Kössin päiväkirja

[Rosa]

Perhe on pahin

Minun veljeni oli lihaksikas, ronski, pitkä ja hämmentävän komea. Minun kaksoisveljeni oli hymyilevä, avoin, flirtti ja yli hyväkäytöksinen vaatekaapin kokoinen mies, jonka edessä suli kaikki. Kaikki tytöt ja joskus myös pojat. Minun veljeni oli minun silmissäni ehkä maailman ärsyttävin ihminen maailmassa, vaikka olimme erottamattomat jo pienestä saakka. Ja minun veljeni Dmitri istui nyt täällä, Seppeleen maneesin katsomossa, seuraamassa ratsastustani Kössin kanssa ja keskustelemassa Pyryn kanssa. Pyryn, jonka olin uskonut katoavansa kuoreensa niin kuin kilpikonna, mutta näytti viihtyvän charmikkaan veljeni seurassa hämmentävän hyvin. Minulla ei ollut mennyt tähän mennessä Kössin kanssa mikään ikinä näin pieleen kuin tänään. Ei onnistunut taivutukset, laukan nostot tulivat viiveellä ja Kössi hyppelehti kuin gaselli pitkin maneesia. Musta uljas ratsuni, jota olin kehuskellut Venäjälle asti petti minua ja piti huolen, että yhteinen ratsastus hetkemme oli mahdollisimman tuskallinen.

- Jos sä myötäisit enemmän sisäohjalla, se ei tekisi noin, veljeni tokaisi ja sitten virnisti tavalliseen tapaansa. Loin pitkän ja erittäin murhaavan katseen tuohon ääliöön. Eihän Dmitri ollut edes noussut hevosen selkään pariin vuoteen, mutta silti kehtasi minua komennella. Kieltämättä hän kyllä oli harvinaisen hyvä ratsastaja, hän sai kenet tahansa hevosen tanssimaan vaikka balettia. Se oli turhauttavaa, sillä olimme pienestä asti toki rakastaneet toisiamme, mutta myös kilpailleet toistemme kanssa.
- Mä meen niin kuin mä meen, tuhahdin miehelle vastaukseksi. Kaikkeen muuhun olin valmis paitsi ottamaan käskyjä vastaan veljeltäni. Niin hän sitten hiljeni, vihdoin ja viimein. Minä sain keskittyä ratsastukseeni ja kokosin Kössin laukat tahdikkaaksi suurella keskiympyrällä. Ruunan ja minun yhteis ymmärrys alkoi taas löytyä, eikä Kössi pudistellut päätään jokaiselle puolipidätteelle jonka sai. Vasta kun olin itse tyytyväinen työskentelyymme, suostuin siirtämään ruunan takaisin raviin ja jatkaa menoa rennosti. Kössillä oli viime aikoina ollut erityinen tarve kokeilla hermojani aina ihan viimeiseen asti.

Oli se kieltämättä hieman noloa, että meillä oli mennyt Kössin kanssa mennyt kohti alamäkeä. Mutta jokainen mäki lähti jossain vaiheessa taas ylämäkeen ja siihen minun oli todella luotettava. Siirsin Kössin lopulta loppukäynneille ja taputtelin sitä palkinnoksi. Menihän se lopuksi ihan hienosti, todennäköisesti siinä vaiheessa kun en jaksanut ajatella mitä veljeni taidoistani ajatteli.
- Hyvin meni, Dmitri kehui minua katsomosta ja hypähti pystyyn kun katsomon puoleinen ovi heilahti auki. Kössi ei onneksi korvaansa lotkauttanut, vaan tallusti silmän ummessa jo pitkin kaviouraa. Sisään astuneet Cellan ja Fiian ilme oli kyllä näkömisen arvoinen, kun veljeni taikoi hurmaavan hymyn kasvoilleen ja esitteli itsensä.
- Cella, kuulin blondin tytön hykertävön kuin kissa, kun Dmitri painoi pehmeän suukon tytön kämmen selälle. Myös Fiian polvien notkahdus kuului maneesin toiselle puolelle asti. Ei luoja, teki mieli sanoa ääneen, mutta annoin tyttöjen nauttia Dmitrin huomiosta aina niin kauan, kun vihelsin ja astelin ulos maneesista niin rempseästi, että kaikki jätkähtivät toistensa lumoista hetkessä.

Cella heilutteli lehteä kasvojansa päin, kun roikkui karsinan ovella ja mukamas seurasi, kuinka hoidin Kössiä karsinassa. Tiesin kuitenkin tarkalleen, mihin tytön katse ulottui kaltereiden takaa, joten päätin olla ihan hiljaa ja keskittyä Kössin loimittamiseen. Ei ruuna ollut sen erikoisemmin hikoillut tai kärsinyt ratsastuksemme aikana, mutta silti sen oli hyvä upottautua lämpimän loimen alle ja nauttia heinistä, joita Jaakko oli sille tuomassa.
- Sun veljes on... Cella henkäisi kun Dmitrin selkä katosi näkyvistä ja tyttö havahti tähän maailmaan.
- Älä sano tota loppuun, naurahdin ja keräsin Kössin varusteita kasaan. Olin saanut kuulla jo miljoonat kerrat siitä kuinka seksikäs ja charmikas veljeni oli. Minua se haittasi, kaikki ne jutut, koska se oli vain ällöä. Pahinta oli, että Dmitri tuntui ajavan kaikki kosiskelijat pois lähettyviltäni mustasukkasuuksissaan. Pitäisikö minunkin alkaa riehua joka kerta, kun hän iskisi silmänsä johonkin tyttöön. Tai useampaan.

Seuraava veljeni uhri oli Salma, joka sievien sanojen peitossa tuntui hetkeksi unohtavan olevansa varattu. Tai sitten hän oli vain yltäkylläisyyttä puhkuvan ystävällinen ja lupautui Cellan kanssa näyttämään oleskeluhuonetta ja muutenkin yläkertaa. Onneksi sentään Fiia tuntui olevan jotenkin järjissään ja liittyi seuraani satulahuoneeseen, johon olin siirtynyt pesemään kuolaimia.
- Miksi sä et ole jakamassa ystävällisyyttäsi? Virnistin tytölle, joka näkyi jäävän vain norkoilemaan satulahuoneen ovelle.
- Se ois sama asia kun lähtisin nuoleskelemaan tässä sun kanssa, ootte ihan saman näköisiä, Fiia kohautti olkiaan ja virnisti pirteästi. Luojan kiitos jollain oli vielä edes yksi aivosolu tallella.
- Saanko mä jäädä katsomaan? Eetu virnisti kun kauhealla kiireellä tuli palauttamaan Alexin tavaroita paikoilleen.
- Hyi, juokse Inskusi luokse, tää on privaatti juttu, pudistelin päätäni huvittuneena ja Fiia hekotti vieressä. Eetu katosi leveän virnistyksen kera satulahuoneesta ja minä jäin asettelemaan Kössin tavaroita paikoilleen yhtä hitaasti kun etana olisi vetänyt maratoonin.

Keksin kyllä itselleni yllättävän paljon tekemistä alakerrassa, kun kerrankin oli syy miksi en oleskeluhuoneeseen halunnut mennä lojumaan. Kössin nimikyltti vaati hieman pesua ja Jaakko oli oikein mielissään kun tarjouduimme auttamaan Fiian kanssa. Tai no minä Fiian ilmoitin vapaaehtoiseksi, mutta ei punapää näyttänyt olevan asiaakaan vastaan. Ensimmäisen tunnin osallistujille oli hyvä hakea hevoset jo valmiiksi sisään, jotta Jaakko sai painua talli nurkalle tupakalle ja norkoilin vielä vessassa tuijottamassa itseäni peilistä, jolloin Fiian kofeiinin himo oli kasvanut turhan suureksi. Hän kiipesi yläkertaan ja jätti minut hidastelemaan yksinäni.
- Seis poni! Clara karjaisi tallin käytävällä Siirille, joka ahneuksissaan tunkeutui melkein Claran päältä karsinan ovesta ja tikittävässä ravissa suuntasi rehuvarastolle päin. Nappasin tamman otsatukasta kiinni ja hölkkäsin pari askelta sen perässä. Vastahakoisesti Siiri pysähtyi ja loi minuun julman katseen, en ollut selvästi enään sen liittolainen.
- Tää on jo kolmas kerta kun tekee tän mulle, arvaa kuinka monta ratsastajaa se on jyrännyt, Clara puuskahti ja pujotti riimun Siirin päähän.
- Tuolla menee Walma, henkäisin kun musta poni lähti ravaamaan tallin käytävää pitkin kohti tallin ovia ja vapautta, mutta Kasper, sankarimme, lähes paiskasi tallin oven kiinni Walman turhan edessä ja hölmön ponin turpa törähti tallin oveen kiinni.
- Eipäs niin nopeasti, Kasper ähisi vihaisen näköisenä ponille, joka tapitti miestä koiranpentuilmeellä. Silloin minun polveni notkahtivat.

Se oli viimeinen asia millä keksin viivytellä ylös kapuamista. Norkoilin nyt Kasperin seurana tallin nurkalla ja keskustelimme hyvin lyhytsanaisesti tästä pienten ponien salaliitosta, Siiri oli nimittäin keksinyt mistä rehuvarasto löytyi ja Walma the kahlekuningatar oli havainnut, että tallityttöjä oli helppo jallittaa. Kasper lähes pursusi raivoa tuhansien sylien täydeltä, kun Walma oli hypännyt lähes miehen syliin ja kirosi kaikki mustat hevoset syvälle kiirastuleen, sillä ne oli itse alakerran herran luomia (Kasper ei siis todellakaan käyttänyt yhtä kaunista kieltä tästä puhuessaan). Sitten alkoi Kasperin tallivuoro ja minä valuin ensin poniboksille, jossa nyt näytti olevan kaikki hyvin ja sen jälkeen rappusille, jotka tuntuivat tällä hetkellä äärimmäisin jyrkiltä ja mahdottomilta nousta ylös. Oleskeluhuoneessa kuului naurua, joten avasin oven ja mulkoilin kansaa hieman varautuneena. Ties mitä siellä oli tapahtumassa
- Sun veljes lupasi tulla meidän kanssa viihteelle viikonloppuna, Cella ilmoitti minulle aurinkoisesti hymyillen.
- Ihanaa..... Tokaisin kuivasti ja tartuin Fiian ojentamaan kahvikuppiin.
- Edellyttää tietenkin, että säkin tulet, Salma virnisti, nyt kun olin Jessenkin kanssa väleissä, oli myös hymyilevä Jesse tulossa. Hän oli ilmeisesti saanut kaverin veljestäni.
- Ihanaa.........

Rosa ja Kössi
14 hoitomerkintä

[Rosa]

Ketusmetsästys- viikonloppu

Olimme lyöneet suunnistuksessa Emmyn kanssa viisaat päämme yhteen. Ja pakko oli myöntää, että emme olisi selvinneet hommasta, ellei Emmy olisi käyttänyt aivojaan ja karttaa mielettömän hyvin. Minun tuurillani olisimme ravanneet metsässä vielä yömyöhään ja pyörisimme ympyrää eksyneenä. Noh, selvisimme kuitenkin mainiosti jokaisesta rastista ja ihan ennätys ajassa. Vaikka minun työni oli nyt lähinnä ravata innokkaan Emmyn ja energiaa täynnä olevan Patronin perässä, joilla oli selvä haju ja ajatus koko hommasta.
- Tästä käännytään, vitsi me ollaan nopeita, Emmy oli juhlinut Patronin selässä ja hyvä ettei ruunikko poni ollut hyppinyt tasajalkaa kun hoitajansa innopstus oli siihen tarttunut.
- Hei joo kiva. Sähän tässä oot nopea, mun älyllä ei karttoja käytetä, olin virnistänyt, mutta se ei ollut Emmyn vauhtia hidastanut. Eipä siinä mitään, hauskaa oli ja törmänimme matkalla vielä Cellaan ja Inkeriin, jotka näyttivät yhtä tuohtuneilta etsiessään rasteja kuin minä. Mutta hei, me olimme ainakin yllättävän ajoissa takaisin metsästysmajalla, jossa soi hiljalleen vasta radiosta musiikki ja Anne näytti harvinaisen hyväntuulisesta laittaessaan paikkoja viimeisen päälle valmiiksi. Ei siinä, että nainen olisi pahantuulinen koskaan, mutta kyllä sitä kunnioittija kumarsi ihmistä, joka jaksoi ylläpitää kunniakkaasti suurta ratsastuskoulua saamatta hermoromahdusta.

Illanvietto siitä vasta lähtikin, kun ihmisiä alkoi valumaan majalle ihan urakalla. Siinä vaikeessa Emmy hörppi jo rennosti mehua, kun muita ilmestyi ovesta ja minä vain palloilin pitkin poikin ja yritin auttaa kaikkia hermostuksissani. Olihan tämä ensimmäinen tapahtuma, missä olin todella mukana koko Seppeleen kanssa, vaikka se taisi lähinnä olla Kasperin läsnäolo joka sai minut pyörimään nahoissani. Surullista mutta kyllä.
- Miten teillä meni? olin heti kysynyt, kun Cella ja Inkeri tulivat sisään majalle ja Inkeri näytti kovin tyytymättömältä, kun hänen hiuksistaan sojotti muutama lehti ja oksa.
- No arvaa vaan juoksiko Siiri jonnekkin puskaan riekkumaan silleen että mun pää jäi muun oksaan kiinni, Inkeri siinä maanitteli ja ystävällisesti, mutta nauraen, Cellan kanssa nypimme lehdet pois tytön päästä.
- Toi läskirulla saa kyllä joku päivä kuulla kunniansa, Inkeri vielä totesi, mutta eihän häntä voinut enää ottaa niin tosissaan, kun naurusta ei meinannut tulla loppua. Pakko myöntää, että illan edetessä oli hauskaa ja me aikuiset suunnittelimme jo jatkoille lähtemistä, ei tänään, mutta halloweenina sitten. Ja täytyy myöntää, että bändi joka soitti.. Minulla oli hieman ennakkoluuloja asiaa kohtaan, mutta ihan hienolta ne kuulosti!

Kössin kanssa pellolla Emmyn perässä

Hevosmiestaitokisat

Rosa ja Kössi
15 hoitomerkintä

[Rosa]

Osaan mäkin olla ylväs

Köhveli poseeraa tarhassa!

Ensimmäistä kertaa yli kahteen vuoteen tartuin piirtopöydän kynään ja tulos oli nyt sitten tämä. Suuret kiitokset Cellalle persuksille potkimisesta, muuten oisin luovuttanut ihan heti kun ensimmäisen kerran olisi pitänyt kumittaa (:

Rosa ja Kössi
16 hoitomerkintä

[Rosa]

Ei otsikkoa

En muista hetkeä, päivää, tuntia tai aikaa milloin olisin ollut koskaan niin voimaton kuin nyt. Kössin kanssa käveleminen takaisin talliin tuntui ikuisuudelta, joka puolelta kuuluva innostunut höpinä sai minut tuntemaan itseni huonoksi hoitajaksi ja tallilaiseksi. Olin kiertänyt oleskeluhuoneen jo nyt muutaman päivän kaukaa, sillä minulla ei tuntunut olevan enää mitään sanottavaa. Tätäkö kutsuttiin masennukseksi? Kun enää mikään ei tuntunut kovin tärkeältä vaan kaikki mitä tehtiin, tehtiin velvollisuudesta. Kössi ei ollut onneksi velvollisuus. Se oli tänään harvinaisen hyvällä tuulella ja pukkasi minua tuttavallisesti kun saavutimme tallien ovet. Ruunan ratsastaja oli heti tunnin jälkeen heittänyt ohjat minulle ja rynnännyt autolleen, joten olimme aivan kahden. Ei se meitä haitannut, ei meillä ollut edes kiire talliin, nytkin löntystelimme vain muiden perässä sopivasti kaikkien jäljessä, varusteet oli muilta jo riisuttu kun päästin Kössin omaan karsinaansa.

Kössi ei ollut moksiskaan kun pujotin suitset siltä päästä ja vaihdoin tilalle riimun. Satulan kohdalla ruuna hieman luimisteli, mutta kuka painavasta nahkavälineestä olisikaan pitänyt, kun vaihtoehtona olisi loikoilu ja vapaus ulkoilmassa. Ei Kössi ollut kärsinyt tunneilla pienintäkään hikipisaraa, se oli yhtä puhdas, kuiva ja silkkinen mitä päivällä olin sitä puunaillut huolellisesti. Silti kaivoin harjat esiin ja suin sen mustaa karvaa hitailla otteilla, ei meillä ollut kiire yhtään mihinkään. Sitä paitsi halusin odottaa, että muut tallilaiset lähtisivät kotiin ennen kuin kiipeäisin yläkertaan vaihtamaan kenkiä parempiin. Kössi painoi korvansa taas luimuun ja mulkoili minua huuli väpättäen kun harjasin sitä mahan alta. Se ei nostellut jalkojaan, ei viskonut häntäänsä, vaan oli edelleen yhtä varuillaan minun kanssani niin kuin muiden. Jonkinlainen luottamus meille oli syntynyt näiden muutaman kuukauden aikana, mutta sen kanssa oltiin vielä niin heikoilla jäillä, että en halunnut puskea eteen päin ja painostaa Kössiä johonkin mihin se ei ollut valmis. Sitähän Kössi oli, epävarma. Niin kuin olin minäkin. Olimme vain molemmat harvinaisen hyviä peittämään sen ilon tai vihan taakse.

