Kössin päiväkirja

[Anne]

Kössin päivis, hoitajana Rosa.

[Rosa]

Ensimmäinen

Kaikki tiet näyttivät ihan samanlaisilta. Tuntui kun olisi ajanut ympyrää ja kaikki maisemat näyttivät täysin samanlaiselta. Joka puolella oli puita. Ulkomailta saatu navigaattori ilmoitti minun olevan käsitysrajan ulkopuolella, 'ole hyvä ja etsi iso tie, määränpääsi on hukassa'. Voi perhana. Nakkasin navigaattorin silmieni edestä penkin alle ja kirosin ääneen. Kuinka vaikeaa oli suunnistaa keskellä metsää ja sitten ajatukseni katkesi. Edessäni oli pysähtynyt bussi ja bussista hyppäsi ulos tyttö raippa heiluen osittain ulos repusta. Tyttö. Raippa. Talli. Jees.

Käänsin auton hieman pienemmälle tielle tytön perään aiheuttaen tummat renkaiden jäljet maahan. Museo kilvissä kulkeva mustang vietti kanssani viimeisiä päiviä, ennen kuin sen piti päästä talviunille. Bongasin taas tuon saman tytön mustan repun edessäni ja ajoin tytön vierelle avaten samalla ikkunan.

- Sano pliis että sä olet menossa Seppeleeseen ja mä olen oikeassa suunnassa, hymyilin tytölle, joka selvästi oli pelästynyt huristelevaa autoani.
- Joo oot! Ei tästä oo ku kilsa ja risat, tyttö ryhdistäytyi nähdessään minut ja hymyili reippaasti.
- Tuutko samalla kyydillä vai annatko oikeesti kirjaimelliset ohjeet tyhmälle? Virnistin ja tuo tyttö katsoi minua hetken arvioivasti, ennen kuin hyppäsi pelkääjän paikalle.
- Eli nyt suoraan, tyttö aloitti ja tunsin itseni todellakin hieman jälkeen jääneeksi. Tuntematon tyttö vaikutti kuitenkin mukavalta ja reilulta eikä kiinnittänyt huomiota siihen, että jokaisen kaksikymmentä senttiä leveän polunkin kohdalla kysyin tästäkö tästäkö tästäkö.

Kun lopetin kyselyn myös tallin piha tuntui tulevan eteen paljon nopeammin. Minulle edelleen tuntematon tyttö ohjasi minut rauhallisesti paikkaan, johon voisin jättää autoni ja hetken kuluttua äänekkään moottorin ääni katosi tuoden tilalle vain pelottavan hiljaisuuden. Nousin ylös autosta ja vedin saman tien hiukseni nutturalle, kohdaten katseen tallin nurkalla seisovan miehen kanssa, joka tuijotti autoani leuka loksahtaneena auki. Vuoroin minua ja vuoroin autoa ja olin varma, että jos autoni olisi ollut nainen toi jätkä olisi jo ollut kimpussa.
- Kuka toi on? Kuiskasin minua nuoremmalta tytöltä, joka vilkutteli miehelle pirtsakasti.
- Se on Jaakko, tallin tallimestari, tyttö korotti ääntään niin että mies varmasti kuuli ja luikki pakoon.
- Ja mä olen Britta, tytön suu levisi vahingoniloiseen virneeseen.
- Rosa, vastasin hymyyn.

Vasta silloin katsoin ensimmäisen kerran Seppelettä aitona ja oikeana edessäni. Ympärillä olevat rakennukset seisoivat kokeneina, mutta kauniina ja hyväkuntoisena paikallaan. Ympäriltä löytyi useampia tarhauksia, joissa käyskenteli enemmän ja vähemmän karvaisia poneja. Hevosen tuoksu tunkeutui jokaiseen aivosoluuni ja tunsin puristavan jännityksen rinnassani astellessani talliin itsensä nimenneen Britan perässä. Hetken minun teki mieli vuodattaa muutama kyynel helpotuksesta, mutta talliin astuessa todellinen arki, kuhiseva talli herätti minut todellisuuteen.

- Okei, ketä sä etit? Britta kääntyi minua kohti ja väisti selvästi tunnille kiirehtivää ratsastajaa.
- Annea ja Kössiä, jouduin hetken miettimään oliko se Anne vai Anna ja päädyin elegantimpaan nimeen.
- Anne syö keksejä toimistossa ja Kössi on tarhassa, Britta ohjeisti ja minä nyökkäsin hitaasti. Olikohan keksejä muillekin tarjolla?
- Ei, Britta luki ajatukseni ja ohjasi minut toimiston ovelle, jonka jälkeen hän hyppeli portaat ylös yläkertaan.

Oli sataprosenttisesti varmaa, että pulssini oli ainakin jotain kahtasataa, kun koputin varovasti toimiston oveen ja sieltä kuului sisään käsky. Ystävällisen näköinen nainen mittasi minut päästä varpaisiin katseellaan ja tunsin olevani suoritettavassa poliisitarkastuksessa tai jotain. Hetkessä nainen kuitenkin nousi tuoliltaan ja kätteli minua ystävällisesti hymyillen.
- Siis sinä ja Kössi? Nainen aloitti keskustelumme.
- Jep, niin mä vähän meinasin, hymähdin enkä tiennyt olisiko pitänyt nielaista pelosta vai nauraa onnesta.
- Etsitäänpä sulle joku joka näyttää paikkoja, mulla alkaa ihan kohta tunti, Anne totesi tuumivasti ja nousi ylös tuolistaan.
- En suosittele ainakaan sitä Jaakkoa, koska se taisi kokea ihastumisen munn autoon, totesin hymyillen, mutta hieman haparoiden. Syvä kunnioitus tuota naista kohtaan oli syntynyt saman tein.

- Kasper! Kuului kajahdus tallissa, kun pitkä punatukkainen poika epäilemättä yritti juosta Anne karkuun "huomaamattomasti". Jokaiselle tallin käytävällä seisovalle ihmiselle levisi ehdoin tahdoin virne huulille, kun poika kääntyi ympäri ja palasi Annen luokse kuin kuolemantuomion saaneena.
- Tässä on Rosa, joka aloittaa Kössin kanssa. Esittele tilat, anna kaappi ja näytä hevonen, ohjeistus oli lyhyt ja tiukka, mutta velttous ei siitä huolimatta kadonnut pojasta. Tosi söpöä.

Poika, jota oli huudettu Kasperiksi, ei esitellyt itseään vaan laahusti tympääntyneen näköisenä edelläni ja suusta kuului ajoittain 'tässä on satulahuone' ja 'tässä on vessa, pitääkö pitää kädestä'. Ja minä olin nauranut ja luvannut pyytää poikaa henkiseksi tueksi, jos alkaisi pelottaa. Ronskin huumorin avulla uskoin näkeväni pojan rentoutuvan edes vähän ja kierrettyämme tamma- ja ponitarhat Kasper poika heitti käsiini avaimet.
- Tässä on sun kaappi ja pärjäile, Kasper taputti uuden kaappini ovea ja laahusti sitten alakertaan hajusta päätellen röökille. Tavarat asettelin uuteen kaappini oikein nätisti ja raivopäänä yritin saada lukon toimimaan, joka vain vinkui tyhjää. Hetken taistelin suuresta mielihalusta lyödä ovea nyrkillä ja samassa lukko naksahti kiinni sievästi. Great. Niin mun tuuria.

En oikeasti tiennyt mihin minun olisi pitänyt mennä ja hetken epäilysten jälkeen avasin varovasti oleskeluhuoneen oven. Tai ainakin Kasper sitä nimitti oleskeluhuoneeksi alias heppatyttöjen kikatus ullakoksi. Eteeni aukesi oikeastaan oikein lempeän näköinen huone ja kolme tyttöä ja poika, jotka olivat tunkeneet kaikki samalle sohvalle, aika naistenmies näköjään. Yksi tytöistä oli hetki sitten tapaamani tyttö Britta, joka viittoi minut istumaan vastapäiselle tuolille.
- Rosa.. Tässä on Inkeri, Emmy ja Eetu, ihmiset tässä on Rosa. Se alko hoitamaan Kössiä, Britta esitteli ystävällisesti ja moikkasin jokaista. Tunsin Eetuksi nimisen pojan katseen tutkiskelevan uutta tulokasta, eli minua, uteliaasti.
- Liian nuori, totesin virne naamalla pojalle ja kaksi tytöistä, Britta ja Inkeri räjähtivät hervottomaan nauruun. Eetun ilme synkkeni hetkeksi, mutta ei voinut olla hymyilemättä ja Emmy kikatteli hieman hiljaisemmin ja hymyili minulle ystävällisesti.

- Joku Kasper punatukkaisuus käskettiin esittelemään mulle paikkoja, mutta Kössi jäi esittelemättä, totesin hetken kuluttua kun olimme tehneet tuttavuutta.
- Kai sätit sitä? Britan silmät pyöristyneenä.
- No en, i know the feeling, kun on kiire tauolle, naurahdin ja tytöt hymyilivät taas. Ainakaan ei tulisi jatkossa tylsää.
- Mä voin vaikka tulla näyttämään sulle, voisin samalla mennä hakemaan ja hoitamaan oman hoitohevoseni Patronin, Emmy ehdotti, enkä todellakaan kieltäytynyt. Seurasin uuden tuttavuuteni perässä alakertaan, josta Emmy ohjasi minut ottamaan riimunnarun mukaan Kössin kohdalta. Seurasin tyttöä uteliaana ja hieman reippaammin kuin Kasper, hän esitteli hevosia. Löytyi Humu ja Huiskaa, suomenhevosia näköjään ja Rottaa ja Topi, puoliveriset olivat kyllä kauniita. Monen sorttista hevosta, eikä yhtään persoonatonta.

Ja siinä se sitten seisoi. Kössi omassa suuressa persoonallisuudessaan. Nurkassa könöttäen korvat visusti luimussa ja silmät niin kauan kiinni, kunnes Emmy alkoi näpertää sen porttia. Oikea jyrmy, joka aukaisi tasan yhden silmän tarkkaillakseen kuka juntti sieltä nyt astui sisään.
- Oo varovainen sitten, se potkii ja puree, jos tielle tulee, Emmy kuiskasi hiljaa, ihan kuin Kössi ei olisi saanut kuulla mistä puhuttiin. Nyökkäsin hitaasti ja lähestyin mustaa ruunaa huolettomasti tämän kohottaessa päätä ja katseella osoittavan mulle ettei lähelle ollut mitään asiaa. Silti kävelin Kössin luokse välittämättä murhaavista katseista ja kiinnitin sen riimunnaruun. Laiskasti Kössi nosti jalkansa ylös, kun sille maiskutin, mutta tänään sen jalat ilmeisesti tuntuivat painavan tonnin joka jalkaa kohti, eikä eteen päin kulkemisesta meinannut tulla yhtään mitään.

Päästiinhän me kuitenkin talliin, mutta meidän matkallamme Emmy oli ehtinyt jo käydä hakemassa hoitohevosensa tarhasta ja ilmestymään eteemme. Silloin Kössi sai vähän puhtia itseensä ja pörhisti karvansa pystyyn uhkaavasti. Hoidinkohan hevosta vai kissaa.. Pääsin kuitenkin ruunan kanssa elävänä karsinaan ja sidoin sen kiinni kaltereihin. Olisi ehkä turvallisempaa pitää se kiinni, kuin antaa sen vapaasti keksiä keinoja tappaa uusi hoitaja. En kuitenkaan meinannut löytää satulahuoneesta Kössin harjapakkia, vaan palloilin ympäriinsä lukemassa harjapakkien nimiä. Lopulta aivoni päättelivät, hyvin hitaasti tosin, ettei pakki todennäköisesti ole samassa rivistössä muiden kanssa ja kääntyessäni ympäri se näkyi lepäävän satulahuoneen nurkassa lojuvalla tuolilla. Hyvä minä.

Palasin takaisin harjapakin kanssa karsinalle, jossa Kössi kuopi maata turhautuneena ja minun ilmestyessäni sen eteen, tyyppi irvisteli mulle hieman vihaisesti. Pujahdin siitä huolimatta sen karsinaan takaisin pölyharjan ja kumisuan kanssa. Kössi saisi kokea hierovan harjaustekniikan, jonka olin oppinut koulussa hevos alaa opiskellessa, kaikki hevoset tykkäsivät siitä.
- Miten teillä sujuu Kössin kanssa? Maastosta palannut Anne ilmestyi nyt pirteän näköisenä karsinalle.
- Talli on tullut tutuksi samoin uudet ihmiset. Kössin hain just sisälle ja meinasin harjata sen ennen ruokaa. Ei vaan näy olevan hevos parka kiitollinen hellyydestä ja hoidosta, naurahdin kun sopivassa tahdissa Kössi hampaat kajahtivat yhteen sen yrittäessä syödä minut elävältä.
- Hyvä, että on sujunut hyvin, voi olla että sulla menee tossa hetki, ennen kuin Kössi vaan avaa sulle sydämensä, Anne naurahti pirteästi ja kosketti Kössin turpaan ruunan yrittäessä napata naisen sormista kiinni.
- Tsot tsot, Anne torui mulkoilevaa ruunaa ja riensi sen jälkeen pienen tytön avuksi, joka tuli hieman pelokkaan näköisenä pyytämään apua Kössin karsinalle.

Kössi ei ollut sen erityisemmin likainen, mutta silti vei aikaa saada ruuna puhtaaksi. Musta otus ei tehnyt minulle ollenkaan helpoksi ensimmäistä yhteistä hetkeä,vaan joka kerta kun menin sen ali, yritti Kössi purra minua selästä, kädestä, reidestä, mikä tahansa kelpasi. Kavioita putsatessa ensin jalka ei meinannut nousta millään ylös, että hiki päässä sitä sai nostella. Sitten kun jalka oli saatu ylös ruuna veteli sitä käsistäni, kuopi katoaa, pomppi kolmella jalalla, yritti potkia ja lopulta pamautti jalkansa maahan terävästi ja sama rumba alkoi uudestaan. Astuessani ulos karsinasta, Kössi oli jo kaksi kertaa pyörittänyt minua turpeessa ja onnistunut näykkäämään takapuolesta, mutta olin selvinnyt ruunan höykytyksestä elossa ja siitä ansaitsin kultaa ja kunniaa.

Palautin harjapakin takaisin satulahuoneeseen muiden harjapakkien viereen, kun olin ensin vapauttanut villihevosen kahleista. Olin kirjaimellisesti juossut Kössiä pakoon karsinasta, kun se käänsi heti pehvan minua kohti, oli selvästi keksittävä uusi tapa lähestyä hevosta, sillä se ei pitänyt minusta sitten yhtään.
- Joko sä olet lähdössä, Britta ilmestyi satulahuoneeseen hakemaan ilmeisesti hoitohevosensa varusteita. Siristin silmiäni, Hype, ahaa se kimo.
- Joo, mä tein vaan vähän tuttavuutta ton kanssa, aika läheistä, vielä on pitkä matka rakastavaiseen työskentelyyn, virnistin ja pyyhkäisin silmieni edessä olevan otsahiukset, jotka olivat karanneet nutturalta suuressa taistelussa.
- No tule pian takasin, mä voin vaikka lähteä näyttämään maastoja sulle joku kerta, Britta hymyili ja kasasi syliinsä läjän tavaraa.
- Kuulostaa kivalle, heti kun vaan uskallan nousta ton örmyn selkään, naurahdin ja kävelimme yhtä matkaa pois satulahuoneesta. Britta Hypensä karsinalle ja minä tallin ovista ulos.

Tuntui uskomattomalle. Olin selvinnyt hengissä tallille, vaikka tarvitsin siihen hieman auttavaa kättä. Tapasin mukavia ihmisiä innokkaista hoitajista juroon tallityöntekijään. Olin saanut örmyn muskelikasan sisään talliin ja selvinnyt koettelemuksista elossa ja ilman arpia. Kokonaisuudessaan siis hyvä talli päivä, tällaisten niiden kuuluikin olla.
- Hei tyttö, aikaisemmin Jaakoksi esitetty mies saapui luokseni.
- Rosa, ei tyttö, korjasin ja kohotin kulmiani.
- Auton avaimet jäi auton katolle, mies ojensi avaimet mulle takasin.
- Sä taisit käydä vilkaisemassa lähempää? Virnuilin miehelle, joka liikahti hieman nolostuneena paikallaan.
- Minkä vuoden? Hän tyytyi kuitenkin vain kysymään.
- 67, totesin samalla kun istahdin autoon. Hetkessä Seppeleen piha katosi näkyvistä, minun huristaessa kohti isoa tietä. Kaivoin pelkääjän paikan lattialta navigaattorin takaisin eteeni ja näpyttelin osoitteeni paikalle, vielä kun ajettiin hiljaisella tiellä. Vihdoin myös typerä navigaattorini tajusi missä oltiin ja suuntasin kohti kotia, vaikka kuhisin innosta paikallani milloin pääsisin takaisin.

Rosa ja Kössi
1 hoitomerkintä

[Rosa]

Maanantai

Päivä oli uskomattoman kaunis, vaikka eihän syksyllä saisi sanoa noin, mutta minä rakastin syksyä, tätä pientä tihkusadetta, kirkkaita värejä ja kylmää ilmaa. Kiedoin ohuen huivin kaulani ympäri astuessani ulos autosta ja tällä kertaa muistin vielä ottaa avaimet matkaani. Pienet vesipisarat ripottelivat kasvoilleni enkä kiirehtinyt talliin sisään. Rakastin tätä tunnetta, kastumista, vähän palelemista, se yhdisti minut tähän taivaalliseen vuoden aikaan, olin asu sitä. Taisin käydä vähän turhan tunteelliseksi, mutta hymy huuliltani ei kyllä kadonnut kun astuin talliin sisään, joka kuhisi ihmisiä. Arki oli alkanut taas, viikonloppu oli ohi ja siitä seurasi kuusi päivää pieniä lapsia kuhisemassa jaloissa. Rakastin lapsia.

- Salma! Hihkaisin tytölle, jonka olin tavannut eilen. Hän oli Bonnien sponsoriratsastaja, mitä lie kokonaisuudessaan tarkoittikaan. Bonnie oli ehkä tallin kaunein hevonen, kimo, siro ja sievä, aivan niin kuin hänestä huolehtijakin, tuo Salma.
- Rosa, tyttö hymyili hieman oudosti, taas se ihmeellinen ilme ilmestyi hänen kasvoilleen.
- Mä haluaisin tänään vähän kokeilla Kössillä ratsastamista, olisitko voinut tulla tuntien jälkeen mun kanssa maneesiin? Kallistin päätäni ja hymyilin ystävällisesti.
- Mmm joo kai mä voin. Oon menossa auttamaan Jesseä, kun se hyppää Tollolla kentällä, mulla oli sadeviittakin jossain, Salma vastasi ja vaikutti olevan hieman hermostunut.
- Sun kannattaisi mennä auttamaan sun poikaystävää puomien kanssa, koska jos puhut siitä upean värisestä puoliveriorista, niin _siitä_ Jessestä, ne poistu juuri tallista, naurahdin keveästi.
- Hitto, Salma ähähti ja kiirehti ohitseni hakemaan sadeviittaa ja suuntasi ulos.

Itse kiipesin taas yläkertaan ja uudelle kaapilleni, jonka lukko oli rikki ja sitä sai hakata ja potkia ennen kuin siitä olisi johonkin. Kaikki suuret mielihaluni jätin kuitenkin tekemättä, halusin nimittäin pitää paikkani hoitajana ja mieluusti jättää saamatta Annen vihoja niskoilleni. Suuttumus silti taisi viedä voiton ja löin ovea rajusti nyrkillä. Huono idea, oikeasti. Ovi oli edelleen paikallaan ja sormeni olivat aivan varmasti murtuneet.
- Tarvitseeko arvon leidi apua? Kuulin jo harvinaisen tutuksi tulleen äänen selkäni takana. Testosteronia uhkuva Eetu käveli ohitseni rinta rottingilla ja nappasi avaimet kädestäni. Olihan tuo ritarillisuus ihan söpöä ja Eetu itsessään oli ihan söpö, mutta ei miehekkäällä tavalla. Eetu muistutti enemmän sellaista syötävän suloista marsipaaninallea, joita syötiin meillä kotona aina jouluna. Sitä paitsi sokeakin huomasi, kuinka poika katseli aina sivusilmällä sitä erityisen suloista blondia, jonka nimi oli Inkeri. Niiden välillä oli varmasti tapahtunut jotain ja oletin tämän käytöksen johtuvan jostain torjumis efektistä, koska pojalla oli mennyt pupu pöksyyn. Niin sen täytyi olla.
- Neiti on hyvä, Eetu avasi kaappini oven hujauksessa. Sen täytyi tarkoittaa, ettei vika ollut kaapissa, vaan minun aivosoluissani. Eipä olisi ensimmäinen kerta.

