Hestian Hoitokirja

[Tuulia]

Helppo estetunti
Perjantaina 3. lokakuuta



Tuulia&Hestia 8hm

[Tuulia]

Lokamaasto
Lauantaina 11. lokakuuta

Pohkeenväistöä metsätiellä, Hestia oli ihanan reipas (:

Tuulia&Hestia 9hm

[Tuulia]

Höpöhöpötunteita
Sunnuntaina 12. lokakuuta

Tulin juuri Hestiaa taluttamasta. Esteope oli reenannut tammaa tänään, ei pääse tuntsarit tylsistymään kun tallihenkilökunta antaa niille haastetta. Hestia oli ollut reenin jälkeen ihan hikinen, mutta iloisen pirteä. Olin heittänyt sen selkään punasen fleecen ja lähtenyt valaistulle lenkille heijastinliivin kera.

Tamma oli kuivunut ja vertynyt lenkin aikana, ja nyt olisi hoitotuokion aika. Talutin tamman talliin, josta se tuntui olevan onnellinen. Harjasin sen läpikotaisin karsinassa. Kumisuka sai hiestä toisiinsa tarrautuneet karvat irtoamaan ja päätin ajankuluksi letittää tammalle monta suloista lettiä. Olihan nyt loma ja paljon aikaa!

Hestia jäi karsinaan naurtimaan iltaheinistään. Näin ulkona hämärtyneen, mutta silti päätin kavuta vintille. Nyt pitäisi nauttia ja pitää hauskaa, ei huolehtia ajoissa nukkumaan pääsemisestä. Rappuset narisivat allani ja kuulin jo iloisen puheensorinan tallituvasta. Heitin kypärän kaappiin ja kenkäni myös, voisi täällä olla sukkasillaankin. Aika lämmin oven toisella puolella kuitenkin olisi. Ainakin lämmin ja yhteinen tunnelma!

Eikä mikään ihme, että porukkaa oli niin paljon. Joku ihana ihminen, jota kiittäisimme monesti tämän jälkeen, oli leiponut valtaisan kasan mokkapaloja. Ihania, suklaisia mokkapaloja, joita kaikki mussuttivat.
"Höpöhöpökakkua!!" huudahdin, ja säntäsin kohti pöytää. Sakki hiljeni ja katsoi minua kummastuneena. Minua, hiljaista ja rauhallista Tuuliaa.

Suu täynnä suklaakakkua selittelin muille: "Joo kekshin tholle pienenä thän nimen ja she vaan on jäänny shanavarashtoon."
Pulina alkoi taas hiljalleen ja minä keskityin seuraavaan palaseen. Pian ovi kävi taas ja sisään astui punatukkainen poika, jolla oli silmälasit. Se ujo poitsu, joka autto mua Reinon kans maastotunnille. Yleensäkin heppapojat herätti mussa pientä hämmennystä, mutta tän ujous vielä enemmän.

"Ah mokkapaloja", poika sanoi hieman rauhallisemmin kuin minä äsken. Hän söi niitä myös aika moista vauhtia. Mokkapalapoika. Osa porukasta lähti, iltahan oli jo aika pitkällä. Vanhempi väki iltatallitöihin, nuorimmat nukkumaan. Lopulta lautasella oli vain yksi kakkupala. Olin juuri tarraamassa siihen, kun ujo poikakin.
"Ota sä vaan", sanoin.
"Eiku ota sä", toinen sanoi kohteliaasti.
"Puoliks?" kysyin.
"Tai sitte jätetää muille", sanoi poika, jonka muistin nyt olevan Pyry.
"Vaikka", sanoin. "Taian lähtee kotiin."
"Oke, öitä", hän sanoi ja pari muutakin yökyöpeliä moikkasi sohvan pohjalta.

Outoa. Miten tää tallin miesväki heiluttaa mun ajatusta tällä tavalla? Eka Kassu, se omituinen talliorja, joka on mun serkku. Ja nyt tää. Söiköhän se sen palan sitten? Pitikö se sanansa? Sitä voisin miettiä, ajattelin kun polkaisin kohti yön pimentämää metsää.

Tuulia&Hestia 10hm

[Tuulia]

Eikai serkkuja voi luulla sisaruksiksi?
Maanantaina 13. lokakuuta

Tänään oli Se päivä. Se päivä, jolloin äiti lähti mukaani tallille. Päivä, jota olin odottanut kauan. Taino, enhän mä kovin kauaa ollut omistanut Rosaa. Äiti jopa halusi mennä autolla, mikä tarkotti, ettei tarvinnu pyöräillä. Siistiä!

Käytiin ekana kattomassa Rosaa, mun ihanaa, ikiomaa lumiponia.
"Eiks ole sulonen?" kysyin innokas ja odottavainen ilme kasvoillani. Vastaa joo, vastaa joo!
"Ei" voi hyvänen aika "noi karvakaisat yleensä kyllä noin" ihan varmaan sanoo rumia "söpöjä ole."
Ette usko sitä helpotuksen aaltoa! Ja hei, ne jotka luuli et mun mutsi pitäs hepoista sen perusteella, miten se suhtautui Rosaan ostotilanteessa - se oli yks feikki että myyjät kuvittelis et se ottaa ponista vastuuta. Siis että aikuinen ihminenkin olisi ponista jotenkin vastuussa. Mutta ei, muutakun rahallisesti.

"Rosa", huhuilin ja poni tallusti aidalle. "Hörises nyt kauniisti äipälle", sanoin ja puhaltelin sen kuonolle. Sehän hörisi ja kerjäsi ilmielävästi rapsutuksia, mitä se sai, harmi vain, pelkästään minulta.

Seppeleessä äiti alkoi hermoilla. Näin sen vaaleaksi vetätyneestä naamasta sen. Tunsimme toisemme paremmin kuin itsemme, ja me elimme toistemme jännitystä. Olisihan tämä aikamoinen juttu. Aa, mietitte että mikä. Eiköhän se kohta selviä - vai tietääkö joku?

Niin, lähdimme esimään häntä. Ei, ei häntää vaan häntä. Ei siivoamassa karsinoita kuin hidastetussa flmissä - ainakaan jos vertaa Oddieen, eikä putsaamassa satuloita sitäkin hitaammin. Ei opiskelemassa toimiston puolella Annen vinkkejä, eikä maneesissa harjottelemassa selkään nousua ylikiltin Frankin kanssa. Eikä missää tallin takana tupakalla tai tappelemassa Rosan kanssa.

Hups, mihinkäs se äiti jäi, ajattelin ja palasin etupihalle. Jaajaa, se oli iskeny kiinni itse kaunokaiseen ja kaksikko jutteli paraillaan kentän aitaan nojaillen. Siis äippä ja miss-Suomiehdokas Rosa. No en mä tiiä mut siihen kisaan tytöstä olisi.

Sitten pyllähin seuraan mukaan ja sanoin:
"Mä tiiän viel yhen paikan mist sen voi löytää heppalehtii lukemasta, äiti."
Silloin kaunotar-Rosan silmät laajenivat lautasiksi ja neitokainen kysyi:
"Ai äiti? Ootteks tosissanne et ootte äiti ja tytär?"
"Hahaha", nauroin Rosalle. "Ollaa joo!"
"Oisin voinu luulla sua vaikka 25 vuotiaaks", Rosa sanoi äitille brunetet kiharat hulmuten.
"Jaa no oon 32", äiti sanoi hieman hämmentyneenä. Rosa tivasi vielä, ketä oikein etimme, ja vastasin vain että serkkua. Se jäi äimistyneenä seisoskelemaan kentän laidalle.
Hups, paljastinkohan jo liikaa, ketä etimme. Ainakin sen voin sanoo, että arvasin vihdoin, missä hän luurasi. Mutta vastaanotto oleskeluhuoneessa vasta olikin mielenkiintoinen. Minä ja äiti ovella, punatukkanen poika pöydän ääressä yksinään lukemassa heppalehteään. Aamupäivän hiljaisuus näkyi tyhjänä oleskeluhuoneena. Ja nyt siellä vallitsi hillitön hiljaisuus, jota ei rikkonut mikään.

