Pirittan päiväkirja

[Piritta]

Pirittan ja nuoren suomenhevosori Väinön seikkailuja

[Piritta]

1. Kuinka kaikki sai alkunsa
19. syyskuuta 2013

Muutosten lumipallo oli vyörähtänyt liikkeelle ja pyöri ja poukkoili hurjaa vauhtia alas jyrkkää rinnettä. Mietin kuluneita vuosia Mia Putron leivissä. Olin nauttinut jokaisesta sekunnista, jokaisesta hevosen selässä vietetystä hetkestä, jokaisesta esteratsastuksentäyteisestä hengenvedosta. Siitä, kun joka puolella minne vain katseeni käänsin riitti toinen toistaan hienompia hyppyhevosia ja lupaavampia nuoria. Niitä minä olin ratsastanut, kokeneita konkareita ja keskenkasvuisia keltanokkia, vienyt eteenpäin ja kehittänyt sekä hevosia että itseäni. Joka aamu olin herännyt uuteen päivään, joka päivä olin ratsastanut ratsastamasta päästyäni ja joka ilta olin kaatunut väsyneenä mutta yhtä kaikki tyytyväisenä sänkyyni.

Siinä sivussa olin välillä käynyt vähän valmentelemassa joitakin junnuratsukoita. Sehän oli kuitenkin sitä, minkä tekemisestä minä olin haaveillut jo nuorena. Silloin, kun muut ratsastuskoulun pienet tytöt olivat haaveilleet kilparatsastajan urasta, olin minä sanonut vakaasti haluavani ratsastuksenopettajaksi ja valmentajaksi. Vuodet ja elämä vain veivät mennessään poluille, joille astumista en hetkeäkään katunut. Minä ratsutin ja ratsastin kilpaa ja vain murto-osan ajastani käytin valmentamiseen.

Nyt siihen asiaan oli vihdoin tullut muutos. Opettamisenkaipuun kipinä oli roihahtanut liekkeihin jo jonkin aikaa sitten ja lopulta tartuin tuumasta toiseen. Jätin haikeana taakseni vanhan, ihanan työnantajani, jota tiesin jääväni kaipailemaan suuresti, ja hyppäsin tuntemattomaan.

Kilpahevoset vaihtuivat tuntipuksuihin, kilpatallin hiljaisuus ja iankaikkinen tarkoituksenmukaisuus muuttui ratsastuskoulun kotoisaksi hyörinäksi ja häliseviksi pienten ponityttöjen ryppäiksi ja kisakalenterien suunnittelemisen sijaan saisin alkaa pohtia tuntilistoja ja tuntien sisältöä.

Pidin opettamisesta niin paljon, etten epäillyt, ettenkö viihtyisi uudessa tilanteessa. Minua kuitenkin kieltämättä huoletti, miten ratsastamisilleni nyt sitten kävisi. Olin päässyt tavoitteellisen ja tehokkaan ratsastamisen makuun kaikkien niiden Mian hevosten selässä vietettyjen vuosien myötä ja nyt jäin siltä osin käytännössä tyhjän päälle. En ollut koskaan omistanut hevosta. Minun ei ollut tarvinnut. Työnantajani ja toimenkuvani olivat jo tarjonneet riittämiin ratsuja alleni. Aloin kuitenkin pikkuhiljaa pohdiskella; entä jos kuitenkin?

Mutta realistisia mahdollisuuksia oman, kylliksi hyvän hevosen hankkimiseen minulla ei ollut. Ei minulla ollut sellaiseen vaadittavia taloudellisia resursseja.

Kävi kuitenkin niin hassusti, että mahdollisuus osui eteeni juuri kun sitä eniten kaipasin. Ei oman hevosen muodossa, eikä taatustikaan ihan sellaisen hevosen, jonka olin arvellut vielä joskus hankkivani. Takapiruna tässä uudessa, ihmeellisessä hevoskuviossa vaikutti Mia, tuo vanha kunnon kettu.

Seudun tunnettuna monitoimiguruna Mia oli henkilö, jonka puoleen monet tiesivät kääntyä, jos heillä oli jos jonkinmoisia pulmatilanteita hevostensa suhteen. Eräällä lounastauolla Mialle soitti vanha tuttu, joka pyöritti ukonrutjakkeensa kanssa ravitallia. Pariskunnan melko vahvastikin ratsusukuinen juoksijatamma oli varsonut komeasta ratsuoriista, eikä orivarsan Heli-niminen omistaja tiennyt, mitä sillä voisi tehdä. Heli halusi kuuleman mukaan antaa varsan kasvaa ratsuksi, muttei tiennyt alasta itse juuri mitään eikä myöskään raaskinut hevosta myydä.

Mia pyöritteli kuviota pari päivää ja antoi sitten sekä Helin että minun kuulla patenttiratkaisunsa. Minä, joka "joutuisin tyytymään muuten kehänkiertäjien läpiratsasteluun" ottaisin Helin, joka "ei tiedä hölkäsen pölähdystä ratsuhevosista", orivarsan treenattavakseni. Tekisin siitä ratsun, ja sitten joskus kun Heliltä "vihdoinkin putoaisi suomut silmiltä ja se tajuaisi myydä koko hepan, siitä saisi jo pyytää kisatuloslisää". Siteeratut kohdat lausui alun alkaen Mia Putro.

Varsa oli suomenhevonen. Varsa oli mahdottoman kiintoisan värinen suomenhevonen ja kovapäinen heti alkutaipaleeltaan lähtien. Helin avomies Antero halusi sen pois tallista, jotta sen tilalle mahtuisi ravihevonen. Minä sain pestin Seppeleestä ja työsuhde-etuna tallipaikan hevoselle, jota kuvaillessani toivoin, ettei Anne pyörtäisi päätöstään tallipaikasta.

"No menköön nyt sitten vielä yksi ori", Anne sanoi. "Ja on täällä ennenkin varsoista hevosia saatu tehtyä."
"Kiitos", sanoin täydestä sydämestäni. "Toivon totisesti, ettei se ehdi tuhota koko tallia, ennen kuin siitä lopulta kasvaa viisas aikuinen hevonen."

Siinä minulla sitten oli totuttelemista asioiden uuteen kulkuun. Minä olin yhtäkkiä ratsastuksenopettaja ja lisäksi minulla oli ihka ensimmäinen (melkein) oma hevonen käsissäni. Oma varsa. Suomenhevonen, hykkyrät sentään! Miten lie semmoinen eroaisi puoliverisistä, joita olin lähes yksinomaan ratsastanut jo monen vuoden ajan. Yhdellä juniorivalmennettavistani oli kyllä suomenhevonen, jota olin välillä ratsastellut ja josta pidin kovasti. Kunhan varsastani vain kasvaisi kylliksi suuri alleni, siitä varmaan voisi tulla ihan hyvä. Tai mistä sitä tiesi. Minun varsani oli vielä melkoinen sika säkissä.

