritettävä saada Cella ymmärtämään.

- Siis no, mun isäni on erittäin vaikutusvaltainen mies. Itseasiassa niin on mun isoisäkin, ja siis niin vaikutusvaltainen, että jos mä en olisi karannut tänne Suomeen niin mulla olisi henkivartija edelleen, mutta ainut kuka tietää että mä olen täällä on mun sisarukset. Katsos kun mä en halunnut elää sitä elämää. Edustaa meidän sukua ja nimeä, saatika mennä naimisiin käskystä, vaikka se vanholliselta kuulostaa, naurahdin kuivasti, mutta Cellan naama ei värähtänytkään. Se tuijotti mua silmiä räpäyttämättä, joten minä huokaisin.

- Ja tiedän ettei sua kiinnosta mikään muu niin paljon kun Andrei, niin avaampa sulle asiaa... Siis... Öö... Kröhöm... Andrei on mun isän veli ja mun äitini veli. Siis mun isänisä on erittäin sairas ihminen, mutta se rakastui mun äidinäidin kanssa, kun ne oli nuoria. Sitten mun äidinäiti sai Andrein täyssiskon, mutta mun äidinäiti oli sillon alaikänen ja isänisä rikkaasta perheestä niin sen isä, joka myös aikanaan oli vaikutusvaltanen, ei oikein kattonut sitä hyvällä. Se vei lapsen mun äidinäidiltä ja mun äidinäidinisä, joka oli myös vaikutusvaltainen mies, armeijassa, pisti mun äidinäidin naimisiin miehen kanssa, jolla oli ennestään viis lasta, mutta ne sai mun äidin, olin tuijottanut Kössiä koko selityksen ajan, mutta nyt uskalsin vilkaista Cellaa, joka näytti olevan pyörällä päästään jo nyt.

- No sitten siinä kävi niin, että mun isänisä, jolla siis oli hoitoja ja palkintovaimoja vaikka muille jakaa löysi vihdoin mun äidinäidin ja teki pahoja asioita mun äidinisälle, se ei koskaan hyväksynyt sitä että sen oma isä ja äidinäidin isä vei mun äidinäidin siltä. Ja haki samalla sitten mun äidinäidin takasin itselleen, mutta mun äitini jäi kasvamaan yhen miehen kanssa, joka oli rakastunut mun äidinäitiin ja oli ollut koko sen nuoruuden ajan läsnä sen luona. Ja sitten kun mun äidinäiti oli vuosia työstänyt mun isänisän tasapainotonta käytöstä niin se tuli vahingossa raskaaksi. Lisään tähän vielä, ettei mun isänisä voi sitää lapsia. Ainut sen lapsista, jolle on edes koskaan puhunut on mun isä, koska sen jatkaa perheyritystä ja Andrein täyssisko, eli mun täti, joka on ainut ihminen mun äidinidin lisäksi ketä se on koskaan rakastanut.

- Ihan sairasta, Cellan suusta karkasi.
- Tää ei loppnut vielä, tää menee vielä kierommaks, heristin sormea ystävälleni, jonka silmät laajenivat entisestään. - Mun äiti kasvoi Englannissa, sen miehen kanssa, se piti mun äitiä ihan omana tyttärenään. Äiti oli silloin ehkä kuusitoista, se oli koulussa ja mun isäni eli jotain vallankumouksellista aikaa, että yritti karata meidän perheyritystä. Se karkasi Lontooseen, jossa se pääs sijaistamaan venäjänkielen kursseille ja arvaa kuka oli siellä oppilaana. Älä vaan kysy miten niiden suhde alkoi, koska mun isä on aikoinaan ollut aikamoinen pelimies ja mun äiti taas täysi pyhimys, ettei ole koskaan nähnyt ketään muuta silmissään kun mun isän. Tai siis niin kävi mun isällekin kun se tapasi äidin, mutta joo, huokaisin.

- Siinä kävi sitten niin, että tämä varomaton romanssi kukoisti raskauden ja äiti alkoi odottamaan mua ja mun veljeä, Dmitriä, muistat varmaan ja mun isänisä sai tietää siitä. Se ei voinut sietää ajatusta, että mun isä olisi yhdessä naisen kanssa, jota se ei ollut hyväksynyt, eikä varsinkaan voinut sietää ajatusta mun äidistä ja kun me synnyttiin, se vei meidät mun äidiltä. Mä olin viisi vuotias, kun mä tapasin äidin ensimmäisen kerran, koska mun isänisä sairastui ja joutui antamaan perheyrityksestä ohjat mun isälle. Oli äiti ja isä tavannut sinä aikana muutaman kerran, koska ne oli saanu salaa aikaseksi mun pikkusiskon. Nyt mun veljen on tarkoitus jatkaa meidän perheyritystä ja koska me ollaan kaksoset, kaikki odottaa multa jotain suurta. Siksi mä karkasin kotoa ja tulin Suomeen, josta mun äidinäidinäiti on kotosin, koska mä halusin määrätä itse omasta elämästäni, enkä olla kenenkään räsynukke, ääneni karheni kun pidätin itkua. Cella ei sanonut mitään edelleenkään, joten mä laskin mun katseen kyynelten valuessa mun poskilla.

- Mun isänisä ei myöskään voinut sietää ajatusta Andreista. Andrei on ainut asia, mitä mun äidinäiti on uskaltanut rakastaa, ainut asia jonka takia mun äidinäiti on uskaltanut uhmata mun isänisää. Se ei kuitenkaan koskaan riittänyt, vaan se joutui antamaan Andrein salaa pois, koska kaikki tiesi, että mun isänisä, joka siis oikeasti on sairas päästään, ois satuttanut Andreita. Andrei annettiin pois Suomeen, koska tämä paikka on oikeasti viimenen paikka josta kukaan tajuaisi etsiä. Mä en vain ymmärrä, miten näin suuresta maailmasta mä löysin Andrein, se on ihan kopio mun isänisästä, mutta kaikki punertavuus tulee mun äidinäidiltä. Ihan sairasta ja mä mokasin kaiken, kun kerroin Andreista mun veljelle ja joku oli kuullut siitä ja niin mun isänisä sai tietää, nyyhkäisin. - Mä en tiedä miten se sairas kuolinvuoteella makaava hirviö saa nautintoa siitä, että se satutti omaa poikaansa.

Siihen mun ääneni murtui, enkä minä saanut enää sanoja suustani, en katsonut Cellaa, sillä en katsonut mihinkään. Tunsin vain helpotusta siitä, että olin päästänyt ensimmäistä kertaa elämässäni kaiken tämän ulos sisältäni. Tämä tarina, kaikki kahleet ja kiellot, tuskat, joita meidän perheessä kannettiin, oli jotain jotka olivat aiheuttaneet suuren kuorman harteilleni, niin suuren, etten enää edes tuntenut itseäni. Nyt olin saanut sen kokonaan ulos, en puoliksi, niin kuin olin kertonut Tatulle. En antanut vihjeitä, niin kuin olin aikanaan yrittänyt tehdä monille ystävilleni, vaan kokonaan. Olin saanut koko tarinan ulos käsittelemättä sitä tuskaa, mitä olin kokenut, kun olin joutunut elää viisi ensimmäistä vuotta elämästäni ilman äitiäni, sekopää isoisäni kanssa. 

Laskin vihdoin katseeni pois siniseltä taivaalta ja pyyhin kyyneleet pois poskiltani. Katsoin Windiä, joka oli minun itkiessäni hivuttautunut lähelleni ja kosketti poskeani silkkisellä turvallaan. vasta kun liikahdin, se askelsi muutaman askeleen pois päin minusta korvat luimussa. Kössiä ei kiinnostanut, se keskittyi edelleen lihottamaan itseään muutaman metrin päässä. Kuitenkin Cellan reaktio oli se, jota odotin ja pelkäsin kaikkein eniten. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan tuijotti minua puhdas järkytys kasvoillaan.
- Nyt sä tunnet mun tarinan, ainakin suurimman osan. Ja tiedät Andrein tarinan ja sen kuinka meidät tarinat liittyy yhteen ja mä todella toivon, nielaisin uudelleen pyrkivät kyynelet pois silmistäni. - Että kaiken tän jälkeen sä voit rakastaa mua niin kuin ennenkin.

Rosa ja Kössi
32 hoitomerkintä

[Rosa]

Neiti kesäheinän grillijuhlakutsu

Kössi kiilsi puhtauttaan ja minä viskasin pesusienen takaisin sankoon lillumaan likaveteen. Musta ruuna painoi korviaan luimuun ja irvisteli minulle kaivaessani sille palkinnoksi muutamaa porkkananpalaa. Jokaisen alkukesään kuului aivan pakollinen hevosen pesu, että hevoset sitten osaisitat edustaa kesälaitumilla ja täytyi myöntää, etten edes muistanut Kössin olevan niin kiiltävän puhtaan musta kun se oli nyt. Keräsin tavaroita kasaan Kössin köllötellessä hoitopuomissa kiinni. Vesiletku takaisin paikalleen ja tavarat tallin sivuun odottammaan. Vasta kun Kössi oli vihdoin saanut rentouduttua ja sen huuli roikkui melkein polvissa asti, minä astuin taas ruunan viereen ja hätkähtn se alkoi taas ilveilemään minulle.

Koko kevät oli ollut täynnä ahdistusta ja stressiä. Ne olivat kuitenkin nyt ohi ja elämäni oli pikku hiljaa palannut takaisin raiteilleen. Me oltiin löydetty Tatun kanssa kultainen keskitie ja tuntui kieltämättä paljon paremmalta seurustella, kun ei oltu liimauduttu ihan yhteen. Se oli ehkä aikaisemmin ahdistanut minua, ja paljon, sillä olin tottunut elämään aina melko itsenäisesti. Sitä en voinut sanoa, etten olisi ollut rakastunut, sillä olin. Sydänjuuriani myöten, olin vain löytänyt sen kanssa tasapainon ja rauhan.

Samaa en ehkä olisi voinut sanoa Cellasta. Allun ja Cellan rakkaustarina oli vasta parhaassa kukoistuksessaan ja se näkyi ihan joka puolella. Tallilla ne kaulailivat yhdessä, kotona ne kaulailivat yhdessä, olihan Cella nyt alkanut vierailla kotona enemmän, kun mekin olimme vihdoin saaneet sovittua. Ainoastaan silloin kun Aleksanteri tajusi mun tuhoisan tappavat mulkaisut niskassaan, sillä aamukahvien aikaa pusuttelu oli minulle vähän liikaa, oli mies tajunnut sosiaaisesta retardiudestaan viedä Cellan hetkeksi aikaa Allulle. Millonkohan siitäkin pariskunnasta tulisi vanhemmat? Ainakin mun kuulon ja yökkäysreaktioiden mukaan aika pian.

Kieputin Kössin riimunnarun irsi hoitopuomista ja maiskautin hitaasti könyävää ruunaa reippaammin liikkeelle. Sitä ei selkeästi olisi huvittanut pätkääkään liikkua siitä nyt yhtään mihinkään, kun se oli kerran saanut hyvän asennon. Rennot kesäpäivät ilman sen suurempaa hulinaa olivat osoittautuneet minulle kaikkein mieluisimmiksi, vaikka toisinaan oli suurta huvia lyöttäytyä Seppeleen virtaa ja uida juorujen syvässä virrassa. Ja niitä juoruja kun ei koskaan ollut yhtä tai kahta. Emmyn puolesta olin ainakin onnellinen, sillä lapsen tulo epäkypsänä ei koskaan tiennyt auvoa ja onnea kenellekkään. Kokemus siinä puhui.

Me suuntasimme Kössin kanssa hieman kauemmas pihalle maistelemaan vapauden ruohoa. Minä vilkaisin ympärilleni uteliaana, ennen kuin osittain märän valkoisen kesämekkoni pois päältä. Asetin sen lepäämään Kössin selälle ja itse istahdin sinne raahaamani aurinkotuolille. Päästin Kössin riimunnarun pitkälle ja tipautin otsalta aurinkolasit päähän. Ei Kössi kauaa voinut olla ilman suojaisaa kesäloimeaan, sillä sen ihon kanssa sai olla varovainen, mutta hetken, vain hetken, halusin kerätä itseeni vielä hieman rusketusta ja samalla hyvää mieltä.

