Rosan päivis

[Tuulia]

Estereeni
Torstaina 16. lokakuuta

Tuulia istuskeli lumiponin selässä, kerrankin satulassa. Poni tallusti leppoisan tuttuun tapaan tien reunaa ja tyttö antoi ohjien roikkua löysänä. Rakkaat maisemat vilahtelivat ohitse, Pyöstin vuoren kalliohuippu, pellot, kasaan vajoavat heinäladot ja ihanan hämyisät korpimetsät. Tänään likka ei aikonut ihailla niitä loputtomiin kestävällä maastoretkellä, vaan suuntasi kohti Seppeleen maneesia.

Niin, aivan niin, maneesi oli matkan määränpää. Pian olisi Seben tallinsisäset kisat, joihin pihattolaisetkin ovat tervetulleita kuokkimaan, jee. Tuulia oli ilmottautunut niihin, ja Rosan kanssa hän menisi helpon ceen koululuokan, jonka kanssa ei olisi ongelmaa. Mutta esteluokan kanssa ongelmat tuntuivat ylitsepääsemättömiltä, ja ilmottautuminen järjettömältä.

Likka saapui Seben valaistua lenkkiä tallin pihaan. Kentällä oli pari ratsukkoa, keitä viilennyt ilma ei haitannut. Olkitukka morjensti heitä ja laskeutui satulasta. Ei olisi järkevää mennä ratsain tallipihalla. Ja eikö silloin hän huomannut sauhuttelevan serkkuboin tallin nurkan takana, ja liikahti sinne päin.
"Kuules", typy sanoi ja sai pojan säpsähtämään. "Mulla ois sulle palajon hyöryllisempää tekemistä kun ilman pilaaminen", hän jatkoi ja köhi ällön hajun leijaillessa henkirööreihinsä. Tuulia ei oo koskaa kestäny tota inhaa lemua, ja ihmettelee suuresti mitä ihanaa jotkut siinä haistaa.

Kasper näytti vallan vaivautuneelta - kuten yleensäkin aina - mutta tällä kertaa vielä hämmentyneeltäkin. Mut tuo nyt ei päästäis ketää sen panssarikuoren läpitte, nii turha ees ruveta uteleen. Pojan ajatukset oli ällikällä lyöty Rosan paljastuksen jäliltä - siis himpura nyt joku tallitytöistä oli viel pihkas poikaa - ja nyt Tuulia yritti orjuuttaa kalpeanaaman hommiin.
"Jahas", serkkuboi tokas ja tumppas sätkänsä maahan.
"Mun tarttee reenaa estekisoihin... Niihin Fiian tallinsisäisiin", Tuikku jatkoi ja oikein tunsi, miten naamasta karsisi viimeisetkin värin rippeet pois. Jäljelle jäi vain valkeaa lakanaa muistuttava pärstä.
"Niiii", Kassu sanoi pahinta aavistellen.
"Tarttis jonkun voimamänin nosteleen niit puomei", tyttö jatkoi ja katsoi poikaa kysyvästi. Kai sitä serkkulikkaa vois nyt vähä auttaa, poitsu aatteli huokaisten ja lähti seuraamaan tyttöä ja lumiponia kohti maneesia.

"Mites korkee se sun luokka on", Kassu enemmän tokas kun kysy estekasaa penkoessa.
"Öö, tota, joku seitkyt, mut laita eka matalempia", Tuulia sanoi ja pala hinasi jo itseään kurkkuun. Tää ei tulis päättyy hyvin, tää ei tulis päättyy hyvin, tyttö manasi itselleen.
"Vaikka joku pieni okseri ja pari pystyä sarjaks", neiti kuitenkin halusi ja verrytteli Rosaa maapuomeilla.
Kassu puhisi mielessään, miksei esteet voinu olla yhtään köykäsempiä, mut eih. Pakko raahaa ja nostaa ja raahaa oma ruho takas estekasalle ja taaaas uusiks.

Kun esteet alko oleen valmiina, Tuulia ohjas Rosan matalaa pystyä kohti. Rosa on rauhallinen hyppääjä, joka auttaa paljon ratsastajaa vaatimattomilla tarpeillaan - ei tarvitse joka puolipidätteen tulla oikeeseen kohtaan tai olleskaan, mut poni hyppää silti. Niinpä esteet meni hianost tolleen matalana, ja kaikki myös yhteen pötköön ratana.
"Nostasiks ne johonki kuuteekymppii?" Tuulia pyys nätisti ja ravaili vähän aikaa. Kassu teki työtä käskettyä ja pian Tuikku hyppäs niitäkin. Hyvinhän se meni!

"Eiks noit pitäs viel nostaa kerta meet seitkyt luokassa", Kassu sanoi, kun likka ei ollut vähään aikaan sanonut mitään.
"Nih kai", tyttö sano hiljasena. Tilanne oli taas aika vaivautunut maneesiin laskeutuneen hiljaisuuden myötä.
"Niin mitä sanoit?" punapää kysyi ja ajatteli mielessää, et eikai likka oo haukannu liian isoo palaa. Ilmottautunu tasoo korkeempaan luokkaan. "Nostanko näitä?" poika kysyi vielä.
Tuulia koitti kerätä itteään kasaan ja sai nyökätyksi. Kannattimet kolisivat ja puomit nousivat. Kohta olisi liian myöhästä katua ja pitäs vaan hypätä. Ei oikeesti.



"Kokeiles vaiks tota pystyy", Kassu kannusti. "Kyllä poni sen pääsee kun annat mennä, Tuikku." Viimeinen sana oli hukkua muihin ääniin, mutta rohkaisi tyttöä yrittämään. Vauhti ennen estettä hiipui ja kasvoi, poni heilahteli välillä sivulle, mutta tuli lopulta keskelle estettä. Siihen vauhti hyytyi totaalisesti, ja Kassu ehti jo henkäistä äimistyneenä, kunnes lumiponi ponkaisi ylöspäin ylittäen esteen hiuksenhienolla ilmavaralla. Tyttö heilahteli satulassa uhkaavasti, mutta pysyi kyydissä. Esteen jälkeen hän korjasi asentonsa.
"Ooks ok?" Kassu kysyi vähä, siis ihan vaan vähän, huolestuneesti.
"Hmh, kai."
"Ooks tosissas menos noin korkeesee luokkaa?"
"Kaai."
Kassu tuhahti. "Ootsä aikamoinen."

Tuulia&Rosa 14hm

[Tuulia]

Ketunmetsästystä
Lauantaina 18. lokakuuta

Sää on viilennyt ja lehdet pian pudonneet. Hyinen tuuli pakottaa pukeutumaan kunnolla, etenkin nyt kun pitäisi istuskella ponin selässä vähän pidempäänkin. Tapasimme Emskun kanssa sovitusti Hestian karsinassa lauantaina.
"Moi Emsku, mitäs kuuluu?" kysyin tytöltä hänen saavuttuaan karsinalle, missä minä jo harjailin lehmäponia.
"Moi ja hyvää, sulle?" Emsku vastasi iloisesti kysäisten. Meistä oli tullut jo hyviä kavereita.
"Hyvää hyvää, ja kiitti täst viikost! Rosa ois kuollu tylsyyteen ilman sua", sanoin tyttö kertoi pitäneensä hauskaa.
"Haluuks köyä hakee tän varusteet kun oot siin käytävän puolel, vielä", naurahdin. "Oon laiska ei jaksa ite raahautuu oven toiselle puolen", jatkoin saaden Emskun naurahtamaan.
"Ookoo, laiskis."

Emskulla ei kauaa mennyt, taisi olla kiirus Hessua moikkaamaan.
"Mitäs lehmäponille kuuluu?" tyttö kysyi antaen ponin nuuskia hanskojaan. "Vähän on ollut ikävä."
"Hyväähän tolle kuuluu", sanoin. "Tekee paljon tuntei nii ei tarvi kovin paljoa ratsastaa", vastasin. "Välillä mielenvirkistykseks kyllä mennää maastoilee."
"No kiva", Emsku sanoi kaihoisasti. "Ihanaa päästä jälleen tällä ratsastamaan."

Juoksin lämmittelyksi Hestian rinnalla pihatolle asti. Huono kunto kaipasi karanneiden hevosten, tai jonkun muuun, perässä juoksemista ja talikon heiluttamista. No ei, kivempi ois keventää satulatta viimesten lehtien karistessa päälle. Pihatolla oli Rosa reippahasti harjattu ja suitsittu ihan yhteistuumin, ja pääsimme matkaamaan kohti metsästysmajaa, jonne oli aika mukavan paljon matkaa pihatolta. Se ei meitä reippaita haitannut, eikä virkeitä, nuoria poneja - huomenna voisi olla kunnon vapaapäivä palautumiseen, tai sitten jotain pientä taluttelua huurteisessa metsässä. Ah.

Alkusutinoiden jälkeen pääsimme matkaan. Ensimmäinen vihje oli helppo, ja sen totesin ihan ääneen Emskulle, ja kiitin mielessäni Kassuboita siitä että homma alkoi helposti.
"Takoja on Seppä, vettä on lammessa, ja pienessä lammessa on hyistä vettä oli sää mikä hyvänsä, Sepänlammelle mennään siis!"
Emskun ei auttanut kuin nostaa loksahtanut leuka paikalleen ja kuunnella mitä mulla oli sanottavana. Tutut maastot - asuinhan lähellä - olivat ehkä helpotus meille, mutta hei elkää luulko, tää ei oo mun show, kyllä tässä molempia tarvitaan. Etenkin, kun näimme Sepänlammella oranssin poijun kelluvan vedessä.
"Ei yhtää tekis mieli kahlata lukee tosta seuraava vihje?" kysäisin Emskulta, joka tuumasi, että Hestiahan se siitä kärsii. Noh, onneksi vesi ei ollut syvää.

