Tallikirja 2014-->

[Anne]

by Artsi:



19.2.2023 Kolmas Talliviikon päivä

Olin nyyhkinyt salaa sairaalan kälyisessä miestenvessassa aina 15 minuutin välein. Pirre söi odotushuoneeseen Woltin tuomaa ruokaa ja selasi puhelinta.
- Hoitaja juuri kertoi, että kaikki hyvin. Lapset paranee näistä nopeesti, Pirre sanoi ja kohtenteli ripsien pidennyksiään.
- Mun pitää nähdä Armas, tokaisin. Leikkaus oli mennyt yölle ja Armas oli heräilemässä nyt aamulla osastolta.
- Totta kai, kohta päästään, Pirre sanoin tylsistyneenä. Hyvä kun ei puhaltanut vaaleanpunaista hubbabubbapalloa suustaan. Nainen vaikutti ärsyttävän teinimäiseltä.

---

Osastolla Armas oli hyvinvoiva, vaikka silittelinkin sen silkkisiä hiuksia kyyneleet poskille valuen.
- Armas pääsee tänään kotiin, ja hyvä levätä nyt pari päivää, sitten varmasti jo leikit maistuu, hoitaja sanoi.
- Hyvä, Armas voi levätä mun luona, katotaan Netflixiä, Pirre sanoi pirtsakasti. Ehkä sekin oli hieman väsy, mutta puhelimeen riitti energiaa.

Netflixiä mietin, on siinäkin äiti. Ehkä tämän kerran menee, mutta sitten paras saada Armas Keilopellon räntälätäköihin mönkimään ja kokemaan oikeaa lapsen elämää. Loppulurittelujen jälkeen lähdin autolle. Armas nukahti ja Pirre paineli kanttiiniin odottamaan kotiutusta.

Lyytiltä ja Tapilta oli tullut sata viestiä. Pirre oli kai ilmoittanut Lyytille Armaksen kohtalosta, mutta olin unohtanut sisäkön täysin. Tapin viesteissä oli hevosjussipaskaan liittyviä juttuja ja joku pannu oli kai sulanut kiinni lieteen. Ai niin, joo se vesi jäi kiehumaan, mitäköhän lie ikikeloja ollut poltossa, kun pannunkin olivat sulattaneet.

Oli sunnuntai ja aamu yhdeksän. Tarvitsin voimia Kaljakulman kautta. LiekkiPubi aukeaisi vasta puolita päivin näin sunnuntaisin.
Tilasin oluen ja siinä ne tottakai olivat, Tytty ja geneeriset kuvauspojat. Ja naiset. Mikki tuli nenille ja yksi pojista sytytti häikäisevän kannettavan kuvausvalon. Näytin varmaan poltergeistilta.

- Tappi sanoi, että olisit täällä. Miksi? Onko naisten kanssa sulla nin vaikeaa, että pakenet? Pelkäätkö läheisyyttä?
En halunnut kertoa pakoreissun todellista syytä, joten nyökyttelin ja tirautin vielä pari sameaa kyynetlä “pelkäätkö” -sanan kohdalla.

Tytty otti inserttiäänen ja kohdisti kasvonsa kameraan:
- Tätä se on, kun tosimies pelkää OIKEAA rakkautta. Sitä, jota me haluamme, mutta emme ole valmiit vastaanottamaan.
Tyttykin melkein onnistui vääntämään pari kyyneltä, mutta sinne ne jäivät ripsien tyveen paksuksi nestekerrokseksi päällystämään uteliaita silmiä.

Kumosin kaljaa ja kamera surisi. Ja sitten surina loppui.
- Siitä loppui akku, yksi jamppeloista sanoo.
- Ja piuha? Eikö tullut mukaan? Tytyllä oli yllättävää auktoriteettia, joka melkein kiihotti jopa näin vanhaa miestä.

Kamerakolmikko pudisti päitään ja katsoivat kaihoisasti oluthanojen suuntaan. Huokaisin helpotuksesta, hetki rauhaa. Mutta ei, HooEe kaivoi smartphonen ja pisti kelan taas pyörimään.

- Olisiko tämä se mitä meidän elämä olisi? Sun odottelemista kaljareissuilta ja metsästystä aamupubeista? neiti Nimihirviö Helena-Elena kysyi.
- Olisi, sanoin suoraan. Vaikka eihän se olisi, mutta nyt en voinut keskittyä kangenkipeisiin yh-äiteihin, mulla oli omakin poika huollettavana.