- Etkö sä koskaan nainen ymmärrä, ettet sä voi roikkua täällä puolialasti, kuului ärjäisy puolesta matkaa tallia.
- Kasper, mä hymähdin ja parantelin asentoani pinkeissä bikineissäni. - Jos sua oikeasti häiritsee se, että mä otan täällä sadanmetrin päässä aurinkoa ja samalla annan mun jakamattoman huomion mun rakkaalle hoitohevoselle, niin sitten se on täysin sun ongelma, että pidät mun seksikkäästä ulkonäöstä.
- Just v*ttu joo, oli ainut mitä kuulin aurinkotuolilleni asti, mutta olin sata varma, että äijä jatkoi sadattelua vielä talliin sisään astuessaan. Ei se ollut enää muuta kuin viatonta kiusaamista. Ei me enään suhtauduttu toisiimme vihamielisesti. Kasperilla tuntui olevan vain minun hoitajataipaleeni alkupään ongelmien takia pieniä suhtautumisongelmia naisten vähäpukeisuuteen. Ellei tietysti kyseessä ollut hänen oma tyttöystävänsä, tai niin ainakin olettaisin.

Kössi ei ollut oikeastaan moksiskaan meidän yhteisestä hetkestä, vaan tuli parhaat ruohonkorret revittyään katsomaan mitä minä oikein aurinkotuolillani puuhasin. Ruuna tuuppasi tuolia uteliaanna ja kutitteli sitten turpakarvoillaan minua vatsasta. Virnistin uteliaalle kiukkupussilleni, mutten liikahtanut. Tämä oli niitä harvoja hetkiä, kun Kössi ei ollut tekemässä musta ruumista ja nauin siitä täysin siemauksia. Hipaisin varovasti sormenpäilläni Kössin poskea, mutta se ei havahtunut pois. Se pösisi lämmintä ilmaa kasvoilleni ystävällisesti ja siirtyi sitten aurinkotuoli toiselle puolelle nyppimään ruohoa. Minua hymyilytti.

- Prinsessa, mä kuulin taas yhden vastakkaisen sukupuolen äänen, tällä kertaa ihan mun vierestä, ja se puhui venäjää.
- Andrei, voitko siirtyä siitä aurigon tieltä, mä huidoin kädelläni.
- Ai sori, se virnisti ja mä käänsin katseeni Inkeriin, joka seisoi Andreista vähän kauempana. - Mä vaan mietin...
- Älä mieti! mä hymyilin ja ponnahdin paremmin istumaan. - Mä ajattelin pitää sellaset ihanat ruokajuhlat tai grillijuhlat viikonloppuna ja kutsua täältä tallilta ihmisiä ihan silleen hyvissä merkeissä, ettei kaikki aina vaan ryyppää. Tuuttehan tekin? Erikseen tai yhdessä? Nyt kun me ollaan Andrei perhettä niin sulla ei kyllä ole mahdollisuutta kieltäytyä, kyllähän mun pitää setääni tutustua tai enooni, tai ihan miten vaan. Mutta tulethan sä Inkeri?

- Kai mä voin, jos diktaattori päästää tähkäpään tornista, se virnisti, vaikka hymyn takana näkyi selvä ärsyyntyminen herra diktaattoria kohtaan. Epäilisin vanhempaa.
- Ja älä kutsu mua sedäksi tai enoksi, se saa mut kuulostamaan pedarilta, Andrei puisteli päätään.
- Selvä enoseni, mä kutsuin jo Salman ja Jessen ja Emmyn ja Henrin ja Fiian, tietty Cella , Allu ja Tatu tulee. Anni ja Jiri ja Miksu ja ah ketä kaikkea muuta, Britta ja kumppanit pitää kutsua, hymyilin.
- Eli raahaat paikalle koko Seppeleen käytännössä? 

- Niin? Niinkuin sanoin tarjoon kyllä viiniä ja miehille bisseä mut ei oo tarkotus ryypätä. Siitä on tullut joku ihmeen pakkomielle kaikille, eikä kukaan ajattele kuinka idiootteja ne on kännipäissään, kohautin olkiani ja nousin ylös pukeakseni mekkoni takaisin päälle.
- Onpa susta tullut yhtäkiä täti ihminen, viel jokunen kuukaus sitten sun hameen helmassa sai roikkua ettet oo kokoajan sekoilemassa jossain, Inskua ehkä vähän nauratti. Niin minuakin. Kun mietin miten harvinaisen lujaa mulla oli vielä talvella mennyt.
- Jotkut asiat vaan saa aina pistämään asioita tärkeysjärjestykseen, hymähdin ja tunsin Andreita katsoessani pienen puristuken rinnassa. Takaumat Andreista sairaalassa palasi mun mieleen. Ne ei kyllä koskaan katoaisi mun päästä, ja se syyllisyys, se painaisi mun harteita ikuisesti.
- C'mon Kössi, mennään laittamaan loimea päälle ja pääset takas kavereiden seuraan, vaikka et niistä tykkää, totesin ja lähdin tallillepän yhtämatkaa ilmeisesti Seppeleen tuoreimman pariskunnan kanssa.

Rosa ja Kössi

33 hoitomerkintä

[Rosa]

Takaisin arkeen

Kesä oli sujahtanut ohi niin vaihdilla, etten osannut oikein edes sanoa mitä kaikkea olin ehtinyt tehdä muutaman kuukauden aikana. Oikeastaan täytyi myöntää etten kauheasti mitään. Ne hetket jotka olin viettänyt Suomessa, olivat riittäneet aikalailla tasan siihen, että olin yrittänyt hyvittää Tatulle hänen laiminlyöntiään, kun olin suurimman osan kesästä viettänyt perheeni kanssa naapurimaassamme. Olimme käyneet lomahuvilalla Sveitsissä ja sisarusteni kanssa olin käynyt parin viikon mittaisella shoppailureissulla ympäri Eurooppaa. Kössi oli jäänyt minulta kesän ajaksi hieman heitteille, mutta sekin oli nyt hyvitettävä ja pian. 

Kössi näytti siltä, kun se olisi syönyt muidenkin Seppeleen hevosten edestä kaksikymmentä tuhatta hehtaaria herkkuja laitumella. Olisin voinut mennä takuuseen, ettei sen pyöreän vatsan ympäri menisi yhtään satulavyötä. Kössi ei ollut kuitenkaan ainut mikä kertoi siitä, että olin jättänyt hevosharrastukseni heitteille. Olin täysin ulkona kaikesta mitä Seppeleessä oli tapahtunut. Oikeastaan tuntui aikalailla siltä, että olisin täysin uusi ihminen koko tallilla, sillä uusia kasvoja vilisi pitkin tallin käytäviä ja pihaa. Vanhat tututkin katsoi minua kuin ufoa, ennemmin kuin olisivat moikanneet. Ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin en ollut se joka oli aina läsnä ja mukana kaikessa, vaan täysin erkaantunut ystävistäni.

Sen huomasi kämppäkaveristani, joka harvoin vaihtoi minun kanssani sanoja aamupalaa lukuunottamatta. Sillä minulle oli edelleen tärkeää, että Cella söi terveellisen aamupalan, vaikka emme tuntuneet enää uskoutuvan mistään toisillemme. Jopa whatsapp oli aikalailla täysin hiljentynyt, ellei otettu laskuun sisarusten spämmäystä perheryhmässä ja samaisessa ryhmässä setäni epätoivoisia yritysiä osata kirjoittaa nykyaikaisella kännykällä. Kyllähän Tatu muisti minua välillä, mutta tuntui että Suomesta karkaus oli ajanut meitä vain astetta kauemmas toisistamme.

Olin sellaisessa tyhjiössä tällä hetkellä, että ainoastaan Kössin tuttavallinen hörähdys tuntui lohduttavan minua maassa, jossa olin kaikille ufo enkä ihminen. Tuntui lohduttavalta harjata samaa tuttua mustaa mörrimöykkyä, joka huiski hännällään kiukkuisesti ja irvisteli minulle aina jos harja tuntui menevän turhan lähelle mahanalusta. Olin valmistunut vihdoin kesän alussa koulusta, eikä koulukavereista ollut myöskään enää tietoakaan. Minun oli etsittävä töitä ja niin utopistiselta kuin se kuulosti, minua suorastaan kammoksutti ajatus mennä Liekkijärven ainoaan autokorjaamoon utelemaan paikasta. Olihan paikan omistaja Veikko minulle sellaista lupaillut, kun olin ollut siellä työharjoittelussa, kaikki vaan tuntui niin etäiseltä, ainakin täällä, ainakin nyt.

Nämä pienet takaiskut olivat saaneet minut pohtimaan isäni ehdotusta. Hän oli pyytänyt minua palaamaan takaisin kotiin, jonne kuulemma kuuluin. Jossa saisin olla oma itseni ja rakentaa sellaista elämää jota itselleni halusin ilman rajoitteita. Hetkittäin ajatus tuntui turvallisen tuudittavalta, palata kotiin ihmisten pariin jossa tosiaan olisin voinut olla oma itseni. Toisaalta juuri siitä elämästä olin karannut muuttaessani SUomeen. Ne olivat niitä suuria asioita joille täytyi vain antaa aikaa.
- Sitä paitsi en mä tiedä osaisinko elää ilman sua, mutisin Kössille ja rapsutin sen turpaa hellästi. Se aiheutti Kössissä taas ilmeikkään irvistyksen ja kiukkuisesti se polkaisi jalallaan karsinan lattiaan. 

- Miksi et eläisi? kuulin Cellan äänen karsinan ovella. Hänen äänensä oli epäluuloinen, se tuntui vain olevan sitä aina, kun me puhuimme.
- Öhm... No siis ajattelin puhua siitä sun kanssa tänään illalla, tai yleensäkkin puhua, kun ei me olla tehty sitä pitkän aikaan, totesin hieman vaikeana.
- Ootko sä lähössä vai? Cella risti kätensä. 
- En. Tai siis mä en tiedä..
- Just niin. Ton takia sun kanssa on niin vaikeeta, kun joutuu arvuutella ootko aamusin omassa huoneessas vai toisella puolella maailmaa ja nyt sä oot taas lähössä vai? Kyllähän minä tiesin ettei kyse ollut ainoastaan siitä, että Cellaa ois vihastuttanut minä, sillä oli liuta omia ongelmia, josta en ollut enää ollenkan tietoinen, sillä olin tosiaan juoksennellut niin paljon ympäriinsä, etten ollut enää ollenkaan tietoinen mitä edes parhaalle ystävälleni tapahtui.

- Mun isä pyysi mua palaamaan kotiin, mä totesin ja käänsin Cellalle selän, kun syyllisyys heräsi taas minussa. 
- Ja säkö meinaat lähteä, vaikka just kesän alussa avauduit mulle, kuinka just karkasit sieltä.
- Mä en tiedä, totesin ja ääneni karheutui kyynelten kirveltässä silmiä. Mä en tiedä mitä mä haluan.
- Nähdäänkö sit kotona illalla ja puhutaan, oikeasti? Cellan ääni pehmeni vähän. Minä nyökkäilin ja nielasin kyyneleet pois. Olihan sekin totta ettei kukaan voinut suhtautua minuun normaalisti, sillä en itsekkään muistanut milloin olisin omasta mielestäni ollut normaali oma itseni. En välttämättä halunnut lähteä, ainoastaan levoton sieluni huusi tuskaa, sillä se ei tuntenut täälläkään oloaan täysin turvalliseksi. Ei missään. 

Sitten käännyin takaisin Kössin puoleen. Mittailin katseellani ruunan mahaa ja suuntasin satulahuoneeseen hakemaan sille tuplasti suurempaa satulavyötä kun sillä nyt oli satulassa kiinni. Jotain sen läskeille oli tehtävä, nyt kun arki oli jo alkanut, eihän se noin suurella mahalla olisi voinut edes kuljettaa ratsastajia kun kaikkien nivuset repeisivät huimaan spagaattiin. Onneksi minulla oli silmää satulavöille ja heti ensimmäisellä yrityksellä sopiva löytyi. Se hipoi jo rajoja yltäessä hikisesti toiseen reikään, mutta sai nyt luvan kelvata. Pinoin kypärän päähäni ja maiskautin vastahakoisen liikkujan perässäni ulkoilmaa kohti.