- Voi kiitos arvon prinssi. Nyt kun sä olet auttanut neitoa hädässä, tuolla olisi oikein kaunis prinsessa odottamassa ritarillista kohtelua sinulta. Ei tällainen leidi, vanha leidi, vaan oikea prinsessa, joka kaipaa suudelmia heinävintillä piilossa ja helliä sanoja, vinkkasin Eetulle silmää ja nyökkäsin Inkerin suuntaan oleskeluhuoneeseen, josta olin saanut niin murhaavan katseen, että olin vähällä haukkoa henkeä. Eetu muuttui sanoistani punaisemmaksi kuin juuri kaupasta ostamani tomaatit ja nyökkäsi minulle hiljaa. Hyvä poika.

Jäin hetkeksi kaapilleni asettamaan tavaroita paikoilleen, ehkä liiankin hitaasti ja kuulin Eetun pyytävän Inkerin mukaansa hengailemaan maneesille. Jonkun täytyi olla tarinassa aina se haltija, joka kannusti miehiä tekemään aloitteen, koska sen oikean kohdatessa heistä tuli niin avuttomia, mutta tällä kertaa taisin olla myös tämän tarinan hirviö. Kun Inkeri ja Eetu viilettivät ohitseni ilmestyin oleskeluhuoneeseen, jossa Britta katseli minua vaativalla ilmeellä. Sellaisella ilmeellä, että alahan tyttö selittää.
- Mä vaan annoin kevyen potkun ton pojan pehvalle, jos ei haittaa. Ne on niin söpö pari, mutta u know, pojat, ei niistä oo mihinkään, naurahdin kepeästi ja Britta virnisti tietävästi.
- Ehkä Insku antaa sulle vielä mahdollisuuden, Britta naurahti kepeästi ja tarjosi minulle kahvia. Kahvia, ah, rakastin tuota tyttöä tällä hetkellä enemmän kuin mitään.
- Aivan varmasti antaa, viimeistään sen jälkeen kun ne on päätynyt heinävintille pussailemaan salaa, naurahdin ja sipaisin hiussuortuvan korvani taakse.
- Oi, sen jälkeen se rakastaisi sua enemmän kuin Eetua, Britan kasvoilla oli sama viekas ilme kuin minulla. Tuntui harvinaisen romanttiselta olla jossain elämää suuremmassa jutussa mukana.

Britta oli aivan mainiota juttuseuraa, kun istuskelimme kahvikupit kädessä oleskeluhuoneessa. Tytöllä saattoi olla kyllä teetä omassa kupissaan, en ollut mitenkään varma. Sain kuulla Seppeleen historiikin ainakin kolmen vuoden takaa, kaikista suhdekoukeroista vanhoihin hevosiin. Hetkittäin tyttö vaikutti kovin surulliselta, puhuessaan Riina nimisestä hevosesta, jonka oli menettänyt ja hetken mielijohteesta sipaisin tytön hiuksia lohduttavasti.

- Ootko sä Britta tuonut tyttöystäväs tallille? Aika karua jättää kertomatta meille, kuului ivallinen ääni ovelta, kun tummahiuksinen, suhteellisen komea, suhteellinen lihaksikas miehen alku astui siitä sisään. Suhteellinen poika oli nimeltään Daniel ja hoiti Topia, seurusteli erityisen kauniin vaaleahiuksisen Lynnin kanssa, oli taitava ratsastaja ja selvästi se sama poika, jonka hirvittävä kuva komeili ilmoitustaululla. Eikä parka ollut selvästikään kuvaa vielä nähnyt.
- Haahas Dani ootpas sä hauska Britta pyöräytti silmiään ja virnisti sitten pahaenteisesti. Se tarkoitti selvästi, että tyttö oli erityisen tietoinen kuvasta.
- Tämä mun "tyttöystävä" tässä on Rosa, Kössin uusi hoitaja, ja tässä Rosa on _se_ Daniel kenestä keroin, Britta esitteli meidän juhlallisesti ja vilkaisi minua ovelasti.
- Mikä _se_ Daniel, poika tai no mies hyppäsi heti puolustuskannalle.
- Ei mikään, Britta hihitti ja komensi minut sitten alakertaan. Kahvikuppi jäi lojumaan pöydälle ja en ehtinyt kun heilauttaa kättäni uudelle tuttavuudelle. Miten ikinä voisin tutustua tallin porukkaan jos minua riepoteltaisiin kuin pienen tytön lempinukkea. Olihan se mulle ihan ok, mutta minulla oli tunne, että olin astumassa johonkin sotaan tai jotain.

Norkoilimme hetken alakerrassa, Britan hoitohevosen Hypen karsinalla ja tyttö kertoi eilisistä kisoista, joissa oli käynyt hyppäämässä Hypen kanssa ensimmäistä kertaa Seppeleen ulkopuolella. Oli hauska kuulla, että mahdollisuuksia myös kisaamiseen tallilta löytyi, mutta Hype vaikutti hieman tuomitsevalta kaverilta, kun se mulkoili minua epäluuloisesti. Päivän viimeiset tuntilaiset valuivat ratsujensa kanssa pikku hiljaa sisään, samalla kertaa myös pikku örmyni Kössi kiukustuneena ja ratsastajan ohi kulkiessa pyysin häntä jättämään Kössille varusteet päälle ja kiinni karsinaan, ettei se vaikka yrittäisi saada satulaa rikki piehtaroimalla. Tomera ratsastaja nyökkäsi minulle tyytyväisesti hymyillen, eikä näyttänyt hetkahtavan Kössin örmyilevästä käytöksestä ja jatkoi matkaansa.

- Aiotko ratsastaa tänään Kössillä? Britta virnuili mulle pirteänä. Oli ihana nähdä joka puolella niin iloisia ihmisiä.
- Joo. Pyysin Salmaa tulemaan jumalaisen kauniin Bonnien kanssa mun seuraksi. Kössi on nimittäin ihan rakastunut Bonnieen, ne voi olla tallin seuraava kohuttu pari, naurahdin pehmeästi.
- Niin ketkä? Salma ilmestyi luoksemme posket punertaen ja huulet kauniisti kaarella.
- Bonnie ja Kössi, Britta valisti tyttöä ja Salma naurahti huvittuneena.
- En tiennytkään, että Bonnie tykkää tuollaisista karskeista äijistä, mutta nähtävästi muskeli ja massakkuus iskee siihen, nainen kuvaili. Kuulosti unelmien rakkaustarina, valitettavasti se oli vain hevosten eikä ihmisten välistä.
- Mä meen laittamaan Bonnieta nyt kuntoon, niin nähdään kohta, Salma hymyili ja kipitti sitten legendaarisen thö Jessen perään. Mutristin huuleni hetkeksi, mutta neutralisoin itseni nopeasti, ennen kuin kukaan huomaisi ajatuksiani.

Salma ja Bonnie olivat valmiita niin nopeasti, etten ollut ehtinyt käydä laittamassa edes ratsastuskamppeita päälleni. Jos tallissa olisi saanut juosta, olisin todennäköisesti sännännyt yläkertaan kuin maantiekiitäjä ja repinyt ja taistellut lukon kanssa sitten lopun yötä. Kohtasin kuitenkin sivusilmällä Annen arvioivan katseen, ihan kuin hän olisi lukenut ajatukseni, joten astelin yläkertaan hyvin juhlallisesti ja hitaasti, että etanakin olisi edistynyt minua nopeammin. Kiitos luojalle onnistuin jollain ihmeen kaupalla saamaan kaapin oven vain viiden minuutin tappelemisen jälkeen auki ja hiljaisuuden vallitessa vetäisin vaaleanpunaisen pitkähihaisen pois päältäni. Ei ollut aikaa mennä vaihtamaan paitoja nyt vessaan, kun Salma jo odotteli minua.
- Tsiisuus, herran jumala, punatukkainen liehu letti älähti kun oleskeluhuoneen ovi aukesi. Hän astui askeleen taakse päin ja kolautti päänsä avaamaansa oveen.
- Ai s*akeli, poika karjaisi uudestaan ja koomiseen tilanteen aikana vedin paitani jo päälle suu virneessä.
- Ai moi Kasper, naurahdin keveästi ja vedin ratsastussaappaita jalkaan.
- Uutukainen, mitä hittoa sä täällä paljastelet, joku pieni lapsi voi saada elämänsä traumat susta, Kasper hieroi päätään ja irvisti.
- Älä nyt. Kuitenkin näet kauniita päivä unia musta, virnistin ja sipaisin pojan leukaa ennen kuin lähdin kipittämään portaita alas hurjaa vauhtia. Olin nimittäin lähes sataprosenttisen varma, että siitä hyvästä poika olisi voinut vaikka motata minua.

- Noniin, ootko valmis, kysäisi Salmalta, joka silitteli kauniin Bonniensa silkkistä kaulaa ja minä pujahdin örmyni karsinaan irrottamaan riimua.
- Joo oon, ei tainnut ollakaan niin nopea vaihto kun lupailit, Salma hymyili silti ja maiskautti sitten Bonnien liikkeelle karsinasta.
- Sanotaanko näin, että Kasper ja minä jaettiin juuri erityisen ikuinen mielikuva toistemme kanssa, virnistin vahingon iloisesti.
- Musta tuntuu, etten välttämättä halua edes tietää mistä oli kysymys, tytön silmät laajenivat hetkeksi ja illan hämärtyessä suuntasimme pienessä tihkusateessa maneesiin. Bonnie ei kuitenkaan näyttänyt ilahtuvan sateeseen joutumisesta ja tanssahteli Salman vieressä tyytymättömänä.
- Mikä prinsessa, ihastelin Bonnieta äänen samalla kun Kössi löntysti perässäni, eikä pitänyt mitään kiirettä liikkumisen suhteen.

Maneesissa en ollut käynyt koskaan ennen, sillä esittelykierroksella Kasper oli tyytynyt vain osoittamaan maneesia hieman pidemmältä matkaa ja esitellyt sen maneesiksi. Sisältä se näytti kuitenkin täysin erilaiselta, kun olin kuvitellut ja jäin ihastelemaan hieman typeränä sen rakenteita, ihan kuin en olisi koskaan ennen maneesissa käynyt. Havahduin unelmistani ku Salma kärähti jo Bonnien selästä ja kiireesti nousin Kössin selkään, joka kiukkuisena yritti näykätä saappaastani palasen.
- Tuhma poika, toruin örmyä, joka vain luimisteli minulle loukkaantuneena ja kuopaisi jalkaansa, kun en lähtenyt Bonnien perään kaviouralle. Säädin edelliseltä ratsastajalta jääneet minijalustimet itselleni sopivaksi ja painoi pohkeet kevyesti kiinni Kössin kylkiin. Ruuna notkahti eteen päin hyvin hitaasti, ihan kuin olisimme olleet hidastetussa elokuvan kohtauksessa, mutta kiihdytti ihmeesti tahtiaan kun ratsastin örmyn Bonnien rinnalle.

- Oliko sulla jotain suunnitelmia tälle ratsastukselle? Salma kysyi ja näytti hetken hieman epävarmalta ratsunsa selässä.
- No Kössi on mennyt tänään jo kaksi tuntia ihan äskettäin ni ajattelin vain maistella menoa ihan näin käynnissä ja ehkä vähän ravissa, kohautin olkiani ja siristin silmiäni.
- Eihän sua haittaa, jos treenaillaan Bonnien kanssa vähän enemmän juttuja? Salma hymyili nyt taas pirteästi.
- No ei! Kiva vaan päästä seuraamaan teidän menoa, te ootte varmaan ihan huippu kaksikko, naurahdin pehmeästi ja napautin pohkeet napakastin taas kiinni Kössiin kun se alkoi hidastelemaan.
- No enpä nyt tiedä, Salma naurahti hieman ironisesti ja varmasti näin sen epävarman katseen tytön kasvoilla, kun Bonnie tanssahteli hänen allaan jotain kosintatanssia Kössille.
- Onko sulla kaikki hyvin? Kallistin päätäni hämilläni.
- On joo, meillä sattui vaan pieni haaveri eilen maastossa, tyttö kohautti olkiaan.
- Kyllä se siitä, hymyilin pehmeästi ja annoin ratsukolle hieman tilaa, jolloin Bonniekin tuli taas kuulolla ja luovutti kosimistanssinsa kanssa. Kössi tuntui saavat hieman virtaa uudesta seurustelusuhteestaan ja hörisi maneesissa kuin mikäkin miehellinen maailman ilmentymä. Tunsin turvalliseksi ratsastaa hieman kauemmas Bonniesta ennen kuin ne todella kuvittelivat alkavansa hankkimaan vaaveleita, joka tosiaan ei ollut mahdollista. Mutta Kössin itsetuntoa ei tietenkään saanut murskata tällä musertavalla tiedolla. Kun örmyn sai hieman kuulolle hämmennyin aivan täysin. Sen keskittyessä minuun myös sen olemus muuttui täydellisesti vihaisesta erakkomiehestä unelmaratsuksi. Se tiesi meidän tulevalle hyvää, ellei jopa huippua ja raviin siirtyessä olin varma ettei mikään voisi enään koskaan karistaa hymyä huuliltani.

Rosa ja Kössi
2 hoitomerkintä

[Rosa]

Tiistai täynnä toimintaa

Tuntui hyvältä kaartaa taas kerran Seppeleen pihaan ja nähdä vain muutaman kerran jälkeen tutuksi tulleet maisemat. Tänään oli hieman parempi ilma kun eilen ja tallilla kuhisi varmasti vielä enemmän porukkaa kun eilen. Se sai mieleni virkeäksi, niin moni ihminen, sillä omassa rivitalokolmiossani tuntui kovin yksinäiseltä elää yksin täydessä hiljaisuudessa kaikki päivät. En ollut halunnut palata kotiin tänään koulusta, yksinäisyyden tyysiaan, joten serkkuni Odelien luona oli aika ollut tehdä visiitti monen vuoden jälkeen, kun tallillakaan en ollut törmännyt. Jason oli kasvanut jo niin huimasti ja lämminhenkinen koti oli saanut minut ikävöimään omia vanhempiani ja erityisesti kaksosveljeäni, jonka kanssa vielä muutama vuosi sitten olimme erottamattomat. Sitten tuli tyttö ja omat elämät. Orpoon oloon oli vaikea totuttautua, se tuntui oudolle edelleen, mutta sillä ei ollut enää väliä. Tulin takaisin Suomeen kokoamaan itselleni oman elämän.

Tämä päivä oli ollut moneen edelliseen päivään erityinen, sillä pari tuntia sitten olin saapumassa jo Seppeleeseen ja pikku teillä ajaessa olin törmännyt mieheen ravikypärä päässä ja naama kuin norsun ryppyisellä takapuolella. Sääli oli syvä, joten olin tarjonnut miekkoselle kyytiä, mihin ikinä hänellä matka olikin ja Tapiksi esittäytynyt yhtäkkiä flirtiksi muuttunut mies kertoi työskentelevänsä Artsin ravitallissa ja sitä rataa. Tallille päästyä karannut hevonen, joka oli keulinut menemään kärryt perässä maisteli ruohoa tammojen aitauksen vieressä ja lopulta olin päässyt vielä esittelykierrokselle tallille, jossa ei vissiin vähään aikaan ollu nähty naisen hellää kosketusta. Vaikka tämä Tappi oli ollut erityisen mukava ja minun makuuni turhan lähentelevä, en ollut osannut kieltäytyä viikon lopun jostain ihmeen miesten illasta.
- Tuu edes muutamalle bisselle, ajan sut vaikka Simoraan sen jälkeen, Tappi oli mua vaatinut, mutta kaikkea muuta kun viaton ilme oli saanut mut suostumaan. Miksi ihmeessä mä edes suostuin? Noh, siitä valittaminen oli nyt turhaa. Kaipa siellä muutama tyttönen ja mukavat pojat oli seurana. Toivottavasti.

Onneksi koko meidän outo kohtaamisemme oli ohi ja nyt seisoin Seppeleen pihassa katselemassa turvallisia tallityttöjä. Britta heilautti minulle kättään ystävällisesti ja Inkerin kävellessä vain jurosti ohi Britta oli melkein tuupannut tämän kumoon, jolloin blondikin tervehti, mutta minä suunnistin talliin uuden seuralaiseni luokse, joka taisi olla ainoa mies maailmassa ilman minkäänlaisia taka ajatuksia.
- Oi anteeksi, hätkähdin kun unelmissani pyöriessä meinasin törmätä minua muutaman vuoden nuorempaan tyttöön.
- Ei se mitään, oon juuri menossa Pellan luo, tyttö hymyili ja nosti tiputtamansa suitset maasta.
- Sun täytyy olla sitten Pihla, hymyilin ystävällisesti.
- Ai, nii joo, tyttö hymähti hieman ujosti ja hänen katseensa kierähti maassa.
- Britta vaan tota otti tehtäväkseen perehdyttää mut tallin toimintaan, virnistin pirteästi ja sain aikaan myös Pihlan kasvoille suloisen hyvin. Nyt onnistuimme väistämään toisiamme hieman paremmin ja tyttö kipitti tallin ovista ulos ennätysmäisessä tahdissa. Minä taas suuntasin mustan örmyni karsinalle, joka kaikkea muuta kun odotteli minua siellä.

Kössillä oli heti ihmisen lähestyessä korvat luimussa ja tummasta karsinasta paljastui tasan kellertävän valkoiset hampaat ja muljahtavat silmät. Sitä ei todellakaan kiinnostanut olla minkäänlaisessa kontaktissa kanssa, mutta silti pujahdin sisään sen karsinaan ja rutistin ruunan paksua kaulaa. Olin salettiin varma, ettei Kössi tappanut minua sen takia, että se hetkellisesti hämmentyi tällaisesta ihmisen lähentelystä ja tajusinkin astua pian hieman taaemmas, kun ruuna mulkoili minua arvioivasti, vihaisesti, kun sitä olisi lyöty laimin.
- Me aiotaan lähteä metsästämään metsässä huristelevia idiootti mopoilijoita, tuutko mukaan? Punapäinen tyttö ilmestyi karsinan ovelle ja minä pelästyin niin paljon, että heikompi sydämisempi olisi varmasti saanut kohtauksen. Kun katseemme kohtasivat tyttö meni ihan ymmälleen ja ehkä parisen minuutti, tai siltä se ainakin tuntui, tuijotimme toisiamme silmiin liikkumatta. Kuinka paljon oudommaksi tilanne tästä olisi voinut mennä.

- Mä olen Fiia, Elmon hoitaja, tyttö havahtui meistä ensin ja esitteli itsensä tässä hieman nolossa tilanteessa.
- Kössi, eikun Rosa hoidan Kössiä, naurahdin ja punastuin keveästi. Näin asiat menivät vielä oudommaksi. Not so cool.
- Niin, että ollaan menossa Kasperin kanssa menossa metsästämään niitä poikia, haluatko tulla mukaan? Tyttö hymyili ystävällisesti ja minä edelleen tasaannutin itseäni.
- Ai Kasper? Hämmennyin hetkeksi kun kuvittelin pojan kykkivän puskassa odottamassa takapuoli pystyssä saapuvaa uhkaa. Pyyhin alkavan virnistyksen pois kasvoiltani.
- Millon ootte menossa? Kysäisin hyvin ryhdikkäästi ja mukamas silittelin Kössin kaulaa, ei kyllä tämä ruuna siitä ilahtunut sitten yhtään.
- Ihan kohta lähetään, tähän saatetaan tarvita järeitä otteita, Fiia nyökkäsi todella totisesti ja sai minut kyllä sillä kertaa vakuutettua.
- Kyllä mä voin tulla, Kössin kanssa voi toimia myöhemmin, hymähdin pirtsakasti.
- Tuu kohta pihalle, tyttö nyökkäsi tyytyväisenä ja lähti ilmeisesti hakemaan jotain sotavarusteita. Kuhan tiedossa ei olisi syyllisten hirttämistä, niin kuin merirosvoille tehtiin aikanaan, minulla ei ilmeisesti ollut mitään hätää.

