|
|
Post by Anne on Apr 17, 2018 23:08:18 GMT 2
by Artsi:
17.4.2018
Tappi oli aivan rikki. Simo oli poissa. Se oli saanut pahan ähkyn ja eläinlääkäri oli käynyt lopettamassa hevosen muutama päivä sitten.
- Se oli hevonen, totesin, kun Tappi kulki leuka rinnuksissa. - Niin, mun elämäni hevonen. Ja ainoa hevonen. Nyt mulla ei ole.
- No, perkele, pyydä se blondi lohduttamaan. Lynn.
- Se on raskaana, jos et oo tajunnut. Isompi kuin Tuksu joulun jälkeen.
- Ai. No se punapää. Fiia.
- Hmm. Ei se oo lämmennyt. Ehkä mä oon liian renttu.
- Tai sitten sulta puuttuu oikea hevonen, totesin ja käänsin teatraalisesti läppärini näytön Tappia kohden. - Kato tätä tammaa, Rosegal. Osta se.
- Mut tykkään oreista, Tappi vastusteli ja pyyhki valmispitsan rasvat T-paitansa rinnuksiin.
- Älä nyt, hyvä suku ja kaikkea. Ja helpompi tarhata. Sopii konilaumaan ja helpompi käsitellä.
- Ok, mä harkitsen.
Parin päivän päästä Roosa saapui talliin. Se oli tummanruunikko sabino. Näin jo mielessäni sen ja Foordin jälkeäisen ja siitä saatavat rahat jo pelkän ulkonäön perusteella.
Tappikin oli piristynyt ja käynyt välipäivinä kylillä hakemassa helpotusta.
“Sellaista se hevosten kanssa on.” Olin jaellut tätä latteutta vähintään tusinan kertaa.
2-vuotias tamma toisi Tapille elämään sisältöä. Oli koelähtöä ynnä muuta edessä. Jännää.
Pirre oli taas lähijaksolla Saaristossa. Eniten mua ärsytti Henri Sääri. Sääri. Oliko se Henrin oikea sukunimi vai viittaus upeisiin sääriin. Ja yleensä sääret oli naisten aluetta. Oliko Henri siis nainen vai kenties homo? Olisin tarvinnut kristallipallon tai Pirren mykiöön piiloteutun salakameran kertomaan totuuden.
Onneksi. Onneksi, Pirre palasi Saaristosta aina nälkäisenä. Hungry. You know of what. Ehkä Henry ei vilkutellut säärtään niin taajaan kuitenkaan. Enemmän Pirre oli iloissaan siitä, että oli päässyt hevosen selkään. Jonkun tasaisen puksuttajan. Tikru oli vielä kuulemma off limits. Niin ja Tikru oli.. jos oikein muistin, se heppa, joka asui Seppeleessä. En oikeestaan välittänyt, mutta toki toivoin, että naiseni pääsisi taas hepan selkään kunnolla ja saisi itsensä kesäkuntoon.
Ahh… kesä. Niin monta kertaa olin sitä odotellut ja hekumoinut. Oliko se ikinä tuonut mitä halusin? Ehkä ei, paitsi muistojen kultaaminani. Nyt kuitenkin sitä odotin. Juhannus. Mulla oli jo valkokultasormus hankittuna.
|
|
|
|
Post by Anne on May 5, 2018 14:27:21 GMT 2
by Artsi:
5.5.18 They hatin, Spring is rollin
Ensimmäiset terassikelit olivat saapuneet. Se tarkoitti siis sitä, että roudasin kulahtaneet muoviset terassituolini lähelle talon auringossa lämmennyttä seinää ja avasin huurteisen. Oli viikonloppu, ei raveja ja Pirrekin kylillä, joten kyllä nyt kelpasi.
Myös Evge oli kevätmoodissa: amerikanharmaa tankkitoppi palajasti hyvin treenatut hauikset ja litteän vatsanseudun. Vaikka kuppi maistui venäläisellekin, ei jostain syystä se näkynyt miehen kropassa. Ärsytti. Ja kun Pirrekin oli treenannut itseään taas kesäkuntoon, terdellä istuskeleva parivaljakko näytti häkellyttävän hyvältä. Toisin kuin minä: kalpea, lommoposkinen ja aina hieman liian laiha ja kestävyysurheilijan kepeät lihakset kehittävä keski-ikäistyvä mies. Tai Tappi, jonka pyörät piirteet alkoivat vääntymään alkoholisoituneen Elon Muskin naamavärkin muotoon. Tasan ei käy onnenlahjat, mutta muistuttelin itselleni kenen pihamaalla nämäkin bileet käytiin. Mun. Että Temptation Island-ehdokkaat voivat suksia autiosaarille jos siltä tuntui. Ei näyttänyt tuntuvan.
- Kuun lopulla ois koelähtöjä, Tappi tokaisi. - Pitäis noi muksut käydä juoksuttamassa: Roosa, Timppa ja Vanilla.
- Se ois suunnitelmissa, vastasin ja kohotin katseeni aurinkoon. Lentokoneet olivat tehneet sievän äksän auringon reitille. Tiesi pilvistä iltaa. - Rapsu on nyt astutettu Mistelin hepalla ja Pamista ei varmaan ravuriksi ole. Tosi huonoa menestystä.
- Hmm, Harman ja Simon tuomat raha-ajat ovat takana päin. Ainakin hetkeksi, Tappi sanoi synkästi.
- Alkakaa valmentamaan, Pirre tuli väliin. - Teillä on kuitenkin ravirata. Muutama siirtotalli lisää, jos tila loppuu kesken.
- Hyvä idea, muru, sanoin ja tartuin Pirren reiteen omistavasti. - Kysytään vielä Rosilta. Ja sähän voi tulla ajamaan kanssa, jos sun selkä ei ratsastusta kestä.
- Kyllä se ainakin eilen kesti, Pirre kihersi ja kohensi sheriffin lasejaan.
Vinkkasin naiselleni silmää. Evgen hauis pullistui hermostuneesti.
- Osaatko sä Evge ajaa? kysyin.
|
|
|
|
Post by Piritta on May 21, 2018 20:13:24 GMT 2
Elo oli oikeastaan aika mukavaa Keilopellolla. Välillä istuessani paistattelemassa päivää kapisilla terassikalusteilla tai lojuessani sängyssä juomassa Artsin keittämää ja ritarillisesti minulle kiikuttamaa aamukahvikupillista mietin, että voisin tottua tällaiseen. Olin käynyt omassa kämpässäni kääntymässä ja noukkimassa postit palatessani Saaristosta. Sinne kämppä oli jäänyt. Mä olin tullut Artsin luokse.
Mikä Artsi mulle oli? Fwb, säätö, poikkis, pano? En vaivannut päätäni sillä. Senkun tein niin kuin tykkäsin.
