Hestian Hoitokirja

[Anne]

Ponineidot pakkasessa



"Päästäkää meidät sisälle" vetoavat ponitammat portilla.

[Essi]

PAKKASPÄIVÄ



(hieno panostus hermanni + mystinen loimenvaihto + ihanat mittasuhteet)

Noudin Hestian tänään itse tarhasta auttaakseni Kasperia. Ulkona oli hyytävän kylmä ja lehmä asteli mielellään sisälle.

Essi & Hestia 2 HM

[Essi]

MAASTOILUA

Pakkanen oli once again laskenut jäätävän puolelle, eikä hyytävä sää yhtään vähentänyt mun mummiksen räminää. Polkeminen oli muutenkin melko mukavaa, sillä mä olin tunkenut itseni täyteen vaatteita ja fiilis oli enemmän michelin-ukko kuin ihminen. Mutta räminä ei kuulunut, kun popitti (tai no, metalcoretti) Bring Me the Horizonia kuulokkeista, joskin korvat jäätyivät enemmän kuulokkeiden kanssa.

Yläkerrassa tuntui ihmeen hiljaiselta, kun mä viimein nyppäsin kuulokkeet pois korvista. Olin tullut satulahuoneen läpi sisään ja ohittanut sulavasti käytävän ilman että tarvitsi moikata juuri ketään. Mä vilkaisin kelloa, joka näytti vartin yli neljää; alkeisratsujen hoitajat olivat varmasti taluttamassa, kolmesta neljään tunnin ratsuja purettiin pois, viidestä kuuteen tunnin ratsuja varmaankin harjailtiin ja kuudesta eteenpäin tunneilla olevien hoitajat eivät olleet vielä ilmaantuneet. Shetukaksikko (vai nelikko?) Inksiiri ja Clarwalma olivat todennäköisesti nautiskelemassa ponien vapaapäivästä ja rallittelemassa jollain pellolla. Muilla vapaapäiväläisillä, Taigalla ja uudella tulokkaalla Windillä ei ollut vielä hoitajia, joten ei ihmekään, että mä olin ainoana paikalla.

Ulkona riittäisi valoa vielä vajaan tunnin verran, joten mä vain tungin ylimääräiset tavarat liilaan kaappiin ja lähdin michelin-ukkona alakertaan napaten samalla kypärän ja ratsastushanskat mukaan. Näin kylmällä säällä mä en uhrautuisi ja pukisi ratsastushousuja, joten kohteena mulla oli kevyt maastopumputtelu ilman satulaa. Hesellekin se varmaan kävisi, olihan se jo kolmena päivänä peräkkäin ollut tunneilla, joten ylimääräistä energiaakaan ei varmaan olisi. Ainakaan liikaa.

Lehmä oli melko puhdas, pakkasessa ei likaantunut hangessa eikä sen puoleen, oli sillä varmaan ollut loimikin päällä. Siispä kaviot putsattuani ja Annea tilsakumeista hiljaisesti mielessäni kiitettyäni kiepitin vaaleansiniset fleecepintelit tamman jalkoihin ja nakkasin kaulakappaleellisen fleeceloimen lehmän selkään. Laitoin toppaloimenkin valmiiksi, että voisin viimeisenä laittaa sen ponin selkään ja lähdin noutamaan suitsia.

Hese otti suitset mielellään, joten mä nakkasin sille vain toppaloimen selkään, laitoin kypärän päähäni ja viritin toppatakin hupun kypärän päälle, jonka jälkeen vaihdoin hanskat sormikkaisiin ja talutin Hesen ovesta etupihalle. Hestia puhalteli lämmintä höyryä sieraimistaan ja tepasteli hetken, kunnes mä sain maahan jäätyneen jakkaran irti, pysäytin tamman ja sijoitin jakkaran sen viereen. Sen verran herkkis se kuitenkin oli ja mulla niin paljon päällä, etten viitsinyt yrittää suoraa maasta hypätä. Siis Hese oli herkkis, ei se jakkara.

Jakkaralta mä kuitenkin pääsin helposti ponin selkään ja aseteltuani itseni hyvään asentoon ja kohtaan mä painonsiirrolla siirsin tamman käyntiin ja ohjasin kohti itään lähtevää polkua. Hestia käveli reippaasti, pää pystyssä, korvat hörössä ja ympäristöä tutkien, mutta kuitenkin rentona.

Reilun kymmenen minuutin jälkeen saavuimme isommalle tielle, jossa keräsin tamman ohjat käsiini ja siirsin ponin hetkeksi raviin. Hese ravasi innokkaasti pehmeällä mutta pitävällä tiellä eikä hätkähtänyt, kun auto huristeli ohi (joskin siirsin tamman käyntiin siksi aikaa ja autokin hidasti). Pureva pakkanen kipristeli naamassa ja varpaissa, eivätkä sormetkaan enää olleet ihan lämpimät, mutta matkaus oli silti mukavaa ja Hestiakin tuntui nauttivan maastoilusta.

Tamma höristeli korviaan ja alkoi venyttää askeliaan, kun käänsin sen laukkasuoraa kohti. Pidätin sitä kevyesti vatsalihaksia jännittämällä ja siirsin sen varmuuden vuoksi käyntiin suoralle vievän polun ajaksi. Hese tepasteli hieman, mutta pysyi käynnissä risteykseen saakka. Kun se huomasi, että mä annoin sen jatkaa laukkasuoralle, se innostui ja alkoi puhista eteenpäin. Mä jarrutin sitä, ja kun olin tyytyväinen käynnin vauhtiin, tein puolipidätteen, keinautin lantiota ja siirsin Hesen laukkaan.

Tamma porhalsi suoran toiseen päähän täyttä höyryä, venyttäen askeltaan jatkuvasti. Automaattisesti se kuitenkin siirtyi käyntiin, kun suora loppui, mutta innostui taas, kun käänsin sen ympäri. Pidin tammaa tällä kertaa pidempään käynnissä, ja se alkoi jo ravata poikittain, ennen kuin annoin sille luvan laukata. Tamman innostus oli huvittavaa ja laukka pehmeää, mutta jäätävän sään ansiosta mulla lensi vedet silmistä, kun lehmä kiisi täyttä vauhtia suoran toiseen päähän. Sain tamman helposti takaisin suoran loppuvaiheilla, ja siirsin sen käyntiin ihan kunnolla ennen suoran loppua. Suoran päässä käännyimme oikealle, ja loppumatka käveltiinkin takaisin tallille niin, että viimeisen pätkän kuljimme valaistua polkua, olihan ulkona jo alkanut hämärtyä.