En kehdannut lähteä heti tallin pihalle seisoskelemaan, sillä edellinen kohtaaminen Kasperin kanssa oli ollut enemmän tai vähemmän nolo. Siksi jäin vielä seisoskelemaan Kössin karsinaan silittelemään sen turpaa, vaikka samassa tahdissa örmy yritti napata sormistani kiinni. Aika tuntui matelevan, mutta kun näin pienen vilauksen punaisista hiuksia uskalsin itsekin suunnata pihalle päin jättäen Kössin odottamaan taas parin tunnin päähän. Asettelin hiukseni taa uudestaan, vaikka metsässä niistä kukaan tuskin oli kiinnostunut ja ilmestyin tallin pihaan. Mistä ihmeestä tällainen h*lvetillinen jännitys oikein pursusi ja sai polveni melkein tutisemaan. Pahempaakin oltiin nähty.

Fiia ohjasi minut hänen kanssa samaan tiimiin ja vaikutti siltä, kun olisi ennenkin organisoinut tällaisia puskassa vakoilemis tapauksia ja mukisematta seurasin selitettävää suunnitelmaa, josta oikeastaan ei saanut mitään selkoa. Paras keino oli vain seurata perässä ja leikkiä mukana, sen olin oppinut pienenä jo tuhannen serkkuni kanssa.
- Sinä, Kasper älähti ilmeisesti vaistomaisesti minun ohittaessani hänet.
- Sulla on nyt komistus pahoja roistoja napattavana, keskity siihen niin susta tehään vielä sankari patsas tähän Seppeleen pihaan, virnistin pojalle ja rinnallani kulkeva Fiia hihitteli takanani Kasperin kasvojen muuttuessa entistä murhaavammaksi. Just saving my own day .
- Me nähään kai viikonloppua, ehkä otan tän kauniin punapään mukaani, hymyilin vielä Kasperille ennen kuin jatkoimme matkaa tallin pihan toiseen päähän.
- Hetkinen, mitä sä selität? Kasper älähti perään ja sujuvan juonikas luonteeni oli taas kerännyt tallilta uuden tutun. Täällä saattaisi jopa viihtyä.

Rosa ja Kössi
3 hoitomerkintä

[Rosa]

Kauhu torstai

Kössin liikkeet olivat ihmeen elastiset, vaikka ruuna olikin kunnon tynnyri, eikä tahtonut ensin nostaa jalkojaan ylös hiekasta. Nyt ne jalat kuitenkin nousivat. Etu ja takapää kulkivat kauniissa harmoniassa ja pää oli kauniisti kaartunut, mutta ei liian koottuna. Me tanssahtelimme eteen päin pitkällä sivulla, avotaivutusta sisään, sitten ulos. Hetkeksi pohjeapuni irtosi Kössin kyljessä ja ruunan tasapaino horjahti hetkeksi, se oli helppo korjata, mutta voin taata, etten ollut tyytyväinen omaan mokaani. Karsinassa seisoskelevasta örmystä ei ollut enää tietoakaan. Oli vain minä ja Kössi, tanssimassa yhdessä tyhjässä maneesissa, sillä tunnit eivät olleet vielä alkaneet. Koulua ei ollut, kun opettaja oli kyllästynyt luokan poikien jaaritteluun ja heitti koko luokan pihalle. Voitto se oli minulle kun sain mahdollisuuden tulla tallille näin aikaisin. Ratsastamaan, ilman katseita, jotka ahdistivat minua, eikä kotiinkaan ollut todellakaan kiire.

Nostin Kössillä laukan kulmassa ja annoin sille ohjaa. Kiihdyttäessä tahtia annoin molempien rentoutua ja nauttia kyydistä. Eilen illalla oveni taakse oli pamahtanut setäni Vladimir, joka oli mukamas tullut katsomaan miltä uudet asuin oloni näyttivät. Ja hitot. Isällä oli selvästi mennyt taas kaupat jotenkin mönkään ja setä oli lähetetty minun omaksi gorillaksi. Se tiesi sitä samaa kun aina, Rosalie, siivoa tämä. Rosalie, tee ruokaa. Rosalie, tuo drinkki. Rosalie, ei ei viskiä vaan vodkaa. Rosalie, ei, et saa mennä ulos ilman että ilmoitat minulle. Jos setäni ei oikeasti olisi muistuttanut ruumiinrakenteeltaan jättimäistä gorillaa olisin lyönyt äijää päähän. Kokeilin kerran ja sekunnissa päädyin lattialle käsirautoihin. Sairas suku? Ette arvaakkaan. Säpsähdin omista ajatuksistani, kun Kössi pyöristi selkäänsä ja valmistautui pukkiin. Nykäisin ripeästi ruunan ohjista, laukka ei todellakaan ollut paras askellaji vajota ajatuksiin.

Ravailin hetken kiihtyneellä ruunalla, ennen kuin nostin uudestaan laukan. Harjoitin örmyn kanssa hieman kahdeksikkoa ja kolmen haparoinnin jälkeen onnistuin epämääräisessä laukanvaihdossa. Muutama pysähtyminen laukasta käyntiin, pysähdyksestä laukkaan ja päätin, että hienosti koottuna kulkeva ruuna saisi levätä. Tänään oli sen oma lepopäivä, joten pieni hikitreeni sai riittää. Halusin vain välttää ruunan muuttumisen lintsaavaksi laiskuriksi ja siksi pieni muistutteleminen oli sille tärkeää. Unelmoin pääseväni tynnyrin kanssa joku päivä vielä loistamaan kouluradoille kilpailuihin, mutta sen asian työstämiseen menisi vielä aikaa. Kauan. Halusin tuntea ratsuni täysin. Kaikista taidoista, jokaiseen pahaan tapaan, vaikka aika selväksi Kössi itsensä tekikin. Samassa ulkoa kuului vihellys ja maneesin ovi aukesi. Siirsin Kössin ravista käyntiin ja vilkaisin maneesiin tulijaa. Jesse. Katseeni muuttui kylmäksi muutamassa sekunnissa.
- Haittaako jos tullaan? Jesse körähti, enkä kohdannut pojat katsetta.
- Ei. Me ollaan justiinsa lopettelemassa, mennään loppukäynnit maastossa jos viitsit sulkea maneesin oven, kohautin olkiani.
- Tietty, Jesse nyökkäsi ja nosti katseensa ehkä turhan ylimielisesti. Hänen katseensa oli yhtä pistävä kuin minun, mutta Kössin selässä eikä koskaan olisi tarkoitus avata suuta. Purin vain huultani ja ratsastin ulos maneesista.

Maneesin ovi sulkeutui takanamme ja jatkoin matkaani läheiselle metsätielle. Mitkään mopoilijat, joista kohuttiin nyt niin hurjasti, eivät minua pelottaneet pätkääkään. Mopoilijat saisivat varoa minun uljasta ja vaarallista ratsuani, sillä siinä taistossa moottoripyörä jäisi kakkoseksi. Ihan kuin nyt yli suojelevana luonteena antaisin sellaisen tapahtua.
- Hei Rosa oota! kuulin äänen takanani. Se oli Tuulia, mutta tällä kertaa hän oli jonkun valkean ponin selässä, jota en ollut ennen nähnyt.
- Ootko menossa maastoon? Tyttö ravasi lähelle, mutta jäi hyvän matkan päähän Kössin irvistäessä varoittavasti.
- Ihan vaan loppuverryttelyt ajattelin kävellä täällä, hymähdin ja kohautin olkiani.
- Me ollaan menossa Rosan kanssa pihatolle, kun ratsastin sen tossa maneesissa, Tuulia hymyili aurinkoisesti. Voi kun rakastinkaan hänen hymykuoppiaan ja vaaleita kutreja.
- Mä voin vaikka saattaa teitä, jos kelpaa, ehdotin ja ihailin tytön alla seisoskelevaa valkeaa ponia. Rosa poni oli yhtä herttainen kuin omistajansa.
- Se ois kiva, vähän pelottaa kulkea maastossa kun kaikkea pelottavaa tapahtuu.
- Joo totta, Kössi suojelee, virnistin.

Meillä ei ollut tähän mennessä ollut Tuulian kanssa oikein puhuttavaa. Tyttö tuntui ujostelevan minua ja jostain syystä se ujous tarttui myös minuun. Nyt kuitenkin sain tytön kertomaan valkeasta Rosa ponistaan kaikenlaista, minun kaimastani. Ihanasta kaimasta. Oli uskomatonta miten tyttö pystyi jakaantumaan kahteen eri suuntaan, jakamaan itsensä kahdelle eri ponille. Minä olin sellaisiin liian kiireinen, kunnioitusta hänelle täytyi antaa. Lopulta hiljenimme hetkeksi ja tallustimme hiljakseen eteen päin.
- Mikä sun ja mun serkun välillä on? Tyttö kysyi yhtäkkiä ja minä säpsähdin. Siis mikä kuka missä.
- Serkku? Häkellyin täysin ja viime hetkellä huomasin, että olin ratsastamassa Kössin kanssa liian lähelle Rosaa.
- Niin siis Kasper, se on mun serkku, Tuulia nyökkäsi ja seurasin mun hiljaista nielaisua tarkkaavaisesti kulmat koholla.
- Sun serkkus, siis Kasper, on mun silmään tota.., miten mä sanoisin sen nuorelle pojan serkulle. Hyvännäköinen? Vetävä? Seksikäs? En mitään? - Sun serkkus on aika Kasper, virnistin ja tytön silmät laajenivat lautasen kokoiseksi.
- Hyi älä kerrokaan, tyttö nauroi heleästi somalla äänellään poninsa selässä. Nyökkäsin hiljaa ja tunsin häpeän punan nousevan poskilleni. Miten minusta muuttui oikein tällainen.

- Pärjäätkö sä tästä eteen päin? Kysäisin, kun olimme jo puoli matkassa pihatosta.
- Joo, ei kuulu moottoreiden hurinaa, tyttö hymähti iloisesti. Rosa näytti muutenkin niin rauhalliselta, että oli vaikea uskoa sen säpsähtävän mitään.
- Nähdään taas pian, hymyilin ja käänsin Kössin ympäri.
- Nähdään joo, Tuulia heilautti minulle kättään ja kannusti Rosan raviin. Me jatkoimme Kössin kanssa rauhallisessa tahdissa kotia päin kylmyydessä. Olin kyllä varustautunut kylmään, mutta silti alkava talvi mongersi saappaideni läpi suoraan varpaisiin. En halunnut antaa sen kuitenkaan häiritä, vaan istuskelin hoitohevoseni selässä ja nautiskelin syksyn räntäsateiden tuotoksesta. Se oli niin kaunista. Kohotin katseeni pois puista ja maasta ja näin tumman hahmon seisovan juuri edessäni vähän matkan päässä. Myös Kössi oli huomannut hahmon ja pelottoman ratsuni sieraimet laajenivat kuumailmapallon kokoisiksi. Kirjaimellisesti Kössi tanssahteli allani pelokkaasti ja hahmoa lähestyessä se hypähti tien sivuun.

- Tyttö, kuului karhea ääni miehen suusta, ennen kuin edes näin hahmon olevan mies. Lähes elottoman näköinen mies, kasvot täynnä ryppyjä, selkä kumarassa katseli minua kylmillä sinisillä silmillään. Kylmät väreet kulkivat joka puolella kehoani, enkä saanut vapisevista huulistani sanaakaan ulos.
- Tyttö, mies toisti ja astui vapisevaan askeleen lähemmäs, jolloin Kössi ponnahti ilmaan ja ruunan silmät muljahtivat pelosta.
- Niin? Ääni oli kuin pieni kitinä karatessa suustani ja miehen kulmikkaat ja karut kasvot kääntyivät aavistuksen kallelleen.
- Missä päin mahtaa sijaita Seppele-niminen talli? Mies puhui hiljaa, rohisi, hänen kätensä vapisivat.
- Tätä tietä suoraan eteen päin ja oikealle, vastasin hieman rohkeammin, mutta olin kaikkea muuta paitsi rohkea. - Voidaan vaikka kävellä yhtä matkaa?
- Kiitos tyttönen, mielelläni, mies paljasti kellertävät hieman halkeilleet hampaansa hymyssä, joka muistutti enemmän irvistystä.
- Seuraa vaan meitä, totesin hämilläni ja pyysin Kössiä liikkumaan eteen.

Kössi hypähti miehen ohi, kun miehellä olisi aikomus satuttaa sitä. Se pyöritteli päätään ja yritti päästä pidätteistäni. Se halusi juosta pakoon. Mies puoliksi vierelläni ja puoliksi takanani otti hitaita askelia ja näytti melkein leijuvan ilmassa. Käännyin Kössin puoleen, joka pärski hermostuneena, silitin sen kaulaa rauhoittavasti.
- Saanko herra kysyä, miksi Seppel..., ääneni vaikeni minun kääntyessäni takaisin miehen puoleen. Hän oli kadonnut. Ei jälkeäkään missään. Olisin voinut vannoa miehen seisoneen sekunti sitten vierelläni. Ei jalan jälkiä, ei mitään. Sydämeni jyske pamahteli korvissani ja veri kohisi päässäni. Napautin Kössin liikkeelle, suoraan laukkaan kohti Seppelettä. Äkkiä takaisin ihmisten ja turhan luo, en pelännyt mitään. En koskaan pelännyt mitään, mutta se mies oli vain hetki sitten metrin päässä minusta.

Kun Seppeleen piha tuli näkyviin, siirsin Kössin takaisin käyntiin ja kiihtynyt ruuna puhisi allani hurjistuneena. Se oli pelännyt enemmän kuin minä, joten laskin rauhoittavasti käteni sen kaulalle ja supisin sen korvaan. Kerroin, että kaikki oli hyvin.
- Rosa, mitä ihmettä sä laukkailet? Salma käveli Jessen rinnalla kohti tallia, poika oli ilmeisesti lopettanut juuri treenit Tollon kanssa. Myös Kasper seisoi tallin nurkalla savuke suussaan ja käänsi laiskasti katseen meihin.
- Tuolla metsässä, ääneni vapisi ja liu'uin voimattomasti alas örmyni selästä. - Siellä on joku, mies.
Muutama kyynel valui poskeani pitkin, kun pelko purkaantui minun päästessä pois selästä. Kasper tumppasi äkkiä tupakkansa ja hölkkäsi nappaamaan Kössin ohjista kiinni. Salma tarttui minua olkapäistä ja katsoi silmiini.

- Mitä siellä oli? Mikä mies? Salma kysyi hämilään.
- Joku mies, vanha mies, kysyi tietä tänne, mä käänsin katseen vain sekunniksi ja se katosi. Siis oikeasti katosi, sopersin Salmalle jonka silmät laajenivat.
- Siis mitä? Siis ihan oikeasti? Salma katsoi minua silmät pyöreänä ja minä pyyhkäisin kyyneleet pois poskeltani. Ei heikkouksia, niin isä oli minut opettanut.
- Ihan juuri noin, vastasin, vaikka ääneni hieman värisi. Salma vilkaisi huolestuneena Jesseä, joka nielaisi ja vilkaisi Kasperia. Kukaan ei uskaltanut avata suutaan, edes Kössi ei sanonut mitään lähellä seisovalle Tollolle.
- Mäkin näin sen, hiljainen ääni kuului selkämme takana. Käänsimme jokainen katseemme samaan suuntaan melkein yhtä aikaa ja Britta liikahti hermostuneen oloisena koulureppu käsivarrellaan.
- Mä olin eilen Hypen kanssa maastossa. Mä näin sen miehen. Se kysyi tietä ja katosi, se seisoi muta lammikossa, mutta mä en nähnyt edes jalan jälkiä, Britan ääni värisi ja me kaikki hiljenimme pelottavaan tunteeseen.

Rosa ja Kössi
4 hoitomerkintä

[Rosa]

Tokkurainen lauantai

Voi sinä pikku mamman örmymörrimöykkynakkiherkkupalaseni, pusuttelin Kössin turpaa ja korvat luimussa ruuna katseli minua epäluuloisesti. Hullun tytön pusuttelut taisivat olla örmylle jo niin traagisia, ettei se osannut kuin seisoa paikallaan hämmentyneen oloisena.
- Oo Rosa kiltti hiljaa pliis, Kasper tuhahti lakaistessaan lattioita ja joka kerta harjan raapaistessa maata poika näkyi irvistävän.
- Onko sulla pientä darran poikasta? Kallistin päätäni ja vilkuilin pojan touhuja karsinan kaltereiden takaa.
- Joo ja sun ääni pahentaa sen sietämättömäksi, Kasper tuhahti, oli selvästi muuttunut omaksi nyrpeäksi itsekseen. Virnistin pojalle ja käännyin takaisin Kössin puoleen harjat kädessä. Ruuna vilkaisi minua varoittavasti, mutta huolettomasti lähdin sukimaan sen mustaa kiiltävää karvaa.

Edellinen iltamme oli sujunut vallan mainiosti. Kaikki lähti oikeastaan siitä, kun Fiian poni Svante oli tarhassa onnistunut potkaisemaan kenkänsä irti, kaipasi kiireesti apua. Artsilassa oli tietysti läjäpäin hevosmiehiä, jotka kuitenkin jo alkuillasta olivat nauttineet kaljan jos toisen, joten punapää oli päätynyt soittamaan minulle. Olinhan jo tallille tulossa muutenkin Tappia tapaamaan, mutta apua oli aina tarjolla Seppeleläisille, jos oli tarvis. Svantelle oli nakattu uusi kenkä jalkaan ihan hetkessä ja saunaa lämmittävän miekkoset olivat kiinnostuneina tulleet seuraamaan toimintaamme. Joko ne eivät uskoneen minun osaavan kengittää tai sitten vain takapuoleni oli ollut katsominen arvoinen. Oikeastaan, en halunnut edes itse tietää kummasta asiasta oli kyse ja halusin kovasti uskovan selityksen olevan se ensimmäinen.

Siitä railakka ilta vasta olikin lähtenyt käyntiin. Fiia oli yrittänyt karata paikalle, mutta polvillaan rukoilu oli todella toiminut ja Fiia jäi seurakseni juhlimaan, etten olisi ainut naispuolinen kolmen äijän porukassa. Ensin meille lyötiin eteen oluet, sitten keskusteltiin hevosista aina lopulta autoihin, joista Fiia ei sitten ymmärtänyt enää mitään. Oli vedetty haalarit niskaan viidennen oluen kohdalla ja tutkailtu Artsin rikkinäistä autoa ja löytyihän siihen hyvin nopeasti yksinkertainen selitys. Siinä vaiheessa myös matkassa mukana ollut Kasper sai vähän pontta pehvansa alle, enkä ollut koko hoitajahistoriani aikana kuullut niin monta lausetta pojan suusta. Keskustelimme autoista. Sitten naisista, miten tähän päädyttiinkään. Seuraavaksi meidät saatiin suostuteltua saunaan, vaikka Fiia oli kieltäytymässä ja selitteli, ettei hänellä ollut pyyhettä edes mukana. Tytön tilanteesta pois luikertelu ei ollut onnistunut tapaus, sillä olin suunnitellut masterplanin Fiian varalle jo aikaisemmin. Lopulta istua nökötimme kaikki saunassa, pyyhkeet visusti ympärillä, paitsi Tapin tuntemattomalla kaveri, joka järkytti minun ja Fiian mieltä ikuisiksi ajoiksi esityksillään.

Lopulta illan mielikuvat alkoivat hieman hämärtymään, sillä Kasper löi pöytään Alkosta haettua tavaraa. Todennäköisesti sen takia, ettei poika voinut sietää läsnä oloani tai pojat halusivat juottaa meidän ympäri tuiteriin. Siinä sitten naureskeltiin, kuunneltiin musiikkia, tanssitin Fiiaa, joka oli ainut joka suostui tanssimaan. Muistan soittaneeni vahingossa Jasonille, vaikka tarkoitus oli soittaa Odelielle ja kun vihainen muumimamma lähti hakemaan meitä tyttöjä keskellä yötä Artsilan villeistä bileistä painoin kaikkien poikien poskelle pitkän suudelman. En muistanut tarkalleen oliko Fiia tehnyt samoin, mutta olin yllättynyt siitä miten hyvin Kasper otti vastaan sen, että olin häntä kaksi metriä lähempänä kuin yleensä. Sen jälkeen mielikuvat johtivat Odelien autoon, jossa hervottomasti kikattelimme Fiian kanssa. Oli ihmeellistä, kuinka holiholi lähensikään ihmisiä. Me heräsimme aamulla Fiian kanssa jättimäisestä parisängystäni ja laahustimme molemmat keittiöön ja illan tapahtumia muistellen kikattelimme kahvikuppien ääressä yhtä hervottomasti kuin edellisenä iltana. Meille oli selvästi iskenyt kikattelemus maximus tauti, tai sitten meillä molemmilla viirasi päässä yhtä aika. Who knows.

