Pirittan päiväkirja

[Piritta]

En olisi voinut olla tyytyväisempi uuteen hevoseeni.

Olin pudonnut siltä jo kahdesti. Heti ensimmäisellä hyppykerrallamme se osoitti kuohahtelevan kilpahevosverensä voiman. Tammalla meni herne nenään, kun se pääsi hieman vahvaksi ennen erästä linjaa ja jouduin tuomaan sen huonosti sisään sille. Ransu olisi harpponut välin millä tyylillä tahansa ja yrittänyt venyä yli jälkimmäisestä esteestä, mutta se olikin mieshevonen. Kun se sai estelinjan sen katseen ulottuviin, se otti putkiaivoisesti ainoaksi tehtäväkseen körötellä menemään linjan loppuun saakka. Tammani, jolle Hely-kutsumanimi oli nopeasti osoittautunut ihan vääräksi, sen sijaan ei toiminut samalla yksinkertaisella tavalla. Se otti nokkiinsa ja suoritti teatraalisen väistöliikkeen, joka singautti minut satulasta ja esteen juureen seisomaan.

"Se palautti sun jalat maahan", valmentajani Mia tokaisi ja näytti siltä, että häntä huvitti oma nokkeluutensa. "Tosi kirjaimellisesti."
"Ennemmin kai jaloilleen esteen eteen kuin päälleen esteen sekaan", kameran kanssa mukaani tullut Alviina tuumasi ja tuli pitelemään Tikrua aloillaan, kun kiipesin takaisin kyytiin.

Toisen kerran putosin, kun olin Seppeleen treeniaukiolla hyödyntämässä hyvää hankipohjaa. Kesken käyntitreenin Tikrulla keitti yli, ja se keuli uhmakkaasti korkealle ylös. Sen etujalat tuskin osuivat maahan, kun se jo pyörähti ympäri niin vauhdilla, että suistuin sivuun sen selässä. Pari kipakkaa laukkaloikkaa myöhemmin tömähdin maahan ja tuijotin hevostani epäuskoisena. En ollut pudonnut hevosen selästä varmaan kuuteen vuoteen, ja nyt jo kahdesti kahden viikon sisällä? Naurattikin vähän.

Tikrun kanssa mikään ei ollut helppoa. Hevonen teki Alviinan hulluksi olemalla ärsyttävä akka tallissa. Hoitajatyttö ei koskaan valittanut minulle ääneen, mutta tiesin, että hänellä epäilemättä oli pari näykkäisynjälkeä käsivarsissaan. Tikru saattoi oikeasti napata, jos pääsi puruetäisyydelle. Useimpina päivinä se oli vain hapannaama, mutta sitten oli niitä päiviä, kun sitä kismitti ihan toden teolla.

Hevonen oli hankala ja luiseva ja kaikin puolin melkoinen luuska, mutta pitkään aikaan en ollut ollut niin innoissani mistään. Jokin siinä oli, mikä sai intoni syttymään.

Kai minä olin vähän hullu.

Estevalmennuksissa vauhtia on välillä vähän liikaa ja tyyli on hieman liioitteleva, mutta voi pojat, että pidän Tikrusta.

[Piritta]

Istuin Annen ja Kristerin tupapöydän ääressä kahvikuppi ja kahdella haukulla verotettu rahkapulla edessäni. Oli vähän hiljaista, sillä pöydän toisella puolella viistosti vastapäätäni istui Krister eikä Annea näkynyt. Äitylille oli tullut kiire mennä vaihtamaan suunnilleen vuoden ikäisen jälkeläisensä vaippoja. Järkyttävää, miten kauan vauvojen sisäsiisteyskoulutus kesti. Anne oli kysynyt silmät salatun ilkikurisina, halusinko minä kunnian vaihtaa vaipan. En halunnut. En halunnut edes mennä samaan tilaan, jossa rituaali tapahtui.

"Tämmöistä vauvaelämää", sanoin Kristerille.
"Hmh", se sanoi takaisin ja vaikutti oikeastaan aika tyytyväiseltä - puistatti vähän, mutta hallitsin sen hyvin.
"Mä olen ajatellut, että voisi olla kiva ottaa koiranpentu", tuumasin päästäkseni puhumaan jostakin söpömmistä ja miellyttävämmistä avuttomista rääpäleistä. "Tai sellaisen aikuisen rescue-koiran!"
"Tfhht", Krister äännähti käsittämättömästi ja näytti peittelevän huvittuneisuuttaan, kunnes lopulta sanoi ärsyttävän vihjailevaan sävyyn: "Niissä onkin silmälläpitämistä. Ne kuitenkin liikkuu huomattavasti vikkelämmin kuin... ihmisvauvat. Ovat kovin ehtiväisiä... katoamaan näköpiiristä."
Tuhahdin kahvikuppiini ja tunsin korvieni punoittavan. Että tästä jaksettiin muistuttaa. Haukkasin pullaa ja ajattelin, että voisin harkita tukehtuvani siihen. Sittenpä eivät enää muistuttelisi.

[Piritta]

En minä ottanut koiraa. Riitti, että minulla oli koni, joka oli oikea narttu hevoseksi.

Olinko ihan terve päästäni, kun olin Tikrun ostanut? En ollut, se oli ihan selvä juttu se. Hevonen oli silkoiseen karvaturkkiin verhoiltu S**tana, ja vaikka pidin siitä kovasti, vihasin sitä välillä ihan yhtä lailla. Piti mennä tunteiden ääripäästä toiseen, jotta missään oli mieltä - elämäni tarina. Ja koko ajan hymy naamalla, joko oikeasti riemukas tai vaarallisen sarkastinen. Saatoin ihan hyvin sanoa, että elämä oli paskaa ja nauraa päälle, ja tarkoittaa kumpaakin, niin manausta kuin hekotustakin.

Koska hei, ei mikään epäonni maailmassa riittänyt riistämään minulta kiitollisuutta siitä, että sain olla, elää ja kokea. Sain tehdä omasta elämästäni elämisen arvoista, ja jos se tarkoitti vttupäisen hevosen omistamista, satapäisen ratsastuskoulun asiakaslauman kaitsemista ja kaiken valveillaoloajan käyttämistä siihen, että ravistelin kentän pöllynnyttä hiekkaa hiuspohjastani, en valittanut. Minä olin itse valinnut kaiken, mitä elämääni nyt kuului.

Päivän ohjelmankin olin valinnut. Pitkä ja seesteinen käynti- ja ravilenkki Artsilaan oli pian huipentumassa parhaalla mahdollisella tavalla. Kaksi ratsastuksenopettajaa pääsisi pian kiitämään ravirataa ympäri niin lujaa kuin ravurinvärisistä hevosistamme lähti. Anne oli lähtenyt mukaan tuulettamaan tuntityöhön enempi ja vähempi leipiintyneesti viime aikoina suhtautunutta Mynttiä.

Tikrun korvat alkoivat pyöriä propellimaisesti, kun saavuimme peltoaukeaa reunustavan pienen metsikön läpi raviradan laidalle. Mikäs tämä paikka on, se vaikutti miettivän. Oli minulle itsellenikin vielä arvoitus, mitä pian tapahtuisi: ymmärtäisikö tamma rallittaa fiksusti vai karkaisiko se täysin käsistä.