"Kasper", totesi äiti viimein.
"Täti", kuului pojan vastaus.
Tuo hetki jos mikä olisi pitänyt ikuistaa! Nuo kaksi tapittamassa toisiaan vuosien, monien vuosien jälkeen.
"Te näytätte niin... samalta", Kassu jatkoi. "Ihan kun siskoilta."
"Sä näytät...", yritti äiti sanoa, muttei kyennyt.
"Veljeltäs", sanoi Kassu.
"Ihan samalta kun hän parikymppisenä", äiti sano. "Ja mä olin sillon kuin Tuulia nyt."


Maria äiti.

Ai että Kassu ja mä näytettii ihan samalle kun äiti ja Kassun isä meiän ikäsinä? No huhhuh. Oliks meissä jotain samaa? Kyllähän äitin ja sen oli pitäny näyttää sisaruksille. Nojoo, mun hiukset on kultaa, Kassun kuparia, molemmilla pisamat ja samanväriset vihreät silmät. Vaalea iho. Mut ei meitä sisaruksiks voisi luulla. Ei ikinä. Ja ainii... Tappi on Kassun serkku ja Artsi Tapin serkku mut sovitaan et ne ei oo mulle sukuu, joten nyt pysyn niistä hiljaa etten järkyty lisää..

Kassu ja äiti Maria olivat yhtä hiljaisia ja vaivautuneita kun minäkin. Meitä kaikkia yhdisti se yksi yhteinen sukulainen, josta ei koskaan haluttu puhua. Se ronttimainen Mikael, joka oli jo koulussa luokan pahin poika. Ja kun sitten pääsi koulusta, hommas muijan ja lapsia, ryyppäs viinaa ja jätti perheensä. Sisaruussuhde katkesi, samoin mielenkiinto omiin lapsiin. Mulle se oli hullu setä kenestä piti pysyä hiljaa.

"Hei eiks me voitas unohtaa se nimeltä mainitsematon henkilö ja olla niinkun sukulaisten kuuluu", sanoin, kun en kestänyt enää hiljaisuutta. "Että voitas puhua ja olla mukavia toisille miettimättä aina henkilöö, ketä emme tule ikinä tapaamaan. Toivottavasti."
"Onhan tossa järkeä", Kassu totesi ja äiti nyökytteli perässä. Se oli sillä selvä, ja äiti rupes kyselemään Kassulta kuulumisia.

"Ainakin siinä mielessä ollaan sukua, ettei nuo hevoset pahemmin innosta", äiti naurahti Kassun kerrottua erittäin innostuneella asenteella lannan lappaamishommista.
"Äläs äiti tommosia väitä, kyllä me teistä molemmista hevosihmisiä tehään!"
Silloin jätin ne kaksi juttelemaan taukotupaan ja lähdin maastoon Emskun kanssa, niinkuin sovittiin.

Tuulia&Hestia 11hm

[Tuulia]

Outo ja iloinen tallipäivä
Keskiviikkona 15. lokakuuta

"Kohta tulee toinen tuntilainen jatkamaan harjausta", kerroin tytölle, joka oli juuri ottanut Hestialta varusteet. "Sitten muistathan näyttää hänelle et ponin kamat on tos ovenpieles tangolla", pyysin tyttöö ja hän vastasi perus-joojoon.
Olin juuri tullut tallille, vastahan tulin äitin vanhemmilta kotiin. Nii mun, ja myös Kassun, mummulasta. Aattelin mennä pihalle kattoo, ketä siellä pyöri. Näin hoitokatokses pojan, jonka kypärän alta tursotti punasia haituvia ja lyhyenläntä letti. Siellä se seisoi Reiskan vierellä harjaamassa ruunaa.

Tuo poika kiinnosti mua. Siinä oli jotain... omituista. Tai erilaista. Ei mitenkään huonolla tavalla, vaan just mielenkiintosella. Ei se herättänyt mussa mitään semmosta, kun yläasteen alussa mun luokalle tullu sporttipoika.. Ei mitään semmosta, vaan jotain, mitä en osannu sanoin kuvailla. Ehken tiennyt oikein itsekään. Tai sitten kaikki oli vain yhtä höpöhöpöä.

"Mooih", päätin lopulta sanoa lettipäälle.
"Hei vaan", jäbä vastasi, vähän hämillään. Taisi uudessa tallissa kaikki olla vielä niin vierasta. Mullekin aika moni juttu.
"Kävitkö ratsastamassa?" kysäsin. Tosi laadukasta keskusteluu, joo, mut eipä tässä muute opi tuntee yhtee kettää.
"Öh tota.. En. Siis tää oli tunnil", poika selitteli hieman punertavaksi muuttuen.
Musta tuntu, et poitsu oli viel vähän turhan ujo. Ainaki likkoi kohtaan.
"Hestia menee taas koht tunnil", kerroin. "Taian hipsii yläkertaa lämpösee, jos siel ois taas jotaa", naurahin ja Pyrykin hymyili sille mokkapalavuorelle.

Pölähdin vintille ja Inkeri katsahti minuun. Sillä ja Claralla oli ilmeisen kiivas selitystuokio Britalle ja Rosalle muutaman muun juodessa kaakaota pöydän ääressä. Lysähdin Inksun viereen puoliksi sohvan selkänojan päälle välttymättä kailotykselta:
"Tuulia moi, nyt ootjääny kyllä paljosta paitsi! Eilen kävi kyllä semmonen juttu, oikeestaa monta, ollaa täs just kertomas!"
"Aa Seben marttakerho kokoontuu taas, vai?" hihkaisin iloissani.
"Joo kuulee, kohta Humu pyöräyttää tähä maailmaa wokkivihanneksen ja kuule me jo luultii et Kassulla on poika, se Luka", Inkeri selitti kamalaa tahtia.
"Hei hei en pysy kärryillä! Voisko joku selittää niiku yks asia kerrallaa?"
Niin ne selitti mulle eilisen tarinan Lukan vierailusta tallituvas ja wokkivihannestarinan.
"Oisit oikeest nähny kui pirust Kasper räkätti kun me luultii sitä Lukan iskäks", Clara sanoi ja taukohuone raikasi. Voi sitä naurun, riemun ja yhteisöllisyyden määrää!

"Mut tänää Kassu on vaa tehny hommii möreenä ku mikä", Brisu huomautti.
"Nii, se teki iltatalliiki iha semmoisel vauhil, et ois saanu pelkää mennä sanoo ettei tuu talikosta kaalii", Helge selitti kaakaomukinsa ääreltä.
"Jaa-a, mikäs sille on tullu? Tai sitte se nauro kaikki ilonsa pihalle kerralla!"
Ja jälleen kaikki nauroivat, mutta Rosa ei.
"Hei Rosa, onks kaik ok?" Inksu kysyi. Olipas nuo nyt haudanneet sotakirveensä, tuumin.
"Joojoo", tyttö sanoi vähän tympääntyneenä ja läks masis ilme kasvoillaan kuulemma Kössii puunaan.
"Jos sil ja Kassul oli taas joku riita", Britta veikkasi. Ihan hetken hiljaisuuden jälkeen joku taas kuvitteli Humpelon ja Allun varsaa ääneen, ja nauru ja ilo virtasi jälleen hoitajahuoneeseen.

