Alexin hoitopäiväkirja

[Odelie]

Syksyn aamu

Aurinko oli noussut hiljalleen taivaalle, valon kehittyessä ympärilleen ja alkaen lämmittää alkanutta aamua. Hengitys höyrysi silti kylmässä aamu ilmassa ja jäätävä tuuli tuntui pysäyttävän jokaisen aivosolun hetkeksi. Vihreä katosi puista melkein silmin nähtävällä vauhdilla ja jokaisesta puusta varmasti löytyi enemmän kellertäviä kuin vihreitä lehtiä. Niitä löytyi myös maasta ja muutaman kerran päivässä pystyi havaita uuden lehden leijailevan kevyesti maahan lepäämään. Seppeleen piha oli autio. Hevoset käyskentelivät rauhallisesti tarhoissaan, maiskuttelivat heinää ja hiljaisuuden rikkoi vain ajoittain muutama hörähdys siellä täällä. Ei yhtään ihmistä rikkomassa rauhaa, vaan pysähtynyt hetki, joka kuvasi kyseisten olentojen mieletöntä kauneutta ja ylväyttä. Syksy oli lempi vuodenaikani. Silloin oli kylmää, kaunista ja aavistuksen haikea ilmapiiri, kun kesän lämpö oli jättämässä hyvästit. Hanhet nousivat jossain lähellä ilmaan ja äänekkäästi kaakattaen selvässä ryhmittymässä lähtivät lentämään kohti etelää. Huokaisin, lintujen lähtö kertoi siitä, että talvi oli lähellä.

Istuimme kahvikupit kädessä ihan hiljaa tallin pihalla Kasperin kanssa ja seurasin kuinka tupakan savu leijaili ilmassa ihan kuin tanssahdellen. Hetkeksi tunsin jopa kaipausta tuota pahaa tapaa kohtaan ja ajatusta, kuinka se rentoutti mielen ja pääsi nollaamaan aivojansa. Tai niin sitä aina mukamas kuvitteli. Pyyhin koko tyhmän ajatuksen päästäni ja katosin kahvikupin taakse. Lämmin juoma hyväili koko kehoani tänä viileänä aamuna ja heitin ohuen huivin vielä kerran kaulani ympäri. Rakastin syksyä, mutta kaikella oli rajansa.
- No mitä se eläinlääkäri nyt sano? Kasper rikkoi yhtäkkiä hiljaisuuden. Olin jopa pitänyt ajatuksesta, ettei tarvinnut puhua mitään.
- Selkähän tolla elukalla on vähän kipeänä, hierojaa se suositteli ja satulan saa vissiin vähäks aikaa unohtaa. Vaan kevyttä liikutusta ja sellasta, kohautin olkiani laiskasti. Nautin tällaisista hiljaisista päivistä, kun sai olla paikalla lähes yksin.
- Kusinen homma, Kasper myönteli, vaikka osasin kuvitella ettei nuorta miehenalkua edes oikeasti kiinnostanut.
- Tallihommia tiedossa? Kohotin kulmiani, kun toinen tupakka syttyi heti edellisen putkeen.
- Jep, mies murahti.

- Tehäänkö diili? Avasin suuni hetken tai no aika pitkän hiljaisuuden jälkeen.
- En todellakaan koske siihen sun hirviöön, Kasper vastasi heti valmiiksi ja minä pudistelin päätäni huvittuneena.
- Mä jeesaan sua karsinoiden kanssa ja lupaan, että oon puolet nopeempi kun sä ja voin vaikka lakasta lattiatkin, totesin mietteliäänä. Tarjouksen piti olla mahdollisimman houkutteleva.
- Ja mun pitää tehdä? Kasper kuulosti hetken jopa varovaisen toiveikkaalta.
- Lähet mun kanssa lyhyelle maastolenkille, hymyilin.
- No way, mä en todellakaan ala jalkasin juoksemaan missään metsässä, mies tuhahti ja ryysti kahviaan uhmakkaasti.
- Otat Fränin tai jonkun, ethän sä nyt jalkasin, nauroin ja näin sivusilmällä, kuin Kasper mutristi huuliaan silti tyytymättömänä.
- Mietitäänpä, sä autat mua karsinoiden ja tallin kanssa sillä ehdolla, että mä tulen sun kanssa maastoon. Et kai sä ole leidi seonnut? Kasper kohotti kulmiaan.
- En, kohautin olkiani.
- Jos tohon lisätään että sä jeesaat huomenna aamutallissa ni en kieltäydy, Kasper alko hieromaan kauppaa.
- It s a deal, naurahdin ja nousin ylös. Silti vastahakoisesti Kasper nousi ylös penkistään ja lähti löntystämään Annen toimistolle päin kysymään kenet saisi ottaa. Tämä taisi olla tämän päivän hyvä teko.

En ollut koskaan ymmärtänyt miksi karsinoiden siivous oli hirveää tai tylsää tai kivaa. Se ei tuntunut yhtään miltään. Heilutan talikkoa muutaman kerran edes takaisin. Hevoset oppii tuntemaan pian ja niiden tavat pienessä neliöissään. Esimerkiksi Elmo oli erittäin siisti ja likasi vain yhden kulman, kun taas Huiska pysytteli itse nurkissa ja jätti kaiken keskelle. Sitten olivat ne ikävämmät tapaukset, jotka sotkivat koko karsinan ja ne vaativat enemmän työtä, mutta yhden karsinan putsaamiseen meni silti enään korkeintaan viisi minuuttia. Teinhän tämän yli kaksikymmentä kertaa päivässä. Edistyessäni hurjaa vauhtia lopulta putsasimme Kasperin kanssa viimeisiä karsinoita ja vauhti oli hyytynyt jo vähän minulta. Pitihän tallirengin välillä päästä vähän helpommalla kun kerran olin jo täällä.
- Häh, putsasitko sä muka jo kaikki? Kasper kysyi epäilevästi minun läksiessä viimeisen kerran lantalaan.
- Jep, kaikki valmiita, hymyilin.
- Mä ehin putsata vasta kuusi, Kasper jumitti hetken tajutessaan asian. Kai tämäkin oli asia, jota egon piti hetki käsitellä löytääkseen tasapainon. Ken tietää.

Alex ei enään ollut niin ärtyisä kuin vähän aikaa sitten. Olin jättänyt sen lepoon hetkeksi ja satula oli sille hetken ehdoton ei, mutta silti ruunan oli hyvä päästä liikkumaan edes vähän. Silti se ei tainnut oikein ymmärtää tätä mahdollisuuden iloa, vaan poju katsoi minua korvat visusti luimussa ja huuli väpätti kuin itkemään alkavalla vauvalla. Päätin siis, että selkä jätettäisiin jopa harjalla rauhaan ja jätin kerääntyvän pölyn Alexin kipeälle pepulle. Tiesin sen suurentelevan hurjasti kipujaan, se oli nimittäin vain joku jumi lihas, mutta dramatiikkaa sai kyllä varoa. Pujotin suitset Alexin päähän, jolloin se vähän innostui ja valpastui, kai ruuna vihdoin tajusi, etten ollut vain turhamaisuuttani tunkemassa sen reviirille.