Ilma oli mitä mainion meidän treeneille. Aurinko pilkahteli pilvien takaa ujosti, mutta kesän lämmin tuuli puhalsi vielä ainakin hetken meidän kasvoillemme. Suljin hetkeksi silmäni ja sitten vilkaisin Kössiä, joka hörähti yllättävän rauhalliseen malliin vieressäni kävellessä. Me asetuimme kentän keskelle seisomaan ja pallin avulla nousin lihavan ystäväni selkään, sillä pelkäsin sen halkeavan vielä kahtia.
- No johan on Kössi isossa kunnossa, hymyilevä Salma nauroi ohjatessaan Bonnieta sisään kentälle. - Jos ei haittaa niin me liitytään seuraan. Mitä olit ajatellu Kössin kanssa tänään?
- Ei haittaa yhtään, ihan perustuuppausta meinasin tänään, niin päästään takaisin heppailun ja liikkumisen makuun, hymyilin. Ainakin Salma vielä muisti että Kössillä oli hoitaja. Se helpotti ahdistustani huomattavasti.
- Harmi ettei sua näkynyt kesällä, täällä on tapahtunut niin paljon, Salma jutusteli iloisesti samalla kuni kepeästi nousi Bonnien selkään. Bonnien korvat liikahtelivat uteliaasti ympäriinsä ja se odotti kovin päästessään työskentelemään. Kössi oli hieman toista luokkaa, sen korvat roikkuivat laiskasti lähes luppana ja sen käynti oli jo niin laiskaa, ettei laiskempaa käyntiä oltu Seppeleessä nähty todennäköisesti pitkään aikaan.

- Pitää sitä perhettäkin muistaa välillä, hymyilin hieman vaikeasti, mutta Salma tuntui silti hymyilevän ymmärtävästi. usein pohdin, miten niin tasapainoisen pehmeä ihminen oli olemassa. 
- Aivan, se on kyllä totta, nainen tuntui pohtivan. - Ootko ees perillä tallin uusista asukeista? Täällä on Gekko ja kaikki tullut taliin, ja Venna lähti.
- Eikai, hämmennyin. - En mä ole yhtään perillä näistä.
- Ei se haittaa, kun ollaan ratsastettu, voin esitellä sulle uudet ihmiset ja kaviokkaat, niin pääset perille jutuista.
- No se kuulostaa hyvältä, hymyilin helpottuneena. Ehkä minulla silti oli vielä pieni aavistus toivoa sydämessä, että voisin olla Seppeleläinen. Vielä hhieman toivoa, ettei minua ktsottaisi kuin ufoa, vaan voisin normaalisti, iloisesti, moikata tuttuja, kavereita ja ystäviä. Iloisesti ja normaalisti, niin kuin ennen.

Rosa ja Kössi

34 hoitomerkintä

[Rosa]

Hyvästit rakkaimmalle

Silittelin hieman haikeana Kössin mustaa kaulaa. Ehkä ainoita asioita joita tulisin katumaan, oli Kössistä irti päästäminen. Se sattui hirmuisesti, vaikka kaikkien näiden kuukausien jälkeen ruuna ei vieläkään lämmennyt läsnäololleni. Ei yhtään sen enempää, kuin koskaan aikaisemminkaan. Kössi oli kuitnkin aina ollut sellainen sympaattinen eläin, että se taisi välittää kieroutuneesti. Nyt kun se luimisti minulle korviaan ja sen alahuuli väpätti valmiina iskuun, tiesin sen jollain tavalla vain olevan sen jatkuvaa esitystä. Kyyneleet kohosivat silmiin, kun muistelin kuinka monta kertaa tämän mustan hurjimuksen hampaat olivat päätyneet takapuoleeni tai alkeistuntilaisen huppuun. Nyyhkäisin ja hymyilin haikeasti Tatulle, joka norkoili karsinan ulkopuolella.

- Jos sua yhtään lohduttaa. niin Kössi ei muista sua enää parin viikon päästä, Tatu tokaisi ja mä loin siihen myrskyisän katseen.
- Ihanaa että sä olet noin empaattinen ja lohduttava, totesin kuivasti, mutta hymy liukui väkisinkin huulille, kun hän repäisi minut syliinsä karsinasta ja pyyhkäisi poskeani.
- Täällä on muita, jotka tulee kaipaamaan sua vielä enemmän, Tatu totesi pientä karheutta äänessään.
- Nähdäänhän me melkeen joka viikonloppu.... ainakin toistaiseksi, huokaisin vaikeasti.
- Niin nyt sä palaat Helsinkiin, mutta entä sitten kun sä palaat kotiin? Tatu kohotti kulmiaan.
- Puhutaan siitä sitten joskus kun se on ajankohtaista, painoin pehmeän suudelman miehen huulille.

Olin joutunut tekemään vaikean päätöksen. Tottakai olin aina ollut realisti sen suhteen, että olin menevää tyyppiä. Minulla ei ollut koskaan aikomustakaan pysähtyä paikoilleen, vaan jatkaa maailman tutkimista. Halusin opiskella jotain, jotta omalla elämälläni olisi ollut jotain merkitystä, etten olisi ollut perheestäni täysin riippuvainen. Olin nyt kokenut sen kaiken. Ihanat maisemat, ihanan tallin, ihanan hoitohevosen ja mielettömiä ystäviä... maailman ihanimman miehen. Kaikkea sitä mitä jokainen halusi kokea elämässään; tavallisuutta ja paikalleen juurtumista. En ollut kuitenkaan sitä juurtuja tyyppiä, liikuin tuulen mukana ja nyt tuuli käski liikkua.

En ollut oikeastaan valmistanut ketään lähtööni. Cellalle ja Tatulle olin pudottanut pommin muutama viikko sitten ja Helsingissä kursatessa seuraavan viikon, olin antanut heidän sulatella asiaa. Tatu oli tasaantunut asiasta hienosti, vaikka ei ainakaan toistaiseksi olut innostunut ideasta, että hän lähtisi kanssani maailmalle pyörimään. Cellasta en tiennyt, Cella ehkä tasaantuisi ajan kanssa. Halusin kuitenkin jättää asunnon Cellalle asuttavaksi, ehdotin jopa kahteen vapaaseen huoneeseen vuokralaista, jotta asiat sujuisivat paremmin. En kuitenkaan tiennyt mitä hän ajatteli. Silti oli pakko lähteä.

Tatu oli aikanaan sanonut minulle pimeän ja lämpimän illan jälkeen kauniisti. Olet tänne aivan liian kaunis, aivan liian elegantti ja aivan liian viehkeä. Sä olet liian täydellinen, jotta voisit olla edes täysin todellinen.. Se oli saanut minut pohtimaan. Pohtimaan, että minun paikkani oli loppu peleissä kotona, seurasi kuka tahansa perässä tai ei. Yksi niistä, joka ei tulisi seuraamaan, oli Kössi. Ainut paino rinnassani, oli Kössi. Ihana pörröinen tasaisesti kiukkuinen hoitohevoseni, josta olin päästämässä irti. Käännyin vielä kerran Kössin puoleen ja huokaisin syvään.
- Nää taitaakin sitten olla viimeiset porkkanat multa kultaseni, kuiskasin ja pudottelin porkkananpaloja ruunan ruokakuppiin. - Toivottavasti saat tosi hyvän uuden hoitajan.. Mutta mä lupaan silti, että joku päivä mä tulen sua takaisin moikkaamaan. Sä olet kuitenkin ainoa yksinkertainen ja rehellinen ystävä mun elämässä.

Hymähdin surullisesti ja taputin porkkanoita rouskuttavaa turpaa. Sitten katsoin Tatua, joka tarttui minua pehmeästi kädestä ja lähti johdattelemaan minua ulos tallista. Vasta silloin kyynel vierästi poskelleni ja vilkaisin Seppelettä vielä kerran. Vaikka sitä olisi kuinka täydellinen, tällaista paikkaa tulisin ikävöimään aina.

Rosa ja Kössi

35 hoitomerkintä - viimeinen

[Linoy]

Ensimmäinen

Liekkijärvi ei ollut oikein sitä mitä olin aluksi kuvitellut. Käytännössä olin sokeasti uskonut siihen, että täällä todella olisi edes jonkunlaista elämää, mutta yhdeksän jälkeen illalla paikka oli kuin hautausmaa, jos muutamaa kapakkaa ei laskenut mukaan. Kapakoissakin oli ihmeen siivoa käytöstä ja ystävällisiä ihmisiä, eikä örvellystä tai nyrkkitappeluita näkynyt. Ei ollut näkynyt ainakaan pariin ensimmäiseen viikkoon, kun olin täällä asunut. Ei minulla ollut vielä oikein paikkaakaan, johon asettua pidemmäksi aikaa, saatika töitä, mutta jokin oli tuonut minut Liekkijärvelle. Kunhan vain löytäisin sen, kaikki varmasti selkeytyisi hetkessä.

Oikeastaan ainut asia jonka olin saanut aikaan, tai jotain jossa oli järkeä, oli yhteydenotto Liekkijärven puhutuimpaan talliin Seppeleeseen. En oikeastaan ollut edes ajatellut asioita loppuun asti ja olin jäänyt puhelimessa sanattomaksi, kun Anneksi itsensä esitellyt nainen oli soittanut perään ja ilmoittanut, että tallilta voisi löytyä minulle hieman hitaasti lämpeävää haastetta. Sen haasteen nimi oli Kössi. Cosini oli kuulemma tanskalainen puoliverinen ruuna, joka ei pitänyt kenestäkään ja oirehti ihan omalla tavallaan, ettei tylsää sen kanssa tulisi sitten ikinä. Jonkinlaista yhteenkuuluvuutta tunsin tätä esittelyä kohtaan, että mun oli vain suostuttava. Kun joku olisi kuvannut minua, jos ei laskettu sitä mukaan, että tämä Kössi oli myös muodoiltaan hieman kyseenalainen ja minä olin ainakin kovin tietoinen siitä miltä näytin.

Ennen Seppeleestä tullutta puhelua en ollut edes varma, olisinko jäänyt Liekkijärvelle tunnustelemaan minkälainen meno täällä todellisuudessa oli. Minulle tuli kuitenkin nin hyvä tunne saamastani soitosta, että päätin hetkeksi pysähtyä paikoilleni ja katsoa, jos tästä tulisi jotain. Ehkä. Kenties. Ehkä... kutitteli aivoissani mun istuessa autossa Seppeleen pihassa ja iloisen näköiset tallilaiset sai mut värähtämään jollain tapaa inhosta, etten tiennyt olisiko mulla kanttia lähteä tutustumaan edes talliin. Mun oli määrä etsiä käsiini joko Elli tai Kasper tai Daniel tai Krister tai Piritta, mahdollisesti Anne jos hän olisi paikalla, eikä minulla ollut hajuakaan ketä kyseiset henkilöt sitten olivat. Olisin ehkä mieluusti pitänytkin asian näin.

Itsepä olin soppani keittänyt. Tallia lähestyessä sormet ristissä rukoilin, ettei ison tallin hoitajakaarti ollut täynnä selkäänpuukottavia akkoja. Ettei mun tarvitsisi sotkeutua mihinkään juorujen kuolettavaan verkostoon tai mihinkään muuhunkaan liian naiselliseen tai pinnalliseen. Realistisesti, olin kuitenkin ratsastuskoulussa, joka oli täynnä hoitajatyttöjä ja tämä oli väkisinkin edessä. 
- Sä et ole ennen käynyt täällä, minua muutaman pään lyhyempi tummahko poika tuijotti silmät sirillä ja kädet lanteilla.
- En ole käynyt täällä ennen, myönsin. Jotenkin tuon pienen pojan olemus oli varsin huvittava.
- Mitä sä sitten teet täällä?
- Tulin katsomaan Kössiä.
- Ootko sen uus hoitaja? Se ei tykkää ihmisistä.
- Ei se haittaa, kun en mäkään tykkää, virnistin.
- Aa no hyvä sitten, mä näytän sulle missä Kössi on, mä oon Jason, Alexin melkeen omistaja. Se on englannin täysverinen ja entinen laukkahevonen, mutta nyt se on koulutettu ratsuksi ja alan kisaamaan sillä.
- Aha.. Sepä hienoa, mä olen Linoy, myhähdin ja mietin kuka hullu oli päästänyt risua lyhyemmän kääpiön entisen laukkurin selkään, knu hevoset olivat valmiiksi jo arvaamattomia.