Purkan pureskeleminen helpotti jäätynyttä leukaani ja suljin perässäni Kössin karsinan oven. Se oli jo oppinut, että joka kerta lähtiessäni tipautin sen ruokakuppiin herkun ja nytkin ruuna seisoi ruokakuppinsa ääressä korvat hörössä. Hymyili pienesti ja porkkanan pala kolahti ruokakupissa Kössin käydessä kiinni herkkuun ahneus silmissä. Kyllä ruunalta löytyi huumorintajua, mutta sekin oli piilotettu visusti suuren haarniskan taakse. Ihme hemmo se oli kun ei meitä tallityttöjä välittänyt hauskuuttaa. Kurkistin varusteet mukanani satulahuoneen ovesta ja sen ollessa tyhjä kykenin viemään varusteet paikalleen ja puhdistamaan nopeasti kriittisimmät kohdat, jotka pesua kaipasivat. Hidas tuntilainen, täysin tuntematon yllätti minut satulahuoneen ovella, joten pienen hymyn luotuani pujahdin karkuun tallista ulos nurkan taakse ja kaivelin taskujani.

- Sä olet onnistunut tossa sun piileskelemisessä aika hyvin viime päivinä, matala ääni hörähti varjoissa ja minä säpsähdin puolikuoliaaksi. Nojasin kuitenkin puuhun rennosti ja sytkäristä pelmahti tuli tarkoitettuna vain minulle.
- Kiitos, mutisin punatukkaiselle pojalle, joka näytti yllättyvän siitä, ettei suustani kuulunut sen enempää pölinää.
- Emmy tuossa juuri ihmetteli mihin sä olet kadonnut, kun et ole käynyt, poika jaaritteli taas kiukkuisen näköisenä. En kyllä muistanut päivää milloin Kasper olisi näyttänyt mitenkään iloiselta. Siristin silmiäni ja puhalsin savut ulos keuhkoistani.
- Ai, tyydyin toteamaan ja laskin katseeni. Oliko väärin etten ollut yhtään puhetuulella?
- Alkaako hepat jo kyrsimään? Kasper virnisti kun oli hetken yrittänyt tulkita ilmettäni. Ilmeetyömyyttäni.
- Ei vaan elämä, hymähdin pienesti ja sammutin puolikkaan savukkeen varovasti ja laitoin sen takaisin askiin.
- Sepä harvinaista, nimittäin sulta, poika kohotti kulmiaan vielä ennen kun suostui nyökkäämään hyvästeiksi ja minä jatkoin matkaani autolle.

- Rosa! Rosa! Kuului ääni takaani ja tunsin vihan pelmahtavan sisuksissani. Tulija oli kuitenkin Salma, joka varmasti ymmärsi, vaikka toki vähän hämmentyi kun ei löytänyt kestohymyä kasvoiltani.
- Onko sulla kaikki hyvin, hän hämmentyi ja keräsi paremmin käsiinsä tavaroita, joita oli aivan liikaa yhteen syliin.
- On juu, oon vaan lähdössä, kohautin olkiani rennosti. Tai ainakin yritin näyttää rennolta.
- Voisitko kiltti heittää mut himaan, Jesse taas jumittaa jossain mököttämässä, Salma katsoi minua anelevin silmin.
- Hyppää kyytiin, hymähdin hetken hiljaisuuden jälkeen, ei kavereita jätetty pulaan, oli kuinka huono päivä. Salma tunki kaikki kamppeensa takapenkille ja nousi sitten pelkääjän paikalle. Minä narskuttelin purkkaani hieman hermostuneena ennen kuin käynnistin auton.

Siinä me sitten istuimme. Auton huristaessa hurjaan ääneen me kaksi istuimme hiljaa ja Salma, joka oli jo oppinut käyttämään autoni vaativia stereoita, laittoi musiikin hiljaselle pyörimään.
- Nyt kerrot kyllä mikä sua vaivaa, Salma kuitenkin keskeytti ikävästi hiljaisuuden ja minä huokaisin. Mutta kerroin. Kerroin masentavasta pahasta olosta. Jatkuvasta yksinäisyyden tunteensa, riittämättömyydestä, itseinhosta ja vihasta, joita olin tuntenut viimeisinä päivinä. Minulla ei ollut hajuakaan mistä ne kaikki tunteet kumpusivat, mutta tunsin oloni jatkuvasti epämukavaksi. Kun olimme pysähtyneet Salman pihaan tyttö kurottautui halaamaan minua lujasti.
- Toi kaikki kyllä helpottaa, etit vaan niitä pieniä hyviä asioita muistatko, hänen äänensä oli pehmeä ja epäuskoisesti nauraen ajoin tytön äkkiä kotiin. Olihan pariskunnan huolehdittava toisistaan ja Jesse varmasti kaipasi huolenpitoa. Silti Salman sanoista jäi hyvä mieli. Ainakin hetkeksi, kunnes yksinäisyys hyökkäsi kimppuuni takapenkiltä.

Seppeleen metsät tulivat taas näkyviin, mutta tällä kertaa ohitin ne. Ohitin myös bussipysäkin jossa Britta heilautti minulle kättään ja viittoi bussille, joka tuli takanani sopivasti. Ajoin ohi Seppeleen tilusten aina seuraaville ja vain pienessä hetkessä tutut näkymät tuli esiin minun kaartaessa Artsilan pihaan. Tappi oli siellä minua vastassa.
- No mikä kesti? Miekkonen stumppasi tupakkansa ronskisti maahan.
- Heitin Salman himaan, kohautin olkiani.
- Sen Jessen tytön? tappi kohotti kulmiaan.
- Jep.
- Bisse?
- Ei kiitos.
- Siis nyt vai myöhemmin? Tappi naurahti.
- Myöhemmin, hoidetaan nyt sen kopukan kengät josta puhuit. Sitten mä haluan päästä pesemään tän hevosenhajun hiuksistani edes pariksi tunniksi.
- Kyllä arvon prinsessa, Tappi virnisti ja minä tuuppasin miestä leikillisesti kylkeen.

Rosa ja Kössi
17 hoitomerkintä

[Rosa]

Ruokapalkalla

Ilta hämärtyi kauniisti ja aivan liian nopeasti Seppeleen pihaan kun seisoin ulkona. Olin itseasiassa seisonut siinä jo jonkun tovin ja katselin taivaalla, sitten luontoa, puhtaanvalkoista lunta, joka oli puuteroinut Seppeleen pihan oikein kauniisti. Tai ainakin puut. Maa näytti pikemminkin loskan, lumen, lian ja hevosen kakan risteytykseltä. Mutta se kuului tallielämään, ihan niin kuin hevosten tuoksu ja lämmin huokuva tunnelma, joka kyllä minun mielestäni tuli enemmän ammonikakin sekoittaessa päätä. Tai no olihan olemassa ihan oikeakin tunnelma, mutta se huumaava olo jotka saivat tallitytöt pyörtyilemään ihastuksesta, kun näkivät hoitohevosensa, oli todennäköisesti se keuhkoja ja aivoja poltteleva ammoniakki. Suljin silmäni ja huokaisin, tietenkään minulla ei ollut sen järkevämpää ajateltavaa, mutta jalkani eivät liikkuneet vieläkään tallin suuntaan.

- Rosa, ajatukseni pysähtyi kun Britta ilmestyi tallin pihalle hiukset heilahdellen hymynsä kanssa, jonka todella uskoin olevan ikuinen.
- Britta, hymähdin pienesti ja laskin hetkeksi katseeni. Jollain tavalla tunsin häpeää, että olin laiminlyönyt Kössiä jo useamman päivän, mutta innostukseni kouluun tulivat puuskina ja kun panostin täysillä, oikeasti istuin kotona vain lukemassa kirjoja ja unohdin kännykän olemassaolon. Se oli päättynyt kohtalokkaasti, sillä olin saanut Salmalta huolestuneita viestejä ainakin seitsemän ja Cellalta vähintään miljoona viestiä, jossa hän kirosi minut kymmenen metriä mullan alle. Ei nyt ihan, mutta ainakin melkein.

- Kiva, että sua näkyy, täällä on ainakin tähän mennessä ollut todella hiljaista, Britta nojasi tallin seinään, vaikka vilkuili minua varoittavasti etten vain sytyttäisi tupakkaa.
- Kyllä mä yritän lopettaa, ihan koko ajan, hymähdin. Ainiin ja Tappi, joka oli käynyt oveni takana ja sain hävetä loppu elämäni, kun avasin silmälasit päässä oveni ja mies oli purskahtanut hervottomaan nauruun.
- Tehään tänään jotain kivaa, Britta ehdotti energiaa pursuavana ja minusta tuntui kun tuo energiavampyyri olisi varastanut viimeisetkin energianrippeet minulta. Sitten lamppu syttyi päässäni.
- Mulla on itseasiassa idea... hymyilin.

- Siis tää ei oo yhtään kivaa, totesi Insku, kun istuimme satulahuoneessa puunaamassa hoitohevostemme varusteita. Itseasiassa ainoastaan minä ja Britta näytimme innostuneilta, kun olimme päättäneet pitää hoitohevoset sataprosenttisesti superkuntoon päivän.
- Okei nostetaan panoksia, tilaan kaiki pizzat jotka osallistuu, virnistin ja silloin myös Eetun pää nousi satulahuoneen nurkkauksesta, jossa se oli loikoillut ja niin kuin hän oli todennut 'mulla ei ole aikomustakaan osallistua teijan pähkähulluihin ideoihin joihin sisältyy siivoamista'. Pian myös Eetulla oli käsissään Alexin suitset ja rivakkaa tahtia poika purki niitä.
- Itseasiassa jotenkin tää Siirin satula alkoi kiinnostaa mua yltiö paljon, Insku virnsti pirteästi ja myös hieman haihattelevalta Britalta kännykkä katosi käsistä taskuun.
- Tehään tää nopeasti, mulla on nimittäin nälkä, Britta naurahti ja kävi hakemasta lisää puhdistusvälineitä, kun Tuulia ja Pihla liittyivät seuraamme.

- Mitä täällä tapahtuu? Cella hyppeli innokkaasti sisään satulahuoneeseen Salma perässään ja lookista päätellen hän ei ollut vielä suorittanut päivittäistä kohtaamista Windin kanssa. Yleensä niiden jälkeen nainen punoitti vihaisena tai hiustupsuja sojotti siellä ja täällä, kun hän oli joutunut taistelemaan tamman oikkujen kanssa.
- Ja sinä, Cella osotti minua sormellaan. - Sä olet mulle aika monta drinkkiä velkaa.
- Tietysti, naurahdin.
- Meillä on haaste menossa, putsataan varusteet, karsinat, hevoset tiptop kuntoon ja kaikki jotka suorittaa tehtävän, niille Rosa tilaa pizzan, Pihla selvensi tilanteen kahdelle aikuiselle ja olisin voinut vannoa, että ainakin Cellan innostunutta ilmettä innostuneempaa ei ollut.
- Mä oon messissä, nainen hypähti iloisena ja nappasi Windin varusteet naulakosta.
- Itseasiassa mullakin on vähän nälkä ja jos Rosa kerran tarjoaa, Salma virnisti ja liittyi seuraamme.

Oli pakko myöntää, että tämä keikka tulisi minulle kalliiksi, mutta jollain tavalla halusin hyvittää sen, että kaikki seikkailumme joita oltiin suunniteltu jäivät minulta paitsi kun oli nyhjöttänyt kotona. Kössin varusteet olivat huonossa kunnossa, omaa syytänihän se oli, mutta ainakin pääsimme kerroksittais siivoamaan karsinoita, kun muut olivat nopeampia kuin toiset. Kasper oli kuulemma katsonut Inskua ällistyneenä kun tyttö oli napannut kottikärryt hänen nenänsä edestä ja älähtänyt äimänä, kun Pihla oli sitten vienyt toisetkin. Homma tuntui sujuvat niin sutjakkaasti, että jäin nopeasti jälkeen. Lihaskuntoni oli rappeutunut reilussa viikossa olemattomiin ja talikko tuntui painavan ainakin kymmenen kiloa.
- Me päätettiin Salman kanssa pesasta nää kunnolla vedellä ennen tunteja, että ainakin Hypen ratsastaja voi sitten pällistellä kiiltävää puoliverista, Britta ilmoitti innokkaasti karsinalla ja hyppeli sitten innoissaan hoidokkinsa karsinalla. Salma virnisti minulle myötätuntoisesti ja katosi Britan perään.

Varusteet puhdistettu, karsina siivottu, huokaisin. Vielä oli yksi tehtävä jäljellä, josta tulisi varmasti minulle se rasittavin. Windi luimisteli ja hyppeli jo karsinassaan raivokkaasti ja Cella komenteli tammaa minkä kerkesi. Minä vain laahustin Kössin tarhalle jalat voimattomina ja huhuilin Kössiä jo hyvän matkan päästä. Häkellyin kun Kössi nosti päätään viheltelyihini. Pysähdyin hetkeksi ja hymyilin aurinkoisesti ruunalle, joka näytti kerrankin normaalilta hevoselta, kun se katsoi minua korvat visusti hörössä. Sen silmissä oli pilke jollaista en ollut nähnyt ennen, mutta sitten se painoi päänsä takaisin heinäkasaan ja pörähti vieruskaverilleen. Eli ei kun vain rämpimään.

Kaikki muuttui taas heti kun pääsimme karsinaan. Ruunan korvat painuivat luimuun ja se irvisteli minulle varoittavasti. Liiskasi minut seinään heti alkajaiseksi ja vetäytyi sitten nurkkaansa minua mulkoillen. Ihanaa. Minun teki mieli kirota koko hevonen jonnekin äärettömiin, mutta tavallaan ymmärsin ruunaa ja osittain hevonenhan heijasti sinun omia tunteitasi. Silitin Kössin paksua kaulaa hetken ja hyssyttelin, vaikka tiesin ettei siitä ollut mitään apua. Sain pujotettua riimun sen päähän ja sidoin sen kiinni karsinan kaltereihin. Jos nyt yhteistyömme onnistuisi edes hieman paremmalla menestyksellä. Kössi ei oikeastaan ollut edes likainen, ainoa pieni pölykerros, joka kehysti sen karvoja lähti kevyesti harjaamalla, mutta päätin silti nähdä hieman enemmän vaivaa ja hoidin ruunan harjan ja hännän ihan tiptop kuntoon. Enhän halunnut fuskata omassa pelissäni.

Kössi loisteli puhtauttaan omassa karsinassaan kun ensimmäiset tuntilaiset valuivat sisään talliin vilkuilemaan uteliaana tuntilistoja. Kuului pettyneitä huokaisuja ja innokasta puhetta ja hymyillen päätin jättää Kössin hetkeksi rauhaan. Pitihän sen saada hengähtää ennen kuin seuraava hullu tuli sitä lääppimään. Vein harjapakin takaisin paikoilleen ja laahustin sitten yläkertaan,josta kuului alas asti äänekäs pulina.
- Mä sain Hestian vasta nyt kuntoon, Tuulia ilmestyi vierelleni portaissa.
- No oltiin yhtä nopeita, naurahdin keveästi.
- Joo arvaa oliko hesti repiny osittain loimea pois ja kieriskelly tarhan ainoassa kohdassa josta löytyi mutaa, Tuulia irvisti, mutta hyväntuulisena. Minuakin hymyilytti. Lehmäponi oli kyllä ollut minun saapumisestani asti aikamoinen veijari ja heti touhujensa jälkeen se katseli suurilla suloisilla silmillään niin viattomasti, ettei sille voinut olla vihainen. Siitä syystä säälin Tuuliaa, Kössi nimittäin ei kauheasti söpöstellyt missään tilanteessa. Se teki mitä huvitti ja raastoi ainakin tämän hoitajan hermot ihan riekaileiksi vähän väliä.

- NONIIN neiti enkäytallillakoskayritänopiskella, Cella hieroi käsiään yhteen innokkaana yläkerrassa ja hypähti puoliksi toisen blondin, eli Inskun, syliin.
- Au au au, Insku kikatti tytön alla ja Britta sätki toisella puolikkaalla hervottomasti nauttien.
- Mä en tiedä mitä mä haluan.. Salma rapsutteli kättään mietteliään näköisenä Eetun kanssa pöydällä. Eetu nimittäin kirjoitti listaa mitä kukin halusi minun tilaavan. Tilanne oli suorastaan kaaos. Ainoastaan Pihla tuntui istuvan nätisti hieman syrjemmässä lukemassa lehteä, joten istuin hänen viereensä.
- Kerroitko sä jo mitä tilaat? hymyilin aurinkoisesti tytölle.
- Joo kerroin, Pihla hymyili. - Oltiin Eetun kanssa täällä melkein ekoina.
- Okei onko kaikki nyt päättänyt mitä tilaavat? totesin kovaan ääneen, että kaikki varmasti kuulivat ääneni. En ollut koko lyhyen Seppelehistorian aikana kuullut sellaista mölinää oleskeluhuoneessa. Eetu ojensi lapun minulle ja minä nyökkäsin.
- Tiedättekö numeroa? tiedustelin ja Insku ja Britta ponnahtivat pystyyn saman tein.
- Me tilataan netin kautta, Insku tarjoutui ja Britta nyökytteli, joten ojensin listain heille ja pikajuoksuvauhtia Inskui alkoi näpyttämään kännykkäänsä.