Kasper oli saanut ratsukseen Frankin, niin kuin olin olettanutkin ja Anne oli ollut harvinaisen hymyileväinen kun olin häneltä käynyt kysymässä. Itse seuralaiseni ei kuitenkaan näyttänyt olleen hymyilleen viimeiseen vuosisataan, kun katsoin hänen ilmettään tämän asettaessa kypärää päähän. Anne kerkesi sopivasti auttamaan pihalle sen verran, että pääsin nousemaan pikku luikertelijani selkään, mutta Kasper nousi päättäväisen yksin Frankin selkään ja näytti ihan intiaaniheimon tympääntyneeltä päälliköltä, kun pojat hiukset sähköistyivät ja sojottivat pystyyn.
- Hyvää matkaa. Lyhyt lenkki ja menkää rennosti, Annen silmissä pilkahti ehkä pieni vahingonilo, mutta pysyi varsin asiallisena meidän ratsastaessa pois tallin turvalliselta pihalta. Että osasikin olla kaunista, mietin itsekseni ja suljin silmäni hetkeksi auringon paistaessa suoraan silmiin.

Alexin reippaassa tahdissa Frankin vauhti tuntui ihan kärsimättömän hitaalta. Aina kun yritin tasaannuttaa tahtia Alexilla sen käynti muuttui ihmeen konkelomaiseksi ja ruuna lähti taas kiihdyttämään vauhtiaan. Kasper näytti kuitenkin ihmeellisen tyytyväiseltä ison valkoisen muskeli hevosen selässä ja ajattelemattaan erehtyi jopa rapsuttelemaan muutaman kerran kimon ruunan kaulaa.
- Alex alkaa pikku hiljaa seota, mitä jos siirrytään raviin? Ehdotin hymyssä suin ja Kasper taisi hätkähtää ajatuksistaan.
- Ai ravia, no ei kyllä, näin on ihan ok, poika vastasi heti ja minä siristin silmiäni.
- Musta tuntuu, että sä pistät vastaan kaikessa, vaikka et sitä tarkoittaisi, joten ravia, totesin ja maiskautin Alexin liikkeelle. Rautiaan ruunan lähes maassa roikkuva kaula ponnahti hetkessä ylös lähes taivaisiin asti sen saadessa avut. Ravi syntyi siinä saman muutaman sekunnin aikana ja pitkin askelin se lähti edistämään tahtiaan jättäen Frankin taas hieman jälkeensä.
- Nyt Kasper napakat avut, nauroin Alexin selästä.
- Jees määm, poika huokaisi, kun olisin antanut maailman kauheimman tehtävän. Yllättävää kyllä Frank lähti liikkeelle reippaammin ja saavutti Alexin ihan hetkessä, jolloin saatoimme jatkaa ravissa eteen. Olin täysin hämmentynyt, Kasperhan osasi ratsastaa.

Olin valinnut meille lyhyen reitin, sillä en halunnut rasittaa Alexin selkää turhaan. Pieni verryttely teki sille vain hyvää. Hieman harmistuneena ohjasin ruunan liikkumaan takaisin tallia päin ja Kasper ratsunsa kanssa ratsasti rinnallani hieman hermostuneen oloisena.
- Eikö nää hevoset ala kilpailemaan tai jotain, kun ne kävelee rinnakkain? Poika liikahti hieman satulassaan ja Frank käytti tilaisuuden hyväkseen hidastaen tahtia.
- Ehkä jossain vähän reippaammassa tilaisuudessa. Nyt tällä lenkillä ai oot hereillä olevat taitaa olla sinä ja minä, hymähdin ja taputtelin Alexia jolla tosiaan silmät lupsuivat jo kiinni.
- Unohdetaan se aamutalli homma kokonaan, Kasper totesi yhtäkkiä.
- Ei taida ratsastus niin kamalaa ollakaan? Virnuilin vaikka härnäämällä pelkäsin saavani pojan katoamaan taas verhojen taakse pois hevosista. Kasper tyytyi kohauttamaan vain olkiaan ja hetkeksi tunsin oloni kovin myötätuntoiseksi. Hiljaisuudessa ratsastimme takaisin Seppeleen autiolle pihalle ja vastaanotimme monet tervehdykset tarhoissa vaeltavilta hevosilta.

Aamu oli noussut täysin kukkaansa, aurinko paistoi lämpimästi kasvoille ja melkein mitätöi kylmän tuulen vaikutuksen kasvoilla. Kaapista vihdoin esiin kaivettu ohut kaulahuivi kiertyi kaulan ympäri pelastamaan flunssalta ja hanskat lämmittivät jäätyneitä sormenpäitä. Päivä oli täydellinen, tämä aamu oli täydellinen. Niin tyyneys ja rauhallisuus paistoi joka puolelta. Hevosten lempeät katseen ja rauhalliset liikkeet taikoivat hymyn huulille. Puut tuntuivat loistavan kirkkaasti väreissään auringon säteiden osuessa niihin. En tiennyt mitään kauniimpaa kuin syksy, enkä mitään niin ihanaa kuin syksyinen aamu tallilla maastossa seuraten, kuinka talvi teki hiljalleen tuloaan.

Odelie ja Alex
19 hoitomerkintä

[Eetu]

Siksakkia

Mä olin ilmoittautunut pitkästä aikaa estetunnille, ja viimein se odotettu ajankohta saapui. Toisaalta, mulla oli vähän perhosia vatsassa tunnin suhteen – miten me suoriuduttaisiin tunnista, joka oli tituleerattu vaativaksi? Alex ei ainakaan ollut enää yhtä hullu kuin viikko sitten, jolloin se oli syödä silmät jokaisen vastaantulevan päästä. Mielikuvana utopistinen, mutta lopulta aika lähellä todellisuutta.

Tällä kertaa Alex ei yrittäny syödä mua samalla, kun harjasin sitä. Se vaan näpläsi narua, jossa oli kiinni ja yritti napata multa kädestä harjoja. Jälkimmäinen eritoten oli ärsyttävää, mutta kuitenkin aika tavallista Allua. Silmät ei pyöriny päässä valkuaiset vilkkuen ja kaviot eivät lennelleet targettinaan mun pää. Se oli jo suurta kehitystä verrattuna viimeviikkoiseen, jolloin mun itseluottamus ja hevosvarmuus oli oikeesti horjunu. Kunnon tulikoe.

Jätin Alexin mupeltamaan suolakiveään, kun itse suuntasin varustehuoneeseen. Emmy ja Salma vaihtoivat mielipiteitä siitä, minkä väriset huovat pitäisi poneille tänään laittaa, Britta yritti ylettää Hypen vermeisiin ja Sandra katsoi keskittyneenä Ariston satulaa. Naurahdin ohimennen Emmyn ja Salman jutuille, avitin kysymättä Brittaa saamaan satulan alas (kiitokseksi sain mulkaisun, hmph) ja huitaisin kättä Sandran silmien edessä poistaakseen tytön jäätämisen. Sandran herättyä horroksestaan tuo tuhahti kuuluvasti, kun nappasin kepeästi Alexin varusteet mukaani ja hävisin satulahuoneesta sen siliän tien.

Ihmissyöjäkone ei syönyt mua tällä kertaa, ja itse asiassa varustaminen sujui ihan mukiinmenevästi. Ainakin varusteet kiilsivät – mä olin niitä Odelien orjuuttamana puunannut yömyöhään viime viikonloppuna. Kyllä oli kuitenkin vaivan arvoista, nimittäin nyt voisimme erottua eduksemme edes jossakin asiassa, nimittäin varusteiden kiiltävyydessä. Kerta ei muussa menestytä niin edes jossakin.

