|
Post by Anne on Oct 17, 2017 0:06:56 GMT 2
by Artsi:Leirivalmistelua? - Kakstoista hevosta?! puuskahdin epäuskoissani. - Mihin mä ne tungen? Pirre aukaisi pirttipöydälle A4-kokoisen hahmotelman. Naisen luonnostelmassa pilttuutalli oli jaettu kahteen osaan ja viisi epämääristä hevosmöykkyä lisätty sikin sokin kummallekin puolelle. - Sitten Agi ja Alex voivat olla vierastallin karsinoissa. Varsat voi olla yhden yön hyvin ulkona, jos on tarvetta? blondi kysyi katsoen minuun rauhallisesti. En tiennyt johtuiko rauha Pirren tavasta esittää asioita vai vahvoista kipulääkkeistä vai mistä. Edelleen naisella piti asiallinen ulkokuori, vaikka olin sitä syssyn mittaan useasti yrittänyt puhkoa. Ehkä tilanne vaan oli vähän huono, ehkä olin itse jotenkin luuseri, eikä naista napannut. Välillä näin kuitenkin pienen ilakoinnin pilkahduksen Pirren silmänurkassa ja kohouman suunpielissä. Hitaasti, mutta varmasti, oli minun taktiikka ja se näytti purevan. - Ja niitä teinejäkin on kaksitoista? Kuka niitä valvoo? - Osa on ihan aikuisia ja mä valvon. Virallisen epävirallisesti, kun saikulla olen. En saa opettaa, enkä ratsastaa, mutta voi tulla tänne autolla ja olla vastuussa niistä muutamasta alaikäisestä. Asia sovittu. - No se on sitten so-vittu, mörähdin. Pirre mulkaisia minua alta kulmien ja huokiaisi arvattavan teatraalisesti. - Meitsi siis järjestää. Pilttuutalli tarvitsee muutenkin pahasti remppaa ja onhan mulla tässä yksi päivä aikaa. Niin kuin ei olisi jo tarpeeksi kiireistä. - Pah, sulla mikään kiire on. Ja saat rahaa tästä leiristä, Piritta tokaisi. - Toivottavasti paremmin kuin heinäkuussa. - Etköhän. - Saanko mitään muuta? nojauduin pöytää vasten eteenpäin. Osasin nämä askeleet kuin Shakira lantion heilutuksen. - En mä nyt noin helppoon mene. Sitä paitsi mulla on leikkaus heti leirin jälkeen, Pirren äänensävy oli puolusteleva. - Siksi juuri, voitais ottaa viikko irti iloa ja leikkauksen jälkeen voisin hoitaa sua, sanoin kuulostaen jopa omaanikin korvaan vilpittömältä. Pirre ratkesi nauruun. Mitään näin spontaania en ollut naiselta nähnytkään. Kyyneleet miltei valuivat Pirren silmistä: - Sä… hahahaha… säkö hoitaisit mua? Ha haa, hi hiiiiii! - Mitä, mä oon empaattinen herrasmies. Saisit kanakeittoa. Jos et omaa, niin saarioisten. Ja annostelisin sulle tramadolia, kun sitä tarviit, puolustauduin. Pirre jatkoi naurua ja nojasi vaivalloisesti pöytään. - Ha has, aijai tää nauraminen sattuu, ha ha haa. Pikkuhiljaa Pirre sai koottua itsensä. Olin sillä valin jo avannut uuden Karhun. BTW olin luopunut Koffista ja siirtynyt Karhuun täysin. En tiiä, parempi maku. Tarjosin Pirrellekin. Sekin otti. Sitten siirryttiin meitsin kulahtaneelle sohvalle. Asettelin tyynyt Pirrelle ja hieroin sen jalkoja hörppien samalla olutta. Tappi tuli jossain vaiheessa iltatallilta ja istui keinutuoliin. Katsottiin siinä chromecastista Haluatko Miljonääriksi. Ja oltiin kaikki nukahdettu jossain vaiheessa nähden unta Jaajon jorinoista.
|
|
|
Post by Piritta on Oct 17, 2017 8:59:17 GMT 2
Mun jaloillani oli kourat. Siis ei niin, että alaraajoistani olisi kasvaa poksahtanut sormet ja kämmenet. Niiden päällä vaan lepäsi miehen karheat kädet, ja aloin hitaasti herätä huomaamaan, että vaikka toinen oli muistojeni mukaisella alkuperäisellä paikallaan säärelläni, toinen oli kiivennyt polven yläpuolelle. Huu. Hassu tunne piipahti humahduksena vatsanpohjassa ja huminana päässä.
Olin nukahtanut Arton sohvalle. Tunnustelin oloani. Selkä voi ihmeellisen hyvin; ravimiehen eilen huolellisesti asettelemat tyynyt olivat tukeneet minut kummallisen hyvään nukkuma-asentoon. Yksi katsahdus ravimieheen itseensä riitti kertomaan, että hän sen sijaan tulisi kärsimään tänään poikkeuksellisista niska-hartiasäryistä. Siinä Arto nukkui istualtaan sohvan päädyssä jalkani sylissään, pää kallistuneena selkänojan päälle, suu apposen auki ja kuolavana jo kaulaan asti valuneena.
Alkoi naurattaa.
Enpä olisi uskonut, että olisin löytänyt itselleni ystävän Artsin ravitallilta. Todellisen ystävän hädässä, vieläpä: selkävaivoineni en olisi uskonut kelpaavani Artolle ja hänen kaltaisilleen sohvaseuraksi. Niin vain kävi. Täällä oli aina sopivissa määrin myötätuntoa saatavilla. Arto ei vetänyt hössötystä maksimiin ja täysöveriin, niin kuin vanhemmat, mutta ei myöskään katsonut minua omituisesti kun sanoin, etten pysty osallistumaan keilaamiseen, niin kuin ystäväni. Kavereille olin aina ollut teho-Pirre, ja nyt kun en ollut, tilanne oli omituinen. Lisäksi iso osa ystävistäni oli löytynyt ratsupiireistä, koska missä muualla olisin ehtinyt tutustumaan ihmisiin?
Näköjään ravitallilla.
Arto toivoi epäilemättä pääsevänsä pöksyihini. Kyllä minä sen tiesin, ei tässä nyt niin eilisen teeren tyttöjä oltu. Oli mielenkiintoista ja hämmästyttävää seurata, miten pitkälle mies oli valmis menemään tavoitteensa saavuttaakseen (KANAKEITTOA, my ass), vaikka en tiennyt, oliko se ihan reilua. Tai kun enhän minä nyt suoranaisesti ollut ajatellut, että tässä sellaisiin väleihin ryhdyttäisiin. Artolla oli maineensa, ja vaikka sen kaiken kuonan alta löytyi hämmästyttävän inhimillinen olento, en ollut ihan varma, halusinki päästää tätä keissiä turhan syvälle elämääni ja noh, itseeni.
Mutta oli aamussa tunnelmaa. Kiipesin hitaaseen tahtiini jaloilleni. Arto hätkähti, kun jalkani lipuivat hänen sylistään pois, mutta jatkoi sitten uniaan ja kellahti suu yhä avoimena kyljelleen sohvalle.
Oli pakko napata lääke. Kun valuttelin vettä hanasta, portaikosta kuului Tapin askelten ryminää. Tukka sekaisin, silmät sirrissä ja bokserisillaan Arton serkku pölähti keittiöön ja yllättyi kenties hieman, kun olin vielä paikalla. Tai ehkä ei. Tunnustettakoon, että olin nukkunut täällä joskus ennenkin. Ei se mikään jokapäiväinen eikä edes -viikkoinen tapa ollut, tietenkään.