- Hyvä, että avaudut, Artsi, Tytty jatkoi haastatteluaan ja erityisesti Katti ja HooEe mulkoilevat. Maila olikin jo hakenut oluen ja shotin seuraksi. - On tärkeää purkaa tunteitaan, antaa tulla ulos ja jakaa kaikkien kanssa.

Mietin, että olen antanutkin tulla ulos ja jakanut kaikkien kanssa, mutta vitsi omassa päässänikin oli eloton ja tsiljoonaan kertaan toistettu. Kyynelehdin vielä kameralle ja KK sai ilmaista mainosta ja Maila pari ilmaista drinkkiä.

- Mitä, jos tämä ilta olisi vapaa muilta osin? Tytty ehdotti. - Tästä tulikin hyvää, suomalaisen miehen tunne-elmämän kompleksisuutta. Vetoaa varmasti maikkarin katsojiin. Ja huomenna jatketaaan treffeillä. Mihin ajattelit viedä Katin, Artsi?

Mihin mä sen nyt veisin? Ja sitten keksin. On maanantai ja mitä maanantaina lähimannuilla tapahtuu helmikuun puolessa välissä? Varmasti jossain tallilla on hiihtoloman alkeiskurssi meneillään? Epäilemättä Seppeleessä.

- Katti ratsastaa huomenna, sanon. - Järjestelen kivimiehen kanssa, ellei sillä ole kiireitä Kultsi-Cutrin kanssa.

[Anne]

by Artsi:



20.2.2023 Neljäs Talliviikon päivä - ekat treffit

Tappi oli tunnollisena poikana hommannut aamupalaa ja aamutallin uutuudenviehättävyys alkoi selkästi karista naisista. Lyyti oli tullut käymään ja avusteli myös kodin siisteydessä, vaikka etenkin Katti olisi mielummin kuurannut kotitaloa kuin raahautunut hyisille talleille hevoshommiin. Katin hiukset eivät olleet tänään niin täydellisillä kiehkuroilla ja hieman anteliaammat asusteet olivat vaihtuneet fleece-takkiin ja villasukkiin. Olihan Armaksen huoneessa hieman viileä näin talvisin.

Hannes oli vastannut viestiini Katin ratsastukseen liittyen:
“Voitte tulla. Alkeiskurssia ei meillä tänään ole uutta alkamassa, mutta saadaan hevoset teille käyttöön. Olisiko tarvetta kiviterapialle tai kuumakivihieronnalle? Voin järjestää sellaisenkin.”

Vastasin takaisin:
“Totta kai. Ja hierotaan”

Niinpä, kun kello löi kolme iltapäivällä ja Lyyti oli syöttänyt daameille kuvut täyteen vegaanista makkarasoppaa (itse söin ihan kunnon ruokaa), lähdimme Katin kanssa treffi-iltamaa viettämään. Ensi tallille, sitten mikäliehierontaan ja sitten mitälie toimintaa olisikaan luvassa.

- En kyllä ole ratsastellut, tämähän on jännää! Katti puhkui pelkääjän paikalla.
En ollut kyllä minäkään ja jotenkin muistelin siinä ajaessani, että Hannes olis puhunut hevosista monikossa. Joutuisinko minäkin konin selkään? Ei kai, tarkoitus oli tuoda Katille uusia kokemuksia, ei minulle. Kurvailimme tanssilavan ja kyläkaupan kautta ja esittelin paikallisia kulttuurimaisemia punaverikölle. Harmaa talvi-ilma ei mitenkään suosinut näkymiä, vaikka olisin toivonut meidän ottavan pienen pusutuokion jäistä Liekkijärven aavaa katsellessa. Vähän kuin teiniaikaan, silloin joskus. Mutta toki Katin pakkelimeikki olisi saattanut mennä pilalle.

Seppeleessä odotti tuttu kuvaustiimi, lisäksi haahuileva Hannes ja Hanski, jota näin joskus Kaljakulmassa. Mutta sanattomalla sopimuksella emme kuuna maana moikanneet toisiamme.

- Ratsastus on romanttinen laji, kun sen oppii, voi kiitää rinta rinnan hiekkarannalla ravaten, aloitti Hannes heti astuttuamme autosta.
Ravi sopisi toki minulle, mutta veikkasin, että Hannes haki romanttiseen hömppälömppäänsä visiota laukkaavasta tai jopa nelistävästä ratsukkokaksikosta jossain tropiikissa. Huokasin hiljaa ja manasin, että röökit olivat loppu.