Kiskoin ahdistavaa panssaria kiireessä kiinni, yrittäen samalla multitaskingia kenkien ja Alexin suitsien suhteen. Kuka sanoi, että miehillä on putkiaivot? Tämä henkilö oli erittäin väärässä, koska olin järkyttävästä kiireestä ja tekemisenpaljoudesta huolimatta suoriutunut kentälle ensimmäisenä. Hah, in your faces!

Pirittakin saapui tunnille viimetippaan ja käski meidän verrytellä tiiviisti. Alex tuntui ihan järkevältä, vaikkakin innokkaalta omalta itseltään. Jospa jumi olisi ollut vain väliaikaista, eikä mitään superhyperkamalaa pysyvää kuolemanuhkakurkulla-tyylistä kipua. Siihen mä en kyllä uskonut, mutta oli Alex näyttänyt muutamia päiviä sitten aika surkealta. Tai lähinnä ärhäkältä.

”Jakaudutaan neljälle mahdollisimman suurelle kulmavoltille, tehdään puomireeniä”, Pirre huuteli keskiöstä. ”Sentti ja Alex yhdelle, Hype ja Aristo toiselle ja sitten loput tammat ja ruunat omilleen!”
Ratsu allani oli tässä vaiheessa jo kohtalaisen rentoutunut verrattuna alkutuntiin, jolloin se höyrysi pää pystyssä ympäri kenttää. Sentin saapuminen paikalle ei kuitenkaan parantanut fiilistä – orin nähdessään rautias painoi korvansa tiukasti niskaan kiinni ja nosti päänsä takaisin korkeuksiin. Huokaisin syvään. Vai että tällaista tänään.

Ensimmäinen varsinainen hyppytehtävä puomien jälkeen sujui ensimmäisen kerran heikosti. Pitkälaukkaisena Alex olisi mennyt ympyrälle sijoitettujen yksittäisten välin kolmella laukalla, mutta en ollut tarpeeksi hereillä ja Allu oikaisi; saldona kaksi ja yksi kolmasosa laukkaa, mikä näin lyhyellä matikalla tarkoitti epäonnistumista ja rumaa loikkaa, itse kun miltei jäin jälkeen.
”Eetu, olet ympyrällä! Myös esteiden väli on osa ympyrän kaarta. Kuten huomasit, Alex otti kaksi kokonaista ja yhden kummallisen puolikkaan askeleen. Tule uudestaan ja ratsasta väli huolellisemmin.”

Niinpä tietenkin.

Käänsin Alexin uudelle yritykselle ja huolehdin siitä, ettei hevonen lähtisi kaahaamaan esteelle. Pidäte, yks kaks kolme ja pohkeet; näin me lennettiin ensimmäisestä esteestä yli. Alex oli hangoittelemassa ja menossa suoraan, mutta käänsin sen kaarevalle linjalle ja valmistelin hypyn paremmin – voíla, yli päästiin kolmella! Taputin Alexia kaulalle, kun se pärskähti innokkaana allani. Ehkä lopputunnista ei tulisikaan niin fiasko.

#22, 11/09/14

[Eetu]

Sotatantereella

Käppäilin koivukujaa pitkin eteenpäin, kädet visusti farkkujen taskuihin työnnettyinä. Jalat potkiskelivat kuolleita, keltaisia lehtiä pois Vanssien tieltä ja katse oli tiukasti liimattu maahan. Syksy teki tuloaan, ja ehkä mullekin tuli sitä syysmasennusta. Tai ainakin syysvitutusta, kiitos Danielin. Jätkä oli niin häijy, ettei mitään rajaa. Se oli häpäissyt mut ihan toden teolla, mutta se onneks, ONNEKS, oli vaan meidän kahden välistä. Jos mä saisin kuulla siitä episodista joiltakin tallilaisilta, niin ei varmaan kauaa menis niin mä olisin sen virnuilevan idiootin kauluksissa kii.

Kohotin katseeni juuri sopivasti nähdäkseni Inkerin kameran kanssa, napsimassa kuvia tarhailevista hevosista. Mä kun en ollut mikään kuvaamisen ihmelapsi, niin en voinut tajuta, miten ruskeissa tarhoissa käyskentelevistä, likaisista hevosista voisi saada hyviä kuvia. Miksi edes vaivautua?

Pakotin virnistyksen huulille ja kävelin suoraan kuvaamisesta hypnotisoituneen blondin luokse ja tökkäsin tätä kylkeen. Inksu oli pudottaa järkkärinsä ja pomppasi varmaan metrin ilmaan, mikä sai mut naurahtamaan. Että ihminen voikaan olla säikky. Blondi kirosi mua ja mun tekemisiä (punastuiko se?), nostaen kameran uudelleen silmälleen. Yhtäkkiä näytti, kuin tytön tyhjässä päässä olisi syttynyt jokin lamppu, ja se rupesikin selaamaan vimmatusti kameransa rullaa.
”Sun on pakko nähä tää”, Inksu sopersi, naputellen kameran nuolinäppäintä siihen vauhtiin, etten mä ollut vastaavaa ennen nähnyt.

Ja kun zoomattu kuva läsähti päin mun verkkokalvoja, olin kirjaimellisesti kuolla nauruun. Joka kerta, kun katsoin kuvaa uudelleen, uusi naurunremakka kantautui suoraan mun vatsanpohjasta. Inkeri yhtyi nauruun, joskaan ei yhtä voimakkaana kuin mä, ensikertalaisena. Inksu oli varmaan kattonu sitä kuvaa sata kertaa.

Kuvassa oli Daniel. Naamallaan ehkä järkyttävin ilme, minkä ihmiskasvot pystyivät suoltamaan. Aina-niin-komean tummatukan vääristyneet kasvot jäivät polttamaan mun silmiä vielä senkin jälkeen, kun Inksu veti kuvan pois näkyvistä räpsiäkseen sarjatulta piehtaroivasta Sentistä. Miten se ees onnistui näyttämään tuolta? Eihän Dani mikään maailman rumin ihminen ollut, mutta tuo. Tuo oli jotain, mitä mä en ennen ollut nähnyt. Ei edes meidän naapurin sitruuna väärässä paikassa kulkeva, pyylevä rouvasihminen voinut näyttää noin hirveältä.

Yhtäkkiä mun aivot alkoivat raksuttaa. Kuva, Daniel, talli. Entäs jos..?

”Hei Inksu-rakas”, mairittelin uudelleen kameransa ihmeelliseen maailmaan uppoutunutta pikkuista. Blondi käänsi hätkähtäen katseensa muhun, ilmeessään samalla kummastusta, samalla ärtymystä.
”No mitä sun puolesta pitäis tällä kertaa tehä?” kääpiöinen kysyi laskien kameran roikkumaan kaulastaan. ”Mikään ei voi korvata sitä, että sun ruho tippu mun päälle ja liiskas mut.”
”Se on kyllä jo korvattu”, totesin antaen virneen leikkiä huulenpielellä. Inkeri lehahti punaiseksi kuin paprika, mutta mä jätin sen sivuseikaksi.
”Käyppä tulostaa mulle toi kuva. Zoomattuna naamaan, eihän se muuten oo yhtä hulvaton”, ehdotin vääntäessäni parasta koiranpentuilmettä kasvoilleni, vaikkakin näytin samalla hyvin todennäköisesti melkein yhtä järkyttävältä kuin Daniel. Tai vaihtoehtoisesti tuhat kertaa söpömmältä kuin minipossu.