Rosa ja Kössi
18 hoitomerkintä

[Rosa]

Koska kohta on joulu

Pimeä oli jo laskeutunut jo Liekkijärven ylle ja pakkasen kiristyessä illan myötä pieni jääkerros oli keräytynyt järven rantoihin. Kaikki oli niin hämmentävän kaunista, kun puita koristi kaunis lumikerros, maassa lepäsi jo useampi kerros puhdasta, valkoista puuterimaista lunta, joka pöllysi meidän kävellessä Kössin kanssa millä tahansa tiellä. Lunta satoi edelleen ja lumihiutaleet laskeutuvat Kössin mustan karvapeitteen päälle. Ne olivat luoneet pienen lumikasan ruunan harjan päälle, jonka olin jo muutaman kerran pyyhkäissyt pois, ettei poikaa alkaisi paleltamaan. Painoin pohkeet kevyesti kiinni ruunan kylkiin ja jatkoimme matkaa kulkien hiljaisessa ravissa rantaa pitkin. Kössi oli rento. Niin rento, etten ollut koskaan ennen viettänyt sen kanssa samanlaista laatuaikaa kun tänään. Ehkä se aisti tuntemukseni ja hyvän oloni, jonka sain aina näin talven alussa. Rakastin talvea ja lunta, sitä valoa, jota valkoinen kylmä kerros toi jatkuvaan pimeyteen. Palasimme Kössin kanssa valaistulle tielle hetken ravailujen jälkeen ja taputin sitä tyytyväisenä, nyt voisimme palata takaisin tallille päin.

Painoin pohkeet kiinni mustiin kylkiin ja maiskautin. Ääni tuntui kaikuvan metsän syvässä hiljaisuudessa ainakin kymmenesti ja aiheutti väristyksiä niskassa. Sellaisia jännittäviä ja nautinnollisia, kun sai hieman pelätä pimeyttä ja yksinäisyyttä. Laukan noustessa Kössi pörähti tyytyväisenä ja sen hengitys huurusi aina kasvoilleni asti, pakkasen purressa nenänpäätä ilkeästi. Irvistin. Poskeni olivat jo tunnottomat ja kylmä ilma puri paksujen ratsastushankojeni läpi. Oli talvessa ne ikävätkin puolensa, mutta kuvittelin palkintoa, joka odotti minua vielä tallissa. Kuuma kaakao. Henkäisin syvään ja taas kerran höyry jäädytti nenänpään. Siirsin Kössin takaisin raviin ja ravailin sen kanssa rennosti maastossa. Valaistun tien lamput valaisivat kauniisti ympärillä olevan metsän ja pelästytti meidän, kun viimeisiä pähkinöitä keräävä orava tiputteli lunta oksilta ja katseli meitä hölmistyneenä. Liian pian Seppeleen piha tuli kuitenkin näkyviin. Loistavat valot lähes joka rakennuksesta tuntuivat kuitenkin lohduttavilta ja tuttu hevosen tuoksu imeytyi aivoihin asti meidän pysähtyessä tallin eteen.

- Oliko mukava lenkki? Salma ilmestyi luoksemme, hän oli pyörinyt tallilla jo lähtömme aikana ja jaksoi auttaa Jaakkoa tallitöissä edelleen. Kadehdin joskus naisen loputonta jaksamusta tehdä mitä tahansa. En ollut varmaan koskaan nähnyt Salman vain istuvat oleskeluhuoneen sohvalle valittaen väsymystä. Ihmeellistä.
- Oli joo, Kössi oli niin ihanan rauhallinen, etten ollut varma olinko ottanut oikean hevosen tallista, naurahdin ja laskeuduin alas ruunan selästä taputellen sitä tyytyväisenä.
- Ehkä vika on sen satulassa, teillähän meni viimeksikin niin hyvin kun menit ilman satulaa, Salma naurahti ja löysäsi Kössin satulavyötä samalla kun minä nostin jalustimia.
- Voi muuten olla, pitääpä huikkasta asiasta Annelle, hämmennyin hetkeksi. Olisihan se mahdollista, että Kössillä olisi selässä jotain. Olisihan se harmillista, mutta asiast oli hyvä tarkistaa.
- Kauanko me oltiin ees maastossa? Katselin ympärilleni hämilläni, ulkona tosiaan ei nähnyt enää eteen ilman jotain valaistusta.
- Yli kaks tuntia, Salma vastasi. Siis häh.

Sormeni olivat edelleen jäässä, vaikka olin seisonut lämpimässä tallissa jo yli kymmenen minuuttia. Onneksi kultainen Salma oli avustamassa minua ja harjaili Kössiä hiljaa hyräillen. Kössi tuntui olevan meidän seurassamme kovin rauhallinen ja vain söi heiniään välittämättä siitä, mitä me sen ympärillä touhusimme. Nostin ruunan jättimäisiä kavioita ilmaan ja tutkailin ne läpi kaviokoukun kanssa. Kaikki näytti olevan kunnossa, joten Salman viimeisteltäessä Kössiä minä pudistelin ruunan loimesta loputkin lumet pois ja asetin sen kuivumaan karsinan oveen. Salma odotteli minua jo karsinan ovella, kun kipaisin hakemassa uuden loimen Kössille, hieman kuivemman ja yhteistyöllä asettelimme sen vielä ruunan selkään, ennen kun jätimme sen rauhaan.
- Hei hei sitten kulta, kuiskasin Kössille ja suukotin sen turpaa. Suukko ei näyytänyt olevan yhtä miellyttävä hevosen mielestä ja perinteiseen tapaan se painoi korvansa luimuun ja veti päänsä pois ulottumattomistani.
- Kössi on kyllä niin perinteinen mies, mitään ei saa tehdä julkisesti, Salma virnisti ja suljin oven perässäni.
- No kuule, kun ei hellyyden osoituksia heru edes privaatisti, naurahdin avasin hiukseni ponnarilta. Tunsin Salman katselevan minua taas hieman oudosti, niin kuin hän teki ennen kun olimme tutustuneet, kun heiluttelin hiuksiani ilmassa. Hymyilin kuitenkin naiselle sen jälkeen ja suuntasimme oleskeluhuoneeseen yläkertaan yhteisvoimin. Kössi sai nyt levätä.

Pakkanen oli ehkä tehnyt pientä muutosta tallin arkeen. Hoitajat lähtivät aina vain vastahakoisemmin tallille ja kylmään oli todellakin tottumista. En ollut saanut pariin päivään Inskua tallille kuin sillä ehdolla, että kyyditsisin hänet sinne ja niin olin tehnyt. Olimme koukanneet molemmilla kerroilla myös Britan mukaan, joka toki olisi voinut kulkea bussilla, mutta musiikin soidessa täysillä lämmitetyssä autossa oli epäilemättä paljon hauskempaa. Tänäänkään oleskeluhuoneessa ei tuntunut olevan oikein ketään. Ainoastaan Fiia kiroili koulukirjojensa ääressä ja Tuulia istui puhelimensa kimpussa kieli keskellä suuta. Lämmitin kaakaota meille kaikille neljällä ja ojensin jokaiselle neidille oman kupin samalla kun istahdin itse alas sohvalle Salman viereen. Nainen huokaisi tyytyväinä lämpimän kupin lämmittäessä sormia ja niin näkyi tekevän muutkin.
- Mitä sä oikein teet? hämmästelin Tuuliaa, joka kaakaosta huolimatta lähes hakkasi kännykkäänsä.
- Piirrän, kato, tyttö ojensi puhelinta meille ja Salma ja minä henkäisimme syvään.
- Ompa hieno, Salma nyökytteli ja minä nyökin mukana.

- Okei mä luovutan, Fiia huokaisi ja laski kirjat käsistään. Hän nappasi uudestaan kaakaon käsiinsä ja katseli meitä uteliaana. Oli kieltämättä todellista, että minä ja Fiia olimme seurustelleet aika ankeasti viime aikoina. Olihan hän luokseni raahautunut useamman kerran viikossa, mutta ainut puheenaiheemme oli ollut lähinnä se kuinka kauheita läksyt osasivat olla. Se oli aika korjata.
- Mulla on teille jotain, virnistin ja ponnahdin pystyyn kaivellen jotain takistani.
- Ooo mitä? Fiian silmät pyöristyivät.
- Nämä, ojensin Salmalle ja Fiianlle kiiltävät ja erittäin jouluisesti koristellut pikkujoulukutsut käsiin. Fiia virnisti samantein. Olin kehunut jo monta kertaa aiemmin, että minun pikkujoulukutsut olivat legendaariset, eikä ole ollut yhtäkään vuotta jolloin ei olisi tapahtunut jotain kutkuttavan jännittävää.

- Mä oon niin tulossa, Salma virnisti.
- Siinä lukee Jessekin, osotin sormellani kohtaa johon olin kirjoittanut heidän nimensä.
- Me ollaan tulossa, Salma virnisti.
- Mäkin, Fiia naurahti ja ihasteli edelleen kullattua glitterkutsua ja joulukoristeita punaisena sen päätä.
- No sulla ei oiskaan ollut vaihtoehtoa, koska saat auttaa mua järjestämään niitä, Salmakin saa auttaa jos haluaa, nyökkäsi päättäväisesti ja jollain kierolla tavalla näin Fiian silmissä paistavan paljon vinksahtaneita suunnitelmia, johon todennäköisesti sisältyi holiholia ja poikia.
- Entä mä? Tuulia risti kätensä ja mutristi huuliaan.
- Tässä, ojensin kutsun Tuulian käsiin. - Mutta huomaa, että teidän alaikäisten kutsuissa lukee, että vanhemmilta on kysyttävä lupa, muuten ei ole asiaa tulla, koska en halua kenenkään vihaisia äitejä mun oven taakse. Voin ostaa mehua jos terästetty glögi ei käy.
- Kyllä mä saan äitin suostumaan, Tuulia nyökytteli päätään.
- Noin se Inskukin sano, saas nähä, virnistin ja kaikki me tytöt naurahdimme, ennen kun istahdimme ja aloimme keskustella siitä mitä kaikkea joulu toisi tullessaan. Valitettavasti minulle se tarkoitti koko perhettä.

Rosa ja Kössi
19 hoitomerkintä

[Rosa]

Imelä hömppä joulu

- Hui! Tulipa tuolla ulkona kylmä, en varmana lähe ulos enää uudestaan tänään, Helge hytisi oleskeluhuoneessa kaikki vaatteet yllään eikä hänellä ollut aikomustakaan riisua toppatakkia päältään ennen kuin varpaan olisivat lämmenneet. Riisuduin itse ylimääräsistä vaatteista ja nojasin sohvaan väsyneenä. Britta vieressäni oli sulkenut silmänsä ja hytisi edelleen. Joulukalenterilaukat olivat todella tehneet tehtävänsä, kun jokainen tyttö istui oleskeluhuoneessa enemmän tai vähemmän jäässä. Ainoastaan serkkuni Odelie hyräili keittiössä lämmitti meille kaikille kaakaota.

- Yh mulla on kyllä vieläkin hirvee olo siitä perjantaisesti, Insku ähkäisi ja istui (tai no makasi) oleskeluhuoneen lattialla. Ennen lähtöä olimme letittäneet Britan kanssa tytön vaaleat hiukset jotka olivat peppi pitkätossun tavaan levinneet sivuille maassa.
- Mutta sähän joit vaan limua, siristin silmiäni vihaisesti kun Odelie käänty hitaasti katsomaan minua syyllistävällä katseellaan. Myös Insku vilkaisi Odelieta ja hieraisi otsaansa jättäen turvejäljen siihen.
- Juu siis joo, mutta mä vaan tarkotin tätä väsymystä, Insku pyöritteli päätään ja virnisteli minulle salaa Oden ojentaessa käsiimme lämpimät kaakaot. Helge henkäisi syvään ja näkyi rentoutuvan.

- Miten muuten se teidän loppu pikkujoulu meni? Danilla kun oli niin törkeä kiire häippästä sieltä.. Lynnin silmissä syntyi pilke ja useamman tytön posket punehtuivat syystä tai toisesta. Kieltämättä olin hieman poikennut periaatteistani pikkujouluissa, kun villit heppatytöt olivat liittyneet seuraan. Olin ainakin tähän vuoteen mennessä patistanut alaikäiset pois tiettyyn kelloaikaan, eikä boolille heillä ollut mitään asiaa, mutta oman keskittymiseni herpaantuessa oli tytöt ja pojat päässet jaoille ja tulos oli ollut turhankin villi.

Insku ja Britta olivat innostuneet tanssimaan pitkin olohuonetta villiintyneesti ja Tuulia, joka oli luojan kiitos käyttäytynyt asiallisesti, oli toiminut tytöille djinä. Eetu oli päässyt omaan fiilikseensä nimeltään "haastan riitää kaikkien kanssa ja sekunnin päästä rakastan kaikkia". Olin palannut yläkerrasta suoranaiseen kaaokseen, jota Cella oli epätoivoisena yrittänyt pitää kasassa. Unohtamatta muutamaa leikillistä suukkoa Fiian kanssa ja Cellan ja Cellan veljen Tatun ja Tapin ja... en kommentoi. Olin tullut ihmeellisen hyvin juttuun Britan serkun Ennin kanssa, jonka kanssa lähdimme yhdessä valtaamaan lähintä yökerhoa yhdessä muiden suunnatessa kotiin. Tai no Fiia ja Cella jäivät nukkumaan vierashuoneeseen ja Jesse ja Salma valtasivat minun jättimäisen parisänkyni. Tatu ja Tappi sekä ei erityisen innostunut Kasper raahattiin mukanamme, joten hulppea ilta oli taattu.

Tai no, en oikein tiedä kuinka hulppeaksi voi kuvailla iltaa, joka oli johtanut kyseenalaiseen aamuun. Koska kotona ei enää valitettavasti ollut tilaa, suuntasimme Artsilaan kaikki neljä (nimittäin Tatu joutui lähteä jo aikaisemmin kaitsemaan siskoaan, joka oli herännyt ja seikkaili nyt naapurustossani). Enni oli ollut varsinaisen ikävä henkilö ja levittäytynyt sohvalle, jolloin paikat kävivät väliin ja aamulla silmät avatessani kohtasin Kasperin rennot kasvot. Olin noussut niin nopeaa vauhtia ylös, että oli toisella puolellani nukkuvaa Tappia potkaissut mahaan ja vedellyt vaatteita niskaan Artsin hekottaessa Tapin huoneen ovella. Aamukahvilla oli hiljaa ihmetellyt illan kulkua ja sitä, kuinka ihmeessä olin suostunut nukkumaan kahden miehen välissä. Argumentti oli ollut kieltämättä hyvä "me ei todellakaan nukuta vierekkäin, mitään h*moja olla. Olivat molemmat, Kasper ja Tappi, uhkuneet yöllä rinta rottigilla.

Takaisin nykyaikaan ja paleleviin varpaisiini. Tai no jo lämmenneisiin varpaisiin. Kaakao maistui mielettömän hyvältä ja Kössi lojui karsinassaan unisena pitkän maastoretken jälkeen. Ruuna ei ollut käyttäynyt tänään kehuttavan hyvin vaan oli maastojonon vetohevosena keksinyt ties minkälaisia temppuja. Oli sitten neiti itse prinsessa täydellisyys Windi astunut Cellan kanssa jonossa johtoon ja johdattaneet meidän pellon reunaan edessä. Vaikka tamma vetikin hienoisen halvauksen Odelien ajaessa toista kautta autolla paikalle. Minähän en ollut laukannut, vaan seisonut Kössin kanssa tuomarina Odelien vieressä. Kössi tietenkään ei olisi halunnut seisoa paikallaan hetkeäkään, joten hyppelimme edestakaisin pellolla muiden ohittaessa meidät aina laukassa. Hätkähdin unelmistani kun iso lauma tallilaisia ilmestyi oleskeluhuoneeseen ja tunki istumaan pieniin väleihin johon ei oikeasti olisi mahtunut edes hiiri. Tein tilaa ja lytistäydyimme nurkkaan Britan kanssa, joka pääsi kuitenkin Danin toiseen kainaloon Lynnin ollessa toisessa, kieltämättä saimme silloin enemmän tilaa ja Dani näytti koko maailman omistajalta.

"KOP KOP KOP"

Ääni kuului oleskeluhuoneen ovesta ja se sai jokaisen tallilaisen oleskeluhuoneessa hiljentymään hämillään. Ainoastaan minun huulilleni ilmestyi pieni hymy ja riensin ylös sohvasta avaamaan ovea. Pysähdyin ovelle ja käännyin katsomaan tallilaisia, joista jokaisesta oli lyhyessä ajassa tullut minulle oikein mahtavia ystäviä.
- Mulla on teille yllätys, tai no itseasiassa mulla, Salmalla ja Annella, virnistin ja sanat kuullessaan myös Salma hyppäsi ylös istumasta ja hyppelehti ovelle innoissaan. Fiia, jolla oli pieni halu tulevasta läiskäisi kädet kasvoilleen kuin häveten. Samassa oleskeluhuoneen ovi avautui ja jättimäisen kokoinen punatakki astui sisään ovesta.
- Hou hou hou, onkos täällä ollut kilttejä lapsia.... ja vanhuksia, kuului matala örisevä ääni pukinparran takaa. Hetken järkyttyneestä hiljaisuudesta seurasi räjähtävä naurukohtaus, joka hetkessä tarttui kaikkiin. Ainoastaan punanuttu tiputti ison säkin käsistään ja risti kätensä.
- Perhana en mä tänne kiusattavaks tullu s*atana, kuului vihainen murahdus.
- Se on Artsi, Fiia hekotti vedet silmissään emmekä mekään Salman kanssa kyenneet pidättämään naurua.