Niin mä olin tehnyt tallilla ensimmäisen tuttavuuteni, sen nimi oli Jason, alakouluikäinen poika joka kulki tallilla kun olisi omistanut sen. Jason moikkasi kaikki ryhdikkäästi ja hymyillen, mun varjostaessa pojan perässä, kun muhun luotiin outoja katseita ja sitten se supina alkoi. Kylmät väreet saivat mun selkärangan nykimään pahasti, mutta tätä olisi tiedossa.
- Tässä on Kössi, Jason julisti mulle juhlallisesti ja ojensi kätensä mustaa takapuolta päin.
- Kiva.
- Se menee tänään kahdella vikalla senioritunnilla, niin voit vaikka jäädä seuraamaan miten sillä sujuu. Ne on severan hyviä ratsastajia, että ne osaa laittaa Kössin ite kuntoon, mutta näkisit miten se käyttäytyy, Jason selosti mulle.
- Sähän kuulostat jo ihan Annelta, punahiuksinen nainen tyrskähti meidän vieressä.
- Joo ja tässä on Elli, se avustaa täällä. Ole onnellinen, että se selittää tulle tallin juttuja, jos Kasper ois osunu sulle, se ois ollu ankeuden huippu, se on tosi pahalla tuulella ja Daniel on sitten varattu. Samoin Krister, Jason täsmensi.
- Siinä suhteessa ei hätää, naurahdin kuivasti.
- Okei aattelin vaan kun oot ton näkönen, Jason kohautti olkiaan.
- Minkä näkönen? 
- No.... Kaunis? Jason hymyili viekkaasti mulle.
- Ja Jason menee nyt laittamaan sen Alexin kuntoon ja suuntaa sinne kentälle, eikä taas iske vanhempia tyttöjä, Elli tuuppasi kevyesti Jasonin liikkeelle, joka suuntasi sitten omille teilleen. Minä tuijotin pienen yliitsevarman pienen pojan perään luukku auki. Yrittikö se tosiaan juuri iskeä itseään yli kymmentä vuotta vanhempaa naista, mihin tämä maailma oli mennyt.

- Jason nyt on hieman pikkuvanha nuori mies ja hauska, Elli hymähti. - Kössi on siis tässä ja sitten aivan toista luokkaa. Sen kanssa toimiminen on toisinaan hieman hankalaa, kun se potkii ja irvistelee, voi yrittää purra. Liiskailee seinään, potkii kentällä muita ja painaa kuolaimelle jos saa mahiksen. Raskas siis kaikinpuolin, mutta sen toinen puoli on varsin kaunis ja herttainen, kun sen vaan haluaa nähdä.
- Kyllä mä uskon, että se herttainen puoli löydetään, nyökkäsin.
- Kaapit on oleskeluhuonetta ensin, kun kävelet noi rappuset ylös, sieltä löytyy sulle kaappi ja jos kaipaas sen käytössä apua, hoitajat auttaa varmasti mielellään. Satulahuoneesta löytyy kaikki varusteet ja onko hoitajien säännöt sulle jo tutut? 
- Juu on joo tai tutustuin niihin jo, nyökkäsin taas ja katselin Kössin suurta mustaa takapuolta, muuta hevosesta ei sitten näkynytkään.

- Kössillä alkaa kohta tunti, joten Jason oli siitä ihan oikeassa, että voisit tulla seuraamaan vaikka tunteja niin näet miltä hevonen ylipäätään näyttää, kun nyt se taas esittelee tota parhainta puoltaan, Elli lopetti selityksensä, enkä mä vieläkään saanut muuta kuin nyökättyä vastaukseksi. Sitten alkoi tuntilaisten rysäys, kun kaikki raahasivat varusteet karsinoiden eteen ja pujahtivat hoitamaan hevosia. Pääsin heti ensimmäiseksi tutustumaan Kössin kellertäviin hampaisiin, kun se samantien irvisti ratsastajilleen. Siiten se polki jalkaansa mielenosoituksena ja kolautti muutamaan otteeseen takajalat seinään. Tiedossa näkyi siis olevan mielenkiintoisia hetkiä mielenkiintoisen hevosen kanssa. Toisaalta jotain tämän kaltaista haastetta ehkä itselleni olin kaivannut.

Jätin hetkeksi ratsastajan ja Kössin ihan keskenään puntaroimaan selvittiinkö tilanteesta hengissä vai ei. Tuntui niin typerältä norkoilla karsinalla katsomassa jonkun hoitamista. Ajan kuluksi kurkin karsinoihin sisään, sillä en ollut pitkälti yhtään tietoinen siitä minkälaisia hevosia tallilta ylipäätään löytyi. Oli pilkullista kiltti ja pilkullista ilkeää, oli shetlanninponeja ja aitasta löytyi muutama karvainen suomenhevonen. Tunnelmallinen tall oli suuresta kävijämäärästä huolimatta. Eikä kukaan onneksi tunkenut iholle, vaan sain tutkia uteliaasti paikkoja rauhassa.

Vasta kun päädyin kaappien luokse tutkimaan mitäänsanomatonta uutta kaappiani, tunsin polttavia katseita selässäni muutaman. Ilmeisesti uudesta hoitajasta ei juorut olleet ehtineet päästä liikkeelle, mutta nythän oli sitten senkin pakon aika alkaa. Toinen tytöistä kuitenkin jatkoi mitään sanomatta matkaansa alakertaan, kun toinen jäi vaihtamaan tallivaatteita pois päältä.
- Sä taidat olla Kössin uusi hoitaja? tyttö kuitenkin lipsautti suustaan, muttei oikein luonut katsetta minuun päin.
- Joo, hymähdin.
- Kiva. Mä omistan täältä sen vuoniksen ja oon siis Pipsa, jos joskus kaipaat jotain apua tai jotain, Pipsaksi esittäytynyt hymähti ja ponnahti ylös penkistä.
- Joo kiitti, kai, oon siis Linoy, virnistin ja suljin kaappini oven. Avaimet laitoin talteen ja heilautin kättä rauhallisen näköiselle Pipsalle. Ehkä ei ollut huono idea seurata ensiksi Kössin tunteja, siinähän saisi sen möhkäleen luonteesta enemmän irti, kuin jos hevosen karsinaan pomppaisi heti syötäväksi. 

Ei Kössi okeastaan niin hirveältä näyttänyt päivänvalossa, kun olin jotenkin odottanut. Se oli kieltämättä leveyssuuntaan suhteellisen iso ja vähän ankean näköinen, mutta tunnin alkaessa se tuntui jotenkin valpastuvan. Ratsastaja oli suhteellisen taitava ja sai hieman kankean ruunan kanssa heti toimivan tahdin. En olettanutkaan, että ratsastuskoulussa ihan läpimätiä hevosia olisi, mutta Kössin irvistelevän kuoren alta tuntui kuoriutuvan astetta reippaampi hevonen. Sen ravi oli tahdikasta ja reipasta, vaikka käännöksissä ja ympyröissä se ei meinannu taipua millään vaan yritti kaatua. Selkeä lintsari, jos siihen saisi vain mahdollisuuden. Minun silmääni siis ihan huippuyksilö.

- Piritta on kyllä hyvä opettaja, tuut tykkäämään sen tunneista, joku tyttö yhtäkkiä katsoi minuun päin ja hymyili aurinkoiseti. Mun naama vääntyi hämmennyksestä ja vilkaisin varmuudeksi taakseni, jotta olisin varma, että se olin minä jolle puhuttiin.
- Ai.. Toivotaan näin, nyökkäsin.
- Mä olen Tuulia, hoidan Huiskaa, sitä vaaleaa suomenhevostammaa ja tässä on Adalind eli Ada, se on Soltun, yhen suokin sponsoriratsastaja, sama blondi esiteli itsensä ja kaverinsa. Minä taioin hymyn kasvoilleni, sellaisen oudon.
- Linoy, Kössin uusi hoitaja, totesin ja maistelin sanoja suussani. Tosiaan, olin nyt yksi näistä tallilaisista tavallaan. Kössin hoitaja. Kuinka sairasta, mutta nimeni toistamista saisin harrastaa ainakin vielä muutaman viikon, ennen kuin minut jätettäisiin rauhaan edes jollain tapaa. Ei tämä kyllä mun salapoliisietsinnöille hyvää tekisi, tämä tallilaisuus nimittäin.

Linoy

[Linoy]

Toinen

Perhana että mua paleli. Ei ulkona ollut edes sietämättömän kylmä, mutta ihan periaatteesta mä tärisin mulle osoitetussa piilossa röökillä, ettei se häiritsisi tallin asiakkaita tai hevosia. Mun kanssa hetken oli täällä tummahiuksinen mies, joka kuulemma opetti täällä Seppeleessä. Olin suosiolla jättänyt tuttavallisen etäisyyden tähän tyyppiin ja pysyin omassa rauhassa. Olin viime viikonloppuna tämän kaverin kaveriporukkaan törmännyt paikallisessa kapakassa ja js hän oli yhtään ystäviensä kaltainen, hän olisi idiootti. Mulla ei ollut intressejä tutustua idiootteihin tai ylipäätään kehenkään. En edes tiennyt olinko jäämässä tai lähdössä. Olin kuitenkin viihtynyt Liekkijärven Saara mummon majatalossa ja pari viikkoa ja mun etsinnät eivät olleet tuottaneet tulosta. Tai enhän mä ollut tehnyt muuta kun pommittanut facebookissa, jossa se juntti ei koskaan käynyt.

Niin. Olin tullut Liekkijärvelle aikalailla sen takia koska mulla ei ollut missään mitään. Ei ollut koulua tai töitä tai kotia, eikä enää vanhaa numeroakaan kun puhelin oli vilin Helsinki reissun aikana jäänyt ikävästi metron alle. Niiltä raiteilta ei kutitellut käydä sitä parkaa hakematta, ei vaikka promilleja taisi päässä olla enemmän kun mulla painoa koko kehossa. Olin siis tyhjän päällä ja ainut pysyvä asia mun elämässä oli tullut Liekkijärvelle ja kadonnut sitten omaan elämäänsä. Oli mulla kuitenkin ollut hyvää tekemistä viime viikot, olin lojunut Seppeleessä Kössin kanssa kaikki päivät ja ajanut tallin omistajat ja Ellin todennäköisesti hulluksi, kun olen ollut joka välissä tarjoamassa apua. Sitä nyrpeän näköistä työntekijää en ollut edes lähestynyt. Punapää näytti siltä ettei sosiaalisoiminen ollut hänen lempihommaansa ja se passasi mulle.

Muutama kiva tallilainen kuitenkin tallilta löytyi. Oli ehkä meikäläisen ikäinen punapää, joka moikkasi aina iloisesti. Samoin oli Pipsa, jonka kanssa olin vaihtanut tervehdykset. Suvi, blondi neitokainen joka tuli ystävänsä Adan kanssa juttelemaan aina törmätessä mukavia. Ei liian tungettelevasti, joten ei tarvinnut tuntea itseään turhan sosiaalisesti retardiksi. Muille olin ainakin tähän mennessä saanut olla aikalailla kuin ilmaa. Niin kävi, kun vältteli oleskeluhuonetta, johon kaikki tuntuivat kokoontuvan päivittäin suorittamaan tallilaisten pakollista juoruamista.

Ei tallilaiset olleet ainoita jotka kohtelivat minua kuin ilmaa. Ei Kössikään sen erikoisemmin mun olemassaoloa ollut arvostanut, vaan minua odotti joka kerta musta takapuoli. Päätä ei löytynyt kuin väkisin karsinasta kaivamalla ja koko talli oli niin kiireinen, että tähän asti olin tyytynyt hienoisen hoitajan rooliin. Seurasin tunteja ja hoitajia jotka ratsastivat hoidokeillaan. Autoin ratsastajia laittamaan kiukkuisen ystäväni kuntoon tunnille, jos he apua kaipasivat ja hoidin pesut ja muut tuntien jälkeen, jotta Kössillä olisi hyvä olla iltaruokien aikaan. Ei sellaiselta mörrimöykyltä saanut kiitosta tai mitään, mutta täysin toimettomana ja kodittomana mulla ei ollut parempaakaan tekemistä.

Kössi oli kuitenkin osoittautunut hauskaksi kaveriksi. Se osoitti mielipiteensä suoraan. Hampaat kalisi ja narskui, kun se oli tyytymätön. Se paiskoi jalkojaan maahan, kun joku tuntui epämukavalta ja mukava kylmä syksyilma oli saanut siihen vähän uutta virettä, sillä se veteli ratsastajia halutessaan nenästä kuusi nolla. Ei sellaisen massiivisen hevosen kanssa kauheasti ollut tehtävissä, mutta sivusta seuraajana oli yllättävän hauska katsoa miten opettaja karjui, Kössi riehui ja ratsastaja roikkui selässä ja teki parhaansa. Tiesinhän että ne samat ongelmat oli tiedossa meikäläisellä, kunhan sen hirviön selkään itse vain uskaltaisin nousta. Ehkä joskus tulevaisuudessa, kun olisi aika ja Kössi vähän paremmalla tuulella. En edes muistanut milloin olisin viimeksi hevosen selässä istunut.