Perinteisesti olisin jo ollut ainakin matkalla Saaristoon, mutta tänään oli fysioterapiapäivä ja siksi ajaisin sinne vasta iltaa vasten. Jätin muoviset terassikalusteet odottamaan ja painelin autolle. Ehtisin nippa nappa LiekkiFysioon. Fyssarini Sari oli hirveän mukava ja rempseä tyyppi, ja jo matkalla hyräilin hyväntuulisena radion biisien tahdissa.
LiekkiFysiossa minut vastaanotti joku uusi kasvo, jonka rintapieltä koristi ”harjoittelija”-kyltti. Se istui kuolettavan tylsistyneen näköisenä vastaanottotiskin takana. Voi parkaa. Tyypin ainoa työtehtävä taisi olla pönöttää siinä ja kai toivottaa saapujat tervetulleiksi. Ehkä se sai jopa merkitä ajanvarauskalenteriin jotakin.
”Hei, olet varmaan Piritta?” se sanoi yllättävän skarppina.
Nyökkäsin.
”Voit mennä huoneeseen kolme.”
”Menen kyllä yleensä kakkoseen”, sanoin vähän epäluuloisena - mitä tuo harjoittelija nyt sekoili?
”Joo no, tänään on vähän muutoksia”, se aloitti, enkä jaksanut kuunnella loppuun vaan nyökkäsin ymmärryksen merkiksi ja pyyhälsin suoraan kolmoshuoneeseen.
Siellä tietokoneen luona istui Benjamin. Ei Sari, vaan Benkku, mun ex-mies, joka oli myös fyssari ja personal traineri.
”Tiesinhän mä ettei toi harkkari tiedä mistään mitään”, urahdin. ”En mä ole sun asiakas.”
Benkku katsoi mua yhtä pirun komeana kuin aina ja näytti siltä, että tilanne huvitti sitä.
”Sari rupes laattaamaan kesken päivän. Lupasin ottaa sen loput asiakkaat.”
Teki mieli tiuskaista, että muapa et kyllä enää ota. Ottamisen ajat olivat kaukana takanapäin.
”Riisupa, niin aloitellaan”, alusvaatemallin näköinen exäni sanoi, ja liukui asiallisen sävyn taakse. ”Sari sanoi, että lämpö ja sähkö tänään.”
Nyökkäsin myrtyneenä. Onneksi en ollut tulossa hierontaan. En erityisemmin välittänyt siitä ajatuksesta, että olisin maannut pikkupöksysilläni pöydällä petollisen exän käpälöitävänä. Nyt saisin ehkä makailla hiljaa ja turvallisen etäisyyden päässä rumasieluisesta komistuksesta, johon rakastuin niin päätä pahkaa ja sokeasti.
Mutta eihän Benjamin voinut olla hiljaa. Se alkoi kysellä kuulumisia aseteltuaan sähköläpyskät mun selälleni. Mä vastailin yksisanaisesti, tai jos suinkin mahdollista, yksitavuisesti. Se höpötteli omasta elämästään. Miten se oli siirtynyt LiekkiFysioon töihin vastikään ja miten se halusi opiskella vielä osteopatiaa ja mitä sen vanhemmille kuului.
Ei mua kiinnostanut, mitä sen vanhemmille kuului.
”Mulla on mies nyt”, pamautin jostakin typerästä syystä.
Benjamin vaikeni. Luulin, että harmistuneena, mutta kun se puhui, se kuulosti taas huvittuneelta.
”Mies? Eikö nainen?”
Niinpä niin. Aina piti olla nenäkäs.
”Mies. Arto. Sillä on talo ja terassi. Me aiotaan laittaa se terassi kuntoon”, mun kieleltä lipsahti satuja. ”Uudet terassikalusteet ja...”
Mitä ihmettä mä sönkötin???
”Ahaa! Sehän kuulostaa vakiintuneelta”, Benjamin sanoi ärsyttävästi.
”Niin. Mulla menee hyvin.”
”No sehän on hyvä.”
Sen jälkeen vallitsi kiusallinen hiljaisuus. LiekkiFysiolta lähtiessäni suuntasin Rauta Puotiin, joka oli kököstä nimestään huolimatta kelpo liike. Sieltä löysin hienot terassikalusteet, jotka ostin yhä kiukusta kihisten. Benkku sai mut raivoihini.
Palasin Keilopellolle. Komensin Evgen purkamaan tuliterät terassikalusteet autosta ja heivaamaan kämäiset muovituolit jonnekin pois näkyviltä. Lihaksiaan pullistellen äijä totteli. Mua puistatti tänään kaikki lihakset. Marssin etsimään käsiini Artsin. Mies löytyi tonkimasta Timpan kavioita. Kokeili kenkiä, näemmä - liekö joku niistä löysällä? Katselin kumartelevaa Artsia takaviistosta.
”Meneekö sulla siinä kauan?” tiedustelin vaativasti. ”Mulla on vähän reilu tunti aikaa, ennen kuin mun pitää pakata kamani ja lähteä ajamaan.”
Artsi kääntyi katsomaan mua suupieli virneeseen venyen. Se tunnisti kyllä äänensävyn.
”Ai niin, ja mä uusin sun terassikaluston. Ei kestä kiittää”, tiedotin, ja Artsi näytti siltä, ettei tajunnut mistä mä puhuin.
Vasta, kun me käveltiin näköetäisyyden päähän uusia kalusteita roudaavasta Evgistä, Artsilla sytytti.
”Mitkä noi on??”
”Uusi terassi.”
”Mikä vika vanhassa oli?”
”Ai niissä sairaan rumissa ja epämukavissa muovihäkkyröissä? Kuule, älä jää haikailemaan niiden perään. Sä olet saanut jotakin parempaa tilalle”, julistin.
Toden totta. Mitä sitä elämänsä vanhojen roskien perään ikävöimään.
|
|
|
|
Post by Anne on Jun 19, 2018 21:36:02 GMT 2
by Artsi:
19.6.2018 Summerheat is on!
Naiset osasivat olla petollisia: ensin yksi hankki kelpo puutarhakalusteet ja nautti niiden tykönä alkukesän auringosta pikkupikkubikineissä. Sitten toinen päätti ratsastaa hevostaan minishorteseissa. Niinkuin miehellä ei olisi jo ollut vaikeeta valmiiksi. Siinä me Evgen kanssa seisoa toljotettiin aina lyhyt tupakkahetki silloin tällöin. Ja lyhyt sen takia, koska meillä oli hevosia ajettavana ja kisattavana.