Naurua, tuskallista sellaista, kesti niin kauan kunnes pukiksi pukeutunut Artsi meinasi jo luovuttaa ja lähteä. Kaikki kehottivat miestä jäämään ja Artsin taakse piiloon jäänyt Kasper tonttu ei ollut koskaan ennen koko Seppele uransa aikana näyttänyt yhtä vihaiselta ja tympääntyneeltä. He yhteisvoimin vetivät kaksi isoa kangassäkkiä sisään oleskeluhuoneeseen ja joulupukille tuotiin tuoli.
- Hyvää joulua! Salma hihkaisi puheen aloitukseksi.
- Teidät kaikki on raahattu tänne koska.. jatkoin ja annoin puheenvuoron Salmalle.
- Koska me ollaan yhteistuumin ostettu teille kaikille lahjat jota todella tarvitsette, Salma ylisti ja olisin voinut vannoa, että Inskun silmiin syntyi nugettien kuvia. Kuhinasta oleskeluhuoneessa ei meinannut tulla loppua, ennen kun joulupukki kaivoi ensimmäisen kauniisti paketoidun lahjan ja körähti kuuluvasti.
- Tää ensimmäinen olisi Nadjalle, joulupukki siristeli silmiään silmälasien takaan ja haki parempaa asentoa nuoren tytön ponnahtaessa ylös ja hakiessaan lahjansa. Siitä lähti sitten joululahjojen jakamisen, joiden ostamisesta oli ollut vastuussa minä ja Salma, Annen olimme saaneet avuksi paketointiin jäädessämme kiinni, sillä se ei todellakaan ollut minun vahvinta lajiani.

- Ja viimeisenä sitten Rosa, Cella, Salma ja Fiia, joulupukki hengähti helpottuneen oloisena jonkun ajan päästä, kun kaksi säkkiä oli tyhjennetty nopeassa tahdissa. Iloisia hihkaisuja oli kuulunut jokaisen suusta, myös Danin joka oli saanut paidan, josta Lynn oli eräs päivä paasannut meille, tai no paasasi siitä kuinka se olisi sopinut Danille niin hyvin, mutta hän oli unohtanut rahat kotiin. Eetu oli saanut lahjakortin urheilutavarakauppaan, sillä hän oli jokunen kuukaisi sitten valittanut jääkiekkovarusteistaan, mutta suurimman reaktion saimme Cellalta, joka purskahti itkuun nähdessään lahjan.
- Sä olet paha, sä olet Rosa todella paha, samaten sinä Salma, Cella pyyhkäisi liikuttuneen kyyneleen ja osoitteli vuorotellen meitä.
- Mitä sä sait? Jesse kyseli uteliaana, ilmeisesti tästä oli puhuttu sälämyhkäisesti myös Salmalla kotona.
- Mittatilaustyönä satulan Otolle, Cella kuiskasi. Kieltämättä se oli kallein lahja, mitä olimme keksineet, mutta säästötilistä oli kovasti apua tässä tilanteessa. Cella hypähti halaamaan meitä molempia ja kaikki tuntuivat hiljentyvän hetkeksi ihailemaan lahjojaan.
- Kiitos ja niin hyvää joulua, Cella hymyili.
- Hyvää joulua sullekin rakas, hymähdin ja pyyhkäisin viimeisen kyyneleet blondin tytön poskelta.

Rosa ja Kössi
20 hoitomerkintä

HM1

[Rosa]

Kun ei puhuta niin ei huhuta

Maneesin hiekka pöllysi tummien kavioiden kuopiessa sitä taakseen jättäen pimeän ruskean verhon kulmaan ja valui taas hiljalleen alas takaisin omalle paikalleen. Oli täysin hiljaista ja ainoastaan tummista sieraimista kuuluvat pärskähdykset kaikuivat maneesissa uudestaan ja uudestaan. Hiestä kiiltävä karva liikahteli ruunan laukatessa kohti estettä ja jokainen eläimen lihas jännitti jokaisella lähestyvällä askeleella.
"Hop!" Huudahdus toistui maneesissa ainakin kolmesti ja hiljalleen se vaipui pois. Mustat jalat nousivat ilmaan lennokkaasti ja ylittivät sinivihreät puomit keveästi. Ainoastaan massakas laskeutuminen sai hengähdyksen karkaamaan huulilta kun etukaviot tärähtivät maahan ja matka jatkui taas keinuvassa laukassa eteenpäin.
- Hyvä poika, taputin mustaa ruunaa kaulalle samalla kun hidastuminen takaisin raviin. Kössi pudisti päätään innokkaana ja jännitti edelleen kaikkia lihaksiaan. Se halusi työskennellä lisää. Vastahan me olimme päässeet alkuun koko leikissä.

Painoin pohkeet kiinni mustiin kylkiin ja jo lähes ajatuksen voimalla jatkoimme taas laukassa. Suora tie turhan innokkaassa laukassa oli vaikea ratsastaa, mutta lopulta pääsin taas nousemaan kevyeeseen istumaan ja Kössi ylitti kolme kavalettia ja pystyn reippaammin kun viimeisellä kolmella kerralla. Viimeinen okseri, jonka ylitämme turhan aikaisin ja ilmavasti, jonka jälkeen hidatin Kössin takaisin raviin ja taputtelin sitä taas tyytyväisenä.
- Sä olet niin hieno poika, kuiskasin ruunan korvaan, jotka kerrankin olivat pystyssä ja valppaana. Ratsastimme koko uralla rennosti ravissa ja pikku hiljaa annoin ohjien valua pitkäksi. Kössi vaihtoi taas pienellä istumalla jarruttamiseksi käyntiin ja pörisi tyytyväisenä rankan treenimme jälkeen. Olin tosiaan onnistunut nappaamaan itseäni niskasta kiinni ja ottanut täydellisen vastuun hoitajuudesta. Olimme myös tehneet Kössin kanssa vihdoin rauhan toistemme kanssa, eikä jokainen hetki yhdessä ollut pelkkää taistelua verta ja kyyneliä.

Kohotin kulmiani ja katselin arvioivasti hevosta, joka liikahti malttamattomana minun seisoessa sen edessä. En ollut varma edelleenkään pystyinkö luottamaan Kössin viattomaan katseeseen jonka takaa paistoi pahaenteinen pilke. Päästin ohjista silti irti ja kaikkien onneksi musta ruuna jäi seisomaan paikalleen. Käännyin hitaasti ympäri ja suuntasin ensimmäiselle esteelle, ne oli kuitenkin siivottava pois ettei Anne saisi raivareita kun aamulla suuntaisi maneesiin ensimmäisenä katsomaan kuka siellä oli tehnyt tuhojaan viimeiseksi. Jokainen askel tuntui kivuliaalta kovan treenin jälkeen, mutta keräsin silti käsiini kolme puomia samaan aikaan. Kössi seisoi edelleen paikallaan juuri siinä kohdassa johon olin sen jättänyt, mutta se seurasi tekosiani uteliaana. Kiireesti yritin palauttaa tavarat paikalleen, ettei ruunalta ehtisi palaa hermot odotellessa ja kaksi tolppaa kun oli paikallaan käännyin taas katsomaan hoidokkiani. Ei hitto. Ehdon hätkähtää kunnes tunsin kosketuksen olkapäälläni.
- Seuraatko sä mua jätkä? Virnistin Kössille iloisesti jolloin ruuna painoi korvansa luimuun ja peruutti yhden askeleen.
- Okei okei, hymähdin ja lähdin noutamaan viimeiset puomit lepäämästä maneesin hiekalta. Kössi jäi hetkeksi seisomaan paikoilleen katselemaan taas mun touhuja, mutta koki taas paremmaksi seurata perässäni ettei se vain joutuisi jäämään yöksi yksin maneesiin.
- Tästä ei sitten rakas kerrota kenellekään, naurahdin kun vihdoin nappasi urhoollisen ratsuni ohjista ja suuntasimme ulos maneesissa viileään iltaan.

Päivisin oli jo lämmin. Ihana keväinen ilma, kun aurinko paistoi jo taivaalta melkein puolet päivästä eikä tuulikaan ollut enää niin kylmä kun vielä kuukausi sitten. Vihreää alkoi ilmestymään pikku hiljaa vähän joka puolelle, vaikka kukintoa teki ainakin toistaiseksi vielä vain sitkeimmät kasvit jotka selvisivät hieman kylmemmistä päivistä. Kevät oli kauneinta aikaa, sillä myös näin iltamyöhään tähdet näkyivät kirkkaana taivaalla, mutta tuuli oli jo lämmin eikä jäädyttänyt kasvoja näinkään lyhyellä matkalla kun suuntasimme Kössin kanssa maneesilta takaisin talliin.

Kiinnitin suoraan Kössin pesuboksiin, johon se kovin nihkeästi suostui tulemaan. Ei ollut toivoakaan että olisin voinut jättää sen pesemättä, sillä hikeä treeneissä pukkasi kun taas viime viikot olin päästänyt sen vähän turhankin helpolla ja olin antanut sen möllötellä menemään tunneilla omaan laiskaan ja tahmean tyyliinsä. Vein varusteet heti suoraan paikalleen ja palasin sitten luimistelevan ruunan luokse. Oli jo iltaheinien aika ja Kössi oli siitä erittäin tietoinen. Silti rauhallisin elkein avasin hanan ja odotin että sieltä alkoi valua suhteellisen lämmitä vettä jota oli sopiva hevosta kohtaan kohdistaa. Ei paljoa painetta, sillä heti auringon ilmestyttyä peleihin mukaan oli Kössin iho alkanut reagoida lämpöön ja keväiseen elämään ikävästi.
- Mitä Kössi tässä tekee? Kasper pysähtyi kohdallemme heinäkärryjen kanssa. Poika näytti kyllä yhtä kärttyiseltä kuin aina, mutta oli selkeästi, tahtomattaankin, alkanut kiintyä tallin hevosiin tavalla tai toisella.
- Vedettiin treeni nyt tälleen yötä vasten kun haluuttiin ihan rauhassa hommailla hommiamme, kohautin olkiani samalla kun kuivasin möhköfanttiani pehmein liikkein. Pelkäsin osuvani ihottumaan.
- Tuo se äkkiä karsinaan ennen kun se sekoaa, Kassu totesi ennen kun jatkoi iltatalliaan ja selvästi kostoksi tätä toteamuksesta Kössi nappasi heinäkasan päältä itsellensä oivan tukun heinää alkupalaksi.
- Noi viedään sun iltaheinistä, kuulin Kassun murahtavan.

Kössi näytti kovin levolliselta omassa karsinassaan, kun se suuntasi loimet selässään heiniensä kimppuun. Olin päätynyt jo ehkä liian usein iltasin ihastelemaan sitä kuinka hiljaisuudessa yleensä niin äkäinen hoitohevoseni oli yhtäkkiä niin tyyni ja otti jopa minut vastaan yllättävän rauhallisesti ja rennosti. Uskoin kuitenkin että meidän välillemme oli syntynyt jonkinlainen side, joutuuhan tuo parka katsomaan naamaani melkein joka päivä ja joutui sietämään ylirakastavaa lääppimistä enemmän kuin yksikään poikaystävistäni koko elämäni historiassa. Jos tarhaihastuksia ei laskettu. Tajusin jättää Kössin omaan rauhaansa hetken kuluttua ja suuntasin kaapilleni, jonka yllättävää kyllä olin jo oppinut avaamaan kevyesti ja helposti. Tuntui taivaalliselta saada ratsastussaappaat pois jalasta ja itkin nautinnollisia kyyneleitä kun kuoriuduin ulos kireistä ratsastushousuista. Valkoinen mekko lepäsi helkatin varassa kaapissa ja pujotin sen päälleni vavahdellen nautinnosta. Niin kevyt ja niin helppo.
- Ei jumankauta mä olen sanonut tästä paljastelemisesta julkisella paikalla Rosa, kuului jo kieltämättä ärjähdys takanani, mutten voinut olla hymyilemättä.
- Se on kohtalo että sä Kasper osut aina juuri sillon paikalle, virnistin ja pujotin jalkani korkokenkiini.
- Mä tulin vaan laittamaan nää ovet kiinni täällä, Kassu nurisi, mutta ei kuulostanut yhtä vihaiselta kun yleensä.
- Autatko tän vetoketjun kanssa? Käännähdin ympäri ja askeleet pysähtyivät saman tein siihen paikkaan.

En katsonutkaan Kasperiin päin mutta tunsin pojan empivät tänne asti oikeaa ratkaisua tähän tilanteeseen. Tiesin hänen haluavan heittää taas jotain ärsyttävää ja nasevaa suustaan ja lähteä kävelemään, mutta ehkä tällä kertaa osasin olla tarpeeksi normaali ettei läsnäoloni ärsyttänyt Kassua liikaa. Poika asteli taakseni hyvän välimatkan päähän, mutta kuulin silti Kasperin ärsyyntyneen tuhinan ja hengityksen takanani. Pojan koskettaessa vetoketjua koko kroppani värähti kauttaaltaan ja pidätän hengitystäni, etten päästäisi henkäisyä keuhkoistani ulos. Oliko tämä säälittävää vai säälittävää. Hipaisut ihollani tuntuivat polttelevalta ja Kasperin päästäessä irti tunsin suurta huojennusta tilanteen olessa ohi.
- Kiitti, totesin hiljaa.
- No probs, poika kohautti olkiaa.

Suljin kaapin oven niin hitaasti kuin mahdollista, kun olin ensin kerännyt kaikki tarvittavat tavarat laukkuuni. Tunsin olevani kuin hidastetussa elokuvassa valuessani rappusia alas kohti tallin ovea. En muista milloin viimeiksi oli ollut niin mahdottoman vaikea lähteä mistään, mutta täytyi myöntää että Kössin kanssa päivittäin hengailu oli tehnyt minusta ihan true heppatytön. Vihdoin. Kutina tuntui jalkapohjissa asti kun poistuimme Kasperin kanssa yhtä matkaa tallista ja sytytimme tupakat melkein yhtä aikaa. Hiljaisuus oli piinaavaa, mutta ei kiusallista. Oletin että olimme päässeet jo yli kaikista vihan tunteista, sillä Seppele ja Tapin kanssa hengailu toi meitä yhteen useammin kuin minua ja lähikaupan söpöä kassapoikaa.
- Hitto kun ei oo yhtään bisseä himassa. Anne pisti taas sellaseen duuniin tänään että oksat pois ja bensaa liekkeihin, maaginen hiljaisuus rikkoutui ja käänsin katseeni tähdistä Kasperiin.
- Mulla on lava takakontissa, virnistin.
- Eihän, Kassun äänestä kuului tututuksen multihuipentuma.
- Joo, ja hyvä leffakin alkaa kohta, nyökkäilin.
- Mä en todellakaan ala hengailemaan sun kanssa alone, Kassun ilme oli sanoin kuvailematon.
- Ei mussa mikään vika oo. Älä oo aina noin torjuva kaiken suhteen. Avarra sielusi, virnuilin pojalle joka näytti taas kytevän pinnan alla erilaisia vihan tunteita joita ei koskaan purkanut ulos asti.
- Ihan sama, mutta sä nukut sitten sohvalla ja tästä ei ikinä puhuta kellekään ja me ei olla mitään parhaita kamuja.
- Kyllä herra Laine.
Mihin tilanteeseen mä olin taas itseni asettanut. Ei ole totta.

Rosa ja Kössi
21 hoitomerkintä

[Rosa]

Tappava menneisyys (osa 1/3)

Olin löytänyt ensimmäiset sitkeät kukat Seppeleen maastosta. Ne olivat tuoneet väriä luontoon, mutta myös mielialaan, joka koulun loppua odottaessa oli hyvinkin väritön. Kössi löntysteli allani rennosti ja tuntui nauttivan menosta yhtä paljon kuin minäkin. Meillä ei ollut tänään kiire mihinkään, vaan olimme nauttineet rauhaisasta aamulenkistä jo hieman pidempään maastopoluilla tutkien ihan uusia reittejä. Olimmehan me meinanneet eksyä, mutta löysin itseni lopulta Liekkieukon suon lähettyviltä. Me emme olleet moksiskaan, vaan suuntasimme rauhallisessa ravissa takaisin talliin päin. Tunneista ei ollut vielä tietoakaan, vaikka tiesin Kössin menevän tänään tunneilla. Minulla olisi koko päivä aikaa roikkua tallilla, tänään meille oli nimittäin merkattu itseopiskelua, eli minun kielelläni lomapäivää. Ja sitten puhelin alkoi pärisemään.

- Missä sä olet?! Kössi ei ole tallissa! Kuului Cellan kiihtynyt ääni puhelimesta. Kiihtynyt Cella ei tiennyt hyvää, kaikki mahdolliset villit mielikuvat palasivat sekunteiksi mieleeni.
- Eikai kun me ollaan lenkillä, hymähdin rauhallisesti. Ainakin leikin rauhallista.
- No kyllä mä älypää sen tajusin mut ala tulla ja vähän äkkiä tänne, Cellan ääni kuului nyt kuiskauksesta ja minä rypistin kulmiani.
- Häh?
- Tatu on tulossa jonkun sen kaverin kanssa käymään täällä Seppeleessä. Tarviin sua mun henkiseks esiliinaks, koska tapeltiin taas eilen jostain tosi palikasta asiasta, ja puhelu sulkeutui. Napautin pohkeet kiinni Kössin kylkiin ja jatkoimme lenkkiä ravissa. Koko Seppelettä. Ruuna pudisteli päätään hieman pahantuulisesti, kun se ei saanutkaan enää laiskotella, mutta minun vatsassani oli hyvä pieni jännitys.