Jos ei otettu huomioon sitä, että mulla alkoi olemaan rahatkin suhteellisen loppu. Se tarkoitti sitä ettei kohta ollut tiedossa majatalon huonetta ta ruokaa, mutta mitäpä sitä turhia huolehtimaan. Kyllä mä työpaikan keksisin, samaten kaiken muunkin, kunhan vain ryhdistäytyisin, enkä rypisi Seppeleen nurkissa kiusaamassa Kössiä ja kaikkia ketä ikinä kehtasin vain lähenstyä. 
- Hei, mä nielaisin kun hilpasin ohi jonkun ihme pojan ohi, joka tuntui palloilevan ruunikon tamman kanssa Seppeleessä usein.
- Öööö moi? se tuntui saavan sydärin kun avasin suuni.
- Tiedätkö tai tunnetko Andreita? mä pamautin kysymyksen sille päin kasvoja.
- Siis ööööööö... se kyllä käy täällä Seppeleessä ja hoitaa Rottaa, poika totesi melkein änkyttäen. Pyöräytin silmiä ja hymyilin sitten ystävällisesti, niin ystävällisesti kun mun irvistys osasi vain näyttää.
- Kiitos.

Se ei vaatinut kuin hetken työtä, vain sen että mä avasin suuni. Sain tietää että mun etsimäni pirulainen kävi täällä, Seppeleessä, pirun heppapoika. Mua nauratti ja oikeastaan mun vatsassa lehahti sellaisia mustia kieroutuneita perhosia. Se kusipää jota olin etsinyt kaksi viikkoa täältä pienestä maalaiskylästä, oli tallilla juuri nytkin. Enkä mä ollut törmännyt siihen, en kertaakaan. Palapelinpalaset loksahtivat paikoilleen, kun mä katselin parkkipaikalla seisovaa bemaria, se oli täällä nyt. Andrei oli ollut täällä muutamana päivänä samaan aikaan kun minä, mutta mä olin onnistunut ohittamaan sen täydellisesti. Miten sellasta pelleä olisi voinut edes ohittaa. Ihan miten vaan, mä päätin heittää sille haasteen. Sen oli etsittävä mut. Mä painoin punaisella huulipunallani suudelman sen huurteiseen takaikkunaan ja raapustin kynnellä "L was here". Se sekoaisi ja etsisi mut käsiinsä, piiloutuisimpa vaikka kallioilta löytyvään luolaan.

Linoy

[Anne]

Jatko II lokakuussa 2016



Pyry ja Kössi jatko II-tunnilla.
Spessu Pyrylle!

[Linoy]

Kolmas

Olin edistynyt elämässäni Liekkijärvellä vimeaikoina huimasti. Eikä kyse ollut siitä, etteikö minulla olisi ollut vaihtoehtoja. Oli pakko. Olin vihdoin löytänyt parhaan ystäväni Andrein, jota alun perin olinkin tullut tänne etsimään. Hän oli majoittanut minut valmistuvaan itäsiipeensä, joten majapaikasta ei ollut valittamista. Olin kuitenkin vältellyt hänen ja uuden tyttöystävän seuraa parhaani mukaan, sillä blondi tyttö ei tuntunut suhtautuvan olemassa olooni kauhean lämpimästi. Ehkä olimme punahiuksisen paviaanin kanssa liian läheisiä. Tai sitten Inkeriksi osoittautunut Seppeleläinen oli vain hieman epävarma itsestään.

Myös työt olivat sopineet elämänkuvani, kun Andrei otti minut töihin. Siellä olin päässyt tutustumaan ehkä Liekkiärven erinomaisimpaan henkilöön Mikaelaan, joka oli vastuussa meidän työvuoroista. Hän oli niin hilpeä ja kieroutunut mieleltään, että musta huumori oli osottautunut meitä yhdistäväksi tekijäksi. Toisaalta ajatus siitä, että kaikki tähän mennessä elämääni jollain tavalla astunet henkilöt liittyivät jotenkin Seppeleeseen, arvelutti minua. Jop kapakan kanta asiakas Artsi osoittautui hevosmieheksi ja oli jossain tekemisissä Seppeleläisten kanssa. Liekkijärvi oli selkeästi jonkinlainen erittäin kieroon kasvanut tiivis yhteisö, jonk keskiössä eli Seppele.

Kapakassa töitä tehtiin iltaisin, joten Kössin kanssa työskentely oli mahdollistunut päivisin. Olinhan minä alustvasti udellut päiviksi hieman työtä itselleni, jotta minulla olisi mahdollisuus rahoitta kallis vaatemakuni, mutta se olisi edessä vasta jonkun hetkisen kuluttua. Tallihommat olivat olleet minulle niin luontaista hommaa jo vuosia, että olin jopa hieman lähentynyt äreän tallityöntekijä Kasperin kanssa, kun olin päästänyt häntä usein vapaalle ja tehnyt työt häne puolestaan. Kysymys ei ollut pelkästään siitä, että se oli luontaista ja hauskaa vaan olin itseasiassa myös punapäistä kiukkupussia puolet nopeampi hommissa.

Minulle jäi siis paljon luppoaikaa Kössin kanssa ja ne päivät kun ruuna jolkotti tunneilla, ei tallilta oikein löytynyt mitään tekemistä. Olin myös onnistunut välttelemään liiallista sosiaalisuutta, vaikka viikot tallilla olivat opettamaan minut tunnistamaan jokaisen hoitajan ja hevosen omistajan nimeltä. Andrein kanssa en edelleenkään ollut suostunut tulemaan tallille yhtä matkaa tai hengailemaan, sillä minulla oli ylpeyteni, enkä kestänyt äijän jatkuvaa flirttailua ja lirkuttelua kaikelle mahdolliselle joka sattui hengittämään. Mahtoi ärsyttää myös sitä tyttöystävää. Andrein onneksi äijä näytti kun suoraan Venäjän vaarallisimmasta vankilasta tulleelta, joten harva uskalsi hänen jutuilleen lämmetä.

Kössin ulkomuoto ja vastaanottavainen persoona eivät kauas jääneet jättimäisen kokoisesta ystävästäni. Se oli yhtä massakas ja äreä tyyppi, eikä ruuna ollut muuttanut asennettaan mihinkään suuntaan sitten ensitapaamisen. Kössi näytti joka kerta yhtä tuskastuneelta kun joku lähestyi sen karsinaa ja ilman painostamista ruunasta ei ollut koskaan näkyvissä mitään muuta kuin suuri vihainen musta takapuoli. Olimme onnistuneet ottamaan yhteen nyt karsinassa ainakin seitsemästi ja siitä muistutti muutava mojova mustelma reidessä ja käsivarressa. Tarhasta tullessa ruuna oli päättänyt pelästyä välähtävää valoa tallin suunnalta ja keulia kuin mikäkin musta hurja orhi, jolloin olin roikkunut riimunnarussa mukana menossa täydellä sydämellä.

Sellaista minulla oli ollut aina niin rauhallisen, mutta äkäisen Kössin kanssa. Luonteemme sopivat yhteen kun valettu ja siksi olin tähän päivään mennessä yrittänyt siirtää ratsastusta aina seuraavaan kertaan. Pieni tihkuttava veden ja lumen sekainen sade oli saanut minut kuitenkin innostumaan ajatuksesta lyhyestä maastoretkestä ja viime viikkoisten keulimiskokemusten jälkeen päätin hoitaa retken selästä käsin. Kössi oli hoidettu ja loimitettu ja valmiina lähtöön, mutta ajatus siitä, että minun pitäisi pyytää joku mukaan reissulle, ahdisti ja vitutti kirjaimellisesti.

- Jos sä olet menossa maastoon köpöttelemään, niin voisin lähteä vielä Siken kanssa mukaan jos haluat, me oltiin just treenaamassa, mutta kunnon jäähdytteli tekis tälle jäykkikselle tähän hätään ihan hyvää, Pipsa pysähtyi mun eteen Siken kanssa minun pyöriessä ahdistuneena tallin käytäviä pitkin.
- Sä luit mun ajatukset, henkäisin helpottuneena.
- Sä et ole ainut uusi päämäärättömänä vaeltava hoitaja joka on kaivannut ohjausta, Pipsa hymyili ystävällisesti.
- Salma voi varmasti tulla mukaan!
- Ai sen Bonnien ratsastaja, varmistelin. 
- Joo, nähdään ihan kohta tossa pihalla niin tulee sullekin Seppeleen tilat paremmin tutuiksi. Kyllä sä tänne kotiudut, kunhan vaan uskallat tutustua ihmisiin, Pipsa höpisi ja nielaisin kääntyessäni Kössin karsinalle. Kun se ihmisistä etäisyyden pitäminen oli juuri nimenomaan se mun suunnitelma. Ehkä mun pitäisi ottaa naamalleni sellainen samanlainen nyrpeä ilme kun tallityöntekijä Kasperilla tai sillä toisella miehellä Danielilla kun sillä oli silkkihansikas rutussa. Niin sitä todennäköisesti säästyisi ehkä turhalta draamalta.

Linoy

[Linoy]

Neljäs

Andrei kävi Rotan häntää keskittyneesti läpi takku takulta. Hän näytti jopa turhan keskittyneeltä ja turhautuneelta, että tiesin jonkun olevan vialla ja pahasti. Nämä oli niitä hetkiä kuin tiesin hänen saaneen tarpeekseen kaikesta. Ettei hän ollut täällä vapaaehtoisesti. Sen näki lihasten värähtelyist' käsivarsissa, että hän olisi ennemmin hakannut säkkiä kun hienovaraisesti näplännyt karvaista eläintä, joka vaati hellää ja ymmärtäväistä otetta. Olin unohtanut Kössin seisoman käytävään ihan yksikseen, eikä sitä tuntunut haittaavan yhtään, etten ollut kajonnut siihen sormellakaan. Se nuokkui takanani minun seuratessa epämukavasti liikehtien ystäväni toimia. 
- Sun kannattaisi varmaan hankkia täältä tallilta jotain muita kavereita kun minä, mies totesi ja antoi Rotan hännän liukua taas vapaaksi. Rotta huiskautti häntäänsä helpottuneena.
- Toi kuulostaa siltä, että sä olet lopettamassa, kohautin olkiani ja käännyin Kössin puoleen. Musta ruuna painoi samantien korvat luimuun ja ilmoitti, etten ollut tervetullut sen lähelle. Ehkä se myös aisti minun epämukavan oloni, pyörin nahoissani. Oli syytäkin silloin kuin punapäinen ystäväni oli niin vihainen, että hän oli vain hiljaa. - Älä anna Inkerin tempauksen päästä sun ihon alle.

- Ei se sitä ole. En mä tyhmä ole, kyllä mä tiesin ettei siitä tule yhtään mitään. Se tyttö ei ollut valmis siihen mitä elämä todellisuudessa on, Andrei totesi hetken hiljaisuuden jälkeen ja pamautti samalla harjapakin kiinni saaden molemmat käytävällä seisovat hevoset hätkähtämään. Kyllähän se oli käynyt miehen tunteisiin, mutta ei niin pahasti kuin olin kuvitellut. Silti tunsin Inkeriä kohtaan jotain saman sukupuolen tarvetta puolustaa hänen sekopäisiä valintojaan.
- Sä et kyllä antanut Inkerille edes mahdollisuutta nähdä mitä sä todellisuudessa olet, tokaisin ja ärsyyntynyt ystäväni oli taas aavistuksen ärsyyntyneempi. Mittaluokassa nollasta tuhanteen se oli jotain tuhannen ja kolmensadan luokkaa. 
- Ja mistä lähtien sun mielestä ylikonstaapelin tyttäreen? toinen naurahti ja kuulosti niin pirun naiivilta. Mistä lähtien lojaalisuus mitattiin vanhemmista. Päätin olla vastaamatta Andrein typerään kysymykseen yhtään mitään ja hipelöit Kössin harjaa hajamielisen näköisenä välttääkseni koko keskustelun.
- Sä olet niin läpinäkyvä ämmä noiden sun "en kuule" esiintymisien kanssa, toinen tuhahti.

En pitänyt siitä, että edelleenkään kaikkien näiden vuosien jälkeen kukaan kuvitteli saavansa luvan kutsua minua halventavilla nimillä. Siksi nappasin Kössin mukaani ja tuohtuneena poistuin koko tallirakennuksesta välttääkseni tappelemasta Andrein kanssa. Se nimittäin usein sisälsi paljon huutoa ja reikiä seinissä. En pelännyt enkä juossut karkuun, niin kuin Andrein naisilla oli yleensä tapana ja se tuntui olevan miehestä kovin sietämätöntä. se teki meidän väleistä spesiaalin. Jokainen itsehillinnän täydellisen puutteen omaava ihminen tarvitsi ulkoisen itsehillinnän. Niin kuin minua.. ja paistinpannun. Oli epäterveellistä olla edes hevosten lähellä näin kiukustuneena, mutta olo kyllä helpottui mitä kauemmas pääsimme Kössin kanssa ystäväni ankeasta läheisyydestä. 