Olin niin ylpeä, kaikki hevoset oli saatu hyväksytysti koeravattua ja rahahanat olivat jälleen auki. Bahna oli heti koeajon jälkeisissä kisoissa repinyt huikaisevan paremman ennätyksen ja en epäillyt, etteikö venäläisestä sekopäätammasta olisi vieläkin parempiin aikoihin. Pamikin oli päässyt juoksun makuun. Ja olin lisäksi myynyt Rapsun varsan Saaristoon opetusravuriksi. Kyllä miehen nyt kelpasi. Lisäksi Pirre piti kesäkauden vapaata opinnoistaan oli majoittunut taloon. Tapin huone oli edelleen Tapilla varakäytössä, mutta serkulla oli nyt oma asunto keskustassa. Saimme siis olla kahden. Ainakin iltaisin. Joskus. Jos minä en ollut raveissa. Tai Ros ei ollut luuhaamassa nurkissa. Tai Evge. Tai Tappi. No, periaatteessa mikään ei ollut kauheasti muuttunut. Martsasta olin sentään päässyt eroon lopullisesti. Ei kai kestänyt katsella nuorempaa naista Talossa.
Tänään olin hölkyttänyt Timon, Miken, Pamin, Raketin, Bahnan, Issen, Taran ja Bellan. Kunnon työpäivä siis takana. Selkää vihloi niin kuin tässä iässä alkoi vihloa, kun on istunut hiittikärryjen päällä koko päivän. Pirre nousi raukeana ylelliseltä aurinkotuolilta. Evge kaarsi pihaan Humma kopissa; olivat olleet ravaamassa. Meinasi törmätä pihakoivuun, kun jäi Pirren ruotoa toljottamaan. Onneksi minishortsi-Mistel ratsasti juuri oriitaan pihaan ja Evgenin kaksi aivosolua eivät pystyneet päättämään, mihin huomionsa suuntaisivat. Sai sentään jarrutettua ennen pikkutallia. Evge poistui rehvastellen autosta.
- Melkein onnistuin tuhoamaan tämänkin tallin, venäläinen sanoi adrenaliineissaan noustessaan autosta.
Heti vierähti ennen kuin minulla leikkasi:
- Tämänkin?
Evge levitti huolettomasti kätensä ja suuntasi huomionsa Humman poistamiseen kopista.
Tämänkin tallin? Tämänkin? Kin? Mitä muuta? Kenet oikein olin palkannut?
|
|
|
|
Post by Anne on Jun 20, 2018 18:40:34 GMT 2
by Artsi:20.6.2018 Evge oli piilotellut kuvitteellista häntääsäänsä koko eilisillasta lähtien. Äijä luikerteli ja tiesin miten saisin tyypin puhumaan: Artsin pontikka. Niinpä tänään oli työntekijöiden saunailta. Ei ketään ylimääräisiä vain minä, Tappi, Evge ja Ros. Ja pontikka, joka oli mielestäni yhtä elollinen olento kuin nuo kolme muutakin. Savusauna lämpeni hitaasti. Olimme jo hyvässä hiprakassa, kun saunan mittari kohosi kuuteenkymppin. Ros oli jo käynyt naku-uinnillakin. - Niin mitä talleja sä oot tuhonnut, kysyin kun päästin lämpoiseen. En enää malttanut. - Kak? Enge sai änkytettyä. - Oot ilmeisesti pistänyt useammankin tallin paskaksi? jotenkin kuulustelustani puuttui suodatin. - Batsimui? - Ehkä, koska oot rikollinen? syytin ja ryystin olusta. Ros taputti jo ylälauteelta luisevaa olkaani. - Mitä sä selität? sai Evgenii viimein suomen hanat auki. - Joku poltti Uuden tallin. Epäilen, että sä! Ros piti jo tiukasti kiinni vasemmasta olastani. - Niinku milloin? Evge kysäisi. Latelin ajat ja paikat. - Olin kyllä silloin vahvasti Venjällä. Evge sanoi ja tyhensi tölkkinsä. - Mitä sa Artsi sekoilet? - Etsin vain syyllistä, totesin synkkänä ja pettyneenä. Miten en ollut saanu Evgeä nalkkiin? Sehän oli selvä syyllinen? Entä jos se havittelisi naistani? Saisinko sen sitten kiipeliin? Luultavasti en. Evge oli patologinen valehtelija ja minun täytyisi ottaa rankemmat aseet käyttöön. Ennen sitä viilentäisi itseäni lammsessa ja kuumentaisin saunassa.
|
|
|
|
Post by Anne on Jul 8, 2018 14:48:44 GMT 2
|
|
|
|
Post by Anne on Oct 18, 2018 16:52:01 GMT 2
by Artsi:
18.10.2018
- Pimun koivet on kyllä niin paskana että, murahdin Rosille. - Aika pistää tammukka lihoiksi.
- Vielä yks varsa siitä, yhteiskasvatuksella. Vaikka Raketista, Ros tokaisi kuivasti mutta samalla naisellinen, aneleva katse silmissään.
Mietin hetken. Parin savun sisäänhengityksen verran ja nyökkäsin.
- Sitten täällä tallilla on toinenkin tiinee.
- Toinenkin? Ros kysyi selvästi mielenkiinto kallon alla heräillen.
- Pirre, Pirtsu, Piri-Blondi, mitä näitä nyt. Pistin sen paksuks.
- Mitä helvettiä! Tuleeko susta isä? Milloin synnytys? Ros äimisteli jo silmät lautasenkokoiseksi laajenneina.
- En tiiä tarkkaan. En oo vielä Pirreltä kysynyt. Mutta sen vatsa pömpöttää siihen malliin, että Pikku-Arto on selkeesti jo kehittymässä.
- Eli onko raskaustesti tehty?
- Jaa? No mistä mä tietäisin. En oo kysynyt. Mutta masu on sen verran pulleena—
- Eli tää on vaan sun oma päätelmä? Ros keskeytti.
- No joo. Mutta Pirren vyötärönseutu on sen verran laajentu——
- Hetkonen. Naiselle tulee pari kiloa ja sun mielestä se on heti raskaana?
- No, mun siittiöillä kyllä, murahdin omahyväisesti.
- Joo-o. Aika lappaa taas paskaa hevosten karsinoista. See ya Arz!
Ja niin Ros ja kottikärryt ajelehtivat tallinpihan usvan sekaan. Vain tupakantumppi sauhusi jaloissani. Mietin taas mitä olin sanonut väärin. Pirren uhkeamman muodot olivat kyllä meikäpojan mieleen ja ei jälkikasvukaan niin tuhoisa ajatus ollut. Lapset juoksentelemassa pitkin tallikäytäviä ja hyppimässä heinäviltiltä lattialuukusta alas. #sydän
Pirre ja minä molemmat hevosihmisinä ymmärrettäisiin ja hätäiltäisiin vähemmän kun keskiverto blogimammat (jotka nykyisellään ovat kyllä aika kuumia pakkauksia.). Mutta asiaa täytyisi kysyä Pirreltä. Toki teoriaani tuki myös kuulemani keskustelut Mistelin ja Pirren välillä (en vakoillut en, vähän vaan):
Mistel: -Mun täytyy löytää Vällylle ratsastaja. Pystytkö sä tai tiedätkö ketään?