Koko sen ajan, kun ilmestyin tallin pihaan ja suuntasin mustan ratsun kanssa talliin, riisuin varusteet, harjasin Kössin, heitin sille loimen niskaan ja siistin sen harjan, sain kuulla Cellalta selostusta epäonnistuneesta illasta sisarusten kesken ja läpsäyksestä jonka Tatu oli saanut, kun humala oli yltynyt liian suolaiseksi jopa karskille kaiken kestävälle suomalaisnaiselle. Tätä se oli aina, tämän takia minä olin aina Cellan mukana menoissa ja meiningeissä. Pitämässä huolta, ettei mitään koskaan tapahtuisi (koska tein ne rakkaan ystäväni puolesta (yllytettynä)). Ja pian seisomme tallin pihassa katsomassa kun Tatun ayi kaarsi pihaan ja parkkasi minun autoni viereen.
- Kuka se kaveri muuten on? Kohotin kulmiani kun näin Cellan liikehtivät hieman levottomasti.
- Joku Janne. Tapasin sen eilen kyl, se on komee ja tosi mukava, vaaleahiuksi nyökkäili mulle.
- Jaa.

Se oli kuin isku vatsaan. Ei. Kun isku puukolla suoraan sydämeen. Se sai minut peruuttamaan kolme askelta, kun pelkääjän puolelta nousi Tatun hyvännäköinen kaveri. Hän jähmettyi myös, Janne. Minun silmäni rekisteröivät kaiken, kun hän veti tummia, melkein mustia hiuksia taaksepäin ja ne jäivät pörröön. Siniset tutkailevat silmät tummien ripsien takana, jossa paistoi pilke, se sai sydämen jysähtämään. Typerä virne, jonka takaa paljastui täydelliset hampaan. Lihaksikas mutta hoikka kroppa, jota ympäröi hyvin istuva harmaa huppari. Silmiini nousi kyyneleet, kun miehen kasvoille ilmestyi hymy ja hän kosketti viiksiään virnuillen, pistävä katse porautuen sieluuni. Nielaisin.
- Jaha. Heppamiehiä liikenteessä, Cella rikkoi jään samantien veljensä kanssa. Tai jotain sinne päin kuulin tytön sanovan. Janne. Mun menneisyyteni oli löytänyt mut.

Mä muistin sen hetken kuin eilisen päivän. Kaikki ne muistot palautuivat mieleen. Olin silloin vielä niin pieni tai no nuori. Olin vasta muuttanut Suomeen ja liikuin koulukavereideni mukana katsomassa pelaavia poikia koulun läheisellä nurmikentällä. Silloin olin kuvannut paljon ja kuvasin sillonkin. Pullistelevia miehiä ja huutoa ja leikkimielistä tappelua kentällä. Ikuistin jokaisen hetken kameralleni, olin ujo, enkä koskaan lähestynyt ketään toisin kuin ystäväni. Sinä päivänä ja sinä hetkenä zoomasin voitonriemuiseen mieheen ja se sama mies kohtasi katseensa minun kameraani samaan aikaan. Siitä hetkestä, siitä kuvasta lähtien olin ollut rakastunut. Kaikki se mitä sen päivän jälkeen tapahtui oli syy miksi muutin pois ja nyt jouduin katsomaan sitä suoraan silmiin.

Meidät esiteltiin, mutta en saanut sanaakaan suusta, pidin käteni kaukana hänestä, kun meidän piti kätellä. Cella vilkaisi minua oudosti ja tuuppasi kylkeen, jolloin tajusin kääntyä ja lähteä takaisin talliin sisään. Minua heikotti, itketti ja oksetti. Toivoin vain, että hiljaisuus joka oli syntynyt, olisi pysynyt ikuisesti.
- Mä en kyllä ymmärrä näistä hevosista, Janne myönsi jutellessani Tatulle.
- Perus, virnisti Tatu, myös Cellan isoveljen olemus oli muuttunut jollain oudolla tavalla.
- Kyllä me susta viikossa heppapoika tehdään, Cella taisi uhmata kohtaloa.
- Voisit vaikka esitellä sun hoitohevosen vai mikä se ikinä olikaan, Janne kohautti olkiaan ja ennen kuin kahvikuppeja ehdittiin edes täyttää, Cella ja Janne poistuivat oleskeluhuoneesta, jonne olimme juuri saapuneet. Ahdistus vain kiristyi sydämeni ympärillä, mikä tahansa pakoreitti olisi toiminut nyt.
- Onks kaikki ok Rosa? Tatu kumartui mun puoleen.
- Joo, mun ääneni kuulosti käheältä ja itkuiselta.

Vaikka tiesin Cellan olevan lähellä, Kössin karsina tuntui turvallisimmalta paikalta paeta turvaan. Painoin pääni mustan ruunan pehmeään ja karvaiseen kaulaan ja huokaisin syvään. Kössi painoi korvansa luimuun ja mulkaisi minua pahasti, mutta vihaisinkaan katse ei saanut minua perääntymään sen luota. Vapina alkoi ja tunsin oloni ensimmäistä kertaa moneen vuoteen niin voimattomaksi, kun tunto käsistä ja jaloista katosi jännityksen lauetessa. En kuitenkaan uskaltanut istua alas, sillä Kössi olisi syönyt minut. Seisoin vain latautuneena Kössin kaulaa vasten ja hengitin hiljaa, ruuna tottui läsnäolooni rentoutuen ainakin puoliksi. Ainahan Kössi oli valmiina toimintaan, mutta toivoin sen edes hieman ymmärtävän hoitajansa syvää ahdinkoa. Ahdistusta siitä, että minun rakas ystäväni oli nyt miehen seurassa, jonka takia olin menettänyt järkeni, itseni, naiseuteni ja rakkauteni. En pelkästään menettänyt, vaan löysin ne kaikki myös eräs päivä murskattuna ja keräsin palasia edelleen kokoon.

Olo tuntui hetken kuluttua jo rauhallisemmalta ja ajatukset järkevämmiltä. En enää vapissut, Kössi ei enää ymmärtänyt vaan ilmoitti minun aikani olevan ohitse ja pyysi erittäin epäystävällisesti hampaat louskuen poistumaan hänen karsinastaan. Asia oli jotain, jota en ollut koskaan sanonut ääneen tai käsitellyt, mutta hetken tunsin olevani valmis kohtaamaan kaiken. Kertomaan kaiken Cellalle. Sama tuttu parfyymi valtasi aivoni ja jännityin. Peruutin itseni Kössin karsina vasten ja kaksi kättä molemmilla puolillani esti minua karkaamasta.
- Rosa.
- Janne, kuiskasin.
- Sä vaihoit numeroa.
- Niin säkin.
- Mä kaipaan sua, miehen sormet nappasivat käsiinsä hiuskiehkuran otsahiuksiltani. Henkäisin syvään, mutta en saanut sanaakaan suustani.
- Sanoin sulle jo silloin ettet sä tarvitse mitään ratsastuksenopettajia, ääni madaltui ja tunsin kasautuvani kokoon.
- Niin, laskin katseeni.
- Vai enkö mä muka opettanut sua tarpeeksi hyvin? Kuului karhea kuiskaus.

Rosa ja Kössi
22 hoitomerkintä

[Rosa]

Tappava menneisyys (osa 2/3)

Löin treenikamat kaappiini ja huokaisin syvään. Istuin alas puiselle penkille Seppeleen yläkerrassa ka painoin kädet kasvoilleni. Eiliset tapahtumat pyörivät edelleen mielessäni vilkkaasti ja tunnevyöryn vallitessa vieläkin en ollut saanut unta ollenkaan. Kouluun jätin menemättä kokonaan ja ainoastaan salilla puurtaminen oli saanut minuun jotain mieltä, hetken rauhan, mutta vain hetken. Cella oli eilen ollut pelastukseni kun oli ilmestynyt takaisin lisäsiipeen kesken Jannen ja minun välien selvittelyn. Olin karannut tallilta ratsastusvaatteet mukanani kotiin, vaikka tiesin että minulla oli vielä samojen ihmisten kanssa illanvietto edessä. Se ahdisti, ahdisti vieläki ja tuntui kun olisin ollut kurkkuani myöten juoksuhiekassa juuri uppoamassa ja haukoin viimeisiä hengenvetoja ilman loppuessa hiljalleen.

Nousin ylös penkistä kun Salma ja Emmy ilmestyivät yläkertaan iloisesti jutellen. Tiesin heidän suunnittelevan Salman uutta kisamatkaa, hetken kadehdin sitä kuinka Salma sai kiertää ympäri Suomea, tehdä tuttavuutta mutta hänen ei koskaan tarvinnut jättää taakseen mitään synkkää. Hänellä oli Jesse, ihana Jesse jonka kainaloon pala, turvallinen olo ja hyvä olla. Pudistin päätäni ja iloisesti loikattua hyppelin portaat alakertaan. Ei ollut aikaa itsesäälille, eikä kadehtimiselle. Olin itse aikoinaan kaivanut oman kuoppani ja nyt jouduin elämään sen kanssa.
- Rosa, kuului ääni takaani. Hetkeksi niskakarvat nousivat pystyyn pelkästä pelon ajattelemisesta, mutta onneksi ääni oli naisen, minulle tärkeän ihmisen.
- Cella, hymyilin vaikka urpoinkin tajusi sen olevan feikki.
- Sä lähet mun ja Fiian kans maastoon köröttelemään, meillä on puhuttavaa, Cella äänessä oli sellaista vakavuutta jonka kanssa en uskaltanut jäädä vänkäämään vastaan. Nyökkäsin hiljaa sillä en saanut sanoja suustani. Kurkkuani kuristi ja käteni alkoivat taas vapisemaan niin ettei Kössin varusteet tuntuneet pysyvän käsissäni ollenkaan.

Kössi hyöri karsinassa levottomasti, enkä muuta osannutkaan odottaa sillä ruuna peilasi minun huonoa oloa. Se loksautteli leukojaan ja aina tilaisuuden tullen yritti napata minua vartalonmyötäisen villapaitani hihasta. Jollain ihmeen kaupalla onnistuin kuitenkin välttämään seinään litistykset ja vihaiset mulkoilut, olin ehkä tehnyt maailmanennätyksen hevosen kuntoonlaitossa, mihin ihminen kykenikään ahdistuneena.
- Tuu. Mennään hakemaan Fiia vielä ja lähetään liikkeelle, Cella viittoi kättään hetken kuluttua. Tuntui kun olisin kävelemässä kohti oikeussalia, jossa joutuisin todistamaan murhaa, eikä se paine kadonnut vieläkään kun suuntasimme kaikki kolme hoidokkiemme selässä pois Seppeleen pihalta.

- Mä huomaan, että sua vaivaa joku. Joku tietty ihminen. Sä taidat tuntea sen ja aattelin et Fiialle ja mulle ois nyt hyvä aika kertoa, Cella alotti puheensa heti kun Seppele oli poissa näkyvistä. Silittelin Kössin silkkistä kaulaa enkä nostanut katsettani sieltä, en pystynyt, niskaani oli juuri kaadettu autollinen sementtiä.
- Me puhutaan nyt sit siitä Jannesta, Fiia totesi ja taas sain iskun suoraan sydämeen.
- En mä tunne sitä, kuiskasin.
- Älä valehtele, Cella tiuskaisi.
- Ihan sama, hermostuin jo. - Toi Janne on SE Janne josta kerroin silloin.
Ja silloin hiljaisuus laskeutui yllemme. Fiia henkäisi syvään kuin järkytyksestä ja puristi ohjia kädessään niin lujasti, että sai Elmon pään pongahtamaan pystyyn hämillään. Cellan silmät pyöristyivät vähintään lautasen kokoisiksi ja näin tytön kasvoilla saman vihan jonka näin silloin kerran yhtenä humalaisena iltana kun asiasta mainitsin.

- Se oli mun elämäni rakkaus, huokaisin.
- Hyi älä puolustele sitä, Cella pudisti päätään.
- Niin täydellinen. En ollu koskaan ikinä maailmassa nähny mitään niin kaunista. Mun henki salpaantui silloin, joka kerta kun näin sen. Joka hetki jonka vietin sen seurassa tuntui etuoikeutetulta. Jokainen kosketus tuntui niin polttavan hyvältä puhumattakaan suudelmista, hymähdin surullisesti. - Mutta sillä oli muita samaan aikaan, se henkisesti raasto mua sillä että toisena päivänä muka rakasti mua ja toisena väitti että mä olen joku hullu joka häiritsee sen elämää. Se että se kävi muhun käsiksi muutaman kerran ei ollut edes paha, mä jotenkin sairaalla tavalla pidin siitä, mutta se sai mut niin maihin henkisesti. Mä luovutin silloin.

Tunsin itseni taas ensimmäistä kertaa moneen vuoteen niin haavoittuvaiseksi kun silloin. Hengittäminen oli vaikeaa, jokainen hengenveto raapi keuhkoista asti. Fiia ratsasti Elmolla vierelleni ja kosketti mun kättä ymmärtäväisesti.
- Sun on aika kohdata sun menneisyys, Fiia kuiskasi.
- Ja me ollaan siellä sua varten, Cella nyökkäsi.
- Kiitos, hymähdin surullisesti. - Mutta se tulee voittamaan tänäkin erän. Mä olen aina ollut se heikompi.
- Et enää, Cellan ääni oli päättäväinen.
- Sun on aika jatkaa elämää oikeasti, Fiian ääni oli pehmeämpi. Tiesin mitä he ajattelivat silti. Molemmat halusivat mennä ja mottasta kyseistä ihmistä päähän. Vedin henkeä ensimmäistä kertaa kunnolla ja liikahdin satulassa. Itsevarmuus oli löydettävä itsestään.

Köpötimme hiljaa metsätietä pitkin aivan rinnakkain. Kaikki Seppeleen kärttyisimmän karvakasat, jotka nyt päättivät olla tappamatta toisiaan. Ja me kolme punoen juonta ja varmuutta minuun, jotta saisin rohkeutta. Pitkästä aikaa tunsin oloni hyväksi ja turvalliseksi, sillä en ollut koskaan näyttänyt haavoittuvaista puoltani kenellekään historian tapahtumien jälkeen. Nyt taas rapsuttelen Kössin pystyssä sojottava harjaa ja hymähdin hiljaa. Ehkä Kössi antaisi minulle sen rohkeuden mitä tarvitsin, en osannut vielä sanoa mitään. Tiesin vain sen, että pahin ja vaarallisin tehtävä oli vasta edessä päin.
- Tulkaa! Ollaan vähän uhkarohkeita ja hypätään pari maastoestettä, virnistin. Tarvitsin jotain muuta ajateltavaa.

Rosa ja Kössi
23 hoitomerkintä

[Rosa]

Tappava menneisyys (osa 3/3)

Kössin kaviot jymähtivät maata vasten villisti. Se pyöritteli päätään pyöristyneenä, pörisi sieraimet laajentuneena ja päänsä kääntäessä näin sen silmävalkuaisten vilahtavan näkyvissä. Ponnahdimme ilmaan ja mojova pukki pääsi ilmoille, samalla kun ruuna painoi päänsä ryntäitään vasten puraisten niistä samalla. Pidätin ja painoin pohkeet kiinni. Mielummin pää ylhäällä, kun alhaalla, se tiesi tämän hevosen kanssa huono. Samassa hypähdimme taas. Kössi nousi ensin takajalkojense varaan, hyppäsi eteen päin ja tykitti sitten takajalkansa kohti taivasta. Aika tuntui pysähtyvät ja kuulin henkäyksen päässäni. Räpäytin silmiäni, mutta ne tuntuivat olevan ikuisuuden kiinni. Tunsin, kuinka kaikki kosketus hevoseen irtosi ja leijuin ilmassa. Kuin pilvissä. Niin hitaasti.

Kaikki palautui minulle mieleen, kaikki tapahtumat, hetken, surulliset ja iloiset. Ne olivät välähdyksiä, kuolinko nyt? Suljin silmäni levollisen oloisena, mutta silmiini ilmestyi vain yksi ihminen. Janne.

Eilisen illan tapahtumat tuntuivat edelleen sekavilta. Olin kuin uinunut euforisessa unessa, jossa ei ollut lainkaan tilaa minun omille ajatuksilleni. Olin kellunut mukana, harhaantunut nauttimaan. Tunsin sähköisen kosketuksen ihollani ja pehmeät huulet niskassani. Kuinka isot kädet, miehen kädet, liukuivat pitkin vartalonlinjaani, kuulin kuiskauksen. Se kuiskaus käski minua vain nauttimaan, edes hetken. Unohtamaan kaiken muun. Vaikka kosketus oli ollut höyhenen kevyt se oli tuntunut painavalta ja hyvältä. Silloin silmäni olivat rävähtäneet auki.

- Mitä hittoa sä oikein taas yrität? muistin ääneni kajahtaneen, mutta tuntui kun olisin huutanut sen tyhjyyteen.
- Älä viitsi Rosa, sä tiedät miksi mä tulin tänne, ääni oli ensin pehmeä. Minun ilmeeni muuttui. Ensimmäistä kertaa olin tuntenut puhdasta vihaa. Puhdasta inhoa, kyyneleet olivat valuneet poskilleni kohdassa jota en osannut ajastaa. Silloin myös hänen katseensa muuttui. Hän sulkeutui. Vetäytyi tästä maailmasta ja tästä tilanteesta. Hetkestä.
- Mä luulin, että sä olisit vähän kasvanut, hän päästi  ilmoille. Ennen olisin purskahtanut itkuun, anellut armoa ja tuntenut itseni nuoreksi ja tyhmäksi. Nyt asia oli aivan eri, sillä tiedosti mitä peliä pelattiin. Tiesin että kyse oli vain manipuloimisesta, jota olin saanut jo kestää ja kokea.

Siitä seurasi huutoa, minulta. Kaikki patoutuneet tunteet nousivat pintaan ja ryöppyivät ulos minusta, jopa sanoja joita en halunnut sanoa ääneen. Loukkauksia, joita en tarkoittanut sillä taballa kun ilmaisin niitä. Silloin hän nosti kätensä. Tunsin kevyen läpsäyksen poskellani ja henkäisy oli karannut huuliltani. Kyyneleet vihdoinpyrkivät ulos, surun kyyneleet, ei vihan. Näin kuinka hänen silmiinsä nousivat kyyneleet, kuinka hän löi nyrkillä seinään ja painoi päänsä sitä vasten kiroten samalla hiljaa.

