|
|
Post by Tuulia on May 17, 2015 15:49:12 GMT 2
Pihatolla hyppäsin Ruusan selästä alas. Ensin tamma tuumasi, ettei suostu muiden tammojen tarhaan menemään. Lopulta sain sen houkuteltua tarhaan, ja otin siltä suitset pois. Hetken ihmeteltyään tamma meni tutustumaan muihin tammoihin, minä taas aloin harjaamaan Rosaa. Tammatarha oli tupaten täynnä, pihattokin varmaan ihan ylikuormitettu - oli Rosa, Blade, Taiga, Pella, Sipe, Pampu ja Bladen varsa. Oritarhassa oli vain ne kaksi suokkioria ja Toivo-ruuna. Jouduin siirtymään tarhan ulkopuolelle Rosaa harjaamaan, sillä tammalauma oli ihan liian kiinnostunut minusta.. Bladen varsuli koikkelehti jo ihananasti pitkillä koivillaan ja yllytti Sipen leikkeihinsä. Blade katseli luottavaisin mielin varsaansa ja painoi päänsä takaisin heinäkekoon. Blade kuulemma lähtisi, kun varsa vieroitetaan, jotta pihattoon tulee tarpeeksi tilaa. Ikävähän tuota tulee, Rosa ja Blade ovat niin hauskoja yhdessä. Musta ja valkoinen, yö ja päivä. Vaan niin minun oli ikävä Hestiäkin - mutta nyt se saisi kilpailla ja hypätä sydämensä kyllyydestä. Olin suunnitellut käyväni sen kanssa maastossa vielä kesällä, mutta se jää nyt tekemättä... Onneksi minulla on Ruusa ja Rosa, minun suloiset karvakasat. Lähtee Rosaltakin nyt niin pirusti talvikarvaa, tuommoista ihanaa, valkeaa höttöä.. Rosa ja Ruusa olivat taas kovin erilaisia - ei pääse kyllästymään. Rosa, maailman kiltein poni, johon voi aina luottaa. Ruusa, pippurinen Pikku Myy, joka yllättää joka päivä. Toisinaan se on höppänä puupää, vaikka mahtavaa esittääkin - toisinaan sillä taas on vimmatusti energiaa, niin ettei sen voi antaa kuin juosta. Ruusa on tumma, ja Rosa valkea - ihanat muruseni. Rosan uusi hoitaja, Armi oli käynyt pihatolla muutaman kerran. Onneksi kesälomalla minulla olisi enemmän aikaa puuhastella heppasten kanssa, vaikka kesäkuu olikin yhtä hullunmyllyä. Ekan viikon olen isosena Liekkijärven lastenleireillä, toisella viikolla USAssa vuokraamassa jotain heppaa, kolmas ja neljäs viikko menee kesätöissä päiväkodilla ja juhannuskin ehtii silloin olla. Mutta - ihana heinäkuu - vapaata! Elämää pohtiessani olin ehtinyt jo kavuta Rosan selkään ja olin jo metsätiellä. Mutta tänään en jäisi tielle. Ohjasin Rosan ojan yli metsään, ja annoin löysää - tilaa keinuttaa päätään tasapainotellessaan. Maastossa oli kiviä, juuria ja monttuja, mutta maa oli kuivaa kangasmettää ja siten vain hyvää harjoitusta ponille. Enhän kuitenkaan jalkojen nostelun takia raahautuisi kentälle työskentelemään puomeilla... Kuinka tylsä oli jo pelkkä ajatus! Tuulia&Rosa 27hm |
|
|
|
Post by Tuulia on May 31, 2015 23:11:04 GMT 2
Kesäheinät metsän siimeksessä
31. toukokuuta Innostuin Rosan kanssa viimeinkin kokeilemaan tarhassa itse kyhäämääni cordeota eli kaulanarua. Sheilapikkunen juoksenteli iloisena mukana, kunnes Blade kutsui sen juomatauolle ♡ Tuulia&Rosa 28hm |
|
|
|
Post by Tuulia on Jun 7, 2015 23:22:00 GMT 2
Kuulumisia & maastoilua
7. kesäkuuta
Rauhallinen sunnuntai pihatolla - tallin täydeltä höriseviä kauraturpia. Tänään tekisin pitkän maastolenkin, sillä huomenna lähtisimme kunnon porukalla kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää ja Bostonia. Mitäköhän siitäkin reisusta tulee? Neljä nuorta naista, minä 17 vee, pikkunen Clara ja Pyry. Lentolippuja katsellessamme olin huomannut istuvani Pyryn vieressä menolennon... Clara varmaan tykkää, viikko USAssa aikuisten ja yhden melkein aikuisen kanssa, haha. Siinä mietiskellessäni olin ehtinyt harjata lumiponin ja hain tekemäni cordeon, kaulanarun, vintiltä viedessäni harjakassin takaisin sinne. Olin harjoitellut jo tarpeeksi tarhan aitojen sisäpuolella - nyt oli aika lähteä maastoilemaan. Ilman satulaa, ilman suitsia. Rosa oli pirtsakalla tuulella mutta tavalliseen tapaan hyvin hallittavissa. Ratsastimme puskissa, lehdoissa ja kangasmetsissä, pellon viertä ja Liekkijärven rantaa myöten. Nautin Suomen alkukesästä, mökkiläisten pihojen kukista, omenapuiden kukkaloistosta. Järvivesi tuntui ihanalle ja minun oli pakko pulahtaa sinne Rosan rinnalla - kyllä kesä kuivaa minkä kastelee. Etenkin, kun annoin lumiponin nostaa laukan rauhallisella metsätiellä, joka päättyi umpikujaan - harvemmin siellä ketään liikkui. "Kyllä mun tulee sua ikävä siellä Ameriikassa", puhelin ponin korvaan. Onneksi lumiponin uusi hoitaja kävisi hoitamassa ja ratsastamassa ponini joka päivä sillä aikaa, kun olisin pois. Kyllä Amerikan reissusta tulee sitten uskomaton seikkailu ja ennen kaikkea ihana muisto! Tuulia&Rosa 29hm |
|
|
|
Post by Tuulia on Jun 19, 2015 21:28:07 GMT 2
JUHANNUSTANSSIT
19. kesäkuuta