Tenttituokion jälkeen Inkku suostui käymään Annen pakeilla ”tulostaakseen Siiristä jonkun kivan kuvan kaapinoveen”. Enhän mä nyt blondille ollut mun oikeeta suunnitelmaa kertonut, lähinnä värittänyt tarinaa lausein ”haluun nauraa sille illalla kotona” ja ”pliiiiis oo Inkeri kiltti”. Mun nyt vaan oli pakko saada se kuva. Daniel tulisi vielä katumaan päivää, kun se alkoi leikkimään Eetu Kurkisen kanssa tällaista peliä.

Hengailin ulkona oritarha ykkösen portilla sen aikaa, kun mun rikostoveri suoritti keikan ensimmäistä osaa. Putkiaivot raksuttivat vinhaa, kun kehittelin skenaarioita tulevista tapahtumista. Huomionkipeä Sentti saapui norkoilemaan portinpieleen ja sai multa hajamieliset rapsutukset.

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen lyhyenläntä pikkublondi pyyhälsi luokseni A4-kokoinen paperinivaska tuulessa lepattaen. Inkeri katsoi ympärilleen, kuin tarkistaen, ettei kukaan näkisi, ja ojensi paperit mulle.
”Otin muutaman ylimääräsen, ihan varulta, jos satut hävittämään. Tässä on vielä sinitarraa”, blondi sanoi vinkaten silmää. Kai se oli sitten jotenkin älynny, mitä mulla oli mielessä. Toisinaan mua tais olla aika helppo lukee, mutta minkä minä sille mahdoin.

Taitoin tieni rivakasti tallin ovelle ja nykäisin sen auki. Puinen, tallia suojaava kappale lennähti kepeästi kehoani päin ja astuin sisään. Talli oli hiljainen, joten mä olin aika rauhallisin mielin. Toisaalta, ei sitä ikinä vois tietää, mitä sattuu, joten mun oli oltava nopea.

Kuin aave, jolla oli supervoimana supernopeus, mä ladoin tulostuspaperia ympäriinsä. Vessan peili, check. Ilmoitustaulu, check. Topin karsina, check. Dänin kaapin ovi, check. Grande finale, eli koko olohuoneen vuoraaminen lopuilla kuvilla, check. I’m done!

Hykerrellen poistuin rikospaikalta ja suuntasin suoraan Alexin karsinalle, riimunaru kädessäni. Rautias hevonen ajoi juuri Frank-reppanaa pois heinäkasaltaan ja ärhenteli inahdusten kera uudelle ruunalle, Kössille. Se oli kyllä melkonen tapaus, sanon minä. Ja samat sanat voisin sanoo sen hoitajasta. Kuuma pakkaus, joskin mä olin sille liian nuori. Ja se mulle liian vanha.

Vihellellen sujahdin tarhaan ja rapsutin menomatkalla Frank-ressukkaa, joka alistui suurempiegoisille kukoille. Silmiä pyöritellen lähestyin Alexia, joka ei näyttänyt millään tavalla yhteistyöhaluiselta. C’mon, olihan huomenna meidän vuosipäivä ja illemmalla meitä ootti kisakarkelot. Ei perkele. Ne kisat.

Odelie oli pakottanut mut ilmoittautumaan tallinsa, Simoran, estekisoihin. Tai itse asiassa multa ei oltu kysytty mitään, vaan nainen vaan ilmotti mulle että ”No niin Eetu, sä oot ollu Alexin hoitajana jo vuoden etkä oo vielä käyny kisoissa. Sunnuntainapa käyt, ei mutinoita.”

Eipä mulla siinä vaiheessa enää ollu vastaan sanomista, tai itse asiassa, ei sanomista mihinkään. Ollenkaan. Kisoihin oli sitten mentävä, ja Odelie oli saanut mun itsevarmat puntit tutisemaan sanomalla, että mun oli mentävä kaks luokkaa. Kuuskyt ja kasikyt. Kuudessakympissä ei kyllä ees ollu tekemistä, kuhan lämppäluokkana kuulemma sen menisin, mutta kasikympissä piti sitten jo ratsastaa. Ode kyllä vakuutti, ettei mulla mitään hätää ollut – ne oli vaan harjotuskisat, meni miten meni, kuhan kokemusta saa. Jaa että sellanen vuosipäivälahja.

Antoipahan se Punainen Paholainen kiinni lopultakin, ja oli meidän aika lähteä käymään maastokävelyllä. Aattelin, että se rentouttas sekä mun että hevosen mielentilat ennen iltaista koitosta. Alex näytti heti paljon paremmalta, kun pääsi ulos tarhasta, tappelemasta paikastaan uudenlaisessa laumassa. Kössi perhana oli sotkenut koko järjestelmän.

Koivujen reunustama hiekkatie näytti hevosen kanssa paljon kauniimmalta. Vaikken mä mikään pehmo ollutkaan, en mä voinut olla ihailematta alkavan ruskan väriloistoa. Parissa puussa vallitseva väri oli vielä sitkeästi vihreä, mutta suurin osa lehdistä oli kuitenkin luovuttanut elovoimansa juuriin. Olin mäkin sen verran bilsantunnilla ollut hereillä, että tiesin nää jutut. Ja itse asiassa, koska mun äiti oli biologi tai joku vastaava, niin se olisi hävenny silmät päästä jos mä en tietäis näitä juttuja.

Alex oli yllättävän rento askeltaessaan rauhallista tahtia mun vierellä. Sen raudoitetut kaviot kopisivat vasten karkeaa hiekkaa, ja muutaman kerran joku lintu rävähti lentoon edestämme, mutta Allu ei sen suurempia virkkonut, säpsähti vain ja jatkoi matkaa yhtä uteliaana kuin aikaisemmin. Hengitin syvään kirpeää syysilmaa miettien, kuinkakohan kostoni kepposeni onnistuisi. Sen mä ainakin voisin taata, että monen seppeleläisen leuat loksahtaisivat lattiaan asti. Sota oli alkanut.

#23, 21/09/14

[Eetu]

Vihellellen vauhdikas vuosipäivä

Vansseihin vuorattu jalka toimi tehokkaasti vaihdellen vaihetta yhä suurempaan. Päästin kytkimen tottuneesti valumaan otteesta ja väänsin kaasua saaden mopon pärähtämään lujempaa. Tuulitakki lepatti tuulessa, ja vaikka takin tuoteselosteessa luvattiin sen pitävän tuulta, ei se kyllä tällä hetkellä asiaansa ajanut. Tai, ehkä sitä ei vaan oltu tehty kestämään hurrikaanin voimalla mopon keulaa vasten iskeytyvää myrskyä, jolta tämänhetkinen, Siperiasta paikalle pölähtävä tuuli tuntui. Tuuli tuntui laskevan lämpötilaa ennestään, vaikkei mopon selässä istuessa ollut muutenkaan kovin lämmintä.

Yhtäkkiä mutkan takaa kuului ärhäkän moottorin ulvahdus, ja nanosekunnissa kaksi huippuunsa viritettyä moottoripyörää sujahti keulien mun ohi. Vaistomaisesti ojensin toisen käteni suoraksi taaksepäin, yleistä käsimerkkiä näyttäen, mutta arvatenkin pyöräilijät eivät enää näkisi uljasta ärtymystäni. Kirosin suureen ääneen kypärän sisällä ja pyyhkäisin pölyt ajolaseista. Jätkät, mitä pirua? Kai niiden nyt pitäis älytä, ettei tallien lähellä ajeta tota vauhtia. Moottoripyörillä sitä vauhtia keulimiseen oikeasti tarvitsi, ja sitä ei näyttänyt noilta puuttuvat.