Sitten olin heittänytkin Fiian takaisin kotia ja suunnannut itse Seppeleeseen Kössin luokse. Minulla ei ollut huonoa oloa, ei tietoakaan siitä. Vain pieni häpeä edellisestä illasta ja lupaus viettää samanlainen ilta vielä uusiksi. Voi olla, että vaikka Fiiakin lupaili illalla maat ja taivaat, ei tyttö ainakaan myöntäisi muistavansa luvanneensa liittyvän seuran joskus uudemman kerran. No mutta kuitenkin, Kössi, uljas ja armas ratsuni, joka urhoollisesti otti minut vastaan ja liiskasi ensitöikseen minut seinää vasten kun käänsin hetkeksi katseeni, oli ihmeellisen hyvällä tuulella. Tänään en joutunut ottamaan vastaan potkuja tai väistellä ruunan hampaita, nyt se vain mulkoili minua varoittavasti, irvisteli, kun niin herralle sopi ja pisti vastaan joka hommassa, mitä tein. Helppo nakki sanon minä. Oikeastaan minulla ei ollut aavistustakaan, mitä Kössin kanssa tänään tekisin. Niin mietin kun asettelin ruunan selkää satulaa. Kiristin satulavyön kunnolla ja letitin hiukseni, sillä en halunnut menettää niitä tai vaarantaa itseäni.

Niinhän se oli, että pitkät avoinna olevat hiukset olivat tallilla turvallisuusriski ja vaikka kuinka uhmaisin sääntöä muualla, Seppeleessä minusta oli tullut ihmeen kiltti. Ehkä ympärillä pyöri niin paljon tallilaisia hoitajista asiakkaisiin, että en alitajuisesti edes hankkimaan vihaisia katseita niskaani. Plaa plaa plaa sanoivat aivoni edelleen, mutta äkkiä pujotin Kössille suitset päähän ja karkasimme karsinasta ennen toista syvää ja aiheetonta mietettä.

Aurinko paistoi nyt ajoittain ulkona, mutta ei pahemmin lämmittänyt. Muutama päivä sitten oli satanut lunta jo jopa vähän runsaalla kädellä ja tänään se oli jo sulanutta loskaa ja vettä. Tuntui silti hyvältä idealta suunnata maneesiin, jossa en riskeeraisi kenenkään jalkoja ja täytyy myöntää, että Kasperin kiusoittelu oli törkeää, sillä joka kerta kylmän tuulet puhaltaessa tuntui kuin pääni olisi räjähtänyt. Maneesi olisi siis erinomainen ratkaisu. Vihelsin mahdollisimman kuuluvasti maneesin oven takana ja avasin sitten oven. Oven edestä juuri pyrhälsi reippaassa ravissa Venna hoitajansa Helgen kanssa.
- Helou helou, tervehdin iloisesti ja huomasin myös Salma ratsastavan Bonnieta myös maneesissa.
- Mä luulin, että te lähditte Bonnien kanssa maastoon, virnistin tytölle, kun hän osui sopivaan kohtaan.
- Niin mäkin eka luulin, mutta tultiin tänne Helgen seuraksi puomeja ratsastamaan, ei toi ilma oikeen houkuta maastoilemaan, Salma irvisti ja pidätteli Bonnieta joka yritti rikkoa raviin.
- Joo, Venna liukastui tossa tulomatkalla, kun on näin petollinen ilma, Helge nyökkäili.
- Ymmärrän tuskan, ei käynyt minkään mielessä ihan ensimmäisenä, toi tuulikin on tollanen aivojen pysäyttävän kylmä, hymähdin ja hujauksessa nousin Kössin korkeaan selkään.

Kössi tuijotti Bonnieta taas turhan tiiviisti ja höristeli tammalle pehmoisella äänellä, joka sai sen sieraimet vain vapisemaan. Bonnie ei ollut yhtä kärsivällinen rakastettava, vaan se hypähti villin sivuloikan ja sen hirnunta kuulosti enemmän ininältä.
- Mikä ihmettä tätä hevosta vaivaa, Salma puuskahti tuskaisesti ja Bonnien kosimistanssi sai taas alkunsa. Nyt myös Kössi riemastui ja heittäytyi juttuun mukaan. Se tanssahteli ahkerasti suunnaten keskelle kenttää ja painoi turpansa ryntäitä vasten.
- Joo en nyt tajua mikä näitä ihmeitä oikein vaivaa, nauroin reippaasti kun olin ensin saanut Kössin kuriin ja kuuntelemaan, näiden kahden touhu muistutti epäilyttävästi minun ja Fiian touhuja edellisenä iltana.
- Oonpas kateellinen kun Venna menee nyt niin hienosti, hymyilin Helgelle, jonka oli vaikea pysyä ratsunsa selässä nauramatta, kun Bonnie ja Kössi oli tällaisen ilmaisesityksen hänelle esitellyt.

Lopulta sain sitten Kössin kuulolle ja töihin, vaikka se vaatikin hieman enemmän työtä kun olin uskonut. Maneesiin oli ilmestynyt Luna ja Sussu olivat pelotelleet Bonnieta kerrakseen, mutta istuivat ihan hiljaa seuraamassa kun siirryimme raviin. Siinä vaiheessa olo oli jo severan parempi, että kykenin ratsastamaan Kössiä kokoon, kun se muistutti pikemminkin lehmää kuin hevosta. Ruuna ei olisi millään jaksanut keskittyä koko hommaan, mutta sain tyypin menemän niin kuin halusin ainakin siitä päätellen että Sussu näytti minulle peukkua. Päätin kokeilla rohkeasti puomeja, joita Helge ja Salma oli asetellut pitkin maneesia. Se sai mustan ratsuni hieman kuulumaan, vähän naurettavaa mutta kyllä, se hyppäsi neljän puomin yli ja rikkoi sitten laukkaan.
- Kuules nyt örmy, pidättelin innokasta ruunaa, joka meinasi kannustaa vielä Vennankin mukaan. Tänään oli siis selvästi tiedossa vain rauhallista menoa, jos meinasin pysyä sen kyydissä edes jotenkin päin.
- Tuun noi pitkän sivun puomit, Salma ilmoitti ja me väistimme Helgen kanssa pois tieltä hyvissä ajoin, ettei karva kolareita tulisi.

Kuka olisi uskonut, että tuon kaahailun jälkeen Kössillä muuttui fiilis ihan täysin. Minä sain taivutukset läpi ja ylitettyä puomit ilman mitään superpomppuja. Se liikkui elegantisti eteenpäin, kantoi itsensä taas hyvin ja pieni ylpeys valtasi minut hetkeksi. Pohkeenväistö oli Kössillä vielä vähän haparoivaa ensimmäisillä kerroilla ja oli hyvä jättää homma yhteen onnistuneeseen kertaan. Lopuksi uskalsin nostaa ruunalla vielä laukkaa, kun muut touhusivat jo omiaan ja päädyin laukkailemaan pääty-ympyrälle vähän joka temmossa. Suuntaa tuli vaihdettua ja muutama puomi ylitettyä, kun Kössi toimi niin rauhallisesti ja ravilisäysten jälkeen jatkoin jo loppuraveja.
- Me voidaan hei hoitaa nää puomit vaikka pois, Sussu ehdotti ja ponnahti ylös meidän siirtyessä loppukäynneille.
- Joo kiitos, Helge hymyili aurinkoisesti ja kehui hyvin työskennellyttä Vennaa. Siinä sitten juttua riitti kun keskustelimme iloisesti suorituksistamme ja Salma tuskaili tulevista kisoista. Olihan se totta, että kylmä sai hevoset virkeiksi ja Bonnie, joka muutenkin oli sähäkkä luonteeltaan sai aivan uutta pontta lyhyisiin ponijalkoihinsa. Käänsimme ratsumme samaan aikaan kaartoon ja liu'uin alas Kössin jättimäisestä selästä. Samalla päässäni pyörähti kunnolla ja suu mutrussa löysäisin satulavyötä ja nostan jalustimet.

- No miten teillä meni eilinen? Salma talutti Bonnien Kössin rinnalle, mutta piti mukavan välin, vaikka tuskin Kössi olisi edes luimistanut yhtä korvaansa uudelle rakkalleen.
- Sain raahattua Fiian mukaan juhliin, virnistin.
- Hahaa teit niin kuin uhkasit, mihin Fiia jäi? Salma kallisti päätään ja odotti muhkeita tarinoita illasta.
- Fiia meni todennäköisesti vielä muutamaksi tunniksi kotiin lepuuttelemaan ja sanonpa, että kun saan Kössin hoidettua, niin kaadun itsekin oleskeluhuoneen sohvalle, enkä liiku siitä ennen iltaa, virnistin ja Salma nauraen nyökkäsi tajutessaan ettei nyt seilailtu ihan selvillä vesillä.
- Mä voin tehdä sulle smootien, niin piristyt tosta ja ehkä tuut mun kanssa siistimään vielä Bonnien harjaa, tämä oli selvä ehdotus, jonka tyttö päästi suustaan.
- Se on sitten diili ! Innostuin heti raikkaasta ajatuksesta. - Tehään Kasperillekin niin ehkä se tulee vähän paremmalle tuulelle.
- Oliko Kasperkin siellä? Salman suu levisi jättimäiseen virneeseen. Vähän samanlaiseen kun Liisa ihmemaan kissalla oli.
- Hyssss, kikatin pienesti ja täysin pokkana ohitumme Kasperin joka mulkoili meitä epäilevästi.

Rosa ja Kössi
5 hoitomerkintä

[Rosa]

Teknisesti tiistai

Suljin autoni oven ja vedin talli ilmaa syvälle keuhkoihini. Tuntui hyvältä olla taas tallilla, hymyilevien ihmisten seassa. Enemmän ja vähemmän innostuneiden hevosten lähellä ja nauttia rauhallisesta ilmapiiristä, joka tallilla vallitsi. Astelin sisään talliin joka kuhisi tuntilaisia ja hoitajia heidän apunaan. Joka puolelta kuului kevyttä puheensorinaa, muutama kimeä hirnahdus, toinen tuli Topin turvasta ulos juuri kun olin orin kohdalla ja koin hetken kuurouden tunteen, kun kimeä hirnahdus kaikui korvissani uudelleen ja uudelleen. Tervehdin matkallani Salmaa, joka juuri saapui kuvankauniin Bonniensa kanssa karsinasta ja heidät ohitettuani kiipesin portaita ylös kaapeille, jossa lojui kaikki ratsastustarvikkeeni. En ollut vaihtanut korkeita korkokenkiäni pois, vaan olin tullut tallille suoraan koulusta, tai no kävin ensin syömässä koulun poikien kanssa pizzaa. Heiltä oli irronnut taas tänään niin härskiä läppää, että jonkun olisi pitänyt kerrata heille käytöstavat. Joskus miehet osasivat vain olla täysin sietämättömiä.

Olin oppinut saamaan jo kaappini auki vaivatta. Oli vihdoin osoittautunut fakta, että minun aivosoluni eivät olleet riittäneet niin yksinkertaiseen toimintaan. Lopulta olin oppinut, kun Salma ja Eetu ja Daniel ja Helge ja Britta olivat avanneet minulle kaapin ainakin kolmesti ja selittäneet miten yksinkertaisesti kaappi aukesi, kun ovea painoi kevyesti. Tällä kertaa kaapeilla seisoi kuitenkin vaaleahiuksinen tyttö, jonka olin kohdannut vain kerran aiemmin. Hän juuri letitti hiuksiaan ja hyräili kevyesti selkä minuun päin ja hätkähti, kun rymistin kaappini kanssa.
- Ai moi Rosa, Emmyksi muistamani tyttö hymyili ystävällisesti.
- Moi moi, hymähdin. - Patronia hoitamaan vai?
- Joo. Tai no tulin hoitamaan ennen tunteja, kun kaks tuntia se menee putkeen, niin meen seuraamaan vaan tunteja, tyttö naurahti kevyesti ja sulki kaappinsa oven.
- Niin minäkin vähän meinasin, Kössi ansaitsee ratsastuksetonta lomaa musta, virnistin pirteästi, mutta hermostuin, kun huomasin, että taas kerran olin kadottanut kaikki ponnarini.

- Tässä, vaalea hiuksinen tyttö ojensi ranteestaan ponnarin ja minä hymyilin kiitollisena.
- Kiitti hirveesti, mä en tajua miten noi ponnarit aina katoaa ihan jäljettömiin, henkäisin helpotuksesta ja vedin hiukseni löysälle nutturalle ja vaihdoin saappaat jalkaan. Tänään otin rennosti.
- Vähän sama ongelma, varmaan kaikilla tytöillä, Emmy naurahti myötätuntoisesti. - Mä ajattelin laittaa Patronia kuntoon tossa hoitopuomilla kuntoon. Vaikka noi jatko kakkosen ratsastajat osaa kyllä itsekin varustaa niin ainakin noi meijan ratsastajat tykkää palvelusta. Voisit tulla myös puomille jos haluat?
- Hei mahtavaa, mä tuon Kössin siihen, hymyilin pirteästi. Emmy oli selvästi minun ikäisenä, ainakin niin oletin ja asiallisen oloinen, joten mikä sen mahtavampaa kuin mukava seura.
- Nähään siinä kohta, Emmy huikkasi ja lähti reippaasti laskeutumaan rappusia ja suuntasi todennäköisesti hakemaan Patronia tarhasta.

Kössi nökötti taas sisällä, omassa nurkassaan, korvat luimussa ja mulkoili jokaista ohikulkijaa, kun ne olisivat syömässä hänen ylhäisyytensä. Taisin enemmän pudistella päätäni omille ajatuksilleni, kun Kössin hölmölle käytökselleni ja tänään en saanut potkivaa ja ilmaa näykkivää tervetuliaskomiteaa, jonka yleensä sain. Pujotin riimun Kössin jättimäiseen päähän ja maiskautin ruunan liikkeelle pois karsinasta. Hämillään ruuna lähti seuraamaan perässäni ja varmasti luuli pääsevänsä takaisin ulos, kun ei ollut varusteitakaan matkassa. Sillä ne olivat odottamassa jo ulkona ja siihen Kössi jollain inhimillisellä tavallaan, jota se ei oikeasti omistanut, näytti pettyvän nähdessään mikä sitä odotti. Emmy oli puomilla jo ällistyttävän suloisen Patron poninsa kanssa puomilla ja kohteliaasti oli kiinnittänyt ruunan ihan puomin toiseen päähän. Silti Kössi luimisti varoittavasti ponille ja esitteli kellertäviä hampaitaan. Läppäsin kevyesti ruunan ryntäille, kun se kuopi maata ja esitti heti mieltymyksensä Patronia kohtaan. Eli 'minä en pidä sinusta! minä en pidä kenestäkään'. Kuvittelin Kössille ukkosen jumalan äänen ja naurahdin itsekseni. Hoitohevoseni oli vaikuttavan dramaattinen.

Kaivoin harjat esiin heti ensitöikseni ja lähdin sukimaan ruunan karvaa reippaasti. Kössi heilutteli pehvaansa kovin uhkailevasti ja keinutteli päätään puolelta toiselle ilmaisten tavallaan, ettei mitä nyt yhtään mistään mitä sen ympärillä oikein touhusin.
- Kössi vaikuttaa aika dramaattiselle tapaukselle, Emmy naurahti kun oli seurannut meitä hetken. Hänen oma hoitoponinsa Patron kun seisoi kiltisti ja vain seurasi uteliaana mitä sen ympärillä tapahtui.
- Just ajattelin samaa, ihan kun sillä olisi joku neljä vuotiaan identiteettikriisi, olenko tyttö vai poika, en tiedä, joten kiukuttelen kaikesta mitä ympärilläni tapahtuu, virnistin ja Emmy naureskeli hetken poninsa takana ja nyppi suuria irtokarvatuppoja Patronin kyljestä.
- Karvan vaihto? Kohotin kulmiani.
- Jep, ihan kauheeta, kun yhdellä harjauskerralla saisin kerättyä niin paljon karvaa, että siitä sais tehtyä peittoon sisälmykset, tyttö pudisteli päätän ja Patron esiintyvästi pudisteli itseään ja irtokarvat leijailivat ilmassa.
- You see what im talking about, Emmy virnisti ha pudisti päätään huvittuneena.

- Sä et taida olla ihan suomalainen, totesin kuultuani tytön puhuvan englantia.
- Joo en, tyttö hymähti pienesti, mun isä on jenkeistä.
- Niin mä arvelin, sen kuulee sun aksentista, naurahdin heleästi. Jännittävää kohdata muitakin ihmisiä tallilla, jotka eivät olleet täysin supisuomalaisia. Eikä Jasonia ja Odelieta voinut laskea mukaan, sillä he olivat sukulaisia.
- Et säkään kai ole ihan suomalainen? Tyttö kysyi hetken kuluttua, kun oli saanut harjattua Patronin jalat loppuun. Ja minä vielä jumitin Kössin muhkuraisella reidellä, sillä taas olin unohtunut johonkin haavemaailmaan.
- Mun isä on venäläinen ja äiti kotoisin Englannista, vaikka se on aikamoinen kansojen miksaus, hymyilin ja puhdistin välissä Kössin harjan, ennen kuin jatkoin sen hoitamista.
- Siistiä, Emmy myönsi ja hetkeksi syvennyimme taas hoidokkiemme pariin. Vastapäätä seisovan Patron ponin silmät valuivat luonnollisen näköisesti ja tottuneesti kiinni, kun tuttu ihminen hoiti sitä, mutta Kössi edelleen käänsi minulle pehvaansa ja luimi joka hetki kun tulin liian lähelle sen päätä. Kössi osasi olla kyllä vaikea yksilö.

Olin juuri saanut kiristettyä Kössin satulavyötä, kun kypäräpäinen reippaan oloinen ratsastaja ilmestyi luokseni ja ilmoitti ratsastavansa Kössille. Ojensin hymyillen mustan örmyn ohjat tytölle käteen ja hieman hämmentyneenä tyttö väisti Kössin polkevaa jalkaa.
- Tää taitaa olla vähän äkäinen tapaus, tyttö naurahti ja pisti ruunan heti ojennukseen. Tuollaisista tomerista tytöistä minä pidin. Tyttö suuntasi Kössin kanssa maneesiin muun hevosletkan mukana ja Patronin ratsastaja hölkkäsi autoltaan hieman myöhässä kiitellen Emmyä vuolaasti. Palautimme tytön kanssa harjapakin paikoilleen satulahuoneeseen ratsastajan saadessa tuntiratsunsa käsiinsä ja suuntasimme sitten maneesiin seuraamaan toiseksi viimeistä tuntia. Maneesin ovi oli suljettava hiljaa, sillä kylmän tullen hevoset ilmeisesti käyttivät jokaisen mahdollisuuden hyväkseen, kunhan pääsivät purkamaan virtaansa. Kipusimme Emmyn kanssa istumaan katsomoon siellä norkoilevan Eetun viereen, joka pureskeli heinänkortta kuin mikäkin heinämies.

- Hello ladies, poika virnisti hieman laiskasti ja paranteli löysää asentoaan vieressämme. Vilkaisimme molemmat Emmyn kanssa poikaa kulmat koholla, joka ryhdistäytyi hieman ja asetteli hiuksiaan.
- Toi heinähattulook Eetu ei vaan sovi sulle, totesin pojalle pidättäen hymyä ja Emmy nyökytteli päätään ollessaan ilmeisesti samaa mieltä.
- Ja toi suomalaisen aksentti, sä olet kun joku kunnon suomalainen maalaismies, joka puhuu tyhmiä viattomille tytöille, Emmy totesi ja näin Eetun kohottuvan heti miehekkäämpään kokoon ja suoraan puolustuslinjalle.
- Mä mikään maalaistollo vaan komea jääkiekkoilija, poika tuhahti ja kääntyi katsomaan kaviouralla kulkevia ratsastajia.
- Tietysti olet, nyökyttelin päätäni ja keskityimme kaikki seuraamaan alkavaa tuntia ja Annen yksityiskohtaisia ohjeita, joista kannattaisi itsekin ottaa oppia, kun itsenäisesti lähtisi ratsastamaan.

