Tallikirja 2014-->

[Anne]

by Artsi:



19.2.2023 Kolmas Talliviikon päivä

Olin nyyhkinyt salaa sairaalan kälyisessä miestenvessassa aina 15 minuutin välein. Pirre söi odotushuoneeseen Woltin tuomaa ruokaa ja selasi puhelinta.
- Hoitaja juuri kertoi, että kaikki hyvin. Lapset paranee näistä nopeesti, Pirre sanoi ja kohtenteli ripsien pidennyksiään.
- Mun pitää nähdä Armas, tokaisin. Leikkaus oli mennyt yölle ja Armas oli heräilemässä nyt aamulla osastolta.
- Totta kai, kohta päästään, Pirre sanoin tylsistyneenä. Hyvä kun ei puhaltanut vaaleanpunaista hubbabubbapalloa suustaan. Nainen vaikutti ärsyttävän teinimäiseltä.

---

Osastolla Armas oli hyvinvoiva, vaikka silittelinkin sen silkkisiä hiuksia kyyneleet poskille valuen.
- Armas pääsee tänään kotiin, ja hyvä levätä nyt pari päivää, sitten varmasti jo leikit maistuu, hoitaja sanoi.
- Hyvä, Armas voi levätä mun luona, katotaan Netflixiä, Pirre sanoi pirtsakasti. Ehkä sekin oli hieman väsy, mutta puhelimeen riitti energiaa.

Netflixiä mietin, on siinäkin äiti. Ehkä tämän kerran menee, mutta sitten paras saada Armas Keilopellon räntälätäköihin mönkimään ja kokemaan oikeaa lapsen elämää. Loppulurittelujen jälkeen lähdin autolle. Armas nukahti ja Pirre paineli kanttiiniin odottamaan kotiutusta.

Lyytiltä ja Tapilta oli tullut sata viestiä. Pirre oli kai ilmoittanut Lyytille Armaksen kohtalosta, mutta olin unohtanut sisäkön täysin. Tapin viesteissä oli hevosjussipaskaan liittyviä juttuja ja joku pannu oli kai sulanut kiinni lieteen. Ai niin, joo se vesi jäi kiehumaan, mitäköhän lie ikikeloja ollut poltossa, kun pannunkin olivat sulattaneet.

Oli sunnuntai ja aamu yhdeksän. Tarvitsin voimia Kaljakulman kautta. LiekkiPubi aukeaisi vasta puolita päivin näin sunnuntaisin.
Tilasin oluen ja siinä ne tottakai olivat, Tytty ja geneeriset kuvauspojat. Ja naiset. Mikki tuli nenille ja yksi pojista sytytti häikäisevän kannettavan kuvausvalon. Näytin varmaan poltergeistilta.

- Tappi sanoi, että olisit täällä. Miksi? Onko naisten kanssa sulla nin vaikeaa, että pakenet? Pelkäätkö läheisyyttä?
En halunnut kertoa pakoreissun todellista syytä, joten nyökyttelin ja tirautin vielä pari sameaa kyynetlä “pelkäätkö” -sanan kohdalla.

Tytty otti inserttiäänen ja kohdisti kasvonsa kameraan:
- Tätä se on, kun tosimies pelkää OIKEAA rakkautta. Sitä, jota me haluamme, mutta emme ole valmiit vastaanottamaan.
Tyttykin melkein onnistui vääntämään pari kyyneltä, mutta sinne ne jäivät ripsien tyveen paksuksi nestekerrokseksi päällystämään uteliaita silmiä.

Kumosin kaljaa ja kamera surisi. Ja sitten surina loppui.
- Siitä loppui akku, yksi jamppeloista sanoo.
- Ja piuha? Eikö tullut mukaan? Tytyllä oli yllättävää auktoriteettia, joka melkein kiihotti jopa näin vanhaa miestä.

Kamerakolmikko pudisti päitään ja katsoivat kaihoisasti oluthanojen suuntaan. Huokaisin helpotuksesta, hetki rauhaa. Mutta ei, HooEe kaivoi smartphonen ja pisti kelan taas pyörimään.

- Olisiko tämä se mitä meidän elämä olisi? Sun odottelemista kaljareissuilta ja metsästystä aamupubeista? neiti Nimihirviö Helena-Elena kysyi.
- Olisi, sanoin suoraan. Vaikka eihän se olisi, mutta nyt en voinut keskittyä kangenkipeisiin yh-äiteihin, mulla oli omakin poika huollettavana.

- Hyvä, että avaudut, Artsi, Tytty jatkoi haastatteluaan ja erityisesti Katti ja HooEe mulkoilevat. Maila olikin jo hakenut oluen ja shotin seuraksi. - On tärkeää purkaa tunteitaan, antaa tulla ulos ja jakaa kaikkien kanssa.

Mietin, että olen antanutkin tulla ulos ja jakanut kaikkien kanssa, mutta vitsi omassa päässänikin oli eloton ja tsiljoonaan kertaan toistettu. Kyynelehdin vielä kameralle ja KK sai ilmaista mainosta ja Maila pari ilmaista drinkkiä.

- Mitä, jos tämä ilta olisi vapaa muilta osin? Tytty ehdotti. - Tästä tulikin hyvää, suomalaisen miehen tunne-elmämän kompleksisuutta. Vetoaa varmasti maikkarin katsojiin. Ja huomenna jatketaaan treffeillä. Mihin ajattelit viedä Katin, Artsi?

Mihin mä sen nyt veisin? Ja sitten keksin. On maanantai ja mitä maanantaina lähimannuilla tapahtuu helmikuun puolessa välissä? Varmasti jossain tallilla on hiihtoloman alkeiskurssi meneillään? Epäilemättä Seppeleessä.

- Katti ratsastaa huomenna, sanon. - Järjestelen kivimiehen kanssa, ellei sillä ole kiireitä Kultsi-Cutrin kanssa.

[Anne]

by Artsi:



20.2.2023 Neljäs Talliviikon päivä - ekat treffit

Tappi oli tunnollisena poikana hommannut aamupalaa ja aamutallin uutuudenviehättävyys alkoi selkästi karista naisista. Lyyti oli tullut käymään ja avusteli myös kodin siisteydessä, vaikka etenkin Katti olisi mielummin kuurannut kotitaloa kuin raahautunut hyisille talleille hevoshommiin. Katin hiukset eivät olleet tänään niin täydellisillä kiehkuroilla ja hieman anteliaammat asusteet olivat vaihtuneet fleece-takkiin ja villasukkiin. Olihan Armaksen huoneessa hieman viileä näin talvisin.

Hannes oli vastannut viestiini Katin ratsastukseen liittyen:
“Voitte tulla. Alkeiskurssia ei meillä tänään ole uutta alkamassa, mutta saadaan hevoset teille käyttöön. Olisiko tarvetta kiviterapialle tai kuumakivihieronnalle? Voin järjestää sellaisenkin.”

Vastasin takaisin:
“Totta kai. Ja hierotaan”

Niinpä, kun kello löi kolme iltapäivällä ja Lyyti oli syöttänyt daameille kuvut täyteen vegaanista makkarasoppaa (itse söin ihan kunnon ruokaa), lähdimme Katin kanssa treffi-iltamaa viettämään. Ensi tallille, sitten mikäliehierontaan ja sitten mitälie toimintaa olisikaan luvassa.

- En kyllä ole ratsastellut, tämähän on jännää! Katti puhkui pelkääjän paikalla.
En ollut kyllä minäkään ja jotenkin muistelin siinä ajaessani, että Hannes olis puhunut hevosista monikossa. Joutuisinko minäkin konin selkään? Ei kai, tarkoitus oli tuoda Katille uusia kokemuksia, ei minulle. Kurvailimme tanssilavan ja kyläkaupan kautta ja esittelin paikallisia kulttuurimaisemia punaverikölle. Harmaa talvi-ilma ei mitenkään suosinut näkymiä, vaikka olisin toivonut meidän ottavan pienen pusutuokion jäistä Liekkijärven aavaa katsellessa. Vähän kuin teiniaikaan, silloin joskus. Mutta toki Katin pakkelimeikki olisi saattanut mennä pilalle.

Seppeleessä odotti tuttu kuvaustiimi, lisäksi haahuileva Hannes ja Hanski, jota näin joskus Kaljakulmassa. Mutta sanattomalla sopimuksella emme kuuna maana moikanneet toisiamme.

- Ratsastus on romanttinen laji, kun sen oppii, voi kiitää rinta rinnan hiekkarannalla ravaten, aloitti Hannes heti astuttuamme autosta.
Ravi sopisi toki minulle, mutta veikkasin, että Hannes haki romanttiseen hömppälömppäänsä visiota laukkaavasta tai jopa nelistävästä ratsukkokaksikosta jossain tropiikissa. Huokasin hiljaa ja manasin, että röökit olivat loppu.

- Olemme varanneet teille hevoset luotettavimmasta päästä, Mesi meuhkasi pihalla. - Tässä on ravurimme Blöö Velvety, jota sanomme Jänikseksi.

Vilkaisin Blöötää ja ravurihan se oli. Ehkä pääsisin ajamaan sitä? Homma alkoi vaikuttaa lupaavammalta.