Aurinkoinen talvipäivä taisi olla meidän molempien mieleen. Minun ja Kössin. Ei ollut kylmää pakkastuulta, vaan ainut ääni jota metsätiellä kuului oli ajoittainen lintujen viserrys ja lumi joka narskui jalkojeni alla. Kössi pörisi vieressäni rentoutuneen oloisena, ehkä sekin nautti siitä, että tänään se välttyisi työnteolta ja saisi ottaa ihan rennosti. Pidin siitä kuinka rauhallista Liekkijärvellä oli. Elämää täältä löytyi ehkä korkeintaan perjantaisin ja silloinkin suurimmat draamat aiheuttivat tutut tallitytöt tai pojat, joten mistään ei voinut jäädä paitsi, vaikka oli päättänyt olla ulkopuolinen. Jostain syystä olin päätynyt hienoisessa humalassa muutama viikonloppu sitten (eli viime viikonloppuna) keskustelemaan Seppeleen ankean tallipojan ja hänen ystävänsä kanssa baarissa pilkun kolkuttaessa baarin lampuissa. Se oli jo Liekkijärveen tutustumisen kannalta erittäin avartava kokemus. Sellainen toki, jonka olisi myös hyvin voinut jättää väliin.

Senkin illan jälkeen olimme tulleet Andrein kanssa samaan aikaan kotiin. Mies oli taas painunut omille ristiretkilleen niin kuin lähes joka ilta ja tiesin hänen touhuavan jotain selkäni takana. Ehkä hän häpesi kertoa sitä tai pelkäsi reaktiotani, mutta annoin epäilyksen vain lentää ulos ikkunasta ja antaa hänen touhuta rauhassa mitä halusi. Hän sai vain olla varma siitä, että tällä kertaa en pelastaisi häntä mistään pulasta, jos sellaisia itselleen aiheutti. Olin tullut tähän pieneen kylään rakentamaan parempaa elämää ja uskoin hänen haluavan samaa. En voinut antaa hänen tulla oman onneni tielle. En varsinkaan nyt kun olin saanut hoitohevosen ja kaksi työpaikkaa päällekkäin. Minun elämääni se kuulosti jo aikamoiselta kukoistukselta. 

Toista työpaikkaa en ollut vielä aloittanut, mutta baarissa iltaisin työskentely oli tullut jo tutuksi ja toimi mukavalla rutiinilla sekä hyvillä mielin. Pienessä kunnassa oli se positiivinen puoli, että uusia kasvoja näkyi harvoin ja tutustuessa myös kunnioitus asiakkaan ja asiakaspalvelijan välillä syntyi nopeasti. Sitten oli Kössi, musta ja karvainen synkeä ystäväni, joka ei koskaan ilahtunut saapumisestani. Nyt päivien ollessa täysin vapaita hän oli saanut täydellisen huomioni ja olin jaksanut jopa käydä iltapäivisin auttamassa tuntiratsastajia puhvelin kanssa. Vaikka se ei ollut minulle mitenkään mieluista hommaa. 
- Sä olet kyllä mun sellanen ihana mussu, totesin Kössillle, joka tallusteli vierelläni rauhassa. Nyt se ei edes pistänyt pahakseen, kun rapsutin sitä hieman poskesta ja liukutin käteni turvan alle. Silloin ruuna vilkaisi mua kun rikoskumppani ja nappasi kädessäni olleen porkkanan parempiin suihin.

Kössi oli mahtava tyyppi, Seppeleessä pidin myös kovasti mukavasta ja lämminhenkisestä henkilökunnasta. Myös tytöt Tuulia ja Adalind olivat osoittautuneet ihan hauskaksi talliseuraksi silloin kun piti sosialisoida jonkun kanssa. Salma nimisen naisen ja hänen sponsoriponinsa kanssa sai taas treenata rauhassa, ilman että siitä piti luoda sen ihmeellisempää kanssakäymistä. Se sopi minulle paremmin kuin hyvin, kyllähän minä sitä Pipsaakin moikkasin, enkä koskaan voinut olla hemmottelematta hänen vuonohevostaan Sikkeä, sillä jostain syystä hevonen osui suoraan johonkin lämpimään kohtaan sydämesäni. Olin siis edistynyt hienosti normaaliudesta kertovan kirjan mukaan. 

Minä ja musta uljas hieman epämuodostunut ratsuni havahdimme unelmistamme, kun viereiseltä metsäreitiltä kuului rapinaa. Polulta meidän kulkemalle tielle ilmestyi kaksi ratsukkoa, toisen tunsinkin. Mikaela teki usein töissä vuoroja samaan aikaan kuin minä ja juttelimme jonkun verran. Hän istui ilmeisesti nyt sitten paljon puhutun oman hevosensa Lusmun selässä. Toinen ratsastajista oli kyllä Seppeleestä tuttu poika, se englanninkielinen ja hänen kaunis puoliverisensa Harry. Loin nätin hymyn kasvoilleni heidät kohdatessani. Kössi taas näytti ennemmin siltä, että olisi mielummin viihtynyt omissa oloissaan koko loppumatkan.
- Hei Linoy, me käytiin juuri tuolla pellolla kokeilemassa laukkaamista. Vitsi lumi on kyllä niin paksua ja sitä on niin paljon, ettei me meinattu päästä edes eteenpäin, Mikaela nauroi suomenhevosen selästä, joka pörisi Kössille kuin haasteen asettaneena. Taas miehisiä kohtaamisia ja kukkoilua, jota me naiset tuskin ymmärtäisimme koskaan.
- EI kyllä tulisi Kössin kanssa mieleenkään lähteä kokeilemaan, hymähdin hieman.
- Älä nyt. Ens kerralla lähet vaikka mukaan, en oo ees vissiin kertaakaan nähny että ratsastaisit Kössillä, Mikaelan ääni kuulosti aina niin iloiselta ja pirteältä, että hän tuntui levittävän onnellisuuden signaaleja joka suuntaan. Se oli outoa, mutta hauska piirre ihmisissä.
- Elli kyllä on mulle tokaisuut että mun pitäisi ratsastaa Kössillä, mutta ei mulla mikään kiire, kohautin olkiani. En vain vieläkään mennyt takuuseen siitä että olinko pahasti ruosteessa rasastukseni kanssa enkä uskaltanut koetella onneani kovin usein.

- Ei saa olla tylsä, tässä on muuten sun tallitoveri Robert, ette ole koskaan sanonut moi niin hoidetaan nyt esittely, Mikaela pölisi ja jatkoimme sanattomalla sopimuksella matkaa.
- Heip, totesin hiljaa toisen katsellessa mua hieman epämääräisen epäilevällä katseella.
- Hey, blondi totesi.
- Hienoa, nyt me voidaan mennä sitten samaa matkaa takaisin talliin, Mikaela hymyili, miten muuten Andrei on ottanut sen? Tiedät kyllä.
- Ei kauhean hyvin... Tai no yllättävän hyvin, ehkä Inkeri esti sitä tekemästä tyhmiä ja nyt ollaan takasin lähtöpisteessä idiootti, mutta kyllä se siitä vielä. Olihan se vähän naiivia ajatella, että kukaan kestäisi niitä sen mielialan vaihteluita, varsinkaan kukaan kokematon, kohautin olkiani.
- No mutta onneksi Andreilla on kaks matamia jotka pitää sen aisoissa, eikö? Mikala hymyili ja Robert vilkaisi meitä molempia vähän oudosti. Tai no, jos olisin muistuttanut vähänkään enemmän normaalia ihmisiä, olisin minäkin seurannut tällaista keskustelua hieman kulmakarvat koholla. Toivottavasti tämä ei ollut mikään lopullinen tuomio, oltiinhan me kaikki omalla tavalla erikoisia. Aikuisten ihmisten pitäisi hyväksyä kaikki omana itsenään. Eikö se niin mennyt? Vai kuvittelinko omiani? Ehkä olin vain turhan epäluuloinen kaikkia kohtaan.

Linoy

[Petra]

Ensimmäinen
01.03.2017

Pyyhkäisin hitaasti valuvan kyyneleen villapaitani reunukseen, kehon nytkähtäessä tahattomasti rajujen nyyhkäyksien mukana. Istuin yksin huoneessani valkoisella sohvalla, lämpimään vilttiin kääriytyneenä, viilentynyt kahvikuppi sohvan viereisellä olevalla pienellä pöydällä, lukulampun ja uuden dekkarin vieressä.

Kuoleman kadut, lähes tuhat sivuinen kirja, jota olin alkanut lukemaan eilen illalla ja jäänyt samontein koukkuun siihen. Lause lauseelta kirja kaappasi minut mukaansa yhä syvemmälle ja syvemmälle kirjan tapahtumiin, ettei lopulta edes päällä ollut tietokoneeni tuttu huminakaan tullut enää tajuntaani. Hiljaisuuden velloessa ympärilläni ja ahmiessani lauseita kirjan karheilta, vaniljan ja musteen sekaisen tuoksuisilta sivuilta, mä nukahdin. Se tuttu painajaismainen uni alkoi jälleen pyörittää raivokkaasti pelottavan räikeitä kuvia, niiden hyppiessä hyökkäävästi silmilleni ja repien mua yhä aggressiivisemmin mukaan unen painajaismaisempiin syövereihin. Se raastava kipu repi mua kahtia, huutoni kaikuessa loputtomille mustille seinille, antaen vastaukseksi vain loputonta kaiuntaa, joka muuttui hetken päästä ivallisen miehen nauruksi ja sitemmin naisen korvia särkeväksi kiljunnaksi.

Kuului suuri rysäys, raskasta hengitystä ja rohinaa, voivottelua, sireenien ääntä ja lopulta äärettömältä tuntuva hiljaisuus, kunnes kirkas valo repäisee mut hereille - takaisin todellisuuteen, takaisin elävien kirjoihin. Tai no ainakin silloin. Nyt kuitenkin huomaan herääväni joka aamuyö korvia särkevään huutooni, itkuun ja siihen, että olen hiestä märkä ja puristan nyrkkiäni yhteen rystyset valkoisina. Niin mä heräsin tälläkin kertaa, jääden nyyhkyttämään surkeana siihen paikkaan.

Huoneessa oli hämärää ja raskaalta tuntuva huoneilma sai minut kampeamaan ylös sohvalta ja avaamaan ikkunan. Hetkessä raikkaan viileä talvi-ilma alkoi vyörytä huoneeseeni ensin lattialle, sitten villasukkiin puettuihin jalkoihin ja lopulta paljaalle iholleni, saaden sen nousemaan kananlihalle. Aloin hytistä viileydestä, joten kiepsautin viltin ympärilleni ja kuuntelin hetken aikaa jossain kauempana sirkuttavia lintuja. Ne kuulostivat iloisilta vaikka todellisuudessa en tiennyt mitä ne siellä sirkuttivat. Ehkä tulevaa kevättä, nousevaa aamuaurinkoa, elämää ylipäätään? Aikani kuunneltua sirkutusta, huokaisin ja yritin hieroa väsymyksestä raskaista olkapäitäni, väkisin tulevan haukotuksen ravistellessa kehoani. Pyyhkäisin silmänurkkiani ja katsoin itseäni peilistä. Eilen illalla naamalle unohtuneet meikit olivat levinneet, hiukset olivat sekaisin ja takkuiset, käänsin katseeni pois. Näytin niin kurjalta, että mieleni teki paiskoa peili tuhannen säpäleiksi pitkin lattiaa, mutta tyydyin jälleen vain huokaisemaan.

Talo oli aavemaisen hiljainen, eikä edes huoneeni seinällä oleva kello tikittänyt. Se oli pysähtynyt vaikka vielä eilen se oli elänyt omaa elämäänsä. Katseeni alkoi vaeltelemaan sotkuiseksi mennyttä huonettani pitkin, seinässä repsottavaan tapettiin, valkoisiin silkkiverhoihin ja petaamattomaan sänkyyni, jonka reunalle lopulta istahdin. Tuntui että kannoin loputonta, rakasta ja tuskantäytteistä taakkaa hartioillani - ja niinhän minä tein. En osannut päästää irti. Äidin kuolema. En voinut hyväksyä vieläkään sitä, että yli vuosi sitten vain minä ja isä selvisimme vahingoittamattomina siitä karmivasta auto-onnettomuudesta ja äiti.. Jos sinä päivänä ei olisi ollut niin liukasta, eikä sitä hemmetin mutkaa ja jos vastaan ei olisi juuri silloin tullut sitä kuorma-autoa.. Huokaisin raskaasti. Muistan sen päivän kuin eilisen ja se toi väkisin kyyneleet silmiini kerta toisensa jälkeen. Edes terapia, jossa käyn edelleen - ei auta. Mikään ei auta, mikään ei tuo äitiäni enää takaisin, ei mikään. Niiskahdin ja yritin epätoivoisesti räpytellä kyyneleiden täyttämiä silmiäni.