- Olemme varanneet teille hevoset luotettavimmasta päästä, Mesi meuhkasi pihalla. - Tässä on ravurimme Blöö Velvety, jota sanomme Jänikseksi.

Vilkaisin Blöötää ja ravurihan se oli. Ehkä pääsisin ajamaan sitä? Homma alkoi vaikuttaa lupaavammalta.

- Ja toinen, todellinen opetusmestari ja kaunotar: Susu! Upea täysverinen, näitä löytyy vain parhailta ratsukkotalleilta!

Tämä siro kuoppakuono näytti siltä, että se tuskin jaksaisi kantaa meikäläistä, joten oletin sen olevan Katin ratsu. Hevoset olivat satuloitu ja joku pikkutyttö toi meille kypärät, aivan kuin tennisturnauksissa on niitä pallonkerääjiä. Hanneksen lapsityövoiman käyttö oli vielä ihailtavampaa kuin oma leirityövoimani, se täytyi sanoa. Muisto viime kesältä reisi reittä vasten saunassakaan ei tuntunut enää niin pahalta, Hanneksessa oli jotain hyvin kunnioitettavaa bisnesmiekkosen tynkää kuitenkin.

Hanski ohjasi meidät kentälle.

- Olettekos ratsastelleet? Ette? No sen kyllä näkee! Siitä vaan selkään, tarvitaanko taluttajaa?

Pudistin päätäni. Ja yritin viittoa omenavartaloiselle naiselle, että minähän en selkään mene. Aidan takana Tytty teki jotain akrobaattisia liikkeitä, jotka, ehkä, antoivat ymmärtää, että nyt kiipeät sen tumman pikkuhevosen selkään tai… Ihmetyksekseni sillä välin Katti oli jo päässyt Jäniksen selkään. Joten pakkohan se oli, miehuuteni ei voisi olla tästä kiinni ja olihan aidanreunus täynnä katsojia, tuttuja naamoja huuruilloilta, suurin osa Lyytin kavereita. Sain kun sainkin ähellettyä itseni susulakun selkään, kun se jo lähti koikkelehtivaan raviin.

- Pidätä! Hanski huusi. No, perkele, pidätinhän minä, en kai nyt hevosen selkään kussut. Jalustimet olivat jollekin kääpiölle tai kenties harrastaisimme montea tänään? Ehkä Hanneksen ravijutut pitivätkin paikkansa?

Yhteinen rakkaus-ratsastusseikkailumme ei ollut lainkaan romanttinen. Pallini olivat varmaankin sinisemmät kuin jonkun yhden yön jutun kikkelinkiusaajan jäljiltä. Katti viipelteli ravurin kanssa pitkin kenttää maaten sen kaulalla ja Hanski huusi pää oranssina ohjeita, kuten ulko-ohjan tuki (tulkki?) ja rento sisäreisi. Eli täyttä hepreaa ja turhaa mokellusta. Mutta jos jotain täytyi myöntää, pieni kunnioituksen kipinä nousi Pirreä ja muita sen opastettavia kohtaan, hommahan oli sekä kivuliasta että muuten vain epämiellyttävää koikkelehtivan hevosen selässä. Ja kaikin puolin järjentöntä: höntsäillänyt ympäri aitausta ilman mitään päämäärää x ajan (joka tuntui ikuisuudelta). Onneksi kokemus oli jossain vaiheessa kuitenkin ohi. Joku lapsityövoima haki hevoset ja Tytty myhäili tärkeänä. En ollut kai katsonut kameraan koko session aikana. Sain varmaan papukaijamerkin, vaikka tuskin kymmentä pistettä kuitenkaan.

- Urheilun jälkeen on hyvä rentoutua, Hannes maalaili ylimalkaisesti ohjaten meitä mökkien suuntaan. - Parikiviterapia vie huolet pois ja lähentää sieluja.
- Jos tolta sellainen löytyy, Katti murjaisi ja nyökkäsi minua kohti. Oho, naisella oli huumorintajua kuitenkin. Älykkö, meikattu ja vielä vitsailee. Pisteet nousivat.