"Tässä puhutaan neulasten tuoksusta, tien risteyksestä ja oranssin metsän kutsusta", Emsku kertoi. "Ja täs lukee tukosuu, neulaset tukosuu. Wau Kassu."
Mietin kuumeisesti naurahdellen samalla tukosuulle. "Kai meiän on yritettävä vaan tonne mettää, vähä Simoraan päin", vastailin. Aika selkeästi honkien välistä näkikin risteyksessä olevan merkin, josta luimme seuraavan vihjeen.
"Tää on kyllä ne kaksoiskalliot", Emsku tiesi. Sinne ei mennyt edes kunnon polkua, ja jouduimme kiertelemään ja kaartelemaan, kunnes päädyimme kauemman kallion taa.
"No tossahan se on. Pauhaa ja puhisee, autot yllä suhisee. Pauhaa? Koski?" Emsku mietiskeli.
"Autoja.. Veen päällä.. Sillalla? Autot yllä suhisee, sillan alla puhisee. Sinne siis."
"Tää tuntuu geokötkeilyltä."

Sillalta matka oli jatkunut arvatenkin seuraavan tallin pihaan, koska maneeeseja oli vain talleilla. Simorassa, Sebessä ja Ruolammen lähellä oleva ratsastushalli. Sieltä ei saa juomista, varmaankaan, ja Sebeen on niin pitkästi, nii mentiin Simoraan. Siellä iloiset tallilaiset kehottivat etsimään juoksijoita ja sänkipartoja. Seuraavalle tallille siis!

Viimeinen vihje sänkipartojen äänitehosteilla oli kaikista vaikein. Emme keksineet millään, joten palailimme metsästysmajalle. Siellä jo maaliin saapuneet auttoivat meitä - emme tienneet koko louhoksesta mitään! Kävimme katsomassa sen silti ja palasimme illanviettoon metsästysmajalle.

Söimme ja kuuntelimme musaa. Porukka oli heittänyt siistit kisatakit tai muuten vaan hienot takit pois, ja lämpötila kohosi entisestään saunan oven käydessä vilkkaaseen tahtiin. Minä juttelin kavereiden kanssa suunnistuksesta, ja kaikesta muusta, ja lähdin kotia jo hyvissä ajoin ennen illan hurjinta menoa. Pitäisi sitä juosta huomisen laukkakisoissa ilman pandasilmiä roikkuvine pusseineen.

Hevostaitokisat:

Tuulia&Rosa 15hm

[Tuulia]

Tallikisapäivä täynnä tohinaa
Sunnuntaina 26. lokakuuta

Huh, kylläpä jännitti. Olin ilmottautunut moneen luokkaan, molemmilla poneilla koulu- ja esteluokkaan. Ihmettelin edelleen, miksi ihmeessä ilmottauduin Rosan kanssa seittemäänkymppiin, eihän me olla ikinä hypätty niin korkeeta. Enkä uskaltanu viime viikon torstainakaan, vaikka kuinka olin suunnitellut kokeilevani. Voi mua, no, ei se mitää. Lähetää kokeilee. Eihän se paljoa oo korkeempi kun kuuskyt senttine..

Olin hakenut Rosan pihatolta, ratsastanut ilman satulaa Seppeleeseen. Sen satulan hoidin jo eilen tallille. Kyllä mua jänskätti, ja Rosakin varmasti aisti sen. Helppo koulurata oli hyvin muistissani, ei siinä mitään, mutta se esteluokka jännitti mua. Ihan suunnattomasti. Jason ja Pihlakin pyörivät jo pihaton lähellä valmistautumassa ekaan luokkaan.

Tuuliaa jännitti. Aistin sen selkäytimessäni asti, kunnes hän heivasi satulan selkääni ja talutti maneesiin. Miksiköhän hän noin jännitti? Siististi tyttö ponnisti jakkaralta satulaan, joka narahti tutusti. Mielummin olisin ilman sitä ja näitä hampaisiin kalisevia kuolaimia.
Vaikkei ratsastajani jännitys enää tuntunut selässäni, aistin sen ilmasta. Nyt taisi olla jokin tosijuttu kyseessä, mietin ja kohensin asentoani hänen niiaillessa selässä. Kun käsky käyntiin tuli, taivutin kaulani kaarelle ja kuuntelin tarkaavaisena apuja. Ai, nyt haluat mun kääntyvän, vielä vähän, nyt peruuttavan ja vielä ravaavankin. Pian taas hän pysäytti minut ja niiaili kauniisti huokaisten sen jälkeen rentoutuneena. Esitteliköhön hän meitä jollekin? Cool, oonks mä nyt parrasvaloissa, ah. Julkkisponi!
Pääsin pitkäksi aikaa tarhailemaan, mikä oli arkisen tuttua ja ihanaa. On kiva päästä välillä moikkaamaan vieraampia hevosia tänne isompaan paikkaan, mutta on se pikkupihatto muutaman kaverin kanssa paras paikka, niinkuin maastoilukin voittaa tämmösen kisaponielämän.

Kun Rosa oli viimein tarhassa, säntäsin Hestian karsinaan. Sen olin harjannut jo aiemmin, eikä se ollut sotkenut itseään kummemmin. Varusteet ponille ja kohti kenttää verryttelemään. Muistelin mielessäni rataa, pohkeenväistön jälkeen nostetaan myötälaukka, siitä lävistäjälle, sitte kiemurauraa.. Havahduin, kun Salma morjesti minua.
"Ootko tulos seuraavaa luokkaa?" kysyin naiselta.
"Ei kun meen vikas koululuokas, siin vaikeemmas", Salma vastasi hymyillen ja toivotti onnea matkaan, kun lähdin maneesille.



Jes, hyvin meni! On Hestia kyllä niin ihana ponski että ah. Voisin nytten tepastella Hestian kanssa verryttelyalueella. Sinne oli ilmestynyt Rosakin, tuo kuvankaunis Rosa mustan örmymursun kanssa.
"Heips", tyttö huikkasi iloisesti.
"Moi", vastasin. En oikein tiennyt mitä tästäkin tytöstä ajatella. Kai mun pitäs unohtaa ne ennakkoluulot ylpeestä ja maailman kauneimmasta neitosesta. Inksu oli kyl sanonu mulle, et Rosa on iha jees. Jos kerran Inksu on päättäny vaihtaa mielipidettään noin rajusti, voisin minäkin.
"Tulossa ekaan esteluokkaan?" kysyin ja tyttö nyökytteli.
"Miten sulla meni koululuokat?" Rosa kysyi ja sanoin että hyvin.
"Mä jännitän sitä seittemääkymppiä, minkä meen Rosan kanssa", paljastin tytölle.
"Hyvin se mennee, ei se kovin korkee oo", Rosa rohkaisi silmää vinkaten. No ehkä ei sitten.

Hypättyäni harjotusesteen kentällä pari kertaa lähdin maneesille. Huh kun jännitti. Kun kuulin minua pyydettävän radalle, kannustin Hestian ravin kautta laukkaan, ja ohjasin ekalle esteelle. Numerot oli selkeät, mutta olin saanut tätä opetellakin. Hestia hyppäsi köykäsesti ja innokkaasti korvat hörössä, ja rento mutta reipas vauhti sai minut nauttimaan hetkestä ihanan hoitoponini kanssa. Ei jännitetä vielä vikaa luokkaa, nyt nautitaan!

Lähettäjä: Tuulia
Vastaanottaja: Emsku
13:26:32
Jes me tehtiin se, puhas rata <3 Mitenköhän käy Rosan kanssa isol radal? Oisitpa täällä auttamassa, tärisen jännityksestä!

Olisi siinä vähän apua tarvinutkin, kun säntäsi viemään Hestiaa karsinaan fleeceloimen alle lämmittelemään, ja kun piti laittaa Rosa valmiiksi. Kädet täris ekä soljet meinannu mennä kiinni, mutta kuin ihmeen kaupalla sain taiottua itseni ja ihanan lumiponini valmiiksi maneesiin. Rosa oli ihan ihmeissään ja pyöritteli korviaan, kun suorastaan tursuin jännitystä. Ainiin, turvaliivi jäi.
"Hei mun turvaliivi unohtu, pitäkää joku Rosaa!" sanoin ja Fiia tarrasi sen suitsiin kiinni. Hilpasin takaisin talliin ja etsin turvaliivin käsiini. Sitä en mistään hinnasta jättäisi nyt pois. Ravistelin raajojani, etteivät ne tärisisi niin kovasti, mutta maneesilla koitin näyttää ihan viilipytyltä.

"Koita rentoutua", Fiia sanoi minulle. "Hyvin se menee. Luota ittees!"
"Koitan", vastasin ja ponnistin ratsureiman selkään. Se ei ollut yhtään mielissään siitä, että en pystynyt rauhoittumaan. Ohjastuntuma kärsi kun kädet ei vaan pysyneet paikalla, mutta koitin kannustaa Rosan laukkaan. Mun pitäs olla varma siitä mitä teen, sätin itteeni mielissäni. Rata alkoi matalemmalla pystyllä, mikä ei mulle ollut ongelma. Kun näin seuraavan esteen, okserin,mtuntui kuin päämäärä olisi kadonnut silmistä. Rosa koikkelehti epämääräisten apujeni myötä sinne tänne, ja löi lopulta jarrun päälle.

Heilahdin raisusti tamman niskaan ja valuin siitä sivulle. Matka maahan tuntui tuskastuttavan pitkälle, vaikken ehtinyt ajatella siinä mitään. Jalka irtosi jalustimesta heilauttaen sen takaisin puolellensa, ja minä tipuin yhä alemmas, kunnes tärähin maahan. Keuhkot tyhjeni kehon läpäisevän kivun saattelemana, ja Rosa jäi viereen seisoskelemaan kummissaan.