- Ja toinen, todellinen opetusmestari ja kaunotar: Susu! Upea täysverinen, näitä löytyy vain parhailta ratsukkotalleilta!

Tämä siro kuoppakuono näytti siltä, että se tuskin jaksaisi kantaa meikäläistä, joten oletin sen olevan Katin ratsu. Hevoset olivat satuloitu ja joku pikkutyttö toi meille kypärät, aivan kuin tennisturnauksissa on niitä pallonkerääjiä. Hanneksen lapsityövoiman käyttö oli vielä ihailtavampaa kuin oma leirityövoimani, se täytyi sanoa. Muisto viime kesältä reisi reittä vasten saunassakaan ei tuntunut enää niin pahalta, Hanneksessa oli jotain hyvin kunnioitettavaa bisnesmiekkosen tynkää kuitenkin.

Hanski ohjasi meidät kentälle.

- Olettekos ratsastelleet? Ette? No sen kyllä näkee! Siitä vaan selkään, tarvitaanko taluttajaa?

Pudistin päätäni. Ja yritin viittoa omenavartaloiselle naiselle, että minähän en selkään mene. Aidan takana Tytty teki jotain akrobaattisia liikkeitä, jotka, ehkä, antoivat ymmärtää, että nyt kiipeät sen tumman pikkuhevosen selkään tai… Ihmetyksekseni sillä välin Katti oli jo päässyt Jäniksen selkään. Joten pakkohan se oli, miehuuteni ei voisi olla tästä kiinni ja olihan aidanreunus täynnä katsojia, tuttuja naamoja huuruilloilta, suurin osa Lyytin kavereita. Sain kun sainkin ähellettyä itseni susulakun selkään, kun se jo lähti koikkelehtivaan raviin.

- Pidätä! Hanski huusi. No, perkele, pidätinhän minä, en kai nyt hevosen selkään kussut. Jalustimet olivat jollekin kääpiölle tai kenties harrastaisimme montea tänään? Ehkä Hanneksen ravijutut pitivätkin paikkansa?

Yhteinen rakkaus-ratsastusseikkailumme ei ollut lainkaan romanttinen. Pallini olivat varmaankin sinisemmät kuin jonkun yhden yön jutun kikkelinkiusaajan jäljiltä. Katti viipelteli ravurin kanssa pitkin kenttää maaten sen kaulalla ja Hanski huusi pää oranssina ohjeita, kuten ulko-ohjan tuki (tulkki?) ja rento sisäreisi. Eli täyttä hepreaa ja turhaa mokellusta. Mutta jos jotain täytyi myöntää, pieni kunnioituksen kipinä nousi Pirreä ja muita sen opastettavia kohtaan, hommahan oli sekä kivuliasta että muuten vain epämiellyttävää koikkelehtivan hevosen selässä. Ja kaikin puolin järjentöntä: höntsäillänyt ympäri aitausta ilman mitään päämäärää x ajan (joka tuntui ikuisuudelta). Onneksi kokemus oli jossain vaiheessa kuitenkin ohi. Joku lapsityövoima haki hevoset ja Tytty myhäili tärkeänä. En ollut kai katsonut kameraan koko session aikana. Sain varmaan papukaijamerkin, vaikka tuskin kymmentä pistettä kuitenkaan.

- Urheilun jälkeen on hyvä rentoutua, Hannes maalaili ylimalkaisesti ohjaten meitä mökkien suuntaan. - Parikiviterapia vie huolet pois ja lähentää sieluja.
- Jos tolta sellainen löytyy, Katti murjaisi ja nyökkäsi minua kohti. Oho, naisella oli huumorintajua kuitenkin. Älykkö, meikattu ja vielä vitsailee. Pisteet nousivat.

Hannes riisui meidät mökissä alasti ja vannotti, että Tytyn ja kuvausryhmän kanssa oli sovittu kuvien rajaamisesta. Tytyn kanssa oltiin sovittu vaikka mitä, joten en luottanut näihin spekseihin yhtään. Ei mua kyllä haitannut meisselini esittely, ei edes kansallisella telkkarikanavalla. Ei siinä mitään hävettävää ollut. Katti saattoi siinä tissit paljaana olla omasta kohtalostaan eri mieltä.

- Maatkaa rentona selällänne ja pitäkää käsistänne kiinni, voimakivien kiteet yhdistävät shakranne, Hannes paasasi. Mökissä haisi suitsukkeet, ja kylpypyyhkeet lavereiden päällä olivat spa-tasoa. Hannes saattoi olla jossain höyryissä.
- Avustajani laittaa varpaidenne väliin kristallikiviä ja minä ripottelen niitä aktiivisiin paikkoihin kehollanne, puristakaa toisianne käsistä vielä tiiviimmin.

Olisihan se pitänyt arvata, avustaja oli Kultsi-Cutri, siinä kaikessa komeudessaan punaiseen nahkaan pukeutuneena. Tunsin varpaideni väliin sujahtavat kivet ja kohta niitä oli kainaloissa ja nivusissakin. Katti puristi kättäni voimakkaammin, kun Hannes tiputtli kiviä hänen päälleen, voisin kuvitella että muutama taisi sujahtaa kamelinvarpaaseenkin. Ehkä tämä tosiaan yhdisti sielut, ratsastusrääkki ja hautaaminen kivillä. Ainakin se yhdisti aivoissani kaksi hermosolua toisiinsa, jotka tekivät päätelmän, että:
Armas ei enää ikinä tulisi tälle tallille. Ei ratsastamaan tai muutenkaan, ei edes henkilökunnan tyky-päivänä äitinsä kanssa.

[Anne]

by Artsi:



21.2.2023 Viides Talliviikon päivä - tokat treffit


Mailan treffipäivä. Kaivelin kuvettani, joka tuntui tyhjältä. Kyllä, ei ollut röökiä, eikä käteistä ja perhana mihinkään luottokortteihin ei tämä mies luottanut. Mutta jotain siellä kaihersi, lappunen, jonka muistin saaneeni postissa. Hanneksen ystävänpäivänä postilaatikkoon tipahtanut lahja Muurin kyläkaupan ala cart’e-ravintolaan. Sinne siis lähdettäisiin. En kylläkään ymmärtänyt, miksi Hannes minua lahjoi, mutta saataisiinpahahan kunnon romantiikkaa maikkarille. Ja kansakunta näkisi, että osaisin käydä muissakin ravinteleissa, kuin kylän kälyisimmissä pubeissa.

- Maila, pistähän parasta päälle, nyt lähdetään kylille, kailotin aamiaispöydässä.

Katti saattoi vaikuttaa hieman kateelliselta, kaiketi kaiveli kivien jäännöksiä vielä poimuistaan. Ainakin laastarit sillä oli molemmissa nimettömissä, ravuri oli näemmä vienyt kovaa. HooEe katsahti yhtä ynseästi ympärilleen kuin aiemminkin ja hörppi katkeraa kahvia. HooEe oli jotenkin vanhentunut jo näiden muutaman päivän aikana, ja erityisesti tänäaamuna vaikutti happamalta kuin uuninpankon päällä viikon muhinut pasha.

Ravurien täyteisen päivän jälkeen pääsin suihkuun ja pistämään Axea kainaloihin. Kaivoin kaapin perukoilta ainoan valkoisen kauluspaitani, joka oli värjääntynyt jo kellertäväksi. Mutta se oli jotakuinkin silitetty. Ehkä Lyyti oli ollut asialla. Farkut saivat kelvata ja nahkatakki sopi meininkiin. En sitä yleensä käyttänyt, mutta jotain vuosituhannen alun jäämistöä sekin oli.

Taksikuski kiidätti meitä kohti Muuria ja olimme asettuneet mukavasti takapenkille. Käteni oli Mailan tukevalla reidellä. Mietin jo etukäteen kuola valuen Muurin sisäpihan ravintolaa, jossa ranskalaistyylinen keittiö tarjoili suussa sulavia Michelin-herkkuja. Tai helkata, mistä minä tiesin, eniten kurmeeta olin maistanut, kun olin nuoleskellut Pirren ——

Ruks! Samalla taksi törmäsi johonkin. Maila ei ollut takapenkillä juuri puhunut mitään ja puhuisi treffeillä varmasti vielä vähemmän, kun hänen otsalohko iskeytyi kuskin niskanojaa vasten. En onneksi satuttanut itse mitään, mutta matka loppui kesken, ja kuski näytti järkyttyneeltä.

- Mikä se oli? kysyin Liekkiksen kaikenkokeneelta kuskilta.
- Näyttää siltä, että törmäsimme supikoiraan, kuski sanoin. - Ei kai jarrutuksessa käynyt kuinkaan?

Tuijotin Mailan otsaa, joka normaalisti oli ehkä lommolla aivojen pienuuden vuoksi, mutta oli nyt pullistunut punaisena ja sykkivänä eteenpäin. Ehkä Mailan aukile ei ollut umpeutunut ja aivot olivat nyt törmäyksessä päässeet kallon tälle puolelle? Bon Apetit, vaan!

- Ei tässä kuinkaan, Maila hihkui ja otsa höllyi. - Jatketaan matkaa.