Sadatellen ja korvat soiden hiljensin oman, moottoripyörien vierellä säälittävän Riejuni hyvissä ajoin ennen Seppelettä sallittuihin nopeuksiin. Varoituskolmio ratsastajista oli vinksallaan ja joku idiootti, mitä ilmiselvimmin jompikumpi tai molemmat moottoriurheilijat olivat piirrelleet kylttiin jotakin suvaitsematonta. Täytyisikin ilmottaa asiasta Kasperille, joka voisi delegoida tehtävän vielä eteenpäin.

Parkkeerasin mopon tottuneesti tallin seinänpieleen ja vedin avainnipun matkaan. Siihen oli kyllä kertynyt jos jonkinnäköistä ja –muotoista avainta, joista osan alkuperää mä en edes enää muistanut. Pikkupojasta asti oli tullut keräiltyä avaimet ja kaikki muu turha krääsä samaan nippuun, etteivät vaan häviäisi. Mutta siinäpä tuo olikin, että kun ne hävis, niin meni kaikki mukana. Helkutti.

Äkkiarvaamatta puinen ovi läsähti päin mun pärstää liiskaten sen täydellisyyttä huokuvan kokonaisuuden. Älähdin erittäin miehekkäästi, mutta toivuin shokkitilasta yhtä nopeasti kuin ne moottoripyörät painelivat mun ohi tajutessani, kuka oli runtannut mun kuontalon hetkeksi uuteen uskoon. Daniel. Voi jukupätkä.

Mä näin sieluni silmin, kuinka mua päätä pidemmän miehen otsalohkon verisuoni sykki kiivaasti ihon peitossa. Hetken mä oikeasti luulin, että Dän nostaisi mut seinille ja ravistelisi loputkin elämänhalut musta, jättäen jäljelle harmaan rätin. Mies pitäytyi kuitenkin kylmänä, vaikka pullistelevat sieraimet kertoivat aivan omaa tarinaansa.
”Sinä”, Daniel tyytyi sihahtamaan ja mulkaisi mua viiruiksi puristuneiden silmiensä takaa. Hetken Dani näytti siltä, kuin keksisi sanoja, joilla kuristaa mut, mutta päättikin sisäisen purkauksensa lausahdukseen ”Tämä ei jää tähän”. Pelonsekaisuus sisälläni näkyi ulos vain kuplivana itsevarmuutena, lippa kohti uusia haasteita pettymyksiä, ja ehkä Dani oli päätynyt punomaan juoniaan selkäsaunan sijaan. Pitkin ja ilmeisen vihaisin askelin tummahiuksinen harppoi autolleen, veti oven hujauksessa auki ja veti sen kiinni perässään, kuitenkin koko ajan kylmän asiallisena pysytellen. Taito sekin.

Mä tiesin jo tarkastamattakin, että Dänin kuvat oli revitty seiniltä joko herran itsensä tai Kasperin tai Annen tai jonkun muun vastaavan ”asiallisen” toimesta. Mut hey c’mon, ei sille kuvalle vaan voinu olla nauramatta. Mä voin kuvitella, kuinka Anne on kihertänyt ottaessaan miehen kuvia alas seiniltä. Ehkä se on säilyttäny yhden itellään pahan päivän varalle, kuten mä tein. Inksu mulle vitsailikin, että aioinko kehystää kuvan tai jotain vastaavaa, mutta ei. Piilossa oli ja pysyi, kunnes mä sitten vuonna maila ja kiekko siivoaisin mun huoneen ja löytäisin sen kuvan. Sillon ne muistot vyöryis taas mun mieleen ja ah, saisin nauraa taas kuin aiemmin.

Heti tallin puolelle astuttuani tunsin, kuinka mut nykäistiin pesarinkulmalle. Toivuttuani mitä-helvettiä-mihin-mut-viedään-auttakaa-hullu-vie-mut-järkytyksestäni sain keskitettyä katseen mua vedelleeseen, vähän lyhyempään brunetteen. Britta, ei nyt jumaleissön.
”Ootko sä menny sekasin?” Britta sihisi totisen näköisenä ja mulla nousi pala kurkkuun.
”Hei Bee, se oli vaan pieni pila”, tyynnyttelin tyttöä saaden kuitenkin koko ajan vastaukseksi silmienpyörimistä ja naamapalmuilua.
”Idiootti, ansaitsisit lapiolla päähän, tai vähintään talikolla”, vihreäsilmäinen totesi vielä loppuun, antaen virnistyksen kuitenkin kohota suupielelleen. Yhtäkkiä mä tunsin, kuinka mua vedettiin uudelleen käsikynkässä pitkin tanteretta. Hei, miten mä päädyin tossutetun osaan?!

”Muistatko ees enää mikä päivä tänään on?” seuralaiseni kysyi matkalla jonnekin, määränpäähän, joka ei valjennu mulle yhäkään. Kohautin olkiani ja ynisin jotain epämääräistä – ei kai tänään ollu mikään sen kummempi päivä, perusmaanantai, koeviikkoa ja sitä rataa. Hyi. Miks mä olinkaan valinnut on hikihattukoulun amiksen sijaan? Sitä en tosiaan tienny. Eetu, the lukioboi. Ei näin.
”Nyt sä ainakin ansaitset patin päähän, mä voin palkata Kasperin siihen hommaan ja kertoo samalla, et sä ne kuvat työnsit ympäri tallia tuottaen sille ylimääräisiä harmaita hiuksia”, Britta latoi sanoja toisten perään kuin liukuhihnalta, huokaisten teatraalisesti perään. Mikä dramaqueen, mä en kyllä välillä ymmärtäny naisia.
”No sun ja Alexin vuosipäivä!”
Sanat kolahtivat mun tyhjentyneeseen pääkoppaan kuin Kasper kolahtaisi kaivoon, jos se oikeasti löisi mua talikolla. Ei. Jumaliste.

Vuoden mä olin katellu sitä punaista olentoa, joka oli päivästä riippuen joko syömässä mut tai kiehnäämässä vieressä minkä kerkesi. Vuoden ajan mä olin tippunut jo sen verran monta kertaa, etteivät kahden käden sormet siihen enää riittäisi. Vuosi sitten sain hoidettavaksi omaa tasoani paljon vaativamman hevosen, jonka kanssa olin selvinny hengissä tähän asti ja kehittynyt nopeammin, kuin mun sisko paineli riikkaria ketutuspäissään. Hyppyjä oli hypitty kymmeniä ja vielä kymmeniä, yhdet kisatkin käyty sataprosenttisen pakotettuna. Ja vielä tässä seistiin, ja mulla oli vielä kaikki ananakset päälaella. Ja mikä tärkeintä, seistiin Alexin vierellä.

Lämmin tunne sisälläni en edes tajunnu, kuinka mun kouraan lyötiin riimunaru ja pukattiin liikkeelle. Silmät seiso päässä ja ajatukset pyöri kuin hedelmäpelissä, mutta minkä mä sille mahdoin. Olin niin häkeltynyt siitä faktasta, että tänä samaisena päivänä vuosi sitten mä olin oikeasti päässyt sisään tän tallin arkeen. Matkalla oli kyllä sattunut jos vaikka ja mitä, mutta hei – enemmän kommelluksia oli vielä edessä. Ehkä käsi toisen kädessä, mutta niinku tytöt sanoi, toi mun kavioliitto siihen hirmuliskoon ei tulisi katkeemaan. Ainakaan siihen asti, että tallille saapuisi joku yhtään viehättävämpi uusi olento kuin se juro Kössi.