"Sehän pisti tanssiksi", Anne kommentoi, kun astelimme ja Tikrun tapauksessa hyppelimme radalle.
"On Myntissäkin näköjään virtaa", tokaisin takaisin, sillä totta tosiaan, Myntin askellukseen oli tullut uutta pontta.
"Se ei ole täällä ekaa kertaa", Anne virnisti.
"Tää ei kyllä kauan käynnissä pysy", sanoin ja totesin hyvin pian, ettei ravikaan tainnut enää kuulua estetammani vaihteistoon.

Ja jo ensimmäinen laukkaveto pullautti minut täyteen sitä iloa ja riemua, jota ratsastus parhaimmillaan tarjosi. Hymy pinttyi syvälle kasvojen lihaksistoon ja nauru jäi pitkäksi aikaa asumaan ja kuplimaan vatsanpohjaan. Miten sitä saattoikaan rakastaa yhtä urheilulajia niin hirmuisen kovasti.

Aikamme reviteltyämme lähdimme Annen kanssa tammoinemme paluumatkalle. Heilautimme kättä kauempana jotakin ravurioreistaan taluttavalle Artsille, jonka pää kääntyi peräämme. Selkämme takaa kaikui hyvin äkkiä kiroamista, ja kun käännyin nauru yhä naamallani katsomaan taakse, näin Artsin kiskomassa suomenhevosorin päätä pois puskasta.

Kesä ja hevoset. 

[Piritta]

Kaikki hahmot yhres koos

Daniel ratsasti Tikrun naisköörin silmien edessä. Alviina räpsi kuvia, mutta kiipesi loppukäyntien ajaksi aidalle höpöttelemään Lynnin kanssa. Piritta katseli tyytyväisenä rentoa hevostaan.

[Piritta]

Ei ratsastusta.

Tavallaan otti päähän aivan sikana. Meillä piti olla Tikrun kanssa kiva debyyttikausi, jonka aikana etsisin sen ratanappulat ja tekisin sille rutiinia. Ensi kaudella sitten tehtäisiin luokkanousu varhaisessa vaiheessa, sillä asiathan tietysti jo sujuisivat edelliskauden jäljiltä.

Ja sitten minulla alkoi selkä oireilla niin kuin vanhalla ihmisellä konsanaan. Oireilu alkoi jo kesän alkupuolella, mutta ei se mitään, annoin Tikrun Danielin ratsastuskuurille ja päästin sen sitten kesälomalle. Välillä oli ihan hyviä päiviä, mutta huonoina päivinä olin niin kipeä, että kiukutti, ja selkäkivun lisäksi pahimmillaan melkein jalaton. Särky säteili niin pahasti jalkaa pitkin ja välillä vasen jalka turtuikin.

Ratsastelin kuitenkin kevyesti. Alkukankeuden jälkeen se usein sujui hyvin, mutta sitten kerran laskeuduin Tikrun satulasta ja tärähdys tilattu kyyneleet silmiin. Kipu tuntui sähköiskuna ylhäältä alas ja alhaalta ylös ja mietin, pääsisinkö ikinä kävellen pois hiekkaiselta kentältä. Anni joutui ottamaan Tikrun hoidettavakseen ja huolestunut Emmy oli jo suunnilleen hakemassa kottikärryjä pyörätuolin puutteessa, jotta minut saataisiin kuljetettua autolle. Tuulia tuli kuitenkin auttamaan ja kainaloista tukien tytöt taluttivat minut autolle.

No eihän siitä autoilusta mitään olisi tullut. Hyvä että minut saatiin taiteltua auton penkille. Polkimien käyttämisestä ei olisi tullut yhtään mitään.

Lopulta minut sullottiin Anthonin auton takapenkille. Poika joutui terveyskeskuskuskikseni ja erehtyi kysymään, putosinko.
"Olisinkin pudonnut!" tuiskahdin tuskissani ja turhautuneena. "Mutta ei, mä vaan tulin loppukaarrossa alas satulasta ihan niin kuin aina. Tän täytyy johtua siitä, että mä täytän kolkyt! Kolmenkympin kirous. V**tuttaa olla tällainen vanha rikkinäinen akka."
Anthon ei uskaltanut sanoa siihen mitään, ei edes vakuutella että nuorihan minä vielä olin. Varmaan olisinkin purrut siltä pään irti jos se olisi sanonut oikeastaan mitä vaan - siinä kohti minä olin oikea tuskissani kiemurteleva raivopäinen lohikäärme.

Siihen asti olin pystynyt elämään kivun kanssa, mutta nyt oli myönnettävä, että oli jo korkea aika mennä lekurin puheille. Terveyskeskuksesta sain tujut kipulääkkeet ja lähetteen naapurikaupungin fysiatrille.

Sieltä fysiatrin vastaanotolta minä tänään tulin tallillekin pullistuneen välilevyni kanssa. Olin saanut ohjeeksi jatkaa mahdollisimman tavallista mutta kevyttä elämää ja lisäksi jumppa- ja venyttelyohjelman.
"Sängynpohjalla makaaminen ei auta ja pitkäkestoinen istuminen on pahaksi. Kävely on hyvä juttu. Rajuja fyysisiä hommia vältät ja hyvin varovasti kokeilet mitä kaikkea selkä kestää", fysiatri oli painottanut, ja olin osannut jo aavistella, mitä tuleman piti.
"Ja ratsastus?"
"En suosittele. Eikä mitään tallinsiivousurakoita", lääkärin kasvoilla oli ystävällisen pahoitteleva ilme.
"Milloin voin ratsastaa?"
"Katellaan nyt ensin miten tuo kuntouttaminen lähtee sujumaan", setämäinen mieslääkäri vältteli vastaamista. "Ja se riski on muistettava, että jos selkä ei toivu, on ehkä pakko suositella leikkaushoitoa."

Nyt seisoin katselemassa kilpahevostani. Onneksi olin jo hieman aiemmin tehnyt sitä koskien valinnan, joka helpottaisi toipumisen kiirettä. Tarvitsisin sille tietysti nyt toviksi ratsastusapua, mutta sitten se saisi jäädä itsekin lomalle ja hoivata varsaa. Harryn varsan nähtyäni olin innostunut ajatuksesta ja solminut sopimuksen Tikrun astuttamisesta Ransulla. Minä saisin toipua selkäleikkauksesta, jos tilanne siihen päätyisi, ja Tikru etsiä itsestään äidilleen puolen.

Arvelin, että saisin Lynniltä ja Danielilta ostettua Tikrulle ratsastuspalvelun tarpeen mukaan. Juuri tänään kuitenkin tarvitsisin jonkun toisen apua. Onneksi tallissa oli ratsastajia, joiden käsiin uskaltaisin luottaa sileäntyöskentelyn.

Tänään uhriksi joutui Pipsa. Jatkossa ehkä Salma voisi harjoitella hyppäämistäkin Tikrun kanssa, ja tietysti Anne, Elli ja Kristerkin auttaisi. Kyllähän Adalind, Anni, Fiia, Cella ja muut kokeneet tytöt pysyisivät Tikrun kyydissä. Robertkin, ellei laskisi alleen ja pyörtyisi kauhusta.