"Hui, sattuko?" viereen sännännyt Fiia kysyi minulta. Katsoin häntä ja haukoin henkeä, ja hän otti Rosan ohjat käsistäni. Pyöritin vähän päätäni, ja ilman virratessa taas keuhkoihin nousin hitaasti istumaan.
"Ei se enää satu", sanoin ja nousin seisomaan. "Aina ei kannata kokeilla rajoja", naurahdin kuivasti. Oudosta olosta huolimatta tunsin olevani kunnossa.
"Voin lähtee viemää Rosaa pihatolle", sanoin ja Fiia antoi sen huolestuneen vastenhakoisesti minulle.
"Tuu sit maneesin kautta takas", hän vielä varmisti ja lähdin taluttamaan Rosaa ulos.

Jännitys oli vaihtunut helpotuksen tunteeseen. Me ei olla kilpailijoita, me ei haluta edetä salakavalasti. Nyt tiiän sen, ja oon helpottunut, kun ei tarvitse jännittää. Ponnistin pihalla urheasti takaisin ratsuni selkään ja vein sen pihatolle, jossa harjasin Rosan huolella läpikotaisin, ennekun palasin pyörällä Seppeleeseen.

Tuulia&Rosa 16hm

[Emsku]

Väsymystä ja energiaa

Keskiviikko 29.10.2014

Vilkaisin ikkunaa. Valoa riitti vielä hetken, hyvä. Nousin hitaasti huoneeni lattialta, johon olin rojahtanut mahalleni heti kotiin päästyäni. Olin tänään ollut _todella_ väsynyt. Siihen kai vaikutti myöhään lätkäpelistä tuleminen ja vasta sen jälkeen läksyjen tekeminen. Voin kertoa, että se ei ole hyvä järjestys. Väsymykseeni saattoi vaikuttaa myös se, että jostain sairaanlaisesta syystä koulun ällöttävin poika seikkaili unessani. Anteeks hei mitä!? Eikä väsymykseen auttanut tippaakaan kuunnella ensimmäinen tunti ruotsinopettajan pitkästyttäviä jorinoita siitä, kuinka man spela ei edelleenkään ole suomeksi mies pelaa.

Jostain syystä halusin kuitenkin päästä käymään pihatolla, Rosaa moikkaamassa. Ennen pimeän tuloa mielellään, sillä toivon mukaan onnistuisin raahautumaan myös ratsaille. Siitä olikin jo useampi päivä, kun olin viimeksi kiivennyt lumiponin selkään.

Astelin veljeni huoneen ovelle ja räväytin sen auki. Joonas katsoi kummissaan pöytäkoneensa äärestä, otti toisen kuulokkeen korvaltaan ja kohotti kulmaansa.
- Sä viet mut pihatolle. Nyt, tokaisin nojaten ovenkarmiin.
Joonas availi suutaan miettien jotakin nasevaa vastalausetta, muttei keksinyt mitään. Pojankloppi vain tuhahti ärtyneesti ja antoi myöntävän vastauksen.

Ei mennyt kauaa, kun Joonas oli jo tiputtanut minut mautonsa kyydistä pihaton pihapiiriin. Suuntasin askeleeni kohti pientä rakennusta hakemaan Rosan varusteita. Nappasin mukaani riimun naruineen, harjat ja suitset. Satula jäisi tälläkin kertaa telineeseen.

- Rosa? kutsuin aidan viereltä. Poni haisteli maata vähän matkan päässä. Ei, ei elettäkään suuntaani. Ei vielä. Eikä vielä tarvinnutkaan. Pujahdin aidan ali ja sain riimun tamman päähän. Sen teki mieli herkkuja, ja se nuuhkutti kämmentäni niiden toivossa. Jouduin tuottamaan Rosalle pettymyksen ja vain talutin sen ulos tarhasta. Sidoin ponin aitaan ja aloitin vetelemään pölärillä sen valkoista, hieman jo paksuuntunutta, mutta yllättävän puhdasta karvaa. Rosa seisoi tapansa mukaan kiltisti ja hamusi huppuani aina, kun kuljin sen kaulan ali.

Huomasin mustavalkoisen kissan pöllähtäneen paikalle. Se katseli touhujani sinertävillä silmillään ja kallisteli suloisesti päätään. Kissalla oli muuten valkea kuono, mutta sen leuka oli musta. Vähän kuin sillä olisi parta. Kumarruin silittämään kisua ja se nosti selkäänsä painautuen kättäni vasten. Aaw. Otin harjalaukusta kaviokoukun ja aloin puhdistaa Rosan kavioita. Kissa istahti vähän matkan päähän seuraamaan toimenpidettä. Olipa seurallinen otus. Paljon seurallisempi kuin kolme omaa kissaani, jotka viihtyivät siliteltävinä tasan kaksi sekuntia.

Kohotin kuolaimet Rosan pehmoisen turvan eteen ja tamma avasi suunsa nätisti. Suitset sujahtivat nopeasti päähän ja kiipesin aidan kautta ponin pyöreään selkään. Ohjasin tamman kohti leveitä metsäpolkuja, joita pitkin pääsi mukavalle, pitkälle laukkasuoralle. Rosa kulki tarmokkaasti eteenpäin päristellen ja silloin tällöin ravistellen harjaansa. Valkea selkä hohkasi lämpöä hieman paleleville jaloilleni ja matkanteko oli mukavaa. Kehotin Rosaa raviin ja se siirtyi mukisematta nopeampaan askellajiin, koitti ryökäle lähteä laukkaankin, mutta totteli hentoa pidätettäni.

Saavuimme laukkasuoralle ja Rosa olisi jo halunnut mennä. Pidätin sitä, sillä hetken mielijohteesta halusin kokeilla hieman väistöjä. En tiedä oliko se hyvä idea näin energisellä ponilla, mutta päätin silti kokeilla. Rosa vaikutti kummastuneelta, kun laukkapohkeiden sijaan se saikin täysin erilaisia apuja. Poni juntturoi ja pisti vastaan. En mee! se vaikutti sanovan. Pienen väännön jälkeen Rosa suostui menemään nättiä pohkeenväistöä kumpaankin suuntaan. Tosin myrtsi ilme turvallaan. Mutruturpa hävisi kuitenkin kuin tuhka tuuleen, kun vihdoin annoin tamman laukata. Se kaartoi hiukan kaulaansa ja ponkaisi eteenpäin. Laukatessa kaikki väsymykseni rippeet karisivat tuulen mukana silmistä ja tunsin silkkaa riemua. Poni allani laukkasi halukkaasti polkaisten maata joka kerta niin vahvasti, että kävyt hypähtelivät ilmaan. Aloin hidastella vauhtia hiukan ennen laukkasuoran loppua. Rosa olisi halunnut jatkaa, mutta kilttinä tyttönä totteli pyyntöäni siirtyen ensin raviin ja siitä käyntiin. Lähdimme takaisin pihatolle päin mutkitellen metsäpolkuja.

Pihatolla mustavalkoinen kissa tallusti meitä vastaan. Rosa katsoi sitä korvat hörössä kiinnostuneesti. Liu’uin alas selästä ja tarkistin kaviot kivien varalta. Talutin ponin takaisin tarhaan ja riisuin siltä siellä suitset. Rosa haukotteli suurieleisesti ja lähti lompsimaan Bladen suuntaan. Tammat haistoivat toistensa turpia, pärskähtivät ja ravasivat pidemmälle tarhaan. Otin Rosan kamat ja lähdin kuskaamaan niitä vintille. Kissa seurasi perässäni ja hyppäsi loimihyllyn toisiksi alimmalle hyllylle. Se käpertyi kerälle loimien päälle ja sulki sinertävät silmänsä. Hymähdin. Hyyryläinen. Sehän tarkoitti jotain henkilöä, joka etsi yösijaa ja pyysi päästä nukkumaan sohvalle tai vaikka kuistin penkille, kunhan ei vain joutuisi jäämään palelemaan yöksi ulos. Siinä tuolle kissalle sopiva nimi, jos se ei kerran aikonut lähteä kotiinsa. Olikohan sillä edes kotia? No, nyt sillä oli sentään lämmin nukkumapaikka.
- Hyvää yötä, Hyyryläinen, kuiskasin ja suljin vintin ovea hiukan. Kissanhan oli päästävä sieltä uloskin. Soitin Joonaksen hakemaan minut pois ennen kuin jäädyn kalikaksi ja hän ilmoitti olevansa jo tulossa. Oho, mikäs sille oli tullut. No, hyvä vaan. Tahdoin nimittäin vaahtokarkeilla kuorrutettua kaakaota. Ja pian!

2HM

[Tuulia]

Ollaan vaan
Tiistaina 2. joulukuuta

"Sua on näkyny tallilla paljon viimeaikoina."
Ääneni rikkoi hiljaisuuden, kun tervehdyksen jälkeen ei saanut sanottua kummempaa.
"Joo.. Jätin koulun kesken. O-onks se susta huono asia?"
"Ei", sanoin hymyillen. "Tai siis kyllä koulu kannattaa, mut et oot tääl.. niiku", koitin takellella. Höpsistä meitä, änkyttäjiä molemmat.
"Pitäs ettii hommia", toinen jatkoi. "Ei vaa taho minnee päästä, mut Kassu lupas auttaa", poika paljasti.
"Kassuboi järjestää sulle lannanlappausta kaks neljä seittemä kun kerran vaan ehottaa Annelle", naurahdin hyväntuulisesti. Ja silloin oisit useemmin täällä, lisäsin hiljaa mielessäni.