"Oi vitsit, tänään on hyvä esiintyjä!" hihkaisin itsekseni oleskelutilan sohvalla iPadia räpeltäessäni. "Ai missä?" Inkeri kysyi ihmetellen. "No kylän tanssilavalla tietenkin!" naurahdin. "Mä käyn siellä melkein aina, eihän siellä joka lauantai tansseja ole, mutta yleensä." "Ai mä luulin, että tommosia tanssittiin joskus ennenvanhaan", Emmy sanoi. "Mä oon sit vissiin vanhanaikane", naurahdin. "Ja joo, oon siellä kaikista nuorin... Hei lähtekää tänään mukaan, mennään porukalla!" "Öh mut emmä osaa", Inksu valitti. "Pöh pöh kyllä sä Eetua ossaat seurata, se vieminen ja osaaminen on poikien hommaa", kerroin. "Luuleksä et Eetu lähtis tanssii", Inksu katsoi silmät killillään. "Juujuu, kerätää kaikki mukaa! Mennää hevosilla, ne voi laittaa puihin kii sinne lähelle. Siellä on järvenranta ja kaikki", suostuttelin. Cella ja Rosa arvatenkin innostuivat, kun kävin ehdottamassa retkeä heille. "Joo kerätää kunnon porukka! Mut pojat kyl loppuu kesken", Cella huomautti. "On siellä semmosia papparaisia..." sanoin ja nauroimme. "Mut hei kysy Pyryä", Rosa kehotti. Punastuin vähän, olinhan sitä jo suunnitellut. "No mitä, onks teil jotaa juttuu", Cella vaati tietää. "Hyshys ei oo", rauhottelin tietäväisin silmin tapittavaa Cellaa. Sillä aikaa Inkeri oli etsinyt Eetun ja kertonut hullusta ideasta lähteä juhannustansseihin. "En mä ees osaa tanssia!" Eetu älähti puolijärkyttyneenä. "No mennää pitää hauskaa", Inksu sanoi. Eiköhän se Eetu Inksun kysyessä suostu vaikka mihin.. Emmy oli myös löytänyt Fiian Elmoa harjailemasta, ja ehdotti maastoretkeä tansseihin. "Vähän nuo tanssit epäilyttää, mutta maastoon mä lähden ilomielin!" Fiia oli vastannut. Mietin kävellessäni pihan poikki, mahtaako Pyry edes olla tallilla. Onneksi löysin hänet tarhan aitaan nojailemasta. Poika silitteli Reiskan päätä ja rapsutteli korvan takaa. Minuun tuntui iskevän pieni ujous.. "Moi", Pyry tervehti minut huomatessaan. "Hm, moi, miten menee?" sain kysyttyä. "Hyvin, voisin vaikka lähteä maastoilemaan", punatukka kertoi. "Me ollaan lähdössä oikein porukalla", kerroin. "Piipahtamaan juhannustansseissa." "Ai, onks sinne pitkäkin matka?" "Ei, lava on ihan Liekkijärven rannalla. Lähe mukaan!" "Öhmm.. En mä ees osaa tanssia", poika sanoi ihmetellen. "No ei kukaan muukaan! Mä harrastan lavatansseja. Voin opettaa jotaa iisiä.. Valssia, sitä pitäs kaikkien osaa. Ja semmosta", suostuttelin. "Hmh, no okei." Niin me lähdettiin, kaikki kahdeksan - pihaton kautta, koska Rosa malttaisi paremmin seistä lavan kupeessa. Olin uskaltautunut kysymään Pyryltä, pääsenkö Reiskan kyydissä pihatolle. Siellä hain vain Rosan suitset ja jatkoimme matkaa. "Me muuten kävästiin täällä aiemmin", joku kertoi. "Tämä on siis maastolenkki kakkonen!" Lavalla oli jo jonkinverran porukkaa, mutta ei ketään tuttuja - paitsi niitä papparaisia keiden kanssa olin pari kertaa tanssinut. Lupaukseni mukaan opetin Pyrylle valssia ja omaa lempitanssiani, buggia, joka oli aika helppoa. Inksulla ja Eetulla oli ilmeisen hauskaa, kunnes Eetu onnistui raivostuttamaan draamakuningattarensa tallaamalla varpaalle... Fiia ja Emmy naureskelivat penkillä, kunnes paapat tulivat hakemaan. Rosa ja Cella olivat innostuneet tanssimaan keskenään.  Jossain vaiheessa iltaa se ihme Juuso tuli hieman öhm hiprakassa hakemaan Cellaa, ja Rosakin päätyi jonkun tanssitettavaksi. Pyryn kanssa oltiin opittu jo tanssimaan ihan kelpo hyvin, ja välillä pidimme taukoa hevosia kapsutellen. Ne olivat lavan seinässä kiinni, eikä vanhalla, pienellä lavalla ollut ikkunoissa edes laseja, niin oli helppo silitellä heppoja. Sitten taas jatkettiin tanssimista. Pian oli illan viimeisen valssin aika. Pyry vei jo paljon varmemmin kuin alkuillasta, ja minä seurasin pyörähtelevässä valssissa pojan askelia, minne hän ikinä veikään. Katsoin punatukkaa silmiin, noihin kirkkaisiin ja iloisiin silmiin. Hymyilin. Aika tuntui pysähtyneen, valssi jatkui loputtomiin. Suljin silmäni ja tanssin. Siinä oli jotenkin vain niin hyvä olla. Tuulia&Rosa 30hm // Tämä meni kyllä niin ristiin Cellan stoorin kanssa, mutta olin alottanu tän jo joskus vappuna varmaan, ja kuvakin just valmistui kun Cellan stoorin luin, että olkoot sitten kaksi erilaista tarinaa ! =D |
|
|
|
Post by Tuulia on Jul 25, 2015 22:57:41 GMT 2
Vuosipäivä <3
24. heinäkuuta  Kyllä, siitä on vuosi, kun sain oman ponin. Ihana vuosi, jona olen oppinut paljon, maastoillut paljon, joka on ollut täynnä ihania hetkiä yhdessä haamuponini kanssa. Vuosi, josta oli niin paljon suloisia muistoja. <3 Tuulia&Rosa 31hm ps oon pikseliponeillut nyt 2.5 vuotta =D |
|
|
|
Post by Tuulia on Jul 30, 2015 0:34:03 GMT 2
Rajojen rikkoja
29. heinäkuuta Viikonloppu ja alkuviikko oli ollut yhtä hulinaa. Britta, luokka- ja tallikaverini, muuttaisi takaisin Ahvenanmaalle. Eetu valitsi Inksun ja hevosten tilalle lätkäreenit ja luistimensa. Inkerille etenkin kaikki oli varmasti dramaattista, vieläpä kun hän otti kaiken yleensä kovin vahvoin tuntein vastaan. No, tämä oli loppuelämän ensimmäinen päivä, ja asiat muuttuu. Hyperion oli lähtenyt tallista ja tyhjä karsinapaikka sai toimiston oven käymään tiuhaan tahtiin. Minäkin olin piipahtanut jälleen Annen juttusilla tallipaikasta, sillä ihan alunperin, silloin vuosi sitten, Rosan koeratsastuksen jälkeen, olisin halunnut sen ehdottomasti ratsastuskouluun asumaan, mutta vapaata ei ollut. Pihattokin on ihana paikka ponille, mutta se monimutkaistaa mun heppaharrastusta, että hoitsu ja oma heppa asuu muutaman kilometrin etäällä toisistaan. Unelmat on tehty toteutettaviksi, ja halusin Rosan lähelle itseäni, hoitsuani ja ystäviäni. Sentti ja Tollo olivat vaihtaneet paikkaa - Sendura pääsisi täysin vuokralle Lynnille, ja Tollo alottaisi tuntsarin elämän. Oivoi, pääsee kiertämään kehää. Alkaa pian ex-ori, nykyinen ruuna, kaivata kilpakenttien hälinää, kun kesähelteelläkin hiekan pölytessä vaan kierretään kenttää ja hikoillaan. Kun leiriläiset pakottaa järveen ajattelematta, jos arvokkaan kilparatsun vuohiskarva menee ruttuun. Se ei ollut enää arvokas kilparatsu, mutta toivottavasti siitä tulisi sen tulevan hoitajan lempiheppa. Rahallinen arvo ei ole