Tuulia&Hestia 12hm

[Tuulia]

Kilparatsastajia ja riiviöitä
Sunnuntaina 19. lokakuuta

Estekisoja enemmän olisi pitänyt jännittää laukkakisoja, mutta ei. Otin ne rennosti ja hävisin, haha. Mutta finaalin sankaria juhlittiin huisalla tempolla Seppeleen taukotuvassa - eilisillan vietto metsästysmajalla ei riittänyt, vaan hauskuutta jatkettiin tänään, ehdottomasti.

"Ja sitte se karvarulla pisti menemää ja tapitti ku päätön kana leveeperäset jätit kiinni", blondi selitti minkä ehti. "Ei pallero ihan kärkee päässy, mut haahaa voitettii silti!"
"Niinii, tottakaai te voititte kun pistettii vähä tasotusta muitten aikoihin", naurahin, vaikka harvoin ehdin tunkea omia kommentteja tämmöisen pulinakerhon juttujen väliin. Muut taisi olla vielä vähän kylmettyneitä häviöstä, ei kylmällä ilmalla ollut mitään tekemistä asian kanssa..

Taukohuone oli tupaten täynnä, joku soitti mankasta hyvää musaa, jotkut keitteli kaakaoo, kahvii ja teetä hyväntahtoisina muillekin. Tämmöstä tän piti olla, hauskaa yhteiselämää tallilla.
"Harmillinen vaan tää sää", joku päivitteli yhäti. "Tie oli ihan mutanen ja lillunkia, mut Sirputin taisi pitää siitä!"
"Joo harmi et se ei oo tarpeeks pieni pesukoneesee!" Inksu hekotti ja oleskelutilan täytti jälleen ihanan heleä nauru. Taino, heleä ja heleä, pahempaa hirnuntaa kun tarhoissa sisään haluavilla heposilla..

Aattelin mennä kurkkaamaan heinävinttiä. Siellä en ollut koskaan käynytkään. Kukaan tuskin edes huomasi, kun pujahdin oven toiselle puolelle. Vintti oli valtaisa, sehän oli melkein koko tallin kokoinen. Tuntui hassulta kävellä käytävän ja karsinoiden päällä, ajatella, että tuolla ne hevoset hörisivät. Keskellä vinttiä oli luukkuja, ja päätin kurkistaa niiden alle. Kauimmaisesta näin tyytyväisenä heiniään mussuttavan Hestian, joka ei huomannut minua, haha.

Yhdestä luukusta kurkattuani naurahin tahtomattani. Kassuboi siinä tuli juuri karsinasta ja oikaisi selkäänsä ähkäisten. Taisi lannanluonti ottaa koville! Hmm, pitäskö säikäyttää tuo serkkuboi. Hmm, onks tääl jotain... Nappasin lähimmän paalinarun, joka oli onneksi aika pitkä ja tiputin sen roikkumaan alas. Vähän vasemmalle ja alemmas, ja hehe, osuin suoraan Kassua ohtaan.

"Mitä helkuttia", poika ärjäisi ja tarrasi narusta kii. Hihittelin kuin mikäkin pikkutyttö luukun reunalla.
"Kuka julkeaa", poika mörähti ja kurkkasin luukusta paljastaen itseni. Kultaiset hiukseni valahtivat kasvoilleni, mutta pyyhkäsin ne pois.
"Hahaha", nauroin ja odottelin naureskellen reaktiota. Tämä oli jälleen asia joka voi tapahtua vain Kassulle.
"Sinä senkin riiviö", Kasper puhisi ja mitä todennäköisimmin vannoi kostoa. Minä olin jo kerännyt narun vintille ja laskenut luukun lähes kiinni, kun kuulin jonkun toisen kummastuneen kysymyksen.
"Onks joku heppa pahalla tuulella? Saitko kaviosta?"

Sen näin, että Kassun katse oli murhaava tätä kysyjää kohti. Minua nauratti niin, että suljin luukun ja hipsin takaisin oleskeluhuoneeseen jättäen Kassun selviämään itsekseen. Hehe vai olin minä riiviö.

Tuulia&Hestia 13hm

[Tuulia]

JÄÄTÄVÄÄ - voi tapahtua vain meille
Tiistaina 21. lokakuuta

No huh. Eilinen oli ihan jäätävä päivä.

Olin seisoskellut serkkuboin kämpän edessä pieni valkea pahvipaketti kädessäni. Rimputtanut ovikelloa epätoivoisesti ja puoliksi toivonut, ettei ketään olisi kotona. Minä, menossa toivottamaan Kassulle nimipäiviä. Olinko hullu?

Kun poika viimein oli avannut, sen lookki oli kuin sängystä arkusta nousseella muumiolla. Ja haju samaa luokkaa. Köhköh, inhosin tupakan katkua yli kaiken. Punaiset hiukset oli ihan sotkussa, minun pystyssä silkasta inhosta tuota kuvottavaa pelmahdusta kohtaan. Mitä olinkaan saanut päähäni?

Kassu oli ihmeissään tuijottanut pakettia, minä lähtenyt lätkimään. Mutta ei, sen epämääräinen oota sana sai mut pysähtymään hämmästyneenä.
"Ai mitä?" olin vain kysynyt. Kassu oli kiittänyt, kumartanut kuin supersankari ja pyytänyt kahville. Ja mitä minä tein?? Suostuin!

Se oli ehkä virhetikki. Eikä kovinkaan ehkä, pikemminkin todellakin. Joka nurkka oli pyöreäksi loivennettu haisevalla vaatekasalla, ilmeisesti nurkista puhalsi kolottavaa tuulta pakkasukkojen kera kun noin tarkkaan oli tilkitty. Tai sitten tää oli Kassun varustautuminen talviunille. Apua, jos tuo kävisi talveks uinumaan, sebeläiset vaipuisivat tylsyyden horrokseen ja Rosa kuolisi eroahdistukseen. Eikä Kassun nikotiiniriippuvuus sallisi sitä. Ajatella, Kassukarhu talviunilla sätkä suussa. Muurahaiskeossa.

Kun vihdoin selviydyimme keittiöön - en edes mainitse gangsteriluolalta näyttäneestä makuuhuoneesta enempää - järkytyin vielä enemmän. Viimeviikon tiskit lojui altaassa ja roskat oli viemättä. Hui kuvotus, mitä eloa. Hankkisi siivoojan tai jotain.
"Tota öh, en oo ollu kovinkaan innokas luuttuaja viime aikoina", poika pahoitteli. Ihan varmaan oli nähnyt mun tyrmistyneen ilmeen.
"Et näköjää", tokaisin happamasti. Olikohan sillä järki leikannut kun pyysi mut kylää? Mäki voisin hei, näyttäisin vähän mille kodin kuuluu näyttää. Ja tuoksua.
"Tää kokopäiväoleilu lannantuottokoneiden läheisyydessä ei oo kovin innostavaa", Kassu selitteli ja olin vielä äimistyneempi. Tekosyitä. Ei ollu mamma siivoomassa.

Kun mulle ei kahvi maita, Kassu keitti teevettä. Siinä teepussia mukissa lillutellessa tarkkailin sen kämppää. Verhot oli ikkunan eessä, kas aamuvirkku-Kasper ei ikinä jaksaisi avata niitä. Tai sitten sen silmät ei kestä valoa, niinkun menninkäisellä. Mä olen päivänsäde ja kuolen tämmöiseen harmauteen..