Onnea oli talliyhteisö, joka kyllä tukisi tässäkin tilanteessa. Ei muuta kuin Tikrun ratsastuskalenteria suunnittelemaan, niin surkealta kuin tuntuikin, etten itse sen selkään pääsisi.

[Piritta]

Tikrulla meni ihan kivasti. Olimme päässeet Susinevojen kanssa sopimukseen, jonka mukaan Daniel ratsasti hevosellani kerran tai kaksi viikossa ja Lynn hyppäsi niin ikään kerran viikossa. No, seuraavalta viikolta jäisi hypyt väliin, mutta se ei haitannut. Hypyttäisimme sitä tänään ja ensi viikolla se saisi olla maastokuurilla. Mäkiä ja metsässä tarpomista, vaihtelevaa puuhaa niin sen pääkoppa pysyisi kunnossa.

"Okei, ota tämä linja vasemmassa kierroksessa", ohjeistin Lynniä, joka nosti saman tien laukan, teki pienen ympyrän saadakseen voimalla laukkaan hypänneen tamman kontrolliin ja tuli sitten kohti kaarevaa linjaa.
Kontrollirundi oli yhtä tyhjän kanssa, sillä heti esteen nähdessään Tikru lähti taas tekemään mitä lystäsi. Loikkivat laukka-askeleet ja päänheittely vei sen esteelle ja vaikka Lynn teki mitä, tamma leiskautti hyppyyn kaukaa. Ei sille tietysti tehnyt tiukkaakaan päästä yli esteestä, joka oli vasta verryttelykorkeudessa - eikä varmaan olisi tehnyt sittenkään, vaikka olisin nostanut kannattimet tamman potentiaalin mukaisiksi.
"Vie vaan loppuun asti!" huikkasin Lynnille.
Hän jatkoi kuin jatkoikin pomppivan ja kiemurtelevan hevoseni kanssa linjan jälkimmäiselle esteelle. Tikru esitti niin valtavan hienon, vaikkakin täysin liioitellun, hypyn okserille, että kirpaisi.

Nopeasti esteen jälkeen Lynn korjasi tasapainonsa ja johti tamman uudessa kierroksessa kentän päätyyn. Kipakasti hypähtäen Tikru vaihtoi laukan, häntä huiskahti. Olisin tehnyt mitä vain saadakseni olla Lynnin paikalla.

"Tuu vaan heti uudestaan", sanoin vähän masiksena ja katselin, kuinka Lynn kaarsi kentän poikki, vaihtoi taas laukan ja aloitti uuden sisäänratsastuksen linjalle. Hypyissä oli taas liikaa ilmaa, mutta itse väli meni vähän sujuvammin. Ei täydellisen harmonisesti, mutta ei Tikrun kanssa yleensäkään oikein mikään. Se ei ollut nöyrä, lapasmainen ja alati tyytyväisen näköisesti suorittava hunter-hevonen. Se oli kipakka hyppääjä, ja hyvä niin. En minä lapasella olisi tehnyt yhtään mitään.

Mutta saakeli, kun en tehnyt nyt yhtään minkäänlaisella hevosella yhtään mitään.

Olin ratsastanut aina. Ala-asteikäisestä saakka olin elänyt ratsastuskerrasta toiseen. Olin kestänyt kaiken nälvimisen ja ikävän kohtelun hoitajaporukan outolintuna, tehnyt väsymättömästi töitä ja pysynyt tallilla sittenkin, kun ne coolit hoitajatytöt, joiden joukkoon minä en kuulunut, olivat menettäneet kiinnostuksensa. Olin saanut yhä parempia hevosia ratsastettavaksi ja kuluttanut tunteja ja taas tunteja huonoilla, jäykillä tuntiraakeillakin jumputtamiseen silloin, kun kivoja hevosia ei liiennyt minulle. Se kaikki oli vienyt ratsastustaitoani eteenpäin, ja se, etten koskaan nurissut, oli tehnyt minusta tallinomistajan lemmikin.

Ajatella. Siitä tragikoomisesta teinigoottipallerosta.

No, pääsin sitten valmentautumaan ja kilpailemaan ja hoitamaan tallinomistajan ja tämän lasten hevosia. Sain eräässä syvälle mieleeni painuneessa valmennuksessa kuulla nöyryyttävän kommentin fyysisestä kunnostani, loukkaantumisen sijaan (tai lisäksi) sisuunnuin ja ryhdyin treenaamaan hevosten lisäksi omaa kroppaani urheilijan kehoksi.

Sellaisena se oli pitkään pysynyt, mutta nyt se oli kaikkea muuta.

Typerä, hyödytön pökkelökroppa, joka ei suoriutunut edes sängystä nousemisesta ilman kipua ja kiroamista.

Siispä saatoin vain katsella, kuinka estehevoseni kipinöi toisen ratsastajan alla täynnä intoa ja ylpeyttä. Teki kipeää ihailla omaa hevosta ja olla täysin ulkona sen ratsastamisesta.

"Huh, välillä melkein hirvittää nämä hypyt! Se on ihan raketti", Lynn puuskutti ja minä hymähdin jotakin.
En jaksanut pusertaa itsestäni ulos mitään sen parempaa reaktiota. Selkä juili ja mieli vielä enemmän. Jurppi niin pahasti.

Ja oli vielä mentävä Artsilaan. Ei sillä, että Perkules olisi välttämättä tarvinnut minua kipeästi juuri tänään, mutta minä tarvitsin jotakin tekemistä. Lisäksi tunsin vastuuta varsasta, jonka laidunpaikan minä olin itse junaillut. Ei Robert olisi itse keksinyt sitä Artsilaan viedä, eikä Artsi sitä takuulla olisi Robertin pyynnöstä ottanutkaan.

"Yhdistetään nyt noi kolme linjaa, koita saada se tulemaan rennosti."
Tuskin katselin, kuinka Lynn noudatti ohjeitani. Mieli oli jo toisaalla.

[Piritta]

Hevosostoksilla käynti piristi kummasti mieltä, vaikka tarkoitus ei ollut katsella itselle yhtään mitään. Hyvä ystäväni Reetta etsi itselleen luotettavaa harrastekilpakumppania, ja minä lähdin mukaan. Raahasin paikalle myös Salman. Kun nyt kerta lähdettiin etelänaapuriin hevosia katsomaan, saatettiin samalla tutkiskella, löytyisikö jotakin Seppeleeseen. Ehkä ei löytyisi, mutta mistä sitä tiesi. Ja, vaikka Salma ei sitä tiennyt, oli toivottavaa myös, että koeratsastaessaan hevosia hän saattaisi innostua jostakin itsekin.

Siksipä kaikki kokeilulistalla olevat yksilöt eivät olleet ihan pelkästään ratsastuskoulumateriaalia. Jos Salmalla näyttäisi sujuvan hyvin jonkun potentiaalisen hevosen kanssa, voisin nostaa esille ajatuksen sen viemisestä kotiin. Ihan viattomasti vain, ihaillen. Huomauttaen, että jos hevosen kanssa synkkasi hyvin, ei sitä kannattanut jättää muiden käsiin.

