Tallikirja 2014-->

[Anne]

by Artsi


4.10.2021 - Shokki

Alvar Aalto. Alvar Aaalto. Alvar.

Läpsin itseni hereille. Ei, lapseni nimi oli Armas. Ei Alvar. Eikä Aalto. Eihän se osannut suunnitella rapistumattomia kivilaattojakaan.

Armas, tuo pieni miehenalku, joka oli jo melkein kaksivuotias. Armas istui siinä, melkein kylkeni päällä, kun tein heräämistä. Äitinsä oli lähtenyt jo suppeasta huoneestamme pois. Armas tarvitsisi pian oman huoneen, mutta yläkerta oli vielä haastava jyrkkien portaineen parivuotiaalle. Kaipasin kuitenkin sitä kunnon äänehtimistä ja eläimellistä menoa, jonka lapsukainen nyt torppasi tapahtuvaksi hiljaa keskiyön tunteina peiton alla.

Nostin Armaksen syliini ja kiikutin lapsen tuvan puolelle, joka oli täysin sotkussa. Keittiön pöydällä lojui jonkun keskeneräiset aamupalatarpeet. Juusto oli jo pehemennyt höyläämätömäksi ja sen pinnalle oli muodostunut kova kuori, kuin mummon sarveistunut jalkapohja. Eiliset oluet pyrkivät mahan puolelta kurkkuuni, mutta sain seivattua yökkäykset. Eihän moista voinut Armakselle näyttää. Kaivoin kaapista puurotetran ja tursotin sen Armaksen muumikuvioiselle muovilautaselle. Armas hotki puuron iloisesti Ikean syöttötuolissa ja yritin keräillä itseäni Pirren keittämällä, liian laihalla kahvilla. Ihmettelin välillä Pirren aamuvuoroja. Mitä siellä ratsutallilla muka kahdeksalta aamulla tapahtui? Sitten lounaan aikaan nainen saapuisi taas kotiin freesinä ja lähtisi illalla uudestaan töihin. Armas hädin tuskin näki äitiään. Vein pojan päiväkotiin keskustaan yhdeksäksi ja hain iltapäivähiittien jälkeen viideltä. Pirre palasi kotiin yleensä kymmenen aikaan illalla. Jos silloinkaan. Ja oli taas aamulla poissa.

Tunnin päästä Armas oli saatettu kuravaatekerros päällään päiväkotiin ja takaisin tilalle nappasin apsilta (paremman) kahvin. Lukaisin iltapaskalehdet ja olin juuri siirtymässä autolle. Kun näin sen. Pirren kaksoisolento kielaroi jonkun komistuksen kanssa. Tai ei komistuksen, enemmänkin lipevän luihun kanssa. Äijän kasvotkin näyttivät tutuilta, aivan kuin olisi pyörinyt homahtavissa kouluratsastuskuteissa viikonlopun aikana cup-kisoissa. Eikä tarkemmin katsottuna Pirren kaksoisolento ollut Pirre vaan se oli puolisoni kaikessa lihassa ja veressä. Posket punertaen ja hiukset hapsottaen ratsastajaluikeron kourinnan jäljiltä. Maastoidun XL-kokoisen teikövei-kahvini taakse ja otin pari askelta ovelta takaisin sisäpuolelle. Hiippailin lasten leikkipaikalle ja kurkin jatkon ikkunasta. Pirre kujerteli miekkoselle jotain ja vilkutti jäähyväisiksi sormet rakkautta lähettäen. Olin yllätävän rauhallinen. Vaikka teki mieli mennä mottaamaan äijää sen sileäksi ajellulle poskelle. Olin kuin yksityisetsivä joka tutki jonkun muun miehen hupakkoa pettämispuuhissa. Vain piippu ja trenssitakki puutuivat.

Kohtaus oli ohi. Rutistin tyhjän kahvimukin ja heitin sen roskiin. ABC oli täynnä; perus toto-porukka istui vakiokulmassaan ja Lerpelän Leksakaan ei kiinnittänyt minuun huomiota. Arpoi varmaan kaksarin ja voittajavedon välillä, kuten aina. Ja panokset samat, euro-pari varmoille voittajille. Elämässä ei hänellä yllätyksiä. Toisin kuin minulla, näemmä.

Nielin kiukkuni, mutta poltin puoli askia norttia, ennen kun pääsin taas rattiin. Kädet vapisivat ja käsivaihde vastusti tuttuun tapaansa. Käynnistin siis auton vauhdilla ja peruutin rivakasti ulos parikista. Muks kuului. Mitä helvettiä? Mitä nyt? Reaktionopeus oli minulla jostain syystä heikko ja nousin vaivalloisesti autosta. Joku hyvännäköinen teini oli jäänyt autoni alle. Perkele.

- Sattuiko? kysyin lyhythiuksiselta blondilta.
- En kai mä tässä muuten makaisi, nainen (tyttö) vastasi.
- Hei, mä jeesaan, pystytkö nousemaan ohjensin tupakantahraamat, kellastuneet sormeni.
- Enköhän, nainen ähki. - Oon mä hevosen selästäkin pudonnut, ei tää mitään.

Sain avustettua naisen pystyyn.
- Ja nimi oli? kysyin tahdikkaasti.
- Helmi.. eikun Heltta.
- Heltta?
- Joo Heltta… Kumparela.
- No, ei sulta kyllä kumpaakaan löydy, ei helttaa eikä kumparetta, hörähdin. Toki etsivänaivoillani tajusin, että nainen ei kertonut oikeaa nimeään, saattaisinhan olla vaikka mikä pervo peruuttelemassa lapsien päälle parkkipaikalla. Silti jatkoin: - No ehkä kaikki heltat ei näy päälle päin.
- Aih, Heltta eli Helmi tuskaili pitäen kiinni polvestaan, ilme hyvin epämääräisenä.
- Ei se varmaan murtunut ole, jos pystyt seisomaan ja liikuttamaan.
- Joo, ei, eikähön tää tästä, Helmi tuhahti. - Mun bussi tulee kohta, pääsen varmaan itsekin.
- Eikä, mä vien sut kyllä, mihin olet menossa? vedin ritarillisen virneen naamalleni.
- Tallille, Seppeleeseen tonne, Helmi sanoi osoittaen kohti vaimokkeeni työpaikkaa.
- Tiedän paikan, olenhan hevosmiehiä itsekin. Jopa itse ihmettelin, miten ritakarvani eivät jopa pursunneet puolitoppatakin läpi kaikessa mihekkyydessään siinä rehvastellessani. - Heitän sut. Onko sulla heppa siellä?
- Ei. Tai ei enää. Tai ei silloinkaan, oli hoitoheppa, mutta se kuoli.
- Niinhän niille hevosille yleensä käy. Ja Atria kiittää.

Helmi katsoi minuun hämmentyneenä, mutta ryömi autoni etupenkille. Vaikka runtelin teinitytön, olin tyytyväinen. Pääsisin nyt tarkistamaan mitä Pirre siellä tallilla aamulla oikein puuhaili. Näkemäni perusteella tuskin edes olisi siellä. Kaivaisin sen miekkosen nimen esiin oivallisilla googleeraus-taidoillani ja joulun osakikilpailussa odottaisi KOSTO. Pirrelle keksisin jotain vieläkin hauskempaa päänvaivaa syksylle. Mutta Armasta se ei veisi vaikka mikä olisi. Armas olisi mun.

——

7.10.2021 - Reaktio

Ei, Pirreä ei ollut näkynyt silloin tallilla ja olin neitokaisen tallille heitettyäni siirtynyt kotitilalle päivän hommiin. Armaksen kanssa illat sujuivat mukavasti ja kun pienokainen nukahti, korkkasin yleensä olusen tai kaksi (tai viisi). Tietokone oli laulanut ja olin cupin lähtölistoista saanut kaivettua Henry Säären nimen ja hakukoneesta kuvan jotka ilmiantoivat Pirren salaisen rakastajan henkilöllisyyden. Sääri, Henry Sääri. Muistaisin tuon typerän nimen ja Pirreä viisi senttiä lyhyemmän geelitukan nimen ikuisesti. Niin tyhmä se oli.

- Pirre, yritetäänkö toista lasta? kysyin, kun nainen oli taas joku ilta raahautnut viereeni tuoksuen punaviiniltä ja vahvalta kerrokselta hajuvettä, ellei jopa -vesiä.
- Mitä, no ei tietenkään, nainen sökelsi. - Armaskin oli vahinko, eihän me nyt toista.
- Miksei, perhe-elämä rullaa hyvin, ja mä olen tyytväinen, olin todella hyvä näyttelijä, melkein oscarin arvoinen.
- Älä nyt hulluja puhu, enhän mä jaksa yhtäkään, Pirre oli mutissut ja nukahtanut sängyn reunalle. Niin reunalle, kuin mahdollista.

Next morning. Ajoin Seppeleeseen. Siellä nykyinen yrittäjä Emmy työnteli vauvaa pihamaalla vaunuissa.

- Ootko säkin lisääntynyt? kysyin.
- Huomenta sullekin, Emmy kohotti kulmiaan.
- Ettekö te naiset osaa käyttää ehkäsyä, babya tuppaa joka aukosta yhtenään, tuhisin.
- Mitä sä täällä? Emmy kysyi ilmiselvän kyllästyneenä.
- Kaks asiaa: moikkaamassa naistani ja Heltta-Helmiä.
- Ai niin, sä ajoit Helmin päälle, ihme että se selvisi, Emmy työnteli tiheämmällä tahdilla vaunuja edestakaisin, vauva meinasi itkeä. - No, Pirre ei ole täällä. Eikä yleensäkään aamusin ole, joskus läpiratsastaa hevosia iltapäivästä. Ja Helmi… en tiedä tuleeko enää takaisin, toivottavasti. Vähän liikaa sille, Noksun kuolema ja nyt tää. Yliajo.
- Ymmärrän, tokaisin ykskantaan. Nortti syttyi ja jäimme pällistelemään toisiamme Emmyn kanssa pihalle.

- Noh, jos Helmi tulee, sano sille, että meiltä löytyy heppoja ja yösija.
- Helmi on seittämäntoista. Sillä on koti ja heppoja on täälläkin ja viimeiseksi mä olisin sille sun sohvaa suosittelemassa, Emmy sanoi yllättävän tiukasti. Kai tallinomistajana olo oli sitä kasvattanut.
- Ok, joo…, mokelsin. Nää hiljaisemmat, asialliset naistyypit oli hankalia, saivat mut sanomaan kaikkea tyhmää. Ja sitten murruin. Kyyneleet polttivat silmämunien takana ja nortin savu tuntui jäävän nielurisoihin kiinni.

Hyppäsin Emmyn kaulaan. Ja pillitin kuin pikkupoika.

- Mua on petetty, Pirrellä on toinen, nyyhkin. - Se Sääri, se munakarvaton pikku nilkki. Kaikki puuhaa mun selän takana. Ne varmaan muhinoi teidän maanalaisessa varastossa.

Emmy taputti minua hartioille ja pyrki ilmiselvästi pois miehisestä halauksestani. Häpesin heti heikkoa hetkeä. Onneksi pentu alkoi itkeä raivokkaammin ja Emmyn oli nostettava lapsi syliinsä.

- Artsi, meillä ei oo mitään maanalaista varastoa, Pirrestä en tiedä, enkä ala työnantajana sitä kommentoimaan, Emmy sanoi hyssytellen vauvaansa. Vauva näytti pieneltä, mun Armas oli jo iso poika siihen verrattuna. - Ehkä teidän pitäisi puhua.