Nojailtuani tarpeeksi kauan Reiskan karsinan oveen, sain avattuani suuni asiasta, mistä olinkin tullut puhumaan.
"Haluutko tänää lähtee kattoo lumiponia?" kysyin. Olinhan luvannut viedä Pyryn katsomaan poniani.
"Joo! Mennäänkö heti?" hän ehdotti kirkastunein silmin. Ai, kiinnostiks ponini enemmän kuin.. No, ei sillä väliä, pian olimme pihalla toppatakkeihin ja pipoihin vuorautuneina. Kiristyvä pikkupakkanen ja lumikerros näyttivät kauniina kera huurteisten puiden, mutta sää kylmäsi ikävästi sormia ynnämuuta.

"Mites sun koulu?" Pyry kysyi, kun olimme kävelleet jonkin aikaa kuunnellen kengänpohjien narinaa lunta vasten.
"Tjaa, kovastihan minä opiskelen, nytkin lukujärjestys täynnä. Läksyjä, aikasia aamuja, koulutöitä... Mut ehottomasti tykkään olla lukiossa. Britta ja Inksu on mun luokalla, ja paljon muita huippuja tyyppejä", selitin kovasti. Mitä enemmän puhun, sen vähemmän hiljasuutta, hah..
"Mua ei vaan koulu kiinnostanut, eikä kyllä ne ihmisetkään siellä. Koitan nyt vaan päästä duuniin ja harkita koulua myöhemmin.."
"Joo hyvä", hymyilin. "Mut älä luovuta, löydät viel kivan työpaikan ja ehkä koulunkin."

Rosa oli aidalla meitä vastassa.
"Onpa söpö", Pyry sanoi, kun lumiponi höristeli korviaan iloisena. Näytin pojalle pihaton matalan, pölyisen vintin, jossa se yksi vanha lamppu koitti pinnistellä. Kisuli makoili heinäpaalin päällä, eiköhän se jonkun mökkiläisen tai muun oma ole, kun vielä hengissä pyristelee.
"Täällä on kaikki varusteet", näytän ja valitsen vaan päitset ja narun tällä kertaa mukaa. "Viiää se pallura kävelylle."
Hiutaleet hiljaa leijailee eikä hiljasuutta särkenyt pitkään aikaan mikään. Istahdimme jonnekin rapsuttelemaan ponia, ja vain oltiin. Oltiin vaan, se riittää.

Tuulia&Rosa 17hm

[Tuulia]

Onnellinen
Lauantaina 13. joulukuuta

Se oli päivän paras ja ihanin yllätys, kun Salma kertoi, että saan olla tällä kerralla lucianeito. Olin ihaillut viimevuosien lucianeitoja, kuten tämänvuotistakin tänään. Miten mahtava homma! Sillähän en malttanut odotella kotona, vaan lähdin jo aamutuimaan pihatolle päin. Hiukset oli leteillä hupun alla, ne avaisin vasta kuvauksiin.. Oi että. Rosa oli tervehtinyt niin kuin joka aamu tietämättä mitään tämän päivän retkestä. Tuo minun ihana lumiponini, valkea ratsuni.

Olin auttanut Salmaa tallilla ompelemaan erikokoisia kaapuja tallilaisille, vaikkei kumpikaan oltu käsityöihmisiä. Puin kaavun ihan innoissani päälleni, kuten kaikki muutkin parikymmentä tallilaista. Meitä olisi iso joukko, iso valkea joukko.
Kynttiläkruunu taisi käväistä aika monen päässä, ja aika monen kauniille kutreille se olisi sopinut ihan yhtä lailla. Clarankin hiukset tulisivat yltämään Walman selkään kiinni.

Etsin peilin ja avasin lettini ja annoin kiharten valahtaa olkapäilleni. Kruunu sopi hyvin kypärän päälle. Olin valmiina, kun viimeiset - ilmeisesti hieman pommiin nukkuneet - kiskoivat kaapuja päälleen ompeleet rasahdellen.
Siinä jännittyneessä hulinassa huomasin Pyryn tulleen luokseni.
"Säpäs oot nättinä", hän sanoi ja hymyilimme toisillemme.

Kuvaukset sai aikaan leppoisan tunnelman jännityksen tilalle, koska Gitta onnistui hauskuuttamaan meitä kaikkia. Kassukin ilmestyi kurkkimaan, millainen kuva Gitasta oikeen nappaistiin.
"Tuikku, tuoppas nyt paljon valoa tänne, koko illaks", Kassu tokaisi ja naurahti perään. Irvistin takasin mutta palasin sitten lämpimään hymyyni. Pidin niin tuosta nimestä, lempinimestä. Kerrankin mullakin oli lempinimi.


Kylälle mennessä olimme laulaneet jo monet laulut moneen kertaan. Olin harjoitellut niitä monta päivää ahkerasti, ja kylällä aloitin kauniin laulun jälleen uudestaan. Tunnelma oli niin ihana! Sai laulaa, nyt jatkoin kolmannen säkeen jälkeen ruotsiksikin. Ihan kaikki ei siinä pysyneet enää mukana, mutta hymisevä taustakuoro oli vähintään yhtä kaunis.

Taivaalla tähtivyö kirkkaana loistaa,
viestiä jouluyön tuikkeensa toistaa.
Taivainen kirkkaus, riemuisa julistus.
Kynttilät syttyy, kynttilät syttyy.

Metsiin jo Pohjolan vaipan luo hanki,
ja maa on valkean verhonsa vanki.
Taivaisen hohteen tuo, Lucia valon suo,
Pyhä Lucia, Pyhä lucia.

Kiteet luo helmivyön valkoiseen kaapuun.
Kätköstä talviyön luoksemme saapuu.
Lucia seppelpää, juhlista hetki tää,
saavuthan luoksemme, Pyhä lucia.

Sankta lucia ljusklara hägring
Sprid i vår vinternatt glans av din fägring
Drömmar med vinge sus under oss sia
Tänd dina vita ljus sankta lucia ­

Kom i din vita skrud, huld med din maning
Skänk oss du julens brud, julfröjders aning
Drömmar med vinge sus under oss sia
Tänd dina vita ljus sankta lucia

Stjärnor ska leda oss, vägen att finna
Bli dina klara bloss fagra prästinna
Drömmar med vinge sus under oss sia
Tänd dina vita ljus sankta lucia

Laulun loputtua luisuin ponini satulattomasta selästä maahan hymyilemään valokuviin pienten lasten kanssa. Niille meni ihan täydestä, että ratsastin lumiponilla. Se vilpitön ilo ja ihmettely tarttui minuunkin, ja hyvä olo virtasi iloiseen poniinikin. Lapset kyselivät kulkueen ratsujen nimiä ja ihmettelivät lyhteitä ja erikoisimpia hevosia. Ihanat, suloiset lapset. Tämä päivä oli onnellinen.

Tuulia&Rosa 18hm

[Tuulia]

Ponitytön unelma
Keskiviikkona 31. joulukuuta

Maastolenkki hämäräisessä metsässä märkä lumi kavioiden alla. Luotettava, tasainen kyyti, ratsuna lumivalkea, kaunis poni. Elin ponitytön unelmaa, ja sitä lupasin itselleni jatkuvan, kun uusi vuosi pian koittaa. <3

Tuulia&Rosa 19hm

(on muuten ihanaa, kun netissä haaveet on totta - irl haaveilen tästä kaikesta - omassa huoneessa netti kaverina. Vanhemmat tykkää =D Mut oikeesti en oo ratsastanut kun kaksi kertaa ja täällä mulla on oma poni <3 )

[Tuulia]

Ikioma poni
Lauantaina 24. joulukuuta

Käväisin lauantaipäivän ratoksi ratsastamassa Rosalla, eikä pakkanen nyt niin kamalasti häirinnyt. Maisemat on tähän aikaan upeita, kun lumi on jäätynyt puiden oksiin kiinni, ja lunta on reippaasti maassa. Rakastan talvea ja lumiponia!

Oli tarkoitus piirtää monta kuvaa, mutten kerinnyt. Tääkin piirretty ussantunnilla =D Tosiaan, jo puoli vuotta on ollut ihka oma poni <3

Tuulia&Rosa 20hm

[Tuulia]

Jäävaellus
Sunnuntaina 8. helmikuuta

Mä Rosan kanssa ja Anne Hestin kanssa pidettiin perää suuren vaellusjoukon vanavedessä ja kivaa oli!

Tuulia&Rosa 21hm

[Tuulia]

Tuumaileva Tuikku
Lauantaina 28. maaliskuuta

Ratsastin Rosan pehmeässä selässä kohti Seppelettä. Tuuli pyöritteli lumiponin talvikarvaa ilmassa meidän jäljessämme, ja karvatupot satelivat maahan kuin lumihiutaleet. Osittain jäinen metsätie oli huono kulkea, mutta Rosan varmuus ja rauhallisuus toivat turvaa matkaani. Onneksi vesikuuro oli jo loppunut, sillä muuten olisimme lopen märkiä.

Seppeleessä oli kova tohina päällä. Uusi tuntihevonen, Ruusu, sai osakseen valtavan ihailijalauman, kun taas Luna ja Pihla surivat Taigan lähtöä. Minullekin Taiga oli ollut juuri sopivan oloinen poni, mutta nyt pystyin viettää sen kanssa aikaa pihatolla. Vanha mamma kaipasi vielä liikuntaa, joten olin käynyt sen kanssa jo eilen talutusretkellä. Voisin kysyä ratsastamisestakin.