mitään verrattuna rakkauteen ja yhteisiin hetkiin. Myös Walma ja Alex kaipasivat hoitajia, ja talli vilisi pieniä poninhäntätyttöjä, jotka halusivat tehdä vaikutuksen tekemällä Kassuboin työt. Serkkupoika sai tuplasti enemmän röökitaukoja, ja karkotti samalla tehokkaasti minut kauas pössyjen läheltä. No, koitin muuten moikkailla ja olla ystävällinen serkulle. Tornadot oli kasvanut ja pian se varmaan jo muuttaisi pois, niin Humu ja Edi palaisivat aittaan Ruusan naapuriin. Tosin, Eela paksuuntui päivä päivältä, ja elokuun alkupuolella se muuttaisi varsulin kanssa Humun ja Edin yhdistelmäkarsinaan. Koska uusi yksäri muuttaisi Sebeen vasta elokuun lopulla, pääsisi sekä Humu että Edi ainakin alkuun talliin. Oli Ruusalla kyllä tallin paras ja söpöin karsina - vanhan luhdin alakerta, jossa hirret halkeilivat kauniisti ja vanhat hehkulamput roikkuivat kattoparrusta, ja varsat tulivat aina naapuriin asumaan. Tätä kaikkea olin lähtenyt pakoon pihattoon. (Tässä näkee taas puheliaan luonteeni - pääsen asiaan kuudennessa kappaleessa) Pihatossa minua ei tällä kertaa odottanut kukaan. Sain huhuilla pitkään, ennenkun lumiponi löntysti Bladen kanssa aidalle. Metsässä taisi olla jotain mielenkiintoista. Sheila juoksenteli Bladen rinnalla, sekin oli jo niin iso varsa. Pian sekin lähtisi, ja Blade kuulemma samalla... "Voi Blade, sun aikas taitaa olla jo ovella", puhelin silitellessäni mustaa, vähän harmahtavaa turpaa. "Ainakin oot saanut nautiskella viimiset aikas ystävien kanssa täällä metsän rauhassa, isossa tarhassa syöden hyvää ruokaa." Kapusin pihaton ylisille hakemaan Rosan sinistä harjakassia. Samalla mietin päivän puuhia - pitäisikö viimein lähteä ilman varusteita maastoon? Vaailaittaisinko naruriimun varuilta tammalle? Tai sitten otan naruriimun ja riimunnarun vaan mukaan jos päädyn jälleen Seppeleessä käymään ja tamma tarvii vaikka sitoa kiinni. Tai mitä ikinä muuta tuleekaan. Joo, ehkä otan ne mukaan. Jännittävä ratsastusretki siis luvassa - lähtisin viimein aitojen ulkopuolelle. Nyt kuitenkin keskityin harjaamaan jotenkin tavallista rauhallisemman olosta tammaa. Aloitin tuttuun tapaan kaulalta edeten takasen vuohiseen asti, kunnes vaihdoin puolta, ja silitellen pistin pään karvat ojoon. Kampasin pitkäksi kasvaneen kesätukan, jota en aikonut leikata siihen timmiin kuntoon, mitä se oli vuosi sitten. Rosa oli kaunis pitkäharjaisena. Pian olin valmis ja heitin harjakassin sillan kivijalan kupeeseen. En kuitenkaan viipyisi kauaa. Ehkä tunnin? Tai enemmän, jos jään suustain kii jonkun kanssa Sebelyksessä. Se kuulosti todennäköseltä.. Siispä matkaan, tuumasin, ja talutin Rosben portista ulos vain vähän harjajouhista pidellen. Kiipesin aidan päälle ja siitä paljaaseen, puhtaanvalkoiseen selkään. Olin laittanut riimun ja narun vintiltä tavaroitteni seasta löytyneeseen vyölaukkuun ja sitaissut sen vyötäisille. Otin kiinni jouhista, vaikkei olisi varmaan tarvinut, ja kannustin Rosan käyntiin. Siirtämällä painoa toiselle kyljelle käänsin sen tien oikeaan reunaan kulkemaan. Matkan edetessä rentouduin ja annoin ponin kiihdyttää raviin. Tasainen ravi, joka oli kuin hevosella, oli tosi mukava, mutta keventelin ajankuluksi sen minkä ilman satulan ja jalkkareiden tukea jaksoin. Eihän tässä ollut mitään sen ihmeellisempää, olinhan mä harjoitellut tätä jo monesti tarhassa ja pohjustanut aina vain kevyemmillä suitsilla ja kaulanarulla. Vaan kyllä tämä oli vuoden yhteisen elämisen ja pohjatyön tulosta, mihin olin erittäin tyytyväinen. Ihan jokainen ei tähän pysty - toiset ehkä hyppää kilpapuokeillaan puoltatoistametriä, mulle riittää se, että metrin raja ylitetään vielä joskus ja vaikka ihan tyylillä - ilman varusteita. (tavoitteena siis _ehdottomasti_ Alycia Burtonit: tinyurl.com/qxwnyd2 aika mieletön kuva vai mitä <3 tarinakommentit part 537729) Pienen laukkapätkän jälkeen hidastin, sillä matka oli alkujännityksestä huolimatta kulunut nopeasti ja hiippailin jo Seben nurkilla. Tallin pihassa hidastin käyntiin. Näin Sandran puunaamassa Aria hoitopuomilla. "Moi Tuide! Vautsi, meet ilman varusteita!" tumma tyttö ihmetteli. "Oon vähä reenaillu tuolla pihaton puskassa!" naurahdin. "Salaa hiipinyt aina kauas tarhan nurkkaan reenaamaan ja nyt humpsahin kaapista ulos", heitin huulta. "Rosa on kyl upee poni kun ottaa tonkin niin rauhallisesti", Sandra sanoi viitaten oritathan suuntaan, missä valkeasta, vähän vieraasta tammasta sekasin menneet pojat esittelivät taitojaan. Rosa seisoi hievahtamatta vierelläni, enkä edes pitänyt siitä kiinni. "Mun oma lumiponi onkin maailman paras poni!" Tuulia&Rosa 32hm |
|
|
|
Post by Tuulia on Aug 4, 2015 23:17:41 GMT 2
Yön kuningattaren viimeinen henkäys