Aika aikaansa kutakin. Menneet jääköön menneiksi ja uusi, jännittävä elämäni alkakoon. Aika yksin näyttäisi, mitä kummia mullistuksia elämä seuraavaksi toisi mukanaan.

[Piritta]

2. Väinö, Väinö
27. syyskuuta 2013

Orivarsa näpersi takkini hihaa hampaillaan. Kielsin sitä, ja tiesin sen tottelevan - ja koettavan pian uudestaan. Väinö oli vasta saapunut uuteen kotiinsa ja minä olin saanut todellisen pikakurssin orivarsan tapoihin ja olemiseen. Väinö ei ollut hevonen pehmeimmästä päästä. Uteliaalla ja rohkealla orivarsalla oli voimakkaat mielipiteet vähän kaikesta, eikä se taatusti pelännyt pitää omaa päätänsä. Sen kanssa tunsin olevani jatkuvasti koeajalla; vaalea varsa kyseenalaisti minun johtajuuttani kerta toisensa jälkeen.

Antero ja Heli toivat varsan mukanaan matkalla raveihin parin hevosensa kera. He kertoivat varsan matkustaneen kuin kokenut konkari ikään. Väinö ei ollut niitä nuoria hevosia, jotka saivat sätkyn jokaisesta ei-niin-arkipäiväisestä jutusta elämässään. Sille matkustaminen oli helppoa kuin kakunpalasen haukkaaminen. Niin oli myös uuteen kotiin sopeutuminen.

Väinö oli välittömästi uuteen karsinaansa päästyään kävellyt sen ympäri kerran kumpaankin suuntaan ja ottanut sen sitten omakseen. Sitä kiinnostivat uudet naapurit, mutteivät niin paljon, etteikö se olisi heti kyennyt keskittymään olennaiseen eli viihtymiseen. Väinö teki olonsa kotoisaksi käymällä juomassa ja haukkaamalla suuhunsa tupon heinää.

Tarhassa ollessaan Hopeavälke oli tuskin koskaan aloillaan. Vain syödessään se pysyi paikoillaan; muuten se koikelsi jatkuvasti menemään, milloin mihinkin ilmansuuntaan ja näytti enimmäkseen hassulta. Tiesin, että moni ratsuhevosta varsastaan toivova olisi huolestunut, jos kyseinen varsa olisi liikkunut niin kuin Väinö. Se ei laukannut juuri koskaan, vaan vaikutti enimmän osan aikaa siltä, ettei se muuta osannutkaan kuin ravata ja senkin se teki hassusti. Minä en kuitenkaan huolehtinut turhia. Kyllä ne askellajit kehittyisivät sitä mukaa kun varsa kasvaisi hevoseksi. Useita Mian varsoja ensimmäisistä päivistä ratsutuksen ja sittemmin kisauran alkuun seuranneena olin huomannut todeksi Mian usein toistaman lausahduksen; usein siinä kävi niin, että mitä isompaa askelusta varsasta tulisi tulevaisuudessa irtoamaan, sitä todennäköisimmin se pihtaisi sitä oikein pitkään. Monilla hevosilla se suuri, hieno laukka vaan tekeytyi hyvin kauan. Tai ravi. Keskeneräistä työtä ei sopinut arvostella.

Se, mistä olin eniten - mutten sittenkään kovin paljon - huolissani, oli orin jalkojen pysyminen maanpinnalla, noin niin kuin vertauskuvallisesti puhuen. Toivoin, ja enimmän osan aikaa myös uskoin, että siitä vielä tulisi hyvin käyttäytyvä, rauhallinen ori, joka ei jyräisi käsittelijöitään tahdonvoimallaan. Siihen pisteeseen päästäksemme sitä tulisi käsitellä hyvin johdonmukaisesti, sillä Väinö jos joku oli perustemperamentiltaan melkoisen voimakastahtoinen hevosyksilö. Sen ruunaaminen paremman käsiteltävyyden toivossa tuntui ajatuksenkin tasolla melko kauhistuttavalta ajatukselta. Sen sijaan, että olisin antanut ajatuksen palloilla mielessäni, valoin itseni syvää uskoa siihen, että hevosesta tulisi vielä hyvä. Fiksu, laadukas ratsu ja helppo tai vähintäänkin erittäin siedettävä käsiteltävä.

Menisi vielä kauan, ennen kuin pääsisin ratsastamaan Väinöä. Siihen asti sen kanssa keskityttäisiin vain kasvamiseen ja käyttäytymisen alkeisopetukseen. Heli ja Antero varmasti veisivät sitä näyttelyihinkin, uumoilin - ja niin, kyllä minä pidinkin sitä oikein hyvänä ajatuksena. Ei ollut lainkaan huono idea hakea tuomarilausuntoja hevosesta, josta suunnitteli tekevänsä jalostusorin.

Jos Väinö olikin osoittanut olevansa sopeutumisen mestari, en minä kaiketi ollut pärjännyt lainkaan huonommin. Viihdyin Seppeleessä erinomaisesti ja tunsin päässeeni jo melko mukavasti kiinni tallin eloon ja rytmiin. Käytin aikaani tuntien pitämisen lisäksi tutustumalla tuntiratsuihin; koettaisin ehtiessäni ratsastella ainakin kertaalleen läpi kutakuinkin kaikki, joiden selkään saatoin kivuta ilman, että ne katkeaisivat kahtia allani tai jalkani laahaisivat maata. Osan kanssa sitten tehtäisiin talven mittaan töitä tiiviimminkin, sitä mukaan kun nyt tuntui tarpeeliselta. Pidin tärkeänä, että tuntihevosiakin ratsastettiin läpi säännöllisesti ja mahdollisuuksien mukaan myös vietäisiin eteenpäin sen sijaan, että ne vain kiertäisivät uraa tunti toisensa jälkeen.

En voinut väittää, ettenkö olisi ollut tyytyväinen asioiden laitaan. Syysilmat kirpenivät ja minä koin eläväni yhtä tähänastisen elämäni parhaista syksyistä.

[Piritta]

Rapsutuksia takiaistukalle

[Piritta]

3. Kasvukipuja?
27. lokakuuta 2013

"Nyt kyllä niin itkettää tuo hevosenkuvatus! Tekisi vaan mieli sulkea silmät ja kieltäytyä katsomasta siihen ennen kuin se on kasvanut täyteen mittaansa", julistin Annelle, kun astuin toimistoon.
"Ah", pomoni ja kollegani virkahti. "Kasvavat varsat. Kyllä ne osaavat olla todellisia rumia ankanpoikasia, mutta on niitä aika hauska katsella. Sellaisia koikeltajia. Yhtenä päivänä saattavat olla ihan sieviä ja sitten takapää humahtaa kokoa ja etupää tulee jälkijunassa ja kohta suhde on ihan päinvastanen."
"Joo, ja Väinö on nyt niin hulvattomassa kasvuvaiheessa, ettei se oikein itsekään tunnu tietävän, miten liikkua ja olla kummallisessa kropassaan. Toivon taatusti, että se vielä tosta tasoittuu. Nyt siinä tuntuu olevan jokainen ruumiinosa vähän eri paria keskenään", ynähdin.

