Pirittan päiväkirja

[Piritta]

Levisin toimiston sohvalle pitkäkseni ja jäin tuijottamaan kattoon. Tuntui, että sain pitää silmiäni auki väkisin, ja mielessä käväisi ajatus luomien teippaamisesta paikalleen. Siinä minä lojuin ja surkuttelin itseäni. Miten uupunut ihminen saattoikaan olla kello kolmelta iltapäivällä? Miten uupunut minä saatoin ylipäänsä olla? Kun Anne astui toimistoon, hänen silmänsä levisivät hämmästyksestä.
"No hei vaan sullekin", hän sanoi jokseenkin huvittuneen kuuloisena.
Yritin vastata reippaasti, mutta sain aikaiseksi yksinkertaisesti kuolonkorahdukselta kuulostavan urahduksen. Annea nauratti.
"Ihan kuin mun toimistooni olisi pesiytynyt iltapäiväuninen teini."
"Siltä mustakin tuntuu", tunnustin ja kuulin ääneni käheyden. Säälittävää.
"Piritta! Ei suinkaan sulla ole krapula?" Anne kauhisteli hyväntahtoisesti ja nauraa töräytti hieman.
"Miksi sä muuten kuvittelet, että mä olen henkeni pitimiksi yrittänyt vältellä kaikkia tallin lapsukaisia?" irvailin, mutta vakavoiduin sitten. "Ei vaiskaan. Mutta kyllä eilen meni myöhemmäksi kuin mulla on mennyt sitten sen kun täytin kakskytyks. Onneksi polttarit on vaan kerran elämässä, toivoakseni. Harmi, ettet säkin ollut paikalla. Olisi paljon viihdyttävämpää jos ei tarvitsisi yksin voivotella väsymystään."

"Kuulitko sä, mitä eilen tapahtui?" Anne kysyi hetken kuluttua.
"Hahaa, joo, kuulin! Ihan uskomatonta. Kun Kasper ensimmäisen kerran kertoi mulle norsusta tallipihalla, kuvittelin vaan, että jaaha, se on nyt keksinyt Ransullekin jo lempinimen. Onhan se iso ja harmaa..."
"Ei, sitä se kutsuu kaiketi kirahviksi."
"Ah, no sekin passaa."
"Joko sä olet ratsastanut sillä tänään? Tai ei, älä vastaa. Sä näytät siltä, ettet ole liikauttanut evääkään siitä sohvasta."
"Olenko mä noin läpinäkyvä?"
"Olet."
"Kiitos."

Hetki hiljaisuutta.

"Hei", sanoin sitten ja innostuin. "Sähän et ole vielä koeajanut Ransua!"
Anne katsoi minua tietäväisen näköisenä, muttei osannut täysin peittää omaa intoaan. Kyllä se uusi ratsu jalkojen alla piristi paattunuttakin hevosyrittäjää, heh.
"Sä yrität vaan vierittää kaiken fyysisesti vaativan tekemisen muiden harteille", Anne veikkasi.
"Niin yritänkin, mutta tässähän voittaa kaikki. Älä väitä, etteikö sua yhtään kiinnostaisi kokeilla sitä."
"Se kyllä olisikin vähän huijaamista", Anne myönsi.

Tuumasta toimeen! Annoin Annen harjata hepuloivan hevoseni ja avustin häntä raijaamalla orhin varusteet karsinalle.
"Yletytkö sä edes harjaamaan sen selkää", piruilin pidemmän oikeudella, ja sain osakseni mukamas kiukkuisen käden huiskauksen.
"Oles nyt", Anne tuhahti, enkä tiennyt, oliko komento suunnattu minulle vai hevoselleni. Hevonen sitä ei ainakaan kuunnellut, vaan jatkoi hyörimistään, askarteluaan ja hölmöilyään. Ihana, typerä hevonen.
"Eikö tää oikeasti ole paikallaan puolikasta sekuntiakaan?" Anne päivitteli.
Minä pudistelin päätäni. Ei. Ransun elämä oli aivan liian jännittävää sellaiseen. Se oli paikallaan käytännöllisesti katsoen vain syödessään ja torkkuessaan, ja silloinkin vain, jos ympärillä ei tapahtunut mitään, mikä olisi vaatinut sen jakamatonta huomiota. Olin saattanut itsekin olla joskus samanlainen... terveisiä vain sillekin opettajalle, joka oli varsin lämpimästi ilmoittanut, että olin parantumaton jokapaikan säätäjä. No, olinpas parantunut siitä! Nyt en säätänyt muualla kuin tallilla ja vähän kotona, en siis lainkaan joka paikassa.

En ollut oikeastaan koskaan ymmärtänyt, kuinka tallien huhurummut oikein toimivat. Tallilla ei yksinkertaisesti tapahtunut yhtikäs mitään ilman, että ihan jokainen tallityttö tiesi siitä. Annelle kertyi kiitettävä yleisö kentän laidalle jo ennen kuin tallinomistaja oli ehtinyt kiivetä hevosen selkään saakka. En uskonut sen hetkauttavan naista suuntaan tai toiseen. Minä sen sijaan toivoin, että hirvimäinen hevoseni ei heittäytyisi hirviömäiseksi.

Ransu oli liian kiltti ja yritteliäs käyttäytyäkseen kuin hirviö. Anne ymmärsi nopeasti, että se oli varsin yksinkertainen hevonen: Ransu kykeni ottamaan vastaan yhden avun kerrallaan ja suoriutumaan toistaiseksi vain melko yksinkertaisista tehtävistä. Sen ratsastettavuudessa oli työnsarkaa, mutta tiesin, että se edistyisi kyllä kohisten. Jos jostakin pidin hevosessani, niin siitä, että säheltämistaipumuksestaan huolimatta se oli hyvin yhteistyöhaluinen.

"Tämähän on hauska peli!" Anne kehaisi siirtäessään Ransun käyntiin. "Ja jösses, mikä laukka! Jos se näyttää yhtään niin vaikuttavalta kuin mitä kuvittelen, tässä olisi potentiaalia kiskaista hyviä pisteitä koulupuoleltakin. Raakahan tämä on, mutta kovalla työllä saisi tuloksia."
"Niin mäkin uskon. On siinä ihan kouluhevosvertakin", paljastin. "Sitä ei sitten kerrota Danielille, tai se vie multa hevosen."
Olin hetken hiljaa.
"Ei sillä, että Ransu silloinkaan huonoihin käsiin joutuisi. Oletko sä nähnyt Danin instagram-juttuja? Se poikahan osaa nykyään ihan ratsastaa! Kyllä sen kannatti lähteä sinne muille maille", totesin ja lupasin esitellä instagramia Annelle, joka totesi, ettei hänellä ollut kovinkaan usein aikaa ajatella sellaisia sovellusjuttuja.

Olin jo huomattavasti virkeämpi, kun hoidin Ransua pois Annen ratsastuksen jäljiltä. Tuntui ihanalta saada elo takaisin kroppaan ja pääkoppaan.

[Piritta]

Ransu oli rakastunut. Tallin Goljat oli iskenyt silmänsä suureen daamiin, jonka nimi oli Harry. Tämä viehkeä naisparka oli tuskin ehtinyt asettua uuteen kotiinsa, kun naapurin viriili nuori mies jo ryhtyi tekemään itseään tykö silmät vilkkuen ja kilometrin mittainen kaula entisestään venyen. Ransu kuikuili taukoamatta vastapäiseen karsinaan kuin toivoen sydämensä pohjasta näkevänsä edes vilauksen uudesta tyttöystävästään, joka ei ilmeisesti vielä aivan ymmärtänyt olevansa vakavasti parisuhteessa upouuden naapurinsa kanssa, vaan jakoi silmäyksiään tasapuolisesti aivan kaikille ohikulkijoille ja säpsähti aina, kun Ransu huikkaili lemmenhuutojaan oltuaan hetken hiljaa.