Kolme hevosta päätyi heti alkumetreillä hylkyyn molemmista viroista. Yksi oli ori eikä muutenkaan lainkaan sitä, mitä ratsastuskouluun etsittiin. Sitten oli pieni ruuna, joka oli kaunis katsella, hyvä hyppäämäänkin, mutta hermoheikko - hylkäys. Kolmas hevonen sai minut tiuskahtamaan pari valittua sanaa myyjälle, joka kenties oli päättänyt kokeilla kepillä jäätä eli saisiko minulle kaupattua vihoviimeisen pihanperältä haetun kopukan. Tamma oli kuin irtopaloista kasaan ommeltu ankeailmeinen luuska, joka ei liikkunut mielellään ja jonka jalat näyttivät tikittävältä aikapommilta.

Sen sijaan laitoin Annelle kännykän välityksellä räpsyt muutamasta muusta hevosesta.

Yksi oli pieni mutta ryhdikäs, hienostunut musta tamma, josta minä pidin aivan erityisesti. Sillä oli elegantit piirteet, symmetriset liikkeet ja hyvä, terävä hyppy. Se ei ollut turhan tarkka: vaikka sitä ei vienyt ihan ideaaliin paikkaan, se hyppäsi silti. Liian vilkas se olisi alkeiskurssihevoseksi, mutta tiesin Annen haaveilevan estetammasta. Arvelin, että kaunis hevonen aiheuttaisi kyllä ihastusta.

Sitten oli Dumbo, jonka nimi ei tietenkään oikeasti ollut Dumbo, mutta me kutsuimme sitä Salman ja Reetan kanssa sellaiseksi. Se oli valtamerilaivan kokoinen läsipäinen ruuna. Se oli vähän jyrämäinen ja vyöryi pitkänä eteenpäin, ei ollut helposti herkisteltävissä eikä koottavissa, mutta se oli lunki persoona ja plussaa se sai vähäeleisestä hypystä, jossa oli helppo pysyä mukana, vaikka esteet nousivatkin isoiksi. Sillä oli tietenkin myös valtavat korvat, ja ne lörpsyttelivät sympaattisesti menossa mukana.

Kirsikaksi kutsuimme syvimmän punaista tammaa, jonka olin koskaan nähnyt. Kirsikka oli oikeastaan aika näyttäväliikkeinen, suurilinjainen hevonen, vaikka muuten se ei ollutkaan henkeäsalpaava kaunotar. Vähän kolhon pään ja isoniveliset jalat se sai anteeksi, sillä se oli toimiva pakkaus noin muuten.

Viimeisenä laitoin menemään kuvan tammasta, joka vakuutti ja ei vakuuttanut. Sillä oli todella viehättävä persoona ja se varmasti sopeutuisi ratsastuskouluun. Se oli kuitenkin vaatimattoman näköinen, eikä tässä tietenkään tehty valintoja ulkonäkö edellä. Mietitytti vain sen hieman takakorkea rakenne ja lievä etupainoisuus. Joutuisivatkohan etujalat kuitenkin turhan kovalle rasitukselle ratsastuskoulussa? Ryhditön, ohut kaula muistutti Tikrusta.

"Sano, jos on joku, mikä kiinnostaa enempi, niin kyselen lisätietoja ja otetaan uusintakokeiluun", kirjoitin loppukaneetin.

Huomenna jatkuisi joka tapauksessa kokeileminen. Piipahtaisimme toisella tallilla, ja ellei sieltä löytyisi etsimäämme, palaisimme katsastamaan vielä Ago Otsin loput tarjokkaat.

[Piritta]

Koko reissun anti oli nähty ja kenties jotakin kiinnostavaa löytyikin. Aika ja eläinlääkärintarkastukset näyttäisivät, saataisiinko meille hevonen talliin. Ystävälleni ainakin löytyi mukava ja komea ruuna, joka pääsisi Suomeen heti kun se todettaisiin käyttökuntoiseksi.

Annen kännykkään lähetin tiedot vielä joistain hevosista. Toisista olin enemmän kiinnostunut kuin toisista, mutta epäilemättä kaikki sopisivat ratsastuskoulun käyttöön.

Toisen kierroksen lempparini oli rautiaankirjava ruuna, joka oli jo melko kokenut konkari. 12-vuotias kenttähevosena työskennellyt kaveri kestäisi järkevää käyttöä vielä vuosia, se oli hyvin rakennettu ja terverakenteinen. Se oli ehkä vähän sellainen iloinen ja tyhmä -tyyppinen hevonen. Niin kuin Ransu. Tai Harry. (Luoja niiden varsaa auttakoon.)

Sitten oli eestinhevosen ja puoliverisen risteytys, jolla oli ponin pyöreälinjainen rakenne ja oikean hevosen säkäkorkeus. Päistärikkö ihan totisesti näytti ponilta. Liikkeetkin olivat vähän sellaiset. Se oli reipas ja pirteä menijä ja puhisi hassusti mennessään. Esteistä se innostui. Tulin hyvälle mielelle kun katselin sitä, ja selkäni takia koeratsastukset tekevä Salma melkein nauroi ääneen sillä ratsastaessaan. Satulavyön kiristäminen inhotti pikku palleroa, ja meinasin saada hampaasta kun edes tarkistin sen kireyttä. Ponihevonen tarvitsisi häntäremmin.

Nyrpeäilmeinen voikko tamma eteni pitkin harppauksin, oikein hiihdellen. Sillä oli pälyilevät silmät, mutta melko työteliäs luonne. Jäykkä se oli, eikä tahtonut lainkaan hakeutua oikein päin, mutta se asia korjaantuisi hyvällä ratsastuksella. Hevonen oli kuulemma ollut perheratsuna. Epäilin, ettei sillä ollut mitään tekemistä estetunneilla, mutta niin vain se yllätti. Sillä oli aika hieno hyppy.

Vielä oli raamikas, isokokoinen tamma, jolla oli hieno ratsuhevosen ryhti. Tumma rautias oli vähän hitaasti käynnistyvä ja säpäkkään pieneen poniin tottunut Salma ei ollut hevosesta yhtä innoissaan kun päistäriköstä ponihevosesta. Tamma ei ollut maailman ketterin, mutta se hyppäsi hyvin fiksusti liikoja revittelemättä. Välillä se tuli oikein vahvaksi ennen esteitä, ja saatoin kuvitella, että tämän hevosen kanssa tanner tömisisi estetunneilla.

[Piritta]

Arki rullasi menemään. Leikkauspäivämäärä oli lyöty lukkoon ja lähestyi. Olin haaveillut siitä, että pystyisin olemaan töissä aina leikkaukseen saakka, mutta ai että oli kivuliasta tarpoa joustavalla kentänpohjalla monta tuntia päivässä. Jos puomi putosi, minä en voinut sitä nostaa. Ratoja en tietenkään rakentanut. Punttaamisesta en edes haaveillut. Joskus satulavyön kiristäminenkin oli liikaa.

Välillä ihan itketti silkasta turhautumisesta - ja tylsyydestä. Sijaiseni oli jo käynyt töihin.

Ai niin, siitä sijaisesta: hyvä etten slaagia saanut, kun ensimmäistä kertaa kuulin nurkan takaa hänen äänensä. Siellä se jutteli Annen ja Danielin kanssa, ja tunnistin äänen aivan satavarmasti. Hannele Appelgren oli saapunut Seppeleeseen ja minä olin ryhtynyt hiipimään seinänvierustoja pitkin. Kohtasin hänet silloin kun oli pakko, ja muuten välttelin häntä kovasti.