Kunnes tapahtui jotain. Jotain, jota ei kumpikaan ikinä olisi odottanut. Tosin en ymmärrä mitä Kassun päässä oli liikkunut. Jääkaapin oveen oli liimattu paperinpala, jolle repesin - paperille oli tussattu kuva haba-Kassusta nutturat päässä, pinkki tiukka toppi päällä. Ja mä tietenkin tyhjäsin juuri hörpätyn teesatsin kuin painepesuri ympäri keittiötä.. IHAN JÄÄTÄVÄÄ.

"Oh oi anteeks", pahottelin ja köhin, teetä oli kurkussakin. Kassu ihan varmaan katto et oon yhä se Tuikku1v-baby joka räkii, kuolaa ja oksentaa. Boi etti mulle paperia tai jotain sen tapasta ja nyt mä luuttusin sen lattioi paperinriekaleella. Sen kuvan se taitteli taskuunsa.. Mihin oikein olin ryhtyny? Minä pieni kömpelö nolouden kuningatar!

Noh, onneksi olin selvinnyt kohtauksesta hengissä, ja todennut, että jos vielä joskus tähän kämppään astun nii sen tahmeen teetahran pitää olla siihen mennessä poissa. Eli Kasper - siivoa tai ajattele ennenkun kutsut tyttöjä taloon. Me ollaan siistejä.


Selvisin päivästä hengissä tähän päivään asti. Must tuntuu, et likat on nöyryyttänny Kassua vii aikoina. Ja et Kassust on tullu joku mukava pehmo. Ja must rupee hiljallee tuntuu et se järkytti mua tahallansa eilen. Jos se näytti et ei se pehmo oo ainakaa elintavoilta. En tiiä.

Vaan tänä päivänä, tiistaina, olisi tämän päivän kujeet. Jos vielä Pyrykin ilmestyisi paikalle niin huh. Voiskohan joskus olla tavallinen, rauhallinen tallipäivä rakkaan lehmäponin kanssa..
No tehään tästä päivästä semmone! Hestia menis illemmalla pari iisii tuntii, mä siis voisin kaappaa sen maastoo. Ellei tallilla ole jotain ihan randomia. Pitäsköhän mennä sinne ensin ennekun suunnittelee tekemisiään. Tallille siis.

***

Tallilla. Oleskelutilan ovella. Takaa kuului iloista puheensorinaa - kuten tavallista. Matkalla pyörältä tähän pisteeseen en ollut kokenut mitään kummallisempaa. Onneksi.
Riuhtaisin oven auki, no ei en riuhdo mutta avasin kumminkin. Innostuneet moikkaukset ja nauravat hymyt kutsuivat liittymään mukaan.
"Ei kukaan lähtis maastokäppäilylle?" kysyin, ja porukka valitteli kylmää.
"Mut.. Meil alkaa westerni tasalta", Britta huomautti. Ilmeeni oli varmasti ainakin yhtä hyvä kun Dannyn, siis ikuistamisen arvoinen - mähän olin unohtanut kooko tunnin!
"Ai oi unohin, järkytyin eile nii syvästi", selittelin. Tekosyitä.
"Ai mistä?"
"Si-itä ei puhuta", pyörittelin silmiäni. Porukka katsoi minua kiinnostuneesti. "Leikin tupatarkastajaa Kassulla."

Tuulia&Hestia 14hm

[Tuulia]

Oon Tuulia, ja rakastan tuulia
Keskiviikkona 22. lokakuuta

Hetki hiljainen, hetki yhteinen. Istuin huurteisen ruohomättään päällä järven rannalla, ja Hestia oli riimunnarun päässä. Lehmis hamuili viimeisiä heinänkorsia, kuin mitäkin aarrekimpaileitaan. Välillä se hörähti. Kutsuin ponia luokseni ja rapsutin otsaa sen iloisten silmien välistä. Katselin tyyntä järven pintaa, joka pian jäätyisi. Heleä iloinen lauluni virtasi ilmaan, leikki korvissamme ja liiteli rauhallisen virran mukana kuin viimeiset, heiveröiset lehdet.

Vaan tiedän, jokaisella olennolla
elämä ja henki on sisällään.

Rakastan tätä laulua. Onhan se sinullekin tuttu? Taittelin samalla ruohonkorsista sormusta itselleni, kuten tapani oli tylsinä hetkinä. Ehkä, siis ehkä, saisin kesällä tehdä niitä jollekin toisellekin, leikillä kylläkin vaan..

Ja sä kuuletko jo suden huudon täyden kuun,
sen miksi ilveskissa naurahtaa?

Hento äänein ylti juuri ja juuri noin korkeisiin säveliin. Pakkasilma virtasi keuhkoihini. Ääni ei kaikunut, mutta oli silti pehmeä. Nätti melkein.

Värit tuulen pystytkö sä maalaamaan?

Kaunista. Kaunista tekstiä. Oliko tuulella värit? Tuli vain syksy mieleen, kun keltaiset lehdet kieppuivat ilmassa. Talvituuli oli huurteinen, kylmä, sininen. Ja valkea. Keväästä tuli mieleen... Ihanan punertavat tuulahdukset, täynnä rakkautta ja luonnon heräämistä. Lämmin, keltainen kesätuuli puhalsi kohti ruskana hohtavaa syksyä. Tuulen värit.

Käy juosten pitkin näitä metsäteitä,
ja maista marjat maan ja auringon.
Voit kieriskellä rikkauksissa aina,
huomaat sen, mikä niiden arvo on.
On veljiäni sade sekä tuuli
ja ystäväni luodut metsien.
On kaikki täällä yhteydessä kaikkeen,
joka tietä elämän käy kulkien.

Luonnonlapsi, kesän kuktatukkainen tyttö. Rakastan metsiä, järviä, peltoja - luontoa. Enkä tahdo koskaan siitä luopua.

Käy näin puumme korkeuksiin.
Jos ne kaadetaan, jää tyhjä taivas vaan.

Laulu loppuu, voi kun se olisi pidempi. Elämäkin täällä loppuu joskus. Onneksi siihen on aikaa, ja onnksi ajan voi täyttää ihanilla hetkillä ja muistoilla.

Tuulia&Hestia 15hm

[Tuulia]

Tallikisapäivä täynnä tohinaa
Sunnuntaina 26. lokakuuta

Huh, kylläpä jännitti. Olin ilmottautunut moneen luokkaan, molemmilla poneilla koulu- ja esteluokkaan. Ihmettelin edelleen, miksi ihmeessä ilmottauduin Rosan kanssa seittemäänkymppiin, eihän me olla ikinä hypätty niin korkeeta. Enkä uskaltanu viime viikon torstainakaan, vaikka kuinka olin suunnitellut kokeilevani. Voi mua, no, ei se mitää. Lähetää kokeilee. Eihän se paljoa oo korkeempi kun kuuskyt senttine..

Olin hakenut Rosan pihatolta, ratsastanut ilman satulaa Seppeleeseen. Sen satulan hoidin jo eilen tallille. Kyllä mua jänskätti, ja Rosakin varmasti aisti sen. Helppo koulurata oli hyvin muistissani, ei siinä mitään, mutta se esteluokka jännitti mua. Ihan suunnattomasti. Jason ja Pihlakin pyörivät jo pihaton lähellä valmistautumassa ekaan luokkaan.