"Se on kiukutellut ahkerasti tässä viime aikoina", Anne sanoi ja mieleni musteni hetkeksi - toivottavasti paikan pääjehulla riitti huumorintajua tarpeeksi, jotta hän kykenisi sietämään kuritonta kakaraani.
"No joo, se on kyllä koetellut minunkin määrätietoisuuttani", myönsin.
"Ja säikytellyt Kasperia", Anne sanoi ja näin huvittuneen pilkahduksen hänen silmissään. "Kassu jo julisti, ettei kohta suostu tarhaamaan mokomaa ilkeää ja kapista konia, kun se joka kerta luimistelee kun sille laittaa riimua ja koittaa näykkiä, ja sitten jyrää jokaisen ruohontupsun perään taluttaessa."
Hihitin.
"Voi Kasperia - ja Väinöä! Totta kai kasvavalla lapsella on nälkä, etenkin tähän aikaan vuodesta kun laidunkausikin on loppu eikä se enää syö aina halutessaan. Mutta on kyllä ärsyttävää, jos se alkaa mahdottomasti jyräilemään. Pitää ehkä pitää kakaralle vähän puhuttelua", naurahdin ja pohdiskelin jo, kuinka moisen tavan saisi kuriin. Väinö oli vahva nuori ori, jonka käsittelyssä saisin olla tarkka, jottei se vallan pääsisi niskan päälle. Liian kova sille ei voisi olla, sillä siinä kohti orilla keittäisi kyllä kiitettävästi yli ja sitten minulla olisi hevonen, joka laittaisi kovan kovaa vasten. Ei hyvä.

Istahdin koneelle hetkeksi ja kulautin siinä naputtelun ohessa kupillisen kahvia kurkkuuni. Viivyin toimistossa vain kahvinjuonnin ja keskiviikon tuntien suunnittelemisen vaatiman ajan, ennen kuin lähdin hakemaan uljasta ylläpitohevostani sisälle. Halusin harjailla sitä. Väinö antoi kyllä kiltisti ottaa itsensä kiinni tarhasta, mutta tallille kävellessä sillä oli hiven liikaa ilmaa kavioidensa alla. Olin jo saanut huomata, että Väinöllä ei ollut puutetta omista aivoituksista; se tutkaili ympäristöään lakkaamatta ja teki omia päätöksiään siitä, minne Hän halusi kävellä. Useinkaan ori ei halunnut kävellä sinne, minne minä olisin suvainnut oman olemukseni kiikuttaa. Satunnaisista erimielisyyksistämme huolimatta pidin varsasta kovin ja uskoin havainneeni, että sekin jo kunnioitti minua useimpina päivinä kylliksi ollakseen minulle mieliksi. Välillä piti pöllöillä ja pelleillä, olihan Väinö sentään nuori ja kovapäinen orinrutjake, mutta uskoin, että hyvä siitä vielä tulisi.

Joutuessaan karsinaansa Väinö vaikutti olevan hieman mököttävällä tuulella. Käytin hyvän aikaa sen rapsuttelemiseen ja harjailemiseen. Sen karvapeite oli alkanut tuuhentua ja oi, kuinka mukavaa olikaan upottaa käsi paksun, vaalean ja pehmeän karvan joukkoon! Talvikarvaansa kovaa vauhtia kasvattelevaa Väinöä oli tolkuttoman mukava paijailla. Se jaksoi sietää rapsutteluani oman aikansa, mutta alkoi kyllästyessään ilmaista, että nyt alkoi olla minun aikani poistua hänen karvaisen korkeutensa poikamiesboksista.

"Äkäpussi", sanoin Väinölle, joka oli jokseenkin närkästynyt, kun en heti ensimmäisestä vihjauksesta poistunut sen luota. "Voikohan sulla olla kasvukipuja? Koitahan kuluttaa semmoiset loppuun ja muuttua hevosen näköiseksi mahdollisimman pian. Nyt saat jäädä sisälle siihen saakka, kunnes on ruokinnan aika."

Oli kovin jännittävää seurata hevosen kasvua. Väinön kanssa matka vallattomasta varsasta valmiiksi ratsuhevoseksi tulisi aivan takuulla olemaan yhtä aikaa sekä kutkuttavan jännittävä, hermoja raastavan rasittava että mahdottoman palkitseva.

[Piritta]

Työkaverina Myntti
9. marraskuuta 2013

Rapsutin Myntin kaulaa nopeasti, ennen kuin kipusin tamman kyytiin. Olin ratsastanut Mynttiä nyt enemmän kuin muita tuntihevosia, sillä se oli tuntunut olevan hyppytreenin tarpeessa. Tänään tahdoin ratsastaa sillä käynti- ja ravilähestymisiä, sillä minulla oli tunne, että sellainen tekisi mustanruunikolle hyvää. Jos olin Mia Putron leivissä hevosia ratsuttaessani jotakin oppinut, niin sen, että tunteeseen kannatti useimmiten luottaa.

Verryteltyäni huomasin Kasperin istuvan katsomossa. Tervehdin tallipojua ohimennessäni, enkä malttanut olla kysymättä:
"Jokos Kasperia on alkanut esteratsastus kiinnostaa? Voin joskus pitää sinulle sitten yksityistuntejakin."
Virnistin perään ja sain nähdä Kasperin naaman venähtävän.
"Ei mua kyllä houkuta nousta Väinön kyytiin", punapää tokaisi rehellisesti.
"Kuka Väinöstä mitään puhuikaan? Yksityistunti Seppeleen hevosilla, tietysti - vaikka tällä Myntillä, se on oikein kiva sille päälle sattuessaan. Väinöllä nyt ei aikoihin ratsasta vielä kukaan, ja nähtäväksi jää, tuleeko siitä koskaan alkeiden opetteluun sopivaa menopeliä", tuumasin.
"Ai, joo", Kasper sanoi ja kenties hänen pisamoidensa taakse kohosi pieni, nolostunut puna. "Niin tietysti. Mutta äsh, en tiedä, ehkä liikaa vauhtia mulle noiden kaviohirvien kanssa. Vähempikin riittää."
"Ei esteratsastus aina ole täysillä kaahaamista", heläytin. "Tulet vielä näkemään. Ja saat muuten tulla pois sieltä katsomosta ja toimia puomivahtina, jos sinulla suinkin on aikaa."

Ja niin hän tuli. Myntti oli alkuun hivenen jähmeä oma itsensä, mutta suli koko ajan mukavammaksi ratsastaa. Tammassa oli kivaa se, että vaikka se aina ensin hieman kyselikin, oliko sen pakko paljastaa sitä, siitä löytyi nöyrä ja yhteistyöhaluinen puolikin. Se oli oikein mukava perushevonen, joka sopi ratsastuskouluun erinomaisesti.