Pirre: - Miksi? Ootko muuttamassa?
Mistel: - No, tiedäthän sää, yksityiselämän hankaluuksia ja Välly on ex-ravuriori, ei sitä kaikkien käsiteltäväksi voi antaa.
Pirre: - Kyllä mä mielellään, mutta mun oma kunto on heikko ja täytyy varjella tulevaa.
Mistel: - Ok, ehkä mä löydän vielä jonkun. Ja onhan Välly aika raakile, hirveesti treenaamista.
Pirre siis varjeli tulevaa. En voinut keksiä muuta kuin minun siittämääni jälkikasvun. Mikään ei olisi tärkeämpää naiselleni. Ja yhdistettynä tämä pyöreämpään ulkomuotoon, kuvio alkoi olla selvillä. #genius
|
|
|
|
Post by Piritta on Oct 18, 2018 18:20:04 GMT 2
18.10. ilta-aikaan
Mä olin sitten taas ajautunut Artsilaan, nyt pitkäaikaissijoitukseen, koska suatanan Susinevat ei saaneet asioitaan järjestykseen. Siinä taas yksi esimerkki siitä, että ei sikiäminen vaan kannattanut. Vauvavihaisena ihmisenä pistin tietenkin kaiken sen pallopäisen Lillukan piikkiin.
Noh.
Sitten oli se kysymys siitä, että elinkö mä niin kuin opetin.
Mä olin avannut oveni Lynnille ja sen vauvalle. Olin itse poistunut suunnilleen samalla ovenavauksella, koska minähän en yöuniani mokoman kitisijän vuoksi menettäisi. Olisi myös ollut mahdollista, että mä olisin tölväissyt jotakin vähän omituista, jos mun olisi tarvinnut esim. lohduttaa Lynniä. Olisin saattanut sanoa vaikka jotakin sellaista, että "olisit pitänyt mielessä miten mullekin kävi, niin ei tarvitsisi nyt itkeä" ja "avioliitot, hah, ne on menneiden sukupolvien hommaa" ja "miehistä on iloa vain kun niistä ei välitä liikaa" ja "ei pidä palata menneisyyden miesten syleilyyn, ne on keskimäärin perseestä" tai jotakin muuta yhtä henkevää ja mielestäni älykästä.
Artsi ei välttämättä ollut edes tajunnut, että mä olin käytännössä muuttanut sen nurkkiin. Milloin se nyt ylipäänsä tajusi mitään, se oli mulle vieläkin vähän mysteeri. Äijä vaikutti kuitenkin pääsääntöisesti ihan tyytyväiseltä, kun mä huseerasin sen huushollissa.
Tyytyväinen se taisi olla nytkin, kun me lojuttiin sohvalla ja katsottiin Love Island Suomea. Se käpälöi mua, enkä mä pistänyt pahakseni. Vähän jännityin, kun se siveli mun keskivartaloa.
Niin kun tässä oli se yksi juttu, mitä mä en ollut Artolle, öö, viitsinyt mainita.
Enkä mä myöskään ollut ajatellut, että se hoksaisi sen itse, koska se nyt ei siis ollut mitenkään välkky.
Niin että se sitten yllätti, kun se kysyi:
"Aattelitkos kertoa bebestä ennen synnäriä?"
Piru. Mietin, voisinko heittää teatraalisen "väitätkö sä että mä oon lihonnu" -kortin, mutta Arton kädet etsivät tiensä mun rinnoille. Unohdin dramaattisen kohtauksen mahdollisuuden.
Mähän en siis ollut kertonut Artsille mitään siitä yksinkertaisesta syystä, että en mä oikein tiennyt, oliko mitään kerrottavaa. Sille. Saattoi olla, mutta saattoi myös olla... jollekin muulle. Ehkä.
Asian prosessointi oli tässä vielä vähän kesken. Tietenkään mä en ollut hoksannut tätä sikiöasiaa kovin ajoissa itsekään, koska enhän mä nyt sillä tavalla keskittynyt etsimään itsestäni raskauden merkkejä. Olihan mulla pillerit ja muutenkin olin aina ollut varovainen, siis esim. uusien tai uusvanhojen tuttavuuksien kanssa.
Mä saatoin olla ehkä vähän hukassa. Toljotin Artsia vähän kauhuissani.
Sitten toivo heräsi: ehkä oli mahdollista, että samalla tavalla kuin mä olin vaan luontevasti yhtäkkiä alkanut asua Arton luona, me vaan oltaisiinkin perhe.
Mä hymyilin kauhunsekaisesti raviäijälle.
|
|
|
|
Post by Anne on Jan 22, 2019 17:11:09 GMT 2
by Artsi:
20.1.19
Silittelin Pirren pyöreää mahaa. En vain voinut usko sitä. Luulin sen olevan mahdotonta. Olisin odottanut, että vuosikausia kestänyt sisuskalujen tuhoaminen alkoholilla olisi myös syövyttänyt siittiöni siihen mallille, että munasulun suojakoalvojen puhkaiseminen olisi niille täysi mahdollisuus. Mitä vielä, pikku nuijapäät olivat tehneet tehtävänsä. Meitsissä oli vielä kunnon testosonnia jäljellä.
Muksu syntyisi huhtikuussa. Kait?? Näin olin käsittänyt. Pirre oli häärännyt Tapin vanhaa huonetta vauvalle asuttavaan kuntoon. Latoon oli ilmestynyt ravikärryjen vierelle lastenvaunut ja koko koti oli saanut puhtausruiskutuksen Pirren kodinrakentamisvieteissä.
Arts. isi. Kyyneleet kihosivat silmäkulmiin kun jo mietinkin tätä. Ehkä yhden jälkeen toinen ja miksei kolmaskin. Minä ja Pirre. Oikea suurperhe. Olin todella siirtynyt eteenpäin. Tai ainakin yllättävät siittiöni.
Jos Pirre ei olisi ollut paksuna, olisin patistanut hänet hakemaan bisseä. Mutta nyt oli. Nousin ritarillisesti sängystä. Suutelin vielä Pirren vauvamassua, samalla kyynel tipahti silmänurkasta palloksi pingoittuneelle iholle. Iskin neljännen tölkin tyhjien seuraksi sivupöydälle ja nopeasti hain jääkaapista uuden. Röyh.
|
|
|
|
Post by Piritta on Mar 21, 2019 17:17:12 GMT 2
Armas poikani Armas?