"Jeesus, mä luulin että menit jo", Tappi virkkoi ääneen. "Heräsin vasta." "Arse ei varmaan herännyt?" Tappi muristeli ja minä pudistelin päätäni. "Sitä varten mä tulinkin. Karjumaan sen hereille. Joutuu itse tekemään aamutallin." "Joutuu, tosiaan", naurahdin ja kulautin läkkeen veden kanssa kurkusta alas. "Se nukkuu kuin ruumis tossa sohvalla. Onnea herättämiseen." "Ai te olitte siinä koko yön. En viittinyt eilen ees kolistella teitä hereille, olitte niin kotoisasti siinä. Vähän kuin Jossu olis taas kuvioissa", Tappi tuumasi ja vilkaisi mua päästä varpaisiin. "Sussa on samaa näköäkin." Sitten nuori puolialaston mies marsseerasi herättelemään ravimiestä ja jätti minut keittiöön miettimään hitaasti, mikä Jossu-kakkonen minä nyt olin ja oliko se alkuunkaan hyvä asia. Jaaha. Tässä sitä oltiin.
|
|
|
Post by Anne on Nov 29, 2017 22:40:28 GMT 2
by Artsi:
29.12.2017 Pikkujoulutko tulossa muka?
Olin ostanut ulkomailta pari uutta kopukkaa. Ja Roskin toisi oman, uuden ravurinsa talliin. Uusia hevosia odotellessa (ja nykyisiä huonosti juoksevia kirotessa) olin ottanut tehtäväkseni hoitaa ihmistammukoita. Kyllä vaan, hoitamista niissä riittikin. Ensinnäkin Ros, tuo ex-eukko ja nykyinen pelkkä-työntekijä kävi läpi jotain kolmenkympin kriisiä. Se tiuski, unohteli ja hoiti epämääräisesti tehtävänsä. Jopa traktorin öljynvaihto, joka ennen oli ollut semihevarin lempipuuhaa, oli mennyt persiilleen. Nainen oli kaatanut moottoriin jotain sinne kuulumatonta litkua ja moottori oli iloisesti leikannut kiinni kesken raviradan lanauksen. Se kirosanojen ryöppy, jonka olin naiseen suoltanut ei kenties ollut kohentanut tulevaa pikkujoulutunnelmaa. Lievästi sanottuna nainen oli ollut tuon episodin jälkeen jäätävä. Työtehtävien täsmällisyyttä sanallinen oksennukseni ei kuitenkaan ollut parantanut. Huhkimme Tapin kanssa Rosin jäljissä siivotessa naisen sotkuja. Martsa. Martsa oli astunut kuvioihin, edelleen tuoden muksujaan ratsastamaan Pimulla. Olin hienovaraisesti ehdotellut siirtymistä lähipuskien ratsutallien syövereihin, mutta kun Martsa oli maksanut toiminnasta lämpimällä toiminnalla, olin ollut hiljaa. Sekopäistä ja kuin suoraan HuvilaPihlajakahdulta, mutta näitä nyt sattuu. Nelikymppinen hunajablondi kiehnäsi kyljessä, kun sitä huvitti. Multa ei kysytty mitään. Onneksi Pimu oli kantavana, ja tämäkin kuvioi jäisi jäähylle hetkeksi. Sitten oli Pirre. Selkä-Pirre. Piritta, jonka ensimmäinen leikkaus oli mennyt penkin alle. Kun eka leikkaus oli juuri ollut ohi, olin jalomielisesti vienyt lupaamani kanakeiton (ei, ei Saarioisten vaan kylän parhaan konditorian lounaskanakeitto pakattuna kylän parhaasta posliinikaupasta löytämääni kippoon). Kaikissa opioideissaan Pirre oli ollut ilahtunut ja kehunut mua komeaksikin. (Vaikka myöhemmin tajusin, että se oli jälkilääkityksen aikaanssaamaa lepertelyä). Nainen oli imuttanut keiton hoikkaan kroppaansa ja nukahtanut yhden Tramadolin jälkeen. Olin hipsinyt kotiin vasta aamulla, kun Pirre aukoi turvonneita silmiään. Jätin muikkelin 10minuutinhaudeutettu tee kourassa heräilemän ja suuntasin kohti aamutallia. Oma oli oli rähjäinen, mutta olin tottunut siihen. Seuraavan kuukauden aikana kuuntelin Pirren epäilyjä, miten leikkaus ei ehkä onnistunutkaan, kun kivut vain lisääntyivät. Raahasin lisää kanakeittoa konditoriasta ja niiden kymmenien käyntikertojen jälkeen aloin jo flirttailla kassan takana hymistelevälle blondille. Pirren kololla mua nyt odotti… vain Pirre. Marisemassa, miksei ollut ratsailla. Miksei ollut opettamassa. Miksei ollut Auburnin kissanristiäisissä tai siellä sun täällä. Ymmärsin toki kaiken tämän, mutta oma ehdotelmani valitukselle olisi ollut: Miksen ole viettämässä kaikkien aikojen deittaliusyksyä Artsin kanssa. Jotain Martsakin oli mulle opettanut, nimittäin "How to treat the woman“-actionin. Mutta ei voinut mitään. Kaikilla oli omat prioriteettinsa. Niinpä sitten pyysin konditorian hieman karsastavaa blondi ulos. Käytiin Yazkan kebabissa, koska mikään muukaan pikkukaupungin kolmesta “ravintolasta” ei ollut tuolloin auki. Rimbe oli ihan hauska kimu. Vähän yksinkertainen, jopa minäkin tunsin älyllistä ylemyyttä pimatsun seurassa. Rimbe oli 25-vuotias, oikealta nimeltään Rinaletta. Pyysin hänet saunaan seuraavalla viikolla. Rinaletta tuli. Ennen saunaa kävin syöttämässä Pirreä ABC:n noutopöydän herkuilla. Tässä vaiheessa Pirre oli jo sen verran järjissään, että pystyi jo tekemään pieniä kävelyreissuja. No, eihän siitä Rimben kanssa sen suurempia tullut, muutamat hauskat treffit ja sitten blondi jo säikähti salaliittoteoriajuttujani. Oltiin kuitenkin siinä vaiheessa, että pikkujoulut olisivat ajankohtaiset. Ketä kutsua, ketä ei. En kyllä muista, milloin potentiaalisten kutsuttjen lista olisi ollut näin lyhyt. Rosa oli lähtenyt. Lynn oli avioitunut. Fiia varmaan tulisi. Ja Pirre varmaankin. Ros tulisi, mutta olisiko siitä seuraksi, who knows? Aika köyhää. Onneksi tulisi edes pari uutta kaakkia. Jos niistä nyt vaikka saisi joulutunnelmaa? öö, ei.
|
|
|
Post by Anne on Dec 15, 2017 17:42:28 GMT 2
by Artsi:
Olin kuullut, että Seppeleessä olisi tänään pikkujoulut. Taktisesti olin siis ajoittanut omat pikkujouluni huomiselle, että edes muutama kutsumistani misukoista tulisi. Fiia oli nyökytellyt tulevansa, no totta kai, kun pääsisi jatkamaan ikiteerenpeliä Tapaninsa kanssa. Pirrestä en ollut kuullut mitään. Ros tulisi jo työn velvoittamana. Ja kaiken kukkuraksi Martsa oli päättänyt, etä ratsastuspäivä oli nyt lauantai. Tarkemmin sanottuna, lauantai-ilta, ja oletin näkeväni blondin lapsineen tilan kulmilla hengailemassa.
Huokaisin. Rapa hiljensi käyntiin ja annoin sen jolkotella kierroksen radalla omassa tahdissaan.Vielä olisi Pami ajettavana. Rapsun olin saattanut kantavaksi, joten se saisi mussuttaa rauhassa heiniään. Lämpöiset eivät menestyneet tällä hetkellä kovin hyvin. Simo alkoi olla jo vanha, Taran luonne ei täysin sopinut juoksemiseen, Issen jalat oireilivat ja Mike nyt vaan oli täysi sekopää. Uusien hevosten saapuminen venyisi ensi vuoden puolelle ja kisamenestystä päästäisiin maistamaan todennäköisesti vasta kesällä. Tiukka talvi tulisi.