Ehkä joo. Tekstasin Pirrelle, että tuli poikien ilta ja laittaa jonkun hakemaan Armaksen tarhasta. Mun miehuus oli mennyt pillittäessä ja kaipasin nyt jotain. Hevoset saakoon vapaa päivän tai Tappi voi ajaa ne. Tai Serafiina, sekään ei ollut maksanut vuokriaan. Ajoin Kaljakulmaan. Entä jos Armas ei olisikaan minun? Entä jos kaikki huijasivat tai olin jossain piilokamerassa. Melkein harmitti, että Hevosjussille Morsian oli siirtynyt budjetin vuoksi ensi vuodelle. Mullahan saattaisi jo olla lupsakka maatilan emäntä kokkaamassa ja siivoamassa kotona sekä tarjoilemassa miehen kaipaamaa lämpöä. Nyt ei ollut ketään Armaksen lisäksi, vaan löysä Tappi (siis serkkuni, semmoisia ongelmia mulla ei vielä ollut) ja internetin viihdykkeet sekä kasa aloittelvia ravureita. Kiskasin pari shottia huiviin ja lähestyin ok-näköistä pubiruusua. Melkein tuli ikävä Martsaa ja Jossua.

[Anne]

by Artsi:

22.10.2021 Käsittelyvaihe

No, miten oli homma jatkunut? Huonosti. Fredi, tuo punainen nuori varsa oli ensinnäkin hajottanut kanalanpuoleisen kulmatarhan omin kätöseni tekemät vahvat lanka-aidat. Varsa oli kirmaillut teille tietämättömille, kunnes joku sivullinen nuori naikkoinen oli löytänyt varsaraasun Liekkikoskesta panikoimasta. Tähänhän oli tarvittu palokunta paikalle, jotta hevonen oli saatu pelastettua sekä sen jälkeen pontikkatarjoilut saunalla tälle nuorelle naiselle. Olihan tähän väliin mahtunut jo aiemmin mainittu pubiruusu sekä epäilyttävän humalassa tehty lämmittelysoitto Martsalle. Ja soiton seuraukset toki.

Olinko siis yhtään parempi kuin lapseni äiti? mietin. No totta hemmetissä olin, en sentään seikkaillut kenenkään slipoveeriin pukeutujan kanssa. Tai siis samanlaisten tiukkapipojen. Saunatypy oli ollut kyllä tiukka sekä ulkoisesti että sisäisesti, eh heh.

Nyt oltiin Tapin kanssa tupakilla. Lokakuun lopun harmaa ilma, vielä muutama rusehtava lehti pihan koivuissa ja sadekaan ei piikittänyt kasvojamme liian jäisesti.

- Vai että silleen? Mitä jos antaisit asian olla? Teillä on Armas ja Pirre on sulle ihan sopiva, Tappi totesi kyllästyneenä. Ymmärsin toki, olihan hän pari viikkoa uikutustani kuunnellut.
- Joo. Ehkä pitäisi, palataan perheauvoon ja käydään salaa testeissä... Ei se ihan toimi noin, Pirre ei ole lopettamassa sitä skumpanhajuista suhdettaan. En tajua mitä se näkee siinä tärkätyssä kermaperseessä.
- Ehkä just sitä tärkättyä? Vähän erilaista? Ei tällasta rappioravuritallia ja haisulifarkkuja, joita oot käyttänyt viikon ilman kalsareita? Tappi viistasteli.
- Mä just kuvittelin, että siitä se nainen tykkää. Ei tarvitse kuin avata vetoketju ja aarre odottaa löy--
- Hyi helvetti, lopeta nyt! Tappi tumppasi tupakkansa, mutta näin miten sitä nauratti. - Me voitais käsitellä tätä vielä myöhemmin, niinku kupposten ääressä. Pyydetään Evge ja jotain typyjä vaikka mukaan. Niinku bilettämään.
- Niinku ketä typyjä? Tän saarivaltion on vallannut joukko kehityshaluisia kilparatsastajia ja jotain ihme pehmopoikia, jos nyt viime katselmus lähitalleilla on pitänyt paikkaansa, vastasin ja vedin vielä tumpin läpi kuivat.
- No ehkä meidän pitää siirtyä seuraavaksi maitotiloille? Tappi naurahti.
- Ja mä oon se pervo?

Kun hevoset oli saatu yöpuulle ja pontikka jo kohisi korvissa viiden paukun verran, valitsin numeron. Pirre ja Armas olivat viettämässä syyslomaa jossain sukulaisissa. Tai näin oli kerrottu. Puhelu pirisi Emmyn suuntaan, tuon kiltin yksinhuoltajan, joka ei kyllä pauloihini lankeaisi, mutta.. noh ei mulla juurikaan muitakaan numeroita ollut ja hänen oli ihan ammatillisita syistä.

- Ai, ootte viettämässä tyttöjen iltaan? en muista milloin viimeeksi olisin ollut näin innoissani. Äääneni nousi melkein teinipojan sopraanoksi siinä lirkutellessani. - Tulkaa tänne, laitan pirssin hakemaan teidät. Ai teitä on viisi? Moor thän merrier. Ei haittaa sauna lämpiää.

Kun joukkio saapui, en oiken tajunnut mistä kokoonpano oli oikein kasattu. Oli Emmy ja Sartsu ja joku Milla-Rinta (hot!), Cella ja Liinu. Ei haitannut.

- Tytöt, sauna on lämmin ja makkara vielä kuumepaa! kailotin, kun keltaisen talon ovi sulkeutui naristen viimesen saapujan jälkeen.

- Onhan teillä useampikin makkara? Mulla on nälkä! se oli se Sartsu.

[Anne]

by Artsi:


23.10.2021 Uudelleen suuntautuminen vaihe

Vapisin ja heikotti. Pahemmin kuin ennen ja tiesin, että koko ajan pahemmaksi vain menisi, jos jatkaisin tätä rataa.

Eniten heikotti nähdä Sartsu tuvassa hääräilemässä, kun yritin nousta sohvalta. Se keitteli jotain pirun hyvänhajuista kahvia, jota en uskonut että best before-saludoista olisi voinut saada enää aikaan. Ylirempseän naisen sijaan olisin mielummin nähnyt noissa hommissa Pirren, mutta toki kahvinkin tuoksu olisi ollut jotain ihan toista. Seuraavaksi, kun aukaisin silmäni uskaltauduin katsoman kelloa. Jep, olin se vanha gubbe, jolla on vielä rannekello. Kello näytti sellaisia lukeamia, että oriit potkisivat karsinoissaan vihaisina kun aamuruoka-aika oli mennyt jo aika päiviä sitten ja niiden pitäisi olla kirmailemassa tarhassa.

Vääntäydyin ylös. Join jo viilennyttä kahvia ja säntäsin sen jälkeen kohti tallia. Päätalli oli hiljainen. Yllättävästi. Kaikki konit olivat kadonneet jonnekin.

- Vein ne tarhoihin, pyöreä nainen naurahti. - Ei hätää, olen käsitellyt ravureita ennenkin.

Katsoin typertyneenä pirtsakka, uhkeaa naista, joka oikeasti tuntui nauttivan saavien raahaamisesta pitkin tallikäytäviä.

- Kiitos, sain soperrettua. - Ei sun olis tarvinnut.
- No olispas. Ehkä tarhausjärestys ei oo oikea, mutta siellä ovat. Tämä on muuten aika hajanainen paikka, Satsu sanoi.
- Monella tapaa, joo.

Vieläkin heikotti, kävelin kaminahuoneeseen ja vedin sisään kosteaa ilmaa. Ei auttanut. Ulkoilma pelasti hieman, mutta sitten näin talon ovesta astuvan sen punahiuksisen laihan kimulin ja antavan Tapille suukon poskelle. Mitä helkkaria?

Oliko Tapilla käynyt flaksi, mutta mulla ei?

- Onko täällä vielä muita? kyselin hädissäni myös ulkoilmaan paukahtaneelta Sartsulta.
- Ei kai, kyyti hakee maidät just, nainen vastasi ja hekumoi jossain ihme hoitohevoskiimoissaan. Edes joku oli tyydytetty. Tai ilmeisimmin useampikin.

Auto keräsi kaksi naista kyytiinsä ja lähdin kuulustelemaan Tappia. 20-metrisen matka talolleni ajattelin vain uudelleen suuntautumista: kohti puhdasta ja siveellistä perhe-elämää. Kun se perhe palaisi. Ei enää yli-innokkaita pyöreitä hevosnaisia huseeraamassa eikä Slayer-paitaisia pimuleita antautumassa Tapille. Olin jo vanha.

- Artsi, tää on just sitä miltä se näyttää. Sanoi Tappi posket pyöreimpinä kuin koskaan. - Kiitti bileistä.
- En kai mä.. en kai mä ton kanssa? viittelöin kohti kaupunkia kaahaavaa autoa. Tarkoitin tietysti wannabe-ravitallin emäntää.
- Et kai sä, et kai sä mitään. Sä nukahdit, kun se käärmenainen tuli.
- Mikä käärmenainen? Pirre?
- Ei. Vaan se joku Evgenin kutsuma tanssija, jolla on hypnoosin taito.
- Ja käärme? Oikea vai niinkuin kuvainnollisesti? täsmensin.
- No, sillä oli joku feikkiboa hartioilla, mutta en mä sen kummepia käärmeitä havainnut, Tappi tirkaisi. Se oikeasti tirkaisi.
- Ja miksi mä en muista tästä mitään?
- Koska sut hypnotisoitiin.

Ensimmäiset lumihuitaleet tälle vuodelle leijailivat taivaalta. Oloni oli epätodellinen. Minutko hypnotisoitu? Tappi raukeili siinä tyytyväisyyttään ja minä pällistelin epätietämättömyyttäni ankeaa maalaismaisemaa. Suljin silmäni ja annoin vihmovan tuulen tuivertaa ylipitkissä hiuksissani. Sormet olivat tunnottomat aamun ensimmäisen sauhuttelun jälkeen.

- Muuten, Pirre on tulossa kotiin Armaksen kanssa parin tunnin päästä, Tappi sanoi. - Paras siivota tölkit.

Puolisen tunnin kuluttua tölkit olivat isossa jätesäkissä. Ja mikä pahinta käärmenaisen viettelemät muistikuvat alkoivat palautua mieleeni. Näin epämääriäisiä häivähdyksiä itsestäni hiippailemassa uuden tallin kulmalla kaksi röökiä huulessä vuonna isoisän tenat. Ja siinä välissä taas käärmenaisen antamuksellisen poven. Mutta hiippailumielkuva puski pintaan itsepäisesti ja seuraavana olin juuri sammumassa tallin oven vieressä olleiden kuvien heinäpaalien päälle. Ja kun heräsin, talli oli ilmiliekeissä, kuului vain Myrskyn kimeä ulina sen palaessa kuivahtaneeksi meetvurstiksi.

Hiton käärmenainen. Miten se nyt tämmöisiä ajatuksia mulle toi. Silkkaa fantasiaa. Vai oliko? Ehkä koko käärmenainen oli Tapin fantasiaa. Mutta se oli kaatanut rokki-scarletin.

Pitäisi ottaa Seppeleen naiskööriltä selvää, mitä oikein oli tapahtunut. Pirren vapaa V-tyyli oli nyt viimeisenä mielessäni.

[Anne]

By Artsi:

10.12.2021

Seppele Cup lähestyi yhtä nopeaa tahtia kuin Liekkijärven idyllinen joulu. Joo, muissa maataloissa paloi ulkovalot ainakin yhdessä katajassa tai joku joulutähtönen killutti ikkunassa. Mutta ei meillä. Oltiin taas talkootyöllä saatu kulpa kasaan ja ruohokenttä sen alle toimintakuntoon. Rahallisesti tässä oli järkeä, ei muuten. Muuten koko rumba oli keski-ikää lähestymän miehen kidutusta. Näin melkein mielessäni Seppeleen tyttöjen sadististiset hymynpilkahdukset heidän miettiesään ravitallin ja muiden lähiukkojen raadantaa mitättömien ratsastuskisojen tähden.

Pirre ja Armas olivat tulleet kotiin. Oltiin vietetty arkea niin kuin ennekin, paitsi että oli ottanut Armaksesta salaa sylkinäyteen ja vienyt sen kovalla rahalla laboratoorioon. Onneksi näyte oli suostuisa, ja Armas oli lapseni. Millään muulla ei enää ollut väliä ja niinpä pääsin rääkkäämään Pirreä ennen seuraavaa ranskavelmun julkista näyttätytymistä ihan toden teolla. Yksi yö Pirre oli jostain kumman syystä vääntäytynyt päälleni, enkä ollut pistänyt vastaan. Kai sitä nainen kuin nainen tarvitsi kunnon Miestä keikaroivien drassage-pellejen sijaan.