"Saanko mä susta varusteidenputsausseuraa?" Emmy kysyi, kun tuuppasin Hesen suitset suitsikoukkuun odottamaan pesua.
"Juu, mä hoitelen ton ponin ensin vaan yökuntoon, tuun sitten", mä hymyilin ja hipsin takaisin lehmäponin karsinalle. Hese oli taas palannut normipuuhaansa, heinänkorsien etsimiseen, mutta höristeli mulle korviaan, kun tulin.
"Sori, ei oo mitään", mä totesin ja rapsutin sen turpaa. Harjailin vielä pikaisesti päällimmäiset huurteet pois tammasta ja nakkasin tallitoppiksen sen selkään, jonka jälkeen harjailin pintelit ja kiepitin ne siisteille rullille.
"Öitä, poni, jos en jaksa enää raahautua tänne päähän tallia. Todennäkösesti nähdään huomenna. Oot paras."

Essi & Hestia 3 HM

[Anne]

Tammimaasto






Loimisäätöä pihalla ennen maastoon lähtöä.

Spessu Essille ja Eetulle!

[Essi]

TREENIN JÄLKEEN

Laskin vaalean kavion maahan ja oikaisin selkäni hienon rusahduksen saattelemana. Hikinen, mutta utelias ponitamma kääntyi katsomaan mua epäluuloisena. Hymyilin sille ja silitin vasemmanpuoleista lautasta saaden mukaani käden täydeltä valkoista karvaa. Ravistelin hymyillen karvat karsinan lattialle, turvepohjan päälle, lajitovereiden sekaan.

Mä olin itsekin valkoisten ja ruskeiden karvojen peitossa, mutta en antanut sen haitata - karvat tippuisivat pikapuoliin kyllä pois.
"Odota hetki, söpöliini", mä sanoin ponille ja pujahdin ulos karsinasta. Kaksiteholinimentti oli kyllä harjalaatikossa, mutta kumihanskaa siellä ei ollut.

Kumihanskan metsästyksen ja linimentin hieromisen jälkeen mä asettelin kaulakappaleellisen fleeceloimen lehmäponin selkään. Se puhalsi lämpimästi kämmenselälleni. Kiitokseksi otin vasemman korvan varovasti nyrkkini sisään ja aloin hieroa sitä. Tamma rentoutui entisestään ja laski päänsä sopivalle korkeudelle. Hymyilin sille. Hestia oli ollut kovin reipas tänään; estekurssi olisi viikon päästä, joten olimme päättäneet yhteistuumin Salman, Akun ja Inkerin kanssa verrytellä hyppytaitojamme. Kun Inksu oli vielä saanut luvan lainata kurssiratsuaan Vennaa, oli porukka koossa ja kohta maneesia koristikin muutama tehtävä. Hestia oli tuntunut jo heti alkuun todella mukavalta eikä fiilis ollut muuttunut miksikään muutamien hyppelyiden jälkeen. Esteet olivat pysyneet melko pieninä, mutta tehtävät olivat silti olleet melko haastavia ainakin Hestialle, joka ei vielä kovin osaava ollut; olimme hypänneet vinoja linjoja, ympyrää vaihtaen, epäsopivilla väleillä ja muita tehtäviä, joita voisi kisaradalla tulla vastaan. Kuskin hienoisesta sähläyksestä huolimatta Hestia oli hypännyt tehtävät taidokkaasti ja lähes täysin puhtaasti.

"Ootko sä jo valmis?"
Pyörähdin ympäri hämmentyneenä. Britta oli hiipinyt täysin huomaamatta mun selkäni taakse.
"Joo, oon mä", hymyilin ja pyyhkäisin mahdollisimman huomaamattomasti silmänurkkaan kohonneen kyyneleen pois. Hemmetti, ei tallissa, tyhmä lapsi.
"Tuu kaakaolle."
"Juu."
Britta häipyi edeltä. Varusteet jäivät vielä putsaamatta. Mutta olihan tässä koko ilta aikaa.

Essi & Hestia 4 HM

[Essi]

JUHANNUSPONI

Juhannuksen kunniaksi väsäsin Heselle kukkaseppeleen ja päästin sen tarhaan ilman riimua hetkeksi poseeraamaan.

[Essi]

"Sä olet aivan varma?"
"Joo", sanoin yrittäen hymyillä, vaikka kyyneleet polttelivat silmiäni ja kurkkuani kuristi.
"No, ei kai siinä mitään. Sopivasti nää haut just menossa..."
"Se oikeestaan oli se juttu, joka sai mut tekemään tän päätöksen."
"...okei. Mutta, kiitos tästä ajasta ja ehdottomasti tervetuloa osallistumaan avoimiin tapahtumiin jatkossa."
Nyökkäsin ja kävelin ulos toimistosta laskien kaappini avaimen pöydälle. Thank god en ollut mikään tavarahamstraaja, eikä tän reilun vuoden aikana mun kaappiin ollut kertynyt juurikaan tavaraa.

"Se olis sit vähän niin kuin hyvästit", mutisin hiljaa lehmänkirjavalle ponitammalle, joka tuuppi naamaani turvallaan pyyhkien samalla kyyneliäni pölyiseen turpaansa. Tammalla oli tehtävänä vain kaksi koulutuntia myöhemmin illalla, joten otin suitset karsinan ovesta, pujotin ne ruskeaan päähän ja painoin kypärän päähäni.

Lyhyen ilman satulaa -käyntilenkin jälkeen laskeuduin alas tamman selästä ja vein sen karsinaansa.

"Hei hei sitten, kai. Ehkä me vielä nähdään."

And I don't want to let this go 

I don't want to lose control 

I just want to see the stars with you 

And I don't want to say goodbye 

Someone tell me why 

I just want to see the stars with you

[Tuulia]

Piipahdus Seppeleessä - hoitajana! 6. syyskuuta

Rosan uusi satula narisee allani, kun tamma tallistaa rytmikästä käyntiä pitkin pellonviertä kulkevaa tietä. Onneksi heitin pihatolla hupparin turvaliivin päälle, täällä on vähän vilposempaa kuin eilen. Koivujen lehdet kellertävät jo, vaikka tiedän ruskan loiston saapuvan vasta loppukuusta näille seuduille. Äiti oli kotona toivottanut onnea matkaan, kun kerroin, että tänään selkiää kuka ketäkin hevosta ja ponia pääsee hoitamaan. Seppele on niin suosittu talli Liekkijärven kylässä, että sinne ei kaikki mahdu. Siksi minua vähän jämskättää, vaikka tiedän, että maailma ei kaadu jos rooli tallilla on edelleen vain tuntiratsastaja. Olen opetellut Sebessä ratsastamaan, ja edelleen käyn pari kertaa kuussa tunnilla. Pääsee ratsastamaan monenlaisilla poneilla, kehittyy paremmin.