Mulla ei ollut mitään hajua, mitä mun haluttiin tekevän, mutta riimunarusta päätellen mun oli haettava se päiväunieni kohde – itse Ruhtinas. Leveä hymy levisi mun runttauksesta täydellisyysmuottiin palautuneelle naamalle niin, ettei mun posket meinannu enää ylöspäin päästä ja huulenpieliä kivisti. Pepsodenthymy välkähti esiin, enkä mä oikeasti enää voinut peitellä sisälläni kuplivaa iloa. Mä olin tässä ja nyt.

Työnsin käden tuulitakin taskuun ja rapistelin sinne eksyytynyttä, vanhan Mariannekarkin paperia. Mä tunsin sen tutut rypyt, sen ulkonäön. Muutaman kerran olin sitä rapistellut, kun hyperaktiivisella ihmisellä ei ollut muuta tekemistä ollut. Nyt se kuitenkin saisi luovuttaa superpowereitaan Alexin, päivänsankarin, kiinnisaamiseen.

Ja kuin yleensäkin tällaisissa tilanteissa, kuin magneetti, veti karkkipaperin rapina hevosia puoleeni. Frank, yhtä nallekarhumaisen ressukkana kuin aina ennenkin, yritti työntää turpaansa taskuuni, mutta Kössi valtasi alaa sen tieltä tehostaakseen käskyään ilmaa viiltävin hampain ja kevyen oloisen takapään esittelyin. Alexin pää pomppasi esiin tarhan perimmäisestä nurkasta kuin vieteriukko, ja kiinnostunut, sekä ehkä hivenen mustasukkainen ruuna otti kiitolaukkaspurtit päästäkseen mun luo. Oi, aika söpöä hei näin vuosipäivän kunniaksi. Allun käytös Kössiä kohtaan ei kyllä ollut söpöä, kaukana siitä – hampaat viuhtoivat molemmilla elukoilla tiuhaan, mutta ennen kuin mä hengitystä pidättäen ehdin väliin, oli jo Alex näpläämässä mun taskunviertä.
”No hei vaan poni”, höpötin hoitohevoselleni vilkuillen samalla sen kylkiä. ”Et oo ainakaan päässy laihtumaan.”

Mä annoin harjojen tehä tehtävänsä Alexin jo valmiiksi kiiltävään karvaan. Ruuna ynisi mielihyvästä löytäessäni sen sweet spotin, mutta kauaa ei mulla ollut aikaa sitä jynssätä, koska Britta oli jo häseltänyt karsinanpielessä siitä, kuinka hidas mä olin ja meidän pitäisi ehtiä käydä ratsastamassa ennen tunteja. Hypen ensimmäinen tunti oli jo kello kolme reikäreikä, joten eihän tässä tosiaan sijaa vitkasteluun ollut. Sen verran oli tytsi meidän suunnitelmia valottanut, että käytäisiin kevyt, palautteleva maastolenkki viikonlopun kisojen jumeja oikomassa. Paljoa mä en siitä irti saanut, kun piti bruneten jo pyyhältää paapomaan omaa vauveliaan, mutta tarpeeksi kuitenkin.

Ja eikä aikaakaan, kun mä istuin Alexin keinuvassa käynnissä kuolemaan tuomittujen puiden ympäröimänä. Syksyn kauneus alkoi haihtua ja paljastaa sen rumemman ulkokuorensa – harmaat, synkät illat ja vesisade. Äiti sytyttäis taas kynttilöitä ja mä kulkisin miltei päivittäin hallin ja tallin väliä. Ei ollut helppoa tää elämä, mutta mä en valittanut. Mulla oli just nyt kaikki ihan hyvin, vaikka mua nöyryytettiin vähän väliä joka suunnasta. Mun ego oli sen verran iso, ettei itseluottamuskaan karissut ihan pikkukummassa.

Viiltävä vihellys halkaisi ilman keskeyttäen mun ajatuksenjuoksun totaalisesti. Alex säpsähti, jääden tuijottamaan pusikkoon ja Hype esitti parasta steppiään kylmänviileän Britan alla. Tytön huulet olivat painautuneet kiinni toisiinsa, eikä koko tilanteen kokonaisuutta voinut positiiviseksi sanoa.
”Nyt mäkin kuulin sen”, totesin puoliksi itselleni, puoliksi Britalle. Alex oli jännittynyt, sen jokainen täysiverinen lihas oli valmiina ampaisemaan juoksuun, jos sille tuli tarve.
”Ja nyt on päivä, ei se vuorokaudenaikaan kato”, värisevä ääni kuului mun takaa. Mua ei pelottanut, lähinnä vitutti. Tää oli varmasti joku juoni.

Yhtäkkiä ujellus kuului uudelleen, lähempää. Kuuntelin tarkasti, välittämättä allani tanssahtelevasta Alexista, joka halusi varmasti olla aivan missä muualla tahansa, kuin tässä tilanteessa. Samassa korvani erottivat oksan rasahduksen vasemmalta puolelta, ja kääntäessäni katseeni mä huomasin metsäpolun, jonka mutaisaan pintaan oli painautunut jalanjälkiä. Vilkaisin taakseni ja osoitin Britalle polkua, viitaten sitten tyttöä tulemaan mun perässä. Nyt tämä vitsaus selvitettäisiin pohjamutia myöten.

Ohjasin värisevän Alexin puoliksi pakolla kapealle polulle ja työnsin oksia edestäni. Mä kuulin hiljaista ääntä ja kosteiden sammalmättäiden valitusta, erottaen samalla kaksi tummaa hahmoa pidemmällä metsässä. Hetken mielijohteesta hyppäsin Alexin selästä alas niin hiljaa kuin pystyin, ojentaen ohjat vielä selässä hämmentyneenä istuvalle Britalle. Tyttö laskeutui ääneti alas selästä, pidellen nyt kahden hermoheikon hevosen ohjia käsissään, kasvoillaan kauhistunut ilme.

Ja sitten mä pinkaisin juoksuun. Vauhtiin tottuneet jalat nielivät mättäitä ja pujottelivat kuusia. Tummat hahmot olivat muutamien kymmenien metrien päässä musta, mutta ne olivat tajunneet, että niiden perään oli lähdetty. Metsän läpi tunki muutama valonsäde, mutta mä olin tottunut tähän. Mystiset viheltäjät, vai oliko niitä sittenkin yksi – samantekevää, tilille joutaisivat kuitenkin – eivät kuitenkaan näyttäneet olevan yhtä tottuneita, vaan rasahtelevista oksista ja kaukaisesta puuskutuksesta päätellen niistä alkoi puhti loppua. Mun puhti oli vasta aluillaan. Eetu Kurkinen, #24, luistelee kohti maalia.

Kymmenen metrin päässä tummiin pukeutuneet hahmot – niitä tosiaan oli kaksi – alkoivat saada enemmän ihmisen piirteitä. Toisella oli kädessään joku suurempi esine, ja ilmiselvästi toinen oli toista nopeampi. Mä olin kuin orava, yhtä ketterä ja nopea.
”Ala tulla, helvetti, se saa meidät kii!”
Sanoja. Miten tuo ääni kuulostikaan etäisesti tutulta? En jäänyt kauaksi miettimään, vaan päästessäni taklausetäisyydelle pistin hitaamman olennon tantereeseen ja loikkasin gaselliloikalla toisen niskaan.