Vilkaisin taivaalle. Se oli jälleen harmaa ja synkkä. Hallitus ja harpg olivat taas saattaneet paksun pilvimassan yllemme. En ollut nähnyt aurinkoa kuukauteen. Aina oli pimeää. Tiesin mitä se tarkoitti; viimeisiä päiviä. Maailmanloppu olisi lähellä. Pirren kanssa pitäisi vaihtaa kolmosvaihteelle.
|
|
|
Post by Jusu on Dec 16, 2017 10:51:09 GMT 2
Artsi oli päättänyt järjestää pikkujoulut. En mä siitä yllättynyt, sehän järjesti sellaiset joka vuosi, ja aika moni muukin kissanristiäistapahtuma oli tullut Artsilassa koettua. Olihan se hyvä, että Arto löysi syytä juhlaan.
Pakotin Danielin mukaani. Se örisi jotakin eilisistä Seppeleen pikkujouluista, jonne se oli joutunut lähtemään, koska minulla oli töitä ja halusin kuitenkin kuulla, millaiset pikkujoulut Anne oli järjestänyt. En ollut kauheasti saanut Danielista irti, mutta tapaisin varmasti Fiian tänään, jahka pääsisimme Artsilaan.
"Kerro vielä, miksi mun on pakko tulla tännekin?" Daniel hönkäili, kun astuimme kotoisan lämpimästä eteisestä lumiseen ulkomaailmaan. "Siksi, koska mä en usko, että kestän Artsilan menoa selvinpäin yksinäni", sanoin pontevasti. "Luuletko sä, että mä kestän?" "Ei sun tarvii. Saat ottaa niin paljon kuin sielu sietää, sä et yleensä pahimmillasikaan ole kuin puoliksi yhtä rasittava kuin Artsi alkutekijöissään." "Onhan Fiia siellä", Daniel yritti vielä. "Onneksi. Mitä useampi fiksu, sitä todennäköisemmin homma säilyy hauskana vielä sittenkin, kun Artsi on päässyt salaliittoteorioissaan sille tasolle, jossa vaatteet on jokin juoni ja kaikkien pitäisi oman etunsa nimissä riisuutua heti ilkosilleen." "Miksi me siis mennään sinne, jos edes sä et halua?" Daniel nurisi vielä. Naurahdin. "Enhän mä sanonut, etten halua. Artsin kekkerit voi olla montaa asiaa, mutta tylsää siellä ei yleensä ole! En missaisi mistään hinnasta."
Niin me ajoimme Artsilaan. Danielkin vähän piristyi matkalla, ja huokaisin helpotuksesta. Ainakaan se ei todennäköisesti käyttäisi koko iltaa murjottamiseen, vaan saattaisi jopa näyttää iloista puoltaan. Toisin kuin, kuten myöhemmin kuulisin Fiialta, oli tehnyt Seppeleen pikkujouluissa.
Juhlien alku oli melko surullinen. Paikalle ei ollut kuin Artsi ja (väkipakollako paikalle raahatut) Tappi ja Kasper. Isännän elkein Arto tuputti meidän käsiimme epämääräistä boolia, jonka ainesosista en oikein uskaltanut mennä takuuseen. Daniel tarttui kertsilasiin kiitollisena ja nielaisi suunnilleen kaksi kolmasosaa yhdellä kulauksella. Minä kieltäydyin. "Älä nihkeile", Artsi töräytti. "Toisen meistä pitää vielä ajaa kotiin", sanoin neutraaliin sävyyn. "Ei se oo mikään ongelma! Kyllä täältä yösija löytyy", Artsi lupaili auliisti ja vinkkaili silmää. "Eikö muka yhtään houkuttais romanttinen yö siipan kanssa saunan vintillä? Vai joko teillä on kasaankuivahtanut avioseksimeininki?"
Siitä ilta sitten eteni. Porukka kasvoi, ja yllätyin hieman Martsan läsnäolosta - olin kuvitellut, että se oli jo ihan menneen talven lumia! Pirreä sen sijaan ei näkynyt. Oletin, että esteopekin olisi kutsuttu. Siispä, seuraavan kerran kun osuin Artsin kanssa samoihin aikoihin tarjoilupöydän ääreen, kysyin: "Eikö Pirre oo tulossa?" "Siitä misusta mä en tiedä mitään, ei oo antanut kuulua itsestään", Artsi sanoi vähän synkeästi ja tarjosi sitten mulle ystävällisen neuvon: "Kannattaisi katsoa vähän, paljonko mätät sapuskaa naamariin. On jo alkaneet joulukilot kertyä. Ihan vaan, ju nou, ystävän vinkkinä." Toljotin Artoa epäuskoisena. Eikö sillä vaan kerta kaikkiaan välähtänyt? Ehkä se oivallus vielä joskus iskisi. Sivuutin hänen viisaat laihdutusneuvonsa ja kaivoin puhelimeni esiin. "Mä soitan sille Pirrelle", päätin.
|
|
|
Post by Piritta on Dec 16, 2017 15:34:42 GMT 2
Mä olin jälleen jaloillani. Ensimmäisen sössityn leikkauksen jälkeen olin ollut suunnilleen varma, ettei mulla korjauskierroksen jälkeen olisi enää tuntoa jaloissa tai jotakin muuta yhtä kamalaa. Mutta ei niin käynyt, vaan sen sijaan mulla olikin täysi luotto siihen, että palautuisin entiselleni.
En siis periaatteessa enää tarvinnutkaan mitään Artsin kanakeittolähetyksiä, mutta olin ehtinyt tottua siihen, että äijä oli saatavilla apuun sormea koukistamalla. Kuulostinpa kamalalta hyväksikäyttäjältä! Tarkoitin vain, että olin alkanut tavallaan pitää siitä, että Arto oli olemassa. Tai siis. Läsnä. En olisi kuvitellutkaan, että se oli niin huolehtivainen! Ja välillä sen toinen toistaan omituisemmat jutut olivat aika viihdyttävää kuunneltavaa.
Se vain, että ihan yhtäkkiä kaikki yhteydenpito oli loppunut kuin seinään. Juuri, kun olin tottunut tilanteeseen: täysi radiohiljaisuus.
Niinpä, kun Lynn soitti minulle Artsilan pikkujouluista, mun silmäni siristyivät ja suu mutristui tyytymättömään ilmeeseen. Vai niin! Ei sitten minua kutsunut! "Oletko sä autolla?" kysyin Lynniltä. "Joo." "Tule hakemaan mut." "Mä... okei."
Tuli kiire. Juoksin suihkuun, käytin parhaantuoksuista suihkusaippuaani ja suihkuttelin aavistuksen huumaavaa body mistiä iholleni - ja sheivailin minkä kerkesin. Tuoreiden silosäärieni peitoksi kiskaisin sukkahousut (ihmeen kaupalla omistin EHJÄT sellaiset) ja hetken mielijohteesta kätkin hameeni helman alle sukkanauhan, jonka kuitenkin viime hetkellä ennen ovesta poistumista sörkin pois ja viskasin jonnekin. Ei ollut tarkoitus, että kukaan pääsisi sellaista löytämään, vaikka aikomuksia minulla olikin. Nimittäin saada Arto Laaksosen katumaan sitä päivää, kun oli jättänyt minut kutsumatta juhliini. Piristyin huomatessani, että ihan kaikki teini-iän kapinahenki ei ollut valunut minusta aikuistumisen tieltä pois. Oli mukavaa olla nuorekas.
Lynn ehti odotella jonkun aikaa, mutta vihdoin pyyhälsin autoon. Istahdin alas, viskasin vielä kipulääkkeen naamariini (menivät kuiviltaankin) ja Lynnin tiukan katseen ajamana napsautin turvavyön kiinni. Kuski ei sanonut mitään, mutta hetken verran ehdin nähdä kasvoilla ilmeen, ennen kuin se katosi huolellisen neutraalin naaman tieltä. Hyvä olikin, ettei sanonut, koska mä olisin voinut tulla katumapäälle tässä suuressa missiossani.
"Ohoo, päätit sittenkin liittyä iloiseen seuraan, Pirre", Arse ilakoi mut nähdessään. "Päätin, kun sain Lynniltä tietää näistä pippaloista", sanoin hyisen arvokkaasti, ja Artsin juttuja kuuntelemaan joutuneelle Danielille tuli kiire poistua turvallisemmalle etäisyydelle minusta.