Ovikello soi.

Se sai minut säpsähtämään, heräämään tästä loputtomasta noidankehästä, joka vain jatkui ja jatkui yksin ollessani kotona. Sydän tykyttäen pyyhkäisin huolimattomasti levinneitä meikkejä silmistäni ja askelsin nopeasti portaat alakertaan ovelle, jonka avasin vapisevin käsin. En nimittäin tiennyt lainkaan, että kuka siellä oli.

"¡Hola!" isä hymyili tervehtien ja pyyhälsi reippaasti ohitseni sisälle. "Mulla jäi avaimet kotiin, soitin siksi ovikelloa", hän jatkoi riisuen takkiaan. "Et ole käynyt tänään lainkaan ulkona?" isä tokaisi kysyvästi, ripustaen samalla takkinsa siististi naulakkoon ja pysähtyi sitten katsomaan minua päästä varpaisiin sekä huolestuneena, että vähän kärttyisenäkin. "¿Qué tal?"

Nielaisin.

"No, yo no tengo.." vastasin lähes äänettömästi ja suljin oven, sillä se oli jäänyt apposenauki ja mua alkoi jälleen palella. "Estoy bien."

"¿Por qué?" isä kysyi kulmat koholla, huolestuneiden ajatusryppyjen muodostuen hänen otsalleen.

Isä oli alkanut pikku hiljaa harmaantumaan vaikka hän onkin vasta neljänkymmenenkuuden. Harmahtavia hiuksia hapsotti tummanruskeiden hiusten seassa, jotka heilahtivat edes takaisin ruskeiden silmien yläpuolella. Muutenkin isä alkoi näyttämään vanhalta. Oikeasti vanhalta ja silti hän paiski töitä yötä päivää hikikarpalot otsalla, huolehti minusta, kuin pienestä avuttomasta lapsesta. Mua hävetti, hävetti niin paljon oma saamattomuus.

"Yo soy cansado", huokaisin. Tottahan se on, että olen väsynyt, jonka takia en yksinkertaisesti jaksa. Olen väsynyt kamppailemaan tätä surua vastaan, mutta toisaalta en kuitenkaan uskaltanut päästää irtikään. Jos tekisin niin, tuntuu kuin menettäisin viimeisetkin muiston rippeet äidistäni.

"Venir, kokkaan meille jotain hyvää", isä sanoi lempeämmin nähtyään synkäksi muuttuneen ilmeeni, ja viittoi minua sitten mukaansa keittiöön.

Seppele.

Muistin sen yllättäen syötyäni tuhdin aterian. Olo oli kepeä ja levollinen, kuten yleensä ruuan jälkeen. Makoilin olohuoneessa tv:tä katsellen vaikka sieltä ei tullutkaan mitään ihmeitä. Siitä oli vaan tullut tapa - tapa, joka sai minut ajattelemaan hetkeksi jotain muutakin ja sen vuoksi selailin kanavia hyvien ohjelmien toivossa. Lopulta turhauduin jatkuviin mainoksiin, joten nappasin IPhonen lattialta käsiini ja klikkailin itseni Seppeleen sivuille, sillä hoitajahaun tulokset olivat varmasti jo tulleet. Halusin palavasti tietää, oliko minut valittu Kössin hoitajaksi. Siinä muhkeassa puoliveriruunassa oli vain sitä jotain, joka sai minut uskomaan, että tulevaisuudessa on toivoa. Jotain, jonka takia pitäisi jaksaa ponnistella eteenpäin, olipa sitten miten vaikeaa tahansa. Ikävä hevosten pariin nimittäin vain kasvoi ja kasvoi. En ollut käynyt tallilla yli vuoteen ja nyt siihen tulisi muutos - pysyvä sellainen, jos minut olisi valittu.

Lähes ikuisuuden yhtenä viivana ollut suuni levisi leveään hymyyn, joka ei jäänyt isältäkään huomamatta. Hän katsoi minua kuin olisi nähnyt aaveen, siristellen silmiään, kuin ei olisi uskonut hymyäni oikeaksi. Mutta se oli; todellista, oikeaa ja aitoa hymyä.

"Mut valittiin hoitajaksi, Kössin hoitajaksi!" sopersin viimein. Olin maininnut joskus aiemmin isälleni, että hain Seppeleeseen hoitajaksi ja hän oli ollut siitä ihan haltioissaan, kun mainitsin ensimmäistä kertaa äidin kuoleman jälkeen sanan hevonen. Isä tiesi, että ne oli mulle tärkeitä, auttoivat jaksamaan, olivat ystäviä, kavereita, kuuntelijoita, joita minulla ei ollut isän lisäksi lainkaan. Olihan isä kuskannut minua innoissaan myös hoitajakurssillekin ja rohkaissut, kun aloin epäröidä autosta ulos nousemista.

"Enhorabuena", isä virnisti työpapereidensa lomasta valkoiset hampaat loistaen. Hän näytti siltä kuin olisi sanomassa jotain, mutta hiljeni pyöritellen puhtaan valkoisia, tekstinpeittämiä papereita levottomasti käsissään.

"Vietkö mut tallille?" kysyin. Tiesin, että isä olisi kysynyt pian samaa, ellen olisi ottanut asiaa itse esille. Kysymyksen jälkeen katsoin hetken aikaa isääni, ennen kuin katsahdin ikkunaan. Ulkona oli alkanut sataa kevyesti lunta, mutta se ei haitannut minua, sillä rakastan talvea yli kaiken. Kaikkea sitä puhtaanvalkoista lunta, talven tuoksua, lumen narskuntaa jalkojen alla, pakkasta - aivan kaikkea mitä talvessa olikaan. Jopa sitä ankaraa pimeyttä, joka sai aina vuodesta toiseen ihmisistä otteen, aiheuttaen heille lopulta talvimasennusta tai ainakin jotain sen tapaista.

"Sí", isä vastasi laskien paperipinon kädestään, napaten avaimet pöydältä ja lähtien sitten kävelemään eteistä kohti.

"Ei vielä", tokaisin. "Enhän mä tämän näköisenä voi lähteä ihmisten ilmoille!" jatkoin kireästi hymyillen. Olisivat varmaan katsoneet, että kukahanlie mielipuoli oli Seppeleen eksynyt, kun meikit on levinnyt niin, että näyttää kuin minulla olisi lyöty kumpikin silmä mustaksi ja tukkakin sojottaa takkuisena mihin sattuu, kuin variksenpelättimellä. Olisin varmasti säikäyttänyt nuoret tuntilaiset tiehensä. Hymähdin mielikuvalle. "Käyn ensin suihkussa", mutisin lopulta ja lähdin askeltamaan yläkertaan.

***

"Hyvin se menee"

"Niin", tokaisin luoden isälle kiitollisen hymyn ja nousin ulos autosta. Heilautin pienen kassin olalleni ja työnsin auton oven kiinni, lähtien sitten askeltamaan kohti tallirakennusta. Lumisade oli lakannut ja päivä alkoi jo pikku hiljaa hämärtämään, mutta se ei haitannut minua lainkaan. Enhän mä kävisi kun moikkaamassa Kössiä. Olin laittanut Annellekin ihan varmuuden vuoksi viestiä aiemmin, että käyn tänään Seppeleessä katsomassa ruunaa. Nainen oli päättänyt tulla mukaan kertomaan vähän enemmän Kössistä ja näyttämään, missä se oikein majailee. Hoitajakurssi oli ollut vastikään, joten muistin suurin piirtein, että missä on mitäkin ja miten homma ylipäätään pyörii.

Varustehuoneeseen ja sieltä talliin astellessani törmäsin Anneen, siis ihan kirjaimellisesti. Hyökkäsin oven takaa kuin mikäkin leijona konsanaan seepran kimppuun, aiheuttaen siinä melko hämmentävän tilanteen.

"Lo siento!" pahoittelin posket punaisena helottaen, kuin milläkin paloautolla. "Ei kun siis anteeksi", mutisin perään ja tunsin naamani helottavan varmaan kaksin kerroin punaisempana. Hemmetin Espanjan kieli, kun tuli niin selkäytimestä. Hemmetin espanjalaiset sukulaiset. Hemmetin Espanja. Hemmetti!

"Ei se mitään, näitä sattuu", Anne tokaisi rauhallisesti. "Mutta hetkonen, etkö sinä ole Betha? tulit katsomaan Kössiä?", nainen jatkoi kysyvästi sellaisella ilmeellä, kuin olisi oikeasti tuntenut minut tai vähintäänkin nähnyt. Totta puhuen niin hän olikin. Anne oli nähnyt minut hoitajakurssilla, mutta enhän mä nyt piruvie tiennyt, että se noin hyvin muisti minut.

"Joo", katsoin naista aloilleni jähmettyen. ¡Joder! olin mennyt ja törmännyt Anneen. Oi, miksi juuri Anneen, oi miksi?

"Kössi on tällä hetkellä tarhaamassa, voidaan mennä katsomaan sitä. Ruuna menee tunnille vasta parin tunnin päästä, joten kerkeät hyvin moikata sitä", Anne hymyili.

"Joo", toistin tylsän kaavamaisesti nyökäten.

Tarhalle saavuttuamme Anne oli kerennyt kertoa vaikka sun mitä Kössistä ja varmuuden vuoksi vähän muustakin tarpeellisesta. Kun mä kuitenkin näin sen ison, mustan, pyöreähkön, karvaisen körilään - olin heti ihan otettu. Annen pulppuava puhe katosi samontein mun korvista, kun astelin tarhan portille ja katsoin sitä hevosta suoraan pyöreisiin nappisilmiin, (tai no mitä mä nyt pystyin tihrustamaan hämärässä ja plus että Kössykkä oli kaiken lisäksi aika kaukana). Siellä se kuitenkin oli - mun ihana hoitohevonen. Anne jätti mut rauhassa tutustumaan Kössiin ja se tuli kyllä tarpeen, sillä koin oloni hyvin epämukavaksi, jos joku oli seuraamassa tekemisiäni vierestä kuin haukka.

Minusta kiinnostuttiin melko nopeasti, kun jäin seisoa tököttämään portille. Moni silmäpari tuli katsomaan mua uteliaana, kun taas Kössi näytti hapanta naamaa. En tiennyt, että aiheuttiko uusi ihminen siinä tuollaisen reaktion, oliko se aina tuollainen vai oliko se valikoiva ihmisten suhteen. Joka tapauksessa Kössi pyöräytteli korviaan ympäriinsä ennen kuin se letkautti ne lopulta rennosti sivulle, pöhisten samalla jotain omiaan.

"Hei, tarvitko apua?" joku about parikymppinen blondi kysyi mun takana, niin että säpsähdin.

"E- en tarvitse", takeltelin ja yritin pysyä kutakuinkin normaalina, mutta ärsyttävä puna tuntui leviävän taas poskiini.

"Sori, ei ollut tarkoitus säikyttää", nainen pahoitteli. "Hoidatko täällä, vai?" se jatkoi rennosti kysyen, kuin hän olisi voinut viettää vaikka koko päivän kanssani rupatellen, joka oli minusta sinällään aika omituista. Enhän mä ollut tottunut sellaiseen, en sitten alkuunkaan.

"Kössiä hoidan, tulin katsomaan sitä nyt ensimmäistä kertaa", sanat tulvivat suustani kuin joltain robotilta. Ei, en kuulostanut tippaakaan normaalilta.

"Vai niin. Mä oon Emmy. Hoidan tilastohevosruunaa, Kuuttia", nainen hymyili iloisesti. Hän huokui suurta positiivisuutta, joka sai myös mun olon jotenkin ihmeellisen rennoksi.

"Mukava kuulla", hymähdin lähes huomaamaton hymy huulillani, ja hetken päästä nainen jatkoikin jo matkaansa takatarhalle. Mä taas käännyin takaisin Kössin puoleen, joka oli huomaamattani hivuttautunut lähemmäs mua. Nojasin lumista porttia vasten ja vihelsin sille hiljaa. Kössi höristi hetkellisesti korviaan, kunnes pisti ne taas luimuun. Se nimittäin tajusi, että se olin minä, joka oli sille juuri äsken vihelsi.

"Sulla on selvästi joku asenneongelma. Älä viitsi, tule nyt juttusille", höpisin sille maanittelevasti.