4. elokuuta Hämmennyin nähdessäni Annen pihatolla. Mitä oli tapahtunut? Oikeastaan lähiaikoina Seppele oli ollut yhtä hullun myllyä, kuka muutti pois tai lopetti ja hevoset vaihtui, ettei kovin pieni juttu minua enää hetkauttaisikaan. Mutta Anne, tuo kiireinen ratsastuskoulun omistaja, oli varmaan ekaa kertaa pihatolla yhtä aikaa kuin minä. No näinhän minä, brune nainen talutti puolivuotiasta Windin varsaa poikien tarhaan kuljetusboksista. Haa, saisin kuunnella emää ikävöivän varsan huutoa seuraavat viis vuotta. Okei joo, ei ehkä ihan. "Moi Anne!" tervehdin iloisesti ja silitin aidalle tallustelleen Taigan tähteä. "Terve Tuulia! Tämä pilkkupoika muuttaa nyt tänne koulutettavaksi", Anne kertoi. "Kiva homma", hymyilin. "Huju haettiin eilen uuteen kotiin", Anne huokaisi katsellen haikeana muita suokkipoikia. "Ai", sanoin hieman hämmentyneenä. "Myin sen Aittohaaraan." No se oli sillä selvä. "Hmm, ehdin just ja just tulla moikkaamaan tammojakin", Anne naurahti katsellen tikittävää rannekelloaan. Avasin hänelle portin ja tervehdimme tammuskoja. Taiga, Pella, Pampula.. Varmasti Annelle rakkaita hevosia. Sipe kirmasi Sheilan kanssa innoissaan ympäri tarhaa. Lumiponi tuli myös katsomaan tulijoita ja halasin sitä. Anne katseli ponia myhäillen - se oli yksi vaihtoehdoista Seben uudeksi asukkaaksi. Oi, kuinka perhoset kutittivat masunpohjaa, jännäsin niin tallipaikkahaun päättymistä! Musta, lähes puolivuotias Sheilavarsa oli vallan itsenäinen tapaus. Tuli tutustumaan meihin, vaikkei emää näkynyt missään. "Minneköhän Blade on mennyt", Anne tuumaili. "Mennään katsomaan tuolta metsän puolelta!" ehdotin ja kapusin Rosben paljaaseen selkään. "Oon muuten kokeillut Taigallakin mennä ilman varusteita, se on vähän laiska ja omapäinen mutta tosi kiva", puhelin innoissani. "Se oli joskus mun lempiponi Seppeleessä. "Pitääpä kokeilla", Anne naurahti pilke silmäkulmassa ja kapusi Taigan selkään. Tamma murjotti hetken kunnes totteli tuota osaavaa, kokenutta ratsastajaa. Sheila juoksenteli edessämme ja ratsumme seurasivat varsaa kepein askelin. Ei mennyt aikaakaan, kun erään puskan takana häämötti tuo tuttu, tumma hevonen. Se oli makuulla ja varsa tökkäsi sitä turvallaan kupeeseen. Blade vain huokaisi syvään katsoi meitä. "Onkohan sillä kaikki ookoo", mietiskelin. "Ei ihan sille näytä", Anne sanoi ja ääni kuulosti huolestuneelta. Hän lipui alas Taigan selästä ja meni Bladen luo. Viimeaikoina harmaantunut tamma ei jaksanut hievahtaakaan ja näytti muutenkin huonovointiselta. Näin Annen kaivavan puhelimen taskustaan. "Hei Lynn, musta tuntuu että Bladella on jotain pahasti pielessä..." Loppu puhelu sumeni muistissani sanojen virraksi, kyyneleet kastelivat silmäkulmani. Valuin Rosan viereen seisomaan, halasin sitä lujasti. Kirkkaat, auringossa kimmeltävät kyyneleet valuivat haamuponin valkeaan harjaan. *** Kaikki oli käynyt niin nopeasti, etten muistanut mitään istuessani pihaton ylisillä yksin vain tuo tuttu kulkukissa, Hyyryläinen, seuranani. Anne oli taluttanut hoipertelevan Bladen tarhasta pois ja se nopea pamaus oli vienyt yhden elämän vehreämmille niityille. Eihän Blade ollut minulle tärkeä, eihän, mutta kuoleman kohtaaminen omin silmin sai sieluni musertumaan surun sirpaleiksi. Rosa ja Blade olivat kuin paita ja peppu, yö ja päivä, ja nyt lumiponin ystävä, yönhevonen, oli poissa täältä ikiunessa. Se oli jotain, mitä en voinut ymmärtää, jotain liian syvää. Ja entä Sheila, joka vei meidät äitinsä luo - se jäisi itkemään rakkaansa perään. En muistanut tuosta hetkestä, kuin sen musertavan tunteen, ja tammojen haikeat katseet niiden hyvästellessä toisensa tarhan aidalla juuri ennen sielun lentämistä taivaan kotiin. Tuulia&Rosa 33hm |
|
|
|
Post by Tuulia on Aug 5, 2015 15:10:10 GMT 2
Voiko hevonen sairastua masennukseen?
5. elokuuta Olin käynyt aamulla pihatolla vain katsoakseni yhtä laumalaista pienempää tammatarhaa. Siinä samalla kaksi emää ikävöivää varsaa olivat huutaneet kovaan ääneen. Olin laskenut Sheilan äijätarhaan leikkimään Torrin kanssa, jotta ne hetkeksi unohtaisivat ikävänsä. Kohta kuitenkin olisi Sheilan aika lähteä muille maille, niin antaa nyt vielä lasten leikkiä - se on niiden työ. Nyt, väännettyäni Ruusalla epäonnistuneen koulutunnin, olin tullut takaisin tallille nauttimaan viimeisistä lomapäivistä - viikon päästä alkaisi koulu enkä ehtisi enää kuin iltaisin käymään tallilla. Rosbe kyllä kaipaisi hoitajaa, ettei tarvitse yömyöhään valveskella läksyjen parissa - talvella pitäisi koulusta sännätä tallille, ennekun on pilkkopimeää. No, aika näyttää. Näin Sheilan jälleen Torrin kanssa leikkimässä. Kuka sen oli tällä kertaa sinne päästänyt? "Hei moi Tuide!" pihaton nurkan takaa ilmestynyt Lynn tervehti. "Nää varsat huusi niin sydäntäsärkevästi että piti antaa niiden leikkiä." "Joo, mäki päästin ne aamulla hetkeks leikkii", sanoin. "Sä vissii kuulit Bladesta." "Joo. Tosi surku juttu, mutta onneksi Sheilalla on tuttuja heppoja ja varsaseuraa ympärillä", Lynn hymyili. "Blade oli kyllä semmonen legenda." Lynn katseli haikeana Sheilaa, joka muistuttaisi sitä aina tuosta suuresta, mustasta, luotettavasta tammamammasta. "Mitäs meinasit tehä?" Lynn kysäisi. "Aattelin lähtee Rosben kaa maastoon, kävin aiemmin ratsastaa Ruusalla", kerroin. "Kävitkö Ruusun kanssa maastossa?" "En, ihme kyllä. Ois varmaan kannattanut, koska kouluvääntö meni päin honkia, mitkää avut ei menny kunnolla läpi siihen laiskimukseen", naurahdin. "No niin käy välillä. Mä aattelin tästä lähtee takasin tallille, jos siellä on vielä joku jolle pitää kertoa Sentin fanntifobiasta..." Lynn hykerteli. "Ai Senttikö säikähti sitä ronsua? Kasve vaa sano että voinaama, en mä tienny kuka heppa", kikatin. "Joo, se oli ihan hullua!! Eihän Suomessa ees oo norsuja, se sirkus on varmaan ulkomailta. Mutta mahtavaa että päästään sinne!" Lynn iloitsi. "Mä siirrän Sheilan sit vaikka takasi tammatarhaan, mut nyt lähen sinne maastoon", hymyilin ja sanoimme toisillemme heipat. Harjasin Rosan ja lähdin köpöttelemään metsään kaulanarun kanssa. Ensimmäistä kertaa ikinä tamma