"Mieti, mikä hevosmonsteri noiden kahden lapsesta tulisi. Sille pitäisi rakentaa oma, tuplasti korkeampi tallirakennus", ähkäisin Pipsalle, joka harjaili Sikkeä ja näytti Ransun soidinhuuteluiden yltyessä kovimmilleen siltä, että kaipasi kipeästi korvatulppia. Päätin pelastaa Pipsan hevoseni remuamiselta. Ransu kaipasikin jo palauttelua maanpinnalle; oli aika viedä se ulos höyryämään. Lankeaisi edes talliin hetken hiljaisuus, kun uljas orhi olisi pihalla hörisemässä ja hirnahtelemassa.

Kasperin kohtalosta kuultuani olin ottanut asiakseni pitää hevoselleni käytöstapakoulua, jonka ensimmäinen ja varsin tärkeä jakso koski karsinakäyttäytymistä. Otin riimunnarun valmiiksi käteeni ennen kuin avasin oven. Tuijotin Ransua, joka steppasi hieman kauemmaksi ovesta, jotta pääsin avaamaan sitä. Kun ovi alkoi aueta, Ransu jo unohti läksynsä ja aikoi loikkia syliini päästäkseen mahdollisimman nopeasti käytävälle (ja eittämättä mielitiettynsä luokse). Astahdin terävästi oviaukkoon ja huiskautin riimunnarua niin kuin vihainen hevonen häntäänsä. Ransu peruutti hölmistyneen näköisenä, jolloin rentoutin olemukseni ja laskin ylimääräisen paineen pois. Se oli jo ottanut hyvin onkeensa siitä, että ihmisellä oli oma tila, jota sen kuului kunnioittaa - silloinkin, kun sillä oli tuli hännän alla ja kova hoppu ulos.

Olin aikojen saatossa oppinut riimunnarun varsin käteväksi apuvälineeksi hevosten kanssa kommunikoidessa. Monikäyttöinen vehje: paikasta A paikkaan B siirtymisen lisäksi moinen simppeli kapistus auttoi ratkaisemaan arkipäivän ongelmia. Jopa Ransu, niin höyrypäinen kuin välillä olikin, seurasi herkästi narunpäällä pyöräyttelemiäni merkkejä. En minä mikään hevoskuiskaaja ollut, mutta jos "häntäni" huiskaisut muistuttivat Ransulle, että minä olin pomo ja päätin soveliaan etäisyyden, hyvä niin.

Ransu päästi vielä viimeisen kaipaavan yninän uteliaan vilkaisun saattelemana Harry-leidinsä suuntaan, kun kävelimme tallista ulos. Pyöräytin orin tarhaan ja jäin katselemaan sen menoa. Oli siinä hevosta katseltavaksi. Pitkäraajainen kimo vuoroin ravasi lennokkaasti eteenpäin, vuoroin teki vauhdikkaita täyskäännöksiä ja säntäsi hetkeksi loikkien siivittämään laukkaan. Hymyilin pöljälle hevoselleni, joka päästi ilmoille mojovan pierun ja säikähti sitä. Ei sitä oltu liioilla älynlahjoilla pilattu, mutta ehkä se onnistuisi hurmaamaan daameja sitten joillain muilla ominaisuuksilla. Hmm. Söpöillä silmillä, kenties?

[Piritta]

Anne puhisi tietokoneensa ääressä. Vilkuilin häntä sivusilmällä selaillessani samalla laiskasti Liekkijärven eläinoikeusaktivistihipit ry:n esitettä etäisen mielenkiinnon vallassa. Pino kyseisiä esitteitä oli ilmestynyt viikonlopun seurakisojen aikana buffetpöydän kulmalle ja sittemmin kulkeutunut yläkerran oleskelutilaan. Olin napannut yhden itsellenikin. Eläinten oikeudet olivat tietysti hevosihmisenä lähellä sydäntäni. Oli mielestäni oikeastaan aika nokkelaa mainostaa senkaltaisen yhdistyksen toimintaa juuri ratsastuskoululla, joka vilisi eläinrakkaita ihmisiä eri ikäluokista.

"Ei hyvää päivää", Anne puuskaisi äkkiarvaamatta.
Kohotin uteliaana katseeni. Tallin pääjehun mieliala oli viimeaikoina keikahdellut orastavasta syysmasennuksesta toimeliaaseen tarmoon ja uuden hevosen herättämään intoon. Olin kuullut uudesta tulokkaasta ja odotinkin sen saapumista innolla: se kuulosti hauskalta ja juuri sellaiselta hevoselta, jota talliin nyt kaivattiin. Sitä paitsi minusta se oli nätti kuin mikä. Olin tietysti vakoillut heti kuvia siitä.
"Muistinpa juuri, että pitää ehtiä hevostarvikeliikkeeseen. Ja tilata uusi heinäkuormakin - taas!" Anne urahti ja nojasi tympiintyneen näköisenä posken kämmeneensä. "En ymmärrä, minne se edellinen satsi oikein hupeni näin nopeasti! Tai ymmärrän, kun lasken, montako uutta satulavyötä pitää ostaa. Ruokitaanko me meidän hevosia yhtäkkiä jotenkin liikaa? Miten ne ei aiemmin ole lihonneet näin pahasti, mutta yhtäkkiä tänä syksynä kaikki paisuu kuin pullataikinat?"
"Ainakaan sä et ole paisunut", yritin lohduttaa.
Ei auttanut. Sain osakseni vain äkäisen mulkaisun. Jahas, tänään oli sitten tämmöinen päivä.

Anne soitti heinäntoimittajalle ja huristeli sitten hevostarvikeliikkeeseen pidempien satulavöiden hakuun. Minä vilkutin heipat ja nappasin Ransun harjattavakseni kelloa vilkuillen. Veisin yhden ryhmän maastoesteille tänään, mutta ehtisin vielä juoksuttaa Ransun ennen sitä. Noudin apuohjat ja virittelin ne paikalleen, ennen kuin pistin hevosen hommiin kentän kuivassa päässä. Annoin Ransun edetä suurta ympyrää pitkin kävellen itse rinkiä keskellä. Ransu oli ollut melko ahkerassa käytössä niin viikonloppuna kuin nyt alkuviikostakin: aikatauluumme oli mahtunut valmennus lauantaina, seurakilpailut sunnuntaina, kevyt palautteluhölkkä maanantaina ja jälleen valmennus tiistaina. Nyt nuori hevonen saisi viettää loppuviikon hieman kevyemmin.

Ori tuntui kyllä itse olevan sitä mieltä, ettei mikään kevyt hölköttelyjakso ollut tarpeellinen. Siinä oli vauhtia kuin lahtaajaansa pakoon pinkovassa jouluporsaassa, vaikkei sen askel ollutkaan aivan yhtä lennokas kuin levänneimmillään ja vetreimmillään. Yhtä kaikki se laittoi vikkelästi tohvelia toisen eteen ja rauhoittui vasta pahimmat pöllöilyenergiat purettuaan. Sitten se juoksikin mukavan rennosti, mistä kiittelin sitä kovasti.

Hieman myöhemmin jutustelin pihalla Sentin kanssa maastosta palanneen Lynnin kanssa odotellessani, että maastoesteryhmäni kiipeäisi hevosten selkään. Ratsastajat olivat vielä kokemattomia maastoesteiden hyppääjiä, joten aion hoitaa heidän kanssaan alkuverryttelyn kentällä ja siirtyä pelloille ihan vain muutamaa hyppyä varten. Mielessä kävi, että olisi joskus kiintoisaa käydä Ransunkin kanssa kokeilemassa maastoesteitä, minkä mainitsin Lynnillekin.