Kuvausryhmä oli Muurilla ja niiden ympärillä utelias hillbilly-jengi, joka täällä korvessa asui. Stuudiovalot välkkyivät ja siirryin herrasmiehenä avaamaan Mailan puoleisen oven. Tukeva daami kömpi ulos ja voin vannoa, että otsaturvotus oli kasvanut minuutissakin jo pari kuppikokoa. Ehkä Mailalla oli aivot sittenkin?

Katettu lasisisäpiha muistutti kasvihuonetta ja oli perkeleen kylmä. Tarjoila kysyi, otetaanko alkujuomaa ja tilasin kolme vodkaa, Maila neljä. Lämpimiksimme. Olin ajatellut, että syöminen hienossa ravintolassa olisi palvelua palvelun perään, mutta ennen kuin mitään safkaa oli kannettu pöytään, niin edessäni oli miljoona lautasta ja joku veitsisetti, jolla ilmisesti pistettiin seuralainen palasiksi, jos ei miellyttänyt. Tai hovimestari. Onneksi miestarjoilija, joka oli saattanut meidät pöytään vaihtui todella kauniiseen ja anteliaasti pukeutuneeseen neitokaiseen. Veikkaisin, että miestarjoilija oli saanut setelitukun “vuoronvaihdosta” ja naikkonen nähtäisiin vuoden päästä temppareissa.

Saimme punaviininä ja alkupöperöä. Mailan jutut puuroilivat ja toinen silmä alkoi painua jo otsan turvotuksesta kasaan. Kuitenkin jälkiruokaan päästiin ja meillä oli ihan hauskaa. Vaikka Tytty pyysikin ottamaan pari kohtausta uusiksi.

Jälkiruoan kohdalla Maila kysyi:
- Miksi sä olet vielä sinkku? Oot komea ja ravimies ja kaikkea.
- Köh, noh, onhan näitä naisia ollut, mutta ravimiehen elämä on kovaa, jatkoin vanhoja sloganeja. - Miksi sä, Maila, olet sinkku? Olethan ööö uhkea?
- En tiedä, mutta uskon, että ne liittyy mun taikavoimiin.
- Taikavoimiin? varmistin ja kohotin ranskalaisittain porttoviinilasia (vai mikä lie).
- Niin, kun olen paikalla tai joku juttu liitty muhun, alkaa tapahtua onnettomuuksia. Ihmisiä ja eläimiä kuolee ja loukkaantuu.
- Älä nyt höpsi, naurahdin ja makeaa lutkaviiniä tipahti kelta-valkoiselle paidallenikin. - Se on varmaan vaan sattumaa.
- Ei ei ole, Maila sanoin ääni juopuneena mutta silmät pelottavan selvinä. - Laske yksi plus kolme ja löydä vastaus.
- Mikä yksi plus kolme? Ei hevosjussiinkaan liity kuin Vanilin kuolema ja Evgen jalka ja Armaksen umppari. Mikä se yksi on?
- No se ei ole tämä, Maila sanoi ja tumma viini valui sen suun pielistä naisen osoittaessa turvonnutta otsaansa. - Se on tuo!

Mailan sormi osoitti haaruksiani. Mutta samalla siellä piippasi. Puhelin.

“Pepe on kuollut” oli Lyytin viesti.

Pepe, tuo veikeä suomenpysytkorva oli poissa. Ja kaikki oli ilmeisimmin Mailan syytä. Ei jatkoon.

[Anne]

by Artsi:



22.2.2023 - jotain: Loppu Talliviikosta


Treffit HooEen kanssa olivat olleet mitäänsanomattomat. Nainen ei ollut edes puhunut mitään, nyökkäili kohti kameraa ja heti Liekkijärven avantoretken jälkeen oli lähtenyt huoneeseensa siistiytymään loppuillaksi.

Oli viimeisten yhteistreffien aika. Tipihipiän perinnetilan eläinsessio ja ruokailu vanhan maatilan päärakennuksessa. Joku lehmä oli kuollut viisi minuuttia sen jälkeen, kun olimme saapuneet tilalle. Mailan otsa oli melkein normaalissa koossa, Katti näytti taas enemmän fiftari-itseltään ja HooEe mökötti hevosnaamansa kanssa jossain kulmassa. Keimo opasteli meitä pitkin tilaa ja esitteli yrttihuoneita. Hanneksen kivetyssession jälkeen en moiseen huoneeseen astuisi kuin muutaman promillen tiloissa. Ja tätä menoa siihen ei pitkään kestäisi.

Oli välispiikkien aika.

- No, Artsi. Kuka tytöistä vetää sinua etinten puoleensa?
Ei kukaan, meinasin vastata, mutta ajattelin vetää varman päälle: HooEe ei ikinään jäisi tilalle ja tiemme erkanisivat saman tien, kun kameravalot sammuisivat.

- Tykkään blondeista ja hiljaisista sellaisista, rupattelin Tytlle. - Kyllä meillä HelenaElenan kanssa eniten klikkaa.

Tatty kuritisti kulmiaan, mutta yritti nyökytellä asiallisena.

- Hienoa, että rakkaus on päässyt kukoistukseensa.
- Eikö olekin? vitsailin ja vinkkasin kameralle. Tein vielä sullaa eleen: “auttakaa!” Ehkä se päätyisi ohjelmaan, ehkä ei.

Oli lienee selvää, että en tämän ohjelman kautta löytänyt maatilan emäntää. Katti olisi ollut mahdollisuuksien rajoissa, mutta hänkin lähti taksilla kurvaten, kun viimeinen otos oli saatu purkkiin Keilopellolla.

Ryypättiin sitten kuvausryhmän ja vapaapalokuntalaisten kanssa, kera Evgen ja Tapin.

- En kerralla voitte tehdä ohjelmaa meidän Majakkamiehestä, vitsailin ja osoitin Tappia. Vaikka joku paikallinen juttu, siinähän on lähellä myös hevostila, voitta tunkea sen tarinaan mukaan.
- Ei me päätetä mitään, mikkimies sanoi ja kumosi juomaansa. - Tytty ehkä, mutta sekin on aika otteessa. Tuotantotiimiltä.

Ilta oli kostea, mutta en malttanut päästä takaisin arkeen ja nähdä Armasta. Katsoin tilinauhaa seuraavana aamuna. Ei se kummoinen ollut, kuvauspalkkiot eivät rikastaneet. Soitin Pirrelle, että voi tuoda Armaksen kotiin. Ja että voisi tulla itsekin, oli kuitenkin tällä valikoimalla ihan kelpomuikkeli.

[Lyyti]

04.04.2023 Kevättä rinnoissa

“Tiesikkö sää että mun isi on kohta telkkarissa? Koska se etti morsianta. Ja määki oisin päässy telkkariin, mutta äiti sano ettei mua saa kuvata koska oon vasta lapsi. Vaikka mää oon kyllä aika erityinen siinä että osaan semmosia temppuja mitä muut ei päiväkodissa osaa, haluakko nähä? Musta tulee isona semmonen joka tekee elokuvissa tuntteja, eli vaikka tappelee jonku kans tai ampuu. Vaikka ei siinä oikeesti ammuta, mutta mää alan metästämään ku oon aikuinen, ni sitten saan ampua OIKEALLA pyssyllä, mutta en kylläkään ihmisiä vaan esimerkiks hirviä, vaikka mää haluan kyllä ampua karhun -”
Armas, tuo Laaksosen suvun kruununperillinen, muistuttaa isäänsä lauantaiaamuyönä selittäessään tajunnanvirtaansa räkä poskella ja silmät kiiluen.
Konsta Haittanen, vaaleakutrinen kengittäjä, kuuntelee Armaksen höpinöitä huvittunut hymynkare huulillaan. Se viilaa Armaksen Ravi-ponin kavioita vähän tuskaisesti; on koomisen näköistä, kun pitkä mies kyykkii Ravin ympärillä.
Lyyti nojaa tallinseinään ja seuraa kanssakäymistä uteliaana. Armas ihailee selkeästi Konstaa, ja yrittää tehdä vaikutuksen miehisillä saavutuksillaan, kuten sillä, että löi Leppäsen Veetiä turpaan, koska Veeti sanoi häntä homoksi (Artsi laittoi Armaksen säästöpossuun 10e palkkioksi – kyseenalaisia vanhemmuusvalintoja).

Lyyti on kyllä tuntenut Konstan jo jonkin aikaa. Komea, hiljainen ja vakaa mies, joka tekee työnsä vaiteliaasti ja varmasti. Puhelee hevosille niin hiljaa, ettei sitä meinaa kuulla, rapsuttaa turpaa ohimennen. Juo joskus tuvassa kahvit, hymähtelee oikeissa kohdissa Artsin ja Tapin jutuille, mutta ei koskaan rehvastele ja räkistele niinkuin raviäijät.
Konsta on hyvä mies. Ja ehkä juuri siksi Lyytiä jotenkin jännittää olla sen kanssa tallissa melkein kahdestaan. Onneksi Armas vetää showtaan kuin mikäkin hovinarri.

“No niin, eiköhän sun varsan kaviot oo nyt kunnossa”, Konsta toteaa Armakselle tyynesti ja rapsuttaa Ravin harjanjuurta. Se luo Lyytiin nopean ja jotenkin vilkkusilmäisen katseen, ja Lyytin posket lämpenevät heti. Hän katsoo äkkiä lattialle unohtuneisiin heinänkorsiin.
“Ei se oo varsa”, Armas puuskahtaa näsäviisaana. “Kai SUN nyt pitäis TON verran tietää? Ravi on jo kolmevuotias.”