- Miksi mä meen susta aina näin sekasin, karhea kuiskaus kuului hänen suustaan.
- Sähän se musta sekopään teet, inhosin itkuista ääntäni ja katkeilevaa hengitystä.
- Sä et Rosa nyt ymmärrä yhtään mistä mä puhun, hän ärähti ja kääntyi katsomaan minua.
- Avaappa tätä asiaa sitten mulle, tiuskaisin loukkaantuneesti. Hän liukui seinää pitkin istumaan maahan ja huokaisi syvään.

- Tässä maailmassa on vain yksi nainen, jota mä olen oikeasti rakastunut, ihan aidosti. Ja se olet sinä. Sun kanssa mä olen, tai no mun täyttyy ja olen tahtomattakin aito. Ei ole mitään suojamuuria, jolla suojautua sulta. Sä olet ainut ihminen, kenen kanssa mä voisin kuvitella tekeväni lapsia, ainut kehen mä luotan, hänen sanansa piinasivat minun sisintäni. 
- Mun ei ole tarkoitus syyllistää sua. Mä vaan..., ja silloin hän purskahti itkuun.
- Kukaan ei ole koskaan katsonut mua noin hyväksyvästi. Kukaan ei ole koskaan rakastanut mua niin ehdoitta kun sinä. Aina kun sä katsot mua sillä sun vilpittömällä katseella, tunnen oloni niin turvalliseksi ja rakastetuksi, että se saa mut ahdistuneeksi. Samalla me aina tapellaan. Me aina ollaan toistemme kurkussa kiinni ja aina ärsytetään toisiamme. Sä sanoit mulle silloin joskus, että mä en ole valmis, enkä olekaan. En ole vieläkään. Enkä varmaan koskaan. Ehkä on parempi, että me annetaan olla. Katotaan sitten kuusikymppisenä miltä elämä näyttää, kun kukaan ei enää pidä mua minkään näkösenä tai olosena, hän virnisti surullisesti ja minä hymähdin kaikkien kyyneleiden seasta.

Sinä hetkenä minä tiesin sen kaiken olevan ohi. Sen piinan jota olin pitänyt sisälläni. Se pelko jota olin kantanut mukanani oli unohtunut, ensimmäistä kertaa vuosiin silmäni taas avautuivat ja katsoin sitä samaa herkkää poikaa silmiin, johon kerran rakastuin. Ja tiesin rakastavani edelleen. Rakkaus oli vain erilaista kun ennen, se rakkaus oli vain muisto siitä, että hän oli minun ensi rakkauteni. Me halasimme, ei sanottu enää sanaakaan. Suutelimme pitkään ja vielä kerran hän kosketti minun leukaani, siristi silmiään ja virnisti pienesti. Silloin tiesin, että hän oli taas sulkeutunut ja me olimme vihdoin jättäneet viimeiset hyvästit.

Ja tumps. Pääni kolahti maahan ja hiekka pöllysi ympärilläni laiskasti. Avasin silmäni ja katseeni harhaili hämillään siellä sun täällä. Näin Kössin laukkaavan toiselle puolelle kenttää kauas minusta. Se hiljensi vauhtia ja jäi katselemaan tulostaan uteliaana. Jokainen raajani tuntui hetken kipeältä, en pystynyt liikkumaan. En halunnut liikkua. Nostin hieman päätäni, mutta annoin sen laskeutua takaisin hiekkaan ja nostin katseeni taivaalle. Aurinko paistoi niin kauniisti taivaalla, pilviä oli niin vähään. Maassa maatessa en enää tuntenut edes viileää tuulta. Tässä oli hyvä. Samassa tunsin huminaa jalkojeni juuressa.

- ROSA! kuului kiljaisu. En edes kääntänyt päätäni, sillä tiesin sen kuuluvan Cellalle.
- Moi rakas, virnistin maasta, kun blondin kasvot ilmestyivät näkökenttääni.
- Ootko sä kunnossa? Voitko sä liikkua? Onko kaikki hyvin? hän hätäili.
- Onko Kössillä kaikki hyvin? kohotin kulmiani.
- Joo Naatti otti sen just kiinni, Cella nyökkäsi.
- Tiiätkö mitä, hymyilin.
- No? Saattuuko johonki? Mennäänkö sairaalaan?
- Älä nyt oo tyhmä, nauroin heleästi. - Pitkästä aikaa... mulla on niin hyvä olla, etten voi edes sanoin kuvailla tätä tunnetta. Ihan kun mut olisi juuri päästetty kahleista irti. Tai häkistä. Mä olen vapaa.

Rosa ja Kössi
24 hoitomerkintä

[Rosa]

Ostoksilla

Vielä hetki sitten me olimme istuneet Kasperin kanssa kahden Annen toimistossa tarkkailevien silmien alla, itseasiassa jopa tuomitsevien. Annella nimittäin oli sellanen evileye katse, joka sai niskakarvat nousemaan pystyyn ja suun suppuun, vaikka yleensä olinkin sellainen rääväsuu että sanomista riitti monelle ja sutjakasti sanoinkin. Nyt me kaksi rääväsuuta istuimme kovilla penkeillä aivan hiljaa kovilla penkeillä, hieman pelokkaana, aivan kuin rehtorin kansliassa aikoinaan, kun oli jäänyt kiinni kirjaston hyllyjen takana pussailemisesta. Sitten Anne selvitti kurkkuaan ja me molemmat, minä ja Kasper, nielaisimme äänekkäästi.
- Heppatarhassa on eilen vähän sattunut ja tapahtunut, Anne aloitti puheensa rauhallisesti. Enkö minä ollutkaan jäänyt mistään kiinni?
- Huiskan, Lailan, Gitan, Myntin ja Windin riimut on hajalla. Samassa menossa Gitalta lähti myös kenkä, se roikkuu aika pahasti siinä jalassa ja Humulta puuttuu oikean takavalon kenkä kokonaan. Samassa episodissa on menny nyt sitten myös kaksi loimea rikki, Anne huokaisi ja näytti hetken todella stressaantuneelta.
- Kössi on taas repinyt loimensa rikki ja on rapsutellut menemään sitä peppuansa. Siellä on taas haava, unohdinko vielä mainita jostain pintelivarkaista, naisen ääni tuntui tiukkenevan ja Kasper liikahti tuolillaan hieman hermostuneena. Minä tunsin myötätuntoa, teki mieli halata ratsastuskoulumme pitäjää ja lohduttaa, kertoa kuinka kaikki järjestyisi. Epäilin kuitenkin saavani nyrkistä jos olisin erehtynyt tekemään tällaisia liikkeitä.

- Mä kyllä huomasin tossa juuri ne haavat sen pehvassa. Hoidinkin ne jo sen näköseks, että kehtaa laittaa puhdasta loimea suojaamaan sitä ettei kaverit käy nuoleskelemassa, nyökkäsin kuin sotilas, joka kertoi lähitaistelun tuloksiksista. Lähitaisteluksi sitä olisi voinutkin kutsua, sillä Kössi ei ollut halunnut millään päästää minua kutiavan ja kipeän kohdan luokse. Onneksi Salma oli rientänyt Bonnien boksista avuksi ja pidellyt Kössiä tiukasti kiinni, kun minä olin taistellut lähes tonnin mustan pepun kanssa saiki siihen koskea vai ei.
- Hyvä. Ajattelinkin että ehtisit hoitaa sen kun Jaakolla oli taas niin kire lopettaa työvuoro. Siitä tullaankin teihin kahteen, Anne nyökkäsi ensin hyväksyvästi, mutta käänsi sitten katseensa tiukasti vieressäni istumaan punapäähän, joka liikahti levottomasti tuolissaan.
- Te lähdette nyt yhdessä tämän minun listani kanssa ostamaan vähän uusia tarvikkeita meidän hevosille. Kasper lähtee Seppeleen edustajana ja Rosa sä lähdet mukaan, koska todennäköisesti muuten Kasper ei tule saamaan mitään aikaiseksi, kuin palloilla siellä pää kainalossa, Annen katse oli hurja ja ymmärsin hyvin miksi. Kasper aukaisi jo nyt suunsa väittääkseen tässä asiassa vastaan, mutta Annen sormen heristys sai pojan suusta kuuluvan vain vastahakoisen inahduksen.
- Kyllä tää mieltä luonnistuu, nyökkäsin vakavana, mutta loin sitten valloittavan hymyn kasvoilleni. Minua oli tavallaan pyydetty juuri makutuomariksi ja se tuntui hevosen kokoiselta kohteliaisuudelta.

Olisihan se pitänyt arvata, että vaikka pääsimme sovussa vielä kulkemaan ulos tallista, tuli heti pihalla riitaa siitä kumman autolla olimme lähdössä ja kumpi sitä autoa ajaisi. Kasper esitti asiansa vetoamalla miehelliseen etuoikeuteensa ja egon suureen kärsimykseen, jos hän päästäisi naisen rattiin. Arvatkaahan vain kumpi meistä istui lopulta kuskin paikalla.
- Mä en puhu sulle koko matkana, Kasper totesi vain kädet puuskassa pelkääjän paikalla, kun minä starttasin auton liikkeelle tyytyväisen virneen kanssa.
- Ei sun tarviikkaan, kyllä mä nyt tästä matkasta selviän, vaikka musiikkia kuuntelemassa. Et sä nyt ihan mitään niin rukoiltua seuraa ole, nähdäänkään me vähintään keran päivässä, kohauttelin olkiani viattomasti, vaikka suupieleni nytkähtelivät huvittuneena.
- Niin. Valitettavasti nähdään, Kasper tuhahti jo nyt kuulostaen niin kovin tuskastuneelta.
- Älä nyt, kuitenkin tykkäät, tuuppasin poikaa kylkeen tuttavallisesti ja sain osakseni vain vihaisen mulkaisun, jota kieltämättä oli hyvin vaikea tulkita.

Nyt voimme sitten palata tähän aikaan, tuntia myöhemmäksi. Sillä me seisomme isossa hevostarvikeliikkeessä kinastelemassa Kasperin kanssa jo hieman vihaisen sävyyn, minkä väristä riimua tuli ostaa ja kenelle. En ollut odottanut Kasperin olevan kiinnostunut pätkääkään sitä minkälainen tai minkä värinen narunpätkä Seppeleen hevosilla oli päässä. Näytti vain siltä, että pojan oli saatava vängätä vastaan kanssani ihan missä tahansa asiassa, mikä eteen tuli.
- Windillä oli jo aikaisemminkin vaaleanpunainen riimu, totesin ja olin todella periksiantamaton.
- No ei varmana ollut, Kasper tuntui nyt vänkäävän vastaan ihan periaatteen vuoksi. Nyt ymmärsin minkä takia olin todennäköisesti viimeinen ihminen koko maailmassa, kenen kanssa Kasper olisi halunnut lähteä ostoksille. Minkäänlaisille ostoksille.
- No oli varmasti. Cella kuristaa sut jos ostat sen silmäterälle jonkun neonvihreen. Mieti nyt vähän se pieni pelottava rimpula sun kimpussas, mä jopa voisi lyödä vetoa että sä jäät kakkoseks, pyörittelin ylisuloista vaaleanpunaista riimua käsissäni, jonka tiesin sopivan Windin päähän, kuin alkoholi meikäläisen aivoihin.
- Ihan sama, Kasper tyytyi lopulta vaan tuhahtamaan.

- Oi kato miten ihana satulahuopa! Hihkaisin. Riimuostokset oltiin nyt tehty ja me olimme suuntaamassa hakemaan vielä muutamaa loimea viereiseltä osastolta.
- Ei.
- Mut mieti nyt miten söpöltä Kössi tai vaikka Fränkki näyttäis tossa, mutriteöin huuliani luoden koiranpentuilmeem kasvoilleni.
- Ei.
- Tai tää, kato nyt tätä miten sulonen tää on. Tässä on tällaisia kultaisia kirjailujakin.
- Ei.
- Eikö sitä nyt vois muka vähän hemmotella omaa hoitohevostansa?
- Ei.
- Sä oot ärsyttävä.
- Jep.
- Ei mä en kestä! Kato tota vaaleanpunaista loimea. Mä en ole ikinä nähnyt mitään vastaavaa koskaan. Mun on ostettava tää Kössille.
- No ei todellakaan mitään vaaleanpunaista miehelle. Yritätkö sä tehä siitä jonkun f... Ei missään tapauksessa.
- Mutta kun mä haluaisin tosi kovasti, melkein nyyhkäisin.
- Ei, Kasperin ääni madaltui ja minä nostin käteni puuskaan kun kiukustunut pikkulapsi. Hetken me mulkoilemassa siinä toisiamme, otimme katseilamme mittaa siitä kumpi oli nyt kovempi. Minun oli annettava periksi, olihan vaaleanpunainen loimi aikamoinen ruunan niskassa.
- Okei, ei sitten, huokaisin lopulta ja lähdimme etsimään oikean väristä ja oloista loimea niille hevosille, ketkä niitä nyt tältä erää tarvitsivat.

- Kuinka kauan sulla voi mennä yhtien ratsastushousujen sovittamisessa, kuului karjaisun sovituskopin toiselta puolelta. Minä katselin itseäni peilistä ja ihastelin vaaleita ruudullisia housuja, jotka sai pehvani näyttämään siltä, kun se olisi ollut karkkia pojille.
- Mä oon kohta valmis, mutta sano rehellinen mielipide. Miltä mun pehva näyttää? Avasin verhoa ja käännähdin ympäri. Selkäni takaa ei kuulunut pihaustakaan, vain hyvin pitkä ja syvä huokaisu, jota en oikein osannut tulkita.
- No tota.. Kasper tuntui vaivaanuvan. Kurkkasin olkani oli ja hermostuneen punapään viereen oli ilmestynyt seisomaan myyjä. Nuori rennon näköinen poika, joka hymyili ystävällisesti ja katseli hyvin miesmäisesti.
- Sulla on kyllä tosi kuuma vaimo, poika totesi Kasperin vieressä.

- Mitä? Mikä!? Vaimo? VAIMO?! Mitä! Nyt Rosa ihan oikeesti. Me lähetään nyt. Siis ihan nyt heti, olin nähnyt Seppele matkani aikana Kasperin muutaman kerran vihaisena, mutta en koskaan tällaisena. Punapää kysymättä vain riuhtaisi minut mukaan kassalle, eikä minun auttanut kuin vain ostaa jalassani olevat ratsastushousut matkaani. Kasper tuntui olevan ihan poissa tolaltaan. Täysin järkyttynyt, pois balanssista. Hänen kätensäkin tuntuivat tärisevät pojan sytyttäessä tupakkaa ja isojen kassien kanssa suuntasimme autolle sanomatta sanaakaan. Tilanne oli huvittava, mutta pojan vahva reaktio esti minua härnäämästä häntä yhtään enempää. Käynnistin vain auton ja kaarsin taas suunnan kohti Seppelettä, jossa Kasper saisi pitää minusta ainakin hetkellisen tauon tällaisen järkyttävän ja traagisen tapahtuman jälkeen. Jokin pieni neula pisti sisälläni ja liikahdin penkissäni, tuntien oloni epämukavaksi. Tavallaanhan minun olisi pitänyt olla hieman loukkaantunut pojan vahvasta negatiivisesta reaktiosta, mutta samalla tiesin myös minkälainen Kasper oli, hieman sosiaalisesti retardi, niin kuin Tappi heitä molempia kuvaili.

Tuntui helpottavalta, kun Seppeleen piha tuli näkyviin ikuisuudelta tuntuneen matkan jälkeen. Koko matkan Kasper oli istunut katse sivuikkunaan päin ja hän oli tuorutellut putkeen tupakkaa varmaan askillisen. Cella pirulainen oli vienyt autopaikkani pihasta, joten kostoksi kaarsin vaarallisen lähelle tytön autoa, että automme saivat pussaillaan rauhassa kun katseet välttivät, kun stä emme ihan kahden olleet toteuttaneet ihmisinä, ainakaan vielä.
- No jos mä vaikka toimitan nämä sille Annelle, niin sä voit mennä liikuttaa vaikka sitä Kössiä, nämä olivat ensimmäiset sanat Kasperilta hänen kohtauksensa jälkeen. Minä tyydyin jotenkin vain nyökkäämään vastaukseksi ja vauhdilla Kasper paineli talliin sisään, minun suunnatessa tarhoille, jossa Kössi seisoi rinnakkain Fränkin kanssa niin letkeästi, että hetken tuntui jopa pahalta mennä rikkomaan heidän välinen ilmi selvä hetki.