Miinat kyti, Cup alue kohosi ja arki rullasi ravitallilla normaalisti. Tara ja Isse pääsivät eläkeikään ja Bahna sekä Timpsa olivat kunnostautuneet juoksuissa, joten mitään hätää ei sinällään ollut. Tappi oli ottanut jonkin sortin laidutuskierteen päälle ja pullavat posket olivat laskeneet pääkallon luiden muotoon sopivasti: serkku näytti jopa paremmalta kuin viisi vuotta sitten. Evgenin ja Mistelin ero oli oli ollut venäläiselle kaamea paikka. Jätkä oli kadonnut pariksi viikoksi ja en ollut aivan varma, ottaisinko koko tyyppiä enää takaisin. Mutta jotain charmia äijässä oli, kun hän palasi rillumarei-reissuiltaan, jopa minäkin lämpenin. Toki asiaan saattoi vaikuttaa tuliaisina tuodut venäläiset vodkapullot.


Näistä mietteistä siis tämän perjantain asioihin. Iltatalli oli tehty. Vihmova tuuli paiskoi kylmää lunta ympäri pihaa ja odotin vain kuumaan suihkuun pääsemistä. Mutta ei, putkistot olivat jäätyneet ja jouduin lämmittämään savusaunan, joka oli järjettömien kinoksien alla keskellä metsää. Pirre ja Armas kai viettivät aikaa kotona, kun tekstasin Tapille saunakutsun.

“Onko jo lämmitetty, vai joudunko tekmään kaiken paskahomman” oli Tapin vastaus.
“Lämmitetty on” vastasin.
“Ok. Tuon sitten naisenkin.” Oli Tapin vastaus. Kaikki naiset kävisivät, kunhan Pirre ei pääsisi vielä niistä perille. Kuitenkin yli viikko suunntelmaani kostohyökkäykseen.
“OK”

Perkele, että saunan eteishuoneessa oli kylmä näin talvisin. Ihana lämmönkajo kyllä tulvahteli saunan puolelta, mutta eteisen ilmasto sai boanikin surkastumaan. Kittasin kaljaa ja odottelin seuraa. Hetken päästä ovi auvautuikin. Tappi etunenässä ja Evegni seuraavana ja tuo pitkäpunahiuksinen 54-kiloinen rokkimimmi viimeisempänä.

- Mitäs kaverit ja misu? Miten sä tänne päädyit? osoitin tölkillä naista, ei voinut jäädä epäselväksi ketä tarkoitin.
- No, saunomaan. Ja mulla on biksut, punaverikkö sanoi kietoen hiuskiaan jollekin ihmeelliselle saunarullalle.
- No, mulla ei, tokaisin vieritin vikkeläsi pyyhkein lanteiltani ja siirryin saunan puolelle. Punaverikkö näki enemmän kuin kukaan katsojista Fifty Shades of Greyn miesnäyttelijöiden elimistä.

Muutamassa minuutissa kaikki äijät, Tappi ja Evge ja minä tietenkin, istuivat jo lauteilla. Löylynheitto antoi mukavaa lämpöä, vaikka ei vielä parasta.

- Missä se sun misu on? kysyin viimein Tapilta.
- En tiiä, meen kai kattomaan, Tappi sanoin ja kirmaili alas lauteita kilistimet heiluen.

Evge tarjosi saunapontikkaa ja odotettiin pariskunnan paluuta. Sitä ei tapahtunut. Oletimme toki hellyyden hetkiä pukuhuoneen puolelle, mutta kun löyly löi luihin ja oli pakko poistua, missään ei ollutkaan ketään. Avasin ovea sekä tien suuntaan että lammen suuntaan. Tien suuntaan vei vain nomraali luminen polki. Lammelle vei yhdet askeleet, jotka päättyivät mustaan avantoon.

Hörppäsin tölkistä ja sammalsin Evegnille, että olisi paras soittaa yx, yx ja kax.

[Anne]

by Artsi:

10.12.21 Jatkoa

Meripelastuslaitos eli Liekkijärven vapaapalokunta eli Käinöläisen Jussi ja Tipihipiän Keimo eivät olleet avannosta löytäneet mitään. Toki avantoon oli katsottu lähinnä parin taskulampun voimin ja vapaapalokunna 70-luvulta repäisty pelastusautokin oli jumittunut kinokseen jo ennen saunaa.

- Ei siellä mitään ole, Jussi sanoi ja istui pukuhuoneen natisevalle penkille. - Täällähän on lämmintä, vois vaikka jäädä saunomaan.
- Muuten hyvä, mutta meillä on antautuva skarletti bikineissä tuolla kymmenen asteen pakkasessa, sanoin ja avasin saunan ovea. Itselleni. Oli pirun kylmä. Evegeni löllöili vieläkin löylyissä eikä näyttänyt juuri välittävän neidon tai Tapin katoamisesta sen kummemmin.
- Antautuva? Antautuuko se kaikille? Sitten voisi etsiäkin, Jussi näytti toiveikkaalta.

Vilkaisin aikaimiespoikaa päästä jalkoihin. Epäilyttävän huonosti hoidettu pukinparta ja viisi kokoa liian isot palomiehen kengät luisevissa jaloissa, joiden yläpuolella höllyi makkarakastikkeen aiheuttama löysä vatsa. Pienet kätöset ja verestävät silmät. Overcomb-haituvat karkasivat kypärän alta hänen semipoöhöttyneille, jopa naisellisille, kasvoille.

- Joo, se antautuu kaikille, rykäsin. Halusin vain, että Milla-Riina löydettäisiin.

- Ok, paras tutkia lähirakennukset, aloitan raviadalta ja Keimo voi mennä kyselemään talolta.
- Ei, kukaan ei kysele talolta, sanoin topakasti. - Muksu nukkuu ja ehkä nainenkin.
- Ok, J&K kesekittyy ravirataan, onko sulla avaimia?
- Ei siellä mikään ole lukossa, sinne vaan. Puen päälle ja tuun pian, ryystin oluen loppuun ja siirryin ottamaan lämmittelylöylyt Evegenin kanssa.

- Sä olit siellä baarissa ton misukan kanssa? kysyin venäläiseltä.
- Joo, oltiin tulossa Tapin kanssa, mutta Tappi sai jonkun ihme kohtauksen ja jätti väliin. Vein Milla-Riinan bileisiin, ei siinä sen kummempaa, Evgeni selitteli.
- Minkä kohtauksen? Se voi olla ratkaiseva avain tässä katoamisessa.
- No, se sain jonkun rasvaripulin ilmeisesti laihdutuslääkkeestä. Ei pystynyt tulemaan pippaloihin. En halunnut tietää enempää.
- Tappi käyttä laihdutuslääkettä?
- No, onko se ihme? Nainen on tollanen luuranko ja Tappi varmaan rutistaa sen alleen tositoimissa.
- Niin, en halunnut kuvitella näkyä ja saunakin alkoi viiletä. Tiesin kuitenkin mistä Tapin saattoi löytää, Evge oli antanut sisäiselle superetsivälleni riittävästi vinkkejä.

Kohta olin taas puettu ja siirryin lumikinosten halki röökiä hönkien kohti raviradan tallin lääkekkaappia. Sivusilmällä näin, kun Jussi ja Keimo haahuilivat epätehokkaina taskulappujensa kanssa raviradan rakennusten tietämillä. Suuntasin kohti parakkiykkösen alakertaa. Siellä oli meidän risiinöljyt. Jota tarpeen vaatiessa käytettiin elukoiden ummetuksen hoitoon vanhan kansan tapaan. Lampsin aavemaiset portaat alakertaan. Kiherrys kuului.

- Täällä hän te olette, sanoin teatraalisesti.

Tappi injetoi suuhunsa öljyä joulukinkkuruiskulla ja Milla-Riina siveli sitä pumpulipuikoilla ripsiinsä.

- Miten neito pääsi avannosta?
- En mä käynyt avannossa, kuului puolusteleva sävy.
- No, jäljet johti sinne ja soitettiin hälytyskin paikalle, sanoin kylmästi. Onneksi molemmissa taskuissani olut pikkutölkit, joista toisen pystyin avaamaan yhtä teatraalisesti kuin lausuin ensimmäisen kaneettini tässä huoneessa.
- Ne on jonkun muun jäljet, mutta Tapin kanssa lähdettiin tänne, kun kuulin että sillä on risiiniöljyä. Sehän kasvattaa ripsiä ja kaikkea, punapää sanoi viattomasti ja veti jonkun hevoseni loimea peitokseen.
- Ok. Ja mitä helvettiä sä Tappi teet?
- Kumoan syömisen vaikutuksia, serkku totesi ja pieräisi samalla räkäisen pierun siivittämään aikomuksiaan.

Voihan helekutti, risiiniöljyn väärinkäyttäjät näyttivät olevan sielun ja ruumiin voimissaan. Siis siinä määrin kuin tuo parivaljakko voi vaan olla sekoiluissaan.

- Hei, me ollaan vaan kavereita. Nyt, nainen sanoi. - Ei sen ihmeempää.

Kulautin tölkin tyhjäksi ja lähdin sanomaan vapaapalokunnan tekokaksikolle, että hätä ohi. Vielä pitäisi käydä kotona katsomassa, että nainen ja muksu olisivat kunnossa, eivätkä avannossa. Muu ei enää kuulunut minulle.

Viikon verran olisi cupiin ja aftereille, en malttanut odottaa tulevaa todellista draamaa.

[Anne]

26.12.2021

Istuin Armaksen kanssa telkkarin edessä ja katselin pienokaisen leikittelyä isoilla leegoilla. Oli tapaninpäivän ilta. Tappi oli jossain viettämässä nimipäiväänsä. Pirre oli muuttanut pois, en tiennyt mihin. Vaikka naisen toiminta ärsyttikin, salaa toivoin, että nainen palaisi kotiin. "Routa porsaan kotiin ajaa" pyöri mielessäni.

Jouluaatto oli ollut ankea, olimme leikkineet perhejoulua hetken yhdessä, Pirre oli tullut moikkaamaan lastaan muutamaksi tunniksi ja katsonut Samu Sirkan joulutervehdystä pikkuisen kanssa. Minua Aku Ankan paketoimisongelmat lähinnä vituttivat, vaikka pystyinkin samaistumaan tyyppiin yllättävän hyvin. Tappi oli paistellut ruokia ja ilmeisesti rasvaripulikuuri oli ohi, kun ruokakin tuntui pysyvän sisällä. Ravitallin pitäjän haittapuolena oli, että hevoset piti hoitaa joka päivä. Oli joulu tai perusperjantai. Juuri aattona Isse oli saanut pahan ähkykotauksen ja kaunis suklaatamma oli jouduttu lopettamaan. Sen ravailut oli ravailtu ja hevonen ähki niin tuskissaan, että eläinlääkäri oli tullut päästämään sen tuskistaan. Mietin toki, että nyt olisi ollut tuoretta hevosenlihaa jouluksi kinkun sijaan, mutta sentimentaalisesti päätin haudata Issen metsäaukiolle, jossa jo useampi hevosen luurako maatui. Kun kaivinkone oli sammutettu ja pontikkähörpyt otettu lämmikkeeksi, olin vihdoin päässyt joulupöytään. Karjalanpaistia, rosollia ja laatikoita. Ja naapuritilan kinkkulahjat. Ei sitä muuta tarvittu.