Ravia ennen Konsta on tarkastanut Humman jalat; orilla on ollut jonkinlaista vaivaa takajalkojensa kanssa, mutta ne tuntuvat nyt olevan kunnossa. Lyytiä salaa vähän harmittaa, että pieni hetki Konstan kanssa on loppumassa, kun hän ja Armas saattavat miestä autolle.
“Hei, pittäähän meijjän maksaa siulle”, Lyyti havahtuu. Artsi ei edelleenkään usko pankkeihin ja haluaa käyttää käteistä aina kun mahdollista. “Armas, oisitsie kultanen ja mänisit sie hakkee Kostan palakan? Se ruskee kirjekuor siinä puhelinpöyvvällä etteisessä.”
“Määnhän mie”, Armas vastaa viisastelevaan sävyyn. “Konsta, kato, miten nopeesti mää juoksen!!”

Ja hetken Konsta ja Lyyti ovat kahden aurinkoisessa kevättalven aamupäivässä. Lyyti katsoisi, miten aurinko saa Konstan siniset silmät säihkymään, mutta ujostuttaa.
“Kiitos vaan avusta”, Konsta sanoo asiallisesti. “Sähän oot täällä melkein emäntänä.”
“No en kai sentään”, Lyyti kauhistuu. “Armaksen takiahan mie tiällä... tai siis en kenenkään... tai minkään muun.” Voi helevetti, hän parjaa mielessään, täytyykö sitä aina olla jotenkin niin vaikea ja kankea.
“Annatko mulle numeros? Artsia on joskus vaikea saada kiinni, voisin sopia seuraavan tulemisen sun kanssa suoraan”, Konsta toteaa niin neutraalisti ja rauhallisesti, että sitä on mahdoton lukea, vaikka Lyytin sydän hypähtääkin.

Ja sitten Konsta on matkalla seuraavaan tupaan. Lyyti ja Armas taas lähtevät päiväkävelylle, jotka ovat juuri nyt vähän katkeransuloisia vanhan Pepe-koiran heitettyä henkensä epämääräisissä olosuhteissa. Armas potkii lunta tarmokkaasti ja hakkaa jokaista männynrunkoa PuunHakkaamisKepillään (yksi sen arvotavaroista), ja Lyyti kuuntelee metsän ääniä ajatuksissaan.

Iltapäivällä puhelin piippaa.
Moi Lyyti, kiitos avusta varsan kanssa Oisin voinu tarjota sulle vaivanpalkaks vaikka pitsat ens viikonloppuna? - K

Lyyti lehahtaa punaiseksi ja makaronilaatikkovuoka on tippua käsistä.
“Mikäs nyt?” Artsi röhkii ruokapöydästä.
“Onko sulla joku ihailija”, Tappi kiinnostuu.
“Ootko sä taas raskaana”, Kassu irvailee.

“Huolehtikkee työ vuan omista asioistanne”, Lyyti tuiskahtaa, ja tekstaa sormet vapisten Mannylle: APUA! SOITA HETI!

[Anne]

by Artsi:

3.5.2023

- Pitääkö niitä Ravin kavioita taas tonkia? älähdän, kun Lyyti ilmoittaa, että Konsta on tulossa käymään. On toukokuun alku ja tuijotan naista tallinkäytävällä kysyvästi.
Ja muutenkin, mitä helkuttia, milloin minun kengitystaidot olivat niin rapistuneet, että en olisi ponin sorkkia osannut hoitaa? Ehkä joskus, ehkä jos käsi on tärissyt liikaa, mietisekelen, mutten sano mitään. Odotan Lyytin vastausta.

Tyttö on poskistaan punainen kuin huijausvärjätyt jouluomenat rapialla kolmen euron kilohinnalla adventtien aikaan. Alkaa melkein hymyilyttää, tässähän on kai saatu Lyytinkin hormonit hyrräämään. Epäilemättä ravitallin maskuliinisuuden ja testosteronin aikaansaannoksia.

- No se, no se tullee vuan käymään. Ja myö mennään ehkä sitten kyläkaupalle kahville, Lyyti sopertaa.

Nyökyttelen ja vinkkaan silmää sekä virnistän niin irstaasti, että poistettujen viisaudenhampaiden kolot varmasti näkyvät. Lyyti loikkii tiehensä ja jään lakaisemaan käytävältä pahimmat pahnanjämät takaisin karsinoihin. Foordi kolistelee omassa laatikossaan, sen pitäisi päästä ulos, mutta tällä hetkellä uuden puolen tarhat ovat varattuja ja musta sabino ei pysy kyllä langoissa sisällä.

Käypyttelen ulos tupakille ja katselen uuden tallin ovelta aukeavaa raviradan maisemaa. Tekonurmirullat möllöttävät siellä jo Cuppia varten (hrrrr) ja joku firma oli tuonut kasan sponsoriesteitä pilttuutalliin. Hanneksen ja Emmyn kanssa käymäni keskustelu palaa mieleeni. Saisin taas mainosta ja mainion korvauksen ratsukisojen järjestämisestä ja toki kesän laidunvuokrista komiat rahulit. Hannes oli ollut innoissaan esiintymisestään tv:ssä, Emmyn mielestä kuva ratsastuskoulusta ei ollut välittynyt julkisuuteen oikein. Kuulemma feisbuukissa oli äidit kyselleet, onko naku-suitsukehieronta tallin peruspalveluja ja muutama mamma olisi kai halunnut ottaa kyseisen session uusiksi meikäläisen kanssa. Hanneksen mielestä kaikki julkisuus oli vain positiivista, mutta Emmyn tilastojen mukaan varsinkin poniratsastajat ovat vähentyneet ja aikuisratsastajat lisääntyneet kevään mittaan. Olin kohotellut olkiani, MINÄHÄN olin viaton saamiini erikoispalveluihin. Olin aistinut jännitettä tallinomistajapariskunnan kesken, Emmyn sibeliusryppyjäkin olin tarjoutunut suoristelemaan keväisen savusaunan merkeissä. Mutta turhaan, tuonakin iltana oli venukin ja majakkamiehen kanssa saunottu, ei toivoakaan naisseurasta.

Soura olisi vielä ajettavana ja lähden metsästämään vaaleakarvaista tammaa tarhasta. Siellä se steppaa levottomana, kuin haistaen kevään. Ajaminen on kivaa, mutta joninlainen kimmoke jäi ratsastukseen jussikuvauksista. Löytäisinköhän jostain salahevosen, jolla voisi harjoitella? Jossain syrjässä ja hys hys. Voisin vaikka yllättää Pirren loppukesästä ja pyytää sen kättä. Sitten ratsastaisimme auringonlaskuun ilman paitaa ja eläisimme lopun elämää onnellisina. Ja jos mä menisin ilman paitaa, niin menisi Pirrekin.

[Anne]

Huom! Perustuu maailmankaikkeuteen, jossa ei ole sotaa ja ajatusmaailma kuin 10 vuotta sitten. Aikaleima virtuaalisesti: viikko 33/2023


by Artsi:

Matka part I


Hevosrekan nukkumaosastolla oli ahdasta. Hanneksen ohut, hajakarvainen käsi sojotti minua kohti rentona, mutta ärsyttävänä. Hannes oli puskenut itsensä ulos makuupussista, enkä ihmetellyt: rekassa oli hälyttävän kuuma, varmasti yli 40 astetta. Makasin ahdistavan lähellä olevaa kattoa tuijotellen, vain reikiintyneissä kalsareissani. Evge nukkui pää ajopenkillä ja eriparijalat pelkääjän paikalla kuorsaten. Koko rekkahytiissä haisi jopa mielestäni ällö mieshiki, ja tottakai: viina ja tupakka.

Olimme ylittäneet rajan jo eilen. Ja olimme päässeet sen ylikin. Viipurissa olin ollut jo niin hyvissä kuoseissa, että en muista torin antimista mitään, mutta jotain kai oli syöty. Pietarin olimme ohittaneet kaukaa: mitäs sitä isoon ja vaikeaan cityy rekalla, varsinkin kun reittimme määränpää olisi vielä päiväajon päässä kohti Uralia. Onneksi Evge puhui paikallista kieltä. Hannes taas, no puhui mitä puhui. Välillä naisellisen pehmeällä äänellään jopa järkeviä. Enkä aina tiennyt oliko ratsutallin omistaja enemmän innoissaan miesten rekkamatkasta vai matkan tarkoituksesta: uusista tuntiponeista, jotka oli tarkoitus noutaa tuontitilalta keskeltä maaseutumaisimpaa Venäjää.