Tuuliaa jännitti. Aistin sen selkäytimessäni asti, kunnes hän heivasi satulan selkääni ja talutti maneesiin. Miksiköhän hän noin jännitti? Siististi tyttö ponnisti jakkaralta satulaan, joka narahti tutusti. Mielummin olisin ilman sitä ja näitä hampaisiin kalisevia kuolaimia.
Vaikkei ratsastajani jännitys enää tuntunut selässäni, aistin sen ilmasta. Nyt taisi olla jokin tosijuttu kyseessä, mietin ja kohensin asentoani hänen niiaillessa selässä. Kun käsky käyntiin tuli, taivutin kaulani kaarelle ja kuuntelin tarkaavaisena apuja. Ai, nyt haluat mun kääntyvän, vielä vähän, nyt peruuttavan ja vielä ravaavankin. Pian taas hän pysäytti minut ja niiaili kauniisti huokaisten sen jälkeen rentoutuneena. Esitteliköhön hän meitä jollekin? Cool, oonks mä nyt parrasvaloissa, ah. Julkkisponi!
Pääsin pitkäksi aikaa tarhailemaan, mikä oli arkisen tuttua ja ihanaa. On kiva päästä välillä moikkaamaan vieraampia hevosia tänne isompaan paikkaan, mutta on se pikkupihatto muutaman kaverin kanssa paras paikka, niinkuin maastoilukin voittaa tämmösen kisaponielämän.

Kun Rosa oli viimein tarhassa, säntäsin Hestian karsinaan. Sen olin harjannut jo aiemmin, eikä se ollut sotkenut itseään kummemmin. Varusteet ponille ja kohti kenttää verryttelemään. Muistelin mielessäni rataa, pohkeenväistön jälkeen nostetaan myötälaukka, siitä lävistäjälle, sitte kiemurauraa.. Havahduin, kun Salma morjesti minua.
"Ootko tulos seuraavaa luokkaa?" kysyin naiselta.
"Ei kun meen vikas koululuokas, siin vaikeemmas", Salma vastasi hymyillen ja toivotti onnea matkaan, kun lähdin maneesille.



Jes, hyvin meni! On Hestia kyllä niin ihana ponski että ah. Voisin nytten tepastella Hestian kanssa verryttelyalueella. Sinne oli ilmestynyt Rosakin, tuo kuvankaunis Rosa mustan örmymursun kanssa.
"Heips", tyttö huikkasi iloisesti.
"Moi", vastasin. En oikein tiennyt mitä tästäkin tytöstä ajatella. Kai mun pitäs unohtaa ne ennakkoluulot ylpeestä ja maailman kauneimmasta neitosesta. Inksu oli kyl sanonu mulle, et Rosa on iha jees. Jos kerran Inksu on päättäny vaihtaa mielipidettään noin rajusti, voisin minäkin.
"Tulossa ekaan esteluokkaan?" kysyin ja tyttö nyökytteli.
"Miten sulla meni koululuokat?" Rosa kysyi ja sanoin että hyvin.
"Mä jännitän sitä seittemääkymppiä, minkä meen Rosan kanssa", paljastin tytölle.
"Hyvin se mennee, ei se kovin korkee oo", Rosa rohkaisi silmää vinkaten. No ehkä ei sitten.

Hypättyäni harjotusesteen kentällä pari kertaa lähdin maneesille. Huh kun jännitti. Kun kuulin minua pyydettävän radalle, kannustin Hestian ravin kautta laukkaan, ja ohjasin ekalle esteelle. Numerot oli selkeät, mutta olin saanut tätä opetellakin. Hestia hyppäsi köykäsesti ja innokkaasti korvat hörössä, ja rento mutta reipas vauhti sai minut nauttimaan hetkestä ihanan hoitoponini kanssa. Ei jännitetä vielä vikaa luokkaa, nyt nautitaan!

Lähettäjä: Tuulia
Vastaanottaja: Emsku
13:26:32
Jes me tehtiin se, puhas rata <3 Mitenköhän käy Rosan kanssa isol radal? Oisitpa täällä auttamassa, tärisen jännityksestä!

Olisi siinä vähän apua tarvinutkin, kun säntäsi viemään Hestiaa karsinaan fleeceloimen alle lämmittelemään, ja kun piti laittaa Rosa valmiiksi. Kädet täris ekä soljet meinannu mennä kiinni, mutta kuin ihmeen kaupalla sain taiottua itseni ja ihanan lumiponini valmiiksi maneesiin. Rosa oli ihan ihmeissään ja pyöritteli korviaan, kun suorastaan tursuin jännitystä. Ainiin, turvaliivi jäi.
"Hei mun turvaliivi unohtu, pitäkää joku Rosaa!" sanoin ja Fiia tarrasi sen suitsiin kiinni. Hilpasin takaisin talliin ja etsin turvaliivin käsiini. Sitä en mistään hinnasta jättäisi nyt pois. Ravistelin raajojani, etteivät ne tärisisi niin kovasti, mutta maneesilla koitin näyttää ihan viilipytyltä.

"Koita rentoutua", Fiia sanoi minulle. "Hyvin se menee. Luota ittees!"
"Koitan", vastasin ja ponnistin ratsureiman selkään. Se ei ollut yhtään mielissään siitä, että en pystynyt rauhoittumaan. Ohjastuntuma kärsi kun kädet ei vaan pysyneet paikalla, mutta koitin kannustaa Rosan laukkaan. Mun pitäs olla varma siitä mitä teen, sätin itteeni mielissäni. Rata alkoi matalemmalla pystyllä, mikä ei mulle ollut ongelma. Kun näin seuraavan esteen, okserin,mtuntui kuin päämäärä olisi kadonnut silmistä. Rosa koikkelehti epämääräisten apujeni myötä sinne tänne, ja löi lopulta jarrun päälle.

Heilahdin raisusti tamman niskaan ja valuin siitä sivulle. Matka maahan tuntui tuskastuttavan pitkälle, vaikken ehtinyt ajatella siinä mitään. Jalka irtosi jalustimesta heilauttaen sen takaisin puolellensa, ja minä tipuin yhä alemmas, kunnes tärähin maahan. Keuhkot tyhjeni kehon läpäisevän kivun saattelemana, ja Rosa jäi viereen seisoskelemaan kummissaan.



"Hui, sattuko?" viereen sännännyt Fiia kysyi minulta. Katsoin häntä ja haukoin henkeä, ja hän otti Rosan ohjat käsistäni. Pyöritin vähän päätäni, ja ilman virratessa taas keuhkoihin nousin hitaasti istumaan.
"Ei se enää satu", sanoin ja nousin seisomaan. "Aina ei kannata kokeilla rajoja", naurahdin kuivasti. Oudosta olosta huolimatta tunsin olevani kunnossa.
"Voin lähtee viemää Rosaa pihatolle", sanoin ja Fiia antoi sen huolestuneen vastenhakoisesti minulle.
"Tuu sit maneesin kautta takas", hän vielä varmisti ja lähdin taluttamaan Rosaa ulos.

Jännitys oli vaihtunut helpotuksen tunteeseen. Me ei olla kilpailijoita, me ei haluta edetä salakavalasti. Nyt tiiän sen, ja oon helpottunut, kun ei tarvitse jännittää. Ponnistin pihalla urheasti takaisin ratsuni selkään ja vein sen pihatolle, jossa harjasin Rosan huolella läpikotaisin, ennekun palasin pyörällä Seppeleeseen.

Tuulia&Hestia 16hm

[Tuulia]

Undantag
Lauantaina 1. marraskuuta

Istuin Hestin selässä, joka lämmitti farkkuratsastushousujen tummanruskeiden toppausten läpi. Muutaman asteen pakkanen oli huurtanut kaikki puut, tippuneet lehdet, ruohot, katot, aidat ja kaiken. Joka paikassa oli millin ohut kerros jäätä, huurtunutta vettä.
"Tuuli on tyyntynyt ja huurteessa puut, maailma tää hiljenee", aloin laulamaan ja vieressä köpöttelevä blondi katsahti minuun.