- Möhköfanttii, huhuilin hiljaa pehmeällä äänellä Kössiä ja musta ruuna tuntui valpastuvan heti. Se katseli minua korvat epäluuloisesti liikuskellen. Aivan kun se olisi arvioinut katseellaan ansaitsinko minä tänään hänen arvokkuutensa huomiota vai en. Tänään oli ilmeisesti hyvä päivä, sillä Kössi antoi heti kiinni ja alkoi vaatimaan takkini taskusta löytyviä herkkuja itselleen.
- Jaaha, aina vaan ruoan perässä, nauroin muhkulle pehmeästi ja pörrötin sen otsatukkaa. Myös Frank katseli minua suurin silmin herkkujen toiveessa, enkä näin herkistyneenä tekemä voinut olla laivamatka pientä porkkanapalaa myös Kössin sydänystävälle.
- Luojan kiitos sä olet täällä! Kuului ääni tarhan portilta.
- Missä palaa? Käänsin katseeni Salmaan, joka vilkutteli minulle portilta. Tai viittoi minua tulemaan hieman nopeammin.
- No arvaa tuleeko tänään mitään kengittäjää ja Gitta ja Humu on menossa kohta tunnille. Bona piti myös kengittää tänään, mutta perhana kun se äijä meni ja peru taas, Salma kuulosti jopa hieman ahdistuneelta selittäessään.
- Kyllä mä voin laittaa niille kaikille kengät jalkaan, mulla on kyllä kamat tuolla takakontissa, hymyilin lohduttavasti. Sentään meikäläisen opinnoista oli joskus jotain hyötyä.
- Kiitos, jos mä käyn hakemassa sun tavarat niin vie sä Kössi sisään. Mennään vaikka tän jälkeen hyppäämään yhdessä, Cellakin ois tulossa Windin kanssa, Salma hymyili helpottuneena ja minä ojensin hänelle autoni avaimet.
- Varo ne sit painaa ihan älyttömästi, naurahdin.
- Kyl mä jaksan, Salma virnisti ja me suuntasimme laiskistuneet ja tylsistyneen möhköfantin kanssa odottelemaan talliin.

Rosa ja Kössi
25 hoitomerkintä

[Rosa]

Pimeys laskeutumassa

Tiedäthän sen tunteen kun tiedät jotain, mitä sinun ei ehkä pitäisi tietää ja haluaisit palavasti kertoa sen jollekin, varsinkin parhaalle ystävällesi, mutta et vain voi. Et vain voi, koska sinua hävettää niin paljon, että silmäsi on pudota päästä. Sellainen olo minulla oli kun löhösin Cellan kanssa isolla kulmasohvallani ja napsin kulhosta pilkottuja hedelmiä suuhuni. Olimme ainakin katsovinamme jotain elokuvaa, mutta Cellan silmät tuntuivat lupsuvan kiinni vähän väliä  ja minä en voinut lakata tuijottamasta Cellaa, niin syyllinen olo minulla oli. Katseeni laski hiljalleen punapäähän, Fiiaan, joka löhöili pehmoisella karvamatollani ja vatsaani kouraisi vielä pahemmin. Hitto.

Minä ponkaisin ylös ja hieraisin niskaani. Pakko oli keksiä jotain viisasta tekemistä, että pääsisin tästä tunteesta eroon, ihan mitä tahansa. Cella nosti laiskasti katseensa minua kohti ja kohotti kulmiaan. Meidän keskustelumme oli jollain tapaa telepaattinen, mutta tällä kertaa blondi ystäväni ei meinannut sada selkoa ajatuksistani millään. Ihan hyvä vaan, mieleni oli sellainen myrsky, etten ymmärtänyt sitä itsekkään.
- Mulla on idea, hymyilin.
- Ei, ei alkoholia, Fiia mongersi lattialta laiskasti ja kaatui selälleen makaamaan. Näyttäen kieltämättä vähän ruumiilta.
- Ei vaan mulla on vielä parempi idea, virnisti ja molemmat tytöt katsoivat minua epäilevästi.

Me puettiin päälle kiireen vilkkaa, kun olin esittänyt ideani. Me suuntasimme heti autolle, eikä edes Fiia (joka oli yleensä meidän ryhmän järjen änni) ei pistellyt vastaan loistavassa ideassamme. Tämä oli varmasti ensimmäinen kerta, kun päästin ketään muuta oman autoni rattiin, mutta nyt olin niin keskittynyt kännykkäni näpläämiseen, että Fiia oli ennättänyt liitää kuskin paikalle, eikä asiasta sen koommin keskusteltu.
- Laine, kuului mörähdys puhelimen toisessa päässä.
- Rakas, hihkaisin.
- Mitä v*ittua? Tajuatko sä Rosa paljon kello on? Kasperin kiukkuinen ääni kantautui Cellankin korviin takapenkille, ainakin kikatuksesta päätellen.
- Anne antoi meille luvan, myhäilin puhelimeen. - Sä olet meidän vastuulla.
- Anteeks?
- Niin että sulle iski yövuoro, me lähetään yömaastoon, hihkaisin puhelimeen. Kiroamisesta päätellen me emme olleet Kasperille tähän aikaan illasta mieluisinta seuraa, mutta kuulin kuinka poika nousi nitisevästä sängystään ylös. Se oli positiivinen merkki.
- Moikka, kuului kylmä ääni vielä ja laskin sitten puhelimen tyytyväisesti hymyillen.

Joskus kykenin vain ihmettelemään minkä takia Anne antoi meille kaiken periksi niin helpolla. Tosihan se oli, että jokainen meistä tytöistä oli hoitanut aina tehtävänsä kunnialla, jo vuosien ajan, eikä kukaan meistä ollut tuottanut minkäänlaista pettymystä tallin kuningattarelle. Ainakaan toivottavasti. Olihan siinä ollut ympäri puhumista jonkun verran, olihan hiljaisuus tallissa alkanut jo muutamisen tuntia sitten. Todennäköisesti loppujen lopuksi lupaus siitä, että Salma tulisi mukaan, Kasper oli meitä vahtimassa ja muutama viinilasi takan äärellä Kristerin kanssa olivat vaikuttaneet asiaan.
- Kaappaus, kiljahti Cella yölliseen ilmaan kun yksi ovista avautui.
- Mitäh? kuului hämmentynyt ääni ja varastimme yhden ystävämme matkaamme.

- Noniin, Emmy risti kätensä kun auto oli startannut. - Nyt alkakaa selittää mitä hemmettiä mä teen pyjama päällä autossa menossa Seppeleeseen tähän aikaan illasta. Jos Kasperilla on bileet, mä kyllä haluan käydä vaihtamassa vaatteet.
- Me tehdään extreme iltamaasto, Cella selitti jo intoa täynnä. Rakastin kyseistä ihmistä ja hänen intoaan innostua minun tai hänen loistavista ideoistaan.
- Ette oo tosissanne, Emmy huokaisi, vaikka pieni hymynkare ilmestyi tytön huulille.
- Hyvästi kauneusunet, Fiia virnisti auton ratista. Me oltiin kuin pahimmatkin Liekkijärven llurallaajat, jotka kiertelivät kyläkauppojen ympäri kuusikymmentä kertaa päivässä ja yrittivät hevosvoimilla iskeä pikkutyttöjä. Mutta ei. Me rallasimme ralliautollamme kohti Seppelettä ja teimme vielä yhden mutkan.

Cella ja minä vilkaisimme toisiamme, kun painoimme ovikelloa yhtäaikaa. Pieni jännitys kupli vatsanpohjallamme taas, kun odotimme ovea avautuvaksi. Pahimmat pelkomme kävivät toteen, kun vaaleahiuksinen tallitoverimme avasi oven ehkä turhankin vihaisen näköisenä. Miespuolinen tallitoveri, huomioikaa.
- Moi onko Salma kotona? tuntui kun ääneni olisi kuulunut jollekin jännittyneelle pikkutytölle.
- Joo se tuli just suihkusta, Jesse vastasi laiskasti, vaikka olin sataprosenttisen varma, että hän oli nukahtanut sohvalle ja herännyt ovikelloon.
- Sano sille että vaatteet päälle ja vauhdilla ulos, Cella ilmoitti tomerasti.
- Taasko lähette juhlimaan? Jesse ähkäisi.
- No ei, ollaan mekin joskus kunnollisia, vakuuttelin Jesselle, jonka toinen kulmakarva nousi koholle ja minä ja Cella vilkaisimme toisiamme viattomasti.

Ja tällä kokoonpanolla me suuntasimme kaikki viisi tyttöä kohti Seppelettä. Salmalle selitettiin matkan varrella huikea suunnitelmamme ja tyttö näytti hetken empivän sanomisiaan. Jätimme vakuuttelun Emmyn vastuulle, sillä jollain tapaa parhaat kaverit ymmärsivät toisiaan aina parhaimmin ja lopulta Salmakin tuntui hyväksyvän ideamme ja iloitsi pääsevänsä jo toiseen otteeseen näkemään Bonnieta. 
- Jos me lähetään maastoon, pitää muistaa laittaa lamput päähän, Fiia loi taas järjen äänen juttuumme.
- Totta kai, sitä se Annekin sanoi että ehdottomasti pitää olla mukana, vaikka ei vielä kauheen pimeetä olekkaan, nyökkäsin.
- Ja pysytään valaistuilla teillä, Salma ilmoitti. Olihan siinä järkeö, osa hevosista olivat severan säikkyjä, että oli parempi pitää huolta turvallisuudesta kaikin mahdollisin keinoin.
- Ja otetaan kaikki hevoset harjauspuomille, ettei me häiritä muiden yöunia, Cella lisäsi vielä. Diili oli sovittu. Ensin hakisimme varusteet paikalleen odottamaan, sitten hevoset ja jättäisimme muut rauhaan, vaikka heiniäkin niillä todennäköisesti oli vielä jäljellä.

Kössi näytti varsin pyöristyneeltä, kun minä, sen pahin painajainen, ilmestyin sen karsinalle tähän aikaan illasta. Olin aina ollut kiinnostunut siitä, mitä möhköfantti oikein öisin teki (muutakin kun kävi pelottelemassa pikkulapsia unissa) ja nukkuiko se ollenkaan, kun se tuntui päivisin olevan niin väsynyt. Nyt ruuna tuntui jopa olevan onnessaan päästessään ulos karsinasta, kun suuntasimme harjauspuomille. Sen korvat olivat hörössä, niin korkealla etten ollut tuntea koko hevosta. Muut olivat päässeet jo harjauspuomille ja ystävällisesti olivat säästäneet minulle reunapaikan, sillä virkeänäkään Kössi ei ollut ystävällisintä laatua. Vieressä seisovaa Elmoa Kössi kuitenkin tervehti matalalla hörähdyksellä, mutta niiden hevosten sosiaalinen kanssakäyminen jäi siihen.

Onneksi Kössi oli ihan yhtä puhdas kun lähtiessäni tallilta. Se ei ollut vaivautunut piehtaroimaan, joten minä selvisin vain muutamalla pölyharjan sutaisulla sen kanssa. Kasper seisoi meistä hyvän matkan päässä synkeän näköisenä, vaikka ei voinut väittää, että olisi nukkunut silmänräpäystäkään. Olisin voinut vaikka lyödä vetoa, että poika oli vain pelaamassa tuhansilla pelikoneillaan onlinessa Tapin kanssa ja hänen sydämensä oli särkynyt, kun me tytöt olimme keskeyttäneet heidän kuherteluhetkensä. Hevoset varustimme kuitenkin hetkessä, jolloin Kasper pääsi taas valumaan omaan mökkiinsä. Me tytöt painoimme kypärät päähämme ja asetimme otsalamput oikeaan asentoon.
- Tää on niin harvinaista, Anne tuskin koskaan antais kenenkään muun tehdä tätä, Emmy huokaisi ja nousi uuden upean hoidokkinsa Kurbuksen selkään.

Sitten me lähdimme liikkeelle. Tätä hetkeä meistä jokainen oli kieltämättä odottanut. Jokaista kutitti hieman vatsanpohjasta, ei tällaisia harvinaisia herkkuja joka päivä päässyt kokemaan. Me suuntasimme tielle, josta juuri autolla tulimmekin ja laitoimme jokainen lamput päälle ihan vain varmuudeksi.
- Kurbus jännittää, Emmy melkein hihkaisi. Hän muistutti minua niistä iloisista ensimmäisestä kuukausista jolloin itsekin olin saanut hoitohevosen. Sitä innon määrää ei voinut mitata missään mittarissa.
- Joo niin Bonniekin, Salma ähkäisi.
- Kössi ei nyt ota tätä onneksi pahalla, taputtelin mustan ruunan kaulaa. Se tuntui vain jotenkin innostuneemmalta päästessään iltahämärään köpöttelemään. Se taisi olla samanlainen yöeläjä kuin minä.
- Windi räjähtää kohta käsiin, se meinas purasta multa sormet äsken irti, Cella puisteli päätään. Hän oli onneksi oppinut ottamaan Windin leikit jo huumorilla.
- Elmolla on kaikki hyvin, Fiia virnisti rauhallisesti. 

Suunnitteilla ei ollut pitkä lenkki. Me siirsimme ratsumme hiljaiseen raviin ja katselimme hämäriin metsiin, jotka näyttivät vielä pelottavammilta kuin talven synkkinä iltoina. Kylmät väristykset kulkivat koko kehossa, kun jossain kuului räsähdyksiä ja jossain pusikot, jotka olivat talven jälkeen juuri saanut lehtensä, kavahtivat.
- Aavemaista, Cella kuiskasi. Ei siinä tarvinnut kun ymmärtäväisiä nyökkäyksiä ja minä painauduin Kössin puoleen. Silittelin sen kaulaa ja rapsuttelin sen harjantyngästä. Ruuna tuntui nauttivat kevyestä rapsuttelusta. Kesä toi aina mukanaan allergikoille huonoja puolia, Kössi oli yksi sairastavista ja en voinut edes mielessäni kuvitella sitä kaikkea kutinan määrää.

Oli tyypillistä hurjapäisyyttä, ettei me tytöt pysyttyt koko aikaa valaistulla lenkillä, vaan meidän oli saatava oikaista tutun metsätien läpi, ettei lenkki olisi niin pitkä. Me tulimme Kössin kanssa jonon viimeisinä ohuella tiellä ja tunsin kuinka ruuna jännittyi allani. Se halusi pysyä kavereidensa perässä ja kiihdytti rauhallisesta käynnistä vauhtiansa muutamasti ja unohti astella varovasti eteen päin. Se kompastui ja horjahti hieman, jolloin otsalamppu pongahti pois kypäräni päältä ja nappasin sen ilmasta kiinni. Onneksi tie oli lyhyt ja turvallinen isompi tie oli hetken kuluttua edessämme. Oli minulle jotenkin niin tyypillistä tunaroida juuri siinä kohdassa missä ei olisi saanut ja se sai taas minut miettimään. Miettimään siis sitä minkälainen tunari minä olin.

- Mitä sulla nyt Rosa on oikeasti mielen päällä? Fiia pidätteli Elmon mun viereen. Fiia oli koko lenkkimme ajan ollut luottavaisella mielellä. Elmo oli severan rauhallinen kaveri, ettei sen kanssa tuntunut koskaan olevan mitään pelättävään. Se oli tavallaan ihanteellinen hevonen, vähän napakkuutta, mutta samalla se osasi olla säyseä, mutta sitten taas kuuliainen. Epävakaa persoona? Ja taas ajatukseni oli harhaantunut.
- Ei mitään, käänsin katsettani pois.
- Mä näen kun sä valehtelet, Fiia korosti sanojaan, jolloin muidenkin tyttöjen katseen kääntyivät taakse.
- Okei mä valehtelin tänään, henkäisi syvään. Samalla kuitenkin käteni alkoivat vapisemaan ja suuri taakka hartioiltani tuntui lepattelevan pois kiroten sitä, ettei minusta ollut valehtelijaksi. Huokaisin syvään ja heiluttelin kypärää päässäni. Myös Cella oli hidastanut mun vierelle ja mutristi huuliaan.
- Alapa sitten kertomaan.

- Noh, tänään kun puhuttiin niistä Ruskamäkeläisistä, totesin hitaasti.
- Omg, Cella peitti kasvonsa kädellään.
- Ja niistä ihmisistä, körähdin.
- Niin? Salmakin oli ratsastanut lähemmäs ja tuntui puhkeavan uteliaisuudesta.
- Mä tunnen sen pojan, Benjaminin siis, paljastus kuulosti itikan ininältä. Jokaisen ystäväni silmät laajentuivat lautasen kokoisiksi.
- Älä vaan sano........

- Ei! puolustauduin. - No siis. Me ollaan oltu kaupungissa pari kertaa samoissa juhlissa. Sellasissa missä mä olen ollut mallitoimiston kautta. Ja no täytyy sanoa, että se näyttää luulevan itestään vähän liikoja. Tai ainakin sillon joku vuos sitten kun tänne muutin, se kuvitteli oikopäätä, että mä lankeaisin sen jalkoihin, mutta noh, te tiedätte että mä tykkään vähän karskimmista pojista, henkäisin. Jokaisen tytön kasvoille ilmestyi tietäväinen hymy viimeisen lauseen kohdalla.
- Noh. Mä sitten aika tylysti totesin sille ettei mua kiinnosta ja se sitten väkisin halusi saattaa mut kotiin kun tultiin samalta suunnalta ja.... jaarittelin.
- EIKAI?! Cella innostui.
- EI! Sinä ja sun kaksimielinen mielesi rakas, nauroin. - Me pussattiin, eikä sitten nähty enää sen jälkeen. Se oli sellainen säälipusu.

Minä tunsin kuinka poskeni punehtuivat ja kaikki muut hiljenivät mietteliäänä. Oli totta, että koko Ruskamäki nyt viimeisinä päivinä ilmestynyt kuin tyhjästä tai sitten me olimme kaikki vaan niin uppoutuneet Seppeleeseen, ettemme huomanneet ympärillä tapahtuvia muutoksia. Se sai meidät kaikki miettimään, se sai jopa meidän lähes aina tunteilla toimivan Cellan vakavaksi ja mietteliäästi.
- Meidän täytyy ottaa noista selvää, Salma totesi pitkän hiljaisuuden jälkeen.
- Todellakin.
- Joo heti kun me ollaan käytetty Rosa häpeänpuulla.