Koko matka oli oikeastaan ollut Emmyn idea. LHUTKan kesäkokouksessa ja muutenkin oli naiselle selvinnyt, että viimeisinkin ratsastuskoulukilpailija lähitienoilta oli hävinnyt, ja Ruskamäkeen oli asettunut joku fiinimpi yksityistalli, jota piti niin limaisen kiiltokuvamainen pariskunta, että Emmy ja Hanneskin tuntuivat heihin verrattuna saastaisilta katudenuilta. Mitä minä, Tappi ja Evge sitten oltiinkin, en halunnut edes miettiä. Noh, kun ei ole kilpailijaa, tulee enemmän asiakkaita ja tarvitaan taas uusia poneja. Ainkain yksi. Tai kaksi. Tai kolme. Siitä eivät Emmy ja Hannes olleet päässeet yksimielisyyteen, joten poneja oli nyt varattu kolme. Jotka tuotaisiin Suomeen ja Seppeleeseen.

Miksi minä ja Evge sitten oltiin mukana? Hannes oli palkannut hevosautomme ja kuskimme retkelle. Evgekin olisi hommaan yksin riittänyt, mutta halusin lähteä katsomaan vodkan ja naisellisten naisten ihmemaata. Vaikkakin tällä hetkellä näin vain Hanneksen ajelettoman bikinirajan rehottavan ohuiden kalsareiden sivuista.

Pahoinvoinnin aalto kävi lävitseni ja nousin koulauttaen pääni hytin kattoon. Taas, noin sadannen kerran. Ryömin Evgen yli ulos rekasta vältellen miehen yöllistä parasympaattisen hermoston aiheuttamaa reaktiota. Tunnelma oli liian tiivis.

Ulkona näkyi vaan kitukasvuista metsää ja rehottavia niittyjä. Olimme jollakin seisakkeella, joka sijaitsi huonokuntoisen asfalttitien reunassa. Muita autoja ei näkynyt, aurinko oli jo nousemassa ja kasa hyttyisiä syöksyi oitis kimppuuni. Vodka myllersi mahassani, mutta kauniita naisia ei ollut vielä näkynyt. Puhelimessa oli heikko kenttä, mutta mitään nettiä oli turha etsiäkään, joten oli katsottava kuusikkoa ja polteltava tupakka. Ja sitten herättäisin Evgen. Jatkaisimme matkaa kohti tuontitilaa, jonka omistajan toivoin olevan yhtä hehkä kuin Hanneksen näyttämissä kuvissa, eikä mikään sataviisytkiloinen, viiksekäs maatuska.

[Anne]

Huom! Perustuu maailmankaikkeuteen, jossa ei ole sotaa ja ajatusmaailma kuin 10 vuotta sitten. Aikaleima virtuaalisesti: viikko 33/2023


by Artsi:

Matka part II

Oli jo melkein ilta, kun tuontitila lähestyi. Hannes oli puristellut nyrkissään voimakiviä kiitettävästi ja aloin jo kyllästyä kivien kirskuntaan. Evge lauleli radiosta tulevien biisien mukana ja poltti tupakkaa sarjassa. Olin lämpimissä tunnelmissa: raja-aseman tuliaiset lämmittivät mukavasti ja kertoilin pojille hassun hauskoja tarinoita.

Tuontitila oli yllättävän siisti paikka, vaikka sijaitsikin keskellä metsiä ja peltoja. Rakennukset olivat harmaata kiveä ja hyvin pidettyjä. Melko hyväkuntoiset aidat ympäröivät suurehkoja tarhoja, jossa oli hevonen jos toinenkin. Astuimme ulos rekasta, aurinko oli jo laskemaan päin. Tilan ulkovalot olivat kylmää, kolkkoa ja sinertävän sävyistä ja syttyivät kaiketi ajastettuna. Tallista astui ulos nainen, joka näytti siltä miltä pitikin: paksut tummat hiukset valuivat auki vyötärölle ja tiukat ratsastajattaren varusteet istuivat naisen päällä kuin hanskikas. Kyllä kannatti lähteä reissuun. Evgenikin kuolasi kuin mikäkin idiootti, enkä ihmetellyt: huhupuheiden mukaan miehen viimeisen petikumppani oli ollut Hanski. Hannes alkoi puhumaan viattomasti englantia naiselle, mutta näytti siltä, että nainen ei ymmärtänyt siitä halaistua sanaa. Evgellä olisi siis kielietu. Perkele. Mutta ei meikäläisen charmia.

Evge ja nainen, jonka nimi paljastui Veronicaksi, juttelivat muutaman sanan. Hannes nyökkäili vieressä ja toisteli “ponies, ponies”. Ok, Hannes vaikutti osaavalta hevosostajalta. Seurasimme naista tallille ja siellä ne olivat: kolme piskuista ponia, jotka lähtisivät mukaamme. Ponit eivät olisi vähempää voineet minua kiinnostaa, Veronican itämaiset piirteet puolestaan kylläkin. Hannes laittoi minut kuitenkin ottamaan poneista kuvat ja tiedot ylös. Niinpä tein, vaikkakin kuvista tuli hieman tärähtäneitä, niin oli myös ponien lempinimet, jotka Hannes keksi lennosta: Fredi, Dippi ja Ilia.

Sananvaihdon jälkeen näytti käyvän niin, että kaikki ponit lähtisivät mukaamme. Ja Seppeleeseen päätyisi sitten joku niistä, Hannes ei vielä tiennyt. Emmy kuulemma päättäisi. Onneksi saisimme nukkua tiluksilla, siis rekassa. Enkä Veronica kuitenkin tarjoaisi meille iltateet tai muut paikalliset pöperöt.



(Viimeinen osa spinnari kakkosessa)

[Lyyti]

28.09.2023 Piialle pätäkkää

"Kyllä kiittämättömyys on maailman palkka", rähisee Artsi ja muljauttelee hennon keltaisia silmiään kuin tallin nuori Fredi-ori. "Meitsi palkkaa sinut köyhän evakon hyvää hyvyyttäni, saat kaupanpäällisiksi ilmaisen asunnon ja muonan, ja nyt kiristät lisää rahaa. Tää on just tätä, että suomalainen yrittäjä ahdistetaan nurkkaan! Ja eletään lama-aikaa, perkele!"
Lyytiä ei jaksa hupiukon draamailu kiinnostaa. "Artsi, mie oon ihe rempannu sitä pikku huonetta, ja mie tiällä tien kaikki ruuvat. Sie maksaisit paljon enemmän päivähoitomaksuista jos minnuu ei ois. Ja kuka täällä laittais ruokoo ja siivois? Ja kouluttais Ravvii? Kaho, mie oon laskena kaiken tässä..."
Lyyti esittelee läppärin näytöltä ylpeänä tekemäänsä Excel-dokumenttia, jossa hän on pimenevinä iltoina tehnyt syväluoteista talousanalyysia.
"Emmie tiällä suostu olemaan ennee orjatyöläisenä. Miehän pyöritän tätä huushollii", Lyyti toteaa itselleen epätavallisen itsevarmasti. Mutta totta se on. Lyyti on viime aikoina mietiskellyt pankkitilinsä saldoa verrattuna työtunteihin, ja hänen oikeustajuaan ei tyydytä näiden kahden seikan epätasapaino.

"Sitä paitsi miulle on tarjottu toista työpaikkoo", hän livauttaa vielä valkoisen valheen, pakon edessä. "Ja ne maksaa enemmän. Ja miulla ois kaikki illat ja viikonloput vappaita."
"Mistä muka?" Artsi siristää silmiään. "En oo kyllä kuullu että Liekkijärvellä ois vapaita työpaikkoja."
"En kerro", Lyyti yrittää näyttää vakuuttavalta. "Mutta mie luppoon siule jotta mie lähen, jos sie et suostu korotukseen."
Artsi pälyilee Lyytiä epäluuloisesti, ja tiirailee sitten tietokoneen näyttöä itsekseen mutisten.
"MITÄ HELVETTIÄ!" hän karjaisee. "Tiiätkö plikka paljon tuo on markoissa?"
"Turhaan sie markka-aikoo haikailet", Lyyti puuskahtaa. "Mie halluun myös, että myö kirjotettaan työsopimus. Ja siihen laitetaan työtunnit viikossa. Ja jos mie teen ihan hirveesti ylmiärästä, ni sie suat maksoo miulle ekstraa."
"Tää on aivan kohtuutonta", Artsi manaa hörppien (Lyytin keittämää) kahvia ja mussuttaen (Lyytin leipomaa) korvapuustia.
"Eikä ole", Lyyti kivahtaa. "Kyllä mie tiijjän että siulla on varroo tähän. Ja ois varroo maksoo vähän enemmänkii. Mie halluun että -"

Juuri silloin tupaan tupsahtaa Tapin kanssa kaupassa käynyt Armas.
"Lyyti!" Armas hihkuu kurahousuistaan ulos kömpiessään. "Tiiätkö että me nähtiin Koomarketin pihassa iso musta saksanpaimenkoira koira, ja mää oisin halunnu silittää sitä, mutta Tappi sano että -"
"Nauti vaan Lyytin seurasta kun vielä voit, poikaseni", Artsi toteaa pahaenteisellä äänellä. "Kohta tämä lapsenflikka saa nimittäin lähdöt."
"Mitä sä horiset", tupaan astuva Tappi hölmistyy. "Meinaatko sä antaa Lyytille potkut?"
"MITÄ!" Armas parahtaa ja hyppää heti Lyytin kaulaan kiinni. "Ei Lyyti lähe meiltä! Lyyti on mun paras ystävä! Isi!" Armaksen alahuuli alkaa väpättämään.
"Lyyti se tässä yrittää viedä tuhkatkin yksinhuoltajan pesästä", Artsi örisee ja osoittaa tietokoneen näyttöä. "Katohan näitä numeroita."
Tappi kurkistaa Excel-numeroita ja kohauttaa hartioitaan. "Noh, musta ihan asiallinen korvaus siitä, että se pyörittää tätä taloutta. Me syötiin ennen lähinnä nuudeleita ja mikropitsaa ja tää läävä haisi hielle ja oksennukselle. Ja Armaksellehan Lyyti on -"
"MÄÄ EN HALUA ETTÄ LYYTI LÄHTEE", parkuu Armas kauhuissaan. "ISI!"