"Ai sä tykkäät laulaa?" hän kysyi.
"Joo, toi tulee joululevylle", sanoin. "Äippä ja mä ollaa mukana yhen naapurin levyprojektissa", jatkoin.
"Oo cool sun pitää sit tuua niitä Sebee kun valmistuu!"
"Juujuu, mut ei kerrota muille", sanoin ja hymyilimme toisillemme.

Ihana nähdä Inkeristä rauhallisempikin puoli, ilman sitä Eetua ja muka salaista romantiikkaa. Juttu luisti, maustettuna voimasanoilla oikeasti Siiri-nimistä rullaa kohtaan.
"Kuuliks jo, et ebola on tullu Suomee", Inksu kysy.
"Jooh, mut sitä väitetää aiheettomaks", sanoin. "Hurjaa ja pelottavaa."
"Oikeesti tekis mieli muuttaa marsii", Inksu sanoi.
"Karkuun kaikkee ebolaa ja muuta", naurahin. "Tai Siperiaan."
"Muutetaanko yhessä, hommattas joku söpö mökki sielt", Inksu sanoi kasvot innosta loistaen.
"Ja molemmille karvanen poni!" keksin.
"Ja sit eletään onnellisena karhujen kanssa", Insku lisäsi.
"Ilman ebolaa", huokaisin.

Tallilla harjasimme ponimme, joiden turpakarvat oli huurteessa. Ensin piti leikkiä sormijumppaa ja hyppiä kyykkyyn syvään ja ylös. Aamupäivä oli yhä hiljainen, eikä kuulunut kuin etäinen kottikärryn kolina toiselta puolelta tallia.

Siellä se oli, Frankistainin karsinassa. Kylläh lanta sai kyytiä. Kohta ihan lantalaan asti!
"Duu oo jaa", kuuluin karsinasta. Anteeks mitä ihmettä laulaaks toikin?
"Ää vi et annat slaag", hei mä tiiän tän biisin, mut millon punapää kalpeanaama on alkanu laulamaan??
"Är vi ett undantag", lauloin siihen perään ja Kassu kääntyi yllättyneenä.
"Tuikku", se sanoi säikähtäneenä.
"Haha, mikäs noin laulattaa?" kysyin ivallinen virne kasvoillani. Koitin samalla peittää järkytystä mistä halusin toipua ja äkkiä..
"Eäöh, toi tuli äske reidioust", poika sanoi. Ihan varmaan sitä ketutti kaikki kerrat kun se on säikähtäny mua, haha.
"Kivakiva, tiiäks kuka tota esittää?" kysyin.
"Mistäs mä tietäsin? Mistä sä ees osaat ton?" Kassuboi kyseli mörähellen.
"Bo Kaspers orkester, Kasperin orkesteri, onks täällä joku läpimurtokeikan harjotus hei?" kysyin. Voi Kassua, kuin se kestää tallityttöjen höykytyksen.. Kun poika ei saanut mitään sanottua, jatkoin:
"Tottakai me kuunneltii sun orkesterii ruotsintunnilla", sanoin vinkaten silmää ja jätin Kassuboin lappaamaan kääryleitä kärriin. Kunhan se eka toipuu järkytyksestä. Oikeesti, är vi ett ungantag. Ollaanko me poikkeus?

Tuulia&Hestia 17hm

[Tuulia]

Karmaisevaa halloweenia t. Inkkarit
perjantaina 31. lokakuuta



Tuulia&Hestia 18hm

[Tuulia]

Söpöt perhoset ♡ ❄
Perjantaina 7. marraskuuta

Ponin valkea harja hulmusi kasvojani vasten. Lumi pöllysi ja ilma höyrysi pakkasessa. Aurinko oli jo melkein laskenut, ja taivas hohti keltaisen ja oranssin väreissä, takana hempeän vaaleanpunaisena. Aika oli pysähtynyt, eikä lumiponi väsynyt. Minun ei ollut kylmä, vaikka koivujen oksat olivat huurteessa, lumikerroksen alla. Poni vain laukkasi, se ihanan tasainen laukka, jään narina kun kaviot kopsahtivat jäälle. Jääkenttä kimmelsi kauniisti, ja minä nautin. Poni laukkasi yhä kovempaa, ja pian kavionkopse hiipui. Me lensimme, minä ja lumiponi, kohti auringonlaskua...

Oih, ovi kävi. Lamppu syttyi. Valo häikäisi rakoilevien silmäluomien välistä, ja haukotus venytti leukaperiä.
"Oi anteeksi, herätinkö sut?" kuului pojan ääni ja haukottelin makeasti.
"Ei se mitää", sanoin ja tunnistin hahmon. "Koeviikon jälkeen vähän ramasee."
Niin, olin sohvalla, joka haiskahti hepalle. Siis tuoksahti, vähän ajatus jättää.. Olo oli hieman raskas lyhyen unen jälkeen, mutta kyllä tästä piristytään...

Hahmo seisoi ovella hieman vaivautuneena. Nousin istumaan ja viitoin toista istumaan sohvalle, tilaa kyllä riittää. Mikäköhän on Seppeleen sohvalle tunkemisen ennätys.. Varmaan toista kymmentä, kun joku makaa pohjalla jaja..
"Oho hups", poika tokaisi ja huomasin kaakaon lainehtivan sohvan eessä.
"Oih, unohin et muki oli siin", sanoin ja nousin etsimään riepua keittiöstä.
"No ö-äh voin mä siivoo t-ton", toinen koitti takeltaa. Hymähin itsekseni riepua kastellessa. Pyyhkäisin lattian huolella. Tytöt ylleens on vähä huolellisempia.. Poika nosteli jalkojaan, ettei vaan nukkavierut sukat kastu, haha. Keräsin mukin pois ja vein tiskattavaks.

"Eks sä oo koulus? Taino, siinähä sie istut", sanoin rennosti ja istuin takaisin sohvalle. Voitte kuvitella kaksi toisilleen hieman vierasta ihmistä, vieläpä tyttö ja poika, istumassa molemmat omassa nurkassaan sohvalla. Rennosti hymyilevä tyttö outoja, pieniä perhosia vatsassaan, ja söpösti punasteleva poika änkyttämässä ja yrittämässä kovasti olla mukava. Ujo poika, jota varmasti hävettää jokainen asia, minkä tekee.

"No tota öh, en jaksanu mennä kouluun..."
Arveluttiko toista kertoo erittäin innokas asenteensa kouluun?
"Mielum-mminhan mä täällä tallilla", toinen jatkoi. Jaajaa, tottakai täällä oli mm. parempaa seuraa.
"Mulla on vapaapäivä, vika koe sitten maanantaina", sanoin. "Meen ehk iltapäivällä Liekkijärven yläasteella käymään."
"Ei ilmeisesti maanantain koe tsressaa", poika sanoi jo hieman rennonpana.
"Haha, varför skulle jag plugga svenska, det är så lätt språk", sanoin ja toivoin että meni oikein. Mistä sitä tietää jos punapää on ruotsi-expertti?
"Niijjoo", enpä tiiä ymmärsikö vai ei.

"Haluutko kaakaota?" poika kysyi. Oi, kivaa.
"Vaikka", sanoin ja hymyilin. Hiljaisuuden rikkoi pian huriseva mikro, missä höyrysi kaksi lämmintä kaakaomukia. Oi, suklaista kaakaota, yhtä namia kun mokkapalan päällinen.
"Tässä", poika sanoi ojentaessaan mukia mulle. Kiitin ja hörppäsin vähän. Hiljaisuus ei ollut sellainen painostava, mutta olisi se ollut ihana jutella jotain. Kuitenkin, ainakin vähän, tuo poika kiinnosti. Niin.. persoonallinen tyyppi. Heppapoika. Söpöä.