Tunnin aikana katsomoon valui muitakin ihmisiä seuraamaan tuntia. Muutaman ratsastajan vanhemmat, jotka supisivat keskenään kuulumisia ja todennäköisesti jotain reseptejä tai puhuivat pahaa kaikista. Se tuntui nykyään olevan muodissa. Osa taas oli tuttuja hoitajia, jotka tervehtivät aurinkoisesti hymyillen ja istahtivat meidän viereemme seuraamaan hiljaa kuluvaa tuntia. Tuntui kuitenkin, että moni kyllästyi istumaan maneesissa liian pitkään ja porukka valui aina oleskeluhuoneeseen. Lopulta olimme Emmyn kanssa kahden maneesissa kaikkien vanhempien ja siskojen seassa ja vaalea hiuksinen Patronin hoitaja kaivoi kameran esille.
- Haluutko ottaa muutaman kuvan Kössistä, kuiskasin Emmylle, joka nyökkäsi hymyillen päätään. Maneesissa ei ehkä saisi ihan huippukuvia, mutta toivoin itsekin muistavani ottaa kameran joskus mukaan, että saisin taltioitua jokaisen hetken hoitohevoseni kanssa mahdollisesti ikuisesti.

Istuimme hievahtamatta Emmyn kanssa molemmat tunnit putkeen maneesissa ja seurasimme tunnit joilla hoitohevosemme seilasivat enemmän tai vähemmän laiskasti. Patron oli kyllä pirteä, mutta ajoittain Kössillä tuntui heiluvan ainoastaan maha, eikä mikään muu. Viimeisten tuntilaisten jälkeen poistuimme maneesista odottamaan ratsuja takaisin talliin.
- Mä voisin keittää vaikka kaakaota kohta ylhäällä, tuutko sä vielä? Kysyin Emmyltä, ennen kuin erkanimme.
- Joo totta kai, tyttö hymyili pirteästi ja otti sitten ratsastajan vastaan ja kyseli uteliaana miltä ponin kanssa meno tuntui. Itse kävelin Kössin ratsastajan kanssa ruunan karsinalle ja kuuntelin minua hieman vanhemman naisen ylväitä kehuja äkäpussistani. Tunsin itseni ylpeäksi ja tarjouduin viemään varusteet pois, kun olin rapsutellut luimivaa, mutta väsynyttä Kössiä tarpeeksi. Kiikutin pikaisesti varusteet omille paikoilleen ja puhdistin kuolaimet ja jalustimet, ettei jäisi arpomisen varaa. Nyt vain sitten kaakaota keittämään.

Oli jo melkoisen myöhä ja pian oli tarkoitus jakaa hevosille jo iltaruoat. Me istuimme silti, minä, Emmy, Kuu ja Salma oleskeluhuoneessa juomassa lämmintä kaakaota ja rupattelemassa kaikenlaista. Emmy kävi kuviaan läpi ja poisteli huonoja kuvia, Kuu kertoi ihanasta maastoreissustaan Eelan kanssa ja kuinka hienolta näytti kun tyttö tuuppasi hoidokkinsa kanssa koulua keltaisella peloilla. Mielikuva itsessään oli jo kaunis. Salma taas tuskaili koulurataa, joka oli pian edessä, eikä Bonnie millään olisi halunnut nostaa laukkaa juuri oikeassa kohdassa. Kai tämä oli sitä perus tallielämää, jota jokainen hevosia rakastava tyttö haki tallilta.
- Oi Rosa katso miten söpö kuva Kössistä, Emmy näytti pienen kameransa näyttöä minulle. Siinä musta ruuna, jolla harvoin näin korvien olevan hörössä, näkyi nyt olevan valppaana ja silmissä kiilui pieni innostus.
- Ihana, hihkaisin. - Sä olet ihan mestari kun ajoitit kuvan noin täydellisesti. Mä en ole vielä kertaakaan nähnyt Kössiä tollasena.
- Kyllä se suhun vielä kiintyy ja voisin melkein luvata, että ruunasta muuttuu kunnon mamman mussukka, Salma naurahti, kun oli luovuttanut stressin suhteen ja muisti nauttia kaakaosta.
- Kieltämättä Kössi näyttää tässä harvinaisen hyvältä, Emmy nyökytteli hymyillen. - Voin vaikka lähettää tän sulle, kun saan nää kuvat koneelle.
- Ihan kuin eri hevonen, Kuu hymähti.
- Kuulostaa hyvältä, sähän oot jo mun fb kaveri? Kallistin päätäni.

Emmy tuntui olevan oikea tekniikan nero ja hetkessä tyttö lisäsi minut Facebookissa kaveriksi, samoin teki Kuu. Salman kanssa tämä muodollisuus oli hoidettu jo aiemmin, kun jokainen Kössin ja Bonnien välinen rakkauden osoitus oli raportin arvoinen. Samalla Emmy sitten opetti minua käyttämään Nokia Lumiaa, jota vihasin yli kaiken ja vihdoin sain ladattua sovelluksia puhelimeen, kun aluksi olin vain onnistunut pelleilemään sen kanssa. Samassa Jaakko ilmestyi yläkertaan ja kaikki hätkähdimme miehen näyttävää sisääntuloa.
- Jos te meinaatte täällä vielä hengailla, niin saatte tulla auttamaan ruokkimisessa ja lattioiden lakaisussa, Jaakko laski kätensä lanteille ja siristi silmiään.
- Mulla on itseasiassa jo kiire kotiin, kun Jesse odottaa ja varmaan hermostuu jos norkoilen täällä yömyöhään, Salma ponnahti ylös kun tajusi ajan kuluneen nopeasti.
- Ja mä tulin tänään Salman kyydillä, Emmy pakkasi kameran rauhallisesti pois.
- Ja mulla oli kotiintulo aika sedältä kello yhdeksän tai saan kotiarestia tai jotain, sairasta, virnistin ja lähdin kaapeille. En valehdellut, setäni norkoili luonani edelleen, ilmeisesti hänellä ja hänen vaimollaan oli taas joku naurettava ristiriita, kun molemmat olivat niin itsepäisiä.
- Mä voin kyllä Jaakko auttaa, Kuu hymyili ystävällisesti ja oli heti valmis hommiin. Jaakko nyökkäsi hyväksyvästi ja lähti takaisin alakertaan Kuu perässään, kun me muut valuimme alakertaan ja autoille tavarat mukana.

Rosa ja Kössi
6 hoitomerkintä

[Rosa]

Välienselvittelyä

Torstai. Oletin että talli olisi ollut täynnä ihmisiä, täynnä hulinaa, paljon iloisia kasvoja, mutta tänään talli tuntui jopa aavemaisen hiljaiselta. Hoitohevostensa kimpussa ei tuntunut olevan kuin Sandra ja Luna, joita tervehdin hymyillen ja ensimmäiselle tunnille meneviä tuntilaisia. Eli hiljaista, painostavan hiljaista. Kapusin portaat ylös oleskeluhuoneeseen, jossa oletin olevan ehkä aavistuksen enemmän ihmisiä, mutta oven avatessani eteeni avautui kovin ankea näky. Oleskeluhuone oli tyhjä, ainakin melkein, ainoataan Inkeri istui yksinään sohvalla näpräämässä kännykkäänsä ja nosti katseensa vain hetkeksi. Tytön iloinen hymy tuntui hyytyvän hetkessä kun kohtasi katseeni ja hän kirjoitti ilmeisesti viestinsä loppuun.

- Inkeri, moi, hymyilin aurinkoisesti, sillä hän ei voisi vihata minua ikuisesti.

- Missä kaikki ihmiset oikein luuraa? Säkin olet täällä yksin, sipaisit otsahiukseni olkapään yli ja istahdin alas vastakkaiselle tuolille. Tavallaan pelkäsin tytön purevan suuttuneena. Hän vaikutti kipakalta.

***

Rosa. Ei hitto. Just yksi niistä ihmisistä, joiden seuraa mä vähiten kaipasin, vaikka ykin olinkin. Ah-niin-aurinkoinen täydellisyyden perikuva ei kuitenkaan häipynyt, vaan istahti mua vastapäätä, vaikka mä mulkaisin sitä semiviileästi ja ignoorasin sen tervehdyksenkin totaalisesti. Jaaha, se selvästi halusi mun edes esittävän kivaa.

"Sitä sopii miettiä", vastasin Rosan esittämään kysymykseen tasapaksulla äänensävyllä, keskittyen sitten jälleen kaksarikuvaviestittelyyn Britan kanssa. Mä vaan niin toivoin, että tyttö häipyisi rakkaan Kössikkänsä pariin, ja ilmaisisi ah-niin-täydellistä persoonaansa vaikka Kasperille. Ihan sama. Kunhan se vain häipyisi. En mä yleensä ollut pitkävihainen, mutta se sen episodi Eetun kanssa oli palanut sarjakuvaksi mun aivokuorelle, enkä mä millään unohtanut tapausta.

***

Katselin hiljaa Inkeriä, joka selvästi vastasi minulle hyvin teennäisesti, eikä näyttänyt olevan mitenkään kiinnostunut minun seurastani. En kuitenkaan voisi antaa olla, en tällä kertaa. Meillä ei ollut minkäänlaista hyvää syytä vihata toisiamme ja halusin selvittää tämän asian nyt läpikotaisin. Osoittaa tytölle, etten ollut mikään hirviö. Hienovaraisesti, sillä en halunnut puremajälkiä takapuoleeni.

- Mä mietin, että tänään on Kössin vapaapäivä ja se pitäis liikuttaa kevyesti ja Siirikin varmaan kipaisi liikuntaa vapaapäivänään, aloitin puheeni hyvin juhlallisesti, vaikka oletin saavani erittäin vihaisen mulkaisun vain vastaukseksi.

- Mentäisiinkö yhdessä vaikka maastoon? Ehdotin syvän hiljaisuuden jälkeen. Not today little lady. Tänään en päästäisi tyttöä pälkähästä.

***

Ai että maastoon. Oltiinko me nyt sen mielestä jotenkin kavereita? Okei, ei varmaan, sillä Rosa vaikutti jotenkin pelokkaalta, mua kohtaan. Ja toisaalta, Siiri kyllä oikeasti kaipasi liikuntaa, maneesissa oli tunti menossa, eikä maastoilu yksin ollut Annen mukaan suotavaa. Vaikka Rosan seura ei mua edelleenkään miellyttänyt yhtään, vastasin sille laimean okein, nousin ylös ja vein mun tyhjän kaakaokupin tiskipöydälle.

"Nähäänkö me vaikka tossa jossain pihassa kohta?" tiedustelin sitten. Tiedossa olisi varsin kiusallinen ratsastusreissu, se oli varmaa.

***

- Nähdään tallin pihassa, reipastuin ja hymyilin aurinkoisesti. Inkeri jätti kaakaomukinsa tiskipöydälle (tiesin juoman vastustamattoman suklaisesta tuoksusta) ja itse lähdin alakertaan.

Kössi oli onneksi sisällä ja mulkoili minua epäluuloisesti karsinastaan. Muutama hoitokerta ei kuitenkaan olisi muuttanut tilannetta suuntaan tai toiseen. Luottamus oli voitettava ja puhuttava puolelleen, samalla tavalla olin suunnitellut toimivani Inkerin kanssa. Harjasin Kössin vain pikaisesti, sillä edellisen iltamme pitkän harjaustuokion jälkeen ruuna tuntui kiiltelevän. Yritin olla nopea, sillä pelkäsin Inkerin lähtevän ilman minua jos olisin myöhässä ja varustin Kössin niin pikaisesti kuin vain hevonen antoi minun tehdä potku yritysten välillä.

Painoin kypärän päähäni ja henkäisin syvään. Tämä voisi muuttua kiusaantuneeksi maastoksi, mutta minulla oli taisteluntahtoa. Maiskautin Kössin ulos karsinasta ja ankeasti se seurasi perässäni. Tallin piha ammotti perässäni, samoin tämän päivän suuri koettelemus. Suukotin vielä äreän örmyni turpaa ennen ulos astumistani. Se olisi voinut lohduttaa minua, mutta päätti sipaista hampaillaan nenääni. Ihanaa.

***

Sirpa mussutti taas kerran heiniä boksissansa Walman kanssa (srsly, miksi niillä oli AINA ruokaa siellä?). Raahasin flegmaattisen Makkaraisen käytävälle puunattavaksi, vaikka hetken mun mielessä olikin jo käynyt, että vain feidaisin Rosan, ja jättäisin kokonaan menemättä paikalle - pakenisin tallin takaovesta tai jotain. Mutta bruneten onneksi mä edelleen jaksoin yrittää olla ihan kiva sille, tai edes siedettävä. Mutta I swear to God, jos tyttö sanoisi yhdenkin sanan, joka millään tapaa ärsyttäisi mua, mä räjähtäisin, enkä enää ikinä edes haluaisi nähdä koko ihmistä.

Tennarit jalassa sipsutin läskin löllykkäni kanssa Seppeleen käytäviä, päätyen sitten raikkaaseen ulkoilmaan, jossa Rosa jo odotteli jättiheppansa selässä. Väläytin brunetelle teatraalisuutta pursuavan hammashymyn ennen kuin kipusin Siirin satulaan. Enää ei ollut tilaisuutta perääntyä - mihin mä olin taas itseni tunkenut?

Mitään Rosalta kysymättä käskin Sirpsun liikkeelle. Tulkoon perässä, jos halusi.

***

Hätkähdin kun Inkeri lähti heti liikkeelle ja kannustin Kössin ottamaan tuon pikkaraisen ponin ratsastajansa kanssa kiinni. Ratsastimme metsää kohti syvän hiljaisuuden vallitessa ja Inkerin ärtymys selvästi paljastui yleensä rauhallisen Siirin tepastellessa hieman hermostuneena. Kuinka paljon läpinäkyvämpi tyttö enään osasi olla.

Purin huultani ja annoin ratsujemme johdattaa meidän syvemmälle metsään. Halusin päästä mahdollisimman kauas Seppeleen pihasta, ettei tyttö kääntyisi takaisin ja vain kiroaisi minua syvimpään kiirastuleen.
- Mun on pakko kysyä, henkäisin lopulta ja laskin katseeni hetkeksi.
- Miksi sä vihaat mua niin paljon, että saat Siirinkin hermostumaan? Sain vihdoin avattua suuni.

***

"Ai että miksi?" naurahdin alkuun. "Kuule mieti ihan pari kertaa keskenäs."

Esittikö Rosa tyhmää, vai eikö se oikeasti ollut tajunnut? Ärähdin pari kertaa Siirille, joka steppaili tien laidasta laitaan, eikä kertakaikkiaan voinut kävellä mitenkään normaalisti. Poni säpsähti ja jatkoi samaa rataa. Ihme urpo.

"Oliskohan kyse vaikka siitä, että eräs about isku päällä keikisteli pojalle, jonka kanssa mulla on juttua? Mitä helvettiä sun päässä oikein liikku? Vaikka sä et ehkä sillon tiennytkään mistään mitään, niin voi juma, se on sua kolme hiton vuotta nuorempi!" vuodatin Kössin selässä keikkuvalle tytölle. Hah, nyt se oli sanottu.

***

Ällistyin täysin Inkerin purkauksesta. Annoin Kössin vain kulkea käynnissä eteen päin ja huuleni vavahtivat. Minä, minä yritin olla purskahtamatta räväkkään nauruun. Oliko tyttö tosissaan? Tästäkö me tappelimme? Tämäkö oli kaikkien niiden mulkaisujen ja vihamielisten äänensävyjen takana? Eetu. Hetkessä nauru muuttui suuttumukseksi.

- Kuules, mä en ole keikistellyt kenellekään, mä olen ehkä joo vähän flirtti ja Eetu yritti olla mukava, mutta kai sä tiedät, että tallilla tehdään tuttavuutta, kivahdin ja pidätin Kössiä joka hermostuksissaan kiihdytti tahtia.

- Ja kuule, jos sun hoitos tai mikä lie Eetu onkaan on luonteeltaan flirtti, ei ole mun syy, että sä näät sen mun syynä. Ja kuules, miss dramaqueen, se poika on korviaan myöten ihastunut suhun, siis ihan totaalisesti ja se ei ole sulle samanlainen kun mulle just sen takia koska _tykkää_ susta, sähisin Kössin selässä ja käänsin katseeni pois.

- Eetu on sitä paitsi liian nuori ja not just my type at all, lisäsin ja henkäisin sitten loukkaantuneena. Nyt minä voisin puraista tuota tyttöä... vaikka nenästä!

***

"Hah, myönsit, sä flirttasit sille ja se sulle! Mikä tässä on enää epäselvää? Nii just, ei yhtään mikään."

Että mua inhotti. Joka hetki Rosan kanssa sai mut vihaamaan sitä entistä enemmän. Että se kehtasi vielä puolustella sitä, minkä mä olin ihan omin silmineni nähnyt - kohta tyyppi varmaan lähettäisi mut Specsaversille tarkastuttamaan näköni. Vaikka mä olinkin ehkä sortunut vähän liiotteluun sanoessani, että mulla oli juttua Eetun kanssa, niin Rosan toiminnassa ei ollut mitään eettistä. Btw, eettinen oli myös yksi lukion sivistyssanakirjan osista.

"Enkä mä ole mikään dramaqueen", kivahdin ärsyyntyneesti. "Vai eikö neiti Täydellinen ole ikinä ollut mustasukkanen? Ja mistä sä edes tiedät, että Eetu muka tykkäisi musta? Senkin varmaan keksit ihan omasta päästäs, et sun touhut olis jotenkin hyväksyttävämpiä, vai?"

***

- Mä kuules tiedän. Pitkiä hartaita katseita, aina kun sä kävelet ohi, sen katse seuraa sua tai no usein miten sun takapuolta. Miten se sipasee aina sun hiuksia. Mä voin jatkaa tätä listaa vaikka ikuisesti Inkeri! Sä et voi olla niin naivii, ettet huomaa, vuodatin. Minä tunsin pienen kateuden pistoksen. Minua oltiin aina kohdeltu kuin jonkin sortin objektia, minusta pidettiin ulkonäön takia, eikä kukaan koskaan viitsinyt vilkaista syvemmälle.

Siirsin Kössin raviin ja Siiri intoutui lähtemään mukaan, vaikka Inkeri selvästi ei ollut antanut lupaa. Räpsytin silmiäni hetken. Taas kerran päätelmiä oli tehty ulkokuoren takia. Vilkaisin räiskyvin silmin Inkeriä. Olisin voinut antaa tytölle avokkaan. Onneksi olimme hevosten selässä, onneksi musta örmy oli rauhoittamassa minua. Hengitin hetken syvään.

- Mä pidän flirttailusta, mutta mä en tee sitä kiusallani, mä en pakota ketään pitämään musta. Mä en halua että mut tuomitaan ulkokuoren perusteella, niin kuin sä juuri tein, madalsin ääntäni lopussa hieman katkerasti.
- Sä pelkäsit menettäväsi Eetun, mutta, no worries, se on mun kaveri ja se himoitsee sua, olisit onnellinen, tuhahdin.

***

Rosan puheissa oli kieltämättä järkeä, ja ehkä mä tosiaan olin vähän naiivi, kun en huomannut Eetun käytöksessä mua kohtaan mitään eroa muihin nähden. Mutta en silti voinut edelleenkään olla takertumatta yksityiskohtiin. Mä meinasin tukehtua, kun Rosa ilmoitti, ettei se halunnut, että se tuomitaan ulkonäön perusteella. Se ei siis halunnut, että siitä saatiin aina täydellinen ensivaikutelma?

"Mikä sua vaivaa? Sä oot saanut täydelliset geenit, ja ihmiset aina aattelee, että sä oot täydellinen ilman, että sä teet mitään sen kummempaa - ja silti sä valitat, että sua tuomitaan? Entä mä sitten? Ehkä mä en edes halua tietää, mitä musta aatellaan, kun en sattumoisin omista mallin mittoja, näytä mitenkään erikoiselta, tai oo aina niin pirtsakka päivänsäde, vaikka kovasti yrittäisinkin. Olisit SÄ iloinen, että sä teet hyvän vaikutuksen jokaiseen ihmiseen, joka vastaan tulee!"

Mua ehkä vähän kadutti ne sammakot, jotka juuri pääsivät mun suusta ulos. Ehkä. Vähän.