Tänään sain aloittaa työskentelyn melko vetelän tamman kanssa, mutta kuten yleensäkin, se kyllä innostui pikkuhiljaa. Myntti saattoi olla hieman hitaasti lämpeävä esteratsu, mutta kyllä se tuntui useimmiten pitävän hyppäämisestä. Käynti- ja ravilähestymiset esteille tekivät myös taikatempun: Mynttiin alkoi ilmestyä lisää terävyyttä, nopeutta ja huolellisuutta. Siinä missä se alkutunnista humautteli puomeja alas tekemällä hitaita hyppyjä ja roikottelemalla jalkojaan, oli se jo lopputunnista terävästi irti puomeista. Tietenkään ideani ei ollut kolhia tamman jalkoja, kunnes se oppisi niitä varomaan, mutta tullessaan esteelle se yksinkertaisesti tarvitsi enemmän tehoa toimintaansa.

Ratsastaessani kerroin yleisölleni, joka koostui ensin vain Kasperista ja sitten myös kasvattinsa menoa saapuneesta Annesta, mitä tein ja miten Myntti tuntui reagoivan. Kai minusta oli tullut niin Opettaja jo lyhyen Seppeleessä viettämäni aikana, että se tuntui luontevalta.

"Teidän meininkihän näyttää oikein hyvältä", Anne kehaisi, kun siirryin kävelemään loppukäyntejä. "Myntti on mennyt jo kivasti eteenpäin; sille on tehnyt erittäin hyvää, että sitä on ratsastettu aktiivisesti läpi ja tehty varmuutta esteille. Samankaltaista kuuria voisivat kyllä tarvita myös ainakin Huiska, Reino ja Aristo, eikä se tietenkään muillekaan pahaa tee, jos niitä vähän viritellään."
"Jep. Reinoa kokeilinkin viime viikolla ja toisetkin ovat kyllä minun to-do-listalla. Koetan vuoden loppuun mennessä ehtiä kokeilla nämä kaikki työkaverit läpi", sanoin, ja huomasin Kasperin pärskähtävän. "Ei, Kasper, ei tarkoita sinua eikä Jaakkoa."
Sen sanottuani punastuin hienoisesti. Sanoinki minä ihan tosiaan niin työnantajani edessä? Hups. Onneksi Anne ei tuntunut närkästyvän hetkellisestä asiallisuudenpuutteestani (eihän se nyt kovin asiallista ollut), vaan naurahti vain ja nyökkäsi hyväksyvästi suunnitelmalleni.
"Ratsasta niin paljon kuin koet hyväksi. Ei meidän tuntimopot siitä kulu, tekee vain hyvää niille", pomoni ja kollegani hymyili ja rapsutteli mustanruunikkoa tammaa, jonka olin pysäyttänyt kaartoon hänen eteensä. "Hieno Myntti! Ai, eikö saa enää rapsuttaa? Ei sitten, senkin tamma."
"Ihana tamma", sanoin ja laskeuduin ratsailta. "Kelpo työkaveri."

[Piritta]

4. "Ei oppi ojaan kaada"
20. marraskuuta 2013

Valjastettu Väinö oli jotenkin lohduttava näky. Kun olin aikani jo ehtinyt murehtia, mahtaisiko siitä koskaan tulla hevosen näköistä, tuntui huolia hälventävältä tarttua toimeen ja tehdä jotakin sen eteen, että ainakin se käyttäytyisi kuin hevonen. Koska Väinön omistajat olivat ravi-ihmisiä, oli tavallistakin luontevampaa opettaa orhi ajolle. Antero ja Heli olivat minua kokeneempia moisissa puuhissa, joten otin suosiolla assistentin roolin ja annoin maestrojen komennella minua mielensä mukaan. En minä ensikertalainen ollut, joten oli minulla aavistus siitä, mitä olimme milloinkin tekemässä, mutten silti voinut kuin ihailla ammattilaisten rutiininomaista otetta asioiden hoitamiseen.

Väinö ei tuntunut olevan moksiskaan siitä, että se iskettiin valjaisiin. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun harjoittelimme ajohommia varten. Antero tuumaili, että tällä kertaa hevosta voisi kyllä jo koettaa ajaa takaa ilman vieressäkävelijöitä. Hänen mielestään Väinö suhtautui tilanteeseen kuin vanha konkari.
"Hyvä ajohevonen siitä vielä tulee", Antero totesi.
"Varmasti", Heli myönteli, mutta painotti vielä: "Vaan tärkeintä on, että siitä tulee hyvä ratsuhevonen. Sellainen tulevaisuushan sille on päätetty."

Vilkaisin Heliä, joka vastasi katseeseni velmu hymy huulillaan. Heli tiesi, ettei hänen avopuolisonsa pitänyt Väinöä minään ravilupauksena. Sen isä oli I-palkinnon ratsuori ja emänkin puolelta siinä oli paljon ratsuverta. Suku ei ollut ainoa tekijä, jonka takia Väinö päätyi minun käsiini eikä jäänyt pariskunnan omaan talliin kasvamaan juoksijaksi. Väinössä tuntuivat olevan ratsun palikat kohdallaan - niin pitkälti kuin siinä nyt tällä hetkellä, epämääräisessä kasvuvaiheessa, mitkään palikat saattoivat olla.

Kaikki sujui tällä harjoituskerralla kuin leikiten, kunnes mutkan takaa tuli vastaan maastoilevien hoitajien porukka. Väinö näytti yhtäkkiä yllättyneeltä ja loikkasi sivulle niin, että sen rinnalla kävelleen Helin oli kiireellä väistettävä pois tieltä. Loikkaa seurasi toinen - ja yhtäkkiä Väinö kutistui humahtaen matalammaksi kuin se todellisuudessa oli. Uljas varsani oli hypännyt ojaan! Pari vastaan tulleista ratsuista säpsähti pienesti Väinön pöllöilyjä. Varsa kuitenkin rauhoittui yhtä nopeasti kuin aloittikin sähläämisensä. Yks kaks se seisoikin tyytyväisenä ojanpohjalla.

"Vai on sitä lähdetty opiskelulenkille", naurahti kimon poninsa selässä istuva Salma.
"Joo, ja ojaan kaatui heti tämä opiskelija", vastasin. "Lupaava alku opintielle..."
"Alku aina hankala", Heli heläytti ja naurahdin, kun Antero jatkoi:
"Kiitos saattaa seistä lopussa, mutta sinne loppuun voi olla vielä pitkä matka."