Seppeleen pihalla hyörii paljon porukkaa. On nuorempia ja vanhempia tyttöjä, ja pari poikaakin. Näin sen inkkarivaelluksella Humulla menneen tytön taluttamassa nauravin kasvoin suokkitammaa, ja ajatelen, että siinä saattaisin minäkin olla.. Humua siis hoitaa joku muu. Hyppään tallipihassa Rosan selästä alas ja sidon sen hoitopuomiin kiinni. Onneksi muistin jättää riimun suitsien alle, parempi olla kiinni riimun ja narun kanssa kun ohjista.
"Moikka", sanoo joku. Kuulostaa tutulle.. Vedän vetosolmun tiukalle ja käännähdän katsomaan - Inkeri!
"No moih", vastaan.
"Varmaan tulit hoitajahakuja stalkkaamaan?" tyttö virnistää.
"Njuu, mitäs muuta", sanon ja napsautan tummanruskean kypärän lukon auki. Nostan sen päästä ja siistin pikaiseen hiuksiani.
"Noh?" kysyn, kun Inkeri näyttää niin odottavaiselta.
"No joo joo saat arvata!"
"Sun ilmeestä päätellen pääsin", naurahdan. Näytän varmaan tyynen rauhalliselta, mutta sisälläni velloo odottava, mutta tyytyväinen tunne.
"Juu", Inkeri sanoo muka välinpitämättömänä. "Kantsii mennä varaamaan parhaan kaapin avain", tyttö jatkaa ja lähtee kohti ponitarhaa, jossa Siiri seisoskelee Walman kanssa aidalla, ihan selvästi odottamassa.

Hetkonen, missäs tarhassa se Hestia on? En näe sitä näin yleisellä vilauksella missään, ehkä se on tallissa. Sinne siis. Etsin käytävältä ilmotustaulun, mutten sen tarhausjärjestyksestä löydä ponia. Jaahas. Kävelen siis kovimman metelin suuntaan, ja näen satulahuoneessa Annen jakamassa avaimia kaappeihin. Ripeimmät tulevat vintin rappusia kehuen söpöjä sisustuksiaan.
Minä seisoskelen ovenraon käytävän puolella hieman ujohkona, vaikken tosiaan ole piilossa, sen verran olen pitkä. Kun porukka hälvenee, astun huoneeseen.
"Moi Tuulia", Anne tervehtii hymyillen. "Tossa sulle avain."
"Moi vaan ja kiitti", sanon brunetelle. Ihanaa, hoitsu. Huomaan samalla saaneeni viimeisen avaimen. Olenkohan vähän hidas?

Kävelen pitkin jo tuttua tallia, näen kaikki suloiset ponit ja hevoset, millä olen tunneilla opetellut ratsastamaan. Frankin, jonka kanssa viestin kesällä pari ihanaa päivää. On myös vieraampia, isoja puoliverisiä, jotka tunnen vain nimeltä, jos sitäkään. Pitkän käytävän päässä näen käytävälle kuikuilevan Hypen, ja muistan Hestian asustavan sitä edeltävässä karsinassa. Siellähän poni makoileekin, tosin se ponkaisee ylös huomattuaan jonkun tarkkailevan sitä ovelta. Rapsutan uteliasta ponia korvan takaa ja harjan alta, ja se nuuhkii puolestaan huppariani. Rosalle se vain tuoksuu, ajattelen hymyillen suloiselle, solakalle ponille.

Karsinan seinässä olevalla tangolla roikkuu sininen fleeceloimi, riimu sekä naru. Otan riimun ja narun käteeni ja avaan puolioven salvat. Hestia seisoo kiltisti päätään nostelematta, kun sujautan riimun sille ja napsautan lukon renkaaseen. Lähden taluttamaan Hestiaa ulos, ei sen varmaan tarvitse täällä sisällä lojua, kun ei tuntejakaan tänään ole. Ulkona kohtaan sen saman ongelman, missä tarhassa Hestia asustaa. Kysyn joltain ohikulkevalta ja hän auttaa mielellään.



Jätän Hestialle riimun päähän, ei se ole niin löysä että puuhun takertuisi. Palautan narun karsinalle, ja hipsin itse hiljentyneelle vintille. Löydän oikean kaapin ja avaan sen lukosta. Ei minulla nyt ole sinne mitään jätettäväksi, lähden takaisin pihatolle ihan kohta. Löydän pienen sinitarrakökön hyllynperältä, ja lämmitän siitä käyttökelpoista. Suljen kaapin oven, ja liimaan avaimen kaapin päälle tarralla, ettei se pääse tippumaan.

Tuulia&Hestia 1hm

[Tuulia]

Törmäillään taas! 8. syyskuuta

Pyörä on mukava kaveri. Sillä polkaisee kouluun alle puolessa tunnissa, ja tallille alle vartititunnissa. Pyöräily on myös aika kevyttä verrattuna reippaaseen kävelyyn. Siispä allani on jälleen rakas punainen tunturini.

Eilen oli jäätävä päivä, ajattelen mielessäni. Piti laittaa ruokaa reissua varten. Piti siivota ja kaikkea, ei vaan millään ehtinyt tallille. Tänäänkin kahdeksan tunnin koulupäivä takana, vaan en valita. Lukiossa on ollut todella ihanaa - uudet kaverit, opettajat ja kaikki. Kaikki se ystävällisyys ja avoimuus ihmisten välillä ja opiskelun into.

Tallilla pysäköin fillarini rivin jatkeeksi ja näen Hestian heppatarhassa muiden kanssa. Kello on jo kohta puoli viisi, eikä sitä ole haettu jatko kakkosta varten. Riennän siis tallin pitkälle käytävälle metsästämään ponin riimunnarua. Siinä metallitangollahan se roikkuu samaisen talliviltin vieressä.

Pirteä Hestia tulee muiden hevosten mukana ihmettelemään, kuka saapui tarhaan. Kävelen Hestian luokse mukavia höpötellen ja rapsutan sitä kaulasta.
"Hei tyttö", supisen kirjavalle ponille ja laitan lukon kiinni punaisiin päitsiin. Olisi aika lähteä töihin. Hestia on pirteä ja eloisa, mutta ei mitenkään huonokäytöksinen tai ilkeä. Se seuraakin minua talliin ympäristöä mielenkiinnolla seuraillen. Ei ole vielä kyllästynyt tuntiponin elämään, hymyilen.

Olen mennyt Hestialla muutamankin kerran tunneilla, mutta sidon sen silti karsinan kaktereihin, varuilta. Ei näy vieläkään sen ratsastajaa, joten haen käytävän perältä vihreästä kaapista sen harjapakin. Sinertävät harjat ovat lähes uudenveroisia, mikä kielii lyhyestä taipaleesta Sebessä.
Näen sivusilmällä jonkun kulkevan tallikäytävää pitkin meitä kohti. Suuri, siro hevonen, kaunis papurikkotäpläinen kimo, taluttajanaan ikäiseni näköinen brunette.
"Moikka", hän sanoo iloisena. "Sinähän olet Tuulia!"
Mukavaa, että tyttö muistaa minut aaveponin ratsastajana. Heheh, sepä vasta oli maastoretki, muistelen.
"Juu, moi vaan", sanon takaisin hymyillen. Hype kuikuilee karsinoihin, ikään kuin tarkastaen tallissa olevat hevoset.
"Menitkö Hypellä?" kysyn, vaikka näen kypärän tytön hiuksilla.
"Jooh", hän vastaa. "Mukavan lämmin sää, käytiin vähän maastoilemassa Fiian ja Elmon kanssa."
"Niinpä! Ei tainnut tällä kertaa aaveet juosta päin", naurahdan ja siirryn selvimään jouhia.
"Haha ei tällä kertaa", brunette sanoo ja kysyy: "Oletkos menossa Hesellä ratsastamaan?"
"Ei, en. Tunnille tämä on menossa."