Hannes riisui meidät mökissä alasti ja vannotti, että Tytyn ja kuvausryhmän kanssa oli sovittu kuvien rajaamisesta. Tytyn kanssa oltiin sovittu vaikka mitä, joten en luottanut näihin spekseihin yhtään. Ei mua kyllä haitannut meisselini esittely, ei edes kansallisella telkkarikanavalla. Ei siinä mitään hävettävää ollut. Katti saattoi siinä tissit paljaana olla omasta kohtalostaan eri mieltä.

- Maatkaa rentona selällänne ja pitäkää käsistänne kiinni, voimakivien kiteet yhdistävät shakranne, Hannes paasasi. Mökissä haisi suitsukkeet, ja kylpypyyhkeet lavereiden päällä olivat spa-tasoa. Hannes saattoi olla jossain höyryissä.
- Avustajani laittaa varpaidenne väliin kristallikiviä ja minä ripottelen niitä aktiivisiin paikkoihin kehollanne, puristakaa toisianne käsistä vielä tiiviimmin.

Olisihan se pitänyt arvata, avustaja oli Kultsi-Cutri, siinä kaikessa komeudessaan punaiseen nahkaan pukeutuneena. Tunsin varpaideni väliin sujahtavat kivet ja kohta niitä oli kainaloissa ja nivusissakin. Katti puristi kättäni voimakkaammin, kun Hannes tiputtli kiviä hänen päälleen, voisin kuvitella että muutama taisi sujahtaa kamelinvarpaaseenkin. Ehkä tämä tosiaan yhdisti sielut, ratsastusrääkki ja hautaaminen kivillä. Ainakin se yhdisti aivoissani kaksi hermosolua toisiinsa, jotka tekivät päätelmän, että:
Armas ei enää ikinä tulisi tälle tallille. Ei ratsastamaan tai muutenkaan, ei edes henkilökunnan tyky-päivänä äitinsä kanssa.

[Anne]

by Artsi:



21.2.2023 Viides Talliviikon päivä - tokat treffit


Mailan treffipäivä. Kaivelin kuvettani, joka tuntui tyhjältä. Kyllä, ei ollut röökiä, eikä käteistä ja perhana mihinkään luottokortteihin ei tämä mies luottanut. Mutta jotain siellä kaihersi, lappunen, jonka muistin saaneeni postissa. Hanneksen ystävänpäivänä postilaatikkoon tipahtanut lahja Muurin kyläkaupan ala cart’e-ravintolaan. Sinne siis lähdettäisiin. En kylläkään ymmärtänyt, miksi Hannes minua lahjoi, mutta saataisiinpahahan kunnon romantiikkaa maikkarille. Ja kansakunta näkisi, että osaisin käydä muissakin ravinteleissa, kuin kylän kälyisimmissä pubeissa.

- Maila, pistähän parasta päälle, nyt lähdetään kylille, kailotin aamiaispöydässä.

Katti saattoi vaikuttaa hieman kateelliselta, kaiketi kaiveli kivien jäännöksiä vielä poimuistaan. Ainakin laastarit sillä oli molemmissa nimettömissä, ravuri oli näemmä vienyt kovaa. HooEe katsahti yhtä ynseästi ympärilleen kuin aiemminkin ja hörppi katkeraa kahvia. HooEe oli jotenkin vanhentunut jo näiden muutaman päivän aikana, ja erityisesti tänäaamuna vaikutti happamalta kuin uuninpankon päällä viikon muhinut pasha.

Ravurien täyteisen päivän jälkeen pääsin suihkuun ja pistämään Axea kainaloihin. Kaivoin kaapin perukoilta ainoan valkoisen kauluspaitani, joka oli värjääntynyt jo kellertäväksi. Mutta se oli jotakuinkin silitetty. Ehkä Lyyti oli ollut asialla. Farkut saivat kelvata ja nahkatakki sopi meininkiin. En sitä yleensä käyttänyt, mutta jotain vuosituhannen alun jäämistöä sekin oli.

Taksikuski kiidätti meitä kohti Muuria ja olimme asettuneet mukavasti takapenkille. Käteni oli Mailan tukevalla reidellä. Mietin jo etukäteen kuola valuen Muurin sisäpihan ravintolaa, jossa ranskalaistyylinen keittiö tarjoili suussa sulavia Michelin-herkkuja. Tai helkata, mistä minä tiesin, eniten kurmeeta olin maistanut, kun olin nuoleskellut Pirren ——

Ruks! Samalla taksi törmäsi johonkin. Maila ei ollut takapenkillä juuri puhunut mitään ja puhuisi treffeillä varmasti vielä vähemmän, kun hänen otsalohko iskeytyi kuskin niskanojaa vasten. En onneksi satuttanut itse mitään, mutta matka loppui kesken, ja kuski näytti järkyttyneeltä.