[Piritta]

Työkaverina Hype
11. tammikuuta 2014

Ravasin talliin hurjalla kiireellä. Olin viettänyt aamupäivän kahdella eri tallilla ratsastaen ensin läpi valmentamani junnuratsastajan hevosen ensimmäisellä ja pitäen sitten kaksi valmennusta toisella. Seppeleeseen tulin, sillä olin sopinut kapuavani Hyperionin selkään tänään. Saapumiseni keskeytti tervehtimisen vaatimaksi ajaksi käytävälle juttelemaan kerääntyneiden tätiratsastajien keskustelun. Toinen tädeistä harjasi nyrpeän näköistä Mynttiä ja heilautettuaan minulle iloisesti kättään jatkoi innostunutta kertomustaan bodypumpista, fitneksestä ja ravintoarvoista. Hevosta harjaamaton nainen myönteli hartaasti, kuinka hienoa olikaan, kun kaikki tuntuivat viimein heränneen pitämään huolta kehostaan ja syömään puhtaasti.

Minä vilkaisin kantamaani McDonald's-pussukkaa ja kiiruhdin hykerrellen toimistoon. Niin no, ketkä olivat heränneet ja ketkä eivät. Annettakoon minulle, kiireiselle hevosalan ammattilaiselle, kuitenkin roskaruokatottumuseni anteeksi, olkoonkin etten enää pysynyt linjoissani ihan yhtä helposti kuin silloin, kun vielä ratsastin monen monta hevosta päivässä ja tein miltei kellon ympäri kiertäviä työpäiviä tallihommissa. Mitään muuta liikuntaa en oikeastaan koskaan elämässäni ollutkaan harrastanut. Nyt veljenmokomani olivat kuitenkin keksineet antaa minulle lahjaksi kuntosalikortin ja PT-palveluita, enkä minä voinut lahjasta kieltäytyä, vaikken oikein osannutkaan kuvitella itseäni salilla. Ensimmäistä käyntiä odotellessani istahdin alas toimiston puolelle päästyäni ja aloin ahmia hampurilaistani.

"Kiitos paljon, Britta", sanoin hieman myöhemmin ilahtuneena hoitajatytölle, joka olikin jo ratsastusaikeistani tietoisena laittanut hoitohevosensa viimeistelyä vaille valmiiksi, kun tulin Hypen karsinalle.
"Ajattelin, että tästä olisi apua! Kiva nähdä, miten Hype toimii, kun ratsastat sillä."
"Toivottavasti emme tuota pettymystä", naurahdin ja rapsutin kimon pikku ruunan otsaa. "Heippa, Hyperion, mitäs otsatukkasi alla oikein liikkuu tänään? Oletko hyvällä tuulella? Kohta mennään."

Britta hyppeli mukanamme maneesiin. Minä nousin puoliveriruunan selkään ja hetken aikaa pohdiskelin, että tuntuipa se pikkiriikkiseltä allani. Lähdin ratsastamaan sitä perustyöskentely ja tuntuman haku mielessäni. Hype tuntui tavattoman jännittyneeltä, ja ratsastuksen edetessä olin hivenen tyytymätön siihen, kuinka se liikkui. Jos se ei heilautellut päätään ylös tuntumaa vältellen ja horjuttaen, se väänsi kaulansa tiiviiseen virkkuukoukkumuotoon. Se kulki lyhyenä ja moottoria kunnolla käyttämättä. Töpöttävät, tikkaavat askeleet ja vinouden halusin sen unohtavan tykkänään.

Lähdin rentouttamaan allani kipittävää hevosta ja ratsastamaan sitä paljon matalammaksi, kuin mitä se itse minulle jatkuvasti tarjosi. Jahka se pehmeni, siitä alkoi irrota varsin letkeää ja vaivatonta ravia. Kovin paljon ravia ei vielä voinut säätää ilman, että paketti hajosi. Kiitin Hypeä välittömästi, kun aloin tuntea sen selän olevan työskentelyssä mukana paremmin kuin alussa. Laukassa sain aloittaa alusta, mutta työstö ei vienyt niin kauan kuin ravissa. Pian sain antaa rennonletkeän hevosen laukata matalana ja venyttää askeltaan, ja vaikka keräsin sen siitä melko lyhyeenkin pakettiin, se ei pudonnut altani pois tai heittäytynyt pois tuntumalta. Ennen pitkää se suli notkeaksi, ponnekkaan pehmeäksi ratsuksi, josta saatoin pienellä työllä kuvitella saavani irti vaikka ja mitä.

Teimme hommia vain pienissä pätkissä ja kävelimme välillä asioita mielessämme sulatellen. Ratsastaessani kerroin Britalle, mitä hänen hoitohevosensa kanssa tein ja miksi, sekä miten Hype tuntui valintoihini reagoivan. Tyttö kuunteli tarkasti.

Lopetin ratsastuksen ennen kuin Hype alkoi tuntua väsyneeltä. Se venytti loppuraveissa itsensä aivan pitkälle alas ja päästi välillä pienen, rentoutuneen pörinän.

"No, mitäs pidit Hypestä?" Britta kysyi hymyssä suin.
"Mukava hevonenhan se on", sanoin vilpittömästi. "Vähän se tuntui olevan malttamaton ja jännittynyt alkuun, mutta löytyihän siitä muitakin vaihteita kuin kipittäminen ja steppaaminen! Koetan ratsastaa sen vielä kahdesti ensi viikon aikana, mennä vaikka vähän kavalettitehtäviä kerran ja hypätä sitten enemmän toisella kertaa. Olisi kiva ottaa paremmin selvää siitä, mikä tämä Hype oikein onkaan hevosiaan."
"Saa kai teidän hyppyjä sitten tulla katsomaan?"
"Kaikin mokomin. Kunhan lupaat nostella esteitä sitten samalla."
"Sovittu!"

[Piritta]

5. Lehtipihvi
1. helmikuuta 2014

"Heips!" tervehdin Annea ja voihkaisin istuessani nurkkauksessani nököttävälle tuolille. "Aijai, mulla on kroppa niin kipeänä, että tekee mieli uikuttaa. Aloitin veljien ideoimana salilla käymisen, ja jos tämä olo on se, mitä treeneistä jää käteen, en kyllä ymmärrä, mitä hyvää siitä sitten saa. Miksi ihmiset oikein hurahtaa kaikkiin masokistisiin harrastuksiin? No, kai se kiitos jossain lopussa seisoo. Ja PT on aika namu. Vaan se siitä - mitäs tähän maailmankolkkaan oikein kuuluu? Onko mun kullannuppu ollut hevosiksi?"

Näin heti Annen ilmeestä, ettei aivan. En tiennyt, mitä tihutöitä arvoisa hevosherrani oli tehnyt, mutta arvasin, että jotakin kuitenkin. Pahimpaan varautuen nojauduin taaksepäin tuolissani ja toivoin sormet ristissä, ettei Väinö ollut tehnyt mitään, mistä aiheutuisi kallis lasku.