vaikutti vastenhakoiselta - ihan kuin se ei olisi halunnut lähteä tallilta pois lainkaan. Koitin nostaa ravin, mutta sain antaa pohkeita ihan roppakaupalla, ennenkun vauhti kasvoi. "Mikä sulla on, muru?" ihmettelin ja päätin antaa Rosan sittenkin päättää vauhdin. Se hidasti käyntiin, mateli hetken kuin etana, ja pysähtyi. Siinä me seisoimme keskellä metsää enkä saanut lumiponia liikkeelle. "Kai meidän on pakko palata tallille", huokaisin ja siirsin painoa vasemmalle kupeelle. Tamma kääntyi hitaasti ja alkoi lompsimaan tallille korvat kallellaan. "Mihin on kadonnut mun energinen höppänäponi", huokaisin, kun muutaman minuutin paluumatka oli ohitse. Päästin haamuponin tarhaan ja kapusin vintille viemään kaulanarua pois. Suljin vintin raksaan puuoven jyrkältä sillalta ja katsahdin tarhaan. "Rosa?" En nähnyt ponia - eihän se nyt kauas voinut ehtiä, etenkään sillä vauhdilla. Loikkasin aidan yli ja kurkistin pihaton harmaan oven taakse. "Mitä sä siellä mökötät, höppänä", naurahdin mutta vakavoiduin taas. Poni seisoi pihaton nurkassa neljällä jalalla silmät puoliummessa. "Onko sulla oikeesti noin ikävä Bladea?" hämmästelin, ja olin oikeasti äimistynyt (leuka hipoi lattiaa). Ensin Ruusa veti läskiksi koko tunnin ja nyt Rosa oli ihan lamaantunut. Mitä ihmettä? Tuulia&Rosa 34hm |
|
|
|
Post by Tuulia on Aug 6, 2015 23:31:50 GMT 2
Äidin kasvimaalla, raparperin alla...
6. elokuuta Olin iltalenkillä Aleun kanssa - minä poljin pyörää ja tuo terhakas pentu säntäili irrallaan mettätiellä. Kyllä sillä oli vauhtia! Onneksi se oli jo oppinut nimensä ja tulemaan luokseni käskystä, sillä se pääsisi usein lenkille irrallaan minun ratsastaessani Rosalla. Nyt se säntäili iloisena pitkin puskia - saisin varmaan taas nyppiä sen turkin seasta punkkeja - ja Aleu kuvitteli olevansa suurikin saalistaja, mutta aina, kun se alkoi haukkua kurrea, käskin sen hiljaiseksi. Koiraa ei haukkumaan opeteta. Piste. Pyöräni rullasi reipasta vauhtia kohti pihattoa, vaikken ollut erityisemmin suunnitellut sinne meneväni. Olinhan päivällä jo talleillut ihan kunnolla, kävin uimassakin. Ihan sikakivaa oli, niin kivaa, että huoli Rosasta oli hetkeksi unohtunut. Nyt se kuitenkin palaili hiljalleen - jännitti, oliko tamma yhä niin vaisu. Ajatukset sotki kuitenkin Aleu, kun näin sen ponkaisevan valtavaan loikkaan ja pian sammakko riippui hengettömänä pennun suupielestä. "Aleu! Jätä se rauhaa, hyi!" komensin, tuloksetta. Huskyn villieläimen vaistoille ei vain voinut mitään.  Pihatolla näin pettymyksekseni sen samaisen apaattisen lumiponin minkä eilenkin. "Kuule kulta sulla on täällä lauma muita ystäviä, älä Bladea sure", maanittelin ponille, joka vaan seistä törötti sisällä. Päätin antaa sen olla ja kutsuin Taigan luokseni. Tähtipäinen tamma oli Rosan kokoinen ja aivan ihana. Tunneilla se oli aina ollut laiska oikoja, mutta pihatossa eläkeläismummu oli saanut uutta virtaa eloonsa ja liikkui vallan mukavasti, jos sillä joskus ratsastelin. Niin päätin tänäänkin tehdä. Harjasin ensin Taigan huolella, se nautti siitä hyvin paljon. Oi että, oisin niin rakastanut hoitohetkiä tämän kanssa! Tamma vaan ehti jäädä eläkkeelle, ennekuin ehdin sen hoitajaksi. Onneksi sain käydä pihatolla moikkaamassa sitä. Hain tamman suitset ja pienen kehityskeskustelun jälkeen omapäinen tamma antoi laittaa kuolaimet suuhun. "Noniin, mennään", sanoin hypättyäni aidalta tamman selkään. Kävisin pienen maastolenkin tässä ihan lähellä. "Aleuu!" Taiga oli ihanan tasainen maastokaveri, sen kyydissä oli turvallista. Annoin sen käyskennellä rennosti eteenpäin pitkin ohjin enkä pyytänyt sitä edes ravaamaan. Kesäilta oli kuitenkin jo sen verran pitkällä, että minun oli pian käännyttävä takaisin, että olisin vielä valoisan aikaan kotona. Pihatolla annoin vaan hepoille iltaheinät, Rosalle minun piti viedä ne pihattoon, ettei se jäisi ilman. Jotenkin se söikin kehnosti, liikkumatta suuremmin. Voi tammaa, ehkä aika parantaa haavat. Tuulia&Rosa 35hm |
|
|
|
Post by Tuulia on Aug 7, 2015 13:03:11 GMT 2
Hiljaisuus on pahinta
7. elokuuta Tämän perjantain pyörälenkki päätyi - jälleen - pihattoon. En olisi sinne menossa ratsastusmielessä, kun Rosbe voi huonosti, niin piti sinne jotenkin muuten päästä. Aleu läähätti iloisena, kun oli aika lämmin. Melkein hellettä, eli aikas nami keli! Pihatolla näin Lynnin katselemassa Sheilan ja Torrin leikkiä. "Moi Lynn!", huikkasin jo kaukaa ja nainen kääntyi katsomaan. "Moi Tuikku! Oi, onko sulla Aleu mukana? Miten ihana! Paljon isompi kun viime näkemällä", Lynn puheli ja koira juoksi kerjäämään rapsutuksia ja pusuja uudelta tuttavuudelta. "Tästä kasvaa ihana tyty!" "Niinpä, se on niin sulonen", sanoin hymyillen. "Etkö aio ratsastaa?" Lynn kysäisi katsoessaan kesäistä vaatetustani. "En, kun Rosalla on joku ongelma", huokaisin. "Se vaan möllöttää paikallaan eikä tee mitään. Se on ihan haluton ja allapäin", kerroin. "Jaah.. Onko se kipeä? Ootko tutkinu sitä?" "No oon koittanu kattoo sen mitä osaan, mutta ei mulle tuu mitää muuta mielee, kun et se surisi Bladea", kohautin olkiani. Lynn tuli mukanani pihattoon katsomaan Rosaa. Hän katseli hetken tammaa ja kokeili käsillään sen jalkoja. "En mä kyllä osaa yhtään sanoa", Lynn tuumaili. "Ehkä se on vähän surullinen kun ystävä lähti pois. Tosin ei sen pitäa ihan tämmöseks siitä mennä", nainen sanoi. Rosa käppäili hieman kömpelön näköisenä vesikupille. "Ihan kuin se olisi kovin varovainen", tuumasin. Kipaisin nopeasti hakemassa porkkanoita vintiltä, jos saisin sen houkuteltua ulos aurinkoon. Mutta Rosa ei tehnyt elettäkään napatakseen porkkanaa kätestäni, vaan minun piti antaa se sille tyyliin suoraan suuhun.  "Aika jännä", Lynn sanoi. "Jos se on ohimenevää. Mut hei mun pitää mennä kattoon noit varsoi, mulla on ratsastuskoulullakin puuhaa vielä tänään", kultatukka sanoi. "Okei, moikka sitten ja kiitti", sanoin hymyillen hennosti. "Nähään!" "Joo nähään!" nainen hymyili ja lähti. Jäin silittelemään Rosaa. "Voi kun osaisit puhua", kuiskasin Rosalle. Aleu ainakin osasi puhua, nimittäin sen haukkuminen havahdutti minut - pitäisi jatkaa matkaa. Tuulia&Rosa 36hm |