Kerran me puhuttiin Arton kanssa vauvan nimestä. Se oli niitä asioita, jotka minä olin kuvitellut vain päättäväni itse. Ei käynyt ontossa mielessäkään, että Artolla olisi asiaan jokin mielipide. Minun lapsihan se oli! Halusin tai en! … tai olihan se tietysti Arton tietojen mukaan vähän hänenkin.
Mutta kyllä Artolla oli kaikenlaisia mielipiteitä.
Mielikuvat jostakin trendikkäästä Eelistä tai Jooasta tai edes klassisen suosituista Eetuista ja Leeveistä murenivat yksitellen hormonihyrskyisessä päässäni, kun istuin keinutuolissa ja kuuntelin Arton listaa hänen ummehtuneista ja koinsyömistä suosikeistaan.
”... Uljas… tai tämä olisi, röyh, ensisijainen valintani, Armas… tai Urho…”
Silloin minä pimahdin.
”En mä nyt saatana soikoon mikään tiine suomenhevostamma ole!” ulvaisin.
Haluaisin sanoa, että polkaisin kipakasti jaloilleni ja pinkaisin kepeän raivokkaasti yläkertaan. Totuus vitutti rankasti: tuhrasin tolkuttomasti aikaa siihen, että sain ruhoni ähisteltyä ylös siitä petollisesta keinutuolista. Arto katseli vierestä kuin lauhkea lehmä, joka tiesi jo elämästä riittävästi, ettei päästänyt suustaan pihaustakaan siinä kohti vaan jatkoi vain hiljaista märehtimistään. Sitten paukkasin raivopäissäni yläkertaan, mutta kepeys siitä jymistelystä oli kaukana ja hengästyin rankasti jo ennen portaiden puoliväliä. Saatana.
Kiukunkyyneleet silmissäni pyörteillen istahdin vauvanhuoneen nurkkaan aseteltuun nojatuoliin. Rutistin syleilyssäni pehmopupua, jonka olin käsiini napannut.
Mietin (ja kirosin) ankarasti.
Jokin isä tällä lapsella piti elämässään olla, ja kieltämättä varmin vaihtoehtoni oli tuo alakerrassa möllöttävä tölkkikourainen tallukka. Innokas hääräilijä, jota äidikseni kutsutaan, oli käynyt avittelemassa vauvan huoneen sisustamisessa ja kurtistellut huolestuneena kulmiaan tiskipöydänkulmalle unohtuneille kaljatölkeille. Mitään äiti ei kuitenkaan ollut sanonut, ei silloin, mutta oli se myöhemmin soittanut perään. Kysynyt, tiedostinko minä, että mieheni oli alkoholisti.
“Ei Arto niin paha ole”, olin minä kiistänyt härkäpäisesti.
“Niin, niin, sinä kai sen paremmin tiedät.”
“Tiedän”, olin minä paukauttanut siihen varsin painokkaasti. “Ja sitä paitsi lapsi on sille hirveän tärkeä asia. Siitä se välittää todella hirvittävän paljon.”
“Riittävästi raitistuakseen?” uumoili äiti silloin.
Minä suljin silmäni. Olin tyytyväinen, kun keskustelu käytiin puhelimitse. Inhotti, kun äiti sillä tavalla kyseenalaisti valintojani. Olin mielestäni valinnut huonoista vaihtoehdoistani vähiten paskan. Nyt tällä lapsella olisi sentään perhe; kokonainen, vaikkakin vähän viallinen. Mikäpä perhe ei ollut, edes hieman.
“Enköhän minä ole tässä yhtälössä se suurin syntinen, kun en edes halunnut tätä lasta, ja äidiksi rupean sille silti”, muistin yhtäkkiä sanoneeni äidille.
Äiti oli huokaissut syvään.
“Eihän se nyt rakas noin mene”, oli hänen tarjoamansa lohtu. “Ei se ole niin mustavalkoista.”
“Niin kai.”
“Niin.”
Ei kai elämässä mikään ollut mustavalkoista, paitsi minun viimeaikaiset mielialanvaihteluni. Niistä viimeisin alkoi vähitellen tasaantua, kun tarpeeksi pitkään istuin sievässä pienessä lastenhuoneessani ja halasin sievää pientä pehmopupua. Kiukku laantui ja järki tarttui ruoriin. Minä tekisin tämän jutun nyt oikein. Pitäisin Artosta kiinni, sillä se oli jo ottanut lapsen omakseen, ja rupeaisin sellaiseksi äidiksi kuin olin lastenhuonetta sisustaessani pystynyt kuvittelemaan olevani. Kyllä kai minä voisin tätä lasta rakastaa, sillä ei minulla olisi sille oikein muutakaan antaa.
Lauhduttuani astelin alakertaan. Olin tullut pohtiessani siihen lopputulokseen, että kun Artolla nyt kerta joka tapauksessa olisi aina jokin osa ja arpa lapsiparan elämässä, voisi kai se nimeenkin sitten vaikuttaa. Siksi ilmoitin, ehkä vähän vielä piikit pystyssä mutta yhtä kaikki sovinnollisesti:
“Kyllä siitä voi Armas tulla, mutta minä päätän toisen nimen.”
Isi-hahmo katsoi minua. Koin tarpeelliseksi vielä painottaa:
“Artonpoikaa siitä ei tule.”
|
|
|
|
Post by Anne on Mar 27, 2019 19:21:04 GMT 2
by Artsi:
27.3.19
En olisi halunnut, että silmäni joutuvat näkemään sen. Sen. No sen. SEN dialaation. Mutta sitä seurannut pienen ihmisen maailmaan tulo oli kyllä näkemisen arvoinen. Muutaman tunnin päästä, kun Pirre joi konjakkiaan ja mussutti paahtoleipää, pietelin pientä kapaloitua kääröä sylissä. Olin saanut pojan, ruman ja ryypyisen, mutta kuitenkin. Nappasin röyhkeästi hörpyt Pirren synnytyskonjamiinista ja laskin vauvan sairaalakehtoonsa. Pirrekin oli hyvässä kunnossa, vaikka homma oli kestänyt parisenkymmentä tuntia. Ehkä hieman väsynyt ja meikit levinneet, mutta kuitenkin.
- Siirrytään kohta osastolle, topakka kätilö tuli sanomaan.
Pirre nyökkäsi vaisusti ja vilkaisi lasta.
- Saadaanko perhehuone? Pirre kysyi kätilöltä. Kätilö mulkaisi meikäläiseen:
- Perhehuoneet on nyt täynnä. Valitettavasti. Isän täytyy lähteä tunnin päästä.