Nopeampi hahmo, se, jonka kimppuun mä hyökkäsin, käänsi kasvonsa nopeasti mua kohti ja ne nähdessäni mun teki mieli antaa sille turpiin oikeen isänmaan kautta.
”Petri Rissala, saanen kysyä, MITÄ HELVETTIÄ?!”
Petri yritti vetää itseään pois mun alta, mutten hievahtanutkaan. Tartuin häiskää kauluksista ja vedin sen kasvot lähemmäks omiani, tappavan itsevarma katse naamalla.
”E-e-mä voin selittää…” Pete takelteli, hinaten yhä itseään eteenpäin kosteilla sammalilla. Vilkaisin taakseni nähdäkseni, kuinka teilattu rikoskumppani nosti päätään turpeesta. Kalle.
”Se on näin lähellä et mä vedän sua turpaan niin, ettei sun äitiskään enää tunnista sua”, vannoin näyttäen peukalo-etusormi-väliä niin pienenä, kuin sen saisikaan, ”mutta ensin, ala laulaa.”

Ja niin Petri lauloi. Ne oli mua vuotta nuorempia lätkäjätkiä, kuvittelivat olevansa hyviäkin ja niillä oli näin nätisti sanottuna kusi keittäny päästä yli. Pete käveli joka paikassa kuin maailman omistaja, pleijasi tyttöjä kuinka huvitti ja antoi rukkasia vielä sitä nopeampaa. Kalle Uusmäki, sen paras kaveri, oli sitten vähän tanakampaa sorttia, se hidas puolustaja. Peten siivellä sekin oli saanut tahkottua tiensä maineeseen, ja mä nää pienet wannabet oli alusta asti etonu mua. Johonkin se raja oli vedettävä, mutta tämä meni jo ihan yli.

Pete kertoi, että ne oli kerran tullu tallin ohi ja nähny, kuinka jotku oli kävelly suureen halliin. Pihalla kun ei ollut ketään näkynyt, niin viisaina pojat ajattelivat tekevänsä pienen kepposen ponitytöille, meetwustiratsastajille ja eläinrääkkääjille ja sitä rataa. Pojilla ei ollut käynyt mitään mielessä, miten ne oikein vois pelotella avuttomia tytöntylleröitä, joita eivät ikinä saaneet narrattua – heppatytöillä oli näemmä edes maku tallella – ja tajusivat, että Kallehan oli helkkarin taitava vislaamaan. Se oli hyödyksi peleissä ja muualla, mutta vai että tällä tavalla sitäkin voisi käyttää.

Kuten sanottu, nälkä kasvaa syödessä ja poikien rutiinit olivat pikkuhiljaa rakentuneet tallin ympärille. Niistä oli niin pirun hauskaa säikytellä yhä uusia ja uusia, sekä vähän vanhojakin vihellyksen kuulijoita, vielä tehosteiden kanssa – Kallen kädessä ollut vehje olikin mikäpä muu kuin megafoni. Pojat olivat kuitenkin olleet siinä vaiheessa viisaita ja toimineet pimeän turvin, eihän silloin tummiin pukeutuneita hahmoja kukaan nähnyt tai niihin edes kiinnitetty huomiota.

Tänään kusipäät vetivät kuitenkin yli riman ja ilmestyivät päiväsaikaan. Eivät ne tietty voineet älytä, pahvit, että joku saattais niiden perään lähteä – eiväthän pelokkaat ponitytöt uskaltaisi yhtään minnekään. Mutta hey guys, mä en ollutkaan pelokas enkä ponityttö, joten siitä yhtälöstä mut sai laskea pois. Ja siinä sitä sitten oltiin, keskellä metsää, Kallella ahdistunut ilme ja Petellä kyynel silmäkulmassa.

”Ja nyt pojat lähdetään selvittämään koko paska juurta jaksain jokikiselle tallilaiselle. Ei vaihtoehtoja.”
Nykäisin Peten ylös tantereesta ja tartuin tiukalla otteella jätkän huppuun, ettei tuo lähtisi livistämään enää yhtään minnekään. Probleema yksi kautta kaksi selvitetty – mutta miten kävisi niille hulluille moottoripyöräilijöille? Sillä mä en enää jaksanut vaivata päätäni, vaan halusin vaan äkkiä rauhaan – rauhaan viettämään vuosipäivääni hempeän, punaisen hoitohevoseni kanssa.

#24, 22/09/14

[Daniel]

Jonkin uuden alku
23. syyskuuta 2014

"Ai huomenna? Juu, käy mulle, oon tulossa Seppeleeseen joka tapauksessa ratsastamaan Topin ennen tunteja", vastasin maanantaina puhelimitse esitettyyn kysymykseen. "Eiköhän se ole sitten sovittu juttu."

Pari yötä oli ehtinyt vierähtää sitten Eetun murkkuikää huokuvan kostotoimenpiteen. En voinut väittää, ettenkö olisi ollut hieman ärtynyt jouduttuani naurun kohteeksi, mutta loppujen lopuksi mua oli alkanut vähän huvittaa koko tilanne. Lauantainen temppuni oli tainnut kolahtaa pahemmin kuin olin ajatellutkaan. Siitä olisin voinut olla hieman pahoillani - tarkoitukseni ei nyt kuitenkaan ollut olla aivan kohtuuton - mutta Eetu kyllä vesitti pahoitteluaikeeni olemalla hyvin sitkeä kuvienlisäilijä. Tiesin, että kuva oli lähtöisin Inkerin kamerasta, mutten hetkeäkään epäillyt, että hän olisi keksinyt levitellä niitä pitkin tallia.

Sherlockin vaistollani tiesin kyllä, että syyllinen oli Eetu. Perustin syytökseni näihin tosiseikkoihin: 1) hänellä oli motiivi 2) hän oli kylliksi lapsellinen.

Nyt minun on tarkoitus ratsastaa Eetun hoitohevosella Odelien pyynnöstä. Odelie ilmaisi hyvin kohteliain sanankääntein olevansa itse turhan kiireinen viedäkseen Alexia järjestelmällisesti eteenpäin ja Eetun olevan vielä hieman liian kokematon kouluttamaan hevosta omin nokkinensa. Mä lupasin, uskokaa pois, ihan hyvää hyvyyttäni kokeilemaan hevosta. Olin mä sillä tunnilla joskus ratsastanut, mutta nyt olisi tarkoitus todella kartoittaa yhdessä Odelien kanssa, missä mentiin ja minne piti päästä.

Asiasta oli ollut puhetta jo aiemminkin. Nyt saimme sovittua yhteisen ajankohdan, jolloin voisimme aloittaa - juuri sopivasti, kun hevosen hoitaja oli sotajalalla kanssani ja todennäköisesti uskoisi, että ryhdyin hommaan vain häntä ärsyttääkseni. Astuakseni pojun varpaille ja elvistelläkseni osaamisellani. Se ei suinkaan ollut tarkoitukseni, mutta rehellisyyden nimissä mua ei juuri nyt harmittanut, vaikka tiesinkin, että niin saattaisi käydä.

Miksi minä sitten niin kovasti halun ryhtyä ratsastamaan Alexia, jos en ärsyttääkseni Eetua? Toki olin mielelläni avuksi Odelielle, mutta kannusti minua urakkaan myös se, miten tulisin itse hyötymään kuviosta. Saisin kullanarvoista kokemusta. Erilaisten hevosten ratsastaminen oli palkitsevaa. Eritoten "projekti Alex" sopi minulle nyt, kun olin selvittänyt omat tulevaisuudensuunnitelmani.