- Mikä se oli? kysyin Liekkiksen kaikenkokeneelta kuskilta.
- Näyttää siltä, että törmäsimme supikoiraan, kuski sanoin. - Ei kai jarrutuksessa käynyt kuinkaan?

Tuijotin Mailan otsaa, joka normaalisti oli ehkä lommolla aivojen pienuuden vuoksi, mutta oli nyt pullistunut punaisena ja sykkivänä eteenpäin. Ehkä Mailan aukile ei ollut umpeutunut ja aivot olivat nyt törmäyksessä päässeet kallon tälle puolelle? Bon Apetit, vaan!

- Ei tässä kuinkaan, Maila hihkui ja otsa höllyi. - Jatketaan matkaa.

Kuvausryhmä oli Muurilla ja niiden ympärillä utelias hillbilly-jengi, joka täällä korvessa asui. Stuudiovalot välkkyivät ja siirryin herrasmiehenä avaamaan Mailan puoleisen oven. Tukeva daami kömpi ulos ja voin vannoa, että otsaturvotus oli kasvanut minuutissakin jo pari kuppikokoa. Ehkä Mailalla oli aivot sittenkin?

Katettu lasisisäpiha muistutti kasvihuonetta ja oli perkeleen kylmä. Tarjoila kysyi, otetaanko alkujuomaa ja tilasin kolme vodkaa, Maila neljä. Lämpimiksimme. Olin ajatellut, että syöminen hienossa ravintolassa olisi palvelua palvelun perään, mutta ennen kuin mitään safkaa oli kannettu pöytään, niin edessäni oli miljoona lautasta ja joku veitsisetti, jolla ilmisesti pistettiin seuralainen palasiksi, jos ei miellyttänyt. Tai hovimestari. Onneksi miestarjoilija, joka oli saattanut meidät pöytään vaihtui todella kauniiseen ja anteliaasti pukeutuneeseen neitokaiseen. Veikkaisin, että miestarjoilija oli saanut setelitukun “vuoronvaihdosta” ja naikkonen nähtäisiin vuoden päästä temppareissa.

Saimme punaviininä ja alkupöperöä. Mailan jutut puuroilivat ja toinen silmä alkoi painua jo otsan turvotuksesta kasaan. Kuitenkin jälkiruokaan päästiin ja meillä oli ihan hauskaa. Vaikka Tytty pyysikin ottamaan pari kohtausta uusiksi.

Jälkiruoan kohdalla Maila kysyi:
- Miksi sä olet vielä sinkku? Oot komea ja ravimies ja kaikkea.
- Köh, noh, onhan näitä naisia ollut, mutta ravimiehen elämä on kovaa, jatkoin vanhoja sloganeja. - Miksi sä, Maila, olet sinkku? Olethan ööö uhkea?
- En tiedä, mutta uskon, että ne liittyy mun taikavoimiin.
- Taikavoimiin? varmistin ja kohotin ranskalaisittain porttoviinilasia (vai mikä lie).
- Niin, kun olen paikalla tai joku juttu liitty muhun, alkaa tapahtua onnettomuuksia. Ihmisiä ja eläimiä kuolee ja loukkaantuu.
- Älä nyt höpsi, naurahdin ja makeaa lutkaviiniä tipahti kelta-valkoiselle paidallenikin. - Se on varmaan vaan sattumaa.
- Ei ei ole, Maila sanoin ääni juopuneena mutta silmät pelottavan selvinä. - Laske yksi plus kolme ja löydä vastaus.
- Mikä yksi plus kolme? Ei hevosjussiinkaan liity kuin Vanilin kuolema ja Evgen jalka ja Armaksen umppari. Mikä se yksi on?
- No se ei ole tämä, Maila sanoi ja tumma viini valui sen suun pielistä naisen osoittaessa turvonnutta otsaansa. - Se on tuo!

Mailan sormi osoitti haaruksiani. Mutta samalla siellä piippasi. Puhelin.

“Pepe on kuollut” oli Lyytin viesti.

Pepe, tuo veikeä suomenpysytkorva oli poissa. Ja kaikki oli ilmeisimmin Mailan syytä. Ei jatkoon.