Lannistuneena ja nurkkaan ajettuna Artsi luo Lyytiin katkeran katseen. "Voi saatanan saatana. No laitetaan sitten nimi paperiin. Mutta enempää ei tipu! Ja saat alkaa pitämään jonkinlaista uniformua päällä täällä tuvassa touhuillessas, mulla ois pari ideaa.."
"Heko heko", Lyyti ärähtää kuivasti, hän saattaa vain kuvitella minkälainen minihame-korkkari-yhdistelmä tuolla pervolla on kieroutuneessa mielessään, mutta kaivaa sitten esiin valmiiksi kirjoittamansa sopimuksen.

[Anne]

Syksyn kuvasatoa

Lyyti, Armas ja Ravi iltaratsastukselle menossa.






Fredi tallissa.

[Anne]

by Artsi:

29.10.2023 Poneja

-Ravilla on riviä, Lyyti sanoi minulle huolestuneena. - Ja tuo valakone poni on lihonnut. Ehkä miun pittäis sitä liikuttoo, jos ei kukkaan muukkaan?

Riviä! Sitä kirosanaa ennollut kuullut sitten 90-luvun. Ei mun tallissa, ikinä. Ja Hanneksen ylijäämäponin valkoisine karvoineen lähinnä arsytti: lokakuussa kimoista tuli keltaisia kuin koirankusi lumihangessa. Se että Vanilista päästiin eroon puimurionnettomuudessa, oli ollut eräänlainen tallinomistajan siunaus. Vaikka tamma oli parit ravit juossutkin ja saanut vielä pari rahakasta varsaa, oli valkoisen irvihampaan puhtaanapito vienyt päivässä enemmän aikaani kuin oma gruumaukseni kuukaudessa. Ei sillä: meikähän oli niin luonnollisen komea, että suihku ja alakerran puskan trimmaus pari kertaa kuukaudessa riitti.

En tiennyt mihin tunkisin pikkuisen oriponin, en edes tiennyt kenen omistuksessa poni oli. Kauppakirjat olivat jääneet Siperiaan ja rajan yli oltiin tultu Hanneksen lahjuksilla kai. Siitä kohdasta en muistanut paluumatkalta mitään, lähinnä olin huuhtonut kutteripuruja nielusta tärpätin makuisella vodkalla. Ylijäämäponi oli kuitenkin nyt Keilopellolla, kellastuen ja pöhöttyen.

Lyyti oli kai aidosti huolissaan, mutta vakuutin että Ravin rivi häviäisi antibioottivoiteella, Betadine-kääreillä ja kuivalla hiekkatarhalla mutavellin sijaan. Näytin Lyytille miten moiset sidokset tehdään: patja liotettiin jodiliuokseen ja siihen ympärille käärittiin hengittävä pinteli.

-Aivan kuin villasukat! Lyyti ihasteli, kun etusten tekeleeni olivat valmiit.
- No tee sä takajalat, kehotin pienikokoista naista, jopa yllättävän isälliseen sävyyn. Hyi olkoon, jakelin 30 vuotta vanhoja hevosenhoitokonsteja ja puhuin nätille tytölle ilman minkäänlaista flirttiä tai vilunkia. Olin tulossa vanhaksi. Taas.

[Pyry]

Tiedän mitä teit viime kesänä eli Pyryn työharjoittelu ravitallilla kesällä 2023

Pyryn sensuroimaton oppimispäiväkirja (älä lähetä tätä versiota kouluun!!!1)

Päivä 1
Edessä kahdeksan viikon työharjoittelu Artsin ravitallilla. Oppimistavoitteissa on niinkin yleviä kohtia kuin

- oppia hoitamaan ravihevosia eettisesti ja tuloksellisesti
- oppia ajamaan koulutettua hevosta valmennussuunnitelmaa noudattaen
- oppia ottamaan työssä huomioon olosuhteiden, ihmisten ja toisten hevosten vaikutukset hevosten hyvinvointiin ja käyttäytymiseen

Selkiö, ei kun hommiin.
Artsi ei tietenkään ite ollut paikalla kun saavuin, pihassa pörräsi Evgenii, joka ei ollut kuulemma kuullutkaan tulostani. Tässä vaiheessa nousi ekan kerran kylmä hiki otsalle. Yritin soittaa Artsille, mut ei se vastannut. Evgenii sai jossain vaiheessa Tapin kuulemma kiinni ja mulle työlistan. Se kattoikin sitten koko aamutallin, karsinarallin ja kahviorakennuksen siivouksen. Yksi lämpönen tamma meinas irrottaa multa nenän kun vein sitä ulos. Evgenii oli tässä vaiheessa kadonnut pihasta täysin. Tappi ilmesty jossain vaiheessa päivää paikalle ja alkoi ajaa hevosia. Ensin tuli huutoa siitä, etten ollut valjastanut sille mitään valmiiksi. Koitin väittää vastaan, ettei semmosta ohjeistusta ollut tullut mulle asti, mutta se alkoi vaan passiivisaggressiivisesti laittaa hevosta kärryjen eteen. Seuraava valitus tuli siitä etten ollut valmiiksi lämmitellyt seuraavaa hiitattavaa. Änkytin jotain vastaan, johon sain tuhinaa vastaukseksi.
"Perkele, ite pittäis kaikki tehdä", oli vastaus kysymykseeni siitä, mikä hevonen oli seuraavaksi herralle valjastettava ja lämmiteltävä. Evgenii ilmestyi puolilta päivin ja alkoi valittaa kun karsinat ei olleet valmiina. Tässä vaiheessa olin valmis lähtemään tontilta palaamatta sinne enää, mutta purin kiukkuni paskan lappaamiseen. Tässä vaiheessa aloin epäillä sitä etteikö Artsi muka olisi muistanut mainita mun tulosta kenellekkään, sen verran märät karsinat oli vastassa, että ei ihan ainakaan eilen ollut ajatuksen kanssa siivotut.
Artsi saapui lopulta paikalle kun olin itse poistumassa jo. Hekohehheh olikos rankkaa ja rääh ponipojalle kyytiä oikeaan maailmaan. Yritin ohjata keskustelua tulevien viikkojen aikatauluihin, mutta Artsi kohautteli olkapäitään.
"Älä sä niistä stressaa, teet hommia ja kirjotat jonkun raportin, kyllä mä sen allekirjotan."
Älä sä stressaa. Joopa. Joo.

Päivä 4
Ei helkkari nää hepat menee kovaa.

Päivä 5
Eilisestä viisastuneena otin vähän pitävämmät hanskat aamulenkille mukaan. Yksi suokeista, Harppu, pullaa ihan himona ja hauikset huutaa ja kirkuu. Onneksi kyyneleet menee ilman viiman piikkiin. 

Päivä 13 
Tapin vinoilusta ei ole meinannut tulla loppua, kun sanoin, etten uskalla ilman valvontaa laittaa hevosta kenkään. "Jotain irtokenkiä oon laittanu joo, mutta", yritin piipittää, mutta sain silti vasaran käteen. Tappi lupasi ihan kädestä neuvoen ohjata, seuraavan kerran kun vilkaisin ylös niin ei miestä ollut näkyvissä. Jätti se sentään valmiiksi taotut kengät mulle, ei tarvinnut alkaa sytyttää tallia tuleen ahjolla leikkiessä. Mutta kenenhän syyksi sitten kaikki kaviopaiseet ja ontuvat ravurit laitetaan..?

Päivä 14
Artsi kutsui saunaan. En uskaltanut mennä.

Päivä 15
Evgeni käytti ei-niin-kovin korrektia kieltä tänään arvaillessaan minkä takia en halunnut mennä Artsin kanssa samoille lauteille. Se tyyppi olikin yllättävän valveutunut seksuaalisuuden kirjosta. No se valveutuneisuus ei ihan tosiaan korrektiuden kanssa korreloinut. Huoh. Onneksi tänään sai lapata vaan lantaa eikä kengittämäni Bella ole vieläkään kolmijalkainen.