Selvisi, että se oli saanut aikaiseksi palkeenkielen loimeensa, ei ensimmäistä eikä taatusti viimeistäkään kertaa. Kaikeksi onneksi minulla oli ihana äiti, jolle saatoin aina kiikuttaa repeytyneet loimet. Itse en koskaan saanut aikaiseksi korjata niitä, vaikka pidinkin käsillä tekemisestä ja olisin kenties saanut palkeenkielet kursittua kasaan melko siedettävän näköisesti (joskaan en likimainkaan yhtä taianomaisen siististi kuin äitini).

Lähdin varsani luokse syötyäni evässämpyläni. Väinö ei tällä hetkellä ollut ollenkaan pöllömmän näköinen nuori hevonen. Muistellessani, miten kolholta ja epämääräiseltä se oli kasvupyrähdystensä keskellä näyttänyt en voinut olla iloitsematta nykyisestä tilanteesta. Nappasin pörröisen hopeahevosen mukaani ja lähdin sen kanssa kävelylle. Tuntui hyvältä pitää kolottavat lihakset kevyessä liikkeessä, joskin mäkien kiipeäminen sai reidet särkemään. Tunsin oloni perusteellisesti hakatuksi ja möyhennetyksi lehtipihviksi, mutta iloinen Väinö käsipuolessani tuumasin silti, että elämä oli aika hyvää.

[Piritta]

Väinön pikakuulumiset 22. helmikuuta

Väinö keräsi viimeisimmistä näyttelyistään kolmannen EO-sertinsä varsaluokista, minkä jälkeen sille anottiin ja myönnettiin Finest Foal -arvonimi. Kun tämä tavoite nyt on saavutettu, vauva saa vihdoin alkaa kulkea toden teolla kohti aikuisuutta. Väinö on nyt noin puolitoistavuotias ja sen koulutus pääsee pian kunnolla vauhtiin ja ikääntyminenkin varmaan loikkii kovempaa vauhtia tästä eteenpäin.

[Piritta]

Komea kolmivuotias

Väinö, joka oli jo aloitellut aikuisen hevosen hommia, ei taatusti käyttäytynyt aikuisen tavoin, kun me koetimme Helin kanssa saada siitä otettua edustavia kuvia Helin ja Anteron nettisivuja varten. Hopeaorilla oli kevättä rinnassa ja kavioissa; se oli alati kiinnostunut kaikesta ympärillä tapahtuvasta ja sen lisäksi ahne. Väinön kanssa käytiin jatkuvaa taistoa käytöstapojen oppimisesta. Se ei ollut niitä hevosia, jotka luonnostaan myöntyivät ihmisen johdettavaksi. Vaikka minä olin johdonmukainen ja määrätietoinen käsittelijä, se haastoi silti auktoriteettiani aina silloin tällöin.

Esittäessäni hevosta Helille ja hänen kameralleen pohdiskelin, millainen hevonen Väinöstä vielä tulisi. Se oli kasvanut huimasti ja uskoin sen vielä kerryttävän hyvänlaisen määrän senttejä säkäkorkeuteensa. Minun ratsukseni se olisi ehkä ollut hivenen naftin kokoinen, mikäli olisi ollut siro puoliverinen. Olin ratsastellut Väinöllä jo jonkin verran. Tietenkään emme tehneet vielä oikein mitään, kunhan totuttelimme uusiin asioihin.

Väinö oli yllättänyt minut olemalla nopea ja ennakkoluuloton oppija. Sen kanssa toimiminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Kaikki piti tehdä orin ehdoilla. Minun täytyi olla jämpti ja selkeä ja ehdottomasti välttää virheliikkeitä, sillä Väinö veti loppupeleissä melko helposti herneen henkitorveensa asti, jos yhtäkkiä teinkin jotain väärin. Väärin tekeminen tarkoitti useimmiten sitä, että vaadin siltä yhden asian liikaa: minun oli vielä vaikea lukea, milloin se oli saamassa tarpeekseen uusista, opeteltavista asioista. Olikin paras pelata varman päälle ja edetä hitaasti.

Niin kauan kuin minä olin Väinöä kohtaan reilu, se olikin mutkaton opetettava. Käytin paljon aikaa hevosen käsittelyyn ja pikkuhiljaa se alkoi palkita minua siitä hyvästä. Väinö kyllä luotti minuun ja piti minua turvallisena vaihtoehtona johtajaksi, vaikka itse hallitseva luonne hevoseksi olikin. Asemani vahvistui jokaisen oikein tehdyn asian myötä.

Minä olin ratsuttanut nuoria ennenkin. Nyt kyseessä oli hevonen, josta ajattelin oikeutetusti olevani tekemässä minun hevostani. Väinö saisi toimia hyvin minun kanssani ja sopia juuri minun ratsastettavakseni ja käsiteltäväkseni. Sen ei tarvitsisi olla mikään kaikkien käteen sopiva hevonen, vaikka toki halusin tehdä siitä kaikin puolin miellyttävän hevoskaverin.

Kesken pohdiskelujeni tunsin pehmeän turvan tuuppaisevan kevyesti poskeani. Väinö puhalsi ilmaa sieraimistaan ja olisin voinut vannoa sen tietävän, että ajatukseni askartelivat juuri Hänen Karvaisen Korkeutensa parissa. Se tiesi aivan yhtä varmasti myös sen, että sisällä jaettaisiin hetkenä minä hyvänsä ruokaa. Minä rapsutin komean hevosen otsaa ja leukapieliä ja lupasin, että pian mentäisiin.

"Vielä viimeiset kuvat, ja sitten saat sapuskaa. Edustapa, komistus."

Väinö otti äkkiarvaamatta pari askelta oikealle, kurotti estoyrityksistäni huolimatta kohti houkuttelevia, lehteviä oksia ja nappasi ne ahnaasti suuhunsa. Sen tehtyään metsuri päätti tehdä työtä käskettyä ja ryhtyä kansikuvapojaksi risut suupielistä törröttäen. Ihana, ihana Väinö.

[Piritta]

Riemun Pilkahdus
19. huhtikuuta 2014

Hei!

Iloisia uutisia: Ilo varsoi viime viikon keskiviikkona terveen orivarsan. Varsa on reipas ja täynnä iloa, ja nimeksi se saikin Riemun Pilkahdus. Vaikka itse kasvattajana sanonkin, se on upea varsa ja tietysti toivon, että siitä kasvaa vielä kelpo kisahevonen. Kuten liitteenä olevasta kuvasta näkyy, se on isänsä värinen ja mahdottoman suloinen. Jään mielenkiinnolla seuraamaan Riemun kasvua ja pidän toki teidätkin ajantasalla.