[Anne]

by Artsi:



22.2.2023 - jotain: Loppu Talliviikosta


Treffit HooEen kanssa olivat olleet mitäänsanomattomat. Nainen ei ollut edes puhunut mitään, nyökkäili kohti kameraa ja heti Liekkijärven avantoretken jälkeen oli lähtenyt huoneeseensa siistiytymään loppuillaksi.

Oli viimeisten yhteistreffien aika. Tipihipiän perinnetilan eläinsessio ja ruokailu vanhan maatilan päärakennuksessa. Joku lehmä oli kuollut viisi minuuttia sen jälkeen, kun olimme saapuneet tilalle. Mailan otsa oli melkein normaalissa koossa, Katti näytti taas enemmän fiftari-itseltään ja HooEe mökötti hevosnaamansa kanssa jossain kulmassa. Keimo opasteli meitä pitkin tilaa ja esitteli yrttihuoneita. Hanneksen kivetyssession jälkeen en moiseen huoneeseen astuisi kuin muutaman promillen tiloissa. Ja tätä menoa siihen ei pitkään kestäisi.

Oli välispiikkien aika.

- No, Artsi. Kuka tytöistä vetää sinua etinten puoleensa?
Ei kukaan, meinasin vastata, mutta ajattelin vetää varman päälle: HooEe ei ikinään jäisi tilalle ja tiemme erkanisivat saman tien, kun kameravalot sammuisivat.

- Tykkään blondeista ja hiljaisista sellaisista, rupattelin Tytlle. - Kyllä meillä HelenaElenan kanssa eniten klikkaa.

Tatty kuritisti kulmiaan, mutta yritti nyökytellä asiallisena.

- Hienoa, että rakkaus on päässyt kukoistukseensa.
- Eikö olekin? vitsailin ja vinkkasin kameralle. Tein vielä sullaa eleen: “auttakaa!” Ehkä se päätyisi ohjelmaan, ehkä ei.

Oli lienee selvää, että en tämän ohjelman kautta löytänyt maatilan emäntää. Katti olisi ollut mahdollisuuksien rajoissa, mutta hänkin lähti taksilla kurvaten, kun viimeinen otos oli saatu purkkiin Keilopellolla.

Ryypättiin sitten kuvausryhmän ja vapaapalokuntalaisten kanssa, kera Evgen ja Tapin.

- En kerralla voitte tehdä ohjelmaa meidän Majakkamiehestä, vitsailin ja osoitin Tappia. Vaikka joku paikallinen juttu, siinähän on lähellä myös hevostila, voitta tunkea sen tarinaan mukaan.
- Ei me päätetä mitään, mikkimies sanoi ja kumosi juomaansa. - Tytty ehkä, mutta sekin on aika otteessa. Tuotantotiimiltä.

Ilta oli kostea, mutta en malttanut päästä takaisin arkeen ja nähdä Armasta. Katsoin tilinauhaa seuraavana aamuna. Ei se kummoinen ollut, kuvauspalkkiot eivät rikastaneet. Soitin Pirrelle, että voi tuoda Armaksen kotiin. Ja että voisi tulla itsekin, oli kuitenkin tällä valikoimalla ihan kelpomuikkeli.

[Lyyti]

04.04.2023 Kevättä rinnoissa

“Tiesikkö sää että mun isi on kohta telkkarissa? Koska se etti morsianta. Ja määki oisin päässy telkkariin, mutta äiti sano ettei mua saa kuvata koska oon vasta lapsi. Vaikka mää oon kyllä aika erityinen siinä että osaan semmosia temppuja mitä muut ei päiväkodissa osaa, haluakko nähä? Musta tulee isona semmonen joka tekee elokuvissa tuntteja, eli vaikka tappelee jonku kans tai ampuu. Vaikka ei siinä oikeesti ammuta, mutta mää alan metästämään ku oon aikuinen, ni sitten saan ampua OIKEALLA pyssyllä, mutta en kylläkään ihmisiä vaan esimerkiks hirviä, vaikka mää haluan kyllä ampua karhun -”
Armas, tuo Laaksosen suvun kruununperillinen, muistuttaa isäänsä lauantaiaamuyönä selittäessään tajunnanvirtaansa räkä poskella ja silmät kiiluen.
Konsta Haittanen, vaaleakutrinen kengittäjä, kuuntelee Armaksen höpinöitä huvittunut hymynkare huulillaan. Se viilaa Armaksen Ravi-ponin kavioita vähän tuskaisesti; on koomisen näköistä, kun pitkä mies kyykkii Ravin ympärillä.
Lyyti nojaa tallinseinään ja seuraa kanssakäymistä uteliaana. Armas ihailee selkeästi Konstaa, ja yrittää tehdä vaikutuksen miehisillä saavutuksillaan, kuten sillä, että löi Leppäsen Veetiä turpaan, koska Veeti sanoi häntä homoksi (Artsi laittoi Armaksen säästöpossuun 10e palkkioksi – kyseenalaisia vanhemmuusvalintoja).