"Sen mä tulen videoimaan", Lynn lupasi nauru silmissään tuikkien. "Sitä sähläämistä olisi ilo katsella! Vai vakavoituisikohan Ransu jotenkin kiinteiden esteiden parissa ja käyttäytyisi rauhallisemmin kuin tavallisesti?"
Pärskähdin.
"Ainahan sitä voi toivoa. Jos niin ei kävisi, niin ainakin siitä saisi oppilaille hyvää opetusmateriaalia."
"Ai sellaista, jonka katsottuaan ne ei ikinä uskaltaisi lähteä itse kokeilemaan sitä lajia?" Lynn kysyi viattomana.
"No... todennäköisesti", myönsin ja nimesin sitten tulevan opetusvideoni: "Maastoesteiden monet vaarat - mikä kaikki voi mennä pieleen yhden tunnin aikana."

[Piritta]

Home, sweet home. Joulu takana ja vuodenvaihde edessä - elämähän oli yhtä juhlaa. Juuri nyt olin ihan iloinen siitä, että joulusta oltiin selvitty. Miksikö? Vanhimmalla veljellä oli kaksi alle kouluikäistä lasta. Tarvitseeko perustella sen enempää? Nyt kun olin onnellisesti aviossa, tiesin, että äiti odotti niin sanotusti pullia uuniin, vaikka kasvokkain väittikin ymmärtävänsä päätökseni pistää hevoset (itsekkäästi t. äiti) perhetouhujen edelle. Niin minä aioin tehdä loppuelämäni ajan. Nyt minulla oli Ransu ja siinä oli lasta kerrakseen, ja kun siitä aika jättäisi, minulla olisi joku toinen hevonen. Anne näyttäköön Seppeleen tytöille esimerkkiä perhe-elämän ja ponien yhdistämisestä. Minä olisin sitten se lapsettomana vanhenevan, vaaroja kaihtamattoman ja hevosiaan paapovan kaistapäisen esteratsastajarouvan mallikappale, joka vielä harmaahapsena karauttelisi yli esteiden lonkat natisten ja paukkuen.

Oli totisesti mukavaa olla tallilla taas. Minulla oli hieman tuomisiakin, joulumuistamisia Annelle ja konvehtirasioita hoitajille. Ja oli minulla kaksi korttiakin. Ennen lomaani olin yrittänyt kuvata Ransusta mukavia joulukorttikuvia, mutta menestys oli ollut kehnoa. Siksi ryöstin Annen vakavastiotettavaan, lämminhenkiseen joulukorttiin mukavan jouluisen kuvan Topista ja säästin oman hirvieläimeni rennompaan uudenvuodentoivotukseen. Jostain syystä tuntui, että se sopi siihen paremmin.

Line © murre.

[Piritta]

Ransun rakennepäivitys

---

Phuuh, kylläpä tämän kanssa kestikin! Piti poiketa periaatteista ja lätkästä valokuvatausta, kun en muuta jaksanut. Tausta on vapaasti käytettävä stock-kuva täältä.

[Piritta]

Pahanilman Piritta

Ransun seura oli omiaan rauhoittamaan päässä riehuvaa ajatusmyrskyä, mutta myllertävää vatsaa ja puristavaa tunnemöykkyä se ei onnistunut lievittämään. Leikkisä ja utelias hevonen vaati keskittymistä, mutta oliko olemassa konstia, jolla saisi tunteet taivutettua omaan tahtoonsa? Minä en koskaan ollut oppinut sitä taikatemppua. Olin sydämeni vietävissä ja toimin usein äkillisen intuition vaatimalla tavalla. Järkiperustelut eivät olleet minun vahvinta alaani. Jos jokin asia tuntui oikealta, sitten sen täytyi olla oikein, ja jos tuntui väärältä... no, sitten se vaan tuntui niin hel*etin väärältä, että oksat ja sademetsät pois vaan. Ransu ei tietenkään tiennyt mitään minun sisälläni myllertävästä metsurilaumasta. Se oli oma hyväntuulinen itsensä.

Vietin hyvän tovin yrittäessäni valikoida Ransulle kaikkein kivoimpia varusteita. Sillä ei ollut valtavaa varustearsenaalia, sillä vaikka olinkin tunneihminen, yritin hevosasioissa ajatella käytännöllisyyttä. Niinpä Ransulla oli vain kaikkein välttämättömin valikoima, jonka kohdalla oli panostettu enemmän laatuun kuin määrään. Nyt halusin keskittyä pieniin pulmiin, kuten omaan asuuni taikka Ransun Lynniltä joululahjaksi saamaan otsapantaan kaikkein parhaiten mätsäävän satulahuovan valitsemiseen, ja yritin löytää harmonisesta lopputuloksesta iloa.

Se ilo tuntui kummallisen tukahdutetulta.

Ellen olisi elänyt kokonaista elämää omissa nahoissani, olisin väittänyt, että tämä oli minulle täydellisen vieras olotila. Ellen olisi kasvanut läpi lapsuuden harmaiden hetkien ja teini-iän myrskyjen oman itseni kanssa, olisin väittänyt, että ahdistuneisuus kuului jonkun muun tunnettavaksi. Etten minä tuntenut negatiivisia tunteita. Että minun elämäni ja olemiseni oli niin hyvässä ja niin pirun iloisessa järjestyksessä, että tietysti minulla oli syytä olla aina vain se pirtsakka ja nauravainen tehopakkaus, jonka säröilemätön onni ja hyväntuulisuus ärsytti ympärillä olevia ihmisiä ja sai heidät tuntemaan olonsa valjuiksi ja harmaiksi.

"Hieno hevonen", sanoin Ransulle, joka näytti yhteensopivissa varusteissaan melko vakavasti otettavalta ratsuhevoselta.

Minä vain en tuntenut oloani vakavasti otettavaksi ratsastajaksi.

En tänään kaikista maailman päivistä.

Levitin viltin harmaan hevoseni selkään, ennen kuin talutin sen ulos harmaaseen suojasäähän. Krister oli tehokkuuspuuskassaan hoitanut kentän hyvään ratsastuskuntoon, ja sitä halusin hyödyntää. Kenties kostea ilma ja ajoittaiset tuulenpuuskat pitäisivät minut tarkkaavaisempana kuin maneesin tuttu ilma. Maneesiin olisi jälleen palattava loppiaisen jälkeen. Ensimmäistä kertaa opettajuuteni aikana minua pelotti astella kohtaamaan oppilaita ja pitämään heille tunteja sinä tehokkaan kannustavana esteopettajana, joka minun olisi jälleen oltava.

Kapusin korokkeelta Ransun selkään ja keskitin kaiken liikenevän keskittymiseni hevoseen. Sen hyväntuulisuus jatkui yhä, ja tulin ajatelleeksi kaikkia niitä sanontoja, jotka viittasivat siihen kuinka hevoset peilasivat ratsastajiaan. Ehkä niin oli. Ransu oli yhtä typerän iloinen kuin minäkin aina ja yhtä huono lukemaan muiden tunteita. Oma ihana taliaivoni. Hymyilinkin hieman.

Siitä hyväntuulisuuden hetkestä voimaantuneena sain ratsastettua hyvän pätkän oikein ajatuksella. Ransu tuntui hyvältä. Ajattelin, että pian aloittaisimme hallikauden. Uumoilin, että Ransu olisi niinkään loistokas hallihevonen - se oli niin suuri ja vielä hieman raakakin, ettei ahtaissa hallitiloissa hyppääminen ollut sen kanssa vielä mitään varsinaista herkkua. Työlästä se oli. Jahka päästäisiin ulos suuremmille kentille, Ransukin saisi hypätä mukavuusalueellaan. Sen kanssa menisi vielä hyvän aikaa, ennen kuin se olisi niin kypsä ja toimiva, että niittäisimme menestystä aikaratsastusluokissa. Jaksoin kuitenkin uskoa hevoseen, sillä vaikka se vaati huolellisempaa ratsastusta kuin valtaosa aiemmin ratsastamistani hevosista, siinä piisasi laatua ja potentiaalia. Siihen laittamani aika ja työpanos maksaisi itsensä vielä takaisin monin verroin onnistumisentunteissa.