- Mila

© Mila

En olisi voinut olla iloisempi. Tuntui hieman hurjalta, että minun mitä enemmissä määrin keskeneräinen ja usein kakaramaisesti käyttäytyvä ratsuprojektini oli jo saanut seuraajan, mutta niin kai se aika vain vieri. Kyllähän minun jo täytyi myöntää, ettei Väinö enää ollut mikään vauvahevonen. Se teki isojen hevosten hommia ja oppi nopeasti. Kilpailukalenteriakin sille suunniteltiin jo, niin hassulta kuin se tuntuikin. Vastahan minä tutustuin pikkuiseen, honteloon ja pörröiseen orivarsaan, joka koikkelehti tarhassa tauotta ympäriinsä kuin paraskin ralliponi. Sittemin siitä oli kasvanut hieno ja oikeastaan aika asiallisesti käyttäytyvä hevonen, jolla oli paksut hopeaiset jouhet ja paljon liikettä.

Hyväntuulisesti hyräillen lähdin harjailemaan hienoa hevostani, joka sekin vaikutti iloiselta ja pirteältä. Harjauksen ja Väinön mahtavan jouhipehkon setvimisen lomassa rapsuttelin ja silittelin hevosta puhdasta iloa tuntien. Kun asettelin huopaa ja satulaa ratsuni selkään, se näpräili pehmeillä huulillaan ruokakuppiaan siltä varalta, että sieltä vahingossa vaikka löytyisi jotain. Ei tietenkään löytynyt. Väinöllä oli ruokahalu kohdillaan, eikä siltä taatusti jäänyt ruokinnan yhteydessä yksikään jyvä huomaamatta ja syömättä.

Suuntasimme mahtavan kelin innoittamina kentälle, mihin myös Salma ja Bonnie saapuivat aivan vanavedessämme. Väinö flirttaili veikeästi viehkon ponineitosen suuntaan, kun kiristin sen vyötä ja nousin selkään. Bonnie näytti vilkaisevan arvioivasti sulhastarjokastaan ja puhahtavan sitten. Ei tainnut kakaran lämmittely-yritykset tehota aivan toivotulla tavalla. Taputin Väinön kaulaa ja kehotin sen liikkeelle.

Kenties se johtui hyväntuulisuudestani, kenties Väinölläkin oli poikkeuksellisen hyvä päivä tai ehkäpä se halusikin vain tehdä vaikutuksen kimoon ponitammaan. Oli syy mikä tahansa, en voinut olla hymyilemättä koko ratsastuksen ajan; se oli ehdottomasti yksi parhaista ratsastuksistamme siihen asti! Emme työskennelleet kauan. Väinö tuntui energiseltä, herkältä ja lennokkaalta, eikä vetänyt hernettä nenään kertaakaan, vaikken päästänytkään sitä helpolla.

Päätimme ratsastuksemme hyvän mielen maastoköpöttelyyn. Tallille palatessamme mietin, miten mukava kevät tämä olikaan. Minulla oli mukava nuori hevonen, jonka eteenpäin vieminen tuotti suurta tyydytystä. Työkuvioni olivat järjestyneet mitä parhain päin; kaksi mukavaa tallia, kourallinen motivoituneita nuoria valmennettavana ja pari lupaavaa ratsutettavaa pitivät minut kyllä kiireisenä, mutta nautin joka hetkestä. Ihmissuhderintamallakin pyyhki pitkästä aikaa suorastaan poikkeuksellisen hyvin, ja vaikken sitä tallilta lähtiessäni tiennytkään, kotona odotti korkeimman omakätisesti valmistettu kynttiläillallinen. Jossain vaiheessa olin jopa lakannut pohtimasta, milloin rysähtäisin kovaa ja korkealta pilvilinnoistani alas, ja päättänyt vain nauttia asioiden nykyisestä laidasta.

Jos olisin tavannut murrosikäisen Pirittan ja kertonut hänelle tämänhetkisestä elämäntilanteestani, olisin saanut teini-minäni hyppäämään silmilleni ja sähisemään jotakin sen suuntaista, että elämä on ihan epäreilua paskaa ja pakkoko minun oli tulla kehuskelemaan hienolla snobielämälläni (hevonen ja kaikki!). Teini-ikäinen Piritta olisi ollut niin suloisen katkera, että minä olisin nauranut hänelle - itselleni.

(Hehhe, tulipa siitä vähän mangasilmä-Pirita... hups.)

[Anne]

Toukotarhailua





Väinö nautiskelee tarhassa toukokuun paisteessa.


(Heh, ei oo helppoo, tästäkin kuvasta oli jo yksi versio paljon hienommalla taustalla, mutta jälkikasvu päättä "värittää" se päälle. Noh, nyt tällainen versio Väiskistä.)

[Piritta]

Loman loppu, töiden alku
14. elokuuta 2014

Energiaa ja intoa puhtuen porhalsin Seppeleeseen. Oli pilvinen ja melko vilpakka torstaipäivä, hevoset vielä suurimmaksi osaksi ulkona ja tallissa vallitsi ihmeellinen rauha. Ei vallitsisi kauan! Minä olin lomani jäljiltä ruskettunut, pirteä ja valmis pistämään hösseliksi. Leirin jälkeen olin viettänyt viikon hyvässä seurassa eksoottisten maisemien keskellä ja maukkaista, valmiiksi tehdyistä ruoista nauttien - mitä luksusta hevosihmisen arjen keskellä! Rannalla loikoilut ja runsaan, huumaavasti tuoksuvan kasvillisuuden keskellä haahuilu oli nyt taaksejäänyttä elämää, eikä minua harmittaut. Jo muutaman päivän lomailtuani olin alkanut suunnitella mielessäni syyskautta ja sen tunteja.

Minun lomaillessani rakas Väinö-ipana oli saanut humputella Annen hellässä huomassa. Osan päivistä se oli ihan vain lomaillut, toisinaan Anne oli ratsastellut sitä. Paloin halusta kuulla, miten heillä oli mennyt, ja pölähdinkin vauhdikkaasti toimistoon, missä kollega jo odotteli kahvikupposen kera.

"Hei! Onpa hauska nähdä taas ja ylipäänsä olla täällä", heläytin. "Mitenkäs täällä on sujunut? Mitä hevosille kuuluu? Joko tuntilaiset ikävöivät kesälomaa? Jos eivät vielä, niin kohta kyllä, kunhan pääsen hiillostamaan heitä."
Annea nauratti.
"No johan sitä ollaan tarmoa täynnä! Hengitä vähän, hevosnainen - kerro nyt jotain lomastasi ensin. Vaikka näkeehän naamastakin, että taisi olla mahtava reissu", nainen sanoi hyväntuulisena.
"Oli kyllä! Aivan mielettömän kivaa. Kelit oli mahtavat, hotelli aivan ihana - palvelu oli todella hyvää ja ystävällistä - ja saari oli kuin satukirjasta. Oltaisiin me siellä pidempäänkin viihdytty, mutta toisaalta musta on superkivaa olla töissä ja tallilla taas. Mä olen jo suunnitellu tunteja..."