Perhehuone. Mikä perhehuone? Oliko Pirre kuvitellut, että jään tänne laahustamaan koko viikoksi? Mulla on kuitenkin tila ja hevoset ja mitään lomittajaa ottaisi arvokkaiden elikoiden hoidettaviksi. Sitä paitsi kutsu varpaijaisiin oli lähtenyt tekstarina kymmenellä tuttavalle heti napanuoran leikkaamisen jälkeen. Miehellä oli siis menoa.
- No ei se mitään, sain kakistettua. -Tuun takaisin heti huomenna, kun hevoset on ajettu.
Pirre nosti poikamme syliinsä ja näytti häkellyttävän välinpitämättömältä minusta. Ehkä olinkin. Naisella oli sentään lapsi. Ja minullakin, ei vain vielä tuntunut siltä.
Tunnin päästä kun olin tekemässä lähtöä osastolta, Pirren kommentti:
- Jos haiset huomenna viinalle, ei oo tulemista.
En haisisi viinalle. Tiesin, että Salmen Matiaksella olisi muutakin kamaa kuin viinaa. Varpajaiset olivat kuitenkin vain kerran elämässä?
|
|
|
|
Post by Piritta on Apr 25, 2019 7:46:16 GMT 2
Älä puhkaise kuplaa
Siinä se sitten oli, vauva, ihan oikea ja elävä. Suurin piirtein kuukauden ikäinen jo, ja maailman ihmeellisin ja somin ja kieltämättä aika kummallinenkin. En vieläkään jotenkin tajunnut, miten se oli oikein tapahtunut; miten MINUSTA oli tullut kenenkään äiti, vaikka aina olin vannonut että ei kuuna päivänä eikä koskaan eikä ikinä eikä kerrassaan milloinkaan.
Mutta olihan se vauva nyt aika kiva kuitenkin. Se oli aika harmiton. Tämä yksilö ei ainakaan toistaiseksi ollut jatkuvasti äänessä, eikä se vielä yrittänyt karatakaan, ja aika usein se oli täsmälleen samoilla sijoilla kuin mihin olin sen jättänyt, jos nyt johonkin ylipäänsä raaskin sen jättää. Yleensä en raaskinut. Hädin tuskin irroitin siitä katsettani silloinkaan, kun itse söin, ja joskus en edes muistanut syödä. Sitä mukaan, kun mä opin reagoimaan lapseni nälkäsignaaleihin, mä ehkä vähän unohdin omani, sillä ne tuntuivat niin täydellisen toisarvoisilta.
Armas Elmeri, mä taas tunnustelin nimeä mielessäni. Sopisiko? Kaduttaisiko? Inhoaisiko lapsi sitä? Vaan eivätkös kaikki inhonneet, jossakin vaiheessa elämäänsä.
Rappuset narisivat. Lynn sieltä saapui, ja se oli onneksi jättänyt oman lapsensa jonnekin, en piitannut minne. Tässä huoneessa keskityttiin Armakseen, ja sitten oli sekin aspekti, ettei voinut tietää mitä pöpöjä Lilianin mukana kulkisi. Varmasti jotakin. Lapset sairastivat aina. Minun lapseni ei sairastaisi.
Lynn osasi ihastella toisten ihmisten vauvoja. Se oli mukava vieras, joka ei koskaan saapunut tyhjin käsin ja tajusi jotenkin tuoda aina jotakin tarpeellista ja/tai ihanaa. Se ei myöskään vaatinut mun Armasta koko ajan itselleen, kai, koska sai sylitellä Liliania jo kylliksi, mutta kyllä mä saatoin vauvani sen käsiin uskoa vaikkapa suihkun ajaksi. Artoon en luottanut. Joskus jouduin tahtomattani niin tekemään, mutta mieluiten en.
Jonkun aikaa me rupateltiin Lynnin kanssa mukavia, ja sitten se meni sanomaan:
"Niin, mä varmaan muutan. Pääsin opiskelemaan tai en. Pakko päästä elämässä eteenpäin. Niin että mä olen sitten katsonut asuntoja"
Mä suljin hetkeksi ärsyyntyneenä silmäni. Miksi se rupesi avautumaan omasta surkeasta elämästään? Eikö se tajunnut, että tässä ajassa ja paikassa minun ihmeellinen vauvani oli ainoa asia, jolla oli mitään merkitystä? En mä halunnut kuulla, kuinka joku toinen inhosi karilla kituvaa avioelämäänsä niin, että pakeni satojen kilometrien päähän siitä. En enää muistanut, mistä kaupungista se oli puhunut, mutta jossakin kaukana se oli. Enpä olisi uskonut, että Lynnillä olisi sydäntä lähteä sillä tavalla. Eikö vähempikin riittäisi. Tuhahdutti vähäsen.
Ja mitä se oikeastaan tarkoitti eteenpäin menemisellä, mä mietin kylmästi. En ymmärtänyt. En jaksanut yrittää.
"Aha", sanoinkin. "Ei varmaan löydy mitään niin kivaa kuin teillä jo on."
"Ei me sentään mitään hienoa tarvita, kunhan se tuntuu kodilta", Lynn hymähti ymmärtämättä lainkaan, miltä musta tuntui kuunnella, kuinka se järjesteli uutta elämäänsä ja teki samalla perheensä hajoamisesta hetki hetkeltä todellisempaa.
Vaan mullapa oli mun oma vauvani, ajattelin häntä katsellen, ja tyynnyin vähä vähältä. Mitä väliä millään muulla oli?
|
|
|
|
Post by Anne on Feb 11, 2020 18:38:39 GMT 2
by Artsi:
11.2.20
En ollut enää niin varma, että Pirre oli kovin älykäs. Toki nainen oli nötti ja sorja vielä Armaan syntymisen jälkeenkin. Ja toki nainen pysyi hevosen selässä kiitettävästi selkävamman ja raskausen jälkeenkin. Mutta 24/7 eläminen blondin kanssa oli alkanut kuluttaa. Kun hevosta olisi pitönyt hiitata ja taaperoa hoitaa, varasi muikkeli juuri sille ajalle ripsihuollon. Tai hieronnan. Tai brunssin muiden blondien kanssa. Tai oli lähdössä treenaamaan puomeja jollain aloittelevslla estetatsulla. Kauhiaa sopimista ja säätämistä, kun mukula oli kuvioissa. Ja useimmiten melko sekundaarisista systä. Tuntui, ettei Pirre ymmärtänyt. Että ravitilan touhu oli kurinalaista ja säntillistä. Ja että naisen paikka oli kotona lapsen kanssa. Ja kyllähän mä Armaan kanssa vietinkin aikaa, mutta en nyt duunia voinut laittaa sivuun jokaisesta kissanristiäisestä.
Joten oli helpotus, että Pirre palaisi töihin ja Armas menisi hoitoon. Vaikkakin muutamaksi tunniksi päivässä, mutta silti.