Siinä jonkin aikaa haasteltuamme saan Hestian hoidettua, ja lähden varusteita hakemaan. Löydän ne helposti ja palaan niitä laittamaan. Enää emme keksi mitään puheenaihetta, ja hiljaisuudessa touhuumme omiamme. Hestia nappaa kuolaimet innokkaasti suuhunsa, ja katselee minua kiristäessäni satulavyötä. Vihdoin valmista, ja vielä ajoissa. Avaan karsinan salvat.
"Mä oon muute Britta", tyttö muistaa sanoa. "Suomalaiset kun ei käytä nimiä niin pittää aina esitellä ittensä uusille", hän naurahtaa hymyillen.
"Joo mut meen nyt", sanon. "Törmäillään taas!"

Tuulia&Hestia 2hm

[Tuulia]

Syysmaaston hurmaa! 13. syyskuuta

Koko viikon olin valmistautunut pian tiistaina alkavaan koeviikkoon, enkä ollut paljoa tallille ehtinyt tulemaan. Onneksi Hestia oli usein tunneilla, ja tuntilaiset vallan omatoimisia, huolehdin vain että poni ja varusteet pysyy puhtaina. Rosaa kävin tietysti ratsastamassa, ei ole hoitajaakaan vielä löytynyt. Nyt lauantaina ehdin tallille, vähän taukoa opiskeluun. Olisi nimittäin vuorossa syysmaasto varhaisruskan sävyihin vaipuneessa metsässä.

Olin iloinen, kun sain maastoon Hestian. Pääsisin tutustumaan poniin paremmin. Tunneilla se on mulla ollut, mutta ei vielä maastossa, ja siksi retki kutkutti mukavasti. Olin ajoissa paikalla hakemassa Hestiaa tarhasta hoidettavaksi, ja poni käyttäytyi vallan mainiosti. Hain kaapista fleeceni alle turvaliivin ja kypäräni, kengät olin jo aiemmin vaihtanut. Hienoa, kun tallikamoja pystyi täällä säilyttämään, vaikka joskus unohdin ne pihaton ylisille..

Tallipihalle oli kokoontunut jo melkein kymmenen ratsukkoa, kun sinne Hestian talutin. Laskin jalustimet, kiristin vähän satulavyötä ja ponnistin ponin selkään. Satula vähän narahti, ja korkealla istuminen tuntui niin ihanan tutulle. Tiukkasin vyön vielä kunnolla ja ohjasin Hestian lähemmäs muita ratsukoita. Mattimyöhästenkin saavuttua pääsimme vihdoin lähtemään. Pujahdin jonoon Helgen perään, jota olin pihatolla nähnyt monesti ja Seppeleessäkin jo. Hän kuitenkin keskittyi Vennalla ratsastamiseen, eikä saatu juttelua aikaan. Sen sijaan jo alkumatkasta käännyin katsomaan perääni, jos saisin juttuseuraa sieltäpäin.

Takanani ratsasti vaaleatukkainen, nuori nainen erikoisen värisellä hevosella. Aloimme jutella säästä, ja keskustelu siirtyi äkkiä kouluihin.
"Mulla on enää ylppäreihin pänttäämistä", toinen sanoi kertoessani olevani lukion ekalla.
"Ootko missä lukiossa?" kysäisin häneltä.
"Kaupungin steinerissä."
Olin iloisesti hämmästynyt ja kerroin, kuinka monesti mietin sinne lähtemistä ja kävin tutustumassakin, mutta päätin lähteä "tavalliseen" lukioon sitten kuitenkin.
"Ken tietää jos vaikka näin sinut kun käytiin steinerillä", sanoin.

Rakastan metsässä samoilua, ja nautin luonnosta tälläkin maastoretkellä. Hestia oli pirteä ja eteenpäinpyrkivä, mutta ei painanut kädelle. Turvavälit vähän unohtuivat, kun Emmyn kanssa juteltiin, ja leveillä poluilla ja teillä ratsastimme rinnan, niin monet muutkin. Iloinen pulputus täytti metsän, jonka koivut olivat saaneet keltaisen värin. Heinät olivat menneet vähän ruman ruskean sävyisiksi, täällä ruska ei niin mahtava ollut kuin jossain Lapissa, mutta mustikanvarvut sun muut alkoivat jo punertaa.

Jossain vaiheessa Anne varoitti karhuista. Ihmettelin, mistä hän niiden läheisyyden päätteli. Pian kuitenkin jonon edetessä huomasin myllätyn muurahaiskeon. Kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin, Hestiakin huomasi sen. Se vähän tanssahteli metsäpolulla.



Laukkasuoralla pääsimme vihdoin höyryjä päästelemään. Yli kymmenen ratsukkoa kiitivät pitkin tasaiseksi kulunutta uraa kylmähkön viimaan piiskatessa kasvoja, mutta se ei haitannut. Niin ihana on laukkaamisen vapauden tunne.
Muutamat hevoset eivät olisi millään rauhoittuneet laukan jälkeen, kuten Hestia, ja sain loppumatkan keskittyä sen pidättelyyn.

Maasto meni mielestäni vallan mukavasti, tätä haluaisin lisää. Maastoilua hoitoponin kanssa.

Tuulia&Hestia 3hm

[Tuulia]

Syysaamu 19. syyskuuta

Istuin tallivintin pöydän ääressä mantsankirja leväällään. Ulkona oli sateinen sää, tihkutti ja oli pilvistä. Harmi, viimepäivinä on ollut niin kovin sateista. Kertasin mielessäni maailman syntyä ja sfäärejä, luin kirjasta endogeenisistä ilmiöistä ja tutkin kuvia. Mielenkiintoinen aine, meinasin ihan kirjoittaa.

Tallilla ei ollut tuohon aikaan aamusta oikeastaan ketään. Joku kuitenkin hiippaili rappusia kohti yläkertaa. Ovi narahti ja katsahdin tulijaan - nuoren näköinen nainen.
"Aika hiljasta täällä tähän aikaan", totesin.
"Ai onks tääl joku?" nainen kysyi unenpöppöröisenä ja räpsäytti valon päälle. "Kukas sie ees oot? Eiku, oonhan mä nähny sut Hestian kaa jossain.. Öh, en nyt muista nimee."
"No mie oon Tuulia", sanoin ja nainen esittäytyi Odelieksi.