***

Silmäni muuttuivat viiruiksi, mutta samassa kuin salama kirkkaalta taivaalta mä ymmärsin tuota pienellä ponilla ratsastavaa tyttöä. Tai no en oikeastaan. Tai tavallaan ymmärsi, mutta sitten taas en.
- Mä en ole täydellinen, totesin. - Ehkä mallin mitoissa ja plaaplaa, mutta kauneus on monenlaista.

Ääneni oli nyt täysin tyyni. Syy miksi tyttö oli niin vihainen ei ollutkaan Eetusta, ei lähelläkään, vaan alemmuuskompleksista, jota hän tunsi. Joka oli selvästi täysin turha. Pidätin Kössin takaisin käyntiin ja hymähdin hiljaa.
- Inkeri. Aina ei tarvitse olla mallin mitoissa tai olla virheetön, niin kuin sä väität mun olevan, hymähdin ja silittelin Kössin kaulaa, kun ruuna vihdoin rauhoittui.

- Sä olet kaunis, todella kaunis ja mitä oon saanut sivusta seurata niin ihana ihminen. Sä teet hyvän vaikutuksen ihmisiin, vaikka et uskokaan sitä ite. Miksi sä olet noin epävarma? Mistä toi kaikki tulee? Tästähän tässä on oikeasti kyse, eikö? Katsoin ensimmäistä kertaa tyttöä koko ratsastuksemme aikana.

***

Mä punastuin kirkkaammaksi kuin tomaatti ja paloauto yhteensä. Tästähän oli tullut syvällinen keskustelu - ja kieltämättä Siirikin oli hieman rauhoittunut mun rauhoituttua alun draamailijan roolista. Mulla ja ponilla oli syvempi yhteys kuin olin osannut kuvitellakaan!

Mä en yhtään tiennyt, mitä Rosan kohteliaisuuksiin olisi pitänyt vastata, puhumattakaan sen esittämistä kysymyksistä. Äsken vielä vihaamani tyttö oli päässyt sisälle mun syvimpiin ajatuksiin - enhän mä ikinä muille näyttänyt mun epävarmuutta, koska mulla oli se rooli. Rooli, joka sanoi, että mun piti olla itsevarma ja täysin tyytyväinen itseeni. Sitten joskus se rooli vain rakoili, ja näkyi mustasukkaisuutena ja ahdistuskohtauksina. Ei kukaan näyttelijä aina suoriutunut osastaan täydellisesti.

Annoin Siirille pitemmät ohjat, ja koska mä en halunnut vastata Rosan uteluihin mun epävarmuudesta - en yhtään tykännyt puhua henkilökohtaisuuksista - heitin pallon sille:
"Mikä sussa sit ei olis kaunista?"

***

Naurahdin karkasi suustani lähes väkisin. Kysymys olisi oivallinen ja olisin voinut vastata vaikka mitä. Päätin kuitenkin vain katsella hetken eteen päin. Seppeleen kauniita maisemia, ohi liukuvia puita ja lopulta katsoin taas Inkeriä.
- Mä inhoan mun hiuksia. Voihan ne hyvin, mutta mä joudun joka päivä näkemään vaivaa, ettei ne litisty. Mulla on vino nenä, oikeasti, naurahdin ja huokaisin syvään.

- Mulla on sitoutumiskammo, mä tykkään lirkutella, mutta kun joku tulee lähelle, mä karkaan. Mä pelkään ihmisiä ja sulkeudun tähän ylipirteeseen kuoreen, mutta sä taidat tehdä samoin? Mä tunnistan sen, koska mä kannan samanlaista roolia kun sinä, en ollut myöntänyt asiaa ennen kenellekään, mutta nyt puhuin tuolle tytölle. Huokaisin syvään, en ollut uskonut olevani niin samassa tilanteessa tuon blondin tytön kanssa.

***

Mitä ihmettä mä olin juuri kuullut? Rosa siis olikin ihan samanlainen kuin mä? Oltiinko me jotain long lost -siskoksia, kohtalotovereita, sielunkump... Ei sentään. Ainakin Rosan näyttelijänlahjat oli mua parempia, ehkä se joku päivä opettaisi muakin yhtä hyväksi.

Aurinko pilkisti rakoilevan pilvikerroksen lomasta, kuin merkiksi sodan päättymisestä. Oli kiva tunne, kun ei enää ollut riidoissa kenenkään kanssa. Hymyilin Rosalle aidosti, ensi kertaa koko reissun aikana - tai oikeastaan, koko sinä aikana, kun tuo oli Seppeleessä oleillut. Näin tytön nyt aivan uudessa valossa ja elämä hymyili - melkein.

"Apua, oon ollut ihan hirvee sua kohtaan", sanoin hiljaisella äänellä, pää painuksissa. Mä en muistanut, milloin mua olisi nolottanut näin paljon.

***

- Insku, naurahdin. - Saanhan mä kutsua sua Inskuksi?
Minun piti varmistaa tytöltä. En halunnut aiheuttaa uutta sotaa, sillä vasta nyt me molemmat tajusimme, että meissä oli jotain samaa. Siis aika paljonkin. Samanlainen epävarmuus.

- Mua ei oikeastaan haittaa, myönsin hymyillen. - Koska sun asemassa mä olisin todennäköisesti toiminut ihan samalla tavalla.
Virnistin tytölle, joka näytti nyt olevan hieman rentoutuneempi. Kössi oli kuitenkin kyllästynyt. Olimme kävelleet vain pidemmälle ja pidemmälle isoa tietä pitkin, kun olimme keskittyneet tähän naurettavaan riitelyyn.

- Mä mietin.. Mentäisiinkö käymään maastoesteillä, mä haluaisin kovasti kokeilla hypätä muutaman esteen, ennen kun on liin liukasta, ehdotin hymyillen. Suuri taakka harteiltani oli kadonnut.

***

En voinut kuin virnistää Rosalle iloisesti.
"Mua saa kutsua ihan millä nimellä sattuu huvittamaan!" naurahdin. "Ja maastoesteet kuulostaa ihan parhaalta! En ookkaan kerenny käymään ollenkaan tänä vuonna."

Siiri alkoi innostua jo kuullessaan sanan maastoesteet. Yritin pidätellä ponia epätoivoisesti, mutta tuon hitain askellaji sillä hetkellä oli joku käynnin ja ravin sekoitus, jossa oli ihan mahdoton istua.
"Rauhotu please", sanoin sille sitten ääneen.

***

Hymyilin pirteästi Inskulle, joka vihdoin hymyili itsekin. Pieni Siiri tanssahteli tytön alla. Kössi käveli edelleen rauhassa allani, eikä loksauttanut korvaansakaan Siirin touhuille. Siirsimme hevoset saman tein raviin, kun olimme päässeet yksiin suunnitelmistamme. Ratsastimme takaisin kohti maastoesteitä, jotka olimme ohittaneet varmaan puoli tuntia sitten paasatessamme toisillemme.

- Tää onkin eka kerta kun hyppään Kössillä. Jos mä tipun niin saatte Siirin kanssa vetää mut takasin tallille. Onko ok? Virnistin pirteästi kun hölkkäsimme ratsujemme selässä. Sillä tällä kertaa toivoin tämän olevan paremman talli ilmapiirin ja ehkä ystävyyden alku.silitin mustan örmyni kaulaa ja huokaisin, aurinko oli tullut esiin pilvien takaa juuri sopivasti. Viimeisiä kauniita syyspäivistä, jotka eivät sopineet riitelyyn. Ei sitten yhtään.

Rosa ja Kössi
7 hoitomerkintä

[Rosa]

Tyytymätön kaikkeen

Kössi ei ollut tänään mitenkään päin sellaisella tuulella, että se olisi halunnut tehdä hyvää yhteistyötä. Se liikutti takapäätään erittäin laiskasti ja löysästi. Joka kerta, kun yritin löytää kunnon tuntuman, se ravisteli päätään ja painoi kuolaimelle. Mitkään kikat eivät tuntuneet auttavan ja suunnitelmani upeasta kouluratsastustreenistä oli täysin musertunut. En kuitenkaan luovuttanut. Aion saada apuni läpi hevosen kiukuttelemisesta huolimatta ja päädyin lopulta alas selästä hiekan sotkiessa vaatteeni. Kössi ravasi pitkin maneesia tyytyväisen näköisenä ja pörhisteli itseään kuin voittajana. Kun yritin lähestyä sitä se röyhkeästi haukkasi ilmaa ja juoksi minua karkuun. Juuri tätähän minä tässä tarvitsin. Ei auttanut muuta kuin ajaa ruuna nurkkaan ja napata ohjista kiinni, ennen kuin se tunsi itsensä liian uhatuksi. Taluttaessa sitä takaisin keskelle maneesia Kössi näytti maansa myyneeltä, mutta sillä selvästi pilkahti silmissä edelleen tuo ratsastajat kiusaamisen ilo.

Ja aloitimme kaikki alusta. Nostin ravin ja istuin alas satulaan harjoitusraviin. Tarkoitus oli ollut harjoitella tulevaa koulurataa, johon meillä oli tarkoitus osallistua Kössin kanssa, mutta jos tulos olisi vain tällaista, jättäisin mieluusti väliin. Yritin nostaa laukkaa ja koko rumba lähti uudestaan. Pieru. Pukki. Pukki. Pään pörhistys. Pyörähdys ympäri. Pukki. Pukki. Pukki. Ja sitten söin taas hiekkaa.
- Ei kai sua sattunut? Kasper oli ilmestynyt maneesiin todennäköisesti töiden puolesta ja näytti varsin vastahakoiselta kysyessään kysymyksen.
- Joo, puuskahdin ja pudistelin taas vaatteitani. - Kössi on tänään vaan oikea hirviö, säälin lapsia jotka joutuu sen selkään, kun se on tällä tuulella.
- Ainahan se on tollanen, Kasper kohautti olkiaan hieman välinpitämättömästi. Eikö se oikeasti tajunnut, että näin vaivaa Kössin eteen. Kaiken sen eteen, että saisin ruunalta edes kerran vihaisen eleen sijasta ystävällisen eleen. Kukaan, ei kukaan tällä maapallolla voinut olla noin välinpitämätön. Kasperia oli selvästi satutettu, että hän oli imeytynyt niin syvälle kuoreensa, mutta minä en ollut se psykologi, joka asiaan puuttuisi. Olin valinnut ihmisten sijasta autot ja siinä päätöksessä aioin pysyä.

Kössi antoi itsensä tällä kertaa kiinni huomattavasti helpommin ja tuntui jo väsyvän omiin pelleilyihinsä. Ruuna tuntui entistä löysemmältä ja laiskemmalta, eikä tuntunut virkoavan horroksestaan millään. Minun oli pakko luovuttaa. Selkäni oli märkä hiestä ja tuskasta. Sen lisäksi kylkiäni, polveani ja päätä vihloi kaksi pudotusta, jotka Kössi oli selvästi suorittanut puhtaalla nautinnolla. Laskeuduin alas ruunan selästä ratsastettuani lyhyen laukkapätkän ja loppuverkat. Taputin sitä silti, ainakin se lopulta yritti jotain, eikä pitänyt minua täysin pilkkanaan. Liu'uimme laiskassa tahdissa ulos maneesista ja samalla ovenavauksella Luna pujahti sisään Humun kanssa. Sandra ja Kuu menivät sisään maneesiin katsomon puolelta, sain vain kiittää jotain suurempaa henkeä, ettei kukaan muu ollut todistamassa meidän menoamme, kuin Kasper, joka tuskin nautti kauheasti muille juoruamisesta.

Tallissa oli nautinnollisen hiljaista päiväsaikaan, eikä käytävillä näkynyt kuin ensimmäisen tunnin innokkaimmat ratsastajat, jotka saapuivat jo tuntia ennen tunnin alkamista. Minä taas talutin Kössin sen omaan karsinaan, jossa se aloitti taas kiukuttelunsa. Väsyneenä ruuna ei jaksanut muuta kun vähän luimistella varusteita riisuessa. Kössi polkaisi jalkaansa juuri sopivasta minun pujahtaessa sen kaulan alta karsinan oven puolelle. Horjahdin hämmentyneenä seinää vasten etten kaatuisi ja viattomasti ruuna katseli minua ruskeilla tai no mustilla nappisilmillään.
- Mä tunnen oloni ihan koulukiusatuksi sun seurassa Kössi, tuhahdin hevoselle, joka ei näyttänyt olevan moksiskaan. Se rentoutui vasta kun astuin ovesta ulos ja lähdin viemään varusteita satulahuoneeseen. Parempi sen oli ollakin hetken aikaa rauhassa ennen pesua, sillä tuo asenne ei nappaisi enää tänään.

Minun oli silti mentävä itseeni. Kössi vain heijasteli minun tunteitani ja sen takia oli vaikeampi. Syy oli minun. Heti setäni lähdön jälkeen kotona oli ollut taas aavemaisen hiljaista. En todellakaan tykännyt olla yksin ja oletin sen takia aina olevani niin tuskaisen huonolla tuulella. Tapin kanssa hengailu ei tällä hetkellä kutkuttanut millään tavalla, vaikka viikon loppuna olin luvannut lähteä taas juhlimaan. Elin kuin jossain tyytymättömyyden oravanpyörässä, jossa mikään ei tuntunut hyvälle ajatukselle tai idealle. Asetin Kössin varusteet paikoilleen putsattuna harjattuna vielä uuden satulahuovan kanssa. Edellinen muistutti jo aikamoista karvamerta ja ilmeisesti joku hoitajista oli pyöritellyt sitä turpeessa, sillä väri ei ollut muistuttanut omaansa enään pitkään aikaan.

Kössi näytti karsinassaan oikein raukealta, kun se nökötti tutussa nurkassaan korvat letkeänä ja takajalka levossa. Tuntui ikävältä rikkoa taas sen rauhaa ja tunneilla karsinaan, mutta hikiläikät oli pestävä ja ruuna saatava lämpimien loimien alle. Tiesin tekeväni oikein, mutta Kössi ei ollut samaa mieltä. Ruuna kuopi maata varoittavasti ja heilautteli päätään irvistellen. Se yritti liiskata minut pesuboksin seinää vasten, kun suihkuttelin sen takajalkoja. Kössi taisi sittenkin olla känkkäränkämpi kuin minä.
- Onpa Kössillä taas asenne kohillaan, Daniel pudisteli päätään kun seurasi meitä sivusta ja sai ohi kulkiessa oman"hyökkäys yrityksen".
- Ensin mä luulin sen vaan heijastavan mun fiilistä, mutta nää sen pelleilyt on jo ihan ylilyöntejä, huokaisin ja heitin loimen Kössin selkään. - Mä tipuin kaks kertaa.
- Mutta sä kuitenkin pahennat asiaa, Daniel totesi rennosti kunnes kohtasi vihaisen mulkaisuni. Mistä lähtien olin mulkoillut ketään vihaisesti.
- Kiitos herra Hevoskuiskaaja, sähän voisit vaikka viedä Kössin takaisin karsinaansa, niin mä menen laittamaan kahvia kiehumaan, ehdotin virnistäen, joka sai miehen liikahtamaan. Kössi ei ilmeisesti ollut pelottava pelkästään minun mielestäni.
- Jos laitat kullekin tippumaan, hän totesi kevyesti ja nappasi minusta Kössin ohjat, ruunan alkaen kiukutella uudelle käsittelijälleen.

Oleskeluhuone oli tyhjä. Ainakin melkein. Fiia makoili sohvalla rennon näköisenä silmät kiinni ja vain varpaat heilahtelivat ajoittain. Pistin kahvia tippumaan sillä oletuksella että myös Fiia sitä voisi. Istahdin alas tyttöä vastapäätä puhelin kädessäni, Seppeleen porukka oli opettanut minut pahoille tavoille. Tarkista,puhelin jokaisessa vapaassa välissä, koska aina jollain on jotain asiaa. Siteerattu noilla sanoilla Brittaa.
- Kahvia, yhtäkkiä sohvan oma tyttö nousi istumaan kun vampyyri nousisi haudastaan. Henkeni salpaantui ja puhelin lensi lattialle minun pelästyessä pahasti tätä punatukkaista neitokaista ja kauhuelokuva ilmiötä.
- Hui helvetti Fiia, henkäisin kun tyttö huomasi läsnäoloni.
- Mä tarvitsen kahvia, hän liikahti hitaasti ja kieltämättä näytti siltä, kun ei olisi päässyt nukkumaan viimeiseen viikkoon.
- Mä laitan sulle, turhaan nouset, hymähdin ja nousin tuolistani Fiian asetellessa hiuksiaan ja siirtyen elävien kirjoihin.

- Arvaa vaan jumitinko eilen siihen elokuvaan, josta puhuit ja nukuin ehkä kolme tuntia ennen koulua. Sitten mä tulin tänne suoraan ja mun palveluksia ei tarvittukaan, Fiia näytti värisevän nautinnosta kun hön hörppäsi ensimmäiset hörpyt kahviaan.
- Onko täällä mulle kahvia? Danikin ilmestyi seuraamme ja suoraan kahvipannulle.
- On juu, ja sun täytyy oikeasti Fiian rentoutua välillä, virnistin ja tyttö kohautteli olkiaan.
- Okei, perjantaina, minä, sinä, paljon viiniä, hyvää ruokaa, poreallas, tyttöjen ilta, totesin tai no ehdotin.
- Mistä sä muka porealtaan saat? Daniel näytti epäuskoiselta istuessaan seuraamme.
- Joo kuulostaa ihanalle, oon aina halunnu päästä kokeilemaan sitä, se on niin siisti kun on terassilla mutta lasiovien sisällä lämpimässä, tyttö ilmeisesti kuvitteli itsensä kyytiin jo nyt. - Mutta entä Tappi ja Kassu?
- Saa odottaa yhden päivän, kohautin olkiani ja hymyilimme toisillemme tietävästi.
- Hetkinen nyt.. Daniel keskeytti ihanan keveästi alkaneen hiljaisuuden. - Sulla on poreallas kotona?
- On, naurahdin. Parka oli tosiaan tipahtanut hieman kärryiltä, kun vaihdoimme Fiian kanssa vain katseita ja ymmärsimme toisiamme. Hörppäsin kahviani hitaasti ja nautinnollisesti.

Rosa ja Kössi
8 hoitomerkintä

[Rosa]

Sunnuntai ja soppalusikka

Puhalsin ilmaa ulos keuhkoistani samaa aikaan kun Kasper omistaan. Pojat olivat saaneet minut taas kovin pahoille teille ja sen todisti ikävä näky kun minä, nuori ja hempeä Rosa (or not), seisoin tallin takana nurkalla polttamassa tupakkaa, sitä suurta paheellista käärylettä, josta olin päässyt irti jo kaksi vuotta sitten. Sitten palasimme taas tähän, pirun oravanpyörään. Kasper ei kuitenkaan näyttänyt tällä kertaa olevan moksiskaan seurastani. Kai pienistä asioista piti iloita, kuten seurasta tallin reunalla. Olihan tämä hieman surullinen näky, täytyi myöntää, mutta pitkästä aikaa tunsin itseni taas kokonaiseksi ihmiseksi. Tekosyitä tekosyitä, minua ei ollut syytä kuunnella, ei tänään.
- Joko meet sisälle? Kasperin ääni oli hieman karhea. Ainakin oli savukkeet maistuneet kyseiselle herralle viikon loppuna. Siltä se ääni kuulosti.
- Juu, meinasin keksiä jotain kivaa Kössin kanssa, hymähdin pienesti. Voi kun se olisi aina tällaista, toimimista ilman kauheita kiistoja ja kiihkoja. Tai kiihkoja ilman kiistoja. Pudistin päätäni tyhmille ajatuksille ja Kasper kohotti kulmiaan.
- Mä menen takaisin talliin, virnistin ja lähdin paikalta. Hämmentävää mutta kyllä, edellinen ilta oli ollut harvinaisen hauska, mutta mitä yö myöhään tuli tehtyä, jäisi kyllä meidän väliseksi ikuisiksi ajoiksi. Viatonta, mutta en halunnut kenenkään katsovan minua kieroon. Minun kuului olla söpö ja viaton kuin neitsyen kaapu.