Tänään aioin tutustua Ruusuun, kun oli lauantai ja paljon aikaa. Rosa pääsi taas tammojen luokse tarhailemaan, missä Hestiakin vielä ulkoili. Ruusun näin seisovan ponitarhassa. Kävelin aidalle, johon näin Kuúnkin nojailevan.
"Moikka", sanoin ikäiselleni tytölle, jonka olin tavannut ensimmäisen kerran kesällä, kun olin maastoretkellä Frankin kanssa. Frank oli kyllä ihanan lunki tapaus.
"Ai hei", Kuú vastasi. "Eikö ole ihmeellinen tuo uusi hevonen", kysyi hän.
"Joo, kaikki pikkulikat on ihan rakastuneita siihen", naurahdin. "Mutta onhan se aivan viehättävä ja kaunis tamma."
"Niin se on, mutta omaperäinen senkin edestä", Kuú sanoi mietiskelevä katse silmillään. "Se tekee aikalailla mitä haluaa, semmonen isoegoinen tyyppi", tyttö jatkoi. "Prinsessa."
"Mutta sehän kuulostaa oikein mukavalle", sanoin vaipuen ajatuksiini.

Ruusu katsoi tarhan perältä meitä tummilla, suklaisilla nappisilmillään. Se varmasti mietti nytkin, että taas täällä norkoilee häiriköitä Sen tarhalla. Eikä Hän vaivaudu kaksijalkaisten takia siirtymään aidalle, vaikka saisi siten pienen ihailijalaumansa hyppimään riemusta.

Silloin äsken paikallaan seisonut tamma lähti ravaamaan kauniisti, prinsessamaisen ylvästä ravia, ja sai luimistelullaan pienen Pellan väistämään tieltään. Se juoksi muutaman metrin päästä aidasta, johon nojailin ja oli näykkäisevinään suuntaani. Ruusa ei ilmeisesti jaksanut enää tollottelijoita, joten päätinkin lähteä pois. Tamma sai haluamansa.

Päätin lähteä auttamaan hevosten sisäänhakemisessa. Näin Kassun kävelemässä kohti heppatarhaa.
"Hei, serkkuboi", sanoin punapäälle.
"Iltaa serkkutjej", poika vastasi.
"Mä voin viiä lehmän sisälle", lupauduin auttamaan. "Ja vaikka jonkun muunkin", naurahdin.
"Ota vaikka se uus ittepäisyys", poika sanoi, ja ilme kertoi aika paljon.
"No mikäs siinä, sehä on mielenkiintonen tapaus", naurahdin.
"Jos sen ees saa kiinni, kun Hänen Ylhäinen Korkeutensa ei ehkä halua tulla sisälle", Kassu valitti.

Niin me vietiin Hesti ja pari muuta talliin karsinoihinsa. Katsoin lehmäponia, sen kaunista ja siroa olemusta. Oli se niin kaunis ja erikoinen näky, mutta minä en ollut kiinnostunut esteistä, kun taas Hesti on esteponi, vaikka kilpailuihin asti. Hesti oli energinen ja eteenpäinpyrkivä tamma, minä tallustelin mielummin maastossa rauhallisemmin.
"Moi!" kuulin tutun äänen korvani juuressa. Se oli Pyry.
"Moikka!" vastasin palaten mietteistäni takaisin maan pinnalle.
"Mitä tuumailet?" kysyi Pyry.
"Sitä, miten en ole Hestille sopiva esteistä kiinnostunut ratsastaja, joka haluaisi kokoajan kehittyä", myönsin huokaisten.
"Mutta käyhän se estetunneilla", Pyry muistutti.
"Nojoo, mutta Hesti sopisi paljon paremmin jollekulle, kuka haluaa reenata, kehittyä ja kilpailla", huokaisin. "Lähdetkö mun kanssa hakemaan hevosia sisälle? Kassu pyysi hakemaan Ruusan, kun ei itse ole kovin ihastunut siihen", naurahdin.
"Mennään vaan", poika vastasi. Hän oli rohkaistunut talven aikana tosi paljon.

Ruusa tarhaili ihan ponitarhan perukoilla, mutta sillä oli joku oma sessio meneillään, eikä halunnut tulla luokse. Jouduimme Pyryn kanssa tarpomaan koko mutaisen tarhan Ruusan luokse, milloin se lopetti metsään tuijottelun ja antoi kiinni.
"Nyt on kengät ihan kurassa", Pyry naurahti, ja talutimme toisinaan pysähtelevän tamman aittaan. Annoin sille aikaa pysähdellä, vaikka hoputinkin liikahtamaan eteenpäin.
"Tämä on kuulemma yleisratsu", kerroin. "Semmonen aika mukava ratsastaa, vaikka onkin omapäinen", naurahdin, kun Ruusu sukelsi aitan syövereihin kauas käsieni ulottuatttomiin.
"Se on kyllä kaunis tamma", Pyrykin sanoi. Seisoimme hetken Ruusan karsinan ovella katselemassa tammaa, joka kävi innokkaana heiniensä kimppuun.
"Äh, alkaa hämärtää. Pitäisi viedä Rosa pihatolle", muistin. Rosa tarhaili yksinään heppatarhassa, mistä kaikki muut hevoset oltiin jo haettu sisään.
"Hei mä voin tulla mukaan", Pyry sanoi.
"Ai oikeesti? Kiva!" sanoin ja hymyilin. Otin Rosan suitset aitankulmalta ja menin huhuilemaan tammaa luokseni. Lumiponi käveli kiltisti luokseni - se oli maailman kiltein ja ihanin poni.

Niin me tallustimme liukkaalla polulla kohti pihattoa, ja tuumailin mielessäni Ruusan tummia, kiharia jouhia, kuinka ne hulmuisivat pellolla laukatessa. Tamma varmasti tykkäisi seikkailuista ja vauhdista pelloilla.
"Tuikku?" Pyry kysyi yllättäen. "Kuulitko sä mitään?"
"Ah, anteeks. Mitä?"
"Kysyin, että mitä sä mietiskelet", Pyry kertoi ja katsoi minua ihmetellen.
"Hmm, Ruusaa", sanoin ja mietin, mitä tästäkin tulisi.

Tuulia&Rosa 22hm

[Tuulia]

Vauhdikas maastolenkki
Marraskuusta maaliskuuhun

Tuikku:
Harjailin lumiponia ja hyräilin joululauluja. Voi, tulisimpa lunta, paljon lunta, ja valkea joulu. Äidin kanssa haettais kuusi, koristeltais kaikki paikat, jouluvalothan tuikkivat jo joka huoneessa. Syötäisiin jouluruokaa, tosin ei rosollia eikä kinkkua eikä kaalilaatikkoa (meidän rajoittunut ruokavalio jouluisin hehe), ja kuunneltas joululauluja. Eikä loppiainen päätä joulua, meillä se jatkuu. Pitkään. Ja oi, kauneimmat joululaulut ja joulukirkko, ootan jo!
Harjasin valkeaa lumiponia, joka hörisi mulle. Hengitys huurusi ja turpakarvat olivat valkeana huurteesta. Uteliaana korvat tutkivat ympäristöä, ja nopsakat hirnahdukset kaikuivat pihattoheppojen välillä. Blade ja Rosa olivat varmaan bestiksiä, kun ne käyskentelivät yhdessä tarhassa. Mustaa ja valkoista, miten hyvin ne sopivatkaan yhteen.
"Moikka moi", Helge hihkaisi ja juoksi viimeiset metrit. "Ootko lähdössä maastoon?"
"Moi, joo oon! Tuu mukaan!" vastasin ja Blade pääsi "virallisesti" Rosan viereen, vaikka se siinä oli pyörinyt koko ajan. Kai hepatkin voi ystävystyä.
"Mitäs sulle kuuluu?" kysyin Helgeltä. Ei oltu aikoihin maastoiltu yhdessä.

Helge:
"Oikeastaan ihan hyvää", selitin posket raikkaasta pakkasilmasta punoittaen. "Opiskelut on menneet kivasti ja kokeet alkavat vedellä viimeisiään. Se tarkoittaa paluuta Seppeleeseen ja tänne pihatolle." Tuulia nyökkäili sopivissa kohdissa harjaten samalla kimoa poniaan, jonka talvikarva oli lähes yhtä paksu kuin myskihärällä. Bladenkin karvapeite oli jo melko pörröinen, totesin taputtaessani tammaa. Kipaisin hakemassa harjat vintiltä ja ruokkosin Bladen kuntoon. Vanha rouva otti kuolaimet kiltisti ja sain suitset helposti päähän. Sujautin käteni Bladen harjan alle ja painoin nenäni kiinni sen pehmeään, mustaan karvapeitteeseen. Rakastin tätä hevosta, enkä halunnut koskaan erota siitä. Vaikka olinkin käynyt katsomassa Bladea lähinnä viikonloppuisin, ajattelin tammaa arkisinkin. Kuiskasin hyytävään tuulenvireeseen pienen toiveen ja päästin irti Bladen kaulasta. "Oletko valmis?" kysyin Tuulialta.

Wenu:
Yön aikana oli satanut hiukkasen lunta, muttei niin paljon kuin marraskuussa yleensä oli tähän aikaan. Olin kuitenkin päättänyt lähteä maastoilemaan, sillä ratsaille en ollut kerennyt pitkään aikaan ja näin lauantaina Gitalla ei ollut edes tunteja. Mikäs sen parempi kuin maastoilla valoisan aikaa pikkupakkasessa. Harmikseni Sebestä ei ollut löytynyt mulle maastoiluseuraa, joten jouduimme lähtemään Gitan kanssa kaksin. No jaa, Gitta oli sen verran varma, että se pysyi käsissä ilman hevoskaveria. Tamma hörähti ja pörhisti kaulaansa, kun huomasi suuressa männyssä kököttävän oravan.
"Se on vain orava höpsö," naurahdin ja taputin ponin kaulaa. Varpaitani paleli, vaikka olinkin sonnustautunut talviratsastuskengin ja villasukin. Päätin sirtää Gitan raviin, jotta jatlkani saisivat töitä kevennyksen merkeissä. Gitta nosti nopeamman askellajin kepeästi ja korvat hörössä valmiina uusiin haasteisiin tai jotain sinnepäin. Pian tulin risteykseen, josta päätin lähteä pihaton suunnalle. Josko siellä joku tulisi vastaan ja saisin ratsastusseuraa.