"Mitäs sä täällä lueskelet?" Oddie kysyi.
"Iltapäivän mantsankoetta varten", sanoin. "Meen kohta harjaa Hestian nii aivot pääsee huilii."
"Mä voisin tulla kans harjaa Ediä, taidan ratsastaa sillä vähän myöhemmin", Ode sanoi. "Sä et taida ehtiä kokeen jälkeen?"
"En, loppuu puol viis ja Hestia varmaan menee aika monella tunnilla", sanoin.
"Okei", Ode vastasi. "Haluutko selittää mulle kurssin vaikeimman asian?" Ode kysäisi pilke silmäkulmassaan ja istahti minua vastapäätä.
"Noo, vaikka! Siis..."

***

Kymmenen jälkeen lähdimme etsimään varustehuoneesta Hestian ja Edin harjoja.
"Mä voin tuua Edin lähemmä Hestian karsinaa", Ode ehdotti. "Saat antaa Hestian olla karsinassa irrallaan."
"Okei, sopii!" Sanoin hymyillen.
Käytävää riitti Hestian karsinalle ja pujahdin melkein päässä sijaitsevaan karsinaan.
"Hei, Hestia", sanoin ja annoin ponin nuuhkia käsiäni ja harjojaan. Laskin pakin maahan ja kaivoin pölärin. Eloisa Hestia nuuhki jokaista harjaa, minkä kaivoin pakista, ja tutki vaatteeni läpikotaisin.
"Hassu poni", sanoin.
"On se kyllä sulonen", Oddiekin totesi hymyillen. Hänen hoitsunsa Edi, vaalea eestiruuna, on kyllä söpöyden kuningas. Päämerkki ja kasvava talviturkki kruunaavat herran.

***

"Mun pitäs käydä hakemassa koulureppu vintiltä", sanoin nostaessani harjapakin käytävän kaappiin.
"Mä talutan Edin vaikka tarhaan kuraamaan itsensä", nainen virkkoi. "Mulla on aikaa sitä harjata uudelleenkin.
"No mä tuun mukaan viemään tammulin tarhaan", sanoin ja otin Hestian kiinni. Yhdessä Oddien kanssa talutimme ponit viilentyneeseen syysilmaan, jossa lehdet tanssivat kevyen ilmavirran mukana ja laskeutuivat maahan. Pilvet verhosivat taivaan lähes kokonaan ja välillä jopa tihutti. Syksyn värit loistivat kauniisti, ja tuota värimaailmaa minä niin rakastin.



Tuulia&Hestia 4hm

[Tuulia]

Nauru pidentää ikää 22. syyskuuta

Koivunlehti, se huomasi, että on jo syksy. Vaihtoi värinsä pirteän vihreästä kullankeltaiseen, kuivui, luovutti ravinteensa puulle ja päästi irti. Se lehahti tuulen mukaan, kieppui ylös alas ja päätyi lopulta kirjavan ponin jouhiin, jotka takertuivat lehteen. Siihen se tipahti, suoraan nenäni alle, eikä Hestia ollut moksiskaan - miksipä olisikaan.

Pirteä poni kulki terhakkaa käyntiä, tiesi että ollaan kohta kotona. Kauraämpäri kiilui kutsuvasti silmissä. Poni laittoi töppöstä toisen eteen ja tarkkaili ilmassa leijuvia lehtiä. Ei, ne eivät ole perhosia, höpsö.

Satula narisi allani mukavan tuttuun tapaan. Se lämpesi maastoretken myötä ihanan lämpöiseksi. Menin vain valaistua, pientä maastolenkkiä, kun en rohjennut ketään pyytää mukaan pidemmälle reisulle. Kaikki tuntuivat keskittyvän tallin draamaan, mikä pyöri hieman rohkeampien tallilaisten ympärillä. En edes ollut kovin hyvin perillä jutusta. Noh, pikkuhiljaa, kyllä mä vielä tänne kotiudun.

Silloin se kuului. Pitkä, piinaava vihellys. Loppuuko se koskaan? Vihellys jatkui taukoamatta, tunkeutui syvälle korvien väliin eikä lähtenyt pois, tuli sisään päähän kummastakin korvasta, eikä päässyt ulos. Sitten se vaimeni, mutta tinnitys jatkui korvissani. Inhottavaa.

Hestiakin huomasi sen ja oli tavallista valppahampi. Se liihotteli kuin perhonen ja säpsyi päähän tipahtelevia lehtiä. Minua puistatti, tuuli oli yllättäin muuttunut kylmemmäksi ja taivas oli lähes musta. Vai kuvittelinko vain?

Tuli kamala kiire takaisin talliin, kun ensimmäinen vesipisara tipahti takkini hihalle. Hestian käynti tuntui tuskaisen hitaalle, ihan kuin etenisimme hitaampaa kuin mummot lumessa Mersurollaattoreillaan. Kun vihdoin näin tallin edessäni, lakkasi myös omituinen tinnitys korvissani. Siltikin jossain kaukaa, hyvin kaukana, kuului vielä ujeltava vislaus. Inhaa.

Tiputtauduin alas Hestian vasemmalle puolelle. Se käänsi korvansa kuullakseen minut. Kehuin sitä ja löysäsin satulavyötä. Kiirehdin sisälle lämpimään jättäen aamupäivän metsikön taakseni.

Harjailin Hestiaa syvässä hiljaisuudessa, osa porukasta oli varmaan koulussa. Minulla oli vapaapäivä, eihän oposta pidetä koetta. Huomenna alkaisi uusi jakso.. Jotenkin en pystynyt keskittymään hommaan ollenkaan, ja viskasin pian harjat pakkiin ja pakin vihreään kaappiin. Ajatus ei juossut yhtään, jännitin varmaan kokeiden numeroita.

Kun kiikutin Hestian ruskeaa satulaa suitsien ynnä muiden romppeiden kera kohti satulahuonetta, silmäni rävähtivät auki. Joka puolella näin seinillä pikselimössöisiä kuvia. Mitä ihmettä? Öäää, vähän tutun näkönen naama tossa, kuka se on??
"Mitä sää pällistelet?" kysäisi takanani joku. Se oli pikkunen, erittäin tärkeän näköinen, blondi tyttö.
"Jaa-a", sen kun tietäs, sanoin enkä kyennyt enää pidättämään nauruani. Jännitys laukesi ja hihitin melkein kippurassa keskellä ratsastuskoulun käytävää pikselimössökuvalle jonkun erittäin hemaisevasta pärstästä.