|
|
|
Post by Tuulia on Aug 15, 2015 19:26:59 GMT 2
Ratkaisun hetket
15. elokuuta Jännitti. Huomenna saisimme kuulla, kellä onni lykästää - kenen hevonen pääsee asumaan Seppeleeseen. Halukkaita oli melkein kymmenen, ja monien hevoset sopisi hyvin ratsastuskoulun eloon. Pääsisikö haamuponi viimein Sebeen, yli vuoden haaveilun jälkeen? Olisiko se jatkossa oikeasti osa Seppelettä, eikä vain se pihqton poni, jota näki viikottain ratsastuskoululla. No, huomenna olemme kaikki hippusen viisaampia asiasta. Siitä muistinkin Rosan ja päätin lähteä käymään pihatolla. Ekan kouluviikon kiireet eivät olleet paljoa antaneet myöten. Tästä se hiljalleen tasottuisi - toivottavasti. Mitäköhän Rosalle kuului? Oliko se yhä kipeä? Vieläkö se suri Bladea? Toivottavasti se olisi piristynyt, ja pääsisin ratsastamaan. Mutta ei. Vaikka Rosa oli ulkona ja käännähti katsomaan minua hörähtäen hennosti, ei se vieläkään halunnut liikkua minnekään. Hain harjat ja aloin harjata tammaa, mutta se ei tuntunut tykkäävän siitä yhtään - ihan kuin se olisi halunnut paeta harjan alta pois. "Koitas nyt olla", komensin kummissani. Mikä poni tämä oikein oli? Ei mun lumiponi ainakaan.. "Moii Tuidee!" kuulin tutun äänen kaukaa. Lynn. "Moikka Lynnskä!" huudahdin. "Tuus kattoo tätä ponskia", pyysin, ja tyttö tuli päästettyäön Sheilan ensin Torrin tarhaan. "No, mikäs tammaa tänää vaivaa", Lynn sanoi hieman leikillään mutta vakavoitui sitten. "Kun ei tää tykkää et harjaan", sanoin. "Näytäs", Lynn tokaisi ja kokeili harjailla tammaa selästä pitkin, voimakkain vedoin, mutta tamma vain siirtyi sivumpaan selkä notkolla kuin paetakseen harjaa. "Kokeiles saaha se ravaamaan", Lynn kehotti, ja maiskutin tammalle. Kankein kintuin se koitti koikkelehtia eteenpäin. Lynn pyysi mua nousemaan tamman selkään, ja hetken yrittämisen jälkeen pääsinkin sinne, mutta sitten tapahtui oitoja - Rosa nousi takasilleen ja liu'uin maahan jaloilleni. "Nyt mä tiiän!" Lynn huudahti takanamme ja käännyin katsomaan häntä ja hänen iloisia kasvojaan. "Sen selkä on varmaan pahasti jumissa", tyttö sanoi. Huokaisin. Helpotuksesta. "Voi kiitos Lynn, ei mulle tullu mieleenkään", sanoin naurahtaen. "Mitenköhän se on ees mahdollista?" "Varmaan riehunu vähän liikaa Sheilan kanssa", Lynn hymähti. "Ihan tavallistahan toi on, eikä edes vaarallista, Bladen lähtö vaan sekoitti meidän mielikuvitusta", kikkaratukka naurahti. "Pitääpä heti soittaa fyssarille, jos sillä olisi jo ens viikolla aikaa", ilmoitin. "Se osaa varmaan hieroa ja kertoa mitä tehdä." "Aivan varmasti." Kaikki selviää aikanaan, eikö vain? Vanha sanonta on jälleen todistettu. Tuulia&Rosa 37hm |
|
|
|
Post by Tuulia on Aug 27, 2015 22:17:05 GMT 2
Mörkölandia
27. elokuuta Mäkin sain osani syysmasiksesta. Oli hämmentävää ja tunnelmaa laskevaa jo katsoa draamaqueen Inkerin itkupotkuraivareita parista lisäpehmustemakkarasta lanteilla, mitä kertyi millon kellekin. Kasbe oli kuin myrkyn nielleen. hiippaillut ympäri tallia sen täytyttyä jälleen tuntilaisista - arki ja työt olivat back. Joku uusi hoitaja ilkeili muille ja yksi oli jo saanut kenkää. Mikä kaikkia vaivasi? Mun henkilökohtaista tunnelmaa laski läksypinot ja sanakokeet - olin ailahtelevainen koulun suhteen, milloin innoissani ylimääräisissä tehtävissä kiinni, milloin puoliltaöin kitumassa läksyjen parissa, joista osa vaan jöisi tekemättä. Olin yliväsynyt, nukahtelin iltaisin sinne tänne, arki ei ollut hallinnassa. Unohtelin milloin mitäkin huonojen öiden jälkeen. Nyt koitin paeta masentavaa elämää pihatolle. Ainoa valonpilkku oli parantuva Rosa - fyssarin kädenjälki oli mahtavaa. Myös Aleu kasvoi hurjaa kyytiä. Se oli toisaalta surullista - koiruli ei kauaa pysyisi pikkusena penikkana. Tänään se oli jäänyt kotiin nukkumaan kun minä olin vetänyt sadetakin niskaan ja kumpparit jalkaan ja lompsinut ulos kauniiseen kesäsäähän, josta puuttui enää iljettävät hirvikärpäset ja hiostava ukonilma. Päätin rullailla lumiponilla ympäri tarhaa hetken ilman varusteita. Se liikkui jo paremmin eikä jumit vaivanneet enää niin paljoa. Pian tamma kuitenkin vaati takaisin katon alle pääsyä - minulle oli se ja sama, märkä jo olin kuin uitettu piski. Silloin puhelimeni yli-iloinen soittoääni pirahti soimaan ja kaivelin luurin taskustain liukuen samalla jaloilleni maahan. Rosa kiiti katon alle ja mä koitin kohmein sormin liidata märkää luuria. "Moih", vastasin. "Hejsan min kära vän", kuului tuttu, lempeä ääni. Mummi. "Hei mummi! Ohh, toivottavasti kuulet mut täältä sateen keskeltä. Tänne kuuluu aika monenlaista, Aleu kasvaa ja kaveri suree menetettyjä ystäviään ja liikakilojaan, ja Rosa on alkanut parantua", tarinoin mummille, kunnes kysyin: "Mitä sulle kuuluu?" "Bara bra tänne yhtä asiaa lukuunottamatta. Muistat varmaan Elisabeth-tädin, minun hyvän ystävättäreni? Hän - hän kuoli", mummi nyyhkäisi haikeana. "Saappaat jalassa hän täältä lähti. Minut on kutsuttu hänen perunkirjoitukseensa", mummi kertoi. Elisabeth-täti. Tuo ihana, reipas, pullantuoksuinen mummeli ihan muutamien kilometrien takaa, jonka luona mun oli pitänyt monesti käydä, mutta se vaan jäi. Tunsin itseni kamalaksi ihmiseksi - kuinka saatoin unohtaa päivien olevan rajatut? Tuulia&Rosa 38hm |