Rosa ja Kössi
26 hoitomerkintä

[Rosa]

Arjen vaarat

Kesä oli kulunut niin nopeasti, etten osannut vieläkään käsittää, että koulut, työt ja varsinkin Seppeleen arki oli alkanut hurjaa vauhtia etenemään kohti talvea. Olin silti kesästä kovin kiitollinen. Olin viettänyt lähes kuukauden kotona Venäjällä ja tylysti hyljännyt uuden kämppäkaverini selviytymään yksin Liekkijärven raakaan "syö tai tule syödyksi" ilmapiiriin. Toisaalta tulihan siinä ajateltua myös parhaan ystäväni mielenterveyttä. Me kieltämättä oltiin vietetty erottamattomina niin paljon aikaa, että meitä oltiin luultu ainakin kymmenen kertaa pariskunnaksi. Tavallaan ehkä pariskunta me olisimme voineet ollakin. Tavallaan. Epäseksuaalisesti ajatellen. Tai no..

Ero oli kuitenkin tehnyt meille hyvää. Lentokentältä hakiessaan Cella oli syöksynyt syliini kun äitiään ikävöinyt pieni lapsi ja kuskiksi ryhtynyt Tappi (joka ei ole todennäköisesti ollut koskaan ennen käynyt Helsingissä) oli pudistellut päätään huvittuneena. Ja hävennyt silmät päästään kun olimme jaelleet blondin kanssa rakkauden tunnustuksia kovaan ääneen keskellä lentokentän parkkipaikkaa. Siitä oli sitten lähtenyt kieltämättä todella paha ryyppyputki kivulias, mutta hauska ryyppyputki milloin missäkin seurassa. Täytyi myöntää, että parasta seuraa mitä Cellan kanssa löysimme oli Liekkijärven kantapubin viisikymppiset rakkaudenjanoiset denat jotka varhaiseläkkeistään olivat meidänkin juhlinnat kustantaneet. Ah niitä muutamaa viikkoa.

Olinhan minä sitten selvinnyt tallille jossain välissä. Alkoholin nauttiminen oli loppunut erittäin sekavaan Helsinginreissuun, johon en kyllä ollut uskaltanut ottaa Cellaa mukaan, sillä muuten meno olisi kyllä käynyt jo ihan turhan levottomaksi. Jonnekin lepokotiin minun olisi kaiken tuon jälkeen pitänyt päästä muutamaksi viikoksi, mutta sen sijaan oli vihdoin palannut Seppeleeseen ja nähnyt vaivaa pulskan hoidokkini eteen. Olinhan minä typeränä tai ehkä uhkarohkeana ilmoittautunut kisoihin, vaikka en ollut todellakaan varma vielä silloin, olisinko edes siinä kunnossa, että minut olisi saanut hevosen selkään. Kuitenkin olin! Olin jopa ehtinyt treenata Kössin kanssa kisoihin muutaman viikon ja harjoitus oli tuottanut todella tulosta. Me oltiin sijoituttu molemmissa kisoissa, ykköstä ja kakkosta. Että minä olin edelleen niin tuskasen ylpeä mustasta kohvelistani, joka oli kaiken massansa ja läskinsä alta löytänyt jonkunlaisen pienen voitontahdon. En kyllä ollut odottanut sellaista.

Nyt istuin taas, muutaman katkeran päivän jälkeen taas oleskeluhuoneen sohvalla Cella sylissäni. Silittelin hajamielisenä Cellan vaaleita hiuksia, kädet kyllä toimi, mutta ajatukseni vaeltelivat jossain ihan muualla kun Seppeleen oleskeluhuoneessa, tai ylipäätään Seppeleessä. Minulla oli vielä Kössin liikuttaminen tänään, mutta Alexin ratsastamisen jälkeen joka ikistä paikkaa kivisti tuskasesti. Perhanan Dani Saksaan karatessaan oli jättänyt hommat minun niskoilleni Alexin kanssa ja olihan minä onnistunut näin kesän aikana ratsuttamaan punaisen ruunan muutamaan otteeseen, ettei se unohtanut ratsun tapoja ihan kokonaan. Niin kuin sillä oli ollut tapana ties kuinka monta kesää taakse päin. Nyt Alexilla oli vielä uusi hoitaja, Anastasia, joka varmasti mielellään alkoi ratsuttamaan Alexia rankemminkin, kunhan ensin vain tutustuisi ensin paremmin sen idiootin kanssa. Sille ei kuka tahansa valitettavasti pärjännyt, ei edes kokenut ratsastaja (ai luoja kuinka toivoinkaan Danielin palattua että Alex vähän riepottelisi sitä äijää pitkin Seppelettä (en ollut katkera en (sori Lynn))).

- Mitä viisasta me keksittäis tänään? Cella huokaisi ja katselioleskeluhuoneen kattoa. Salma tirskahti Cellan jalkopäässä ja blondi mulkaisi tulisesti ystäväämme. Olihan siinä järkeä, minun ja Cellan kanssa samaan lauseeseen ei vain valitettavasti sopinut viisas. 
- Mä oon kyllä ratsastanut jo Bonan, mutta voin tulla kattomaan mitä hommailette, kun täällä on näin hiljasta, Salma kohautteli olkiaan.
- Hei hyvä, nyt mä tiedän! 
- Ai Saakeli! kiljahdimme Cellan kanssa yhtäaikaa kun innostuneena tyttö (nainen) pongahti ylös sylistäni ja kolautti otsansa meikäläisen leukaan. 
- Te ootte kyllä niin tunareita, Salma räjähti vahingon iloiseen nauruun. Ei siinä, että Salma kauhean vahingoniloinen yleensä olisi, mutta tämä tunarointi oli jo niin tyypillistä ainakin minulle, ettei sille voinut olla nauramatta.

Ja niin me saatiin kipujen voivottelujen jälkeen sovittua treffit kentälle, esteitä, ihan tälleen laiskan vaiheen lopun kunniaksi. Nyt kun kerran saatiin joku nostamaan niitä puomejakin. Annoimme Salmalle täysin vapaat kädet esteiden korkeudelle ja radalle. Tämä voisi kyllä vielä koitua kohtaloksemme. Kössi oli ulkona kavereidensa kanssa, mutusti tarhasta löytyviä viimeisiä rikkaruohoja ja huiski hännällään niin kyllästyneen näköisenä, että sen koko olemus vaikutti jotenkin ryppyiseltä. Vanhalta. Huh. Suljin silmäni, viimeiset pari yötä oli kulunut aikalailla valvoessa, sillä Cella huonona siskona (ja naisena) ei ollut vaivautunut hoitamaan kipeää veljeään Tatua ja jättänyt homman minulle. No jaaa, olinhan minä melkein perheenjäsen. Tai... Äh... Halusin unohtaa koko jutun, vatsanpohjaani kouraisi iso mukulainen aivoja raastava pelko ja jännitys. Sitten se hälveni, kylmät väreet kulkivat niskassani ja tunsin taas pehmeät huulet kaulallani.
- Ei jum*la auta nyt mun kanssa, perhana, Kössi tänne ja sassiin, karjaisin tarhan portilta, mutta musta ruuna ei lotkauttanut edes korvaansa. Se ei selkeästi halunnut olla minun kaverini enää, kun oli hyljännyt sen niin pitkäksi aikaa. kohta ei olisi kyllä myöskään enää parastakaan kaveria. Huokaisin. Että kun ahdisti.

Kössi oli severan lihavaa poikaa, ettei se onneksi vaivautunut lähtemään karkuun. Se vain painoi korvansa luimuun, kun lähestyin sitä, mutta antoi minun pujottaa riimun sen päähän ja maiskauttaa liikkeelle. Päivä oli yksi niitä loppu kesän kauneimpia päiviä. Niitä, joista tuli nauttia, sillä sateinen syksy oli jo ihan kulman takana. Se yllättäisi meidän minä hetkenä hyvänsä. Suljin silmät, kun lähennyimme tallia Kössin kanssa. Upotin sormet sen nyhyeen harjaan ja nuuhkaisin hevosen tuoksua itseeni sen posken kohdalta. Silmät avatessa aurinko sokaisi minut täysin. Kaikki näytti valkoiselta, kaikki näytti kirkkaalle, siristin silmiäni ja yhtäkkiä edessäni seisoi varsin tutun näköinen hahmo. Siis.. Liian tutun.

- Daniel? varmistin, kun en nähnyt vieläkään oikein kunnolla.
- Joo, Dani virnisti jollain todella epädanimaisella tavalla ja minä läppäsin miestä päähän siihen samaan.
- Mistä hyvästä? hän ähkäisi ja hieraisi takaraivoaan.
- Siitä, että oot pitänyt täällä meillä itkevää Lynniä, joka hyvä kun ei nuku Oden kainalossa joku yö, kun se on ollut niin orpo ilman sua. Ja toiseks, koska jätit Alexin mun niskoille, kun ei Odella ollut aikaa niin lyhyessä ajassa etsiä jotain joka tuuppaa sen kanssa. Ja kolmanneks, koska sun pitäis ton ikäsenä olla tekemässä lapsia, ei matkustella, ristin käteni, mutta Lynnin hekottaessa Danin vieressä, minäkin purskahdin hulvattomaan nauruun. 
- Mä jotenkin arvasin, että tää sättiminen kannatti jättää sulle, Lynn virnisti, mutta painoi sitten hellän suudelman miehensä poskelle. Minä hymähdin ja taas kerran perhoset lehahtivat vatsassani. Halusin kuolla. Onneksi rakastavaisilla oli kiire päästä kotiin viettämään kahden keskeistä aikaa, sille minun kykeneväisyyteni mihinkään sosiaaliseenkanssakäymiseen sillä hetkellä oli täysin mahdotonta.

Siksi minusta tuntui jotenkin järkevämmältä jäädä laittamaan Kössiä kuntoon hoitopuomille. Tarvitsin hetken aikaa hengittää, henki ei kulkenut vieläkään ja harjaan tarttuessani huomasin käsieni vapisevan, kun parkinssonia sairastavalla. Kössi ei tientenkään voinut olla niin ymmärtäväinen kuin toivoin ja mulkoili minua taas kerran, tuhannetta kertaa korvat luimussa, eikä edes suostunut ottamaan herkkua käsistäni. Ruuna oli kyllä siinä oikeassa, etten oikeastaan ollut mikään vuoden parhain hoitaja, mutta pientä hellyyttä olisin minäkin joskus kaivannut hevosystävältäni. 
- Haittaako jos tuun tähän? hätkähdin, kun Kössin toiselle pyölelle pöllähti jättihevonen nuoren omistajapoikansa kanssa. Robert. Paluumuuttaja, joka huhujen mukaan oli hoitanut Vennaa, ja säätänyt ihanan rakkaan Brittani kanssa jotain. Nyt vielä ikäväkin puristi sydäntä.
- Ei haittaa, hymyilin ja siirsin Kössiä vähän kauemmas, että Harriksi kutsuttu tamma sai pienen hajuraon irvistelevään Kössiin, joka todellakaan ei ollut mikään herrasmies naisille. Ei ihmisille eikä hevosille. 

- So. Everyone thinks that s nice to have u back, virnistin Robertille, joka jollain todella kierolla tavalla tuntui ujostelevan mua. Tai no ehkä oli syytäkin, jopa tuntiratsastajat tiesivät, että minä ja Cella oltiin sellanen hullu parivaljakko, jolta kukaan ei uskaltanut pyytää apua. Vaikka minä olisin auttanut mielelläni ja olin aina ystävällinen. En ymmärrä. 
- I guess, poika vastasi lyhyesti ja kohautti olkiaan. Joka kerta, kun blondille pojalle mainittiin paluu tai Venna tai jotain historiaan liittyvää, hän tuntui uppoavaan jonnekin todella syvälle kuoreensa. Olin kuullut, että Robert oli ollut avoin ja iloinen nuori mies, joka jaksoi viihdyttää ketä tahansa hauskoilla jutuillaan. Tämä poika, kenen vieressä minä seisoin, ei ollut kyllä mitään tuohon lausahdukseen sopivaa. Ehkä hän tulisi ulos vielä ahdistuksistaan. Toivottavasti pian, oli mukava saada uutta (vanhaa) porukkaa talliin. Ja niin hienoja hevosia kun Harrikin oli.

Siitä seurasi pitkä hiljaisuus. Vielä pidempi hiljaisuus. Tunsin itseni vaivautuneeksi, sitten taas en, sillä me molemmat uppouduimme omien hevosiemme hoitoon. Robert tietysti oli huomattavasti huolellisempi hienon puoliverisensä kanssa kuin minä Kössin kanssa. Kössillä ei olisi millään riittänyt mielenkiinto minkäänlaiseen piiperrykseen. 
- Kerro mulle Harrista, totesin yhtäkkiä. Ääni tuntui kaikuvan vielä minuutin päästä Seppeleen pihalla, sillä robert vilkaisi minua ainakin kymmenen kertaa, kuin varmistaakseen että puhuin tosiaan hänelle. Milloin minusta oli tullut sosiaalisesti näin retardi. Todennäköisesti sinä päivä, kun Cella oli tutustuttanut minut olueeseen, jota en ollut koskaan ennen edes maistanut.
- Harrista? Robert varmisti ja hänen unohtunut suomenkieli tuntui unohtuvan vielä enemmän kun pyysin häntä puhumaan.
- Niin, hymyilin. - Mikä teidän tarinanne on?

Minua hymyilytti. Robert puhui kyllä hyvin lyhyitä lauseita, mutta sain hänet ainakin puhumaan. Tästä lähtisi meidän Seppeleläisten uusi taipale tuttavuuden tekemisessä. Meillä oli aina ollut hyvin tiivis yhteisö, enkä halunnut missään tapauksessa kenenkään jäävän sen ulkopuolelle, vaikka hulluja oli koko oleskeluhuone täynnä. Me halusimme lisää hulluja, hulluakin hullumpia. Ja Robert oli loistava vaihtoehto siihen hommaan. Kössi ja Harri tulivat siinä kysellessä ja höpistäessä nopeasti kuntoon ja asetimme lähes yhtäaikaa ratsastuskypärät päähämme.
- tuutko hyppäämään meidän kanssa kentälle? kysyin ja Robert tuntui empivän hetken.
- Tuun kentälle, poika nyökkäsi. Hymyilinymmärtäväisesti, mutta virnistin sitten, taisi poika kyetä puhumaan enemmän suomea, kuin itsekään oletti. Ainakin olimme kaksi huono suomea Seppeleessä, tunsin jonkinlaisen yhteyden sen suhteen. Ja sitten se puhelin pärähti soimaan.

- Hei tuutko nyt jo, Salma oottaa meitä, Cella ilmestyi tallista ja mä vilkaisin puhelimen näyttöä. Tatu. Nielaisin ja vilkaisin Cellaa, joka hymyili mulle sitä aurinkoista hymyä, joka sai minutj oka aamu hyvälle tuulelle. Robert katseli minua ja Cellaa vuorotellen ja sitten maiskautti Harrin liikkeelle.
- Mennään me eka, Robert heilautti kättään yhtäkkiä niin kovin reipastuneena Cellalle. Paras ystäväni vilkaisi minua oudolla ilmeellä, mutta nyökkäsi sitten Robertille.
- Mä vastaan vaan tähän, hymyilin Cellalle, vaikka vaivaantuneisuus paistoi mun hymyn takaa. Piru vie, kun en osannut valehdella. Molemmat blondit nyökkäsivät minulle ja lähtivät sitten yhtä matkaa kentälle päin. Minä painoi vihreää luuria puhelimessa ja henkäisin.

"Missäs meet?" kuului iloinen ääni puhelimesta.

"Seppeleessä"

Mitä mielessä?"

"Meen just ratsatsaa Kössin, kun tossa päivällä menin Alexilla." hymähdin.

"Ai kiva. Onko Cella siellä?" 

Nostin katseeni ylös maasta ja katsoin neljä metriä eteen päin. Cella köpötteli Robertin kanssa ederssäni, mutta vilkuili koko ajan taakseen ihmetellen, että ensimmäistä kertaa meidän ystävyytemme aikana, en puhunut puhelimessa hänen kuullensa. Syyllisyys puristi minua sydämmessä ja teki mieli karata.

"Mmmm....."

"No soita kun oot tulossa".

"Joo, moi".

Sillä samalla sekuntilla kun laskin puhelimen alas korvaltani, talutti Cella Windin Kössin viereen ja katseli minua kuin pettävää aviomiestä.
- Kuka sulle soitti? Cella kuulosti kuitenkin ihan huolettomalta omalta itseltään. Niin kuin aina. Oikeasti tunsin tytön raivon takaraivossa. tai ei raivoa, vaan todennäköisesti hämmennys. Ymmärsin. Minäkin olisin ollut. Hitto. Ajatukset tökkivät pahasti. Minua ahdisti, en kehd annut katsoa ystävääni silmiin. En pystynyt. Teki mieli itkeä. Salma kohotti kulmiaan nojatessaan lähellä olevaan esteeseen ja Robert poistui tilanteesta toiselle puolelle kenttää alkukäyntejä ratsastamaan, kun olisi aavistanut draaman tulevan.
- Rosie vaan, kohautin olkiani. - Sillä menee taas vähän huonosti.

Eihän se tavallaan ollut valhe. tavallaan se kuitenkin oli. Rosiella meni kieltämättä tällä hetkellä vähän huonosti, mutta hänen kanssaan en ollut puhunut. Cella nyökkäsi vain myötätuntoisesti ja heilautti itsensä Windin selkään. Minun jalkani tuntuivat tuhat kiloisilta. Pääsisinkö edes hevosen selkään.

Rosa ja Kössi
27 hoitomerkintä

[Anne]

Syyssateet




Rosa oli hakemassa Kössiä tarhasta. Hellyydenkipeä Tollo olisi halunnut sisälle myös.

Spessu Rosalle!