Tänään ei kuitenkaan ollut onnistumisten päivä.

Loppuravien aikana keskittymiseni alkoi herpaantua. Ajatukset valuivat kohti sitä jatkuvaa noidankehää, joka oli alkanut pyöriä, kun istuimme mieheni kanssa autossa matkalla uudenvuoden juhlintaan ja navigaattoritelineeseen astetetun puhelimen näytön yläreunassa vilahti sydänten ja pusuemojien värittämä teksti.

Siinä samassa huomasin jo olevani matkalla kohti maanpintaa - aivan liian konkreettisesti ja vastoin omaa tahtoani.

Muksahtaessani hartia edellä lanattuun kentänpintaan ja kierähtäessäni selälleni Ransun hypähtäessä sivuun minä mietin, saisinko vain jäädä siihen tuijottamaan harmaata taivasta. Ratsastuskoulun tuntien siirtyessä keväämmällä kentälle minä makaisin siinä ja antaisin ylitseni ravaavien ponien haudata minut syvemmälle ratsastuskoulun ytimeen.

Vaan ei auttanut. Lupaava estehevoseni oli irti ja sen ohjat liehuivat valtoimenaan. Tovin verran minä näin  mielessäni, kuinka sen ohjat kietoutuisivat etujalkaan, tasapaino pettäisi ja pian minulla olisi tuskissaan vaikertava kolmijalkainen hevonen ja sen jälkeen ei hevosta ollenkaan. Ei mitään ilonlähdettä elämässä.

Vatsanpohjaan jysähti niin raskas pahanolontiivistymä, ettei edes Ransun herrasmiesmäinen ja poikkeuksellisen älykäs toiminta irtipääsyn jälkeen riittänyt sitä lievittämään. Suuri harmaa hevonen hidasti hiipivään käyntiin ja pysähtyi tuijottamaa minua huomattuaan, etten ollutkaan enää sen kyydissä. Minä tuijotin takaisin ja pistin kuivakkaasti merkille, että hevosellani oli sittenkin aivot. Se olisi nimittäin hyvin saattanut jatkaa matkaansa ainakin kymmenen kierrosta ennen kuin se olisi tajunnut, ettei sillä olekaan enää ratsastajaa, joka pyytää sitä tekemään niin.

Talliin palatessani minun takkini oli niin tyhjä ja oloni niin kertakaikkisen voimaton, että halusin vain kaivautua jonnekin näkymättömiin ja itkeä itseni kyynelten mukana viemäriin. Nähdessäni Robertin ja Jutan Harryn karsinalla minä tiuskaisin itselleni epätyypilliseen sävyyn:
"Robert, hoidatko Ransun tarhaan? Tee se, ole niin ystävällinen."
Niine hyvineni jätin hevoseni karsinaansa kuikuilemaan perääni. Minulla oli liian kiire toimistoon hakkaamaan päätäni seinään ja tuntemaan sukulaissieluisuutta Inkeriin, jotta olisin voinut toimia rationaalisesti ja nostaa itseni pois tutisevasta tunteiden heteiköstä.

Ehdin hädin tuskin valahtaa toimiston pöydän ääreen istumaan ja nojata pään käsiini, kun ovi kävi ja epämiellyttävän hyväntuulinen Anne pompahti sisään.
"Hei, Pirre!" hän tervehti, mutta pysähtyi sitten. "Oletko sä kunnossa?"
"Joo. Mun on vaan päästävä kotiin", urahdin tukahtuneesti.
"Oletko sä tulossa kipeäksi? Voi ei, sähän olet pudonnut, koko selkä aivan hiekassa ja kaikkea. Kävikö pahasti?"
"Ei käynyt." Minulle, mutta elämälleni ehkä. Niin ajatellen luikautin huuliltani pienen valheen, joka tosin saattoi olla vähemmän valhetta kuin ensipohtimalla kuvittelin. "Ehkä mä tosiaan olen tulossa kipeäksi. Jätin Ransun Robertin hoidettavaksi. Mun on varmaan pakko lähteä nyt kotiin."
"Voi, mene heti ja parantele itseäsi kaikessa rauhassa", Anne sanoi niin mahdottoman empaattisesti, että olisin saattanut purskahtaa itkuun, ellei sisimpääni olisi valunut aimo annos turtuutta edellisen puheenvuoroni aikana.
"Joo. Kyllä tämä taas tästä, kunhan pääsen viltin alle sohvannurkkaan ja saan kupin kuumaa ulottuvilleni", vakuutin niin tekopirteästi, että olin vähällä oksentaa suuhuni.

Tämä ei ollut paras päiväni.

[Piritta]

Vuosi 2016 tuntui täydelliseltä katastrofilta, vaikka vasta ensimmäinen viikko oli takana. En tiennyt, mitä minun pitäisi vuodelta vielä odottaa, mutta kun pallottelin mielessäni mahdollisuuksia, teki mieli painua piiloon johonkin komeroon ja olla kohtaamatta koko kamalaa, typerää, inhottavaa vuotta. Uusi vuosi ja uudet kriisit.

Olin tehnyt ihan rutosti hommia saadakseni kursittua takaisen kasaan iloisen ja pirtsakan pintaulottuvuuteni. Välillä se rakoili, mutta tallilla minulla oli turvanani ammattirooli, johon sujahtaminen kävi päivä päivältä kivuttomammin. Minun henkilökohtaiset kriisini eivät kuuluneet töihin eivätkä oppilaiden elämään. Pari ensimmäistä ratsastustuntia joulutauon jälkeen meni vähän sumussa, mutta niiden jälkeen hommat lähtivät lutviutumaan kokemuksen ja rutiinin turvallisella avustuksella. Onneksi. Muuten olisin varmaankin joutunut tunnustamaan Annelle syntini - että olin pitänyt elämäni huonoimpia ratsastustunteja loman jälkeen - ja odottamaan sitä, että olisin pian vailla työtäkin. No, ehkä se oli epätodennäköinen skenaario. Herran vuonna 2016 se vaan ei olisi yllättänyt. Edes se.

Illan tullen seisoin Harryn karsinan edessä seurustelemassa jalkansa teloneen hevosen kanssa. Sydäntä riipaisi joka kerta, kun tajusin, että se todella oli toipilas. Se toipuisi kyllä, mikä oli helpottavaa, mutta olin itsekin hevosenomistaja ja säikähdin joka kerta, kun mille tahansa hevoselle kävi minkään sortin ikävyyksiä. Sitä vain ei osannut olla ajattelematta, että tämmöistä elämä hevosten kanssa oli ja joskus loukkaantuminen voisi osua oman hevosen kohdalle.

Tietysti ihan tavallisena elämäni päivänä olisin kohauttanut olkiani, todennut että näitä sattuu ja että kaikkeen ei voi varautua mutta (melkein) kaikesta voi selvitä. Nyt minä velloin jossakin typerän tutisevassa hermostuksen olotilassa. Kumma kyllä, itketti. Eihän minua itkettänyt mikään koskaan. Oli absurdia, että oikeasti seisoin tallin rauhallisella käytävällä ja meinasin vetistellä, koska hevoseni karsinanaapurilla oli pieni ja paraneva reikä koivessa.

Hätkähdin, kun Robert ilmestyi kuin tyhjästä viereeni. Robertkin hätkähti. Varmaan siksi kun minä olin minä. Kyllähän minä tiesin, että poika pelkäsi minua melkein kuollakseen, epäilemättä koska olin opettaja, auktoriteetti ja kaiken lisäksi aina iloinen.