Älynystyröiden puutosepäily ei johtunut kaikesta menosta, jotta naiselleni tuppaantui. Yön pimeinä tunteina olin salaliittokanavia seuranneena tullut siihen tulokseen, että Nibiru ohittaisi Maan pian. Tuo auringon takana kunmitteleva paholaisplaneetta syöksisi tämän asuinkelpoisen planeetan pian tuhoon. Ja kun varustin maakellarin alla olevaa pommisuojaa perheelleni, sain Pirreltä vain kylmiä katseita ja tuhahtelevaa epäilystä. Eikö nainen tajunnut, että uhka oli oikea ja siittämääni jälkikasvua olisi suojeltava. Miten blondi voi olla.
Pirre oli sitten alkanut viettää aikaansa työpaikallaan Seppeleessä. Sielläkin kuulema oli jokin maanalainen säiliö tekeillä. Niin, jopa uudet ratsastuskoulunomistajat olivat kartalla. Ja varautuneet. Eivätkä kyseenalaistaneet tällaisia itsestäänselvyyksiä.
Mutta mutta. Nainen ei tiennyt mitä varten ratsastushelvetin bunkkerit olivat tekosalla. Eikö se kysynyt? Eikö sitä kiinnostanut? Ripset tällingissä, mutta maailma romahtamassa. Fine. Niinpä ajattelin ottaa asiasta selvää itse. Kaarsin siis autollani eräänä päivänä Seppeleen heppatilalle nuuskimaan. Oli kaunis talvipäivä, ei ristinsielua missään. Epäilyttävä kaivinkone kentän laidalla. Riensin potkimaan masiinan renkaita.
- Moi, Arto! kuului pirtsakka ääni.
Käänsin miehisen olemukseni kohti kujerruksen kohetta.
- Heippa hei, rykäisin ( polkkatukkainen ruskeaverikklö tiesi nimeni, mutta minä en hänen)
- Pirre ei oo vielä tullut. On hieronnassa vissiin, nainen ilmoitti.
- Ai, harmi! pokka piti enkä paljastanut, että blondinaiseni ei ollut käväissyt tuntiin mielessänikään. - Täytynee soitella sille. Mites muuten, onko teillä joku remppa täällä?
- Joo, tehdään maanalaista lantalaa varaston alle, EU-säädökset pakottavat.
- Aa, no sehän jon sitten isompi rojekti, sanoin taputtaen kaivuria ja sytyttäen samalla kädenliikkeekkä tupakin maagisesti.
- Joo, tuli ilmoitus, että pitää olla jätepäästöt alemmat ja samantien slettiin hommiin. Kovat on kustannukset viimeiseksi olisi tällaista odottanut.
Hymähdin. Nainen selitti liikaa. En ollut moisista säädöksistä kuullutkaan, vaikka naapurissa asuttiin. Jos jätepäästöt olisivat olleet ongelma, Liekkikörvi olisi näillä tallimäärillä ollut lantaa lilluva ruskea rapakko. Mutta näin ei ollut, vesi kimmelsi kesäisin sinisenä kuin Suomi-neidon arjalaiset silmän värikalvot.
- Ahaa, toivottavasti löytyy ratkaisu, tokaisin tökerösti.
Brunette selitti vielä jotain teknistä yksityiskohtaa rakennuspuuhasta. Puppua! Vaistoni kertoi, että kyse oli jostain muusta.
Ajaessani kohti kotitilaa en edes huomannut, että ajatukseni olivat enemmän kiinni Seppeleen epämääräisissä kaivauksissa kuin, että lapseni äiti oli jo neljättä kertaa hierojalla viikon sisään.
|
|
|
|
Post by Piritta on Oct 12, 2020 20:24:17 GMT 2
Pirre antaa hyviä neuvoja
"Daniel on taas tulossa Suomeen", Lynn kertoi, ja voi että kun mun teki mieli huokaista syvään.
"Eikös se käy kerran kuussa. Sokat asiakkaineen maksaa sille varmaan helvetin hyvin, kun se jaksaa siellä Auburnissa yhtenään rampata."
"Tulee se tänne Lilianinkin takia", blondimpi meistä yritti huomauttaa, mutta mä puhuin päälle.
"Ottaiskohan ne mutkin sinne valmentamaan. Raha ei tekisi pahaa."
Totuus oli, ettei mua ihan kamalasti kiinnostaneet nämä tapaamiset Lynnin ja sen lapsen kanssa. Mä en oikeastaan tiennyt, miksi se niin velvollisuudentuntoisesti tuli aina tapaamaan mua käydessään Liekkijärven suunnalla, mutta niin me vain aina silloin tällöin annettiin lastemme leikkiä keskenään ja vaihdettiin samat vanhat kuulumiset. Muija oli eronnut miljonääristään (pakko sen oli olla, kun katseli millaisilla hevosilla Lynnin ex-mies nykyään kilpaili pitkin maailmaa), muuttanut muualle ja aloittanut opinnot, muttei silti ollut päässyt elämässä yhtään eteenpäin. Edelleen se jaksoi huokailla Daniel Susinevan perään.
Olisko kannattanut miettiä ennen kun nosti kytkintä, mun teki joskus mieli sanoa, mutta en sanonut, koska olin hienotunteinen kuin Kosti Kotiranta lasten ujoa ja epävireistä jollotusta kuunnellessaan. Tai olikos se Kotiranta jo kuollutkin, kukas Joulupukin kuuman linjan nimikkotähtenä nykyään olikin?
Sillä välin kun mun mieli harhaili valkopartaisissa vanhoissa ukeissa, Lynn kiersi edelleen kehää vanhan hellunsa ympärillä. Katse tummatukkaisessa ja pieninenäisessä lapsessaan se jatkoi puhkikuluneen virren veisaamista.
"Tietysti se menee taas Auburniin maanantaiksi, mutta nyt se aikoo tulla jo perjantaina ja olla kymmenen päivää täällä."
"No niin, siitä sitten onnellista perhettä leikkimään", lipsautin vähän kyllästyneesti.
"Tietenkään me ei leikitä mitään perhettä", Lynn kiirehti sanomaan ja kurtisti pikkiriikkisen kulmiaan, jotka olivat niin vaaleat että niitä hädin tuskin näki. "Mutta onhan se nyt Lilianin kannalta hyvä, että näkee isäänsäkin välillä."
"Niin varmasti", myöntelin ja katsoin Armas Elmeriä. Oliko sillekin hyväksi nähdä isäänsä? No, siinä mielessä kyllä, että mä jaksoin vähän paremmin koko tätä lapsiperhehässäkkää kun saatoin edes joskus tyrkätä rakkaan lapseni Arton huomaan ja mennä tekemään jotakin... omaa elämistä. Olin yllättynyt siitä, kuinka valtavan paljon pidin lapsestani silloin kun se käyttäytyi hyvin, ja miten mainion ylevältä musta tuntui kun mä sain kertoa jollekin olevani Äiti, mutta enpä ollut ikipäivänä ollut mikään aito lapsi-ihminen. Joskus, kun kaikki oli yhtä helvetinmoista kaaosta eikä mikään sujunut, mun teki mieli laittaa Armas takapenkille, ajaa Korkeasaareen ja tarjota sitä jollekin hellyydenkyllästämälle simpanssinaaraalle.