Täytyy kyllä myöntää, että ensikohtaaminen Hanski Appelgrenin kanssa yllätti. Sikäli kun minä muistin, hän oli kuminauhanlaiha, kova ja määrätietoinen nainen. Sellainen aavikolla kasvaneen kituheinän näköinen: olisi voinut luulla heiveröiseksi, mutta jo se, että hän olosuhteista huolimatta jatkoi kasvuaan, kertoi, että sisua oli tarpeeksi kukistamaan keskiverto-suurvallan.

No olihan hän jatkanut kasvuaan. Häkellyin vallan, kun astahdin Annen, Danielin ja Hanskin seuraan. Poissa oli se kuivankesänkurre, joka nuoruudessani oli häpäissyt minut niin lähtemättömällä tavalla, että olin pudottanut 25 kiloa painoa ihan vaan hänelle näyttääkseni. Asenne ei kuitenkaan ollut kadonnut mihinkään. Kun minut esiteltiin hänelle, hän sanoi:
"Jaha. Kuuluuko tekoripset työsuhde-etuihin?"
Se oli vähän niin kuin vitsi, ja siksi siitä ei saanut ottaa itseensä. Otin kuitenkin, enkä saanut letkautettua mitään nasevaa takaisin. Eihän Hanski Appelgrenille voinut letkauttaa nasevuuksia.

Hevoseni nähdessään hänen kasvoillaan käväisi oivaltava ilme.
"Ai sä olet kenttäratsastaja", se sanoi jotenkin osaaottavasti.
"Kyllä tämä on ihan estehevonen", puolustin Tikrua.
"Jaa."
Tikru ei onnistunut vakuuttamaan Hanskia erinomaisuudestaan tallissa seisoessaan. Toivoin, että pian saisin näyttää, että se hyppäsi hirveän hyvin, vaikka oli malliltaan sellainen kuin melko paljon täyttä verta suonissaan pyörittelevä hevonen nyt saattoi olla.

Sen asian suhteen oli tartuttava toimeen. Siken karsinassa puuhastelevalta Pipsalta kysyin, oliko hän nähnyt Salmaa.
"En", hän sanoi hetken mietittyään. "Ehkä se on tulossa vasta myöhemmin.
"Toivotaan. Mun on kohta pakko saada se hyppäämään Tikrulla", sanoin.
Pipsan kasvoilla pilkahti tumma ilme, jota minä en huomannut. Posotin jo asioissani eteenpäin.
"Kerkeisitkö sä ratsastaa sitä sileällä ensi viikolla?" kysyin toiveikkaana.
Pipsa tarkasteli jotakin Siken sään tienoilla eikä ihan katsonut minuun vastatessaan:
"Kai mie nyt kerkeän. Eihän miulla ole muuta kun Sikke ja työt."
"No hyvä sitten! Kiva, kun on avuliaita ihmisiä tallissa. Ei tästä mun selkävaivasta muuten koituisi kuin harmia."

Lähdin yksärisiivestä toimistolle, mutta matkalla korviini kantautui tuntiratsastajan avunpyyntö. Tulin hyvälle mielelle, kun saatoin olla avuksi. Pinja ei löytänyt ratsunsa suojia mistään, ja kun arvelin niiden olevan kuivumassa, tytön kasvot kirkastuivat.
"Tietenkin! Mä en ajatellut, että ne on ehkä pesty!"
"Kurakaudella ne kokee kovia, jos ei niitä huolleta kunnolla", sanoin ja katsoin haikein mielin, kun Pinja vilahti hakemaan suojia kuivaustelineeltä.
Tätä kaikkea minä aina ikävöin, kun olin kotona. Ratsastuskoulun arkea ja pieniä pulmia, jotka osasin ratkaista. Sitä, että tunsin oloni hyödylliseksi.

"Vieläkö sä olet täällä?" kuului Danielin ääni selkäni takaa.
"Mihinkäs mä menisin. Oon kävellyt kodin nurkat niin moneen kertaan ympäri, että tulen siellä hulluksi", tuhahdin.
"Huhu kertoo, että Arton luona olisi sulle nurkkia käveltäväksi", Daniel sanoi piittaamatta siitä, että seisoimme keskellä tallin käytävää ja oppilaat valmistelivat ympärillä kuhisten hevosia tunnille. Ohi vilahtava Alviina vähän tyrskähtikin.
"Pah! Huhut kertoo mitä sattui", töräytin julmistuneena ja tunsin punan nousevan poskille, ja siitä hyvästä katsoin oikeudekseni näpäyttää vähän takaisinkin. "Sitä paitsi mä vannon, että tiedän susta isomman huhun kuin sä musta."

Daniel pälyili epäluuloisena ympärilleen, kuin varmistellen, ettei kukaan vaan ollut kuullut tai ainakaan ymmärtänyt isyys-vihjaustani. Hymähdin tyytyväisenä. Jos tässä alettiin kaivella jotain kulahtanutta Pirre loves Artsi -mielikuvitushuttua, saatoin hyvin tykittää sen keissin alas kovilla, totisilla aseilla. Mistä se tarina oli edes saanut alkunsa, että minusta olisi tulossa joku ravitallin rakastajatar? Myönnettävä on, Arto Laaksonen oli päässyt yllättämään minut olemalla muutamaan otteeseen ihmeellisen inhimillinen ja mukavakin tyyppi. Täysi doku kyllä, mutta kai jotenkin kuitenkin hyväntahtoinen, vaikka lahjakkaasti sotkikin aina asiansa. Artsi oli vähän kuin minä, paitsi että mä olin saanut joiltakin osin paremman otteen elämästä joskus teini-iän kipuiluiden jälkeen. Oli kuitenkin parista aika pienestä valinnasta kiinni, etteikö minusta tullut oman elämäni Artsi.

Ajatukseni olivat yhtäkkiä karanneet ihan todella syvälle Arto Laaksoseen ja minä ihan hämmennyin, kun ymmärsin, miten tosissani olin alkanut häntä pohdiskella. Jösses, että sairasloma ja kipulääkkeet hapersivatkin mun päätäni.

Siirryimme Danielin kanssa toimistoon, missä istahdin varoen toimistotuolille. Daniel tarttui johonkin mappiin ja selasi sitä. Katselin mietteliäänä kaveria, jota olin tottunut pitämään nuorena melkein-miehenä. Eihän meillä ollut ikäeroa kuin pari-kolme-neljä hassua vuotta, mutta minä olin tiennyt jo niin pitkään, mikä minusta tulee isona (lapseton ja hevosille omistautunut talliluuta), että olin ehättänyt luulemaan olevani jotenkin Enemmän Aikuinen.