Päivä 23
Tänään pakattiin auto täyteen ja kohteena veevitoset. Meiltä lähti kolme hevosta ja Artsi. Tappi jäi viettämään lomapäivää kerta "matkassa on melkein valmis ammattimies". Artsia kiukutti koko matkan ajan, koska olin paniikissani varmistellut liian moneen otteeseen, että olihan kaikki tarvittava mukana. Ihme, että otti kuitenkin rekan nuppiin mukaan eikä laittanut taakse hevosten sekaan. Paikalla oltiin ajoissa, silti oli kiire. Jouduin auttamaan Artsia ajopuvun vetoketjun kanssa, se oli ehkä yksi päivän hikisimmistä suorituksista. Soura jäi omassa lähdössään alussa pahasti pussiin eikä noussut sieltä enää. Nappasin tamman viilentelyä varten ja Artsi hyppäsi lämmittelemään Foordia, joka juoksi kolmanneksi.
"Ei tarvii tyhjin käsin lähteä", Artsi totesi strartin jälkeen melkein iloisen oloisena.
Tässä välissä ehdin syödä yhden vähän kärähtäneen makkaran ja juoda noin kolme litraa kokista. Rapan startti, meidän päivän viimeinen oli vasta reilusti myöhemmin ja kuvittelin voivani hetken vetää happea, mutta Artsi keksi lähettää mut varikon myymälään kauppalistan kanssa. En tunnistanut puoliakaan listan termeistä ja tämä ratsupelle olisi varmasti aiheuttanut myyjässä hihitystä, jollei kyseinen herra olisi ollut niin jäyhä. Palasin hirveän arsenaalin kanssa autolle, jossa Artsi ähki ajopukuaan kiinni uudestaan.
"Minkä takia sä sen riisuit?" parahdin turhan äänekkäästi ja sain melko pistävän katseen. Hetki taas jumpattiin kahdestaan vetskaria kiinni. Päätin olla sanomatta mitään rinnuksen sinapeista. Rapa otti hylyn liioilla laukoilla, mikä tarkoitti sitä että paluumatka Liekkijärvelle oli tasan yhtä hilpeä kuin aamun menomatkakin oli. Nukahdin nuppiin ja hetken aikaa olin onnellinen. Heräsin kun Artsi löi oman ovensa kiinni.
"Laita kaakit yöpuulle, meen lämmittämään saunaa", mies huikkasi mennessään. Suunnittelin nukahtamista heinäkärryyn kun Artsi tuli taputtamaan olalle.
"Ihan ookoostihan se meni tänään." Mykistyneenä tästä kehusta jäin katselemaan saunalle katoavaa puolialastonta miestä.

Päivä 30
Se mua ekana päivänä nenästä puraissut tamma huitaisi tänään takakavionsa mun vasemman korvan vierestä. Hetken jo pelkäsin, että mun viimeiseksi näykseni jäisi Lyytiä karkuun juokseva kakkapylly-Armas.

Päivä 33
VAPAAPÄIVÄ!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! ....tosin lupauduin tästä hyvästä viikonloppuna lähtemään seiskavitosiin....

Päivä 35
Viimeinen viikko käyntiin! ...voidaanko olla puhumatta viikonlopun seiskavitosista, kiitos? Etenkin voidaan olla puhumatta siitä hetkestä kun riemuitseva Artsi ohjasti Bellan voittajakehästä ulos ja heilautti kättään merkiksi, että hyppäisin renkaan päälle nauttimaan kansan kunniasta. Ja siitä kuinka ajoitin hyppyni vähän kömpelösti ja siinä samalla pamautin toisen kyynärpääni suoraan Artsin jalkoväliin. Niin että voidaanko olla puhumatta siitä, että Artsin kivusta vääristynyt naama ja kärryissä puoliksi makava hevosenhoitaja on taltioitu teevee-kameroihin ja kyseinen signaali kulkee halki avaruuden vielä kauan sen jälkeen kun nimeltämainitsematon haaroväli ja sinne pamahtanut hevosenhoitaja on lakanneet omat maalliset kulkunsa?

Viimeinen päivä
Melkein tuntui haikealta aamutallissa. Aurinko paistoi silmään niin, että piti siristellä ja öisestä sateesta kostea maa tuoksui. Hetken oli niin kaunista. Sitten Artsi käveli talonsa ovesta ulos ilman vaatteita. Heilautti kättään tervehdykseksi niin terhakkaasti, että jokin muukin heilahti. Heilautin vastaukseksi. Kättäni.

[Lyyti]

11.12.2023 Mitä ihmettä nyt taas


Lyyti ja Armas ovat laittaneet selät vääränä ravitallille joulua. Siivonneet pölyisiä hyllyjä, mopannut lattioita, tuuletelleet vuodevaatteita. Armas rakastaa mitä vain touhuamista Lyytin kanssa, kunhan Lyyti keksii siitä jonkun hauskan leikin: hei nyt myö ollaan elefantteja joilla on flunssa, ja meiän on pakko imuroijja kaikki nurkat, tai meiän kärsät täyttyy pölystä ja myö aivastellaan ihan hulluna, atsiuuu! Nyt myö ollaankii kiukkuisia saunatonttuja, jotka on hirmu äkäisiä kun joutuvat käyvvä pesemässä lammen saunan. Ne murisee ja ärisee männessään.
(Saanko mää kiroilla jos ne tontut on kerta äkäisiä, kysyy Armas ovelasti. Suat sannoo yhen ruman sanan, jos siivoot hirmu hyvin, Lyyti lupaa diplomaattisesti. Voi PYLLY, kajauttaa Armas ylpeästi.)

Ja niin on ravitalli jouluinen. Tappi on jatkuvan muistuttelun jälkeen tuonut kuistin viereen ulkokuusen, ja portaille on aseteltu lyhtyjä. Tallin ikkunanpieliin on viriteltty pieniä kausivaloja. Kiittämättömyys on maailman, tai ainakin ravitallin, palkka, sillä ukot eivät ole millään tavalla huomioineet Lyytin ja raatamista, mutta Armaksesta on ihanaa joko puuhata yhdessä tai huomata uusia yksityiskohtia, kun se tulee kotiin päiväkerhosta. Lyytille lapsen ilo ja ihmetys tuo lämmintä joulumieltä.

Lyytin mielenmaisema on valaistunut hieman joulua kohden. Edelleen hän yllättää itsensä miettimästä K:n silmiä tai naurua toisinaan, mutta vuosi lähenee loppuaan ja tuntuu siltä, että pian on aika päästää irti. Ehkä palata taas Seppeleen kuvioihin kunnolla uudenvuoden jälkeen.

Lyyti parkkeeraa kovia kokeneen kaaransa ravitallin pihaan ja päästää levottomasti liikehtivän Armaksen ulos autosta. Poika on täynnä pulppuilevia tarinoita päiväkodista. Siellä nimittäin käy yön aikana tonttu, joka jättää tehtäviä tenaville. Tänään on selvitetty kadonneen puurokauhan mysteeri.

Kaksikko ei pääse sisälle asti, kun tallin suunnalta kuuluu möreä haukahdus.
“Lyyti! Tulehan tänne!”
Lyyti huokaa syvään. Artsi. Mitä se nyt häneltä haluaa. Lannistuneena mutta kuuliaisena hän kääntyy kantapäillään ja raahautuu tallille.

Artsin pakkasen repimillä kasvoilla on pahaenteinen virne. Mitä se nyt on tehnyt, ladannut taas puhelimeensa jotain 80-luvun aikuisviihdettä jota haluaa esitellä?
“Mulla on sulle piikarakas joululahja”, Artsi hihkuu hilpeästi. Lyyti, Artsin tempauksiin kyllästynyt, ei jaksa reagoida.
“Sähän olet suomenhevosten ystävä. Ja länkkäriratsastuksestakin pidät”, Artsi aloittaa mairitellen. “Tarjoan sulle siis... tämän.”

Artsi kiskoo Lyytin kädestä tallikäytävälle. Kahden puolin riimunnaruilla kiinnitettynä käytävällä seisoo korviaan pyörittelevä Nyyrikki. Nyyrikki, tuo raasu, oli tullut ravitallille jonku ihme hipin yksityisenä. Omistaja oli käynyt kuulemma sitä jonkun aikaa ratsastamassa ja kadonnut sitten teille tietämättömille. Omistajan poikaystävä, joku Tapin tuttu, oli lähettänyt säntillisesti tallivuokran kuukausittain, ja oria oli käynyt ratsastelemassa erinäinen, sekava litania vuokraajia silloin tällöin. Lyytikin oli sen selkään istunut muutaman kerran, kärryillä useamminkin; ori oli kiltti ja hyväntahtoinen, mutta villiintynyt kun sai mekastaa päivät pitkät tarhassa kurittomana.

“Mitä sie selität”, Lyyti huokaisee.
“Sinä saat Nyyrikin”, Artsi julistaa juhlavasti. “Omistaja on kuulemma muuttanut Kanadaan ja jättänyt orin exänsä vastuulle. No Köpiähän ei kaakit kiinnosta, joten se antoi hevosen mulle. Ja mä, anteliaana ja hyväsydämisenä, lahjoitan tämän hevosen sulle.” Artsi nuolaisee huoliaan lipevästi. “Tietenkin me neuvotellaan, minkä summan mä pidätän palkastas tallipaikan vuokrasta ja muista kustannuksista...”
“Mitä HELEVETTIÄ sie selität”, Lyyti kivahtaa. Nyyrikki kuopii lattiaa. “Et kai sie voi noin vain suaha jotain kaakkia lahjaks?? Ja sitten lahjottaa sitä etteenpäin??? Ei miulla oo varroo hevoseen -”
“Hei, tää on jouluista hyväntekeväisyyttä”, Artsi väittää ärsyyntyneenä. “Huolehdin hylätystä heposesta ja ilahdutan sua. Olisit kiitollinen, saatana.”
Niine hyvineen Artsi marssii ulos tallista ja jättää Lyytin seisomaan ällistyneenä Nyyrikin eteen. Armas kuuluu heittelevän lumipalloja tallin päätyyn.
Lyyti tuijottaa oria, ori häntä. Hän rapsuttaa sen otsaa, melkein kuulee aivojensa lyövän tyhjää. Ei kai ketään voi pakottaa hevosenomistajaksi???