|
|
|
Post by Tuulia on Sept 22, 2015 15:51:57 GMT 2
Vain hiljaisuus seuranain
22. syyskuuta Vaikka järki huusi, että ei, ei, ja vielä kerran ei, en mahtanut sille mitään, että ohjasin Rosan joka risteyksestä kohti salamyhkäistä Ruskamäkeä. Tallilaiset olivat pitäneet ruskamäkeläisiä syypäinä varkauksiin ja eräät vanhat ja viisaat olivat koittaneet takoa päähäni järkeä. Mutta minähän en kuunnellut mitään Cellan valikoivan kiinnostuksen neuvoja - sen neuvoilla ansaitsisin varmasti vain nimeni satulahuoneen seinälle. Jännitys kipristeli jäsenissäni Ruskamäen lähestyessä. Tie vietti ylöspäin ja vasemmalle puolelle haarautui Kalmistontie. Kalmistontie, ihan oikeesti!? Hyih, tuonne en kyllä menisi mistään hinnasta. Seuraavassa tienhaarassa huomasin jotain, joka jäi eilen huomaamatta autossa istuttuani. Piikkilankaa. Kuka järkevä tallinpitäjä antaa piikkilangan jäädä ratsutallin maille? Rosakin tuntui kumman levottomalta. Se pälyili ympärilleen kääntyessäni Ruskanokkaan vievää tietä - tiesin, että siellä on majakka. Sitä voisin ratsastaa katsomaan - eihän mulla tässä mitään muuta ollut mielessä... Mutta en minä kehdannut tallillekaan päin ratsastaa - mäellä leijui kummallisen hiljainen tunnelma. Kuolettavan hiljainen. Katsoin vain ympärilläni hiljaa leijailevia, ruskan sävyjen maalaamia lehtiä. Ei pienintäkään tuulenvirettä. Mikä tätä paikkaa vaivasi? Saavuin pellon reunaan jonka toisessa laidassa jökötti tuo vanha, punavalkea majakka. Rosa seisahtui tien päättyessä peltoon, heinien peittäessä tien. Siinä hetkessä jostain järveltä tuli etäinen tuulahdus, joka hipaisi kasvojani kevyesti ja heilautti vähän hiusten latvoja. Silloin pyysin lumiponia hellästi mutta varmasti nostamaan laukan ja laukkasimme liitäen ja kiitäen niityn yli, hiljentäen vauhdin rantaan. Näin kodin häämöttävän kaukana vastarannalla hieman uimarannasta ja Liekkijärven vanhasta kylästä vasemmalla Pihlaniemessä. Voi, siellä olisi kotoisaa ja turvallista, kun täällä sai kokoajan pelätä jokaista risun rasahdusta - onneksi edes rannassa tuuli. Kylmä, kolea ja syksyinen tuuli, joka riepotteli haavan lehtiä puissa ja halusi viedä kaikkein kauneimmat värit puista. Paikka oli niin hiljainen. Ei ketään maastoilemassa, ei mökkiläisiä paikalla näin kylmällä säällä, etenkään arkipäivänä. Tallilla ei näkynyt ristin sielua. Ehkä sinne tulisi porukkaa illalla, tai sitten kaikki olisi kaukana kentällä. Vaan minä istuin valkean satuponini selässä hiukset tuulessa hulmuten, kunnes käänsin haamuponin ja annoin sen vaeltaa löysin ohjin läpi niityn. Tuuli hiipui, metsä läheni, lehdon keltainen maa ja vaaleat rungot siintivät niityn takana. Ja tie, tie joka vei takaisin kotiin, vaikka jotain erityistä tästä paikasta jäisin kaipaamaan. Tuulia&Rosa 39hm |
|
|
|
Post by Tuulia on Nov 1, 2015 1:19:05 GMT 2
Mietteitä
1. marraskuuta Kaiken kiireen keskellä ehdin hetkeksi samoilemaan Rosan kanssa maastoon. Eilinen Halloween oli ollut hauska päivä. Kaikki oli muutenkin yhtä mylläkkää. Olin ratsastanut Soltun Seppeleeseen, sen uuteen kotiin, mikä oli ollut hieno mutta ärsyttävä tehtävä - ehdin jo innostua, josko pihatossa olisi paikka Rosalle, mutta ei, siitä tuli poikapihatto. Olin auttanut mummia muutossa ja käynyt toisinaan hoitamassa mummin uutta heppaa tallilla, jossa se oli väliaikaisesti vuokralla, kun kotona paikkoja kunnostettiin hevosta varten. Olin haaveillut tuosta salaperäisestä ruskamäkeläisestä pojasta, jota en ollut tavannut viikkoihin. Ja aika kului vauhdilla, kelloja käännettiin, päivät lyheni. Lehdet varisivat puista ja hiekkatiet muuttuivat liejuksi syyssateista. Aamulla kirpeä pakkanen nipisti nenänpäätä. Koulupäivät valuivat toinen toisensa jälkeen, koulu oli vain sulrittamista. Motivaatio oli hukassa ja tehtävävuoret kaatuivat päälle. Silti jaksoin iloita pienistä hetkistä - Ruusan kanssa synkkasi nykyään jo paljon paremmin, ja olin edennyt Rosan kanssa ihan uudelle tasolle luottamuksessa - pystyimme menemään ilman varusteita maastossa. Hah, vaikka olinkin ihan keskinkertainen ratsastaja. Ja voi että, kuinka Aleu oli kasvanut, samoin sen pehmoinen talviturkki. Kohta se jo olisi iiiso koira. Tuulia&Rosa 40hm |
|
Kuura
Uusi ihmettelijä
Posts: 40 
Hoitoheppa: Huiska & Rosa
Koulutaso: Helppo A
Estetaso: 110cm
|
Post by Kuura on Nov 7, 2015 21:05:44 GMT 2
Lumiponi & Kuura? Vuokrahevonen oli kuulostanut vielä etäiseltä haaveelta viikko sitten. Vaikka vanhemmat olivatkin hyväksyttäneet idean jo aikaisemmin, tuntui sopivan hevosen löytäminen tarpeeksi läheltä mahdottomalta. Mahdotonta se ei kuitenkaan ollut, olin vain etsinyt väärästä paikasta. Netistä oli löytynyt vuokrailmoitus valkoisesta ponista, jonka sattumalta omisti tyttö johon olin tutustunut Seppeleessä. Viestittelyjen jälkeen olimme sopineet, että tulisin koeratsastamaan ponin.