Mutta siinä Daniel nyt oli, elämän suunta ilmeisesti paljon selvempänä kuin minulla.
"Kuulin, että sulla on valmennusviikonloppu edessä", sanoin muina naisina.
"Joo. Hyvä, että töitä riittää."
"Miltä susta tuntuu?" kysyin uteliaana.
Daniel katsoi minua kummastuneena. Ei ymmärtänyt kysymystä.
"Isäksi tuleminen", tarkensin.
"Ai. En mä tiiä", hän sanoi olkiaan kohauttaen, mutta pysähtyi sitten kai miettimään asiaa tarkemmin. "En oikein tiedä mitä odottaa. Kai siihen kaikkeen sopeutuu. Eikä tää nyt mikään tuulesta temmattu hetken mielijohde silleen ollut... mutta joo, en kyllä tiiä, kai sen homman jotenkin osaa. Aika moni siitä selviää."
"Toiset paremmin ja toiset huonommin", lipsautin ajattelematta. "Tai siis."
"No joo", Daniel hymyili vähän vinosti.
"Mä en oo koskaan halunnut kersoja. Niin että tuskin pärjäisin kovin kaksisesti."

Sen enempää emme ehtineet jutella, sillä paikalle pelmahti Salma, jolle Pipsa oli välittänyt tiedon, että etsin häntä.
"Mooi! Sulla oli Pirre jotakin asiaa mulle?" sponssi-esteratsastajamme heläytti.
"Jaa joo niin! Niin oli. Mä tarvitsisin Tikrulle esteratsastajaa siksi aikaa, kun olen poissa pelistä", ilmoitin. "Tekisi sullekin hyvää saada enemmän hyppyjä useammalla hevosella. Jos saataisin kalenteriin kerta viikkoon teille hyppykerta?"
Salman silmät suurenivat.
"Kyllä mä mielelläni voisin kokeilla ainakin! Mutta Lynnhän hyppää sillä."

Sekä minä että Daniel yskähdimme hieman. Daniel syventyi yhä käsissään pitelemäänsä kansioon ja näytti jännittyneeltä ja välttelevältä ja kireältä. Ymmärsin, että minä saisin nyt ihan itse sumplia sanani.
"No, nyt mä ja Lynn ei kumpikaan pystytä sillä hyppäämään", sanoin ja Salma näytti hämmentyneeltä, joten tarkensin epätarkasti. "Lynn ei nyt, öö, oo sillä tavalla, hmm, siinä kunnossa että hyppäisi Tikrulla?"
"Ai!" Salma sanoi vikkelästi, vilkaisi silmät suurina Danielia, joka vältteli kohtaamasta hänen katsettaan, ja nyökkäsi sitten. "Totta kai mä autan."

Kun Salma meni menojaan, Dani tuhahti.
"Sä sait Lynnin just kuulostamaan pitkäaikaissairaalta tai jotain."
"No eikö se vähän ole sitä tai jotain -osastoa", vitsailin.
"No joo", sanoi Daniel.

[Piritta]

Elämästä oli tullut yhtä helvettiä, kun selkäsäryt olivat alkaneet. Raastava kipu ja turhauttava jäykkyys ja toimintakyvyttömyys olivat vähällä viedä multa järjen. En ollut ikinä osannut kuvitellakaan, kuinka kovasti kävisi mun henkisen hyvinvointini päälle potea paskaksi mäsähtänyttä selkää.

Kaikki oli ollut vielä suhteellisen hyvin, kun olin odottanut leikkausta ja uskonut, että kaikki kivut jäisivät taianomaisesti leikkauspöydälle ja jatkaisin elämääni niin kuin ennen ensimmäisiäkään oireita. Toivo helpotti elämää.

Leikkaus tuli ja meni. Kivut eivät. Ne pahenivat, jos oli mahdollista.

Olin viikon vanhempieni luona toipumassa leikkauksen jälkeen. He ja lääkärikin rauhoittelivat: "katsotaan nyt, miten tämä toipuminen lähtee käyntiin". Inhosin sitä. Odottelua. Katsomista. Toivomista. Ei minun pitänyt olla näin kipeä näin pitkään leikkauksen jälkeen. Selasin netin keskustelupalstoilta muiden kokemuksia, ja löysin monta ihmistä, jotka kertoivat, että vaiva parani suunnilleen välittömästi kun pääsi leikkaussalista pois. Mun kohdallani oli kulunut viikko, ja mikään ei ollut muuttunut, paitsi että mieli oli mustempi kuin ikipäivänä ennen.

Tulin hulluksi hössöttävän äidin luona. Keräsin arvokkuuteni rippeet ja siirryin omaan kotiini. Huonostihan minä siellä pärjäsin, kun en kyennyt nostamaan käsistäni pudonneita tavaroita. Kerran yritin pukea jalkaan farkut, mutta se olisi onnistunut vain, jos niissä pahuksen pöksyissä olisi ollut itsestäänpukeutumistoiminto. Vietin siis aikaani ilman housuja ja välillä, kuten silloin, kun Anne tuli käymään, pehmolökäreissä. Niitä ei tarvinnut niin kiskoa. Annen kävi minua sääliksi. Itseäni vaan hävetti. Mun kuului olla Annen tallissa töissä, mutta täällä mä vaan könkkäsin seinieni sisässä ja hädin tuskin pystyin ruokaostoksia kaupasta kotiin kantamaan. En ollut siivonnutkaan.

"Mites Hanski", kysyin kääntääkseni veistä omassa haavassani vähän lisää.
"Hoitaa tehokkaasti oman tonttinsa", Anne tuumasi. "Ratsastajilla on kyllä ikävä sun tunteja."
"Eikö se muka pidä hyviä tunteja?" sanoin ja olin yllättävän mielissäni.
"Ne on... erilaisia. Mutta kyllä niillä varmasti asioita oppii. Järjestys vaan on aika sotilaallinen", Anne kuvaili varovasti.
Mun mieleni sihisi ja sähisi. Oliko se Annen tapa sanoa, että olin hunsvotti, jonka tunneilla vaan sekoiltiin? Niinä päivinä olin poikkeuksellisen valmis uskomaan pahaa kaikesta.

"Ja Tikru?" kysyin sitten vaan, koska ei tehnyt mieli tivata, olinko ihan paska työntekijä.
"Oma kiukkuinen itsensä. Hanski on hyppyyttänyt Salmaa ja Elliä. Mä oon välillä laittanut sitä tunneille."
Nyökkäsin. Olin antanut luvan toimia niin. Tikrun piti saada liikkua. Olin kuitenkin aivan tukahduttavan kateellinen kaikille, jotka saivat ratsastaa mun hevosellani, ja huolissani siitä, jos he ratsastaisivat kehnosti ja kipeyttäisivät Tikrun. Mutta ei Anne päästäisi minun kiukkuämmäni selkään ketään tumpeloa.
"Mä olen miettinyt, että yksi mun valmennettava voisi ottaa sen puoliylläpitoon. Salmalla kuitenkin pitää varmasti kiirettä kahden omansa kanssa ja Ellilläkin on aina niitä rautoja tulessa. Sitä paitsi se soitti mulle yhden valmennuksen jälkeen ja tiedusteli, mikä on saanut mut valitsemaan hevosekseni juuri tuon. Ei tainnut kemiat kohdata."
"Sehän olisi hyvä ratkaisu", Anne nyökytteli varoen kommentoimasta Ellin ja Tikrun yhteisiä edesottamuksia.
"Jusu on työteliäs ja taitava. Sen vanhemmat kasvattaa hevosia, ja niillä on se Tikrun ja Ransun varsa siellä."