"Eh... moi", poika mutisi ja rapsutti hevosensa poskea.
"Hei", sanoin ja jatkoin ääni inhottavan ohuena: "Harry vaikutti siltä, että se kaipasi seuraa, ja mä... mulla oli aikaa."
"Öö, joo, tietty", Robert solkotti, enkä tiennyt, tarkoittiko se, että tietysti Harry kaipasi seuraa vai että tietysti sain olla sen luona.
"Harmi, että se teloi, mutta onneksi - onneksi ei käynyt pahemmin", sanoin pieni palanen kurkussani ja sain Robertin vilkaisemaan minua niin hämmentyneenä, että hän näytti melkein epäluuloiselta.
Käännyin poistuakseni paikalta. Ei minun ollut tarkoitus säikytellä Robertia.
"Kiva kun pidit sille seuraa", kuului pojan ääni selkäni takaa, ja hymähdin hieman. Ehkä hän ei ollutkaan säikähtänyt hengiltä.
"Tietysti", sanoin olkani yli ja painuin toimistoon.

Toimisto oli tyhjä. En ollut muuta odottanutkaan, sillä Anne oli kotona parantelemassa inhan pikkuflunssan ryöväämää ääntään. Huomenna hän olisi jälleen paikalla pitämässä tunteja ja toisi vähän tasapainoa toimiston tunnelmaan. Siinä missä minun vuoteni oli katastrofi, hänen vuotensa taisi olla jotakin ihan muuta. Se tuntui lohdulliselta. Kuin lupaukselta siitä, että elämässä koittaisi valoisampia aikoja minullekin.

En minä kyllä epäillyt, etteikö koittaisi. Eivät asiat koskaan olleet niin huonosti, etteivätkö ne jotenkin järjestyisi. Sillä välin minunkin pitäisi vain oppia suhtautumaan negatiivisiin fiiliksiini, jotka olivat minulle niin vieraita, että pistivät toimintakykyni väliaikaisesti koetukselle.

[Piritta]

Tositoimissa


Piritta aloitti kisakautensa kovaa vauhtia kimoutuvan, 7-vuotiaaksi kääntyneen Ransun kanssa 120cm luokassa.

[Piritta]

Pikakuulumiset:
Ransu kantakirjattiin II-palkinnolla (21,5+17+17 = 74,0%):
- Ilmeikäs rotunsa edustaja. Hyvässä lihaskunnossa. Lihaksikas ja voimakas kaula, hyvä etuosa. Pitkähkö selkä ja voimattoman oloinen risti. Pitkät takasääret ja hieman pystyt vuohiset takajaloissa.
- Erinomaiset leimat. Pitkä, suora ja tiivis runko, voisi olla hieman lihaksikkaampi. Voimaton takajalkojen asento, pystyt kintereet ja vtj vento vuohinen. Ej asennot hyvät. Kaunis, sopusuhtainen ja lihaksikas kaula. Vahva ja sopivan väljä niska. Orimainen pää, hyvä pään luusto. Toteutus on onnistunut ja mieleenpainuva omaperäisellä lineratkaisulla.

[Piritta]

Siitä huolimatta, että pidin häntä hieman hienohelmaisena, Elli ja minä olimme tulleet varsin hyvin toimeen, kunnes hänestä oli tavallaan tullut työkaverini. Elli oli pitänyt ihan vain muutaman tunnin silloin tällöin Annen poissaollessa, ja jo nyt minua korpesi hänen tapansa toimia. Punapää marssi talliin niin kuin olisi aina opettanut täällä ja toimi omien tapojensa mukaan. Eniten nyppi hevosjakopolitiikka. Minulla ja Annella oli tapana keskustella, millaisille tunneille ottaisimme eri hevosia ja pitää huoli siitä, että jokainen tuntihevonen saisi niin monipuolista liikuntaa kuin oli tarpeen ja mahdollista. Hevosten vapaapäiviä noudatettiin ja niiden kesken pyöritettiin kevyempiä tuntijaksoja hyvinvoinnin turvaamiseksi. Mikä tärkeintä: ratsastajien toiveita otettiin kyllä huomioon, mutta ratsastajat eivät päättäneet omia ratsujaan joka ikinen kerta tallille tullessaan.

"Come on, Ellikin antoi meidän vaihtaa!"
Näitä lausahduksia sain kuulla päättäväisten teinien suusta. Tyypit halusivat joko vaihtaa hevosia keskenään tai ottaa tallista hevosia, joita ei oltu jaettu ryhmälle ollenkaan. Se kismitti vähän.

Niinpä purnasin aiheesta Danielille, joka istui toimistossa tietokoneen ääressä ja tuskin kuunteli minua kovinkaan tarkasti. Välillä mies vilkaisi minua syrjäkarein ja näytti jotakuinkin myötätuntoiselta - mutta niin poissaolevalla tavalla, että tiesin ilmeen olevan vain opittu tapa reagoida naisihmisten tuntojenpurkuun.

"Se käyttäytyy mua kohtaan niin kuin se olisi jotenkin mun pomo", marmatin. "Haloo, olkoon vaan hänen vanhempien entinen talli, mutta kyllä tämän ratsastuskoulun toiminnan on rakentanut Anne, eikä Ellillä ole enää mitään ylivaltaa täällä. Se käy pitämässä muutamia tunteja hätätapauksissa ja yhtäkkiä sillä on oikeus pyörtää mun päätöksiä ja tehdä mitä lystää."
"Mitä tarkoitat", Daniel pyysi tarkennusta.
"No vaikka ne hevosjaotkin. On aika tarkkaan mietitty, mitkä hevoset milläkin tunneilla juoksee, ja sitten se vaihtelee niitä hetken mielijohteista ja oppilaiden oikuista. Ja se on vaan yksi juttu..."

Ovi aukesi. Ei varmastikaan tarvitse arvata kahta kertaa, kuka käveli sisään.

Elli asteli tyynen viileästi mappihyllykölle ja veti sieltä jonkin kansion tarkasteltavakseen. Danielin kiristyneistä hartioista tiesin, että mies ajatteli samaa kuin minä: Elli oli saattanut kuulla avautumiseni. Niinpä niin. Pettävän rauhallisesti Elli tutkaili kansiota samalla kun sanoi:
"Noikin asiat olisit, Piritta, voinut sanoa suoraan mulle itselleni."

Hyvä. Hieno homma. Olinpa tullut keittäneeksi sopan.

"Mun ei mitenkään ole ollut tarkoitus pomottaa sua", Elli totesi, ennen kuin sain järjesteltyä ajatukseni älykkäiksi sanoiksi. "Että sori vaan, jos on siltä vaikuttanut. Mä olen ollut aika pitkään poissa Seppeleen toiminnasta, mutta mulla on kuitenkin pitkä kokemus. En ehkä tiedä uusimpia käytäntöjä. Sen sijaan, että valitat mun selkäni takana siitä, miten teen hevosjaot niin väärin, olisit voinut kertoa mulle, miten nykyään toimitaan."

Daniel nousi, mutisi jotakin meille ja poistui paikalta. Mies jätti jälkeensä hiljaisuuden, joka rätisi ja kiemurteli. Jokin minun sisälläni kolkutti ja naputteli ikävästi. Olin tainnut toimia typerästi. Hiljaisuus vaati puhkaistuksi tulemista, ja neulaksi sopi vain yksi sana.

"Anteeksi."
"Mm-hm."
"Sä olet ihan oikeassa. Nyt mä kyllä toimin tosi hölmösti. Oletin, että teet asioita eri tavalla silkkaa, hmm, itsepäisyyttäsi... Anteeksi."