Artsi sen sijaan ei aistinut vielä mitään vaaraa, näytti vain tyytyväiseltä näkemäänsä. Paras oli ollakin! Alkaisipa ukkoa kaduttaa. En sivunmennen sanoen ymmärtänyt, miksi se oli minulle niin tärkeää. Miksi koin itseni niin hylätyksi ja syrjään viskatuksi rukkaseksi vain jonkun Arto Laaksosen takia? Jossain toisessa tilanteessa olisin saattanut jäädä miettimään asiaa tarkemmin, mutta nyt en ehtinyt.
"Olisit säkin voinut mut kutsua", huomautin vaarallisen suloisesti. "Mutta kutsuinhan mä", Artsi kummastui. "Kyllä mä muistaisin, jos olisit kutsunut." "No ihan varmaan puhuttiin just tästä asiasta silloin kun -"
!!! Piritta, tässä on nyt olemassa vaara, että SINÄ erehdyit ja lääkepöllyissäsi unohdit !!! huusi mun mieli, ja niinpä estääkseni itseäni ja muita oivaltamasta sitä häpäisevää tosiseikkaa tartuin siihen ainoaan epätoivoiseen keinoon, joka mulla oli käytettävissäni. Vaiensin Arto Laaksosen pikaisesti. Siis kiskaisemalla ukkoa kauluksista ja imuttamalta siltä ajatukset pois päästä.
"Tästähän tuli suurempi uutinen kuin siitä, että kaikkien aikojen Eurojackpotti pläjähti naapurikylään", kuului Tappi kommentoivan kuivasti, ja sitä säesti Rosin kyllästynyt ja ehkä epäuskoinenkin tuhahdus.
Kaikkein korkeimmalle muun taustahälinän ympärille kohosi kuitenkin Martsan taisteluälähdys.
|
|
|
Post by Anne on Dec 16, 2017 21:48:42 GMT 2
by Artsi: The Pikkujoulut -17
Mun keppi ei ollut ehtinyt vääntyä kakkoselta kolmoselle ja kytkinkin oli vielä painuksissa, kun Pirre jo tönäisi homman uusiin ulottuvuuksiin. Ei sinänsä, kyllä lämmin pusu aina maistui ja tätähän oli odotettukin. Ainut vaan, että taka-alalla näkyi huitovan Martsa ja hänen käsikynkässään nyt 3-vuotias Leevi ja 5-vuotias Mirjami liian iso ratsastuskypärä päässään. Pitkäsäärinen blondi irrottautui minusta (vastentahtoisesti, sen huomasin) ja käänsin katseeni vanhempaan ex-naiseeni, joka nyt välillä antoi Pellonrinteen Kaukon ohi edelleen. Mirjami huitoi pinkkivartista raippaansa ja Leevi änkesi hyvää vauhtia kohti pöydän antimia (sipsii ja dippii). - Sun tamma on karannut, Martsa rääkäisi ja mulkaisi samalla uhkaavasti Pirreä. Nykyään pitemmät ja punaisemmat hiukset omaava ah-niin-hajamielinen Ros nosti päätään pirtulasin äärestä ja tuijotti nelikymppistä baariruusua lasittunein silmin. - Kuka niistä? - Pimu. - Se on munkin tamma, Ros ähkäisi ja huomasin kauriisilmän loittonevan sylistäni kauemmas ja kauemmas. - Anteeksi, TEIDÄN hevosenne, Martsa veti marttyyrimäisen äänensävyn esiin. Daniel suoristautui jostain olkkarin puolelta ja oli ilmeisen iloinen päästessään liikenteeseen. - Mä voin auttaa, epämäärinen semimetroseksuaalikuikelo sanoi jalosti jo muutaman bissen siivittävänä. Lynn istui kauempana sohvalla ja facepalmasi itseään tuskastuneen näköisenä. Nainen oli turvoksissa eikä juonut mitään. Liekö eiliset rastasastuskoululaisten kemut menneet pitkäksi. Eipä ollut blondia näkynyt Simoakaan hoitamassa, joten en ollut tajunnut kutsua. Onneksi Tappi oli ollut tilanteen tasalla. Fiia nousi myös ja vetäisi canadagoosinsa hieman anorektisen varrensa peittämiksi. Martsa, muksut, Daniel ja Fiia katosivat piemyteen. Pirre kaivoi jääkaapista lisää juomaa, jota ei ollut tarkoitettu käytettäväksi kolmiolääkkeiden kanssa. Lynn ilmoitti poistuvansa kotiin lepäämään ja Tappi ja Ros virittelivät vanhaa Trivial Pursuitia keskelle lattiaa. Ilmeisesti ketään tallin oikeasta henkilökunnasta ei kinnostanut hevosen katoaminen, mutta ei se mitään. Trivialia oli pelattu pari kierrosta ja rento Pirre oli taas lähestynyt mua; pidin häntä kodikkaasti kainalossa. Ros mulkoili meitä tylsistyneenä. Ei sitäkään varmaan kiinnostanut, oli löytänyt jonkun kunnon tatuoidun miehen. Fiia ja Daniel palasivat pian tupaan. - Mites Pimu? kysyin jo hieman sammaltaen. - Sen karsinan lukko oli murtunut ja se hengaili pihalla, Daniel vastasi. Niin, Pimu asui ulkokarsinassa ja ilmeisesti yläluukku oli jäänyt iltatallintekijältä auki. Perkeleen Ros. Hakisin sille samalla alzheimer-lääkettä apteekista, kun seuraavan kerran olisi Pirren mömmöjen hakuaika. - Pääsikö Miri ratsastamaan? Daniel nyökkäsi ja istahti lattialle. Vaikka miehellä oli farkut, eivät upouudet Dieselit vaan sulautunet minun ja Tapin räsyiseen olemukseen. Roskin oli liian whitetrashia Dänille. Daniel kuitenkin osasi olla pokkana, liekö kouluratsastajien ominaisuus. Vaikka Pirre käytännösä lipoi korvaani, ei Daniel puolestaan lotkauttanut omaansa. Ihan kunnon jäbä. Ehkä. - Martsa ja muksut lähti, oli kuulemma Pellonrinteen tilalla tulossa paikalliset jehut vuosittaisia joulukinkereitä viettämään, Daniel myhähti. Fiiakin tuli vessasta ja istahti lämpimästi Rosin ja Tapin väliin. Kohta mentäisiin miehissä tupakille. Pussasin vielä bambiblondia muiden ärsytykseksi. Olin varma, ettei minun tarvitsisi nukkua tänä yönä yksin.
|
|
|
Post by Anne on Dec 29, 2017 21:25:20 GMT 2
by Artsi:
23.12.2017
Nainen istui hajareisin hevosen paljaan selän päällä. Beigenväriset paikattomat ratsastushousut, jotka erehdyttävästi toivat paljaan ihon vaikuteman, jos silmiä hieman siristi, verhoilivat naisen timmejä reisiä. Mustat, pöyheät kiharat valuivat kypärän alta alas olkapäille. Kasvot olivat pieniluiset ja silmät isot ja kimmeltävät. Kuten isosiskollaan, Katilla. Mistel pamautti pohkeensa välinpitämättömän oriinsa kylkiin ja hevonen loikkasi eteenpäin hangessa.
- Niin! Sen NIMI on Väilinpitämätön! Mistel huusi vielä, kun oli orheinensa kuuloetäisyydellä.
Mulle nyt oli ihan sama mikä hevosen nimi oli. Uusi vuokralainen, muutama satku lisää laskuja kattamaan. Kysymys lähinnä kuului, eikö Mistel ollut löytänyt muuta tallia mihin hevosensa kuskata? Olihan naisen isosisko tehnyt Tapille temput ja häipynyt pakkomielteisen homon mukaan. Selkäpiitäni karmaisi. Tarvitsin tupakkia.