Kaakao höyrysi ja lämmitti sormia, joihin sisälläni kupliva lämpö ei yltänyt. Pian lämmin ja suklainen herkku loppui, ja oli aika lähteä töihin.
"Mennäänkö harjaamaan hevosia?" kysyin pojalta ja hän nyökkäsi. Hieman kömpelösti hän vei mukimme pois ja lähdimme hakemaan hevosia tarhasta. Tallin ovi avautui raskaasti, ja kylmät lumihiutaleet tipahtivat poskelle.
"Oi, lunta, ihanaa", riemuitsin ja päätin heittää vähän sivummalle kumoon. "Lumienkeleitä!"

Poikakin innostui lumesta, ja pyöritteli innoissaan lumipalloja. Ei niistä viel suuria saanut, mutta pieni lumiukko kasvoi ovenpieleen kököttämään. Pyöräytin pienen, pehmeän pallon, ja oikein roikkuheitolla se mätkähti pojan selkään.
"Heeei", kuului älähdys, mutta pian sain oman osani. Leikkimielinen lumisota oli syttynyt! Nauroin, hymyilin, ja hengitys huurusi ilmassa. Awws, ihana talvi, i love you. Mitäköhän kaikkea talvi toisi tullessaan?

Tuulia&Hestia 19hm

[Tuulia]

❄ Energinen poni ❄
Torstaina 13. marraskuuta

Voi ei. Seisoin tarhan aidalla ja nojauduin siihen huokaisten. Hesti kaahaili tarhaa ympäri harja liehuen ja loimi selässä lepattaen, muutama solki avoinna loimi puolimytyssä selän päällä. Voi ei, koska loimi, kuten koko heppa, oli aivan kurainen. Siellä se juoksenteli, kunnes pysähtyi katsomaan minua. Syötävän suloisesti.

Pujahdin aidan toiselle puolelle, mutta mitäs muutakaan siinä oli mahollista kun se, että kaikki muut hevoset tulivat luokseni. No, rapsuttelin sitten niitä, ja Hesti juoksi edelleen kuin kaistapäinen. Minkäköhän sonnin se näki peräänsä jahtaamaan?

"Hestii, tännee!" huhuilin, kun suurin osa muista nelijalkaisista ystävistämme tylsistyi muhun ja häipyi kauemma. "Hesti!"
Kirjava poni käänsi suuntaa ja laukkasi minuun päin, kunnes hidasti raviin ja tanssahteli luokse.
"Noniin, hieno poni", sanoin ja astuin lähemmäs napatakseni riimusta kii. Voi ei, tuumasin kun Hesti käänty kannoillaan ja juoksi karkuun.
"Hesti tänne!"

Tarha näytti kamalan mutaiselta, eikä minua houkuttanut liikahtaa lillingissä yhtään eteepäi. Öäh, taulukkokirjassa luki mönjän koostumus, laskettiinkohan tää mönjäksi? Mitä lie lyijyhappi/typpikaliumhappi-seosta se olikaan. Toinen noista sekotuksista oli sitten potaskaa. Huh.

"Onko ongelma?" Inkkuli kysäisi ja palailin maanpinnalle.
"Ööää tota nooin, toi Hestipalleroinen vaa juoksee muttei tarpeeks lähelle", naurahin.
"No tota no tota", Inkeri tuumasi ja pujahti aidan takaa auttamaan. Huhuilin taas Hestiä, mutta kahden ihmisen edestä se ei päässyt luikahtamaan, ja saimme sen yhteistuumin kiinni.
"Kiitti!" huikkasin ja lähdin kohti tallia, Inksu Sirpalon tarhaa.

Hesti tanssahteli innoissaan taluttaessani sitä talliin. Pidin tukevasti kiinni, ja koitin rauhottaa ponia. Lopulta oltiin karsinassa ja sidoin ponin kunnolla kiinni. Miten musta tuntu tänää, et tää poni kohta räjähtää.. Keräsin loimen ponin selästä, ja lähdin viemään sitä pestävien kasaan. Hesti katsoi mua - taas - niin sytävän suloisen viattomasti.

Harjatessa poni koitti koko ajan tepustaa karkuun harjan alta, napsi harjoja suuhunsa kunnes siirsin laatikon kauemmas.
"Oletpas tänään riiviötuulella, etkai oo saanu liikaa kauraa kun on noin virtaa? Tarvit kyllä kunnon treenin tunin jälkeen."
Jouduin harjaamaan hännän kaukana seisoen, kun jalat steppasi koko ajan. Tuntiratsastaja tulikin juuri kun poni kiilsi puhtaana. Oli siihen mennyt aikaa, kun mutaa roikkui joka puolella.

"Moikka, voit hakea itse tän satulan ja suitset ja muut, olen harjannut sen jo", kerroin tytölle joka nyökkäsi ja lähti varustehuoneelle. Vahdin sen verran, että hän sai varusteet hyvin ponin päälle, ja häivyin vintille päin. Tänään en jaksanut mennä maneesiin, jos siellä on taas joku vuotta nuorempa poika vilkuilemassa meitä. Hihi.

Vintillä oli vähän porukkaa, ja tervehdimme toisiamme iloisesti. Mahduin valtaamaan pöyän toisen puolen kemian kirjani kanssa. Ope päätti antaa heti ekoilla tunneilla valtavan määrän kotiläksyjä, ja maolia piti selaa ahkerasti. Ja löytää mönjää ja potaskaa.
"Kui jaksat opiskella", Insku kysyi pamauttaessaan oven perässään kii.
"Mulla on motivaatio opiskeluun", naurahin. "Ja monta motiivia: pääsen tän jälkee ratsastaa, huomenna on läksyt tehty, ei tarvi yömyöhään tehä näitä.."
"Älä jaksa psykologiaa, en tykkää siit yhtää!" Inksu tuhahti ja kahmaisi kourallisen pipareita mussutettavaksi.
"Haha mä saatan kirjottaa psykologian", sanoin.
"Hullu, etkai aio psykologiks, hulluaa", Inkeri kauhisteli silmät pyörien.
"Eieiei, luokanopeksi ihan. Jaja kirjotan ehk mantsankin", sanoin ja Inksu istahti toivottomana sohvalle. Hihi.

Porukka höpötteli hiljasesti, mutta sain silti laskettua matikankin läksyt. Hissaa luen illalla kotona, kn on hilijaista.
"Tuleeko kukaa kentälle mun kaa ratsastaa?" kysyin kun pakkailin reppua.
"No mä voin tulla vaik Sirpukka oli jo aiemmin parilla tunnilla", Inksuli sanoi ja nappasimme vielä Britan Hypeä harjaamasta mukaan.

"Oliko kiva tunti?" kysyin tytöltä, kun hän talutti Hestiä maneesista.
"Hestia ei malttanu kävellä, juosta se halus", tyttö selitti ja Hesti steppaili edelleen. "Sitä piti pidättää koko tunti ja se koitti pukittamalla päästä juokseen, mut onneks se heitti vaa kiltin pukin."
"Okei, no sittenhän mun suunnitelma sopii hyvin tähän, aattelin mennä ratsastaa sillä kentälle. Sitten se saa juosta!"