[Anne]

by Artsi:



24.8.2024

Saluunan ovet lyövät kylkiini. Ai, tässä pitää olla nopea, tuskastelen ja tönin itsepäisiä ovia tieltäni viimein päästen narikka- ja eteistilan puolelta itse saluunaan.

Tiskin takana häärii Martikainen. Tuo raitistunut kyläjuoppo, joka näyttää kaiksesta nykyisestä tervehenkisyydestään huolimatta kymmenen vuotta ikäistään vahemmalta. Olisiko se kolkytseitsämän oikeesti, mietin. How cares.

Tilaan Saskalta kaljaa. Jengiä on saluunassa jopa liiankin paljon. Pakoiluni Cup-löyhkästä ei siis onnistunutkaan. Huitaisen tuopin alas nopeasti ja tilaan lisää. Saska kertoo, miten on saanut jo jonkun 10-vuoden raittiusläpyskän AA:sta. Hienoa. Onneksi ei sentään katso ryystämistäni pahalla. Ja miksi katsoisikaan, tuonhan rahaa tähän saluunaan.

Heitän läppää Saskalle kuvitteellisista yläkerran portoista. Sama vitsi taitaa olla Saskalle noin sadas tälle päivälle, grey rock-ilme ei täysin pysty peittämään kyllästymistä.

Tarjolla on jotain vartaita, ne kaiketi ilmaisia avajaislahjuksia. Imen yhtä possuvarrasta kuin 2-vuotias ravuri kumipelhalmia. Makeahko marinadi tipahtaa paidalleni ja valuu pitkin sänkisiä poskia. Tilaan kolmannen kaljan ja siistin suuni hevosenkenkäkuvioisella lautasliinalla. Länkkärimäinen ilta alkakoon!





26.8.2024

Katson kun Armas juo Ruotsista raahattua kirsikkacolaa. Se ujostelee mua ja mä sitä. Lähentyy Lyytiä, vaikka Pirrekin istuu siinä vieressä. Ehkä Armas on kadottanut vanhempansa tänä lämpimänä kesänä, joka on kuulemma ollut täynnä lampipulahteluja, vaahtokarkkipaistoksia nuotiolla, kulmakunnan poneja ja raitista maalaiseloa.

Pirre selittää miten on kerran vienyt lapsensa isovanhemmille ja kävi Armaksen kanssa juhannussaunassa. Perkele, siinä missä mä olin elektronisella jalkapannalla vangittu ruotsalaiseen pikkukylään ja katselin pelottavampia juhannustaikoja kuin Midsommaren-leffassa, kävi lapseni äiti nopeesti moikkaamassa ja saunomassa poikansa kanssa. Ruotsinreissuni olisivat toinen tarina, mutta nyt tunsin vain vihaa (Pirreä kohtaan) ja tyhjyyttä (menetetystä suhteesta poikaani) sekä kateutta (Lyytiä, Mannyä ja kasaa muita sebeläisiä kohtaan, jotka olivat viettäneet elämänsä maalaisromantiikkakesää minun tilallani. Minun.).

Armas sanoi kiitos ja halusi sitten ulos hiekkalaatikolle, jonka Tappi ja joku Kurre olivat yhteistyössä rakentaneet. Lyyti seurasi poikas ja Pirre jäi tuvan pöytään.

- Mulla on uutisia, Pirre sanoi. - Muutan kauemmas, ja lähden ehkä muualle opettamaan. Armas jäis kokonaan sulle.

Sehän on ollut kokonaan mulla, mietin. Paitsi Lyytillä kesän ja muutenkin välillä. Mutta niinku periaatteessa.

En sanonut mitään. Tujotin vaan Pirren piikikkäitä solisluita ja käännyin kohti ulko-ovea. Menkööt. Ja selittäkööt itse Armakselle.

[Anne]

by Artsi:

19.10.2024 - Mietteitä ja piilottelua


Siis enhän mä ollut kuin hiukan joutunut piilottelemaan sitä. Kirjoitusprojektiani. Joo, ei mulla ollut isoa aulaa autiossa hotellissa, johon voi mennä koko päiväksi kirjoituskonetta hakkaamaan. Ei, oli muutaman tallin verran hevosia (juoksevia sellaisia), raviradan ja tilan kunnossapitoa, lapsi ja exä, jota ei juuri enää näkyisi. Ripsienpidennysten ja silikonitissien lisäksi nainen oli alkanut huollattaa kynsiään ja ilmeisesti ottanut huuliinkin filleriä. Sen verran ankkamaiselta näytti. Ehkä se oli muuttamassa Viroon. Halvan kauneuskirurgian ja baltialaisten sugardaddyjen luvattuun maahan. Tai sitten kauemmas tarkoitti Pirrelle muuttoa naapuripitäjään tai jopa Lahteen, tuohon lähimpään isoon kaupunkiin. Kyllä, ikävä kyllä, kyllä, se ikuisesti piiloteltu iso city tuossa lähinnä on Lahti.

Vanhan mäkkini oli kuitenkin suoritutunut kirjoitusurakasta hyvin, nyt Pagesin tiedostosssa oli 300 sivua suoraa kirjallista origamia. Puhdasta jaloa nautintoa viime kesän reissulta. Jos sitä nyt voi reissuksi kutsua. Ehkä antaisin teille makupaloja aina välillä. Voisi vaikka tehdä nolanit, heittää mementomaisesti pätkän sieltä sun täältä. Mustavalkoisen muistikuvan, jonka asettumista kesäkuukausille on vaikea ellei jopa mahdoton arvata. Ehkä nämä pienet närppiäiset toimisivat Keilopellon joulukalenterina, tai ehkä vain tarpeenani purkautua. Kuten jo ehkä huomaatte, kirjoitukseni on saanut hienostuneemman, proosallisen vivahteen.

No mutta takaisin, tiedän että Lyyti oli aavistellut jotain.
- Ai sie teet jotain siellä tietokonneella? Niinkun näpytät? Etkä vaan katso ja—
- Ennen kun jatkat, saanen keskeyttää. En tiennytkään että valvot mun tietokonetouhuja.
- No miehän siellä siivoon ja monesti sieltä löytyy kaikkea pöydän alta ja josk—
- Jos vaan siivoot, ja teet sen mistä sulle maksetaan, sanoin hyvin töykeästi. - Mutta se ei vastaa kysymykseeni, mistä tiedät mitä mä koneella teen.
Tunsin itseni superhyväksi kuulustelijaksi. Ei perkele, mun pitäisi olla poliisi eikä mikään wannabe-kirjailja. (Tosin tässä hetkessä wannaben voi jo poistaa, onhan kirja V A L M I S!)

- Telkkari on sun huoneen vieressä ja Armaksen kanssa myö aika paljon tuossa tuvassa hyöritään, Lyyti selitti, mutta koin puheenaihe alkoi saada synkkiä sävytyksiä ja jätin aiheen.

Toisellakin kertaa Lyyti kirjoitti näppäimillä rasvattuna liiteleviin sormiini huomiota. Kun olin maksamassa läppärillä laskuja tuvan pöydän ääressä.

- Artsi, sähän osaat niinku käyttää tuota vehjettä. Kirjotat jo varmaan kaheksalla sormella, etkä enää pelkillä etusormilla.

Lyytin tarkkanäköisyys oli ihailtavaa, mutta olisi nyt kiinnittänyt vaikka huomiota liedellä pohjaan palavaan kaurapuuroon tai Armakseen, joka kiipeili taas uhkaavasti uuninpankolle. Mutta ei, viehkeät ja näppärät sormeni saivat naisen lumoihin kuin turbaanipäinen pillipiiari myrkkykoobran. Tokihan nyt mun sormet jokainen nainen halusi tuntea. Olivathan ne vahvat ja sopivasti parkiintuneet ja näin keski-iän kynnyksellä notkistuneetkin.

Sekin keskustelu etenkin sanaleikkien kautta, tapani mukaan siihen, että Lyyti suuttui ja Armas sai aamiaiseksi kitkerää, mustaksi käristynyttä kauraklimppiä.

Joten piilottelut eivät olleet täysin onnistuneet. Lyyti pitäisi vaan pitää hiljaisena. Siihen auttaisi vihreä seteli jos toinenkin. Tunkisin ne Lyytin uhkean etumuksen vakoon vaikka sen iänikuisen villapaidan läpi. Kunhan ei kertoisi uusista talenteistani kaikille heppatytöille Ratsutallilla. Mutta mutta, sitten karjalatar täytyisi pitää poissa kaikista bileistä. Pari jallusnapsia ja tyttö laulaisi kuin Danny 60-luvulla. Pitäisi kai kaivaa vielä keltainenkin seteli siihen kylkeen.