Niin. Tikrun ja Ransun varsa oli syntynyt, mutta ei Seppeleessä. Se oli alkionsiirtovarsa, ja se jos joku kuulosti minusta aika sci-filtä. Mutta sain kuvia hienosti kasvavasta tummasta tammavarsasta, jonka nimeksi olin antanut Tigraine. Jos koskaan toipuisin selkähelvetistäni, Tigrainesta tulisi minun arvokkain aarteeni ja suuri työmaa. Kaiken järjen mukaan sen pitäisi olla ihan kelpo hyppääjä.

Vaan, ajattelin hampaita kiristellen, eipä vaikuttanut toipuminen juuri tällä hetkellä lupaavalta. Seuraava leikkauspäivämäärä oli lätkäisty kalenteriin, sillä ensimmäinen ei selvästikään ollut toiminut niin kuin piti ja korjattavaa oli. Niinpä niin. Kipujen kanssa kaveerasi nyt ajoittainen toispuoleinen puutuminen, ja se jos mikä huolestutti. Mitä jos minusta ei kuuna päivänä enää tulisi ehjää, oikeaa ratsastajaa? Mitä sitten tekisin elämälläni?

[Piritta]

En minä tiennyt, mistä olin sen idean saanut. Tiesin nykyään harvoin, mistä päähänpistoni oikein olivat lähtöisin, mutta toteutin niitä silti estottomammin kuin koskaan elämäni aikana. Ja olinhan minä jo aiemminkin elellyt fiiliksen mukaan. Nyt jälkikäteen kun puntaroin muutamia valintoja elämäni aikana, mietin, oliko niissä ollut mitään järkeä.

Niin kuin nyt esimerkiksi tässä: lennättää nyt hevoseni Kanadaan asti kilpailemaan. Hevosen lennättäminen oli kallista, enkä edes päässyt kilparadoille itse.

Joskus nuorempina nuoruusvuosinani olin mennyt työharjoittelijaksi Arne ja Susanne Rosengårdin kartanolle. Sitten olin ollut siellä kesätöissä. Se oli oikea ratsutila minun makuuni: Rosengårdit kasvattivat estehevosia. Heillä oli kolme lasta, kaikki enemmän tai vähemmän nuorempia kuin minä, ja minä sain välillä valvoa heidän ratsastustaan.

Kaikkein pienimmälle minä olin idoli. Minusta oli kitkeränhupaisaa, että hän piti minua maailman parhaana ratsastajana, vaikka hänen oma veljensä oli jo siinä iässä niin onnekkaassa asemassa, että jätti minut järjestelmällisen treenin turvin varjoonsa.

Myöhempinä vuosina pikku-Josefina kävi silloin tällöin minun valmennuksissa. Hänen kunnianhimoinen äitinsä oli tyytyväinen, kun arka tyttö treenasi omaehtoisesti edes jonkun kanssa.

Kun pyysin Jusulta palvelusta, tiesin hänen suostuvan. Tyttö treenasi Tikrulla ahkerasti. Viikkoja myöhemmin matkustin Vancouverin kautta Whitehorseen ja sieltä Orange Wood Ranchille seuraamaan Salman ja Bonnien lisäksi oman hevoseni kilpailumenestystä vieraan ratsastajan kanssa.

Ja hienostihan heillä meni - vauhdikkaan uusinnan jälkeen oli aika ruveta jännittämään itse arvoluokan tuloksia. Tekisikö arka ja hentoinen pieni Jusu Rosengård minun hevosestani Power Jump -mestarin?

Josefina Rosengård ja Tikru Power Jump 2018 -kilpailuissa Orange Wood Ranchilla.

[Piritta]

Mä olin luvannut valmentaa Bellaa.

Mä olin yleensä sanojeni mittainen. Jos mä jotakin lupasin, sen mä sitten myös pidin.

Niin mä yritin nytkin, mutta mä olin niin hiton hukassa, että mä olisin ihan yhtä hyvin voinut seistä keskellä valtamerta kuin ratsastuskenttää. Mun edessä ja takana ja ympärillä liikkui ratsukko, jonka toimintaa mun piti havainnoida. Mun piti pystyä antamaan sellaisia ohjeita, jotka kehittäisivät ratsukon toimintaa. Mä en vaan pystynyt keskittymään, ja silloin oli ihan sama, katselinko mä hevosen vai jättiläiskalmarin liikkeitä.

Vauva-asiaa ei mitenkään voinut enää pysäyttää. Se oli nyt totta, ihan kiistämättömän totta, että musta tulisi äiti, ja sellainen mä en ollut koskaan halunnut olla.

Mun omassa äidissäni ei ollut mitään vikaa, ei se sitä ollut. Mä olin saanut ihan hyvän mallin, vaikka olisi moni asia voinut paremminkin mennä. Niin se varmaan oli aina, kun puhuttiin ihan oikeasta elämästä eikä satukirjoista.

Tikrun häntä nyki tyytymättömänä, kun Bellatrix teki jotakin, mistä tamma ei pitänyt. Suupielet nipristelivät ja mä näin hevosen silmistä, ettei se ollut juuri sillä hetkellä lainkaan iloinen.

Ennen kuin mä ehdin sanoa mitään, ennen kuin ehdin ehdottaa mitään korjauksia, hetki oli kuitenkin jo ohi. Lohikäärmetamma rauhoittui.

Olisinpa mäkin rauhoittunut samalla tavalla.

Mä en pelännyt sitä, ettenkö mä osaisi pitää yhtä ihmislasta hengissä. Eihän se voinut olla vaikeaa (edes henkilölle, joka hukkaili muiden ihmisten vauvoja)! Enemmän mua pelotti tämä jyrkkä muutos mun koko elämänmittaisessa suunnitelmassani. Mä olin jo kaksitoistavuotiaana päättänyt, että mä en hankkisi lapsia, ja sitten sellainen vain päätti aika monta vuotta myöhemmin hankkia minut. Voi jumpe.

Mä olin mennyt ihan hysteeriseksi kertoessani tilanteesta Annelle. Mä inhosin sellaista turhanitkentää ja muuta kanailua, mutta silloin mulla oli ollut niin kauhean hukassa ja häpeissään oleva fiilis, että olin syyllistynyt itse paniikki-itkuun ja omituisiin lupauksiin.

Olin esimerkiksi luvannut, että mä voisin kyllä ennemmin irtisanoutua kuin jäädä äitiyslomille.

Kyllä mä tiesin, miten tiukka tallin taloudellinen tilanne oli. Maneesi paloi ja piti rakentaa uusi, ja Anne joutui turvautumaan Danieliin. Missä vaiheessa Danielista oli tullut sellainen pohatta, sitä mä en muistanut tietäväni. Joka tapauksessa Daniel Susinevasta oli tallille jotakin hyötyä, vaikka niistä hyödyistä pitäisi maksaa joskus takaisin.

Musta ei olisi. Musta olisi pelkkiä kuluja. Mä olisin työnantajan painajainen. Monta kuukautta saikkua selkävamman takia - ja sitten mä menisin vielä lisääntymään. Mä en ollut tivannut yksityiskohtia siitä, mitä Hanski Appelgrenin pitäminen mun sijaisena oikein maksoi, mutta ei se matami kyllä halvalla massavaa ruhoaan minnekään kuljettaisi. Eihän?