"Mun mielestä tää ei oo huvittavaa", terävä ääni takanani jatkoi. "Näinkö täällä asiakkaita kohdellaan? Voinhan mä vaihtaa tallii enneko ees alotan", tuo jatkoi ja pyyhin naamastani naurun kirvoittamia kyyneleitä takkini hihaan.
"Jooh, anteeks, mitä sä olit vailla?" kysyin ja suuni levitessä hymyyn uudelleen päädyin säntäämään suoraan varustehuoneeseen. Tunsin pikkutytön lävitse poraavan katseen selässäni, mutta sou wot.

Koitin löytää Hestian varusteet oikeille paikoille, mutta sitten en enää kyennyt pitämään naurua sisälläni. Hekotin jotain kummaa räkänaurua, mutta pian se laantui. Kun vihdoin tunsin olevani valmis kunnialliseen asiakaspalveluun ilman korvien taakse yltävää virnettä käännyin - mutta se samanen tyttö seiso satulahuoneen ovella.
"Koko päivänkö meinasit nauraa tallin maineen pilaavalle kuvalle?" tyttö kysyi. Tarkemmin katsoessani näin tytön seisovan kädet puuskassa ja asennossa niinkuin solttupojat armeijjassa. Tosin tämä tuttö tapittaisi vaikka heti nuorukaisten riveissä.

"En meinannut en", sanoin ja koitin rauhottua. "Kerro vaan asiasi nytten."
"Olen menossa päivän ekalle tunnille tasona helppo cee junnuille. Ratsuks mulle on laitettu Siiri eikä oo mitään haisua mikä se näistä karvakääryleistä on."
"Joo se on se tallin kullannuppu jolla on sata nimeä, kannattaa ettii ponikarsinasta tai kateudesta vihreän tytön luota", vastasin ja naureskelin mielessäni hiljaiseksi käyneelle tytölle. Ah niin tulisin viihtymään tällä tallilla, hulvattoman hauskaa menoa. Nyt rosan luo... Mutta ei syvälle metsään...

Tuulia&Hestia 5hm

[Tuulia]

Pelkuriko?
Tiistaina 23. syyskuuta

Herätyskello soi ja ponkaisin ylös. Avasin verhot ja näin, kuinka märkä lumi satoi maahan. Takapihan nurmi oli ihan lumessa, joku sentti sitä ehkä oli tullut. Huoh, tietäisi kylmää päivää koulussa. Vedin siis päälleni tavallista enemmän vaatetta.

Mietin eilistä. Serkkupoika oli vissiin vihdoin päättänyt karistaa ronskin mörön luonteensa, tai sitten sillä oli vain "huono" päivä. No, en minäkään yleensä hypi vuosia vanhempien mörköserkkujen syliin.. Mikäköhän muhunkin oli menny? Jaa-a. Mutta hyi, kylmät väreet kulki vieläkin selkääni pitkin, niin kamalaa kyytiä Rosa oli mua kuskannut..

Joku oli vissii eilen soittanu äitin hakeen mua, kun en muista muutaku pujahtaneeni autoon. Kotonakin olin kömpinyt suoraan sänkyyn peiton alle lämpimään, ja sen huomasin nyt: hiukset sekasin ja takussa ja ei mitenkään hemasevan tuoksuset. Eiliset, märät vaatteet sai koko huoneen lemahtamaan inhasti. Suihkuun siis.

Kun sitten kömmin vintiltä alas, oli äiti jo hereillä. Wot? Se menee töihin ysiin tai kymppiin ja on ennen seiskaa hereillä? Jaa no, se oli keittänyt mulle kuumaa kaakaoo ja paahtanu leipää. Äiti katto mua ihan niiku olisin kokenu jotain vielä kamalampaa, ja sen silmistä paisto huoli. Annoin sen sulkea mut lämpimään syliinsä.

"No mut ei mulle käyny kai pahemmin", totesin äipälle. Se kysyi:
"Kuka se punalettine poika oli joka sut toi autolle?"

Hetkone, aattelin ja menin ihan hiljaseks. Äiti ei muista tai ei vaa tunnista.. Mitäs mä tämmöseen vastaisin?
"Öää, sun veljes poika", sanoin kuin mikäkin viilipytty jolle asia olis muka itsestään selvyys.
"Mikaelin poika? Kuinka se on tallilla?" Äiti oli päästänyt musta irti ja katsoi valtavan totisena mun korvan ohi jonnekin kauas.
"Duunissa vaa, lappaa lantaa kärryy ja leikkii sähköasentajaa", totesin ja äiti siirsi katseensa erittäin hitaasti minuun.
"Voi juma", äiti sanoi kun mikäkin 15-vuotias. No, ei se ollu ku 32. Siis se oli 16 kun mä synnyin, voi juma sanon mä.. No, äippä oli vähän terhakampi kun mä, mut pien ikäero oli vaa hyvä nii pysty puhuu kaikesta.

"Muthei mun pitäs kohta lähtee kouluunkin", sanoin äiskälle. "Me voiaa illalla puhuu, meen koulusta tallille. Haluuks laittaa mulle leipii evääks?" Ja kyllähän se suostu, mutta jäi jotenki järkyttyneenä kotii mun häipyessä.

***

Tallilla tajusin, että Rosa on täällä jossain ellei joku ystävällinen ihminen ole sitä pihatolle vienyt. No, kukapa olisi eilen illan hämärtyessä lähtenyt sateiseen metsään missä voi milloon vaan tulla prätkäjengi vastaan. Niinpä mä lähin kattoo missä tarhassa on ylimääränen valkonen poni, ja löysin sen. Rosa nosti päänsä syksyn viimeisistä heinistä ja laukkasi tarhan portille.
"Voi kulta", huokaisin ja talutin ponin riimusta talliin pesariin kiinni.

Kipusin vintille ja kiskasintallituvan oven auki. Emmy ja Salma istuivat siellä kuumaa hörppimässä.
"Moikka", sanoin.
"Moi Tuulia", Emmy sano ihan kun sillä olisi enemmänkin asiaa. Hän joi pikaiseen kupin tyhjäksi ja rupesi selostamaan.
"Mä laitoin eilen sen ponis tarhaan, harjasin sen", Emmy jatkoi.
"Aa kiitti paljon, mä löysinkin sen jo tarhasta. Onks sen suitset missä?"
"Laitoin ne Hestian satulan päälle että löytäsit", Emmy kertoi hymyillen. "Oothan sä kunnossa?"

Mietin hetken. Milläköhän uskaltaisin enää yksin maastoon? En ainakaan ennen kun hurjastelijat on saatu kii.. Ehkä mä olin ihan jees kunnossa.
"Enköhän mä", sanoin. "Haluutteks lähtee viemää Rosaa pihatolle mun kaa?"
Tytöt katsoivat minun hiljaiseksi vetäytynyttä olemusta, Emmy etenkin - hänhän näki kun tulin tallin pihaan. En vaan ite muista että kuka sen ponin vei..
"Aattelin reenaa Bonskuu kentällä", Salma sanoi. "Voin mä kyl lähtee eka pihatolla käymään."