Mietin elämääni, joka oli nyt hyvin haastavaa päiväkotien ollessa kiinni ja arjen pyöriessä tilalla yhä. Tarvitsiin lastenhoitajan myös päiväkodin aukiolojen ulkopuolelle. Eihän tästä muuten tulisi helvettiäkään. Löytyisköhän joku rahapulassa oleva heppatyttö kaitsemaan Armasta aina välillä. Tai pari eri typykkää? Kyllä sitä mies nyt kyllästyi katselemaan naista kuin naista, jos se joka päivä mestoilla hyöri. Mutta mitä kautta kehtaisin pyytä? Seppeleen ilmoitustaululle ei moista lappusta voinut viedä, Pirre näkisin heti ja saisi potkua huoltjuuskiistaan. Jos sellaista edes tulisi. Epäilin, että nainen oli hyvin tyytyväinen uusiin sinkkupäiviinsä.

Noh, joka tapauksessa hankkisin nannyn tai Pirren takaisin. Milloin helkutissa pääsisin muuten edes saunaan?

[Anne]

23.1.2022


Lastenhoitajakarsinnat olivat käyneet kuumana, ilmoitukseni Apsin seinässä oli vetänyt yksinhuoltajaäitejä läpi lumisten peltojen ja metsien meitsin talolle. Olin äimänä, että joku edes luki noita hakuilmoituksia, mutta olin toki liittänyt passikuvan vúodelta 2002 ilmoituksen kylkeen. Vielä kun näytin sieläihoiselta takatukalta, joka tilantytön äitylin unelmavävyltä.

- Sä oot Lakritsi, vilkaisin naisen papereita, kun se istui jalat sievästi ristissä pirttipöydän ääressä.
- Joo, tummaa ja pehmeetä yllättävistä paikoista, hih.
- Ja lastenhoitohommia ajattelit? Miellä on Armas, jota pitäisi nyt kotona pääosin hoitaa, kun päiväkodilla on ongelmia ja sen äiti asuu jossain muualla. Viskasin Armas-esitteen Lakritsille. Esitteet olivat painanut se Tipihipiän poika jostain kummallisesta syystä.
- Aih, tämmönen lapsi. Armas. Sun? kysyi nainen korjaten minihamettaa vieläkin minihamisempaan suuntaan.
- Mun,mun ja sä hoidat sitä täällä aamusta, kun ravimiehet tekee hommia ja ajeluttaa hevosia. Kokkaat ruokaa ja saat nukkua tiluksilä kyllä. Yhdestä varastohuoneesta saadaan kyllä lämmin paikka, siinä on sähkökeksu vieressäkin, niin pari piuhaa vaan.
- Eli me ei nukuta yhdessä? naisen kysymys sisäsi kai pettymystä.
- Noh…. jos annetaan tämän vähän laskeutua ja miten menee.
Nainen näytti vieläkin pettyneemmältä. Ehkä naamapärstani oli vielä hauluttua kamaa näin parikinkymmentä vuotta myöhemminkin.
- Kunhan näet Armaan livenä, niin varmasti innostut, yritin piristää naista.
- Mutta päivät on aika pitkiä. Pitää tietää jotain hevosista, onko kokemusta? Armas saa koulutettavaksi ponin ja hoitajan tarvitsee siinä jeesailla.
Lakritsin ilme kävi koko ajan nyrpeämmäksi, mutta asento reisien levittelyssä vaan riehakkaammaksi. Kohta en voinut pitää enää katsettani pois mimmin punapitsisestä herkkupaikasta.


Hetken päästä Lakritsi lähti mumisten, että palaisi myöhemmin asiaan.


Viimeinen jonossa oli Seppeleen katraasta Lyyti. Katsoin tuttua tyttöä kulmiei alta. Niin puhtoinen hevosihminen ja lasten kassa varmasti ok. Vaikka edellinen mimmi olisi tarjoollut vaikka mitä, kuitenkin Armas piti olla se tärkein tässä. Karjalaisittain murtava tyttö vakuutteli, että miten aamupalat muut sujuvat ja poninkin kanssa varmasti päästään kauluttautumisessa eteenpäin.

- Mutta, sun pitää asua täällä. Vaihtoehtona Tapin huone, maakellari tai tuo yksi varasto, josta saadaan sulle kyllä kämppä, että itkumonitorin voi kuulla.

Lyyti nyökytteli innokkaasti.- Ehkä se varasto paras, niin saatte välillä omaa rauhaa. Milloin mä saan nähdä Armaksen?

Olin tyytyvinänen. Nainen näytti rehdiltä, asialliselta sekä hieman maalaiselta. Oli pukeutunut puolirahjäisiin tallivaatteisiin ja kuikuili terhakkaana ikkunoista ulos, nakyisikö hevosia.

- Asuuko Tappi täällä enää?
- Ei varsinaisesti, mutta sillä on huone, kun välillä työt luiskahtaa yön puolelle. Sitä tapahtuu aika usein.
Tutkin Lyytin pyöreitä kasvoja. Oliko tyttö pettynyt vai iloinen Tapin poissaolosta, pienestä virneestä ei oikein saanut selvää.

- Eli sä aloitat, Artsi tarjosi Lyytille kättään. Lyyti tarttui siihen.
- Toivottavasti tästä ei tuu outoa, kun Pirre on sun ope.
- Tokkopa vuoan, Lyyti hymyili.

- Annas kun mä näytän sun paikan, se täällä pihalla kulman takan. Siellä on jo heteka ja lämpöpatteri, mutta muuten saat sisustaa tän miten haluat. Ja pidä unihäytin aina päällä. Armas nukkuu mun huoneessa ja mä olkkarin sohvalla. Keittiötä ja suihkua saat käyttää vapaasti. Ja miksei saunaakin, kunhan et polta sitä poroiksi.

Sen jälkeen usutin Lyytin Armaan luo. Ja lähtin VIHDOIN kohden saunaa. Rauhaa ja lämpöä! Ja kylptakki täynnä kaljaa. Vieläkin oli vilu eilisestä ratsutallin avajaisyrityksistä.

[Lyyti]

29.01.2022

Lyyti on herännyt aikaisin. Lähinnä vaivaantuneisuuttaan – Valtteri sammui illalla hänen huoneeseensa, ja sängyn jakaminen kännissä kuorsaavan nuorenmiehen kanssa oli ollut epämiellyttävä kokemus. Joten Lyyti heräsi, siivoili nopeasti juhlien jäännökset, söi kiireisen aamupalan ja lähti ulos. Ehkä raitis ilma auttaisi ajattelemaan.

On kirkas, vilpoinen päivä. Lyyti hengittää syvään, huokaiseekin. Seisoo pihalla jotenkin eksyneenä ja lähtee sitten olkiaan kohauttaen kohti tallia. Tappi on ihme kyllä saanut itsensä ylös ja näyttää valjastavan vaaleaa, kuumaveristä Bahna-tammaa. Se muljauttelee silmiään pahantuulisesti kun Lyyti eksyy liian lähelle.
“Huomenta”, Lyyti toivottaa väsyneesti Tapille, joka katsahtaa häneen yllättyneenä.
“Mitä sä täällä teet? Oisit nukkunu ku kerran pystyt. Ethän sä oo tänään töissä?”
“En, mutta en suanu nukuttuu... ootsie jo puhistana pilttuut? Mie voisin puhistoo ne jos et.”
Tappi vilkaisee Lyytiä selkeästi hieman epäröiden, miettii onko eettistä antaa lapsenlikan ryhtyä tallihommiin vapaapäivänään, mutta ei tietenkään kieltäydy tarjouksesta. Ja niin Lyyti on pian posket punaisina lappamassa lantaa kottikärryihin mekaanisin liikkein; tätä hommaa on tehty niin monet kerrat, että voi eksyä omiin ajatuksiinsa, upota mielensä maisemaan ja oikein yllättyä, miten vikkelään saa homman hoidettua.

Lyytillä on raskas, ahdistava olo. Eilisten juhlien piti olla mukavat illanistujaiset, mutta niistä kehkeytyi varsin tapahtumarikkaat pippalot, joissa taas tapahtui paljon sellaista, jonka jälkiä siivottaisiin pitkään. Allu ja Riinis, kaikki Inkerin jälkeensä jättämä sotku, Liina ja Evgeeni, harmistuneelta vaikuttanut Eedi... kaikki tuntuu olevan sekaisin. Noh, sentään uusi tallilainen Kiri tuntui löytäneen heti paikkansa porukassa, mutta muuten Lyyti katuu koko kemuja. Ne ovat jättäneet jälkeensä vain pahaa mieltä ja Kristerin tuomia, nyt puolityhjiä skumppapulloja.

Eniten Lyytiä harmittaa ikävä välikohtaus Inkerin kanssa ja sitä seurannut purkaus hänen ja Mannyn välillään. Lyyti seisoo kyllä edelleen sanojensa takana – Inkerin käytös on välillä aivan asiatonta ja usein satuttaa muita, kuten eilen Lyytiä – mutta ehkä hänen olisi pitänyt esittää asia Mannylle eri tavalla. Vai olisiko sittenkään? Manny tuntuu leijuvan inkerintuoksuisissa pilvilinnoissaan ilmaan mitään kosketusta todellisuuteen, jossa Seppeleen vaalea tallintyöntekijä ei vaikuta eniten omistautuneelta tai edes erityisen kiinnostuneelta hänestä. Lyyti on viettänyt monet illat ja tallipäivät kuunnellen Mannyn (usein varsin epäsuoria ja hämäriä) pohdintoja Inkeristä. Ja hän on väsynyt ystävänsä puolesta. Milloin Manny pystyisi päästämään irti? Kuuluuko se Lyytille ollenkaan? Täytyikö tällaisissa tilanteissa vain antaa ystävänsä satuttaa itseään?

Onneksi elämässä on yksinkertaisiakin asioita, kuten arkiset tallin askareet, joihin Lyyti nyt uppoaa. Lakaisee käytäviä, järjestelee kaoottista valjashuonetta, rapsuttelee muutamaa nurkissa pyörivää, elämää nähnyttä kattia. Elämä kirkastuu hiljalleen, se on varmaa. Ja vaikka Lyyti ei ehkä ole ihastuksissaan uudesta työpaikastaan (lähinnä pomonsa takia), hän on jo ihastunut pikku-Armakseen. Poika on ponteva, hauska ja reipas, ja varsin rakkaudenkipeä – on jo muutaman työpäivän jälkeen Lyytissä kiinni kuin pala purkkaa, ja itki katkerasti viimeksi, kun yhteinen päivä oli ohi.

Pakkasilma ja tallitöiden paiskiminen piristää Lyytiä, mutta sitten hänen puhelimensa värisee, ja näytöllä vilkkuva tekstari Mannylta saa sydämen vihlomaan: “Moi, pitäskö meidän puhua?”

[Lyyti]

23.06.2022

Lyyti oli körryyttelemässä ravitallille totaalisen uupuneena. Piki-koira istui takapenkillä tienreunan koivuja killitellen. “Eeppisenä” mainostettu vaellus oli todella ollut sitä – täynnä niin raskaita ja pelottavia tapahtumia, että niitä käsiteltäisiin vielä pitkään. Suomen luonto oli ollut kauneimmillaan ja majapaikat (myllyä lukuunottamatta) mitä herttaisimpia, mutta päällimmäisenä mielessä oli tietenkin Valtteriin kohdistettu katala hyökkäys ja ilmeisesti seppeleläisiä vainoava stalkkeri. Lyytiä puistatti. Mistähän ihmeestä oli kyse? Hän toivoi, että Liekkijärven poliisi voisi selvittää rikoksen vikkelään, mutta jostain kumman syystä Lärtsän, Rontin ja muiden virkakelpoisuus ei vakuuttanut. Olivathan ne pitäneet Cellan yön yli putkassa.

Lyyti kaipasi omaa rauhaa, tilaa pohtia ja sulatella, ja niinpä oli päättänyt viettää yön ravitallilla. Yksin, mikä ehkä jännitti vähän, mutta onneksi Piki oli herkkä vahtimaan ja pitäisi kyllä ääntä, jos jotain epäilyttävää tiluksilla tapahtui. Artsi, Tappi ja Evgen olivat ravireissussa ja Armas Pirrellä. Voisi lämmittää saunan. Takakontissa oli kaksi muovipussillista herkkuja. Tänään Lyyti hemmottelisi itseään. Jotan Seppeleen porukkaa oli mennyt Adan, Antonin ja Kirin luo löylyille, mutta Lyytiä ei huvittanut liittyä joukkoon.