Kaivoin taskujani ja norttiaskin sijaan käsiini ilmestyi lappu. Olin löytänyt kyseisen lapun pikkujoulujen jälkeisenä aamuna yöpöydältä. Pirren käsialaa: “Sorry, että näin kävi. Ensi kerralla täytyy olla varovaisempi.” VAROVAISEMPI? Mitä Pirre oikein vihjaili? Varovaisempi Tramalin ja ölkin yhdistämisessä vai jossain muussa? Ikävä kyllä muistikuvani yön viimetunneilta olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Muistin kyllä lämpimät kähmäilyt makuuhuoneen ovella ja räsypokkameiningillä pelatut Alias-kierrokset, jossa Pirre oli ollut parini. Olin tietenkin selittänyt sanoja niin huonosti kuin mahdollista. Koska en vieläkään ollut kasvanut aikuiseksi, en uskaltanut soittaa naiselle. Eipä häntä ollut näkynytkään. Nyt jännityksellä odotin, oliko Pirren mahassa pikku-Artsi vai mistä oli kyse.
Harjailin Mikeä ladon puolella, kun Mistel ja Välkky palasivat maastoreissultaan. Tyttö hyppäsi hevosen selästä yhtä kliinisen puhtaana kuin reissulle lähtiessään. Välkky kierteli ja hääräsi, mutta Mistel iski sen nopeilla toimenpiteillä kiinni ketjuihin, heilautti Wellaflex-mainoksesta repäistyt kikkurahiuksensa toiselle olalle ja kumartui kopsuttamaan tilsat pois Välkyn lautasmaisista kavioista. Kaikki kävi niin vaivattomasti. Selkä ei vaivannut naista eikä näköjään muutkaan meitä muita maallisia ihmisiä vaivaavat asiat. Beiget ratsastushousut eivät ottaneet osumaa sohjoisista tilsapaakuista ja pitkävartiset ratsastussaappaat näyttivät hylkivän olkia, puruja ja muuta paskaa, mitä maasta nyt löytyi.
Siinä hevosensa kavioita pyllistellen putsaavaa Misteliä tutkaillessani kuului tallinovelta vieno sekä hivenen syyllistävä “Artsi”. Kuulosti Pirreltä
Lappu oli edelleen käsissäni. Katseeni oli edelleen Mistelin takamuksessa ja jos oikein siristin silmiäni..
Repäisi silmäni kohti tallin ovea ja ladon hämärässä valossa seisoskeli kalpea Pirre.
- Moi, körähdin vaivautuneesti. - Oot hengissä? Pirre kohotti kulmiaan. - Totta kai, miks en? Ei se nyt niin rajua ollut.
Aivoni yrittivät hakea muistikuvia, mutta kuten tuhat kertaa aiemminkin, yritys oli turha.
- Olihan ne melko bileet, sain vastattua laimean epämääriäisesti.
Samassa Mistel pomppasi pystyyn ja vaivattomasti kätellen esitteli itsensä Pirrelle. Kun Mistel oli häpynyt takavasemmalle Pirren kysyvien katseiden saattelemana, sai Pirre taas sanaisen arkkunsa auki: - Mä lähden uuden vuoden jälkeen opiskelemaan. Valmentajakoulutukseen hevosopistolle. Sinne on 350 kilsaa. - Kiitti koordinaateista, hymähdin. Tiesin, jo valmiksi, että vastaus oli tyhmä. - Ajattelin, että miten joulu? Mun vahemmat lähtee Kanarialle. Mä en saa lentää. - Ainakaan lentokoneella? kökkövitsailin ja virnistin. - No, kai. Syödään kinkkua yhdessä. saat samalla kertoa, mitä pikkujouluissa oikein tapahtui. Kerrankin Pirre hihitti. Olin jo unohtunut, että mulla oli kuuma lämpöinen ori ajettavana.
|
|
|
Post by Anne on Mar 6, 2018 22:23:21 GMT 2
by Artsi: Maaliskuun alkua -18
Voisin jaaritella uusista hevosista ja niiden viipymisestä (sekä nälkiintymisestä) Latvian tullissa, mutta koska haluatte kuitenkin kuulla, mitä oikein joulupyhinä tapahtui, niin tässä siis. Minulle saatetun tiedon mukaan olimme sis olleet Pirren kanssa hyvin läheisessä kanssakäymisessä joulutunnelmain kukoistuksessa sekä myöhemmin tammikuussakin (tästä jopa minulla muistikuvia). Edelleen oli epäselvää miksi ja miten. Oliko kyseessä Pirren syyllisyyden tuntoja minua kohtaan kanakeittojen roudailuista vai mikä. Ei haitannut. Olin jopa kenties hieman ihastunut myös henkisellä tasolla, olihan Pirre pitkänhuiskean kroppansa lisäksi myös Kaljakulman tarjontaa fiksumpi. Parisuhteeksi tätä ei vielä voinut sanoa. Pirre oli häipynyt Saaristoon ja viestitteli kodikkaista saaristomökistään kuulumisia säännöllisen epäsäännöllisesti (ärsyttävä muotisanonta, I know..). Nyt nainen oli palaamassa taas pohjoiseen ja tulisi kenties tervehtimään. Sen lisäksi, että sysitalvi jatkui ikuisuuden, olivat myös hevoseni viipyneet ikuisuuden matkallaan Siperian perukoilta tänne Suomeen. Kuvissa esiintyneet kiiltävät ja lihaksikkaat kopukat vaikuttivat nyt silmiini hyvinkin photoshopatuilta, kun talutin trailerista ulos kaksi nälkiintynyttä raakkia. Toisen papereissa luki epämääräisesti вани́ль, eli Bahna? Oriin nimi oli Ultima (suomeksi kirjoitettuna venäläisten vänkyröitten viereen) ja lempinimi Timo ui kielen kärjelleni ennen kuin lastaussuojat oli revitty oriin jaloista. Eikä kahta ilman kolmatta. Hevoset pääsivät tilan rauhaisimpiin karsinoihinsa ja hevosvälittäjä Evgenii ryömi pikkuhiljaa ison hevoskuljetusauton ohjaamosta pois. Evge oli pituiseni ja ehkäpä muutaman vuoden nuorempi (ota nyt näistä venäläisistä selvää), mutta hämmästyttävän samantyyllinen kuin minä. Lukuunottamatta kulunutta nahkatakkia ja neulepaidan päälle tippuvaa ortodoksista kultaista ristiä. Kättelyitten päälle päädyimme tupaan maistelemaan parit tömpsyt ja samalla kävi ilmi, että Evge oli työn tarpeessa. Koska maalis-toukokuun ajaksi ravirata oli varattu lähes joka päiväksi, päädyin pontikanhöyryissäni palkkaamaan hänet ainakin kesään asti radanhuoltajaksi. Jotta asiat eivät olisi taas menneet niin kuin Strömmin saarella, paukkasi Pirre sisälle taloon kesken rupatteluidemme. Hämmennyksen jälkeen halasin ja köpelösti pussaisin nopeasti Pirreä. Sivusilmällä huomasin Evgen katselevan naistani päästä varpaisiin. Seurasi hämmentävä istumishetki pirttipöydän ääressä minun, Pirren ja Evgenin kesken. Joka onneksi loppui noin tunnin sisällä, kun venäläinen sai itsensä “valmiiksi”. Tässä vaiheessa olin itse jo niin valmiina ja hyvin monella tapaa. Mutta, tärkeintä oli, että Bahna ja Timo oli vihdoin saatu kotiin ja Pirrekin vielä oli lämmittämässä tunnelmaa. Tulevasta radanhuoltajasta minulle jäi lopulta outo maku suuhun. Olihan uuden tallin polttajamysteeri edelleen ratkaisematta ja olinhan lukenut jäätävän määrän salaliittoteorioita viimeisen puolen vuoden aikana. Yllättävät hahmot kuvioissa (jotka vielä limaisesti tiirailivat semi-heilaani) herättivät epäluuloni kuin yksinäisen vanan jättävä lentokone keskellä kirkkainta taivasta. Kaikki ei ollut sitä miltä näyttää.