Siitä alkoi keskustelu, joka edetessään pehmitti tunnelmaa hitaasti ja varmasti. Kahden aikuisen naisen avoin keskustelu selvitti monta asiaa ja avarsi ainakin minun näkökulmiani tilanteeseen. Oli myönnettävä, etten aina ollut se hienotunteisin ja tarkkavaistoisin ihmistuntija, mutta sentään osasin joskus pyörtää omia ensivaikutelmiani tarkemman tarkastelun seurauksena. Ellin suhteen aloin luopua hienohelmaisuuskuvitelmastani, tai ainakin ymmärsin, ettemme olleet kovin erilaisia. Meistä oli helppo tehdä samankaltaisia päätelmiä. Siinä missä Elli kaarsi tallin parkkipaikalle uudella, hienolla ja puhtoisella katumaasturilla ja laski pihamaalle laadukkaat nahkakenkänsä, oli minussa aivan samankaltaista viimeisteltyä pintasilausta. Pidimme molemmat yllä samankaltaista kuvaa elämässä menestyvästä aikuisesta ihmisestä, joka tiesi mitä halusi.

Tarpeeseen tehdä niin johtivat kuitenkin eri syyt. Olin ymmärtänyt, että Ellille perinteisellä tavalla ajatellut kovat ajat ja materiaalinen puutos oli melko vierasta. Sellainen pelotti häntä vierauden takia. Minä halusin pitää ne etäällä tuttuuden takia. Olin elämäni aikana saanut tarpeeksi suuren osuuden hallitsemattomasta kivipohjan kolhimisesta, ja pidin kynsin ja hampain kiinni nykyisestä roolistani oman elämäni hallitsijana. Talli oli osa elämääni, ja kun Elli oli saapunut omine tapoineen mukaan arkeen, olin säikähtänyt, että varpailleni poljetaan. Koska en ollut aina suoraselkäinen ja viisautta huokuva aikuinen, oltiin päädytty tilanteeseen, jossa vaietut väärinkäsitykset saivat kummallisia mittasuhteita.

Ehkä, ajattelin, ehkä me voisimme tulla hyvin toimeen työkavereinakin. Ei meidän tarvitsisi olla toistemme ylimpiä ystäviä ja läheisimpiä uskottuja, mutta voisimme olla aiheuttamatta Danielille pakottavaa tarvetta ampua meidät maata kiertävälle radalle. Jättäisimme vastedes asiattoman kyräilyn ja eripuran pikkulapsille.

[Piritta]

Stressi jyskytti ikävänä päänsärkynä ohimoilla ja silmien takana. Tietokoneen ruutu tuntui julman kirkkaalta ja kattolamppu välkähteli välillä. Pitäisi fiksata se, se taisi olla uuvahtamassa. Pitäisi fiksata paljon muutakin. Vähän liian paljon kaikkea, eikä kukaan tehnyt mitään minun puolestani. Aikuisen elämä oli joskus kakkamaista.

"Mä en mitenkään ehdi ratsastamaan Ransua ennen tunteja", urahdin. "Taitaa mennä yötöiksi tämä päivä."
"Mä voin", Daniel lupasi. "Mulla ei kuitenkaan ole tuntia pidettävänä nyt. Ehdin hyvin."
"Mahtavaa", sanoin ja vaikka miten olisin yrittänyt, hymy olisi jäänyt valjuksi.
Daniel kumosi kahvikupinloppunsa kurkustaan alas ja paineli saman tien varustamaan minun hevostani. Jäimme Ellin kanssa kaksin toimistoon.
"Tän tallin paras puoli on kyllä se, että aina saa apua", totesin Ellille. "Aina on Dani tai Lynn tai sä tai ehkä kohta taas Anne, joilta voi kysyä, olisiko jollakin teistä aikaa liikuttaa Ransu. Mä en kyllä tiedä mitä mä teen, kun Lynn ja Daniel nyt karkaa pois."
"Mihin ne olikaan menossa?" Elli kysyi. "Sinne Saksaanko taas?"
"Sinne", nyökyttelin. "Juteltiin tänään Danin kanssa Topin kisakalenterista ja tajusin siinä samalla, että Lynnkin lähtee. Se on ratsastanut Ransua suunnilleen kerran tai kaksikin viikossa. Mitä mä nyt teen, kun se on koko kesän pois?"
"Jäähän tunnitkin tauolle siksi aikaa", Elli huomautti ja se oli ihan totta.
"Se kyllä helpottaa. Mutta on leiriä ja valmennettavia ja muuuttokin taas ja... Äh. Tuskin tästä kesästä niin katastrofaalinen tulee kuin pelkään, mutta ahdistaa silti", tunnustin.

"Otat sille kesähoitajan, jos se sua helpottaa", Elli sanoi ja virnisti vähän nähdessään häkeltyneen ilmeeni. "Meillä on talli täynnä hoitajatoimintaa ja se ei ole käynyt sun mielessä?"
"No... ei."
"Musta on ihan mukavaa, kun on joku muukin, joka huolehtii hevosen hyvinvoinnista. Kahdet aivot saattaa huomata asioita joita yhdet ei hoksaisi, ja muutenkin - omatunto ei soimaa niin pahasti, kun ei itse pääse tallille", Elli totesi.
"Nii-in", mutisin mietteliäänä.

En tiennyt, alkaisinko etsiä hoitajaa hevoselleni, mutta jo sen mahdollisuuden olemassaolo tuntui lievittävän stressiä. Tavallaan siis se, ettei Lynn ollut ainoa ihminen, jonka puoleen saatoin kääntyä. Tarpeen vaatiessa saisin varmasti apua hevoseni kanssa. Ratsastuskoulussa oli puolensa, ja yhteisöllisyys todella oli yksi parhaista.

[Piritta]

Voi juku, että olin onnellinen. En minä tiennyt, miksi, mutta olin vain. Elämä tuntui olevan taas sitä vaaleanpunaista kuplaa, jonka minä olin taitavasti oppinut kehräämään ympärilleni. Olinhan kuitenkin aurinkoinen Piritta, aina täynnä tarmoa ja naurua. Siis silloin, kun en tuhlannut aikaa olemalla elämän realiteetit tiedostava varjokuva itsestäni. Nyt en kyllä enää sellaiseksi ryhtyisi, se oli vissi ja varma. Oli korkea aika kääntää puhdas sivu ja jättää mm. onneton avioliittosekoilu (never again, vaikka olihan se jonkun aikaa buustannut onneani) taakse.

Yksi ehdoton hyvänmielentuottaja oli kesämieheni Charlie. Ihana, mutkaton Charlie, josta oli välittömästi tullut sekä Ransun että minun paras kaveri. Charlie saattoi olla nuorempi kuin oma hevoseni, mutta sille oli jaettu niin isolla kauhalla viisautta, että sitä oli vaikea uskoa. Kun katselin kahta ratsuani, jotka tarhasivat yhdessä, tajusin, että Ransu oli saanut jonkinlaisen isä- tai setähahmon elämäänsä. Siellä valkoinen hirvieläimeni onnellisena seurasi laikukasta toveriaan kuin perävaunu ja antoi Charlien tehdä kaikki tärkeät valinnat, kuten mikä heinäkasa oli kaikkein paras ja missä kohdassa aurinko paistoi mukavimmin.

"Noi kaksi on kyllä niin hauska parivaljakko", viereeni ilmestynyt Alviina tuumasi. "Mitähän tapahtuu, kun Charlie lähtee pois?"
"Älä mene asioiden edelle", kehotin. "Annetaan niiden nyt nauttia tästä kesästä ja katsotaan sitten, mitä syksy tuo tullessaan."
"Ainakin Lynnin ja Danielin", Alviina virkkoi. "Ootko kuullut, miten niillä menee siellä kaukana? Niin jännittävää ja suloista, että ne lähti yhdessä ulkomaille."