Kun Lyyti kaartoi ravitallin pihaan, huomasi hän heti, että tuvan ikkunoissa tuikkivat valot ja parkissa oli tuntematon auto. Lyyti kurtisti kulmiaan. Oliko joku ukoista kuitenkin täällä? Oliko Artsi vuokrannut talonsa Airbnbssä, joten joskus aikaisemmin suunnitteli tekevänsä (ihan kuin joku täällä murjussa majoittumisesta olisi maksanut)? Vai olisiko täällä se... se... mysteerinen murhamies...?

Ei kai mikään pahantahtoinen rikollinen istuskelisi muina miehinä Artsin ruokapöydässä, Lyyti järkeili, vaikka jännittikin. Sydän tykyttäen hän raotti tuvan ovea; Pikille paikka oli tuttu ja se pujahti sisälle muitta mutkitta. Lyyti kuuli miehen äänin juttelevan Pikille tuvassa.

“Ha-haloo?” Lyyti sopersi peloissaan ja vähän vapisten kurkkasi sisään.

Keittiön pöydästä Lyytiä katseli parikymppinen miehenretale. Sillä oli punertavat hiukset, jotka oli nostettu nutturalle, kevyen pisamaiset kasvot ja jalassaan pinkit crocsit.
“Moro, sä oot varmaan Lyyti?” mies urahti. “En tiiä sanoks ne sulle mitään, mutta mä oon Kasper, Tapin serkku, ja tulin Liekkijärvelle kesää viettelemään.”

[Lyyti]

04.08.2022

Ulkona on raskas, painostava ilma, ja (veren)paineet ovat koholla myös ravitallin tuvassa. Artsi pihisee ja puhisee kuin pirtukattila. Tappi ja Kassu tuijottavat vaivaantuneina eteensä ja Lyyti tarkastelee tilannetta valtavalla mielenkiinnolla. Vaikkakin tähän tarkasteluun hänellä on käytettävissään vain yksi täysin toimiva silmä; vasen silmä on vieläkin arka ja kipeä, ottihan se pari päivää sitten osumaa venäläisestä nyrkistä. Ja juuri siksi tässä sitä istutaan, ravitallin porukka, tilannetta analysoimassa ja Artsin raivoamista kuuntelemassa.

“KUINKA MONTA KERTAA mä olen teille apinanaivoisille kusiaisille sanonut, että MNUN TONTILLA EI MITÄÄN TEINIEN BILEITÄ TARVI JÄRKÄTÄ”, Artsi paasaa jo noin kolmannetta kertaa.
“Ainahan täällä on pidetty bileitä”, Tappi vastaa tylsistyneenä. “Yleensä Seppeleen tytöt ei vaan sun kutsumina halua tulla paikalle.”
“Ja suurin osa porukkaa ei oo mitään teinejä, vaan ihan täysikäsiä. Millon sua ois naiset ravitallin tienoolla haitannut”, Kassu jatkaa. Lyytiä huvittaa, miten Kassu ja Tappi ovat kuin paita ja peppu. Pöhöttynyt, yleensä varsin valjun näköinen Tappi on tuntunut nuorentuneen ja elävöityneen Kassun ilmestymisen myötä.
“No haittaa, jos niiden bileiden takia MULTA KATOAA TYÖNTEKIJÄ”, Artsi karjuu.
“Onhan se Evgeeni ennenki kadonnu omille teilleen”, Tappi toteaa kuivasti. “Ja eiköhän tässä suurempi asia oo se, että sun lastenlikka on saanut turpaan?”

Kolme enemmän tai vähemmän harottavaa silmäparia kääntyy kohti Lyytiä, joka tuntee punehtuvansa ollessaan huomion keskipisteenä. Hänen kasvonsa ovat aika rajun näköiset. Armaskin niitä ensin säikähti ja tuhersi itkua, ennen kuin otti asiakseen hoivata Lyytiä. “Almas hoitaa”, pikkupoika oli julistanut pontevasti ja tuonut Lyytille varsin värikkään kokoelman apuvälineitä: laastareita, pikkuautoja ja hiusharjan. Nyt poika nukkuu päiväunia ja sillä aikaa viime päivien traagisiin tapahtumiin yritetään saada selvyyttä.

Artsi levittää ahavoituneille kasvoilleen etovan empaattista ilmettä. Lyytiä melkein puistattaa. “Lyyti, ethän sä ole hirveissä kivuissa?”
“No emmie tiijjä”, Lyyti vastaa vaisusti, “sain mie särkyliäkkeitä sairaalasta.”
“... Etkä puhunut poliisille?”
“Emmie halunnu sannoo mittään. Eihän se minnuu tahallaan lyöny...”
“Ja et varmaankaan halua puhua tästä tapauksesta... ööh”, Artsi yrittää pitää äänensä pehmeänä ja suostuttelevana, “Hevosjussille morsian -kuvauksissa?”

“Voi jumalauta”, Tappi puuskahtaa. “Meiän viaton lapsenvahti saa köniin ja Artsi aattelee vaan omaa Ö-luokan julkisuuttaan.”
“Tässä on nyt kuule KOVAT PANOKSET”, Artsi mesoaa. “Ensinnäkin, mä tarviin emännän tälle tontille ja etenkin kammariini. Toiseksi, te ette tiedä minkälaiseen noususuuntaan meikän ura lähtee TV-esiintymisen jälkeen. Ehkä mulle tarjotaan jopa omaa ohjelmaa...”
“En ees halua kuvitella, kuka haluis kattoa jotain spinnaria sun elämästäs”, Tappi pyöräyttää silmiään, ja Kassu jatkaa kuivasti: “Mä kattosin. Tuntisin itteni täydelliseks voittajaks ku seuraisin tätä farssia.”
“Naurakaa vaan, saakelin hyeenat”, Artsi pihisee silmät kiiluen. “Kateellisten panettelua. Saattepa nähä, mulla on pettämätön bisnesvainu ja haistan tässä vans in ö laiftaim-mahdollisuuden.”
“Bisnesvainu? Jos sulla ois bisnesvainua niin oisit sijottanut kryptovaluuttaan, kun mä sulle sitä mahista tarjosin”, Kasper kommentoi katkerasti.
“Kuule, kryptovaluutat on osa eliittien juonta! Kohta meiltä ryöstetään kaikki rahat, kyllä kaikki pitäis olla kellarissa käteisenä, blah blah blah...” Artsi aloittaa tavalliset salaliittoteoriansa ja sekä Tappi, Kasper että Lyyti ähkäisevät tuskaisesti.

“Emmie puhu niille mittään”, Lyyti saa keskeytettyä Artsin intohimoisen saarnaamisen. “Evgeeni teki väärin ku hyökkäs Vilin kimppuun, mutta ei se minnuu yrittänä lyyvvä. Ei miulle mittään traumoja jiäny.”
Artsi nyökkää hyväksyvästi ja hieroo käsiään yhteen kuin kärpänen. “Hyvä, hyvä, ei tarvi maksaa terapiakäyntejä...”
“Mulle kelpais terapia kyllä”, Tappi ilmoittaa. “Oon menettäny elämästäni liikaa vuosia täällä sun renkinä.”
“Sun päänsisäiset viat on niin suuria ja syviä, ettei niihin auttaisi kuin niskalaukaus”, Artsi tokaisee ja taputtaa sitten kömpelösti Lyytiä olkapäälle. “Lyyti, sori että jouduit Evgeenin vihanpuuskan uhriksi. Eiköhän se silmä siitä parane.”
“Eiks Lyytin pitäis saada jotain korvauksia tästä”, Kasper heittää.
“No olin just pääsemässä siihen”, Artsi äyskähtää. “Lyyti, tästä hyvästä saat vapaan viikonlopun halutessasi. Ja palkallisen.” Lyyti katsahtaa Artsiin hämmästyneenä yleensä saidan miehen anteliaisuudesta, kun tämä jatkaa: “Mutta et kyllä elokuussa kun on niin paljon raveja. Että sovitaan se sitten. Joskus.”

Niine hyvineen Artsi lampsii ulos itseensä tyytyväisen näköisenä.
“Lyyti, mun pitää pyytää anteeks”, Kasper rykäisee vaikeana. “Mähän niistä bileistä olin vastuussa.” Kasper miettii hetken. “Vaikka sähän olit aivan täys idiootti kun menit väliin. Mitä sä ajattelit että tapahtuis? Sä olisit taltuttanu Evgeenin? Sillä ukollahan on yhtä paksut hauikset ku Tapin läskit reidet.”
Lyyti hymähtää. “Emmie aatellu mittään. Olin miekii jo aika humalassa siinä vaiheessa. En mie ois selevänä siihen välliin menny.”
“Lyyti humalassa!” Tappi kiinnostuu. “Sen minä oisin halunnu nähdä.”
Lyytiä jotenkin ujostuttaa ja hän yrittää vaihtaa puheenaihetta. “Tullookohan se Evgeeni takas? Minne se ees män ja miten? Sen autohan on vieläkii pihassa.”
Cella oli spray-maalannut Evgeenin autoon sanan PASKAPÄÄ kirkkaan punaisilla kirjaimilla.
“Johonki se on karannu tai leiriytyny metsiä pitkin. Raviukot väittää, että jonku vanhan mummon puutarhavajassa oli oltu yötä ja epäilevät Evgeä, mutta kuka näitä tietää.”
“Eiks nää oo ne samat äijät, jotka väitti nähneensä Michael Jacksonin Liekkipubissa sen kuoleman jälkeen?” Kasper tuhahtaa.

Lyytiä naurattaa serkusten sanailu, vaikka koko tilanteessa ei paljon naurunaihetta ole. Hän miettii, pitäisikö laittaa Liinulle viestiä ja kysyä, miten tämä voi. Vaikka samaan aikaan on sekä Liinulle että Vilille vähän äkäinen siitä, että piti sillä tavalla pusutella bileissä. Ei sillä, että niiden yksityisasiat Lyytille kuuluisivat, mutta eikö niitä puuhia varten olisi löytynyt jotain vähemmän riskialtista paikkaa?

Tappi ja Kassu selvästi säälivät Lyytiä ja Tappi sanoo tarjoavansa Lyytille pizzat. Lyyti ei kieltäydy tarjouksesta ja lähtee herättämään Armasta päikkäreiltä. Painostava ilma tuntuu leviävän kehoon asti. Palaako Evgen ravitallille? Entä miten Liinu selviää kaikesta kaaoksesta? Seppeleen Whatsapp-ryhmässä huudeltiin kadonneen Hanneksen perään - minne se on kadonnut? Mitä tästä kaikesta oikein seuraa?

[Lyyti]

Tämä tarina on kirjoitettu Seppeleen ex-osakkaan Josefiinan näkökulmasta ja sijoittuu 22/23.8.2022 aamuyölle.

Mä olen jo ehtinyt nukahtaa Tapin mutaisen bemarin takapenkille, kun viimein körryytämme tallille Seben vuosijuhlabileistä. Havahdun hereille, kun auto pysähtyy. On niin myöhä, että on oikeastaan aikaista. Aurinko nousee pian, sen paljastavat taivaanrannan pastelliset sävyt.

Nousen autosta ylös. Kevyt humala on ehtinyt jo enimmäkseen haihtua automatkan aikana ja tunnen oloni raukeaksi ja haikeaksi. En ole käynyt täällä tiluksilla vuosikausiin, ja utuisessa aamussa mieleeni palaavat vuosien takaiset muistot niin väkevästi, että kyynelet kihoavat silmiini samalla tavalla kuin aikaisemmin Seppeleessä. Täälläkin minä elin ja koin, kauan sitten. Täällä olen rakastanut (niin uskomattomalta kuin se tuntuukin nyt, kun vilkaisen pöhöttynyttä Artsia) ja riemuinnut. Se tuntuu nyt niin kaukaiselta, toiselta elämältä, jossa olin niin paljon nuorempi. Pehmeämpi, viattomampikin.