|
|
|
Post by Anne on Mar 7, 2018 18:43:02 GMT 2
by Artsi:7.3.2018 Pirre hengitti syvään unissaan, kun heräsin iloisesti kännyni saattelemana. Keitin sumpit ja kupponen kädessä ja untsikka suoraan paljaalla ylävartalon iholla siiryin ulos päivän ensimmäiselle tupakalle. Ros sammutteli juuri autoaan ja asteli siitä ulos tyylikäs tallihaalari päällä. Punaiset hiussuortuvat luikertelivat kuluneen pipon alta. Naisella ei ollut meikkiä, ja hän näytti melko kalpaelta tuossa maaliskuun aamuna. - Vai että silleen, Ros köhäisi, kun olin selitellyt, että Pirre oli jäänyt nukkumaan sänkyyni. Tiesin Rosin ajattelevan, että hän oli kenties joskus samalla hetekalla koisnut (ja tehnyt muutakin), mutta menneet olivat menneitä. Ja, sitäpaitsi, tietämäni mukaan Rosillakin oli joku uusi. Mies. Ja jos ei miestä niin ainakin hevonen: Snillin Vetomies. Musta ja raamikas suokkiori, juuri minun mieleeni. Toi vahvoja viboja Kopseesta ja olin tykästynyt orihiin täysin. Ros ja VeeKoo (tämänhetkinen työnimi) starttaisivat keväällä raveissa ja se näyttikin olevan ainoa ilon aihe, jonka Rosista sain kaivetua. Nykyinen punapää oli hyvin vaitonainen elämästään. Toki huomasin kasvavien tatuointejen määrän, mutta kaiken muun nainen piti pimennossa. Tupakkien saattelemassa adrenaliinihöyryissä siirryimme tallitöihin. Talli oli täynnä ja Pekuleksen viipyminen tallissa oli enää ajan kysymys. Lappasin lantaa tehokakassti ja ysiin mennessä kaikki hevoset olivat joko ulkona tai odottamassa treeniä, sekä karsinat putsattuina. Oli toisen kahvin aika. Myös Pirre oli herännyt ja keikisteli tuvassa vanha T-paita päälläni (how cute!). Selkävamma oli tuonut Pirrelle muutaman lisäkilon ja nainen näytti hyvältä, paljon paremmalta kuin aiemmin kuivana esteratsastajana. Eikä T-paita+pikkupoksut -kombossa ollut minullakaan valittamista. Paitsi että. Yksityisyyttäni kunnioittamattomat Ros, Evgi ja Tappi päättivät ilmaantua aamukahville juuri samaan aikaan, kun minä ja naiseni. Evgin kiiluvat hiilisilmät viipyivät liian pitkään Pirren paljailla reisillä ja Rosin liioiteltu välinpitämättömyys tilanteesta teki hommasta kaikille vain kiusallista. Tappia ei mikään niin tuntunut järkyttävän, kunnes meidän kaikkien onneksi, Mistel paukkasi tupaan. Tiesin Mistelin aiheuttavan Tapille huonoja flashbäkkejä, olihan yhdennäköisyys siskoon jokseenkin selvä. Myöskin Evgi tuntui saavan katsettaan irti T-paitaisesta naisestani, kun täydellinen Mistel oli huoneessa. Silti, kaikesta huolimatta, se paska onnistui flirttaamaan onnistuneeesti naiseni kanssa, vaikka toljotti toista misukkaa. Aivan ihme äijä. Kokoontumisajot tuntuivat hyvinkin harkituilta, kunnes sain selville, että a) Ros ja Evgi olivat vaan töiden aamukahvilla, b) Mistelillä oli asiaa Välkyn tarhaamisesta ja c) Pirre nyt sattui epäonnekseen keikistelevän epämäärisissä asusteissa kahvikannu kädessä juuri tuona aamuna ja d) Tappi nyt oli Tappi. Tämän jälkeen ajaminen Mikellä, Rapalla ja Hummalla olivat kuin suloista unta. Vain minä ja hevonen sekä luminen rata. Tänään lämmittäisin savusaunan vain minulle ja Pirrelle ja ostaisin sitä skumppaa, josta nainen tykkäsi. Hieroisin vähän Bepanthenia leikkausarvelle ja viettäisin hienon illan. Hiiteen kaikki muut!
|
|
|
Post by Piritta on Mar 7, 2018 18:56:55 GMT 2
7.3., myöhemmin päivällä & illalla: Oli merkillistä, missä vaiheessa paluu kotiin oli alkanut tarkoittaa muutakin kuin mun omaa pientä kämppääni. Mulla oli se edelleen, mutta let's face it: vietin ehkä enemmän aikaa ravitallilla kuin siellä. Oltiin aika kutkuttavassa vaiheessa, sillä reissaaminen muutaman sadan kilsan päähän sai kai Arton ikävöimään mua, ja hieman päinvastoinkin. Mä en tiennyt, mitä Arto teki sillä välin, kun mä olin poissa. Se saattoi liehuta vaikka missä seurassa ja kuosissa.
Mutta kun mä olin kotona, niin oli myös Arto Laaksonen. Artsi, joka jaksoi hämmästyttää sillä, että se osasi ja ennen kaikkea halusi kohdella mua kuin kukkaa kämmenellään. Se oli omituisella tavalla hivelevää ja ehkä hivenen hulvatontakin. En tiennyt, kuinka vakavissani itse olin tämän keissin suhteen, mutta Arton seura viihdytti ja häneltä sai hyvää HK:n sinistä. Enpä ollut huomannutkaan, kuinka sitä kaipasin, ennen kuin makkarankulutuksesta tuli jälleen säännöllinen osa elämääni.
Jätin kuitenkin makkaranpopsinnat sikseen ja jätin Artsin ja hänen uuden, öh, ratamestarinsa (hello handsome!) keskenään Keilopellolle ja lähdin Svantea moikkaamassa käyneen Fiian kyydissä Seppeleeseen ratsastamaan rakkaan hirmuliskoni.
Uskollinen Alviina hyöri jo Tikrun luona, kun pölähdin talliin. Mun kulmat kohosivat, kun mä havaitsin, että Alviina alkoi näyttää jo aika tottuneelta Tikrun käsittelijältä (eli hampaiden ja kavioiden väistelijältä). En tosiaan olisi ottanut honkkelia aikoinaan siipieni alle, jos hevoseni olisi jo silloin ollut Tikru, niin kehno hevosenlukija hän oli. Ransu oli kuitenkin ollut kaikessa pöhköydessään erinomainen koulu Alviinalle.
Alviinan lisäksi paikalla oli Lynn, joka kääntyi katsomaan mua sädehtivästi hymyillen. "Hei, Pirre! Kuulin, että sä olet tulossa. Olisi kiva nähdä Tikru taas tositoimissa", paksu nainen hymysi. "Pianpa näät! Jestas, missä välissä susta tulikaan tuon kokoinen?" "Vika kolmannes. Ihmeitä tapahtuu", Lynn kuittasi ja näytti vuoronperään hempeältä, väsyneeltä, onnelliselta ja iloisen jännittyneeltä. Pakokauhua ei ollut aistittavissa, panin merkille. Nainenhan vaikutti siltä, että tämä oli hänestä kerrassaan ihana asiaintola.
Kun olin valmis (eli Tikru oli ratsastettu ja kahvit juotu toimistolla Annen, Ellin ja Kristerin [RISTUS sentään!] kanssa), sain Lynniltä kyydin takaisin Artsilaan. Vaaleaverikköä huvitti hieman se, että vietin nykyään niin tiiviisti aikaa Artsin kanssa. "Whatever makes me happy", virnistin. "Mm. No, hyvä että sä olet tyytyväinen", Lynn sanoi ystävällisesti, ja mun teki mieli vääntää vitsiä siitä tyytyväisyydestä, mutta en sitten viitsinyt. "Säkin vaikutat aika onnelliselta", huomautin vain. Lynn punehtui vähän ja hymyili ujosti. Really? Kaikki nämä vuodet saman ukon kanssa, ja se oli vielä noin umpirakastunut? Pyörittelin ajatusta mielessäni, ja jotenkin se jäi mielen taka-alalle häilymään. Ehkä ajatus ei olisi ollut niin kadehtiva, jos olisin tavannut myös Danielin, jonka osa tarinasta olikin sillä hetkellä aivan toisenlainen, mutta pihkaantuneen Lynnin katselu sai mut mietteliääksi.