Sellainen oli Alviina, uusi apukäteni. Liikuttavan kiinnostunut kuulemaan, mitä muille kuului ja aina valmis iloitsemaan muiden puolesta. Hymyilin tytölle, joka oli osoittautunut kultaakin kalliimmaksi hevosenhoitajaksi. Minun pitäisi vielä palkita tyttö jotenkin, mietin samalla, kun jutustelimme kesäisen kepeästi. Olin iloinen, että olin voinut tarjota uutteralle ja rehdille hevosharrastajalle mahdollisuuden hoitaa Ransua. Toivoin, että Alviina ymmärsi sen osoituksena siitä, että arvostin sitä avuliaisuutta, jota hän oli osoittanut pyyteettömästi niiden vuosien aikana, jotka hän oli Seppeleessä viettänyt hengailijana ja satunnaisena tuntiratsastajana. Alviinan kaltaisille tyypeille oli aina paikka hevosmaailmassa.

Minulla oli siis asiat melkoisen hyvin. Oli huolellinen ja luotettava hevosenhoitaja, kaksi hyvinvoivaa hevosta ja moni muukin asia elämässä tukevilla kantimilla.

No, jo oli aikakin. Jo oli aikakin olla onnellinen. Olla oma itseni, olla taas pirtsakka Pirre.

[Piritta]

Kisakuulumisia

Ransun debyytti 160-tasolla sujui mukavasti. 21.10.2016 kilpailtiin Micram Raceponiesin tiloissa tarina-arvostelulla. Tehtävänanto kuului seuraavasti:
"Luokka 7. Kirjoita runo kisapäivästänne sisällyttäen seuraavat sanat mukaan. Sanojen paikkoja saa vaihdella ja niitä saa taivuttaa, mutta kaikki sanat pitää löytyä: unelma, kissa, vesikannu, kuivike, satula"

Runo:
Kun unelmat valuvat sormien lomasta
kuin kesän kupliva juoma vesikannusta

Ja kun haaveet katoavat horisonttiin
kuin kissa kuivikkeisiin

Saattaa olla aika katsoa peiliin
Suoraan ja syvälle omiin silmiin

Sillä kenties, ehkäpä löytyy
satulan päältä sotkun syy.
Kommentti: Hienosti kasattu tiivis ja toimiva runo.

Sijoitus: 2/4

[Piritta]

Ei, ei, ei, ei, EI.

Voi jumaliste, ei.

Ei voinut olla totta.

Näin ei vain voinut tapahtua.

Ja tiesinhän minä, että tietysti niin tapahtui, koska hevoset olivat niin saamarin typerästi rakentuneita eläimiä ja sitten kun jotain sattui, se oli maailmanloppu. Ajatella nyt useampisatakiloista runkoa syömäpuikkomaisten jalkojen päällä.

Ransu oli ollut vähän könkkä, kun olin taluttanut sen tallista maneesiin. Olin vähän kurtistellut kulmiani, mutta kokemus kertoi, ettei vielä pitänyt repiä pelihousuja huolesta. Joskus hevoset könkkäsivät, mutta eivät oikeasti olleet liikkumakyvyttömiä. Ajattelin, että parhaassa tapauksessa se oli vain lievää lihasjäykkyyttä, joka menisi liikkumisella ohi. Ransu ei ollut selkeästi kolmijalkainen. Sen jalat näyttivät ja tuntuivat päällisin puolin normaaleilta. Ei muuta kuin hevonen liikkeelle ja tarkastamaan tilannetta, siis.

Käynnissä se oli ihan tavallinen. Vähän kiirehtiväinen, mutta niinhän se usein oli.

Ravia ei tarvinnut montaa suoraa kokeilla, ennen kuin jo teki mieli sadatella. Minulla oli kuin olikin käsissäni hevonen, jonka könköttäminen ei menisi liikunnalla ohi tuosta noin vain. Ransuhan ontui. Uskoin, että se oli vasen takanen. Sen tarkemmin en osannut ongelmaa juuri sillä hetkellä paikantaa.

Hidastin hevosen pysähdyksiin ja hyppäsin pettyneenä alas. Oli sikäli onni, että Ransun kilpailukausi oli joka tapauksessa tältä vuodelta taputeltu. Treenijakso saattaisi kyllä joutua odottamaan kauan.

Talutin ramman hevoseni takaisin talliin. Siellä Alviina viikkasi juuri loimea Ransun ovitelineeseen. Hoitajatyttö avasi suunsa hämmästyneen näköisenä, kun palasimme niin äkkiä, mutta minä en antanut tilaisuutta kyselyllä vaan tiuskaisin:
"Mene pois tieltä."
Alviina väisti vähän närkästyneen näköisenä. Siinähän närkästyi. Minulla oli kallis ontuva eläin ja suuri huoli, siinä ei yhden hoitajan harmistuksia siloiteltu.
"Riisu se. Mä joudun soittamaan puhelun. Klinikkareissua tässä ei kyllä kaipailtu", sanoin yhä kireästi ja marssin toimistoon.

Luojan kiitos toimisto oli tyhjä. En olisi kestänyt Danielin tai Ellin, en edes Annen seuraa sillä hetkellä.

Jos minun hymyni jokin asia hyydytti, niin hevosten jalkavaivat. Tai mitkä tahansa vaivat, sen puoleen.

[Piritta]

Oli tyyntä myrskyn edellä. RKM-hulinat alkaisivat piakkoin, mutta vielä meillä oli Annen kanssa pieni tovi aikaa hengähtää ihan kahdestaan toimistossa.

Tai ei me oltu kahdestaan. Sekin oli siellä. Annen oli ollut pakko raahata se mukaan (miksi??).

Se tuijotti minua niin kuin vain sen kaltaiset osaavat. Kammottavasti. Jotenkin niin tietäväisenä, ja samalla sen näköisenä, ettei tiennyt mistään mitään ja oli siksi herkkä kuolemaan jokaiseen vastoinkäymiseen. Sen pieni naama, iso pää ja pikkiriikkiset sormentyngät, jotka välillä kurottelivat minun suuntaani, saivat minussa aikaiseksi pakottavan tarpeen juosta niin kauas kuin ikinä vain pääsin.

Mutta koska Anne oli tuore äiti ja lääpällään siihen ja koska minä halusin olla kohtelias, yritin keskustella siitä.

"Noh", aloitin ja ymmärsin, ettei minulla ollut hajuakaan, miten vauvoista keskusteltiin. "Jokos se kävelee?"
Anne tuijotti minua sen näköisenä, ettei ollut ihan varma, olinko tosissani. Olin minä. Valitettavasti.
"Krista syntyi kesän alussa", Anne sanoi.
Odotin, että hän jatkaisi, koska se ei mielestäni vastannut kysymykseeni. Sitten tajusin, että se taisi olla klassinen ns. tyhmä vastaus tyhmään kysymykseen.
"Ah, niin", sanoin kepeästi. "Hassua, miten aika hyppelee!"
Ilmeisesti tuossa iässä ei vielä paljon kävelty, tuumasin katsellessani pehmoviltin päällä lattialla köllöttelevää ihmisentoukkaa.

Annen puhelin soi. Pääjehu vastasi siihen ja vaikka en tietenkään kuunnellut puhelua sanasta sanaan, huolestuin vähän.

Enkä turhaan.

"Kuule, Piritta, mun pitää mennä hoitamaan ihan pikapikaa yksi pikkujuttu", Anne sanoi ja kiljuin mielessäni että eieieieiEIEIEI - mutta ei anne tietenkään kuunnellut hätäajatuksiani, vaan kumartui nappaamaan jälkeläisensä syliinsä. "Krista voi varmasti odotella sinun kanssa täällä, niin ei tarvitse pukea toppavaatteita, vai mitä?"