Olin jättänyt Suomen taakseni monta vuotta sitten; janosin maailmalle, kokemaan jotain suurta ja ihmeellistä. Tallinomistajan arki Seppeleessä tuntui liian raskaalta, liian kypsältä ja aikuiselta. Minussa oli liikaa nuoruuden vimmaa, että olisin voinut juurtua ja jäädä aloilleni. Ja kun mahdollisuus harjoittelupaikasta brittiläisellä ratsutallilla oli avautunut, olin lähtenyt samantien. En ollut pystynyt jättämään elämälleni Liekkijärvellä kunnollisia, arvokkaita hyvästejä; melkein karkasin, juoksin pois jättäen jälkeeni repaleisia ihmissuhteita ja epämääräisiä taloussotkuja tallilla.

Pari vuotta myöhemmin olin eräällä kisareissulla olin tavannut Jeremyn, lämminsydämisen ja vilkkusilmäinen Jeremyn, joka oli hurmannut minut irlantilaisella aksentillaan ja huumorillaan. Ja taas olin tarttunut hetkeen intohimoisesti, pakannut kimpsuni ja kampsuni ja muuttanut miehen luokse Irlantiin, jossa hänen perheensä omisti maatilan, jossa kasvatettiin pienimuotoisesti kouluratsuja. Vuosi sitten Jeremy kosi, ja nyt sormessani kimaltelee häkeltävän kaunis timantti. Häitä suunnitellaan ensi kesäksi.
Elämä on edelleen heinäntuoksuista ja olen onnellinen.

Olenhan?

Toisinaan minut valtaa raskas, syvä ahdistus ja epävarmuus siitä, olenko tehnyt oikean valinnan. Ja nyt, kun seuraan Tappia ja Artsia tupaan, tunnen saman kummallisen kaipauksen leviävän raajoihini.

Mun on pakko pyrskähtää epäuskoiseen nauruun, kun astun sisälle.
“Siis täällähän ei oo muuttunut mikään!” mä puuskahdan. “Etteks te oo ostanu edes uutta sohvaa ton vanhan paskan tilalle?”
“Mitäs sitä hyvää vaihtamaan. Sitä paitsi, kohta varmaan voidaan laittaa tämä koko kämppä uusiks Hevosjussi-rahoilla. Otattekos vodkashotit?”
Artsi luo muhun limaisen katseen, joka saa mut värähtämään, enimmäkseen inhosta. Vilkaisen Tappia. “Mä otan, jos Tappi ottaa.”
“Voi helvetti. Kohta pitää mennä aamutalliin”, Tappi puuskahtaa, mutta se nyt ei ole tälle porukalle mitään uutta, ja kohta irvistelemme kaikki salmarin kitkerästä mausta.

Hetken istumme hiljaa. En tiedä, mitä miehet miettivät, mutta minun ajatuksissani kiertävät kuvat vanhoista ajoista. Istuimme usein näin ennenkin. Artsi, johon olin rakastunut väkevästi, ja joka oli lopulta särkenyt sydämeni. Tappi, joka oli vuosia ollut yksi läheisimmistä ystävistäni Liekkijärvellä. Kaksi miestä, joilla oli pitkään ollut suuri rooli elämässäni. Nyt välillämme tuntuu olevan välimatka, jota on vaikea kuroa kiinni. Täytämme sitä pinnallisella, turhalla höpinällä; kyselen ravureista, Evgeenistä, TV-kuvauksista, mutta emme millään pääse syvemmälle. En edes tiedä, mihin syvyyksiin näiden kahden kanssa kuvittelisin pääseväni, mutta tunnen silti oloni etäiseksi ja surulliseksi.

“Hei, ois hauska nähdä Svante”, keksin yhtäkkiä. “Onks se laitsalla?”
“On, on, mä voin tulla näyttämään”, Artsi tarjoutuu kiihkeästi.
Tappi luo muhun kiinnostuneen katseen ja yskäisee. “Mä taidan sitten mennä nukkumaan. Öitä.”

Pujahdamme Artsin kanssa kosteaan aamuun. Ruohikossa välkkyvät vesipisarat ja on viileää. Kävelemme tallipihan poikki hiljaa. Mietin vanhoja, rakkaita ravureita, kuten Kopsetta ja Foxia, jopa ilkeää Simoa. Mietin kaikkia niitä tupakanmakuisia suudelmia, joita vaihdoimme Artsin kanssa milloin missäkin ravitalin tiluksilla.
Nyt en tietenkään tunnista ketään ravitallin hevosista, vaikka Artsi niistä paasaakin pontevasti. Huomaan luovani kaipaavia katseita mieheen, joka ahavoittuneista piirteistään huolimatta on ehkä jollain etäisellä tapaa yhä komea. Härski, itsekeskeinen ja mauton, mutta jollakin häiriintyneellä tavalla myös karismaattinen.

Minun muistoissani Svante on edelleen se ilkikurinen, pahatapainen varsa, josta olimme Fiian kanssa yrittäneet koulia raviratojen kuningasta. Emme olleet onnistuneet, ja nyt Svante on jo vanhempi herra, ja nauttii elämästään varsin pyöreänä ja edelleen varsin suloisena. Se makoilee kaikessa rauhassa ravitallin toisen russiponin kanssa. Ponin, jonka lempinimi on kuvituksellisesti Ravi ja jonka Artsi on hankkinut POJALLEEN.
“Mä en voi vieläkään uskoa, että sä olet isä”, mä naurahdan ja nojaan aidanpylvääseen. “Vaikka oothan sä jo aikamies. Siitä on niin kauan, kun...” nielaisen loput lauseestani.
“Paljon on ehtinyt tapahtua sinä aikana kun sä olet ollut maailmalla, beibi”, Artsi myhäilee. “Vaikka jotkut asiat ei ikinä muutu...” se lisää ja luo muhun omasta mielestään varmasti todella vetovoimaisen katseen.

Vaikka Artsissa on jotain kertakaikkisen etovaa, mä olen nostalgian pauloissa ja sitä paitsi nauttinut illan aikana ihan kiitettävän annoksen alkoholia. Ja niin meidän välille laskeutuu hetki. Voisin vaikka vannoa, että juuri nyt metsä hiljentyy, tuuli lakkaa ja aurinkokin pidättää hengitystä. Mä ja Artsi katsotaan toisiamme syvälle silmiin. Sen ruskeissa silmissä mä näen meidät, monta, monta vuotta sitten, ja itseni; täynnä nuoruuden kiihkoa, huolettomuutta ja raikkautta. Muistan, miltä Artsin huulet tuntuvat, miten turvalliseksi tunsin oloni sen käsivarsilla. Miten mä olin unelmoinut elämästä sen rinnalla, vaikka olin kuitenkin ollut niin lapsi itsekin.

Tunnen, miten siinä Artsin nälkäisessä katseessa mä palaan siihen nuorempaan itseeni, miten mun oloni tuntuu kevyeltä ja vatsanpohjaa kutittaa. Ja miten tähän hetkeen kiteytyvät myös ne vaikeat, monikerroksiset tunteet, jotka kaikki kuuluvat kotimaansa jättäneiden elämään: ikuinen kaipaus, omien valintojen kyseenalaistaminen, kaiho, syyllisyys ja mitä jos-ajatukset. Mitä jos olisinkin jäänyt tänne, omieni joukkoon, olisiko se kuitenkin ollut oikein. Mun humalaiset aivot yhdistävät Artsin kaikkeen tähän: koti-ikävään ja nostalgiaan. Siihen, että olen missannut häitä ja hautajaisia ja tunnen olevani aina puoliksi jossain muualla.

Artsi kietaisee kätensä mun vyötärölle ahnaasti. Niinkuin niin usein ennenkin. Ja sen huulet ovat ihan lähellä...

Mutta jokin rikkoo taianomaisen hetken. Ehkä maalaisjärki, ehkä jostain kuuluva hevosen hirnahdus, ehkä mun nimettömässä oleva sormus, joka tuntuu polttavan ihoa. Mä hymyilen Artsille, mutta työnnän sen kauemmas.
“Eiköhän nää kortit oo jo katottu”, mä hymähdän. Mun yllätykseksi Artsi ei väitä vastaan, ei vikise eikä vingu, vaan nyökkää ja sytyttää Nortin. Me seistään siinä, katsellaan utuiselle pellolle. Jossain kukkuu käki.

Vaikka Artsi on niin lähellä, että tunnen sen kehon lämmön, meidän välillä on suuri matka, jota ei saa enää kirittyä kiinni. Mutta nyt, kun tunnen alkoholin haihtuven hengityksen mukana, ei se oikeastaan tunnu enää niin surulliselta. Vaan elämän väistämättömältä totuudelta: aina on jätettävä jotain taakseen, jotta voi avata itsensä sille, mitä elämällä on annettavaa. Mun täytyi jättää Artsin lisäksi koko kotimaa, jotta saatoin kokea kaiken sen, mitä löysin.

Ja oikeastaan on ihanaa viettää hetki tässä. Menneisyyden ja nykyisyyden hämärällä rajamaalla. Muistaa kaikki se, mitä on kokenut, ja olla kiitollinen kaikesta siitä, mitä on saanut.

“Lähdetäänkö nukkumaan?” Artsi tumppaa tupakkansa.
Mä nyökkään. “Mutta eri sänkyihin.”
“Ootko varma, ettet haluu van lääst naitin”, Artsi vääntää rallienglannillaan.
Mä en vastaa, tuhahdan vain. Taika on särkynyt ja huomaan hikikarpalot Artsin vetäytyneellä hiusrajalla.

Painaudun lopunuupuneena yläkerran sänkyyn ja kaivan puhelimen esiin. Jeremyltä on tullut pari viestiä ja kuva siitä ja meidän neljäkuukautisesta koiranpennusta. We miss you babe xx
Mua itkettää. Naputan vastauksen ajattelematta sen suuremmin, mitä kirjoitan, ja sittenkös vasta itkettää kun tajuan vastanneeni, että miss you too, cant wait to be home xx

Vaivun syvään, rauhalliseen uneen.

[Lyyti]

03.01.2023 Uusi vuosi, uusi kriisi

Uusi vuosi! Lyyti oli toivotellut sen tervetulleeksi Karjalassa, omiensa joukossa, ja palannut takaisin Liekkijärvelle vähän murheellisena kuten aina, kun joutui lähtemään. Ravitallilla ei onneksi ehtinyt murehtimaan, sillä työtä löytyi aina tekevälle, ja tekeviin Lyyti kuului. Armas oli muutamankin päivän eron jälkeen kiinni Lyytissä kuin iilimato, ja kaksikko oli päättänyt alkaa toden teolla kouluttamaan Armaksen hyväntuulista Ravi-tammaa. Lisäksi sen kirotun TV-ohjelman kuvaukset alkaisivat kevättä kohden, ja yleensä täysin leväperäisesti bisnestään pyörittävä Artsi oli häkellyttävän pedantti. Ukolla oli täysin harhaisia kuvitelmia tulevaisuudestaan parrasvaloissa ja niinpä Lyyti, Tappi, Evgeeni ja joskus myös Kassu saivat paiskia duunia hiki hatussa. Kaikki repsottava ja raihnainen täytyi jollakin yli-inhimillisellä kekseliäisyydellä ja luovuudella ehostaa. Yli-inhimillisiä kykyjä tähän urakkaan tarvittiin sen takia, ettei kitupiikki-Laaksonen tietenkään halunnut investoida remonttiin penninhyrrääkään. Varastoista kaivettuja ikivanhoja maalejakin piti ohentaa niin paljon, että ne roiskuivat sinne tänne (Armaksen iloksi). Lyyti oli kansainvälistynyt ja oppinut aimo liudan venäläisiä kirosanoja, kun Evgeeni manasi aamusta iltaan niin, että hevoset korskuivat ja heinät helisivät.