Talli hulisi hoitajia täynnä. Tuntilaisia ei näkynyt missään ja se sai minut rentoutumaan. Rakastin asiakaspalvelua ja tallilaisten auttamista, mutta pieni häpeä, joka paistoi kasvoillani, ei nauttisi tänään muiden avustamisesta. Siksi suuntasin suoraan Kössin luo, joka taas kerran seisoa nökötti omassa nurkassaan eikä luomeaan lupsauttanut, vaikka varmasti oli tietoinen, että minä seisoin sen karsinalla. Hetken rauhan ruunalle kuitenkin annoin ja suuntasin hakemaan vielä varusteet. Satula saisi tänään jäädä kokonaan. Olihan se hieman oman onnensa koettelua, mutta oli asioita joista oli päivänä tai toisena päästävä yli ja tämä oli juuri se päivä, kun koeteltiin omia pelkoja. Kössi ei ollut samaa mieltä, vaan irvisti minulle heti kun astuin karsinaan. Se heilautti hammas rivinsä minua kohti ja suhteellisen tottuneena väistin sen liikettä. Kössin suhteen minusta oli hyvää vauhtia tulossa kunnon ninja.

- Heei, mitä meinasit tänään Köhvelin kanssa? Insku sujahti Kössin karsinalle häiritsevän pirteän näköisenä. Kuristi, kulmia hämilläni, mutten lopettanut harjaamista.
- Ajattelin ratsastaa tossa vaan vähän ilman satulaa vissiin maneesissa tai jotain, kohautin olkiani hymyillen. Tuntui mahtavalta olla nyt väleissä kaikkien tallilaisien kanssa, ketä nyt satuin tuntemaan. Tosin Kasperin ja minun suhteessani oli hieman hiomisen varaa, mutta uskoin pojan olevan hitaasti syttyvää tyyppiä ainakin joissain asioissa.
- Me vissiin voitas tulla Siirin, Claran ja Walman kanssa mukaan, Insku innostui heti. Aivoni raksuttivat taas tänään turhan hitaasti.
- Ketä niillä kahella ponilla sitten ratsastaa? Hämmennyin entistä hetkeä pahemmin ka Insku revähti nauramaan oikein railakkaasti.
- Hölmö hei c'mon. Clara menee Walmalla, nyt käyt hakemassa aivos kaapista, Insku virnuili.
- No perhana, en löydä niitä mistään, mutristin huuliani ja hetken hekotuksen jälkeen Inskukin tajusi mennä kiireessä laittamaan rullaansa kuntoon.

Kössin kanssa mun ei tarvinnut onneksi tänään tapella sen pahemmin kuin yleensäkään. Nyt vaan jätimme pois taistelut satulasta, jolloin ruunalla oli tapana potkiskella omaa mahaansa niin että sormissa kyllä tuntui vielä seuraavanakin päivinä pienoinen jommotus. Nyt Kössi seisoi valmiina lähtöön ja hommiin hieman pöllähtäneen näköisenä. Tuntui hetken kuin se olisi miettinyt 'mihin ihmeeseen se satula mun selästä jäi', mutta tämä katse osoittautuikin vain ihailevaksi henkäykseksi, kun se haikeasti katseli kimon Bonnien suuntaan. Sen sydän oli vissiin särkynyt, kun tamman mielenkiinto uuteen tulokkaaseen oli lopahtanut. Kössi oli kuitenkin selvästi osoittanut rakkautensa ikuisesti Bonnielle. Surullista mutta totta. Hoitohevosellani oli särkynyt sydän. Maiskautin ruunan liikkeelle ja suoran poniboksin kulmille, jossa näkyi poniratsastajat näkyivät olevan valmiina. Sievässä jonossa lähdimme maneesille päin, sillä ilma oli tänään mitä kehnoin ja muutenkaan maastossa ei varmasti olisi töppöjalat pysyneet tämän urhon perässä. Tai Kössi ponien perässä.

- Onnistuuko se selkään nousu? Clara virnuili minulle pienesti mustan Walman selästä, kun minä yritin päästä edelleen Kössin hieman korkeampaan selkään. Joka kerta kun nosti jalkani ja valmistauduin nousemaan selkään, Kössi astui muutaman sivuaskeleen ja minä tipahdin tuolilta, jotta ohjat pysyisivät kädessä.
- Tarviiko täällä tytöt apua? Tummahiuksinen mies ilmestyi katsomon puolelta sisään, vaikka yleisö oli se mitä vähiten toivoin. Daniel thö Dani kuitenkin askelsi Kössin luokse kuin urhoollisuus mitalin saaneena ja nappasi ohjat kädestäni. Aukaisin suuni sanoakseni jotain, mutta koin omaksi parhaakseni olla ihan hiljaa.
- Mä pidän tän paikallaan, Dani nyökkäsi vielä varmistukseksi ja vihdoin pääsin Kössin selkään, joka tuntui hämmentävän ohuelta kun sillä ei ollut satulaa selässä.
- Unohin vaan turvaliivin tänne,kun olikin tänään hyödytön, so no worries, ette saa yleisöä tänään, tuntui kun Dani olisi kumartanut meille, mutta Inkeri ja Clarakin näyttivät olevan asteen helpottuneempia kun Daniel katosi maneesin ovesta turvaliivi mukanaan.

Siitä se ilo sitten irtosi, vaikka mitään hauskaa ratsastuskertaa en ollut odottanutkaan. Clara ja Insku, jotka pääsivät kevyesti hyppäämään poniensa kyytiin ja pois, innostuivat rakentamaan pienen tehtäväradan, joka Kössin selästä näytti täysin mahdottomalta. Ravasimme, laukkasimme ja saivat tytöt sitten kiristettyä mut vielä pienille ristikoille. Oli harvinaisen vaikeaa pysyä Kössin kyydissä sen paljaalla selällä, kun se innostuksissaan säntäsi hurjaan laukkaan ja laukaisi ilmaan pukkisarjan ristikon jälkeen. Roikuin epätoivoisena seonneen ruunan kyydissä pidätellen sitä minkä pystyin, selässä onneksi pysyin kohtalaisen hyvin tämän innostuspuuskan aikana, vaikka tuntui että veri kohisi päässäni niin hurjaa vauhtia, että kuulo oli kadota.
- Okei, ehkä te otatte vähän rauhallisemmin, Claran silmät olivat pyöristyneet kauhusta.
- No joo, en yhtään tiedä mistä nyt tuulee, virnuilin ja taputin ratsuani, joka tuntui puhkuvan energiaa. Sen pitäisi olla naatti kaikesta käytöstä mitä se koki koko viikon aikana, mutta ei, ei käynyt sitten mitenkään, me vain jatkoimme eteen päin päättömästi riehuen.

Onneksi se ei ollut niin kirjaimellista. Kun otin asian vähän totisemmin ja ratsastin Kössiä hieman kasaan hetken aikaa pääty ympyrällä, alkoi se olemaan paremmin kuulolla ja virittyneisyys katosi siitä ainakin joten kuten. Pystyimme suorittamaan ne muutamat pienet tehtävät, ristikoita, puomeja ja tötteröitä joita tuli kiertää. Ja vielä niin kiitettävästi, että innokkaat ponit eivät ehkä olisi isoina hevosina kyenneet samaan. Tai sitten kuvittelin vain. Kuitenkin lopulta siirsimme ratsumme taas käyntiin ja annoimme niiden vaeltaa pitkin ohjin. Pidimme vain vähän hauskaa, tämä ei ollut se päivä, kun otettaisiin asioita liian tosissaan.
- Siiri tulee koko ajan Kössin lähelle, Insku naurahti, kun Siiri yritti jatkuvasti pois kaviouralta Kössin perään.
- Ei ehkä ihan kannattavaa, kun Kössi on tällainen mörri, virnistin ja taputtelin ruunaa, joka oli nyt muuttunut laiskan letkeäksi.
- Köhveli, Clara hymähti. - Tällasia leikkitunnin tyylisiä harjoituksia pitäisi harrastaa useammin.
- Totta! Hevosillekin hyvää vaihtelua tällaiset, hymyilin aurinkoisesti. Ne virkistivät myös meidän hoitajien mieliä, joskus tuntui, että vanhoihin ja tuttuihin kaavoihin oli niin helppo vain kangistua.

Heilautin kättäni hymyille tytöille, joiden matka päätyi poniboksiin ja minä suuntasin Kössin kanssa peremmälle talliin sen omaan karsinaan. Se ei ollut hionnut tippaakaan vaan ihan yhtä kiiltävänä kuin lähtiessä se seisoi tapittamassa minua tummilla silmillään. Ihmeen hyvin tuulisena myös. En viitsinyt sen enempää ruunaa enään häiritä, kun riisuin siltä suitset pois ja tarkistin kaviot. Kössi kävi jo levottomaksi, kun kuuli Kasperin työntävän tuttua ruokakärryä mukanaan ja Bonnie vastapäätä kolisteli jo kovin vaativasti kavioillaan käskyjä. Minä suuntasin satulahuoneeseen pesemään kuolaimia ja palauttamaan suitset omalle paikalleen. Kahvikuppi yläkerrassa tulisi vielä kyllä tarpeeseen ennen kotiin palaamista ja tällä kertaa, niin kuin sadalla edelliselläkin, tajusin vaihtaa ratsastusvaatteet pois vessassa ja rakkaat farkut jalassa kaaduin istumaan sohvan tyhjälle paikalle, joka todennäköisesti oli Eetun paikka, mutta poika oli jo pehvansa penkistä nostanut.

- Tosi jees veto hei Rosa, poika pyöräytti silmiään, kun tajusi tämän ikävän kohtalon. Kova penkki odotti häntä minua vastapäätä.
- Sori muru, virnuilin ja hörppäsin jo hieman kylmettynyttä kahvia, joka sai kuitenkin niskakarvani värähtämään nautinnosta. Outo sanon, se kuulosti venäjäksi paljon paremmalta kuin suomeksi. Oli mahtavaa kuitenkin istua Inskun, Tuulian, Claran, Britan ja Eetun seurassa. Näinä hektisinä päivinä kun en ollut kerennyt tallille oli tapahtunut paljon. Lailan ihamaan varsaan olin ehtinyt jo tutustua. Oikea suloisuus. Mutta talli oli taas täynnä, kuten aina, juoruja, joita ilman talli ei olisi talli. En tietenkään niistä nyt sen erityisemmin välittänyt, mutta salaiset suudelmat Salman ja Jessen välillä kyllä kieltämättä olivat kovin romanttisia. Hymyilin pienesti itsekseni. Romantiikkaa kaipasin minäkin.

- Häh mustako täällä juorutaan? Salma ilmestyi oleskeluhuoneeseen muutaman hoitajan kanssa. Todennäköisesti uudet hoitajat, sillä oletin jo muistavani kaikki. Hymyilin ystävällisesti, kun he leiriytyivät meidän seuraamme ja Salma kohotti kulmiaan Inskulle ja Britalle. He katselivat Salmaa suu muikeana. Oikeasti sellainen pysähtynyt koominen tilanne, jossa olisi naurattanut jos olisi uskaltanut.
- Ei me susta, Insku valehteli hyvin läpinäkyvästi.
- Suudelmista vaan yleensä, Britta virnisti, jolloin Salma tajusi luovuttaa. Hän vain pyöräytti silmiään naurahtaen ja astui hakemaan kahvia. Britta ja Insku olivat aikamoisia. Jos tytöt olisi pistetty poliisikuulusteluun, olisivat poliisisedät ollut ne, jotka hulluna olisivat ulos juosseet kuulusteluhuoneesta. Mahtavia ihmisiä, jotka omistivat sellaisen pokerinaaman, että Vegasiin tyttöjä ei kuuna päivänä saisi päästää.

Rosa ja Kössi
9 hoitomerkintä

[Rosa]

Kössi karkuteillä

- Ei oo todellista, Kasper seisoi vieressäni Kössin riimu käsissä ja katselimme kun Kössi villisti tanssahteli varsalaitumen vieressä jo hieman kulahtaneella niityllä. Oritarhassa oltiin ruunasta kovin kiinnostuneita ja musta örmy päättikin olla olematta tänään oma itsensä. Se painoi päänsä kiinni ryntäisiin ja hölkkäsi eteen korkein askelin, joka ei sen ruumiin muotoon edes sopinut. Hienolta se kyllä näytti.

- Otatko sä sen kiinni vai minä? nojasin hieman Kasperiin päin ja poika hieroi v*ittuuntuneen näkösenä niskaansa.
- Mä voin kyllä auttaa, Helge nyökytti päätään, vaikka tiesin, että tyttöäkin hieman hirvitti ajatus juosta Kössin perässä. Ties mitä ruuna keksisi, vaikka nyt se näyttikin harvinaisen onnelliselta pienellä ruohotilkulla.

- Mene sä tonne Kasper, Helge tulee edestä, mä oikeelta, nyökkäsin kuitenkin päättäväisesti, kun ruuna ei enään hypellyt pystyyn, eikä tanssahdellut esityksiään. Lähestyimme sitä varovasti, mutta silti Kössi ravasi meitä aina karkuun. Kasper kirosi tuskasena kun hetken hakureissumme venyikin kymmenenminuuttiseksi ja lopulta sain napattua Kössin harjasta kiinni ja raahauduin sen mukana muutaman raviaskeleen, ennen kuin se suostui pysähtymään.

- Ai hitto tää eläin puri mua, ähkäisin kun Kössi protestoi vankeuteen päätymistä. Kasper kuitenkin vain virnisti aiheettoman iloisen näköisesti ja pujotti riimun Kössin päähän.
- Noni, tässä on tää hirmueläin, mä palaan töihin, pojan synkeä asenne palasi kuitenkin samassa sekunnissa. Kasper lähti löntystämään takaisin tallille ruokien jakoon ja minä taputin Kössin paksua kaulaa. Se tuntui edelleen olevan innoissaan, mutta minun mielentilastani oli tällä hetkellä ilo kaukana.

Rosa ja Kössi
10 hoitomerkintä

[Rosa]

Kuinka pilata tiistai

Kössi oli tänään juossut tunneilla ihan tarpeaksi ja näytti kovin väsyneeltä, kun silittelin sen kaulaa ja harjasin kevyesti. Kaikki riekkumiset olivat ohi tältä erää. Se tyytyi vain mulkoilemaan minua vihaisesti, eikä kiukutellut sen enempää. Ei Kössi ollu hikinen tai mitenkään erityisesti kärsinyt tunneista tai hikoillut, mutta silti koin tämän hetken meidän henkiselle yhteydelle hyväksi. Setvin ruunan harjan huolellisesti läpi, samoin hännän, vaikka poju nyt vähän jalkojaan varoittavasti nostelikin. Lopulta suljin karsinan oven ja nappasin ruunan varusteet mukaani, jotka tuntilainen oli jättänyt kiireissään minun huolekseni.

Talli oli melkein tyhjä. Enää ei näkynyt kuin vain muutama ratsastaja vaeltamassa käytävillä ja Salma teki Jessen kanssa lähtöä kotiin päin. Olin seurannut hetken heidän työskentelyään kentällä ja täytyi myöntää että Bonnie näytti törkeän hyvältä Salman alla. Jessestä minulla ei ollut mitään kommentoitavaa. Vein varusteet omille paikoilleen ja kerrankin hiljaisuus antoi minulle mahdollisuuden putsata varusteet ihan rauhassa. Olin ehkä hieman skitso kössin varusteiden suhteen, sillä lähes joka päivä ne kiiltelivät puhtauttaan, mutta saihan sitä ainakin toisinaan olla hieman neuroottinen puhtauden suhteen. Itse örmyä en kuitenkaan tulisi koskaan saamaan niin puhtaaksi kuin toivoisin.

Meillä oli Kössin kanssa tulossa kisapäivä, kun Fiia oli tehtäväkseen ottanut harjoituskilpailuiden järjestämisen. Olin jo nyt varma, että jännitykseltäni pilaisin koko homman, mutta ainakin saisin hinkata ja kiillottaa rakkaan hoitohevoseni niin puhtaaksi, ettei ratsastuskouluhevosta oltu ennen niin kauniina nähty. varsinkaan Kössiä. Asetin Kössin varusteet paikoilleen ja katselin niitä tyytyväisenä. Päivän hyvä työ oli nyt tehty, vaikka kauheasti aikaa en saanutkaan viettää rakkaan hoitohevoseni kanssa. Olinhan minä molemmat tunnit seurannut kameran kännykkä kädessä ja puhelimeni loisti laiskanpulskeita kuvia ruunasta. Kössi oli kyllä kieltämättä täysin erilainen kun minä istuin sen selässä, mutta saattoi johtua siitä, ettei sitä kiinnostanut pätkääkään totella ärsyttävää hoitajaa missään tilanteessa tai mielentilassa.

Kiipesin portaat ylös oleskeluhuoneeseen, jonka olin toivonut olevan tyhjä. Valitettavasti ei. Kasper istui sohvalla laiskan näköisenä ja luki hevoslehtiä, joka kieltämättä oli varsin naurettava näky. Poika ei edes vaivautunut minua moikkaamaan, ei edes kohottanut katsettaan lehdestä, joten yhtä nokkavana kävelin kahvikupille ja kaadoin puhtaaseen kuppiin viimeiset kahvit mitä pannusta löytyi.
- Mä kyllä säästelin noita itelleni, Kasper tuhahti lehtensä takaa ja minä istahdin sohvan toiselle puolelle. Olin jo hyvin tietoinen Kasperin reviisitietoisuudesta. Kuplasta, johon ei kannattanut astua tai poika sai sähkötuolia pahemmat sätkyt.
- No sä olit hieman liian hidas. Laitanko sulle lisää kahvia tulemaan? Kohotin kulmiani ja silloin ensimmäisen kerran poika vilkaisi minua lehtensä takaa ja kohautti olkiaan hyväksyvästi.

Kahvi tippui tuskaisen hitaasti, sillä oleskeluhuoneessa oli painostava hiljaisuus. Kasper esitti lukevansa lehteä, vaikka oikeasti hän varmasti tunsi saman epämukavan olon kuin minä. En ollut enää varma kuinka minun olisi pitänyt suhtautua poikaan ja siksi Artsilassakin olo oli ajoittain käynyt asteen hämmentäväksi sunnuntai iltana. Olihan Tappi parhaansa yrittänyt ja pitänyt juttua yllä, mutta lauantai iltainen oli saanut meidän molemmat vaitonaisesti. Tappi olisi voinut olla sammumatta, silloin mitään ei olisi tapahtunut.
- Sähän oot menossa tänään Tapin viereen nukkumaan, Kasper totesi yhtäkkiä omalla ärsyttävällä äänellään.
- En, kohautin olkiani ja ojensi täydenkahvikupin pojalle. Mistä edes olin saanut tietää mitä Kasper kahviinsa halusi. Huolestuttavaa. Siitä seurasi taas hiljaisuus, vaikka pojan kasvoista paistoi edelleen ärtymys.

- Miksi sä leikittelet Tapin kanssa? poika kysyi yhtäkkiä ja rikkoi pitkän hiljaisuuden. Minä havahdin, mistä helvetistä Kaspernyt oikein puhui.
- Miten niin leikittelen? Me ollaan kavereita, tiuskaisin pojalle. En tykännyt siitä, että minua pidettiin jonkinlaisena hirviönä tai jotain. Puristin käteni nyrkkiin.
- Ei Tappi niin usko, Kasper selvästi halusi ärsyttää minua ja kieltämättä onnsitui siinä harvinaisen hyvin. Kasper oli kuin Kössi. Hyvinä päivinä sitä halusi halia ja pusutella. Huonoina päivinä sai sinnitellä, ettei nyrkki lävähtänyt.
- Jos uskoisi, se olisi varmasti sanonut niin, totesin kuivasti ja nappasin itselleni lehden.

Taas alkoi hiljaisuus. Painostava hiljaisuus, jossa nyt piili pienet kipinät, jotka olisivat voineet syttyä pienestäkin töytäisystä. Istuin kuitenkin hiljaa ja vähän turhan raivokkaasti selasin sivuja, yhden revetessä ikävästi. Asetin lehden takaisin pöydälle ja henkäisin syvään.
- Sä olet sitten aika kaksnaamanen, Kasper puhui juuri kuin minä olin puhumassa.
- Tiedätkö mitä Kasper Laine, mä en ole kaksnaamanen, mä olen rehellinen. Me ollaan Tapin kanssa kavereita, mulla ei ole sellasia tunteita sitä kohtaan, vaikka hyvännäkönen onkin, en ymmärtänyt miksi edes vaivauduin selittämään tätä punapäälle.
- Jaa no joku syy sulla täytyy olla, se murahti tyytymättömänä. Haastoiko poika tosissaan riitaa?
- Joo on. Sinä, ristin käteni. Kissa oli nostettu pöydälle.