Lyyti on kyllä tuntenut Konstan jo jonkin aikaa. Komea, hiljainen ja vakaa mies, joka tekee työnsä vaiteliaasti ja varmasti. Puhelee hevosille niin hiljaa, ettei sitä meinaa kuulla, rapsuttaa turpaa ohimennen. Juo joskus tuvassa kahvit, hymähtelee oikeissa kohdissa Artsin ja Tapin jutuille, mutta ei koskaan rehvastele ja räkistele niinkuin raviäijät.
Konsta on hyvä mies. Ja ehkä juuri siksi Lyytiä jotenkin jännittää olla sen kanssa tallissa melkein kahdestaan. Onneksi Armas vetää showtaan kuin mikäkin hovinarri.

“No niin, eiköhän sun varsan kaviot oo nyt kunnossa”, Konsta toteaa Armakselle tyynesti ja rapsuttaa Ravin harjanjuurta. Se luo Lyytiin nopean ja jotenkin vilkkusilmäisen katseen, ja Lyytin posket lämpenevät heti. Hän katsoo äkkiä lattialle unohtuneisiin heinänkorsiin.
“Ei se oo varsa”, Armas puuskahtaa näsäviisaana. “Kai SUN nyt pitäis TON verran tietää? Ravi on jo kolmevuotias.”

Ravia ennen Konsta on tarkastanut Humman jalat; orilla on ollut jonkinlaista vaivaa takajalkojensa kanssa, mutta ne tuntuvat nyt olevan kunnossa. Lyytiä salaa vähän harmittaa, että pieni hetki Konstan kanssa on loppumassa, kun hän ja Armas saattavat miestä autolle.
“Hei, pittäähän meijjän maksaa siulle”, Lyyti havahtuu. Artsi ei edelleenkään usko pankkeihin ja haluaa käyttää käteistä aina kun mahdollista. “Armas, oisitsie kultanen ja mänisit sie hakkee Kostan palakan? Se ruskee kirjekuor siinä puhelinpöyvvällä etteisessä.”
“Määnhän mie”, Armas vastaa viisastelevaan sävyyn. “Konsta, kato, miten nopeesti mää juoksen!!”

Ja hetken Konsta ja Lyyti ovat kahden aurinkoisessa kevättalven aamupäivässä. Lyyti katsoisi, miten aurinko saa Konstan siniset silmät säihkymään, mutta ujostuttaa.
“Kiitos vaan avusta”, Konsta sanoo asiallisesti. “Sähän oot täällä melkein emäntänä.”
“No en kai sentään”, Lyyti kauhistuu. “Armaksen takiahan mie tiällä... tai siis en kenenkään... tai minkään muun.” Voi helevetti, hän parjaa mielessään, täytyykö sitä aina olla jotenkin niin vaikea ja kankea.
“Annatko mulle numeros? Artsia on joskus vaikea saada kiinni, voisin sopia seuraavan tulemisen sun kanssa suoraan”, Konsta toteaa niin neutraalisti ja rauhallisesti, että sitä on mahdoton lukea, vaikka Lyytin sydän hypähtääkin.

Ja sitten Konsta on matkalla seuraavaan tupaan. Lyyti ja Armas taas lähtevät päiväkävelylle, jotka ovat juuri nyt vähän katkeransuloisia vanhan Pepe-koiran heitettyä henkensä epämääräisissä olosuhteissa. Armas potkii lunta tarmokkaasti ja hakkaa jokaista männynrunkoa PuunHakkaamisKepillään (yksi sen arvotavaroista), ja Lyyti kuuntelee metsän ääniä ajatuksissaan.