Nyt oli kuitenkin rauhallinen aamupäivä. No, niin rauhallinen kuin ravitallilla saattoi olla. Ravitallin miehet olivat lähteneet hiittaamaan ja tuvassa puuhailivat Lyyti, Armas ja Manny, joka oli tullut hengailemaan vapaapäivänään. Manny arasteli Keilopellon karskeja ja hävyttömiä tyä_ukkoja, mutta heidän poissaollessaan tuli usein tervehtimään ystäväänsä ja oli ihan hyvä Armaksenkin kanssa. Tällä hetkellä kaksikko katsoi Teini-ikäisiä mutanttininjakilpikonnia (Artsi halusi lapsensa katsovan pääasiassa vanhoja piirrettyjä, koska uudemmat tekisivät Armaksesta kuulemma “vassarin ja homon”). Manny toppuutteli Armasta, joka halusi töllön tuijotuksen ohella harjoitella ninjojen liikkeitä italiaanoon, ja Lyyti selasi tiktokkeja odottaen lasagnen valmistumista uunissa.

Lyytin kännykkä soi, ja ruudulla välkkyy tuntematon lankapuhelinnumero.
“Ne soittaa varmaan nyt sieltä terveyskeskuksesta”, Lyyti totesi puoliääneen Mannylle; hänellä oli ollut muutaman viikon jotenkin uninen ja vetämätön olo, ja niinpä hän oli käynyt verikokeissa. Rauta-arvot olivat varmaan alhaalla, Lyyti oli ollut yrittänyt olla syömättä lihaa ja se varmaan kostautui.

“Riikosen Lyyti”, Lyyti vastasi puhelimeen Armaksen mölistessä taustalla niin, että korvissa soi.
“Tässä on Koiviston Martta Liekkijärven teekoosta, olit käyny verikokeissa muutama päivä sitten”, kyllästynyt keski-ikäinen ääni totesi flegmaattisesti. “Mulla on nyt tässä ne tulokset, onko hyvä aika puhua?”
“Juu on.”
“Sä olit huolestunut niistä rauta-arvoista, ne on kyllä ihan hyvät mutta täällä on jotain muuta mistä huolestua, tai noh, mitä miettiä tarkemmin...”
“No?” Lyyti hämmentyi ja laittoi samalla uunia pienemmälle, kun lasagne alkoi korventua reunoilta.

Ja sitten elämäänsä väsyneen teekoon eukko sanoi jotain sellaista, joka oli Lyytistä niin täydellisen mahdotonta, epätodennäköistä ja kuvottavaa, että hän oli pyörtyä.
“Siis MITÄ?”
“Tämähän on varmasti yllättävä uutinen, mutta sovitaanko, että tulet vaikka huomenna aamulla käymään, siinä kymmenen pintaan...”

Puhelu loppui.
Lyyti oli jäätynyt paikoilleen, patakinnas toisessa kädessä. Puhelin tipahti lattialle, veret seisahtuivat, korvissa kuului vain sydämen syke.

“Mikä sulla on?” Manny havahtui sohvalta ja Armaskin lopetti sekoilunsa.
“Se sano että mie oon...” Lyyti mongersi ja jatkoi sitten englanniksi, ettei tenava ymmärtäisi, “... pregnant?”

[Lyyti]

04.01.2023 Uusi vuosi, uusi kriisi, part 2

Lyyti istuu terveyskeskuksen odotushuoneessa kasvot koko yön kestäneestä itkusta turvonneina, sydän läpättäen ja hiukset takkuisena sotkuna. Hän on oksentaa, kun odotushuoneen toisella puolella istuu nuori äiti kirkuvan vauvan kanssa.

Miten tää on mahollista?
Miun elämä on ohi.
Mie otan yhteyttä Iltalehteen.

Lyytin vieressä istuu uskollisena kuin kultainennoutaja Manny, joka on ottanut töistä pekkaspäivän ja pitää Lyytin kättä omassaan. Sanoja ei ole, ne on kaikki huutoitketty illan ja yön aikana. On vain odotus, epävarmuus ja ahdistus. Lyyti on kiitollinen siitä, että Manny on tässä, mutta ei voi keskittyä siihen nyt ollenkaan.

Kun Lyyti viimein kutsutaan lääkärin tykö, hänen polvensa ovat pettää. Muut odotushuoneessa istuvat tuijottavat häntä avoimen kiinnostuneina.
“Päihdeongelmaisia”, kuiskaa eräs mummo toiselle tietävällä äänellä.
“Kyllä huumeet tekee ihmisestä aivan zombin näköisen... tyttöraasu”, toinen eukoista päivittelee.

“Huomenta”, kurttuotsainen, pahantuulinen tohtori sanoo hajamielisesti, nostamatta katsettaan ja plärää papereitaan. “Istu vaan siihen... Lyyti Maria... sanotko vielä syntymäaikasi?”
Lyytin ääni vapisee, kädetkin tärisevät kuin Artsilla sunnuntaiaamuna.
“Eli kirjoitan sulle reseptin rautatabletteihin. Otat niitä sitten joka päivä, mieluiten täydellä mahalla. Jotain sivuoireita voi tulla, erityisesti vatsaan ja sen toimintaan liittyen, mutta siitä se rauhoittuu... en kyllä ymmärrä, miksi tätä varten sinulle tarvitsi aika varata.. tai miksi tänne on pitänyt tuoda seuralainen -”
“No ku se -” Lyyti parahtaa ja purskahtaa sitten itkuun. “Se VAUVA!”
“Mikä vauva?” lääkäri kohottaa katseensa kummastuneena. “Onko sinulla vauva? Ei täällä ole mitään merkintöjä neuvolasta -”
“No se MIKÄ MIULA ON MAHASSA”, Lyyti parkuu täyttä häkää. “SE SANO MIULE EILEN -”
“Hei, hei, hei”, lääkäri on selkeästi vaivaantunut ja ojentaa Lyytille kömpelösti nenäliinan. Manny seuraa kaikkea huoneessa tapahtuvaa silmät suurina kuin jonkinlaisella tummaverisellä pöllöllä.

“Siis Lyytille soitettiin eilen täältä ja sanottiin että se on raskaana”, Manny suomentaa nyyhkivän Lyytin ajatustenjuoksua.
“Tjaah”, lääkäri hieroo niskaansa hämmentyneenä ja plaraa sitten tietokonettaan kuumeisesti. “Ei täälä kyllä lue -”
“NO SE SANO MIULLE!!!! JA MIE TEIN VIISTOISTA RASKAUSTESTII -”
“Ne oli negatiivisia”, Manny mutisee.
“MUTTA NETISSÄ LUK JOTTA NE VOI NÄYTTEE NEGATIIVISTA AIKASESSA RASKAUVVESSA JA MONELLA ON KÄYNY NII ETTÄ -” Lyyti meinaa pyörtyä. Mummot odotushuoneessa höristelevät korviaan tohkeissaan. Ooh, mitä draamaa ja jännitystä, tästä puhuttaisiin bingossa!

“Ei täällä kyllä lue mitään”, lääkäri ihmettelee. “Muistatko, kuka sulle soitti?”
“No en”, Lyyti nyyhkii lohduttomasti. “Mie en voi uskoo tätä toeks, mie en oo -”
“Minäpä käyn kysymässä noilta vastaanoton neideiltä”, lääkäri rykii ja lähtee huoneesta hätäisin liikkein.

Lyyti itkee Mannyn käsivarsilla ja Manny silittää hänen (sotkuisia) hiuksiaan hellästi. Mannyn järkipuheet eivät ole viimeisen 20 tunnin aikana auttaneet; Lyyti on täysin shokissa.

Lääkärin tulossa kestää 3 tuntia. Oikeasti noin 10 minuuttia, mutta siinä ajassa Lyyti on jo ehtinyt jo maalailla entistä synkempiä piruja seinille. Ne tanssivat ivallisesti käkättäen hänen ympärillään.

Lääkäri palaa huoneeseen naama punaisena ja sormiaan väännellen. Hän rykäisee vaikeasti.
“Tuota... minun on nyt pyydettävä anteeksi.”
“Mitä?” Lyyti ja Manny molemmat kohottavat utuiset katseensa.
“Tässä on nyt käynyt eräänlainen... väärinymmärrys.”
“MITÄ” Lyyti kirkuu hysteerisesti.
“Se hoitaja joka soitti sulle on juuri aloittanut ja opettelee vielä meidän IT-systeemejä... ja hänellä taisi nyt mennä puurot ja vellit sekaisin, ja hän olikin sekoittanut sinun veriarvosi toiseen potilaaseen -”
“Puurot ja vellit?!” Manny älähtää. “Eihän tässä mitkään puurot ja vellit menny sekasin, vaan Lyytin ja jonku muun KOHTU -” Manny punastuu, kun tajuaa, miten oudolta hänen lauseensa kuulostaa.

Lyyti prosessoi kuulemaansa hitaasti.

Kuin intohimoinen ihmisoikeusaktivisti, Manny kohoaa barikadeille ja antaa lääkärin kuulla kunniansa. “Virheitä kyllä sattuu, mutta tää oli ihan järkyttävä sekaannus, Lyyti on ollu aivan tolaltaan eilisestä saakka, ja me yritettiin tulla tänne eilen iltapäivällä, mutta ei päästy lääkärin luokse ja -”
“Kyllä, kyllä, olen todella pahoillani”, lääkäri rykii vaikeana ja selittää jotain sote-uudistuksista ja budjettikriisistä ja tietokantahaasteista...

Kaikki, mitä huoneessa tapahtuu, tuntuu Lyytistä unelta. Hänen niin painavilta tuntuneet raajansa kevenevät, ilma kulkee taas keuhkoihin saakka, mielen vallannut pimeys kaikkoaa.

Manny taluttaa Lyytin autoon. Vastaanoton naiset pahoittelevat ja näyttävät kauhistuneilta. Lyyti vain hymyilee aivan sekopäisesti.

Autossa Lyyti ja Manny vain istuvat hiljaa.
“Mähän sanoin, että”, Manny aloittaa varovasti. “Tai siis jos sä et oo... tai niin.”
“Nii mutta ku verikokkeet on paikkaansa pitävii... ja mie uattelin että jos mie oon joskus ollu humalassa enkä muista...” Lyyti ei edes halua jatkaa lausettaan, koska se kauhistuttava ajatus ei ole totta. Mitään vauvaa ei ole. Lyyti ei ole raskaana!!!
“Nyt mennään syömään”, Manny päättää ja puristaa Lyytin kättä.

“Anteeks ku kysyn”, Manny sanoo hetken päästä vaikeana. “Mutta ootko sä ikinä... tai siis...”
“Hmm?” Lyyti murahtaa silmät kiinni, itseään kokoillen.
“Ootko sä... neitsyt”, Manny saa tokaistua tuskaisella äänellä.
“... oon”, Lyyti pihisee takaisin, hiirenhiljaa.

Manny tuijottaa Lyytiä epäuskoisena ja kelaa varmaan päässään kaikkea viimeisen 20 tunnin kaaosta.
“Ja sä silti... luulit...”
Lyyti nyökkää hiljaa.
Ja purskahtaa sitten hillittömään nauruun, joka kuplii jostain syvältä, sieltä, missä vasta äsken oli järjetön paino, ja mikä nyt tuntuu niin kevyeltä.

“Vitun idiootti”, Manny puuskahtaa, kuitenkin hellyyttä äänessään.

[Anne]

by Artsi:

17.2.2023 Talliviikko alkaa

Siinä ne nyt olivat, Köyriön köyrimisviikonlopulta mukaan lähteneet kolme daamia: Maila, Katti ja Helena-Elena. Helena-Elenan kohtaamista en oikein muistanutkaan, mutta verevä 35-vuotias daami oli kyseessä, paksut kiharat blondit hiukset ja hieman ruista ranteessa unohtamatta naisellisia muotoja. Yh-äiti Katti oli pukeutunut omaan fiftarityyliinsä ja kajaalit olivat kohdillaa. Tieskö kiharrellut hiuksiaan harkituille kiemuroille aamutuimaan monta tuntia. Pikku-Jumppilasta kotoisin oleva Maila heitteli remseämpiä juttuja ja oli polttanut varmaan kolme röökiä ennen kuvaussessio briiffiä, violetit hiukset olivat varmasti saaneet uutta potkua ennen telkkarikuvaksia: hiusrajassa näkyi vielä kotikutoisen hiusvärin jättämiä tummia länttejä.