Tuikku:
"No eiköhän tämä harjaus riitä", totesin ja lähdimme hakemaan varusteita. "Mä meen taas perinteisesti ilman satulaa."
Tulisipa lisää lunta.. Ajattelin kokoajan vaan mustan joulun mahdollisuutta. Kuukauden päästä koittava juhla stressasi mua vain lumen takia... Noh, ei joulu ole joulu ilman lunta.
"Kas, Wenu! Ookko seuraa vaille?" naurahdin, kun huomasin vaaleaverikön saapuneen pihaan vintillä mönkimisemme aikana.
"Jooh, ootteko just lähdössä?" tyttö vastasi ilahtuneena, ja laskeutui alas Gittapalleron selästä meitä odottamaan nyökättyäni. Pian olimmekin valmiit.
"Tiiän yhen tien, missä harvoin kuljemme", sanoin. "Sitä pitkin pääsee järven ympäri, mutta sellane lenkki tarvis jo vaelluksen!"
"Vähänkö semmonen ois cool", Helge huokaisi, ilmeisesti kesästä haaveillen. Suunnittelimme lisää vaellusretkeä, vaikka pakkanen vasta kipristi varpaitamme talven alun merkiksi.

Wenu:
Hyräilin mielessäni sattumanvaraista joululaulua samalla kun keventelin tahdikkaasti yks kaks yks kaks. Annoin Gitan päättää vauhdin, ja Annen tunnilla siitä olisi saanut huomautuksen jos toisenkin - liian hidasta! Okei nyt annettiin aivojen huokaista, eikä mietitä kaikkia kouluratsastuksen ihmeellisiä vaatimuksia. Hidastin muutaman minuutin päästä käyntiin ja jatkoin reippaassa käynnissä. Pian huomasin saapuneeni pihatolle, jonka pihassa seioi kaksi hevosta. Tunnistin pienemmän oitis Rosaksi, isompi oli mulle uppiouto. Tallista pihalle tupsahti pian kaksi tuttua tytöntylleröä. Lyhyen keskustelun päätteeksi Tuikku ja Helge päättivät liittyä maastoseurakseni. Suuntasimme Tuikun johtamana maaston syövereihin. Kuulemma kiersi järven ympärille sun muuta.
"Jos kesällä tulee vaellus nii arvakkaa kuka on messis?" nauroin kun puhe kääntyi vaellukseen.
"Mää ainakin!" Helge innostui.
"Mää myös!" Tuulia nauroi.
"Tarkotin kyllä itteeni mut näköjää teki haluutte. Ois muute ihan sikasiistiä," virnistin. Tytöt nyökyttelivät ratsujensa selästä niin, että pelkäsin heidän päidesnä irtoavan. Liioitellusti. Hetken kuluttua pätimme nostaa ravin, kun pohjakin näytti sopivan lumiselta siihen. Siirryin lahnailevan ponini kanssa jonon hännille, sillä muilla nelijalkaisilla näytti olevan enemmän menohaluja.
"Blade on aivan innoissaan!" Helge nauroi pörhistelevän tamman selästä.
"Gitta vaan laiskottelee. Mihin se virtaisa poni jäi?" puhisin samalla kun patistin ratsuani eteenpäin.
"Rosalla on virtaa vaikka muille jakaa. Otappa tästä!" Tuulia naurahti ja heitti mukamas jotain meihin päin vasemmalla kädellään.
"Laukataanko?" kysäisin. Olimme siirtyneet taas käyntiin pohjien koventuessa. Nyt ne näyttivät lumisemmilta kuin kertaakaan koko matkan aikana.
"Mikä jottei, matkaan Lumiponi!" Tuulia hihitti ja kannusti poninsa laukkaan. Helge ja minä ampaisimme perään. Vihdoin Gitastakin löyty se reipas vaihde, kun se pääsi hurastelemaan. Lumi pöllysi, ja tuumin mielessäni, että tästä saisi hienon kuvan. Gitta hörähti tyytyväisenä ja venytti kaulaansa, kun rauhoitimme hevoset tuokion kuluttua raviin.

Helge:
Hölskyin Bladen paljaassa selässä irtonaisen ravin tahdissa ja nautin maastoilusta täysin siemauksin. Tätä olin kaivannutkin, juuri tätä rakastin ja halusin tehdä. Ratsastaa. Upotin käteni Bladen tummaan harjaan ja vedin keuhkoihini raikasta, kirpeää ilmaa. Maastoretki kavereiden kanssa teki kieltämättä hyvää, ja uskoin myös muiden nauttivan olostaan. Tuikku ja Wenu hymyilivät iloisina ja punaiset posket kielivät pakkasesta. Liike piti lämpiminä niin hevoset kuin ratsastajatkin, eikä minulla paksun toppatakkini sisällä ollut hätää. Bladekin vaikutti pirteältä ja ravasi ripein askelin maastopolulla. Bladella oli melko tasainen ravi jossa oli mukava istua. "Eikö ollut hyvä idea jättää satulat talliin?" riemuitsin Tuulialle. Tämä nyökkäsi aivan yhtä hurmiossa upeasta tunnelmasta kuin minäkin. "Miks mä en tajunnut jättää satulaa talliin? Ihan hyvin olisin pärjännyt, kun Gittakaan ei tänään mikään menevä ole", tuskaili Wenla. Papatimme hetken asian kurjuudesta kunnes huomiomme kääntyi edessä siintävään näkymään. Hevoset pysähtyivät saman tien ja Gitta nousi puoliksi takajaloilleen. "Mitä ihm..?"

Tuulia:
"Väistetää oikeelle!" huudahdin ja ohjasin lumiponin puskaan. Wenla sai Gitan loikkaamaan kohti ojaa, ja Wenlakin onnistui suoriutumaan sivuun edessä jyrähtäneen traktorin tieltä. Se oli lähtenyt ajamaan ihan yllättäin mutkan takaa, eikä mitenkään körötellyt! Hevosenme olivat hermoissaan ja säpsähtelivät katkeilevien risujen ääniä. Ohuen lumikerroksen peittämä sammal sai kyytiä, eikä jälki näyttänyt hyvälle.. Talutin Rosan takaisin tielle, mutta muilla taisi olla vähän ongelmia.
"Helge, ehkä olisi turvallisempaa tulla alas", kehotin sivusta ja koitin olla rauhallinen, ettei Rosa vaan säikähdä. Voihan kurjuus, kaikkea sitä pitää sattua... Luulin jo sekasortoisen tilanteen selkiävän, kun Helge talutti Bladea kohti tietä ja Gittakin oli rauhoittunut, mutta ei. Iso lintunen lehahti Gitan pään päällä lentoon, eikä ponin korvienväli kestänyt enempää.

Wenu:
Jalustimeni irtosivat, suustani pääsi pieni voivottelu kun tonen jalkani lennähti samalle puolelle toisen kanssa. Tarrauduin kiinni ruskeaan satulaan, joka liukui painostani hitusen oikealle. Gitta tärisi, se oli ainut asia, minkä kerkesin tajuta, ennen kuin istuin puuterilumessa katsomassa tumman ponin villisti heittelehtivää takapuolta.
"Voi hemmetin hemmetti!" marisin. Tuulia oli jättänyt Rosan Helgelle ja asteli hätäsesti vierelleni.
"Sattuuko sua mihinkään?" eloveenatyttö kysyi. Hätkähdin ja päätin hieman tunnustella. Nousin hitaasti pystyyn ja pyyhin takapuoleltani lunta. Ei onneksi koskenut mihinkään, kaikki täysin reilassa.
"Ei. Mutta meidän on mentävä Gitan perään!" kiiruhdin toteamaan ja vilkaisin Helgeä. Rosa ei jaksaisi kantaa kahta tyttöä, eikä välttämättä vanha rouva Bladekaan. Tai sitten se vain pillastuisi moisesta, kuulemani mukaan se oli hyvin herkkä ja tiedosti oman arvonsa. Kävelykään ei tullut kyseeseen, sillä Gitta saattoi remuta aivan missä vaan.
"Mitäs me nyt tehdään?" Tuulia sanoi kuin lukien ajatukseni.
"Haetaan se poni," Helge hymähti.
"Niin mistä?" närkästyin.
"Noo, jos vaikka kääntyisit ja astelisit muutaman kymmenen metrin tuonnepäin?" brunette virnisti.

Helge:
En saanut naurulleni loppua, kun Wenla ähkäisi nähdessään hoitoponinsa. Gitta oli kiireissään painellut suoraan kahden, vierekkäin kasvavan puun välistä, ja jäänyt kyljistään kiinni. Tamma nökötti kiukkuisen oloisena puiden nappaamana ja potki lunta takajaloillaan. "Miten me saadaan se tosta irti?" Tuulia huolestui, mutta räjähti sitten uudestaan nauruun. Silmät vuotaen me hihitimme Gitan ongelmalle. "Mä.. En.. Kestä!" Wenla ulvoi mahaansa pidellen. Bladekin hörähteli katse Gitan suuntaan tähdättynä. Poniparkaa varmasti hävetti, kun kaikki vain nauroivat sille, eikä kukaan tullut auttamaan. "Hmm...", aloitin. "Vedetäänkö taaksepäin vai työnnetäänkö eteenpäin? Ei sitä voi tuohonkaan jättää", pudistelin päätäni.