Anne oli huokaissut syvään.

Sitten se oli kieltänyt mua tekemästä mitään sillä tavalla harkitsematonta.

"Tulee aika, kun sä kaipaat vakautta elämääsi", se totesi. "Työttömäksi ryhtyminen ei oikein toteuta sitä."

Eipä kai. En mä oikein tiennyt, mikä tässä kohti toteuttaisi. Mun elämässä ei loppujen lopuksi ollut jäljellä kovinkaan montaa vakaana pysynyttä asiaa, kun sinne piti yhtäkkiä kaikkien yksilökeskeisten ihan hyväksi kokemieni arvojen keskelle rakentaa sellainen kumma arvohahmo kuin perhe. Ihan tyhjästä.

Mä olin toden teolla hukannut itseni jonnekin.

Näkihän sen tässäkin, mukamas "valmentaessa" - enhän mä ollut yhtään oma itseni! Hymähtelin vaan jotakin puolivillaista.

Ei. Nyt saisi hymähtelyt riittää. Olisi vaan ryhdistäydyttävä. Niinpä mä rykäisin vähän saadakseni ääneni kuuluviin.

"Sun sisäkäsi on lukossa", aloitin ruotimiseni. Jatkoin siitä aika sujuvasti eteenpäin: kävin läpi koko Bellatrixin istunnan ja apujenkäytön pulmakohdat. Kerroin, miten ne vaikuttivat hevoseen. Ohjasin muokkaamaan yhtä asiaa kerrallaan. Pilkoin ja palastelin. Kehitin.

Osasinhan mä vielä.

[Piritta]

Minä olin myynyt Tikrun. Ihan hyvässä iässhän se vielä oli, mutta se oli mennyt minun käsissäni aivan hukkaan viimeisten vuosien aikana. Siinä oli metrineljääkymppiä hyppävä, ratsastajaansa haastava ja siten myös paljon opettava hevonen, joka ei ollut moneen kauteen päässyt tekemään sitä, mihin se oikeasti oli tarkoitettu: Tikru ei ollut ollut kilpahevonen enää aikoihin. Ensin oli pamahtanut omistajan selkä, ja sitten omistaja itse paksuksi, ja vuokraajien kanssa oli ollut epäonnea. Hyviä oli lähes mahdotonta löytää, ja mä en enää koko äitiyskuvion sivussa sitten ollut jaksanut etsiäkään enää parin kuvion lysähdettyä kasaan heti alkumetreillä.

Äitiyskuvion vuoksi mulla ei myöskään ollut aikaa, minä selittelin itselleni ja teki mieli huokaista. Ensin olin vannonut, että ei koskaan ikinä mitään lapsia, ja sitten että no ainakaan en aivan takuulla ryhdy sellaiseksi äidiksi jonka koko elämä pyörii lapsen ympärillä, että omista jutuistani ja menoistani en luovu vaikka joutuisinkin ottamaan huomioon myös vauvan tarpeet.

Vauva oli nyt jo lähes taapero, ja minulla ei ollut aikaa hevoselle, tai ehkä sittenkin kyse oli kiinnostuksesta ja vielä konkreettisemmin rahasta. Pyhästä hengestä saattoi eräänkin kertomuksen mukaan hedelmöittyä neitseellisesti, mutta kukaan ei koskaan ollut väittänyt että sillä ruokittiin hevosia. Siihen ihmeeseen sekään ei kai sitten vaan pystynyt, mutta hei, ei kaikkea voinut yhdeltä hönkäisyltä vaatia.

Raha-asia siis sai mut myymään hevoseni, ja lisäksi se patisteli mut Salman puheille heti vuoden alkajaisiksi. Olisiko teillä tarvetta opettajalle, voisin joitakin tunteja tehdä, sanoin minä, ja Salma kiinnostui. Sitten neuvoteltiin.

Armas Elmerin vuoksi minä en lupautunut täyspäiväiseksi, mutta sillä tavalla joustavasti voisin opettaa, ja Salmasta se kuulosti ihanalta. Juttu eksyi sivuraiteille, kun Salma erehtyi kysymään jotakin lapsiperhe-elämästä, ja minä erehdyin taas kerran mätkimään vanhoja periaatteitani pitkin korvia. Kuuntelin itseäni ja tahdoin purra kieleni poikki: milloin minusta olikin tullut sellainen lapsestanijaarittelija? Hauk, hauk, katko se kieli ja vaikene, mutta enhän minä sitten kuitenkaan pureskellut kieltäni katki, sillä oikeastaan koko tilanne oli jotenkin ihana. Minulla oli vihdoin jotakin, mistä osasin yhtä paljon kuin hevosista. Ennen ei ollut ollut. En tiennyt mistään elämänpiirini ulkopuolisesta asiasta tarpeeksi että olisin voinut niistä pintapuolista jaa-jaa-rupattelua syvempää puheenpartta luoda, sillä eihän minua oikein ollut koskaan kiinnostanut esim. koulussa juuri mikään, ei politiikka eikä populäärikulttuuri, hevoset vain ja esteratsastus. Nyt kiinnosti lapsetkin, tai oikeastaan vain omani, mikä oli vähäsen helpottavaa: en sentään ollut aivan tyystin hylännyt entisiä linjauksiani.

Oli hyvä fiilis, kun poistuin Seppeleestä käytyäni Salman kanssa Keskustelun ja pakattuani ne Tikrun tykötarpeet, jotka olin sen ostajalle luvannut mukaan.

Pian elämässäni olisi taas hevosia, eikä sillä tavalla kuin Tikru (joka söi tilini tyhjäksi) tai Arton ravurit (jotka teettivät vain työtä ilman minulle lohkeavaa palkkaa). Tunninpito Seppeleessä tarjoaisi mulle paitsi sitä tilintäytettä, myös palasen omaa elämääni takaisin. Kyllä minä sitä kaipasin, vaikka lapsi olikin mullistanut kaiken.

No, ei aivan kaikkea, nimittäin Artoa. Se oli piru vieköön ihan sama mies kuin aina ennenkin. Siitä ei ollut kuoriutunut mitään myyttistä Isä/Isi/Iskä-hahmoa, vaikka hetkittäin se kai tavallaan yritti, tai jotakin sinne päin ainakin.

Seurattuani sen elämäntyyliä lähietäisyydeltä aika pitkään antropologisessa hengessä mä olin kyllä alkanut epäillä, että tiesin miksei siitä tullut sitä Isä/Isi/Iskä-hahmoa.

Tuskin se oli oikeasti kenenkään isä. Varmaan Armas oli sen Valtterin lapsi, tai liekö Henryn, ne olivat niin elinvoimaisia molemmat ja sopivat jokseenkin kuvaan. Kummankaan niistä ei kuitenkaan tarvinnut tietää tilanteesta mitään, sillä Arton nurkissa me nyt oltiin ja sillä hyvä, eikä Arto nähnyt itseään mun silmin. Se uskoi olevansa mahtisonni, vaikka minä olinkin jo karistanut suomut silmiltäni ja alkanut ajatella, että siinä oli liiaksi nilviäistä ja liian vähän miestä siittämään yhtään mitään taikka ketään.