Tytty ja kuvausryhmä säätelivät valoja tuvan nurkkiin. Tyttykin oli ilmeisesti toipunut kesän mainospätkän kuvauksen aiheuttamasta järkytyksestä ja hääri iloisena keskellä pölyistä tupaa. Tappi seurasi toimintaa sivusta ja yritti vannottaa, että tulisivathan hevosetkin sitten kanssa hoidetuksi kuvausviikon aikana. Vai ajaisiko hän ne kaikki? Myhäilin tyytyväisenä: järjestämiltäni ravileireilta haalitut opit ilmaisyövoiman käyttöön olivat kyllä takataskussa.

Kuvattiin alkuhaastattelut ja sitten Tytty kehotti käymään normaaleihin päivän hommiin. Kuvausryhmä seurailisi tarvittaessa ja ensimmäiset treffit järjestettäisiin alkuviikosta. Viikonloppu menisi yhdessä tutustuessa. Daameille löytyi majapaikat, Katti ja Helena-Elena jakaisivat Armaksen huoneen ja Maila saisi mästerbebröömin. Majailisin Lyytin kämpillä ulkorakennuksessa ja Armas olisi Pirrellä nyt tämän viikon. En kuitenkaan halunnut pikkupoikaa parrasvaloihin.

- No niin tytöt, lähdetäänpä hommiin! karjaisin ja puin pusakkaa päälle. - Ravitallilla ei laiskotella.

Sytytin röökin eteisessä, koska se oli helpompaa kuin tuulisella, lunta tupruavalla pihamaalla. Kameramies tallensi tätä innoissaan. Todennäköisesti ohjelman striimatessa ulos kaikki paheeni läväytettäsiin koko kansalle ja Armaksen huoltajuus päättyisi siihen, mietiskelin kauhuissani. Pitäisi skarpata. Viikko, vain viikko.

- Hommiin lähdetään, Maila kihersi silmää vinkaten ja seurasi tupakkaesimerkkiäni. Katti vähän nyrpisti, mutta hymähti kuivakkaasti. Helena-Elena ei sanonut mitään, taisi vähän jännittää. Päätin kutsua häntä jatkossa HooEeksi. Hoe, nice!

Mentiin tallille. Tappi luurasi kameratyypin takana ja Tytty seurasi muistuttaen, että käyttäytykää normaalisti. Käyttäytyisin, jos ämmä olisi hiljaa.
Laitoin naiset heti lannanluontihommiin. Talikot käteen ja päätalli puhtaaksi.

- No, eihän tässä paljoa hommaa ole, Katti naureskeli, kun näki neljä vanhaa karsinaa navettarakennuksessa.

En vielä uskaltanut paljastaa, että karsinoita on ripoteltu pitkin tilaa ja raviradalla vielä toinen iso talli myös. Ulkokarsinoista sohjossa lantakärryjä työntäessä vähät hommat varmasti unohtuisivat ja lankatut nilkkuritkin ehkä vaihtuisivat kunnon tallisaapikkaisiin.

Mailalla ei ollut asenneongelmia, vaan lila letti suorastaan liuhui ja pienimuotoinen rekkamiehen hymy paistatteli välillä naisen liian lyhyen toppatakin ja kokoa liian pienten farkkujen väliköstä hänen ähertäessään lannan parissa. HooEe suoritti toimintaa robottimaisesti, mutta tehokkaasti, hän olikin ainoa oikeinvarustautunut ihminen. Siis pukeutumisen suhteen. Katti piti luovia taukoja ja ihasteli tai vihasteli vanhan tallin lahoamispisteessä olevia rakenteita.

- Nyt kun työskentelee ahkerasti, niin täällä ravitallilla on tapana saunoa aina perjantaisin. Meillä on oikein ehta puusauna tuolla metsässä ja avanto valmiina! Ehtaa Hevosjussin elämää, röhistelin ja vilkaisin merkitävästi kameraa. Että ne saisivat hyvää mainospätkää tästä.

- Ei ei, otapa uusiksi! Tytty komensi sormea heristäen. - Sano se normaalisti, älä vilkuile kameraan.

No perskele, eihän siitä mitään tullut, ei luontainen spruutti komentamalla tule, ei edes suusta. Kävin kaivamassa salapullon kauralaarista ja kiskaisin terävää kunnon tujauksen. Kameramies tietenkin tsuumaili näkymää raolleen jäänestä ovesta. Tästä tulisi raskas viikko, hyvin raskas. Maila kävi kuumana, ehkä se lämmittäisi minua ensi yönä, jos uskaltaisin hiippailla OMAAN huoneeseeni?

[Anne]

by Artsi:



18.2.2023 Toinen Talliviikon päivä

Lauantaiaamu valkeni raskaana. Olin yrittänyt houkutella morsioita saunomaan, mutta vain Maila oli lähtenyt. Katti olisi muten tullut mukaan, mutta biksut olivat kuulemma jääneet kotiin. Kun kuvausryhmä oli kaahannut Olkiluodon ydinvoimalan majataloon, oli helpotus purkautunut rohtuneilta huuliltani. Maila oli mukavaa ja simppeliä seuraa ja kertoili paljon illoistaan Fleimissä ja muutamaan otteeseen oli käynyt KK:ssakin. Vähän typyssä kaihersi lähiseudun tietämys, olisi parasta jo pikkulintujen ennakkojuorut eivät olisi tavoittaneet tulevien lasteni mahdollista äitiä. Hupsis! Haaveilin lisää lapsia näemmä elämääni, mitäs tämä tällainen oli?

Kuvausryhmä oli jo tuvassa täydessä tallingissä.
- Nyt on aamupalahetki ravitallilla, mitä sä Artsi syötkään yleensä? Tytty kysyy tunkien karvamikkiä naamaan. Voin vannoa, että pari karvahöytyvää jää kiinni huulten vereslihaan. Tai sitten suuni on muuten vaan kuiva.
- Kahvia juodaan, vastaan ja laitan uuniin puita ja veden kiehumaan.
- Ei muuta?
- Ei, tai lapsi syö. Mä harrastan pätkäpaastoilua, viisastelen. - Niin, tota. Unohtui käydä kaupassa, mitäs työt, jos tehtäisii pikainen apsi-retki?

Saan vihaisia mulkaisuja pirttipöydän äärestä. Odottivatko arvon leidit, että tämä olisi jonkin sortin hotelli? Mikseivät tuoneet omia eväitä?

- Apsi-reissut on mulle arkipäivää ja -yötä. Kun täällä ravitallilla KILPAhevosten kanssa elämä ei ole aina niin säännöllistä, niin on hyvä että ostoksia voi tehdä tuossa muutaman kilometrin päässä aina.
Aina kun on ajokunnossa, meinaan jatkaa ja vilkaisen taas kameraa kyllästyneenä. Tytty heristää sormea taustalla, mutta heristän takaisin.

- Eiköhän sitten lähdetä, HooEe sanoo, ilmeisesti nälkäkiukku alkaa painaa.

Lastaudumme autoon ja kun 100 metriä on kulunut, muistan, että vesi jäi kiuhumaan hellalle. No ei voi mitään. Kuvausryhmä seuraa omalla autollaan kuin mikäkin dekkarileffan vainooja. Ehkä niillä on salakamera asennettuna autooni. Tuon tämän ajatuksen julki morsioille.

- Ei niillä ole, mutta näitä tilanteita varten miedän pitää kuvata sua kännykällä, Katti sanoo ja huomaankin, että sillä on joku älypuhelin tsuumailemassa. Mietin kuvasiko Mailakin eilen saunomissessiot, mutta taaskaan muistini ei riitä sinne asti.

Apsilla tehdään vaivalloinen autosta poistuminen, jossa meidän pitää odottaa kolsassa, jotta kuvausryhmä ehtii kuvata senkin. “Äct nätsyräl” ei taaskaan mene nappiin, luonnollista olisi, että tässä vaiheessa olisi jo -60% kinkkusämpylä povarissa ja pilttipurkki Armakselle handussa ja sätkä huulessa. No vihdoin poistutaan, ja yritän viritellä juttua neidoille, mutta kaikki vaikuttavat kalpeilta.

- Voitaisiinko me syödä täällä, HooEe ehdottaa.
Mitä? Syödä apsilla? Ei siellä syödä, pistetään toto vetämään ja tankataan auto, jos tarvetta. Mitä hienostelua tämä nyt on?
- Kai me voidaan, vastaan tehden poikkeuksen kuitenkin.
Aamupala maksaa maltaita, kun tarjoan sen koko revohkalle. Totoporukka on raahautunut omaan nurkkaansa ja naureskelee esitykselle. Olen kuin en tuntisikaan heitä. Ehkä vanhoissa jäärissä käy kuitenkin kateuden pilkahdus, olenhan kolmen ok-näköisen naikkosen seurassa.

Ajetaan takaisin ja tänään onkin aika laittaa naiset ajamaan hevosilla. Varustellaan Roosaa ladossa.
- Miksi sulla ei ole tuolla raviradalla vain yhtä kunnollista tallia, Katti kysyy. Viettelevä ulkomuoto kätkee jotain hätkähdyttävän rationaalista taakseen, melkein hätkähdän tätä järkiajatusta.
- Niin, en tiedä. Ehkä olen perinteitä kunnioittava mies, saan mukellettua.

Naiset oppivat valjastelun salat yllättävänkin hyvin ja lähdetään pareittain yksi kerrallaan ajelulle. HooEe painautuu kulkeäni vasten ja kiljahtelee sekä murahtelee samalla. Outoa. Työnnän ohjat hänen käteensä, ja naisesta näkee, että se saa jonkin adrenaliinipuuskan hetkeksi. Hyvä hyvä, adrenaliini nostaa testoja ja testot naisilla haluja. Mistä tiedän tämän, ei nyt tule mieleen, mutta olen tyytyväinen kärreillä. Ainkaan mikki ja kamera ei yletä tänne.

- Säkin voisit tulla illalla saunomaan, yritän vihjailla ravikopseen yli HooEe:lle. - Kyllähän teidät kaikki täytyy siihen hommaan koeajaa, ennen lopullisia päätöksiä.
HooEe mutisee jotain.
“Muistathan Artsi, että olette mikissä!” kuuluu Tytty-pytyn ääni korvastani. Mitä helkkaria? Onko mun korvaan nyt asennettu joku alien-teknologiaa oleva implantaatti?
“Joo, joo mä muistutan” HooEe sanoo ja kuulen äänen kahtena. Kypäriin on ilmeisesti asennettu jotkut salakuuntelulaitteet.

Annetaan hevosen juosta ja kun Roosa väsähtää, kaarretaan pilttuille, jossa kaksi muuta naista odottaa.

- Sehän meni mageesti! Tytty huokaa. - Vautsi mitä videomateriaalia!

- Pakko pitää pieni tauko tuolla poikienhuoneessa, sanon ja katoan pukkarille päin. Ei vielä vuorokauttakaan kulunut ja kukaan emännistä ei vaikuta pitkäkestoiselta ehdokkaalta. Ehkä se Katti, mutta olisiko se liian järkevä? Pistäisi koko tilan uusiksi ja perustaisi modernin ravikeskuksen? Kauhistuttaa ajatuskin.

Pirre laittaa viestiä, kun heristellen viimeisiä tippoja pönttöön.
Armas on sairaalassa, sillä on umpparitulehdus ja se joutuu leikkaukseen kohta.
Jos koskaan on iskenyt paniikki, niin nyt. Armaksen luokse on päästävä. Rämmin metsän läpi tilalle ja melkein uppoan matkalla lammen avantoon. Tutisten ajan kohti sairaalaa ja nyt tutina ei johdu pelkästää krapulasta.