Emmykin lähti mukaan ja menimme rentoa käyntiä viemään Rosan pihatolle. Paljon turvallisempi olo oli porukan kanssa. Rosa sai jäädä huilimaan, se urheili eilen ihan tarpeeksi. Heitimme porukalla heinät ja kaurat heposille. Sain hölkätä takaisin tallille ratsujen kävellessä reipasta vauhtia.

***

Tallitupaan ilmestyi yllättäen joukko tallityttöjä ja -poikia. Ne selitti hurjasti kuin ne lähtee nyt puskiin vakoilee mopopoikia. Ouh, millä mä uskaltasin lähtee mukaa.. Ei, ei ja ei. Mieluummin menen harjaamaan Hestiaa koko illaksi kun kyykin räntäsateessa stalkkaamassa hurjastelijoita.. Hui.
"No, ketä lähtee mukaan?" Fiia kysyi. Kuvankaunis Rosa katsoi meitä odottavasti.
"Mä!" jotkut sanoivat. Huihui mihin ryhtyvät.
"Tuikku?" Kasper kysyi ja sai parin katseet kääntymään mua päin ihmetellen nimitystä.
"Öääh, enpä taida", sanoin ja jokin outo tunne valtasi mut. Olinko nyt kaikille pelkkä pelkuri, joka ei uskalla mitään?
"Tulisit nyt", punapää maanitteli. "Mut ei mikää pakko", se jatkoi.
"No... k-kai mä tuun."

Tuulia&Hestia 6hm

[Tuulia]

Kassun salattu lapsuus part1...

Serkkujen erittäin ihana ja ystävällinen tuttavuus 15 vuotta sitten...

[Tuulia]

Uuvuttava tallielämä
Keskiviikkona 24. syyskuuta

Meidän puskavakoilu ei onnistunut. Meitä oli sikin sokin siellä sun täällä puskissa vakoilemassa, vaikka kuinka paljon, mutta mopoilijat eivät tulleet. Porukka oli ollut todella pettynyt, koska koko Liekkijärvelle oli eilen illalla laskeutunut jännittynyt tunnelma.

Eilen illalla juttelin äipän kanssa. Hän oli jo toipunut järkytyksestään, että hänen Mikael-veljensä poika oli tallilla työntekijänä. Etenkin kun oli kyse tallista millä minä kävin päivittäin harjaamassa Hestian. Ja etenkin, kun kyse oli tallista, jonne halusin raahata äipän. Hän oli alkanut epäillä, suostuuko ikinä tulemaan tallille. "Mutta toisaalta, ois mielenkiintosta nähä Kasper näin 15 vuoden jälkeen", äiti oli todennut tuumiva ilme kasvoillaan.

Äiti kertoi, että edellisistä sukujuhlista, missä olimme mukana, oli oikeastikin 15 vuotta aikaa. Silloin nyt parikymppinen Kassu oli alle kouluikänen. Oikeest, minkäköhän näkönen sekin on ollut? Liehuko punanen letti persauksissa vai oliko sillä edes vähän kollimaisempi polkkatukka?

Yllättäen äitin seisahtunut ilme laukesi ja hän oli pyytänyt et istuttas sohvalle höpöttään. Hällä oli kovasti juttua. Kerto, että Kasper siskoineen olivat olleet nappulana ihania ja rauhallisia kamalia ja ylivilkkaita puoliksi adhd-potilaita. Ne kuulemma aina kiusas mua, yksvuotiasta vaippavauvaa, vei mun rakkaan Nannapupun ja anto takas ennenkun pieni ja sievä valituskiljaisu valtaisa räkähuuto kajahtaisi ilmaan.

Illalla olin penkonut varaston jokaikisen pehmolelulaatikon ja löytänyt viimeisen pohjalta mun liilan Nannapupun. Huomenna tämä lähtisi mun mukaan.


Kiireellä tunnille

Tulin koulusta kiireen vilkkaa tallille, sillä olin ilmottautunut jatko kakkosen tunnille. Linkissä sain eväät syötyä ja läksyjäkin aloitettua. Koeviikko oli takana ja tuloksia odoteltiin, pääseekö edes läpi.. Nyt uusi jakso ja uudet kurssit, jännittävää! Tallille kipitin vauhdilla tienvarresta kellon lähestyessä uhkaavasti neljää. Tervehdin portaikossa vastaantulevia tallityttöjä, he varmaan olivat menossa jo tunnille... Koulureppu kaapin nurkkaan ja äkkiä tallikuteet päälle, sitten Hestiaa hakemaan.

Tamma ei ole varmaan koskaan kokenut näin nopeaa toimintaa, sillä olin varttitunnissa valmiina taluttamassa Hestiaa kentälle. Tulin viimosena paikalle, jotkut katteli vähän kummissaan minua, näytin varmaan huvittavalta kiireissäni. Talutin Hestian rivin päätteeksi Emmyn ja Taigan viereen.
"Moikka Emmy", sanoin tullessani. Laskin äkkiä jalustimet ja ponnahdin selkään mutta hups, satula keikahti mahan alle.
"Oho, kiireessä unohdin kiristää vyön", naurahin ja Emmykin naureskeli.
"Miten sulla noin kiire oli?" Emmy naurahti.
"No koulupäivät on aika pitkiä", huohotin ja laitoin vyön soljet kiinni. "Sulla taitaa aikaa riittää melko mukavasti", hymyilin ja haaveilin jonkin sortin välivuodesta jonka voisi tallilla viettää. Ponnistin Hestian selkään ja kiristin vielä vyötä.

Kiirehdin viimeisenä kaviouralle. Anne pääsi heti ohjeistamaan minuu..
"...Tuulia antaa vielä vähän pitempää ohjaa. Hestia helposti vastustaa, jos jännität, mutta kun annat sen kävellä rauhassa, niin kyllä se siitä."
Jaah kiireessä pääsi unohtumaan kaikenlaista. Löysäsin Hestialle lisää ohjaa alkukäynteihin ja koitin rauhottua. Hyvinhän se alkoi luistaa.

Alkukäynnit olivat ohitse ja siirryimme kontrollitehtäviin, pysähtymiseen kahden puomin muodostamaan kujaan. Oikeanlainen pysähtyminen on tärkeää, ja Anne ohjasti jännittämään vatsalihaksia ja nyrkit sai puristaa kiinni.
"Jotkut hevoset myös reagoivat hiljentämällä, kun hengittää ulos."
Kun minun vuoroni tuli, kannustin Hestian mukavan reippaaseen käyntiin kohti puomeja. Annoin ohjien olla aika pitkällä, ja istuin syvälle satulaan puolipidätteen merkiksi. Hengitin hitaasti ulos ja tein kuten Anne pyysi, ja Hestia pysähtyi hienosti puomien keskelle. Jotenkin minut valtasi vapautunut olo, niin rauhalliselta mieli tuntui tehtävän jälkeen. Oli mukava taas kannustaa Hestia liikkeelle.