Polkaisin pyöräni vauhtiin, ja annoin tuulen viheltää humahtaa lävitseni. Nappikuulokkeissani soi Jess Glynnen ”Hold My Hand”. Hyräilin biisin tahtiin kun Jess lauloi:
Standing in a crowded room and I can´t see you face
Put your arms around me, tell me everything is OK
In my mind, I´m running round a cold and empty place
Syksyn lehdet putoilivat ympäriinsä, ja olin paremmalla tuulella kuin pitkään aikaan. Tapaisin vihdoin lumiponin. (Kuuntele “Hold My Hand” tästä)
Syksy oli alkanut pikkuhiljaa muuttua talveksi, joka ei haitannut minua. Jokainen vuodenaika oli mielestäni kiinnostava, ja mikään ei tuntunut tylsältä. Syksyllä oli kaunista, talvella tekemistä, keväällä iloa ja kesällä lämmintä. Tylsyyskuolemaa en saanut kokea ikinä, joka ei sen pahemmin haitannutkaan. Kaikki ihmiset ihmettelivät kuinka jaksoin olla pirteä, syksylläkin. Siihen oli yksinkertainen vastaus: en jaksanut olla masentunut, ja tylsistynyt.
”Moi!” huudahdin puhelinta selaavan Tuulian takaa. Olin hiippaillut säikäyttämään tytön, ja nyt Tuide säpsähtäkin oikein kunnolla.
”Hui! Ai se olit sä”, Tuulia naurahti.
”Mäpä mä”, sanoin ja virnistin.
Rosa oli sidottuna kiinni aitaan, ja satula ja suitset olivat aseteltu siististi maahan.
”Sä voit harjata ja varustaa Rosan”, Tuulia neuvoi ja minä nyökkäsin.
Suoraan sanottuna Rosan karva oli varmasti pehmein, mitä olin ikinä hevosten parissa kohdannut. Koiran karvainen villapaitani liehui tuulessa, samalla kun annoin pölyharjan liukua pitkin Rosan selkää. Harjasin lumiponin jalat ja pään huolellisesti, ja kaviotkin tuli puhdistettua. Satulavyön kanssa ei ollut ongelmia, ja kuolaimetkin menivät kiltisti suuhun. Varustaminen sujui siis leikiten.
Minulla oli kokemuksia monenlaisista hevosista, ja Rosa oli ehdottomasti yksi kilteimmistä. Pukki- ja pystyynhyppijäkoneillakin oli ratsastettu, ja tultaisiin varmasti ratsastamaankin. Vaihtelu kuitenkin virkistää, ja välillä kannattaisi varmaankin olla tekemisissä kiltin ponin kanssa. Ratsastustaustaa löytyi 12-vuotta, joten olisi varmasti aikakin kokeilla ratsastamista, ilman mitään varusteita.
Istuin vihdoin tukevasti ponin selässä. Lumiponi käveli leppoisasti pitkin metsäpolkua, Tuiden pyöräillessä rauhallisesti vieressä. Keskustelu oli kulkenut heti, ja nyt puhuimmekin elokuvista.
”Mä tykkään bondeista”, Tuulia kertoi. Itse olin kertonut pitäväni tulevaisuuten liittyvistä fantasiaelokuvista, joten suosikeiksi olivat valikoituneet ”The Maze Runner” eli Labyrintti, ja ”Hunger Games” eli Nälkäpeli elokuvasarjat.
”Nythän tuli se uuskin leffateattereihin!”, hihkaisin innoissani.
”Jep, Spectre. Mä en oo vielä käyny kattomassa, mutta suunnitelmissa olis lähtee ens viikolla”, Tuulia kertoi innoissaan.
”Uu, pääsenkö mä seuraks?” kysyin.
”Mikä ettei, mutta sä saat maksaa mässyt!” Tuulia virnisti ilkikurisesti, ja näytti kieltään.
”Sopii!” naurahdin.
Hetken rupattelun jälkeen Tuulia kehotti minua nostamaan ravin. Paljon tähän työtä ei vaadittu, kun poni jo lähtikin pehmeää liitoravia eteenpäin. Kaahailemaan Rosa ei alkanut, mutta vauhti pysyi silti yllä. Pienilllä avuilla oli aina merkityksensä, mutta pilkunviilaajalta poni ei kuitenkaan vaikuttanut. Kaikinpuolin Rosa tuntui täydelliseltä, ja mielipidettäni ei varmastikaan ollut hankala arvata päästyämme pihaan. Kasvoni säteilivät onnesta.
Kun varusteet oli riisuttu, ja poni harjattu, laskettiin se takaisin tarhaan. Loimea poni ei kaivannut, kun ei se pienestä maastoilusta ollut hikeentynytkään. Portin yli jakelin vielä viimeiset rapsutukset lumiponille, ja käännyin keskustelemaan Tuulian kanssa.
”Sun ilmeestä on helppo arvata sun mielipitees”, Tuulia totesi nauraen.
”Rosa on täydellinen!”, huudahdin nauraen mukana.
”Oletko sä ennen ollut tekemisissä pihaton kanssa?” kysyi Tuide,
”Jeps, mulla on ollut itse asiassa shetlanninponi pihatossa, ja ihan hyvin pärjättiin”, hymyilin.
Kaikki tuntui täydelliseltä. Minulla oli kaksi uutta ystävää, kimo lumiponi ja kultatukkainen Tuulia.
//Skanneri kettuili, joten kuvan laadusta en ota kommentteja vastaan  |
|
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!