Tuikkuli:
"Voivoi Gittasta", voivottelin vatsa kippuralla. "Ei sen iso masu mahdu tosta, pakko saaha peruuttamaa", nauroin katketakseni. "Koittakaa työntää edestäpäin jos se ei pure", hihitin ja pidin lumiponia ja sen mustaa kaveria kiinni. Helge ja Wenu ähkivät Gitan kanssa ja väänsivät koivuja, enkä voinut kuin nauraa. Gitta huitoi hieman hädissään päätään, eikä ymmärtänyt, että rauhallisuus olisi avain vapauteen. Lopulta poni irtosi ja Wenu rauhoitteli sitä. Siirryimme kaikki tienlaitaan ja puhuinme rauhoittavasti poneillemme, tosin Rosa ei ollut moksiskaan mistään. Pian jatkoimme matkaa tietä pitkin kolmen ratsukon rintamana ja nauroimme hullunkuriselle tapahtumalle.
"Oispa ollu kamera hollillaan", Wenu nauroi: "Tää ois voitttanu sen luciakulkueen kuvan!"

Wenu:
Tuulia nauroi, samoin Helge.
"Mä en tajua miten Gitta aina joutuu noihin tilanteisiin, tai hassuihin kuviin," Helge hihitti.
"Se onkin sellainen persoona ettei mitään rajaa," vinkkasi selkääni ja taputin ponia kaulalle. Tamma oli vieläkin vähän hermostunut, mutta käveli onneksi nätisti eikä aristanut mitään paikkaa. Toiset olivat jo selässä, mutta mä pysäytin Gitan nopeasti ja kiipesin selkään. Ponin keinuva käynti tuntui mukavalta, eikä mun tehnyt mieli mennä kovempaa. Takapuoli oli vähän näet tärähtänyt, mutta ei onneksi pahasti.
"Toivottavasti en kasva enää pituutta," sanahdin yhtäkkiä.
"Miksi niin?" Helge kysäisi.
"Ois kamalaa jos en voiskaa enää joutua näihin hupsuihin tilanteisiin Gitan kanssa," hymähdin.
"Niin, mutta voisithan sä alkaa hoitaa jotain muuta?" Tuulia ehdotti.
"Ei ikinä!" vinkaisin ja aloin nauramaan. "Gittaa en kyllä ihan heti oo vaihtamassa pois."

Tuikku:
"En mäkään haluis ikin luopuu Rosasta", huokaisin ja silitin tamman kaulaa. "Hesti on vähän liian ei-puskapolle, mutta saanpahan sen kanssa reenata sitte totisemmin!"
Jatkoimme matkaa paljon rauhallisemmissa merkeissä teitä pitkin keskittyen koko ajan ympäristöön. Juttu lensi ja meillä oli hauskaa. Aika kului kuin siivillä, kun vertailimme koulujamme, luokkiamme ja opettajia. Maisemat vaihtuivat ja hevoset heiluttelivat tyytyväisinä häntiään ja tarkkailivat korvilla ääniä.
"Mites Gitta", Helge kysäisi.
"On se jo rauhottunut", Wenu vastasi.
"Hei otettasko viimone ravipätkä ennen loppukäyntejä?" ehdotin ja sain aikeelle kannatusta. Ponien tasainen kavioiden rummutus kaikui mennessämme, ja mietin taas, kuinka äkkiä sitä aika kului heppaillessa. Pianhan oltaisiin taasen pihatolla, jonne Rosa ja Blade jäisivät, kun lähdemme kolmistaan plus Gitta Sebeen kertomaan reissustamme.

Tuulia&Rosa 23hm

// Tämä oli varmaan maailman pisin maastolenkki, mutta pienen säädön jälkeen saimme sen kirjoitettua =D

[Tuulia]

Uusia tuulahduksia ja tuliaisia
Torstai 16. huhtikuuta

Olen lukenut, lukenut, kuunnellut, katsonut ja ärsyyntynyt, aiheesta kuolainten väärinkäyttö. Lukemattomat sivut, henkilöt ja videot kertovat siitä pahasta, mitä kuolaimilla saadaan aikaan, joten hevosmessuilta Tuulian matkaan tarttui LG-suitset, siis turparemmi, jotka tulee kuolainten tilalle. Nyt ne pääsi koekäyttöön, ja Lumiponi toimi aivan kuin ennenkin, ehkä sulavammin! Ei kovaa metallikapulaa suussa painamassa mitään, ei kiristäviä suupieliä. Nyt on parempi olla ja Tuikulla maailmanparantajan mieli. =D

Tuulia&Rosa 24hm

[Tuulia]

Missi eksyi Junttilaan
20. huhtikuuta

Katselin pihaton edessä tarhoihin. Vasemmalla tarhasi tammaviisikko: kullannuppuni Rosa, ihana Taiga, nuori ja energinen Sipe, yönmusta Blade sekä pikkuruinen Pampula. Pikkuiset olivat energiaa täynnä ja juoksivat kilpaa puiden katveessa, kun taas Rosa, Taiga ja Blade rauhallisina käppäili kohti aitaa katsomaan, kuka tuli. Hullun hauska Toivo-ruuna oli ehtinyt jo suomenpojista kirmaamaan aidalle, ja silitin sen energisesti heiluvaa päätä.
"Mitä höpönassu", naurahdin.

Silittelin tammoja, jotka tappelivat huomiostani. Kukin halusi osansa rapsutuksista, ja minä koitin kaksin käsin kiehnätä kolmikkoa.
"Olettepas te leidit suloisia tänään", sanoin tiiraillen eritoten Bladen pullukkaa masua. "Siellä se pikkunen lupaus kasvaa niin että kohina vaan käy!"
Minulla olisi koko ilta aikaa puuhata näiden ihanien hevosten kanssa. Pihatto vaan oli paikka, jossa huohahtaa arjen kiireistä. Pian saisin apurinkin, kaksi varteenotettavaa, innokasta heppatyttöä olikin käynyt jo lumiponia katsomassa.

Hain pihaton ylisiltä Rosan harjakassin, ja päätin tuoda mukanani myös Bladen, Taigan ja Toivon harjat. Hevosten harjaaminen on vaan niin terapiaa sielulle, ettei sekään haittaa, jos puhtoinen nelijalkainen päättää kierähtää mudassa. Harjailin siis antaumuksella hevosia pitkän aikaa, varmaan yli tunnin.

Harjat pois vietyäni istutin potan päähän ja päätin ponkaista hevosen selkään. Oikeastaan, voisin antaa Rosan hetken aikaa mutustella heiniä tuolla Bladen kanssa, kun niillä näyttää olevan marttakerho koossa. Kutsuin Taigan siis luokseni, ja tarhan aidalta ponkaisin sen selkään.
"Harvoinpa minä olen selässäs istuskellut", naurahdin hymyssä suin, ja olin hyvin iloinen, kun sain nyt olla enemmän Taigan kanssa. Vielä, ennenkun se lähtisi kokonaan pois.
"Mennään ihan rennosti vaan", päätin ja annoin vähän pohkeita pitäen tiukasti harjasta kiinni.

Taiga oli hieman ihmeissään, kun se nakuna meni, vieläpä tarhassa. Hetken suoraa käveltyämme ja tamman ihmetyksen tasaannuttua koitin kääntää Taigaa valumalla sen oikealle kyljelle, hitusen jopa liioiteltusti. Se toimi - tamma halusi siirtyä alleni takaisin ja saada tasapainon selkäänsä. Myötäilin käynnin liikkeitä, ja halusin testata pysähtymistä. Lopetin myötäämisen, vedin hieman harjajouhista ja sanoin: "Prrrr."

Pian matkamme jatkui, vaan hieman omapäinen Taiga alkoi turhaantua tarhassa käyskentelyyn, joten päätin lopettaa tältä erää.
"Rosa!" huudahdin päästettyäni Taigan kirmaamaan ystäviensä luokse. Maailman ihanin ja kiltein poni, oma lumiponini, ravasi lennokkaasti, kasvanut otsaharja hulmahdellen.
"Mitä mussukka", sanoin ja kampesin itseni sen selkään. "Joskus vielä opetan sut kumartamaan niin, että voin istahtaa selkään ja sä vaan nouset", hihitin halatessani lumiponia.

Rosa kuunteli myös hyvin painoapuja ja myös pysähtyi. Päätin kokeilla ravia, ja annoin ponille pohkeita. Oli siinä tasapainottelemista, mutta onneksi Rosan ravi on tavallista poniravia selkeästi tasaisempaa. Siellä me kiidimme metsän siimeksessä, vailla huolen häivää. Vain me kaksi.

Sitten ratsastin lähemmäs aitaa, joka kulki lähellä pihatolle johtavaa tietä. Kuulin puhetta lähempää pihattoa, ja kannustin Rosan liikkeelle ja lähdimme seuraamaan ääntä. Juu, selkeästi siellä oli kaksi flikkaa juttelemassa. Pian puut hälveni tien ja tarhan väliltä, ja näin ihanan pitkät kutrit omaavan Lynnin - tietty se tuli katsomaan Senttipojan heilaa mahoineen. Vaan kuka oli tämä brunette hujoppi, joka ilmeisesti puhui englantia?