Keilopellon tilan pihamaalla seisoi Artsi, joka tuijotti mun mainostamia uusia hevosia vilkaisemaan astelevaa Lynniä silmät sirrillään. Kai se yritti miettiä, mikä naisessa, jota se yhä kai piti noin 14-kesäisenä ponityttönä, oli erilaista kuin ennen. Pyöräytin vähän silmiäni. Artsi-rakas saattoi olla montaa asiaa, mutta ei sillä aina kyllä sytyttänyt kovin nopeasti.
"Mitenkäs täällä?" kysäisin huolettomasti ja kietaisin käteni Artsin kaulaan omituisen hellyydenkipeyden vallassa. "Perus, perus. Evgiä kiinnostaa rantasauna." "Laitetaanko tulille?" "Voisipa sen", Arto sanoi ja epäröi vähän jurona. "No?" kehotin äijää kakistamaan asiansa ulos, kun se ei sitä saanut avustamatta sanottua. "Liekö se vähän irstasta seuraa sulle. Saunassa." "Evgenikö? Sehän on oikea herrasmies", nauraa kihersin Arton korvaan ja näykkäisin sitä vähän korvanlehdestä. "Ei, mutta menkää te. Mä en muutenkaan ajatellut käydä tänään saunassa."
Siispä katselin mua varten tallennettuja Huippis-jaksoja ja kokkasin. Siis paistoin halloumia ja tein salaattia, siihen mäkin kykenin oikein erinomaisesti. Olin vähän trendin jälkiaallokossa rantautunut sellaiselle epämääräiselle semivegesaarelle, vaikka olinkin liian laiska tehdäkseni täyskäännöstä sekaaniudesta. Artsi kesti mun hänen keittiöönsäkin leviävän ruokavalion ihailtavan hyvin (vaikka tiesin kyllä sen salaisesta lihapullavarastosta, josta se kävi haukkaamassa iltapalaa samalla kun kävi "tilusten tarkastuskäynnillä").
Ensin saapui Evgis, jonka vinkkailevat silmät olivat vähän sumeammat kuin, no, skarpeimmillaan. Mies jutusteli voimakkaan murteisesti, kunnes Artsi tuli. Tilan määräävä uroo ei kai tykännyt oikein hyvää kilpailevasta karpaasista, ja osoittaakseen omistajuutensa bossman liimautui mun kylkeeni. Minusta se oli oikeastaan aika huvittavaa, mutta toisaalta pieni julkisalainen kopelointi viritti mukavan sähköiseen tunnelmaan.
Sitä sitten jatkettiin makuuhuoneen puolella (ilman Evgeniä).
Jostakin käsittämättömästä syystä ajatus Lynnin omaan onneensa hukkuvasta olemuksesta pulpahti mun mieleen siinä utuisenpehmeän hekuman jälkimainingeissa. Arton hengitys hiveli mun kaulaa, ja välillä tunsin miehen pakkasenkuivattamat huulet ihollani. Sitten mä möläytin: "Oletko sä, Arto, ikinä ajatellut perhettä? Itsellesi."
Hupsista.
Näin mielessäni Liekki-Sanomien kohuotsikot. Alaston mies löydetty kuolleena sängystään. Sydänkohtaus vai murhamysteeri? Rakastajan osuutta asiaan tutkitaan.
No, ehkä saisin osan syystä vieritettyä lipevän venäläisvieraan niskoille.
|
|
|
Post by Piritta on Mar 7, 2018 18:57:28 GMT 2
Torstai 8.3. Olin saanut valtavan kimpun ruusuja. En tietenkään Artsilta, vaan Evgeniiltä. Jamppa runoili jotakin siitä, kuinka naiset olivat maailman suurin ilo ja onni, ja kuinka mies ei ollut mies eikä mikään, ellei osannut arvostaa naisia. Mulle se kelpasi, vaikka vähän naurattikin koko homman suurieleisyys. Artsia tilanne ei naurattanut lainkaan.
"Jos sua noin kiukuttaa, että joku muu tuo mulle kukkia, niin ennätä itse ensin ensi kerralla", hymähdin äijälle, kun Evgenii oli suunnilleen kumartaen ja kämmenselkää suukottaen poistunut paikalta töidensä pariin. "En mä tiennyt, että sä edes pidät kukista." "Enkä mä tiennyt, että on naistenpäivä." "Eikö joka päivä muka oo." "Ha ha. Hauskaa. Mun pitää lähteä töihin." "On niitä mullakin. Töitä." "Joop."
Sillä lailla. Saisipa nähdä, millaisiin tunnelmiin palaisin töistä. Itsepäisyyttäni en suostuisi vahingossakaan yöpymään omassa pikkukämpässäni tänäkään yönä, vaikka tämä nyt vähän jähmeältä tuntuikin. Tuskin Artsi oli niin urpo ja vähästä säikkyvä mieslapsi, että pistäisi oveaan takalukkoon yhden ajattelematta höläytetyn pohdinnan vuoksi. Tai mistä sitä tiesi.
|
|
|
Post by Anne on Mar 7, 2018 20:35:13 GMT 2
by Artsi:9.3.2018 Perjantai-aamu valkeni yhtä kalseana kuin edellinenkin. Vällly oli majoitettu “ulkobokseihin”, eli talon pihapiirissä oleviin hyvin vanhoihin rakennuksiin, joista oli myöhemmin retusoitu karsinoita. Aurinko vilkuili jo horisontissa jo ennen seitsemää. Olin tyytyväinen: tämä ei olisi millään mahdollista pallon mallisella maailmankuvalla, vain koko homman täytyi olla litteä. Ja aurinko saapui horisontista joka aamu yllättäen aikaisin. Se oli ihme. Aukaisin Välkyn karsinan yläosan ja enne kuin huomasinkaan, oli Välkky jo hamuilemassa alaoven tietämiltä kukkapuskaa. Samanlaista kukkapuskaa kuin mitä Pirre sai Evgiltä? Välkky ei saanut napattua puskaa ja jäikin mielenosoituksellisesti murjottamaan karsinansa oven eteen. Minä puolestani sain sen. Ja luin kortin: “Ihasuttavalle oleenolle, rakkaudelle Evegenii.” Oleenolle? Wtf? Missä vaiheessa olin muka hyväksynyt tilalleni lipevän suomenvenäläisen jakamaan kukkia kaikille tallipihan naisille? Ratamestari se oli. Ja mestarikin oli liioittelua. RataTYÖNTEKIJÄ maksimissaan. Mutta jakeli kukkapuskia samalla frekvensillä kuin minä seksistisiä laukauksia? Jätin puskan Mistelille, hieman syrjään Välkyn turvan ulottumattomissa. Pirre ei siis ollutkaan ainut laatuaan. Ehkä löytäisin puskan myös KooVeen karsinan paikkeilta? Irtoheinät sujahtelivat hevosille ja samalla sain viestin Martsalta: “Voitko millään katsoa lasten perään tänään, hätätapaus?” Tunnollinen minäni vastasi totta kai “kyllä” ja vasta viestin lähettämisen jälkeen tajusin, että on perjantain. Tuo viikonpäivistä suurin. Vastausviestissä sain ajan, milloin muksut tulisivat; iltapäivällä. Samalla tajusin, että Pirre oli ehdotellut perheen perustamista jonkin aikaa sitten. Keskittymiseni oli ollut jossain täysin muualla, mutta nyt mieleeni palasi pidätelty pakokauhu, jonka Pirre oli lopulta tukahduttanut lämmöllään. Perhe? Ei. Ei helvatassa. Viikonloppu Martsan muksujen kanssa olisi jo liikaa. Sitäpaitsi halusin nauttia Pirren turmeltumattomasta vartalosta niin kauan kuin mahdollista. Sitä eivät heti lapset pilaisi. Jos misu niitä välttämättä haluaisi, saisi odotella pari vuotta. Olin onnellinen mies, miksi hempukka pilaisi sen perheenperustamisillaan? Evgi kyllä saisi painua v_-tuun kukkineen. Höyläisi vaan rataa, kun mä höyläisin jotain ihan muuta.
|
|
|
Post by Piritta on Mar 7, 2018 23:03:09 GMT 2
9.3. Jos joskus olin kaivannut kylmää kaljaa ja kaivautumista pehmeiden, lämpimien vällyjen väliin, niin nyt. Tai ehkä sen kylmän kaljan olisi voinut korvata kuumalla rommikaakaolla. Tai minttukaakaolla. Helkkari, mikä vaan kävi, kunhan sen saattoi juoda.