Juttelimme hyvän tovin tallin asioista. Miten hevoset jakselivat, millainen syksystä olisi tulossa. Myöhemmin syksyllä minä siirtyisin Seppeleeseen ihan kokopäiväiseksi opettajaksi, tai pikemminkin jokapäiväiseksi - toistaiseksi minua tarvittiin Mallaspurossa Iisan sijaisena, mutta hän palaisi pian hoitovapailtaan. Se tehostaisi Seppeleen tuntitoimintaa ja sallisi mahdollisesti Annelle jokusen vapaapäivän lisää.

"Väinö on nauttinut rennosta kesälomailusta", Anne kertoi, ja sen saatoin kyllä uskoa. "Olen maastoillutkin sillä ja se on käyttäytynyt ihmisiksi. Kentällä se on ollut vähän keskittymiskyvytön."
"Ai että, miten onkin ollut ikävä sitä paukapäätä", naurahdin. "Ratsastan sen tänään ennen tunteja."

Innokkaana lähdinkin hakemaan hevostani ratsastettavaksi. Miten ihanaa olisikaan nähdä se taas ja päästä ratsaille!

[Piritta]

Kuolaa ja kuolaimia
18. elokuuta 2014

Väinö pyöri ja pörhelsi jo tarhasta talliin kävellessään. Se oli ehtinyt kesän aikana keräämään rasvaa ympärilleen, kiitos mahtavan ruokahalun, ja nyt kun sen ruokailu oli entistä rajoitutetummissa kantimissa, se oli usein pahantuulinen ja hankala. Ori ei keskittynyt oikein mihinkään. Jos se näki jossain jotakin syötäväksi kelpaavaa, se ei muuta halunnut kuin rynnätä ruoan äärelle. Minä koetin ylläpitää ammattimaista suhtautumista ahmattimaiseen hevoseen, vaikka kyllä se oli turhauttavaa. Olisipa sillä edes hieman pienempi ruokahalu!

Niissä olosuhteissa en oikeastaan odottanut ratsastuskerralta riemuvoittoja ja suuria edistysaskeleita. Aioin hypätä ja ounastelin, että Väinö saattaisi kyllä innostua esteistä - joskaan en elätellyt suuria toiveita siitä, että se malttaisi joka tilanteessa kuunnella minua niin kuin kuului. Harjasin malttamattoman hevoseni pikaisesti, varustin sen ja suuntasin kentälle.

Väinö malttoi hädin tuskin seistä paikoillaan, kun kiipesin selkään. Sen käynti oli mahdottoman tarmokasta ja vauhdikasta heti alusta lähtien. Tein verryttelyssä siirtymisiä siirtymisten perään. Usein niillä oli Väinöön herättelevä vaikutus; se tuli kuulolle, kun se odotti, mitä seuraavaksi pyytäisin. Tänään sain kuitenkin huomata, ettei siitä ollut apua. Väinö porhalsi menemään ja tuntui kuurolta ja painoi, harvinaista kyllä, kädelle. Ensimmäiset verkkahypyt olivat ihmeellisen hankalia. Tuntui haastavalta ratsastaa Väinö tasaisessa laukassa esteelle. Suomenhevonen olisi mieluiten kiitänyt kohti puomeja ja niiden yli kaviot kipunoiden ja tukka putkella.

En muistanut, koska Väinö olisi kuumentunut niin paljon kuin nyt. Olihan se jo lähtökohtaisesti reipas ja kuumuva hevonen, oikea kilpasuokki jonka veressä kuohui useimmiten tekemisen ilo. Olin ratsastanut monia nuoria ja useita isojen luokkien kilpahevosia, jotka olivat polttelevan tulisia, mutta tämän suomenhevosen kanssa minulla oli todella tekemistä. Se osasi puskea niin väkivahvasti juuri sinne, minne halusi, että välillä sain paiskia hommia hiki hatussa, jotta sain sen taivuteltua toimimaan niin kuin itse halusin.

Jollain tavalla Väinö oli kuitenkin hyvin simppeli hevonen. Se oli suoraviivainen jäärä, joka tahtoi mennä kovaa ja pistää töpinäksi. Se tahtoi äkkiä tositoimiin ja liitämään esteen yli.

Kun kädet hellinä lopettelin ratsastusta, mietin, olisiko aika kokeilla uutta kuolainta. Tarvitsin jotain, millä kevyet ohjasotteet riittäisivät. Jotain, mikä ehkä auttaisi estämään tänään ilmenneen etupainoisuuden. Miettiessäni vaikutukseltaan sopivia kuolaimia ja valuttaessani ohjia pitkäksi Väinö heilautti päätään. Sen suupielistä räiskähti kuolaa jopa käsivarteeni. Mikä mieluisa yllätys...

Anne kutsui minut toimistoon, kun olin hoitanut uljaan ratsuni lepokuntoon.

"Mitäs mielessä?" kysäisin. "Onko kahvia?"
"On, juuri keitin. Sitä mielessä, että saat kohta alkaa opettaa Kasperille vähän hyppäämisen alkeita. Kyllä se vaatii pari tuntia ihan hevosen hallinnan opettelua ennen kuin sen voi laittaa varsinaisesti hyppäämään, mutta kunhan raivaat sille klopille tilaa kalenteriisi lähiviikkoina", Anne sanoi, eikä tainnut vitsailla.
"Minäpä sovin treffit Kassun kanssa, kun muistan", lupasin. "Mahtaakohan se suostua ilman tappelua?"
"Ei taatusti. Se poika on kyllä mahdottoman kovapäinen", Anne puuskaisi, mutta silmien tuikkeesta arvelin, ettei hän ihan tosissaan valittanut (ja sitä paitsi, mahtoikohan Anne sulkea silmänsä siltä, kuinka taitavasti hän itse sai kaikki tallilla tekemään oman tahtonsa mukaan).

"Toden totta, Kasper on kyllä ollut aivan kauhuissaan aina, kun olen pakottanut sen satulaan", Anne sanoi pienen hiljaisuuden jälkeen.
"Aloitan kiltisti pojun kanssa", totesin. "Paitsi jos Kasper tappelee vastaan."

Niin monta nuorta ja varttuneempaakin harrastajaa olin esteratsastajuuden alkuun saattanut, että tiesin, kuinka jännittävää se joistakin oli. Kauemminkin hypänneet saattoivat alkaa jännittää esteitä kovasti. Pyrin aina löytämään lähestymistavan, joka tekisi hyppäämisestä ratsastajille mahdollisimman hauskaa puuhaa. Haastetta saattoi aina lisätä, kun perusvarmuus oli saatu rakennettua.

Kasper, tuumasin, Kasper saattoi kuitenkin tarvita rautaisempaa otetta. Hän ei poistunut mukavuusalueeltaan varvaskarvan verran, jos ei ollut aivan pakko, ja arvelin, että kuulisin vielä jurputusta yrittäessäni opettaa häntä. Mutta - minkäs tein. Pomon käskyille ei sanottu "ei kiitos". Sitä paitsi uskoin vakaasti, että ainakin minulla tulisi olemaan hauskaa, kun seuraisin tallipojan opintaivalta.