Ratsastin lähemmäs ja kuuntelin tarkkaan. Tämän pinkit latvat omaavan naikkosen puheesta kuulsi tuttu häivähdys. Ei tainnut puhua englantia äidinkielenään..
"Hello girls", päätin yllättäin huudahtaa, ja molemmat säikähtivät.
"Apua Tuikku, säikäytit mut", Lynn huoahti unohtaen kokonaan tulkkaamisen reilusti pituutta omaavalle seuralaiselleen. "Aah, here is my friend Lene, from Germany", Lynn sai viimein kerrottua minulle. Tämä Lene huokaili myös kauhukohtauksen jäljiltä.

Mutta ahaa, se oli saksalainen! Ilmankos kuulosti tutulle.
"Hallo Lene, ich heiße Tuulia und hier ist mein lieb Pfred heißt Rosa", aloin kertomaan huonolla ääntämiselläni.
"Ach du sprichst Deutsch", Lene yllättyi hymyillen kielitaidostani.
"Ich kann ein bisschen Deutsch sprechen", kerroin osaavani hieman saksaa. "Aber ich verstehe nicht so gut das schwierig Sprache", jatkoin todeten kielen olevan vaikea ymmärtää.
Lynn tuntui olevan aivan ulkona keskustelusta, kunnes minulta loppui kielitaito - jutut minulta ei ikinä lopu! Niinpä Lynn alkoi kertomaan pihatosta, Bladesta, suunnitelmista varsan varalle ja muistakin pihaton asukeista. Minä reenasin enkun taitojani heitä kuunnellen, ja koitin välillä itsekin sanoa jotain pientä.

"Ich bin hier viel Zeit gewesen", kerroin olleeni pihatolla paljon.
"So schön Platz", Lenekin totesi paikan olevan kaunis ja mukava.
Kun tuo missimitoissa liikkuva kaunotar Euroopasta viimein poistui suomalaisesta junttimetsöstä, jatkoin minä Rosan kanssa pitkin tarhaa vaeltelua.
"Sä oot paras", kuiskasin ponin korvaan.

Tuulia&Rosa 25hm

[Tuulia]

Uudet tuulet
27. huhtikuuta

Näin luurini yhteystietolistassa lähes ensimmäisenä henkilön nimen, kelle ajattelin soittaa. Oletin, että sunnuntai-iltapäivä olisi hyvä aika. Valitsin nimen ja painoin luuria. Puhelin tuuttasi.
"Moi", vastasi naisen ääni puhelimesta.
"Moi Armi", vastasin tervehdykseen. "Onko sulla huomenna illemmalla mitään?"
"Eeei pitäis olla", Armi vastasi. Hän taisi jo aavistaa, mitä asiaa mulla oli.
"Voisit tulla katsomaan vähän tarkemmin, mitä hommia sulla on edessä", naurahdin saaden nuoren naisen huudahtamaan riemusta.
"Tätä oon oottanut", hän sanoi kiitellen. "Nähdään huomenna!"

Ehdin viideksi pihatolle, niin kuin olimme sopineet. Ruusa varmaankin loikoili nyt tarhassa, koska sen tunti oli loppunut jo tunti sitten ja toinen tunti alkaisi vasta seitsemältä. Armi oli jo parkkeerannut autonsa ja löysin hänet arvatenkin tarhan puolelta.
"Moi!" huudahdin ponkaistessani aidan yli.
"Moi Tuulia!" Armi sanoi Rosaa silitellen. "Ihana olla täällä taas!"
Ensitöikseni esittelin Armille pihaton asukkaita. Rosan kanssa samassa tarhassa tarhaili aivan viimeisillään kantavana oleva Blade, eläkkeelle jäänyt ihana Taiga, Seppeleen entinen pippurinen tuntiponi Pampula ja oikea riiviö Sipe, joka olikin pihaton nuorin asukas. Esittelin myös poikatarhan Toivo-ruunan sekä Soltun ja Hujun - suokkioreja en vaan kunnolla tuntenut.
"Hassua, kun kaikki poijjat on oreja ja muut tammoja", Armi naurahti sattumalle.

Esittelin hänelle Rosan varusteet - harjakassin, satulan ja suitset.
"Vaihdoin tosissaan näihin kuolaimien tilalle tämmöisen LG-turpiksen ihan äskettäin, poni toimii näillä ihan yhtä lailla kun kuolaimilla. Näissä pätee sama, että ei saa kiskoa ohjista, ettei vahingoita nenäpiitä niinkuin kuolaimet taas vahingoittaisi suuta", selitin. "Loimen sain Rosan mukaan edelliseltä omistajalta, mutta aika vähän olen sitä käyttänyt. Tamma tulee sisälle lämmittelemään, jos kokee sen tarpeelliseksi", kerroin.
"Täällä on jonkin verran heinäverkkoja, vähän siellä sun täällä, ja suurin osa niin yläällä ettei tuo pikku Pampula itteään pahoin lihota", kerroin. "Rosan liikkuminen on niin kevyttä, että eipä se heinän lisäksi syö kuin vähän kivennäistä ja kuivaa leipää, mitä löytyy täältä vintiltä myöskin", ohjeistin. "Eli heinäverkkojen täyttämistä ja kivennäisen voi antaa aina ratsastamisen jälkeen."

Kerroin vielä pihaton siistinä pitämisestä. "Tämä on niinkuin patja, ja sen vähän lannan mitä pihattoon tulee voi kääntää olkien alle ja huolehtia, että on kuivaa aina päälimmäisenä, niin tulee lämmin patja hepoille. Tää vaihetaan kokonaan pari kertaa vuodessa, mutta tarhaa saa siivota ihan niin paljon kun mieli tekee", naurahdin.
"Rosan kanssa tykkään eniten maastoilla, nyt olen alkanut harjoittelemaan ilman varusteita ratsastamista tarhassa. Pitäisi kokeilla opettaa sille kaulanarukin, oon lukenut blogeista sen käyttäjien tarinoita! Ilman satulaa voi huoletta mennä, ja muuten, lähitallien maneeseja ja kenttiä saa käyttää ellei niitä oo varattu tai muuta", kerroin vielä.

Päätimme lähteä vielä kävelemään Rosan kanssa, katsomaan yksinkertainen maastolenkki, jolla on turvallista aloittaa uuteen hoitoponiin tutustuminen. Ratsastimme ja kävelimme vuorotellen ja Rosa oli tapansa mukaan maailman kiltein poni. Mun ihana suloinen lumiponi. Näimme tienpientareilla leskenlehtiä ja vihertävää nurmea, ja lumi oli sulanut jo pois. Kevät oli pitkällä ja pajunkissat alkoivat pörhistymään. Pihatolla vietimme vielä aikaa Rosaa harjaillen.
"Ihanaa, kun nyt ponista on huolehtimassa toinenkin, niin ei tarvitse miettiä että poni joutuisi päiviä seisoskelemaan toimettomana", naurahdin. "Ja hei, ilmotellaa aina kun käydää pihatolla, kun numeroitakin vaihdettiin!"
Lopussa kiitos seisoo ja kiitollinen olinkin - helppaajasta ja uudesta ystävästä.

Tuulia&Rosa 26hm

[Tuulia]

Rimppakinttu
29. huhtikuuta

Harjaan Rosaa puiden suojassa, näen hevosten liikkuvan
Bladen hieman hermoissansa mahaansa tuijottelevan
Tumma tamma pyörii ja toisinaan maassa makaa vaan
Kunnes kävelee se hitaasti omaan rauhaansa

Kun huomaan tähtipään huokaavan oljillansa
Lynnin numeron kaivan jostain minun luurista
Se tuuttaa piinaavasti kunnes neito vastailee
"Hei kiiruhda on sulla kohta varsa pienoinen"

Ei aikaakaan kun Lynni kaahaa tuhatta ja sataa
vaan silloin jo hännän alta kavio pilkahtaa
kurkkaan oven pieleltä miten Blade ähkii vaan
se toisinaan epäillen kääntyy masuaan katsomaan

"Joko se tulee" huohottaa Lynn ja kaivaa luuriaan
"Pakko soittaa Danille" joka kuulla kohta saa
että Zetalle löytyy kohta leikkikaveri
joka iloiten varmasti kohta oljilta nousevi

Varsa pieni hiljalleen valuu rauhassa oljille
sen kavio tulee läpi kalvon punavalkoisen
on ihme suuri edessämme, pyörein silmin katsomme
kun uusi elämä alkaa ihan edessämme

Pian on varsa olkipatjalla ja Blade nousta saa
Lynn astuu vajan ihmeiden tunnelmaan
Ja silmät sädehtien uutta varsaa ihailee
vaikka ulkona kylmästi rännit lorisee

Jo ystävät nelijalkaisetkin luoksemme kiiruhtaa
katsomaan kun Blade varsaa kielellään kuivaa
Eikä aikaakaan kun pienokainen pystyyn huojahtaa
ja Bladen masun alle pyrkii maitoa juomaan

Kaksi luuria salamoineen hämärässä vilkkuu
muutkin karvakorvat pihaton puolelle saapuu
sadetta suojassa yhdessä, kaikki me tyttöset
viisi tammaa ja varsuli, me blondit neitoset

"Hei tää tamma on, tää suloinen, mikä nimi annetaan"
pohtii Lynn kun kuvaa instagrammiin kiireellä lataa
"No sehän Sheila on, ainakin näin alkuaikoinaan
katsotaan sitten mikä nimi annetaan"

Pieni varsa suurin silmin meitä tuijottaa
se hieman pelkää mutta sitten tulee moikkaamaan
me uutukaista silitämme hellän hennosti
ja pitkä koipi kurkkaa ulos varovaisesti

Se hetken tahtoo sateessa emänsä kanssa kävellä
Tuo tumma rimpulainen sievine hörökorvineen
pian kuitenkin lämpöön palaa maitoa nauttimaan
ja sitten ristii kinttunsa ja jääpi nukkumaan.

Tuulia&Rosa 26hm