Tiedättehän te ne Annen kysymykset, joihin ei odoteta vastausta. Tämä oli yksi niistä. Ennen kuin huomasinkaan, minun syliini oli tungettu pieni ja kummalliselta haiseva otus. Olin kuullut, että jotkut eivät sitten saaneet tarpeekseen "vauvatuoksusta", mutta minussa oli kai jokin perusteellinen sisäänrakentunut koodausvirhe. Pienen otuksen sijoittaminen niin lähelle minua sai minut lähinnä lamaantumaan. Ehkä se oli ihan hyvä - jos olisin liikkunut johonkin tuoliltani, olisin takuulla pudottanut vauvan. Niinpä jäin kivipatsaaksi aloilleni, kun Anne katosi.

Miksei minulla voinut olla kiireellistä tekemistä? Miksi minä jouduin vauvapassiin? MIKSEIVÄT käteni voineet olla niin täynnä töitä, ettei niihin kerta kaikkiaan olisi mahtunut yhden yhtä lasta?

"Glölöölkkhhhh", vauva sanoi ja minä säikähdin.
"Nytkö sä alat sitten puhuakin? Etkö voisi vaan olla kiltti ja hiljainen paketti?" anelin siltä.
"Döddödödödö", vauva pulputti.
"Itse haiset", tuhahdin.
"Glglööö."
"Et varmasti pitäisi glögistä."

Siihen vauva ei enää virkkonut mitään. Se unohtui taas tuijottelemaan minua. Minä kuuntelin kellon koneiston naksuntaa. Mitä useamman loikkauksen viisarit ottivat, sitä polttavampi tarve minulla oli päästä äkkiä pois tilanteesta. Vauvat ja minä - ehei, ei hyvä yhdistelmä, ei ollenkaan.

Lopulta tuskastuin niin pahasti, että oli pakko nousta ylös.
"Huhheijaa, huhheijaa, tässä me kävellään, huonetta ympäri, tehdään lattiaan uraa, joo", hei okei, silloin saa kuulostaa idiootilta kun on ihan kalmanpaniikissa.

Kesken järjettömän löpinäni pelastajani saapui paikalle. Ovi aukesi - enkä koskaan ollut ilahtunut niin paljon Danielin näkemisestä.

"Ihanaa!" suorastaan parkaisin Danielille, jonka naama vääntyi tosi tuskaisen näköiseksi.
"Öh", oli kaikki, mitä mies sai sanottua.
"Ihanaa, että tulit! Ihana nähdä! Ota tämä!"

Ja se oli sellainen minun ehdotus, johon ei otettu vastauksia vastaan. Olisin ehkä nauranut Danielin jäykistymiselle, mutta koska en ollut pekkaa pahempi, en sitten kehdannutkaan.
"Mulla on oikeasti kamala kiire! Mä tulen ihan pian takaisin! Anne jätti sen mulle ja mä, tuota, no kun, mulla on nyt menoa!"
"Sä jätät tän mulle? PIRRE! Tää on ELÄVÄ VAUVA ÄLÄ MENE mihinkään sinä -"

Menin jo.

Hyvin ne pärjäisi siellä. Olihan se suunnilleen tähtiin kirjoitettua, että Daniel olisi isi ennen kuin arvaisikaan. Hyvää harjoitusta, vakuutin itselleni, ja työnsin toimistoon jääneen kauhistuneen ison vauvan ja tyytyväisen pienemmän vauvan pois mielestäni. En minä ollut mitään vastuutonta tehnyt. Daniel oli kuitenkin Daniel, varma kuin peruskallio, ainakin tavallaan. Ja sitä paitsi mies oli yhtä lailla töissä tallilla kuin minäkin, niin että oliko tässä nyt Annen kannalta mitään eroa? Vauva oli joka tapauksessa sen luotetun alaisen käsissä.

Enkä minä aikonut olla poissa kauan. Aioin vain rauhoittua hieman rapsuttelemalla suosikki-Ransuani.

Mutta sitten joku tytöistä tarvitsi minun apuani. Kuinka olisin voinut sanoa ei? Ja kun yhdelle avuntarvitsijalle sain tarjottua ratkaisut pulmiin, oli seuraava nykimässä hihasta. Ja sitten tuli joku vieras tyyppi, ilmeisesti kisaaja toiselta tallilta, joka halusi lainata pesukarsinaa ja ihmetteli, missä se on.

Törmäsin Anneen ehkä 20 minuuttia myöhemmin. Anne opasti jotakuta vierastallin opettajaa verryttelyalueiden käyttösääntöjen kanssa. Hymyilin iloisesti Annelle, joka ei näyttänyt yhtä iloiselta - enkä minä enää muistanut miksi.

"Piritta. Mihin sä olet Kristan jättänyt??" hän kysyi jotenkin painavalla äänensävyllä.
"Kenet?" kysyin kulmiani kurtistaen - senkö tyllerön, joka oli kysellyt pesukarsinasta?
"Kristan. Mun vauvan."
"AI NIIN!"
Se ei kai ollut ihan se vastaus, mitä Anne oli toivonut, niin hurjan näköiseksi hän meni.
"Ei sillä ole hätää", kiirehdin vakuuttelemaan. "Mä jätin sen Danielin syliin."
"Sä jätit mun vauvan Danielille?"

Hetken aikaa olin oikeastaan aika riemastunut. Vaikutti siltä, että Anne luotti vauva-asiassa enemmän minuun kuin Danieliin. Naamalleni karkasi mairea hymy, mutta Anne pyyhki sen tehokkaasti pois osoittamalla kentän laidalle.

"Daniel on tuolla valvomassa ekaa verkkaryhmää."

Oh snap.

"Öö... minäpä - minäpä kipaisen kysymässä, mihin SE jätti Kristan", hymyilin pakokauhuisena.

Daniel oli kuulemma saanut Tuuliasta vauvanhoitoapua. Se ei ollut kamalan hyvä juttu, sillä Tuulia olisi heti toisessa verkkaryhmässä ja kaiken järjen mukaan nyt jo harjaamassa ja satuloimassa Hestiaa. Se taas tarkoitti sitä, että Krista oli... missä?? Kenen kanssa??? YKSINKÖ

Vaan ei. En löytänyt toimistosta yksinäistä vauvaa. Niinpä alkoi paniikinomainen ravaaminen ympäri ämpäri tallialuetta. Minun oli pakko löytää JOKU, joka tiesi, minne kadonnut vauva oli mennyt.

Etsintä tuntui tuskalta. Kukaan ei tiennyt. Vauvaa ei löytynyt.

Anne varmaan passittaisi minut Siperiaan, ja ihan syystäkin. Kuka hävitti toisen ihmisen vauvan? Elävän vauvan, niin kuin Daniel oli ammattitaitoisesti diagnosoinut.

Anne ei kuitenkaan näyttänyt niin stressaantuneelta kuin vauvansa hukanneen äidin olisi kuulunut. Niinpä lähestyin häntä hyvin, hyvin epäluuloisena ja varovasti. Ehkä Anne oli seonnut. Stressi oli laukaissut hänessä jonkin kummallisen zen-tilan, jota seuraisi vielä vuosisadan räjähdys.

"Mä olen etsinyt kaikkialta", parkaisin ja matelin Annen eteen.
"Ai mitä?" Anne häkeltyi.
"No sitä vauvaa! Kristaa! Mä EN TIEDÄ MISSÄ SE ON."
"Mitä sä höpiset?"
"Kyllähän mä kerroin jättäneeni sen Danielille. Ja Daniel jätti sen Tuulialle."
"Ai niin. Ja Tuulia kiikutti sen nokkelana tyttönä talolle. Krista on isänsä kanssa nyt."

No niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin. Kristerin kanssahan se Krista. Tietysti. Juuh.