Pian sama tehtävä tehtiin ravissa. Hestian ravi ei ole niin pompottavaa kuin aivan pikkuponien, mutta kevensin silti. Samoilla ohjeilla sain sen hidastamaan käyntiin puomien välissä, tosin ei niin nopeasti kuin oli tarkoitus.
"Tuulia, pitkä jalka ja anna painon tippua satulaan, varsinkin siirtymisessä", Anne huomautti. Kun istuin paremmin syvälle satulaan, vauhtikin hidastui nopeammin käyntiin.

Ympyrällä oli tarkoitus ravata puomien välistä. Jo hyvissä ajoin päätin, kummasta välistä menen seuraavalla kerralla, eikä minulla ja Hestialla ollut ongelmaa tehtävän kanssa. Laukassa poni meinasi kuumua, ja sain pidätellä sitä. Välillä unohdin päättää, kumpaa reittiä menen, kun keskityin ponin hallintaan. Suunnanvaihdon jälkeen poni kuitenkin meni taas hienosti, taisi olla mieluisampi laukka Hestialle.

Loppuravien jälkeen käveltiin rauhassa. Tiesin Hestian menevän seuraavalla tunnilla, joten pidin sen vielä suht reippaassa käynnissä.
"Oliko kiva tunti?" kysyin Emmyltä. Olimme jo lopettamassa tuntia kaarrossa.
"Joo, hyvä on välillä harjoitella tuota pysähtymistä tarkemmin", tyttö sanoi hymyillen. Olin samaa mieltä.
"Mennäänkö harjailee poneja?" Emmy kysyi.
"Voin tulla harjaa Taigaa sun kaa, mut Hestia jää seuraavalle tunnille", sanoin.

Seuraavan tunnin ratsastaja tulikin pian kentälle ja autoin häntä säätämään Hestian jalustinhihnat lyhyemmälle. Autoin hänet satulaan, oli nääs aika pieni tyttö. Hän hymyili minulle kiitollisena ja jäi odottamaan Annen ohjeita. Minä lähdin etsimään Emmyä, ja löysinkin hänet aitan edestä.


Mörötkin voi olla herkkiä

Emmyn kanssa saimme ihanan ja suloisen Taiga-ponin harjattua. Juttelimme ja siinä samalla tutustuimme lisää. Emmy oli tosi mukava ja meillä riitti puhuttavaa viimeajan tapahtumista ja hevosista, vaikka olinkin vuosia nuorempa.

Päätin mennä tallitupaan vintille, kun talli näytti kovin tyhjälle. Hoitajat taisivat olla ratsastamassa ja silleen. Heitin vintillä kypäräni kaapin hyllylle ja näin ennen tuntia sinne laittamani pupujussin. Päätin ottaa sen mukaan taukohuoneeseen, ties kuka siellä olisi.. Tai tulisi.

Kerrankin mulla taisi olla hyvä tuuri, koska Kassu istui pöydän äärellä pänttäämässä jotaan kirjaa. Yksin.
"Moikka!" sanoin ja Kassu ölähi jotain takasin. Silloin törkkäsin Nannan selän takaa sen nenän eteen: "Tattadaa."



Yllätyksekseni Kassu meni ihan hiljaseksi ja se tuijoitti ensin pupua kuin... En tiiä. Ilmeettömät kasvot kääntyivät takaisin kirjaan, mutta näin, ettei katse juossut riveillä.
"He-hei mitä nyt?" kysyin enkä enää nauranut.
"Ei mitään", juro poika ärähti.
"Heeei", sanoin ja istuin pöydän toiselle puolelle. Pistin Nannan istumaan pöydän keskelle. Hetken hiljaisuuden jälkeen mörö päätti avata suunsa.
"Tää kaikki... Se että sä, yks tallitytöistä.. Äh. En oo aatellu iskää vuosiin, mut tää kaikki... Tää kaikki saa mut muistelee lapsuutta.."
"Aa.. Tiiäks mulla ei oo iskää."
Se sai Kassun katsomaan mua kummastuksesta kertova ilme kasvoillaan.
"Muistaks mitään äitistä ku oltii.. Öh niissä sukujuhlissa?" Kassuhan ei varmaan ees aatellu että saattasin tietää juhlista, olin niiin pikkunen räkälinko.
"Enpä oikee, sillä tais olla samanlaiset hiukset ku sulla, tommoi pitkä olkitukka."
"Joo ja se oli sillon huimat 17 vuotta."

Se veti Kassun ihan hiljaseks. Jos kerran 17 vuotiaalla on vuoden vanha tyttö... Hyi.
"Se kävi lukion sitte myöhemmin, ja se yläasteaikane boyfrendi häipy amiksee", selitin. "Äiti valmistu opeks ku olin kymmenen ja siihen asti olin usein äitin vanhemmilla hoidos", jatkoin. Hyi olkoon sanoisin oikeesti, jos tommosta ois mulle käynyt, onneksi ei. Onneks mä osasin pysyä pojista sillee erossa. Riittää kun ne on ihan vaan kavereita.

Kassu kerto, et sen iskä oli lähtenyt sillon kun se oli ollut about kymmenen vanha.
"Se on nykyää etanolidieetillä ja siit ei oo muuta hyötyy ku töitä sossutädeille", Kassu naurahti kuivasti. Se ei ilmeisesti halunnu - ainakaa vielä - kertoo enempää mun enosta. Kai.
"Äiti sano ettei se oo ollu tekemisis sen Mikaelin kaa sen jälkee, kun se häipy kotoota", sanoin. "En oo nähny sitä ikinä. Eikä niillä oo enempää sisaruksii. Mul ei oo isää, ei sen puolelta sukuu, ne ei varmaan ees tiiä musta. Enkä muista sisaruksias, nehä on mun serkkui ja."

Sillon huoneen ovi kävi ja joku tuli sinne. Jaha, Rosa. Se kuvankaunis malli jota en osannut kuvitella tallille..
"Voi per..", aloitti Kassu huokaisten. "Mun pitää mennä töihin." Poika, tai mies, kunpi olikaan ihan sama, vetäytyi takaisin örmyn kuorensa alle ja painui neitokaista mulkaten alakertaan.
"Mikäs sille tuli?" ihmetteli Rosa.
"Jaha en oikee tiiä mitä ton serkkuboyn ajatuksissa aina liikkuu", sanoin.
"Serkku?? Ootteko te serkkuja?" Rosa hämmästeli.
"Joo ja enpä oo sitä tienny juuri kauempaa kun säkää", sanoin. Mun ja Rosan välille ei vaan syntynyt nyt kunnon jutustelua, taidettiin ajatella asioita vähän eri tavalla. Tai sitten mä vaan olin niin trött på altt detta.

Tuulia&Hestia 7hm