Olin pitänyt pari esterataharjoitustuntia ennen vakiotuntien alkua. Niihin oli kuulemani mukaan ollut kiinnostuneita tulijoita enemmän kuin oli paikkoja, joten pitäisi yrittää järjestää niitä useamminkin. Oli kivaa olla pidetty opettaja, ei siinä mitään. Ratsastajat tulivat tunnille intoa puhisten - mutta ponit sitten taas... täysi katastrofi. Niihin oli kai iskenyt kevätvilli, ja kun yksi pinkaisi piereskellen ja pukitellen menemään, muut seurasivat. Ratsastajia tömähti tanteereeseen tuon tuostakin, ja oli silkka ihme, ettei kenellekään sattunut mitään.
Katastrofaalisten estetuntien jälkeen halusin hoitaa rauhassa oman hevoseni, mutta jostakin kummallisesta syystä jokaikinen tallin pikkulikka katsoi tarpeelliseksi tulla juttusille. Heidän piti saada kertoa, mitä he olivat Hanskin estetunneilla tehneet ja miten joku oli saanut jonkun ratsun kulkemaan oikein hienosti. Osa vuodatti kaipaavansa minua ja tivasi, milloin "se sun koulu" loppuu. Jokaisella oli jotakin asiaa, ja mun piti olla pelkkänä korvana.
Mä olin ollut pelkkänä korvana aivan kamalan paljon viime aikoina. Tunneilla, koska mun piti oppia, ja asuntolassa, koska siellä oli kerta kaikkiaan niin jatkuva meteli, ettei voinut olla kuulematta.
Vaan onneksi Artsin kotitönö pönötti paikallaan kutsuvana ja, mikä parasta, hiljaisena. Tai ainakin kaikki äänet siellä kuuluisivat aikuisille. Harpoin talolle, kävelin sumeilematta sisään ja viskasin takkini naulaan. Vähän rauhaa ja rakkautta tähän iltaan, niin olisin kuin uusi ihminen.
Pysähdyin tuijottamaan keittiön pöytää. Tai pikemminkin olentoja sen ympärillä. Ne istuivat siinä mussuttamassa leipää (toivottavasti ei sitä homeista, jonka olin löytänyt kaapista ja päättänyt jättää sinne testatakseni, milloin Artsi vihdoin ymmärtäisi heittää sen itse pois). Ne kääntyivät tuijottamaan mua ja mä jatkoin tovin tuijottamista takaisin.
Artsi ilmestyi paikalle koko olemus jotenkin... tarkkailevaisena. Selvästi mun reaktiotani odotettiin, ja sellaisen mä täräytinkin ilmoille. "Mitä nämä on?" kysyin silkoisesti ja tuijotin vaativasti Artsia - tälle asialle oli parasta olla hyvä selitys. "Bejb", Artsi livautti ja nyppäisi ohimennen heinänkorren mun hiuksista. "Nämä on nyt niitä lapsia, mitä sä halusit." Mitä? Ai niin. Se perheenperustamishupsutus. Olinkin jo unohtanut.
"Mistä ne on tänne tulleet?" tiukkasin vähän nyrpeänä - nämä lapset eivät nyt yhtään käyneet yksiin mun suunnitelmieni kanssa. "Martsalta. Sillä oli joku -" "Vai niin."
Vai niin. Vai niin, vai niin, vai niin. Voihan Martsa ja Martsan typerät lapset, jotka olivat nyt hiljaa, koska niillä oli suut täynnä sitä homeista leipää. Jos ne eivät olisi hiljaa, kun mä halusin nukkua... Hyssykät. Minä ja lapset samassa talossa.
Mutta mä olin asettunut tänne taloksi ennen kuin nämä muksutkin olivat päättäneet tehdä niin, ajattelin. Siispä mulla oli oikeus olla täällä kuin kotonani. Mutta ei niitäkään voinut heittää yön syliin, kun niiden äispä hulmusi ties missä. Siispä päätin valita välttelytaktiikan. Kaikkein vähimmällä hermojen kiristyksellä päästäisiin, kun lapset pysyisivät kaukana minusta ja minä niistä.
Vetäydyin suoraan Artsin makkariin. Käperryin peittomytyksi ja pohdiskelin, olinko astunut mun ja Arton tulevaisuuteen tullessani tänään lastentäytteiseen keittiöön. Jösses sentään, kuinka kauhistuttava ajatus. Vai oliko? Oli. Oliko? Oli. Oli se. Olihan se nyt. Kyllähän sen täytyi olla. Kauhistuttavaa.
|
|
|
Post by Anne on Mar 18, 2018 19:07:01 GMT 2
by Artsi: 18.3.2018 Artsi miettii
Pirre rantautui väsähtäneenä Saaristosta. Tie tähtösiin -kisat olivat ottaneet voimille, eihän oppilaita yksin moisiin päästetty ja homma oli langennut Pirreelle. - Ei kyllä mitään järkeä, mulla lähiopiskeluja vasta loppuviikosta, joten ajan sinne taas muutaman päivän päästä, Pirre valitteli, kun istahti nuutuneena pirttipöydän ääreen. - Ehkä sulla on lähiopintoja täällä? vinkkasin limaisesti, ja yllätyksekseni sain suurin piirtein hyväksyvän katseen takaisin. Kaadoin yrttiteetä Pirren kuppiin. Jep, olin hankkinut yrttiteetä uudesta luontaistuotekaupasta, joka Liekkipubin juorujen mukaan myi tiskin alta yhtä jos sun toistakin rohtoa. Tee tuoksui makealta ja vaniljaiselta ja toi yksinkertaisilla mielleyhtymillään uuden orlovtamman mieleeni. Tuon vaalean Vanilja-jumalattaren, joka kauhoi upeita askelia raviradalla ja keräsi järkyttävän määrän kuraa vaaleaan karvaansa. Ja sitä kautta Evgin, jonka radanhoitotaidoissa oli parantamisen varaa. Miten vaikeeta oli pitää rata aurattuna? Ei hevosia voinut juoksuttaa tilsoissa. Jos yöllä oli satanut lunta, rata tultiin auramaan, olin tehnyt sen itse tuhansia kertoja. Ja nyt kun luulin, että homma olisi pois minulta, oli muutamat kriittiset treenit jäänyt vetämättä venäläisen saamattomuuden takia. Kukkia tyyppi kyllä jakeli naisilleni, mutta hommien hoidossa oli parantamisen varaa. Sain teekupposen Pirren eteen ja nainen siemaili juomaa rauhallisena. Viimeviikonloppuinen lapsikaaos oli tainnut kadota vielä pahemman kaaoksen alle tänä viikonloppuna ja Pirre ei ollut enää palannut Martsan lapsiin muutamaan päivään. Miten muka olin niin heikko, että otin puolivieraita lapsia hoitoon. Ja miten ex-puuma kieputteli minua pikkuvarpaansa ympärillä. Nyt nainen oli väsymyksestä raukeana ja sopi hyvin omaan moodiini. Kevätravit starttaisivat pian. Evgi pitäisi saada raipattua järkevään työrytmiin. Pirre pidettyä tässä moodissa. Martsa pelata ulos kuvioista. Ros motivoitava työhön vaikka sen uutta kaakkia treenaamalla. Tappi taisi olla menetetty peli, pääsykoekirjat kutsuiva, Simo oli jo vanha eikä pojalla olisi tulevaisuutta Keilopellolla. Mun oli pidettävä näistä kiinni, mistä vielä saisin otteen.
|
|