Sillä järjenkirkkaudella, joka esti mua tekemästä niin, mä päätin sitten tarjota Lynnille hirveän hyvän neuvon.
"Mietin vaan tota teidän tilannetta", sanoin ja kuulostin vähän siltä kuin oikeasti käyttäisin kovastikin aikaani Lynnin ja Danielin avioeron jälkipuintiin. "Kun selvästihän sä olet katumapäällä. Olet ollut niin kauan kuin mä muistan. Että eikö sun kannattaisi vaan kertoa sille Danielille, että sä olet siihen yhä rakastunut. Saisitte koko hommaan jonkun selvyyden, jos yrittäisitte vaikka vielä uudestaan."
"En mä tiedä haluanko mä yrittää uudestaan. Tai Daniel, varsinkaan. Katso millaista elämää se saa nyt elää. Totahan se aina halusi."
Mikä hemmetti siinä oli, etteivät ihmiset koskaan kuunnelleet, kun joku yritti kertoa niille, miten ne voisi lopettaa valittamisen? Oliko se nyt vaan niin saakelin paljon kivempaa vatvoa ja olla nyyh-niin-onneton kuin tarttua toimeen ja alkaa ratkoa ongelmiaan? Kohensin ryhtiäni ja tunsin oloni niin viisaaksi, että sitä olisi melkein voinut kutsua valaistuneisuudeksi. Kyllä mä näin tän koko kuvion niin paljon kirkkaammin kuin byhyy-Lynn.
"No, miten haluat. Jos sä todella uskot, että te ootte molemmat onnellisempia näin niin jatkakaa vaan samaan malliin. Pitäiskö mennä sisälle jo, mukelothan saa kohta raitisilmamyrkytyksen."
Niin me napattiin haalareihin puetut meritähtemme (siltä ne näytti, kun ne liikkui aina raajat pikkuisen harallaan tasapainonsa tueksi) ja mentiin sisälle. Armas oli jo väsynyt ja jotenkin sille ehti tulla eteisessä riisumisen aikana jo niin kuuma, että se alkoi kitistä uhkaavasti. Voi jestas. Ajatella, että toiset tahtoi näitä monta. Saihan sitä haluta kaikenlaista, mutta mikä julmettu työmaa tämä yksikin jo oli. Tosi ihana, muistin lisätä, vähän työläs mutta tosi ihana.
Lynn ei viipynyt enää kauan. Mä muistin kertoa sille Serafiina Sammal -tyypistä, Evgen viimeisimmistä lirkutteluista ja sitten, viimeisenä, kuin pantaten ja pihtaillen, Tapista. Sekin oli aihe, johon Lynn aina ennen pitkää palasi, kun nähtiin. Mitä Tapille kuului nykyään. Se sitä jaksoi kiinnostaa.
Ja ihan lopuksi mä kutsuin, silkkaa kohteliaisuuttani tietysti, Lynnin käymään joskus Seppeleessä mun tunnilla.
"Ehkä tulenkin", se sanoi, ja me molemmat tiedettiin, ettei sillä olisi koskaan aikaa sellaiseen.
|
|
|
|
Post by Anne on Dec 8, 2020 21:45:02 GMT 2
by Artsi:
8.12.2020Teltta oli pystytetty. Siis Seppele Cupin iso, painestettu teltta raviradan keskelle. Ei se teltta, jota nyt kuvittelette. Istahdin sohvalle, oli hyvin raskasta. Talvi ja ylimääräiset rahanhaalimishommat olivat vieneet mehut minusta, virkeästä 35-vuotiaasta miehestä. Tölkki sihahti auki ja Armas ryntäsi jakoihini makuuhuoneen puolelta, lieneeko lapsi jo ehdollistunut sihahdukseen, jolloin isi on paikalla. Syliini nostamaani lastastani seurasi avovaimoni, tuo pitkänhuiskea blondi, joka vihdoin alkoi taas muistuttaa hehkeää entistä itseään. Vaikka eihän niitä imettämättömien utareita (ikävä kyllä) takaisin saanut. - Artsi, meidän täytyy puhua, tuli blondini suusta. O-ou. - Sain kuulla, että olet ehdokkaana Hevosjussille Morsian-ohjelmaan, Pirre jatkoi. - Mitä? Minä? En kyllä muista semmoista osallistumista tehneen, puolustelin heti, vaikka aivoni perukoilta kiirikin mieleeni jokin känninen ilmaoittautuminen netin kautta… johonkin. Missä tarvitttiin ravimiestä. - Niin? Pirren kysyvä katse. - En muista tommosta, varmaan joku Liekkijärven juopon läppä, hörisin hörpäten tarjoustölkkiäini ja töniessäni Armasta lelujensa suuntaan. - Mut, ootko sä menossa? Pirre kysyi epäuskoisesti. - No, jos näin on, miehen on tehtävä, mitä on tehtävä. - Mitä  Jätät mut jonkun kirjemuikkelin takia? Pirren kasvoilla oli epäuskoinen ilme. - Nooo, älä ota niin vakavasti. Käydään se ohjelma läpi niinku bisnes-mielessä, asutte Armaksen kanssa sen ajan majakalla tai jossain kaverilla. Sieltä tulee kuitenkin vaan jotain läskejä wannabe-ravityttöjä, enhän mä nyt semmosia… - Artsi, tajuatko mitä sa puhut? Sulla on nainen ja lapsi, et sä voi ketään piilottaa? Pirren ilme oli epäsukoinen. - Miksi en, onhan meillä paikkoja? Majakka? Etu-Reetun yksiö keksustassa? Ja hätätilassa voitte majailla maakellarin bunkkerissa. No problemo. Sen jälkeen muistan vaan lapseni ja akkani häipyneen. Ja tölkkikeon kasvaneen. Hirveen epäkaupallista, eikö nainen nyt tajua tunnettavuuden ja bisneksen päälle mitään? Musta tulisi Hevosjussille Morisan-sulho ja ravivalmennettavien määrä tulisi kasvamaan huomattavasti, kunhan saisimme valtakunnallisessa kanavassa tunnettuvuutta. Kun on aallonharjalla, on ratsastettava. Tai tässä tapauksessa, ajaettava.
|
|
Jätät mut jonkun kirjemuikkelin takia? Pirren kasvoilla oli epäuskoinen ilme.
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!