Iltapäivällä puhelin piippaa.
Moi Lyyti, kiitos avusta varsan kanssa Oisin voinu tarjota sulle vaivanpalkaks vaikka pitsat ens viikonloppuna? - K

Lyyti lehahtaa punaiseksi ja makaronilaatikkovuoka on tippua käsistä.
“Mikäs nyt?” Artsi röhkii ruokapöydästä.
“Onko sulla joku ihailija”, Tappi kiinnostuu.
“Ootko sä taas raskaana”, Kassu irvailee.

“Huolehtikkee työ vuan omista asioistanne”, Lyyti tuiskahtaa, ja tekstaa sormet vapisten Mannylle: APUA! SOITA HETI!

[Anne]

by Artsi:

3.5.2023

- Pitääkö niitä Ravin kavioita taas tonkia? älähdän, kun Lyyti ilmoittaa, että Konsta on tulossa käymään. On toukokuun alku ja tuijotan naista tallinkäytävällä kysyvästi.
Ja muutenkin, mitä helkuttia, milloin minun kengitystaidot olivat niin rapistuneet, että en olisi ponin sorkkia osannut hoitaa? Ehkä joskus, ehkä jos käsi on tärissyt liikaa, mietisekelen, mutten sano mitään. Odotan Lyytin vastausta.

Tyttö on poskistaan punainen kuin huijausvärjätyt jouluomenat rapialla kolmen euron kilohinnalla adventtien aikaan. Alkaa melkein hymyilyttää, tässähän on kai saatu Lyytinkin hormonit hyrräämään. Epäilemättä ravitallin maskuliinisuuden ja testosteronin aikaansaannoksia.

- No se, no se tullee vuan käymään. Ja myö mennään ehkä sitten kyläkaupalle kahville, Lyyti sopertaa.

Nyökyttelen ja vinkkaan silmää sekä virnistän niin irstaasti, että poistettujen viisaudenhampaiden kolot varmasti näkyvät. Lyyti loikkii tiehensä ja jään lakaisemaan käytävältä pahimmat pahnanjämät takaisin karsinoihin. Foordi kolistelee omassa laatikossaan, sen pitäisi päästä ulos, mutta tällä hetkellä uuden puolen tarhat ovat varattuja ja musta sabino ei pysy kyllä langoissa sisällä.

Käypyttelen ulos tupakille ja katselen uuden tallin ovelta aukeavaa raviradan maisemaa. Tekonurmirullat möllöttävät siellä jo Cuppia varten (hrrrr) ja joku firma oli tuonut kasan sponsoriesteitä pilttuutalliin. Hanneksen ja Emmyn kanssa käymäni keskustelu palaa mieleeni. Saisin taas mainosta ja mainion korvauksen ratsukisojen järjestämisestä ja toki kesän laidunvuokrista komiat rahulit. Hannes oli ollut innoissaan esiintymisestään tv:ssä, Emmyn mielestä kuva ratsastuskoulusta ei ollut välittynyt julkisuuteen oikein. Kuulemma feisbuukissa oli äidit kyselleet, onko naku-suitsukehieronta tallin peruspalveluja ja muutama mamma olisi kai halunnut ottaa kyseisen session uusiksi meikäläisen kanssa. Hanneksen mielestä kaikki julkisuus oli vain positiivista, mutta Emmyn tilastojen mukaan varsinkin poniratsastajat ovat vähentyneet ja aikuisratsastajat lisääntyneet kevään mittaan. Olin kohotellut olkiani, MINÄHÄN olin viaton saamiini erikoispalveluihin. Olin aistinut jännitettä tallinomistajapariskunnan kesken, Emmyn sibeliusryppyjäkin olin tarjoutunut suoristelemaan keväisen savusaunan merkeissä. Mutta turhaan, tuonakin iltana oli venukin ja majakkamiehen kanssa saunottu, ei toivoakaan naisseurasta.

Soura olisi vielä ajettavana ja lähden metsästämään vaaleakarvaista tammaa tarhasta. Siellä se steppaa levottomana, kuin haistaen kevään. Ajaminen on kivaa, mutta joninlainen kimmoke jäi ratsastukseen jussikuvauksista. Löytäisinköhän jostain salahevosen, jolla voisi harjoitella? Jossain syrjässä ja hys hys. Voisin vaikka yllättää Pirren loppukesästä ja pyytää sen kättä. Sitten ratsastaisimme auringonlaskuun ilman paitaa ja eläisimme lopun elämää onnellisina. Ja jos mä menisin ilman paitaa, niin menisi Pirrekin.