Siitä seurasi taas pitkä hiljaisuus. Tuntui typerältä vain istua siinä, jotetn valmistauduin jo lähtemiseen. Nousin ylös tuolistani ja palasin kaapeille vaihtamaan vaatteita. Kasper nousi hetken päässä mun perässä, kun sen aivosolut oli saattaneet viestin perille.
- Mitä? poika älähti. - Mitä sä tolla tarkoitat?
- Mulla ei ole tunteita Tappia kohtaan. Vaan sua, päästin totuuden ilmoille. Se siitä parin kuukauden tuttavuudesta. Kasperin kasvot vääntyivät sellaiseen ilmeeseen, jota en uskonut ihmisen kykenevän edes näyttämään. Poika astui askeleen taaemmas.
- Ööö.. Okei, Kasper lähes änkytti ja perääntyi taas askeleen samalla horjahtaen portaissa.
- Mun pitää mennä... tekemään.. iltatallia, hän sanoi ja melkein juoksi portaat alas. Näinkö minä nyt pilasin mahdollisuuden aloittaa uudella tallilla uusien ihmisten parissa? Piru vie.

Rosa ja Kössi
11 hoitomerkintä

[Rosa]

Lauantain löpinöitä ja lyöntejä

Tämä päivä ei ollut hyvä päivä. Ei sitten yhtään. Yhdeksältä aamulla Salma oli soittanut minulle hädissään ja ilmoittaunut, että Bonnielta puuttui kenkä jalasta ja hän tarvitsisi kengittäjän tänään. Aloitetaan tästä. Yksi. Kuka hemmetti herää yhdeksältä aamulla. Toiseksi. Suostuin tähän Salman pyyntöön ja lupasin olla ennen maastotunnin alkua tallilla. Olin puhunut tyyny naamallani, sillä en kestänyt ikkunast apilkahtavaa aurinkoa. Ankean harmaat päivät olisivat sopineet minulle paljon paremmin. Olin vampyyri, ainakin tavallaan, kesällä kyllä makoilin auringossa enemmän kuin liikuin. Silti. Tänään aurinko oli tuntunut harvinaisen ikävältä ystävältä ja oli kiusannut minua vielä kun söin aamupalaa ja typerys pilkotti minua silmiin kuin tietäen miten paljon se minua ärsytti. Anyhow, aurinko sai minut kuitenkin vetämään housut jalkaan ja paidan päälle ja painumaan tallille. Ulkona oli hyisen kylmä, vaikka aurinko paistoikin pitkästä aikaa oikein kunniolla.

Talli oli kammottavan tyhjä vähän yli kymmenen aamulla. Vain Kasper, joka kiersi minut kaukaa ja minä kiersin hänet, haravoi lehtiä maasto tuttuuntuneen näköisenä. Ilmeisesti Annen pakottamana, mutta niin sitä tällä tallilla toimittiin. J aetäisyys oli hyvä, olin paljastanut asioita vähän turhankin paljon. Niin paljon, että punapää oli meinannut kompastua rappusiin ja siihen kaikki mahdollinen hyvä olisikin voinut päätyä. Kun hän makaisi rappusten alapuolella pää auki ja kuulisin ambulanssien sireenien soivan. Pudistin päätäni ja painuin sisälle talliin, jossa onneksi oli hieman lämpimämpi kuin sisällä. Takki olisi ollut hyvä idea, mutta en voinut jättää esittelemättä ihanaa uutta villapuseroani ja huivia. Säälittävää, mutta kyllä, olin muodin orja, tavallaan. Suuntasinsatulahuoneeseen, ehtisin vähän kävelyttää edes maasta käsin Kössiä ennen tuntien alkua.

Olisin voinut jättää tulematta tallille. Se oli saletti, niin sen piti olla, sillä satulahuoneessa törmäsin ehkä maailman ainoaan ihmiseen, johon en olisi halunnut törmätä. Mielummin olisin istunut vaikka Kasperin polvella. Jesse. Silmäni tummuivat vihasta, mutta käännyin harjapakkien puoleen. Olin ollut harvinaisen suivaantuva viime aikoina eikä pojan läsnäolo helpottanut sitä yhtään.
- Onko Salma jo tallilla? kysyin kuitenkin kireällä äänensävyllä. Olin nimittäin odottanut naisen juoksevan kaulaani heti autosta ulos astuessa.
- Ei, se tulee vasta tunnin päästä, etkä muka just puhunut sen kanssa, Jessen ääni oli ärsyttävä. Ärsyttävän pilkallinen. Ärsyttävä kaikin mahdollisin keinoin. Yrittikö poika pilkata minua. Käännyin ympäri ja ajattelematta, kuin lahjana taivaasta, käteni läpsäisi rajusti pojan posketta.
- Mitä himputtia? poika älähti.
- Siskon turmelija, sähähdin ja lähdin pois. Äkkiä pois. Mistä olisin voinut tietää, vaikka Jesse innostuisi läppäsemään takaisin.

Poika lähtikin perääni ja minä hiihdin hirveää vauhtia Kössin karsinalle ja Kössin karsinalta tarhoille.Tai no tallin ovilla pitkäkoipi sai jo minut kiinni ja painoi minut ovea vasten hyvin ärtyneen näköisenä. Liikahdin pelosta, mutta sitten kasvoilleni tahtomattaan väkertyi hyvin pilkallinen virne. Inkeri tuijotti meitä kahta järkyttyneen näköisenä. Varmasti ensimmäisiä kertoja koko maailmassa kun ulkomaailmassa tapahtui jotain mielenkiintoisempaa kuin puhelimessa. Tytön huulet liikahtivat, mutta sanoja ei tullut ulos. Jesse liikahti hieman taaemmas ja päästi ranteistani irti.
- Me selvitetään tää nyt ja ei täällä, miehen alku mulkaisi ensin Inkeriä, sitten minua ja lähti Tollon karsinalle pitkälti seinät paukkuen. Tai no, jos siellä ei olisi ollut hevosia tallissa, ovet olisivat paukkuneet.

Kössi antoi ihmeellisen kiltisti kiinni. Se ei yrittänyt purra, ei heitellyt päätään tai kiukutellut muutenkaan niin kuin sillä oli tapana. Se seurasi perässäni kyllä yhtä laiskasti kun aina ja hidasteli minkä kerkesi, mutta säästyin väkivallalta, joka vielä kerran toistaakseni oli todella harvinaista. Karsinassa Kössi oli kuitenkin taas oma itsensä. Oli todella tyhmää ajatella edes hetken, että Kössillä olisi tänään joku hyvä päivä, ilkeily oli sen perus tuuli. Seinään liiskaaminen oli huonoilla päivillä sen lempi hommaa ja hyvinä päivinä se tyytyi vain naksuttelemaan hampaitaan.

Ei aikaakaan, kun olimme ratsujemme selässä kulkemassa maastoa kohti. Jesse istui Tollon selässä hilaa huulet pelkkinä viivoina, vaikka Tollo tanssahteli pojan alla innostuneesti kun se sai kaverin. Kössi ei ollut yhtä ihastunut tuosta intoilevasta orista, vaan kopisteli maata kavioillaan ja luimu varoittavasti. Tollo ei selvästikkään ollut sen lemppareita.
- Hoidetaan tää lyhyesti, Jesse totesi.
- Ai mikä? Aiotko tappaa mut tonne jonnekin metsään ja jättää riutumaan? kohotin kulmiani ja poika naurahti ivallisesti.
- En vaan hoidetaan tää lenkki lyhyesti ja se mitä mulla on sanottavana, Jesse totesi ja napautti Tollon raviin. Ravasin pojan perässä, valmiina kyllä suurempaankin riitaan. Maastossa tappelemisesta oli tullut jo olympialaji ja minä olin siinä varmasti mestari.

- Mä pidin Rosiesta, se oli hyvä tyyppi, Jesse totesi hetken kuluttua samalla kun siirsi Tollon käyntiin.
- Joo ihan varmasti pidit, olisit silti voinut jättää tuhoamatta niiden suhdetta, totesin kylmästi.
- Rosiessakin on vikaa, mutta mä tiedän ettei se riitä sulle, Jesse tuhahti ja käänsi katseensa pois. - Mä tein ehkä virheen, niin teki sekin, mutta se on mennyttä.
Jaahas. vai tähän tielle Jesse lähti. Tietäisipä Jesse mitä niiden kahden tempaus ja kaikki draama aiheutti. Se aiheutti asian, joka ei välttämättä ollit koskaan korjattavissa. Toisaalta Jesse oli oikeassa. Ne olivat myös siskoni valintoja. en vain kyennyt hyväksymään sitä.
- Sä olet tavallaan oikeassa, kohautin olkiani.
- Voidaanko me unohtaa tää pliis. Sähän olet Salmankin kaveri, Jesse totesi yhtäkkiä. Milloin tuosta pojasta oli tullut noin nöyrä?
- Okei. Mutta mä lupaan, että jos teet ikävästi Salmalle, sulla ei ole enää mitään mitä tarjota naiselle, heristin sormeani. Me molemmat naurahtimme yhtä aikaa. Hassua. Maastoilla oli taianomainen vaikutus.

Kävelimme ratsujemme kanssa vain lyhyen lenkin. Ja yllättäen saimme painostavan hiljaisuuden rikkoutuessa keskusteltavaa. Lähinnä nyt Tollosta ja historiasta, sain kuulla salaisia asioita siskostani, joita hän ei olisi itse minulle paljastanut. Silittelin Kössin kaulaa vienosti hymyillen, kun tallin piha tuli näkyviin. Se oli kyllästynyt jo uhittelemaan Tollolle, joten hyvillä mielin saatoin löysätä ruunalle ohjia ja antaa sen rentoutua. Ehkä Tollokin oli kyllästynyt punkemaan itseään seuraan, joka ei sitä halunnut. Tallin pihalla laskeuduimme alas ratsujemme selästä. Loin ehkä ensimmäistä kertaa pienen hymyn Jesselle, vaikka vielä tunti sitten kuvittelin sen olevan viimeinen asia maailmassa joka saattoi tapahtua.
- Meidän välit on nyt sitten selvät? kallistin päätään. - Anteeks että läppäsin.
- Joo, selvät kun kitarat kielet, Jesse totesija loi sitten hymyn Salmalle, joka seisoi tallin ovilla.

Palautin Kössin omaan karsinaansa ja riisuin siltä pikaisesti varusteet. Olin luvannut lyödä Bonnielle kengän jalkaan, jonka se oli tiputtanut eilen illalla. Kössi ei ollut moksiskaan matkastamme. Minulla kyllä olisi aikaa vielä käydä ruunaa irtojuoksuttamassa myöhemmin. Suukotin luimivan ruunan turpaa vielä ennen kuin kaikkosin karsinasta ja jätin sen rauhaan. Kohta oli ruoka-aika joka tarkoitti Kasperia, joten vein varusteet takaisin paikalleen ja nousin oleskeluhuoneeseen, jossa Salma istui muutaman muun hoitajan kanssa hiemanpoissaolevan näköisenä.
- Mä voisin nyt kattoa sitä Bonnieta, totesin hymyillen.
- Aa joo, Salma säpsähti ja kohautti olkiaan. Nainen vaikutti jotenkin vakavalta, vaikka aamulla hän oli ollut turhankin pirteällä tuulella. Siristin silmiäni hämilläni kun hän käveli ohitseni edes vilkaisematta minua, mutta kiireesti kipitin naisen perässä. Oli taas yksi poni pelastettavana.

Rosa ja Kössi
12 hoitomerkintä

[Anne]

Ketunmetsästys



Rosa ja Kössi vauhdissa.
Spessu Rosalle!

[Rosa]

Thihihi on tiistai

Oli aamu. En tahtonut myöntää kenellekkään, mutta muutama viinipullo, tyhjä asunto ja hyvä musiikki olivat saaneet minut jäämään pois koulusta harkitsematta. Illan aikana Tapilta oli vielä tullut ehkä kahdeksan viestiä, joka kertoi siitä, että siellä oli todennäköisesti juhlat menossa. En ollut vastannut. Se oli vain saanut lisää bensaa liekkeihin, vaikka naapurin täti ei ollut ihastunut kun alusvaatteillani tanssin, verhot auki ja musiikki pauhasi tuhatta ja sataa. Päähäni alkoin jo ikävästi sisäistymään ajatus, että olisin ikuisesti yksin. Forever alone. Niin kuin teinitytöt tapasivat sanoa. Se ei kuitenkaan minua pysäyttänyt, olin nukahtanut sohvalle turhan aikaisin ja aamulla herännyt pirteänä kuin peippo. Mikään ei olisi parempi fiilis lähteä tallille, kuin juuri se iloinen tuuli, joka minut oli tänään vallannut. Olin pakannut tavarat niin nopeasti, etten ollut ehtinyt edes laittautua ennen kuin annoin oven sulkeutua perässäni. Näytin silti harvinaisen kauniilta. Niin kuin aina. Tappakaa itsekeskeisyyteni.

Tallissa oli aina näin päivisin ja arkisin kovin kirjaista. Tällä kertaa ilahduin kuitenkin kohdatessa jo melko tutuksi tulleen ellan vaaleat hiukset oleskeluhuoneessa tosin Cella ei näyttänyt lähellekkään yhtä pirteältä kuin minä. Hän nuokkui kahvikuppinsa ääressä silmätmelkein nuokuksissa. Oleskeluhuone alkoi jo muistuttaa hoitajien päiväunihuonetta, vähän niin kuin päiväkotien unihuoneet, jotka hoitajat lukitsivat, kun kaikki lapset olivat mukamas nukahtaneet. Hoitajan varjon poistuessa näkyvistä me kaikki ainakin aikanaan pömppasimme heti pystyyn ja biletimme huolella lasten tapaan.
- Cella, totesin reippaasti ja tyttö hätkähti heittäen kahvinsa sohvan käsinojalle.
- Rosa, tyttö virnisti ja pyyhki paperilla kahvia pois sohvasta ja vilkuili, ettei Anne olisi yllättänyt häntä itseteossa.
- Ootko jo leikkiny Windin kanssa? hymyilin pirteänä. Tänään en tarvinnut edes kahvia.
- En oo, kuten huomaat, mä just heräsin, tulin tänne, ja heräsin uudestaan, blondi naurahti.
- Sitten mulla on meille tekemistä, hihkaisin ja vedin hiukset nutturalle.

Cella ei ollut todellakaan samaa mieltä kanssani tästä innokkaasta hevosten hoitamisesta. Ei ollut kyllä Windi tai Kössikään. Kössi ei pelkästään irvaillut minulle, vaan myös Windille hoitopuomilla. Mutta Windipä antoi samalla mitalla takaisin. Tamma painoi korvansa luimuun hoitopuomin toisella puolella ja näytti siltä, kun neitokaisen talttahampaat olisivat hipaisseen Kössin huulta. Örmy ruunani inahti vihaisesti ja pamautteli kavioitaan maahan varoittavasti.
- Windihän on ihan samaa mieltä sun ideoista kun minä, Cella naurahti.
- Kuules nyt, me ollaan nuoria naisia ja nuoret naiset jaksavat tehä juttuja oli nukuttu kuinka vähän aikaa tahansa, virnuilin tytölle ja täytyi myöntää etten ollut koskaan saanut keneltäkään niin murhaavaa ilmettä kuin häneltä. Naureskelimme kuitenkin hevosia hoitaessamme ja pujotimme ratsujemme päähän pelkästään suitset.


- Tää on itsemurha, Cella totesi, kun Windi lähes tanssi hänen allaan. Tamma ei tainnut olla ihan samaa mieltä idoistamme vaan pälyili puskiin etsien itselleen jotain pelästyttävää.
- Ehkä, mutta ainakin kuolemme onnellisena, nyökyttelin ja väsynyt Cella naureskeli sen jälkeen todennäköisesti koko matkan jutuilleni. Se teki meille kuitenkin ihan hyvää. Lyhyen käyntilenkin aikana ehdimme jo suunnitella mitä muhevimmat halloweenin. Iltahan ei todellakaan jäisi vain Seppeleeseen. Olimme täysiikäisiä naisia joiden biologinen kello tikitti hurjaa vauhtia. Vaikka enhän minä sillä tarkoittanut, että lapsia olisin vielä ollut hankkimassa.
- Kutsutaanko Kasper mukaan ja ehkä Pysykin lähtis meidän messiin, Cella mietiskeli ääneen tamman selästä.Minä kohauttelin olkiani ja laskin katseeni. Minun oli pakko tehdä jotain Kasperin kanssa, näin ei voinut jatkua ikuisesti. Olimmehan me melkeinpä parhaat kaverit, ainakin olut tynnytrin jälkeen. Niin kuin vasta pari viikkoa sitten olimme hyvissä holiholeissa kävelleet Liekkijärven rantaan ja jakaneet suurimpia salaisuuksiamme. Minä vaan en valitettavasti niistä paljoakaan muistanut.

Koko liikkuminen Kössin kanssa meni taas ihan puilleen. Jokaisesta päivästä tallilla oli tullut pelkkää piilottelua ja pelkäämistä. Laskeuduin Kössin paljaasta selästä takaisin maan kamaralle ja tiemme Cellan kanssa erkanivat tallissa, vaikka tyttö kovasti kiittelikin, että sain hänet tekemään jotain muuta kuin koomailemaan yläkerrassa. Jo vaistomaisesti minä taas puikuilin tallissa ja vilkuilin, ettei kukaan vain näkisiminua. Tai no ettei Kasper näkisi minua. En halunnut häiritä Kössiä sen enempää. Olin harjannut ruunan läpikotaisin, olin setvinyt sen harjan ja hännän ja nyt tarkastin örmyn kaviot. Kaikki olivat kunnossa, eikä siistimpään kuntoon olisi voinut tuntiratsastaja ratsuaan saada. Suljin oven perässäni ja palautin suitset takaisin omaan naulaansa. Oli tartuttava härkää sarvista. Kasper lähestyi kottikärryjen kanssa taas hyvin kiukkuisen näköisenä kohti tallin lisäosaa.

- Mä voisin kyllä siivota tän toisen puolen, ehdotin ja Kasper pelästyi erittäin näkyvästi, kun ilmestyin taianomaisesti hänen eteensä. Ilmeisesti poika itsekin oli tottunut ajatukseen, ettei hänen tarvinnut vähän väliä törmätä minuun.
- No ei sun tarvii, Kasper hieraisi niskaansa. Olisihan se pitänyt arvata, että nyt oli kyseessä kiusallinen tilanne, josta ei päässyt yli kuin sekopäisellä huumorillani.
- Kyllä mä voin, Anne kattoo hyvää jos me tytöt välillä autetaan sua, etkä joudu puurtamaan tallilla ihan joka päivä hiki hatussa, virnistin ja nappasin kottikärryt pojalta. Kasper tyytyi äähtämään, mutta hänen kasvoinsa muuttuivat hetkessä taas ilmeettömäksi.
- Mä tiedän miksi sä juoksit karkuun, totesin yhtäkkiä. Hyvä Rosa...
- Mitä? Kasper hätkähti.
- Niin että Tappi laverteli, nyökkäsin.
- Aijaa, viimeiset aa:t pitkittyivät ja jos Kasper ei olisi ollut loistava pokkansa pitäjä hän olisi varmasti punastunut.
- Mä pidän sun salaisuuden, hymyilin pehmeästi.
- Ok, poika tyytyi toteamaan ja peruutti askeleen.
- Sanonpahan vaan, että jos sulle tulee ikinä tylsää, soita mulle, virnistin ja suukotin poikaa poskelle.

Se oli vika niitti tässä pakassa. Olisihan Kasper voinut syyttää minua häirinnästä tai jostain, mutta enää ei pokka pitänyt. Kasper kääntyi kannoillaan ja mutisi jotain kirosanojen tapaista. Silti kohtasin jotain jota olin janonnut nähdä siitä lähtien kun olin talliin ensimmäisen kerran astunut. Kasper punastui. Hyvin pienesti ja huomaamattomasti, mutta niin se teki silti. Mairea hymy huulillani avasin Kössin karsinan ja siirsin sen Bonnien tyhjään karsinaan. Lupasin siivota karsinat ja niin myös teit, nyt taisi punatukkaiselle pojalle olla tupakan paikka. Täytyy vain sanoa että Rosa vs Kasper 1000000 - 0!

Rosa ja Kössi
13 hoitomerkintä