About vartti siinä meni ennen kuin Kössi tuli portille asti. Siinä vaiheessa hytisin jo kylmyydestä, mutta koska sain rapsuttaa ensimmäistä kertaa ruunan samettisen pehmeää turpaa, niin se oli kaiken tämän odottelun arvoista. Tosin siinä samalla ruunaa rapsutellessani pelkäsin kuollakseni, että multa lähtee sormet, niin nyrpeä ilme kun sillä oli - vaikka ei se kuuleman pure.

Betha & Kössi
1HM

[Petra]

Jotain hyvää
11.03.2017

"Mihin sä nuo??" pellavapäinen nuori nainen älähti isoäänisesti tallikäytävällä, kun olisin vienyt jotain sille kuuluvaa. Se katsoi käsissäni komeilevaa, läpinäkyvään kelmuun vuorattua lautasta silmät lähes sirillään ja näytti valehtelematta siltä, että kohta se kaappaisi lautasen väkisin käsistäni, ellen pian sanoisi jotain.

"Öhh.. Mä tuota –"

"Cella hei! Eikö toi ole vähän liian hyökkäävä ele?" ruskeatukkainen, nuorehkon oloinen nainen ilmestyi tallikäytävälle hymähtäen ja lipui nyt hyvää vauhtia luoksemme polkkatukka heilahdellen. Hän näytti yllättävän tutulta, ihan kuin olisin nähnyt hänet jossain. Hetken aikaa kelailtuani mielessäni, muistin naisen Salmaksi. Hän oli joku päivä sitten myynyt oleskeluhuoneella Bonnien ylimääräisiä tavaroita, joita olin vilkuillut sivusilmällä vähän etäämmältä. Olin eksynyt sinne tavarapaljouden keskelle Emmyn, Pyryn ja parin muun uuden hoitajan mukana. Niihinkin olin törmännyt ihan vahingossa vaikka yritin parhaani mukaan pitää vielä toistaiseksi matalaa profiilia. Se ei tosin odotuksieni mukaisesti onnistunut, sillä yleensä mun saapastellessa paikalle Seppele tulvi porukkaa. Suurin osa oli onneksi tuntilaisia, joihin mun ei tarvinnut kiinnittää niin paljoa huomiota tai kokea pakottavaa tarvetta ryhtyä rupattelemaan, mutta sitten oli myös hoitajat ja yksityisten omistajat, joista taas osa oli yllättävän puheliasta sorttia..

"Moi Betha", Salma nyökkäsi mulle hymyillen ja katsahti käsissäni olevaan valkoiseen, suureen lautaseen, jota Cella tuntui vieläkin tapittavan.

"Tuota.. Ajattelin, että kun leivoin eilen ja siitä jäi vähän ylimääräistä.. Ajattelin, jos teille muillekin vaikka maistuisi tai jotain", sopersin ja äkkiä koko idea tuoda leivoksia Seppeleeseen tuntui todella typerältä. Halusin livistää pois paikalta ja unohtaa koko jutun, mutta en voinut. En enää, kun minut oli nähty marssivan tämän lautasen kanssa pitkin Seppelettä. Oli niin kun just mun tuuria, että joku sattuu kävelemään vastaan ja pysähtyy miettimään, että aioinko mä myrkyttää koko tallipoppoon näillä ylisuurilla muffinseilla vai aioinko mä oikeasti lappoa ne kaikki omiin kitusiini. Kummatkaan vaihtoehdot eivät tulleet kuuloonkaan, ei sitten missään nimessä.

"Totta kai maistuu, saihan osa Sebeläisistä herkutella vasta Aleksanterin tuomalla kakulla", Salma hymähti.

"Ahaa", henkäisin hämmentyneenä. Jos olisin tiennyt, että joku muukin oli tuonut vasta jotain syömisen tapaista, niin enhän mä olisi tuonut näitä muffinseja. Kaikki meni totaalisesti pieleen mun osalta.. Mitä ikinä sitten teinkään.

Hetken aikaa me vain katsottiin toisiamme sanattomina, kunnes lähdin mumisten askeltamaan kohti yläkertaa, jossa oleskeluhuone ainakin mun hataran muistini mukaan sijaitsi. Sivusilmällä huomasin Salman ja Cellan harppovan perässäni natisevia portaita pitkin ylös. Avattuani epävarmoin ottein oleskeluhuoneen oven, pysähdyin kuin seinään. Huone oli nimittäin tupaten täynnä iloisesti höpöttävää porukkaa ja se sai mun jalat makaroniksi ja vatsan muljahtamaan epämukavasti. Sinä hetkenä olisin vaan halunnut tuupata käsissäni olevan lautasen lähimmän tyypin syliin ja paeta pois paikalta, mutta enhän mä voinut tehdä niin. Olisivat varmasti pitäneet mua sen jälkeen ihan outona hyyppänä, jolla ei ollut kaikki muumit laaksossa.

Cella porhalsi määrätietoisesti ohitseni, moikkasi oleskeluhuoneessa olevia tyyppejä ja lysähti lopulta sohvalle jonkun nuoren miehen syliin. Salma taas seisahtui viereeni ja laski kätensä kannustavasti olkapäälleni.

"Moi kaikki! Tää tässä on Betha, Kössin hoitaja ja hän toi meille muffinsseja, kun niiltä jäi jotain ylimääräistä", se kajautti ilmoille ja lompsi sitten istumaan pöydän ääreen joidenkin tyttöjen luokse. Mä taas seisoin hetken aikaa ovella, ennen kuin lähdin lipumaan muiden tapittavien silmäparien ohi kohti pöytää, jonka reunalle lopulta laskin painavan lautasen. 

"Tuota joo.. Siitä saa ihan vapaasti ottaa.. Niitä muffinsseja ei ole kovin montaa, mutta ne on niin suuria, että ne voi laittaa vaikka puoliksi tai jotain", mutisin ja astuin taaemmaksi muiden tieltä. Hetken päästä lautasen ympärillä pörräsi osa oleskeluhuoneessa olevista hoitajista, jotka halusi saada osansa leivoksista. Saattoihan osa olla myös yksityisten omistajia, en ollut vielä ihan varma, sillä enhän mä kaikkia vielä tuntenut.

"Oho onpa ne isoja", Emmy sanoi tarkastellen muhkeita muffinsseja lähempää, kun koko kelmu nauhoineen oltiin saatu pois niiden tieltä.

"Tässä on hei veitsi, jos ne kaikki laittais vaikka kahtia, niin kun Betha tuossa sano", Pyry tokaisi ojentaen veitsen lähimmälle kädelle ja istui lopulta pöydän ääreen ihmettelemään muiden suunnatonta hyörimistä ja tietty muffinsseja.

"Vitsi tää on hyvää", mustahiuksinen tyttö sanoi saatuaan muffinssin käteensä ja haukattuaan siitä palasen. Hän loi minulle kiitollisen hymyn, johon nyökkäsin vähän epäröiden.

"Onko nämä jotain suklaamuffinseja?" Wenla kysyi.

"Tietysti on, et sä näe??" joku kerkesi sanoa ennen kuin sain edes suutani auki.

"Jäikö mulle yhtään?" Cella kysyi sohvalta nousten ja istahti hetken päästä pöydän ääreen.

"On tuossa vielä jokunen pala", Salma nyökkäsi paria lautasella olevaa muffinssipalaa päin.

Tarkastelin suurta ihmismassaa vähän etäämmältä. Aina välillä jonkun katse harhaili kiinnostuneen oloisena suuntaani, mutta katseiden kohdatessa sekä minä, että se toinenkin osapuoli käänsi katseensa vaivaantuneena muualle. He eivät tienneet mitä sanoa, enkä kyllä minäkään. Porukka kuitenkin kälätti keskenään ja useaan kertaan joku saattoi alkaa nauramaan hillittömästi jonkun hauskalle jutulle. Tuota kaikkea katsellessani tunsin oloni mukavaksi ja jopa yllättävän kotoisaksi, mutta kuitenkin vielä melko ulkopuoliseksi. Ehkä joku päivä minäkin olisin hilpeä ja nauravainen ja ehkä vielä joku päivä nauraisin vedet silmissä ja mahakippurassa tuolla noiden muiden seassa, ehkä.

"Joko sä lähdet?" joku kysyi takanani.

"Öhh.. Sí.. Pitää kai mennä.." sopersin kankeasti sanoja hapuillen ja katsahdin kysyjää päin.

Wenla.

Olin jutellun tytön kanssa alkuviikosta muiden uusien hoitajien kanssa. Itse olin kuitenkin enemmän kuuntelijan roolissa, niin kuin yleensä vähän suuremmassa ihmisjoukossa. Omaksi yllätyksekseni taisin jotain siinä puhua höpöttääkin.

"Kiitos muffinsseista, se oli kivasti tehty", vaaleahiuksinen tyttö kiitti hymyillen.

"Öhh.. Joo", mutisin vähän hermostuneesti.

"Ketä sä hoiditkaan?" Wenla jatkoi rennosti kysyen ja siirtyi mukanani toiseen huoneeseen lokerikoille, jossa aloin pukea kenkiä jalkaan.

"Kössiä", vastasin lyhyen ytimekkäästi. "Ketä sä?" jatkoin sitoen yli pitkiä kengännauhoja sotkuiselle rusetille.

"Gittaa", se hymähti ja vaihtoi painoaan toiselle jalalle.

"Ahaa", mietin. Mulla ei ollut aavistustakaan, että kuka tämä Gitta mahtoi olla. Seppeleessä on kuitenkin niin paljon hevosia, etten mä voinut vielä muistaa millään niitä kaikkia.

"Se on semmoinen kipakka ratsuponitamma", Wenla selvensi, kun näki mietteliään ilmeeni.

Nyökkäsin pienesti hymyillen. Tosin en vieläkään ollut varma mikä heppa se oli. Minulla oli kuitenkin aavistus siitä.

"Oletko muuten osittain espanjalainen vai mitä kieltä se onkaan?" Wenla virnisti vähän epäröiden siitä, että oliko asiasta suotavaa puhua.

"Isä on espanjalais-suomalainen. Me käydään usein Espanjassa lomilla, joten Espanjankieli on aika hyvin hallussa", totesin. "Siis puhun sitä aina välillä ihan vahingossakin Suomen sijasta", jatkoin saaden toisenkin jalan kengännauhat solmittua.

"Vau, kiva!" Wenla hihkaisi innoissaan. "En ole koskaan käynyt Espanjassa, saatikka osaa puhua sitä"

"Äidillä on sukua myös Japanissa.. Tai no oli.. Tai siis.." mutisin haikeana. Tapaturma kelautui filminlailla silmieni edessä ja se sai minut huokaisemaan surullisena. En vain voinut sille mitään, aihe oli minulle niin arka.

"Olen pahoillani", Wenla sanoi hämmentyneenä. Hän kai ymmärsi tilanteen joten kuten.

"Ei se mitään, et tiennyt", yritin hymyillä lohduttavasti, jotta Wenla ei olisi ainakaan podennut huonoa omatuntoa tuosta asiasta. "Mun pitää nyt mennä", jatkoin ja lähdin askeltamaan portaat alas takki kainalossa. Vasta tallipihalla muiden näkymättömissä annoin kyyneleille vallan. Siitä oli jo yli vuosi, enkä voinut vieläkään puhua asiasta. Kaikki tuntui sanovan aina, että kyllä se suru siitä sitten helpottaa ajallaan, mutta minusta ei tuntunut lainkaan siltä. Tuntui, että siitä kaikesta oli vain pienen pieni hetki..

Niiskuttaen puin pakkasessa takin ylleni ja lähdin käymään vielä Kössin luona. Kylmästä hytisten astelin lopulta portille, jossa seisoskeli jo pari innokasta hevosta minua vastassa. Kössikin tallusteli nyrpeän laiskasti portille, joka tuli mulle ihan yllätyksenä. Oltiinhan me joku viikko jo toistemme naamoja nähty ja olinhan mä hoitanut sitä, auttanut tunneille, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun se päätti tulla itse omatoimisesti minua vastaan. Portilla ruuna luimi murhaavan oloisesti muille hevosille minkä kerkesi, ja nosti takastaankin siihen nimeen, että ne väistyivät jo ihan suosiolla taaemmaksi. Sitten se katsoi suuntaani mulkoillen kuin olisin ollut mikäkin pahis. Kössin sai suupieliini kohoamaan pienen hymyn. Se on vaan semmoinen hevonen josta pidän aivan tavattoman paljon ja joka tuo yllättävän paljon iloa elämääni. Ehkä meistä tulee vielä joku päivä hyvätkin ystävykset, ehkä.

Betha & Kössi
2HM