Enpä ollut Hestillä paljoa ratsastanut, sekun teki pari tuntia joka päivä. Viikonloppusin maastoilin ainakin toisena päivänä, mutta siihen Hestin ratsastelut oli jääneet. Kyllä mä muutaman tunnin olin saanut sillä mennä. Nyt siis pistäisin Hestin koville, koska se on jo verrytelty, kannustin sen heti raviin. Se koitti liiankin reipasta ravia, mutta jotain rajaa piti olla. Ravasin ja aloin taivuttelemaan tamman kylkiä kahdeksikoilla, ympyröillä ja kiemuraurilla. Pian Inksu ja Brittakin tulivat kentälle ja vähän lämmityelivät. Mä annoin Hestin juosta ja vähän vaan jotain kuvioita tein sen kans.

Hesti meinasi useammankin kerran hypätä laukalle, mutta koitin pidätellä sitä. Lopulta annoin sille laukkapohkeet, ja se syöksähti siihen enemmän kuin innoissaan. Mikäköhän virtapäivä tää on? Tein taas kahdeksikkoja, siinä laukanvaihdon ja laukanvaihtoja muutenkin lävistäjillä ja suunnnanvaihtojen jälkeen. Hesti ei vaan tuntunut väsähtävän, joten jatkoin ravin ja laukan parissa.

Se ihana lumi oli sulanut. Oli pakkasta, pilkkopimeää ja koleaa. Toivottavasti ei tule musta joulu. Joulu tarvitsee lunta, lunta ja lunta.

Jossain vaiheessa Inksu ja Britta lähti takaisin tallille päin, kun olivat kummastelleet, kuinka Hestillä oli näin virtaa. He sanoivat kuitenkin, että nuori heppa tarvii liikuntaa. Siispä annoin Hestin juosta vielä varttitunnin, ja sitten hidastin käyntiin. Nyt poni kykeni keskittymään pohkeenväistöön ja käyntityöskentelyyn, ja loppuverkan jälkeen talutin ponin talliin. Nyt se oli rauhallinen ja tyytyväinen poni, eikä temppuillut yhtään.

Tuulia&Hestia 20hm

[Tuulia]

Tehoestetunti
20. lokakuuta

Esteitä ja kunnon treeniä niin istunnan kuin apujenkin osalta.

Tuulia&Hestia 21hm

[Tuulia]

Hyvää Joulua!
23. joulukuuta

Kaikki alkaa jostakin. Ideointia, inspiraatiota, motiiveja, motivaatio. Taitoja, halu kehittyä, tavotteita. Niin piirtyy ensimmäinen viiva kirkkaalle näytölle, pian toinen ja kolmas. Inspiraationa toimii usein kuva, söpö, hassu, ihana tai hieno.



Ei, tämä suttu ei kelpaa näin. Haaleaksi ja uutta päälle, siistiä, suoraa, tasaista. Vähän viivat menee miten sattuu, kun sormi luistaa näytöllä. Zoomataan lähemmäs ja kauemmas, tarkkaillaan eri etäisyyksiltä ja piirretään yksityiskohtia.



Iloinen värikylpy, sävyjä monenlaisia. Joulunpunaista ja valkoisen eri sävyjä. Sinistä taustaa vasten erottuu, missä valkoista on, sininen ja valkoinen, talven värit. Sininen hetki taustalle onkin tulossa ja valkeaa lunta.



Jollakin on ehkä taitoa ja jaksamista sävyille, valoille ja varjoille, tämmöset laiskat tyytyy mustaan airbrushiin.. =D



***

Kulkuset kilkattivat ja Hesti hörisi, lumi suhisi kavioissa ja pakkasilman henkäys huursi jäätimantteja hiuksiini ja ripsiini. Laukka oli soljuvaa ja vauhdikasta - minä nautin. Emsku laukkasi perässäni lumiponilla, ihanalla Rosalla. Kun vauhti hiljeni, me tonttutytöt rupattelimme iloisina.

Pihatolla Emsku ja lumiponi jäivät matkasta, ja Hyyryläinen makoili vintin ovenpielessä pienellä kerällä. Vielä se selvisi Suomen talvessa.

Seppeleen pihassa valuin Hestin selästä maahan ja taluttelin sen hoitokatokseen.
"Oles hetki siinä", lausahdin napsattuani narun lukon riimuun kiinni. Kipaisin pikaseen, kenenkään huomaamatta yläkerrassa kaapilla. Nyt lähtee Tuikku-tonttu hommiin, tuumasin kaapattuani pari lahjaa käsiini. Pihatolle oli jäänyt Emskun lahja, kun hän liittyi Rosan kanssa retkiseurueeseen, ja samoin oli Hyyryläisen herkkuastia lojunut äskettäin tyhjänä sillan juuressa.

Talutin Hestin erään Seppeleen rakennuksen ovelle. U know mikä rakennus oli kyseessä - päiväunilla koisivan Kassuboin ovi. Kello soi, uudestaan, ja pian ovenrakoon ilmestyi todella hyvätuulinen Kassu.
"Hyvää Joulua!" sanoin ja ovensin pientä pakettia kohti ovea.
"Sä-säkin, oöääh tänne kohoaa kohta lahjavuori kuin aallonharja kymmenen vuotta sitten", punapää mutisi ja nappasi lootan käteensä. Sydämen muotosesra Geisharasiasta oli tullut punainen joulupaketti leipomilleni pipareille, ja kortissa luki jouluterveiset t. Tuikku-tonttu.
"Kiitos ja jouluja", ilmeisen hyvin ajantasalla oleva Kassu sanoi ja sulki oven - ei voinut kutsua nyt teelle (siivottuun kotiinsa, tosin en usko että se on jaksanu siivoo sen yhen kerran jälkeen) kun oli kaviokas kaveri mukana.

Mulla oli hyvä tuuri, ja toinen punapää nojaili tarhan aitaan pihalla. Heh, miten onnistunkaan kaveeraamaan aina punalettisten poitsujen kaa - no, Kassullehan en voi mittää, suku on pahin, ja enpä paljoa voi mahanpohjaa kutitteleville perhosillekaan tehä.
Niinpä kävelin aidalle Pyryn viereen ja Hesti seurasi perässä.
"Mmoi", poika sanoi huomattuaan ketä tuli.
"Moih", vastasin ja katsahdin poikaan.
"Tännehän on ilmestynyt ihan tonttuja", poika naurahti. "Poroja ei ilmeisesti riittänyt kaikille kun jouduit lehmän ottamaan."
Pojan (kerrankin) reippaat jutut saivat minut naurahtamaan ja hymyilemään entistäkin iloisemmin. Huurtuneiden kultakutrieni kiharat olivat vähön lössähtäneet mutta se ei menoa haittaa.

"Mulla ois siulle tämmönen joululahja", uskalluin viimein sanomaan ja puna nousi vääjäämättä poskille - molemmilla. "Hyvää Joulua."
"Ah öäh kiitos", poika sanoi ja käänteli rasiaa niin, että piparit kolisivat sisällä. "Ainiih mullakin on sulle jotaan", hän sanoi ja kaivoi taskustaan pienen paketin. "Hyvää Joulua."
Siitäkös vasta lehahdin tomaatin väriseksi, hups...

Sitten Hesti kyllästy seisoskelemaan.
"Mun pitää päästää tää näistä hilavitkuttimista", sanoin ja aloin siirtymään kohti tallia. Heilautin kättä pojalle, joka lähtikin hiippailemaan bussipysäkkiä kohti. Mulla oli kaapissani vielä iiso rasia pipareita vintille vietäväksi, siellä varmasti olisi porukkata joulumielellä.

Hyvää Joulua seppeleläiset!

Tuulia&Hestia 22hm

HM1