Rautakaupan vuoropäällikön sijaan minä ryhtyisin kouluttamaan ratsuhevosia. Valmentajani, Keinäsen Petri, ottaisi minut oppisopimuksella hommiin tallillensa ja suorittaisin hevostenvalmentajan ammattitutkinnon kouluhevosiin keskittyen.

Tiistain koittaessa olin valmis ratsastamaan kaksi hevosta - oman silmäteräni ja Eetun hoitohevosen. Siinäpä kaksi erilaista ratsuhevosta. Siinä missä Topi oli raamikas ja systemaattisesti rakennettu ratsuhevonen, joka taipui kouluratsun rooliinsa yhtä luontevasti kuin teekkari sammui vappuna, paistoi Alexista läpi se, että sitä oli alun alkaen koulutettu johonkin aivan muuhun.

Alexin kanssa ei tietenkään tarvinnut aloittaa nollasta. Se ei ollut mikään perinteinen nuori ratsuhevonen, jota lähdettiin ratsuttamaan ja kouluttamaan alusta saakka. Sen kanssa tavoitteetkin olivat sen myötä erilaiset. Ne tavoitteet tulisivat tarkentumaan minullekin vasta syksyn edetessä, kun ratsastaisin Alexia ja saisimme Odelien kanssa kuviot selviksi.

Sentin vapaapäivän kunniaksi Lynn lähti mukaani. Hän oli sopinut pitävänsä tänään vuokrauspäivän. Emme olleet juurikaan viettäneet yhteistä aikaa viimeisimpinä viikkoina, ja olikin mukavaa ajella tallille yhdessä.

Seppeleessä etsin ensitöikseni käsiini Odelien, joka oli jo hakenut Alexin sisään. Varustimme sen ja painelimme lanatulle kentälle. Oli jo melkoisen viileää, mutta ratsastaessa tulisi lämmin.

"Kiva nähdä, mitä tästä tulee", Odelie sanoi ja rapsutteli punaraudikkoaan, joka vaikutti hyvin virkeältä. "Nyt kun on näin tuulista, se voi pöllöillä tai olla pöllöilemättä. Ei siitä oikein aina voi tietää."
"Ei hevosista koskaan", virnistin. "Kyllä mä kyydissä pysyn."
"Toivotaan", Odelie huokaisi todella rohkaisevasti.
"Hei, kyllä tää tästä. Jos se on aivan kilipää, kokeillaan maneesia", ehdotin.

Alex tuntui melkoisen kapealta ja suorastaan rimpulamaiselta tavallisesti ratsastamieni hevosten jälkeen. Täysiverinen kun oli, se ei yltänyt mitenkään massiivisempien puoliveristen tai Mallaspuron friisiläisten mittoihin. Sen käynti oli matkaavoittavaa ja energistä. Välillä se säpsähteli, kun jokin kovempi tuulenpuuska pääsi yllättämään sen.

Huomasin Lynnin liittyvän Odelien seuraan ja ojentavan tälle suuren termosmukin, jonka ratsuni omistaja kiitollisena otti vastaan. Kävi sääliksi kentällä kyhjöttäviä naikkosia. Mahtoi olla - ja tulla! - kylmä.

En tehnyt mitään stunttitemppuja Alexin kanssa. Keskityin ratsastamaan sen niin hyvin läpi ja avuille kuin suinkin kykenin. Kentän laidalle tuli yleisöä, joka välillä kasvoi ja välillä kutistui. Mä en kyllä olisi jaksanut seisoksella ulkona näissä melkein pakkaslukemissa katsomassa tämmöistä perustyöskentelyä.

En saanut ratsastettua Alexia tasaisen loistavaksi, mutta ihan hyvä se oli. Aistin, että sen liikkeisiin olisi mahdollista saada paljon lisää ilmaa alle oikeanlaisella ratsastuksella, mutta se ei tapahtuisi hetkessä. Alex tarvitsisi monenlaista treeniä, ennen kuin siitä saisi irti kaiken sen liikkeen, joka siinä piili. Ajoittain se liikkui mukavan elastisesti ja tarmokkaasti, mutta sain huomata, ettei se jaksanut kantaa itseään kovin pitkään haluamallani tasolla. Annoin hevosen enimmäkseen kulkea melko pitkässä ja vapaassa muodossa, sillä se ei ilmeisestikään kulkenut usein kovinkaan koottuna.

Yhtäkkiä huomasin aidan takana murjottavan hahmon. Eetu.

Oli aidan takana muitakin, kuten Inkeri ja Britta. Odelie oli siirtynyt kentän laitaan juttelemaan Eetun ja tyttöjen kanssa. Ratsastaessani ohi kuulin Inkerin sanovan:
"Mä en jotenkin ole koskaan tajunnut, että Alexilla on noin hienot liikkeet!"

Eetun naama synkkeni entisestään. Ehkä hän näytti niin myrkyn nielleeltä eritoten siksi, koska kehuja oli Inkeri kaikista maailman ihmisistä... tai tytöistä. Epäilin, että Eetullakin saattoi olla pieni juttu blondeihin, tai tuohon yhteen blondiin ihan erityisesti. Tulin vilkaisseeksi omaa vaaleaverikköäni. Olihan se nyt kaunis näky. Nyt en kuitenkaan jäänyt ihastelemaan tyttöystävääni vaan nostin laukan ja keskityin ratsastamiseen.

Pian sen jälkeen olikin aika lopetella.

"Eetu", kuulin Odelien huikkaavan pojalle. "Kävelisitkö Alexilla loppukäynnit, niin me jutellaan vähän Danin kanssa siitä, miten tästä edetään."
Se oli teinipojulle varmasti kova paikka, mutta vaivoin hän nieli valituksensa.
"Ookoo", poika sanoi ja katosi hakemaan kypäräänsä.

Sillä välin kun me neuvottelimme Odelien kanssa, Lynn ryhtyi jo laittamaan Senttiä valmiiksi. Hän ehti harjailemaan vähän Topiakin, joten pääsimme nopeasti ratsaille. Lähdimme yhdessä sänkipellolle ratsastamaan oreja. Näin Sentin olevan energinen, ja sitä oli kyllä Topikin. Se oli oikeastaan hyvin miellyttävä ratsastaa. Lynn ei ollut täysin tyytyväinen Senttiin.

"Se jotenkin... roikkuu koko ajan oikeaa ohjaa vastaan", tyttö sanoi kulmiaan kurtistaen. "Ja se on ihan lähdössä tuulen mukaan. Se ei keskity. No, ei kai voi näissä olosuhteissa ihan täydellistä keskittymistä vaatiakaan."
"Otetaanko pieni laukkaspurtti välissä? Ehkä se sen jälkeen keskittyy paremmin", sanoin toiveikkaana, vaikka olinkin aika varma, ettei laukkaspurttailu ollut ratkaisu siihen.
"Joo, niinhän siinä varmasti käykin", Lynn naurahti kuivasti. "Otetaan vaan laukkaspurtti, mutta sitten mä kyllä lopetan tavoitteellisen työstämisenkin."

Kyllä Lynn oli fiksu likka. Tavoittellisesta työstämisestä ei tasan tullut kärpäsenkakkaakaan, kun olimme ensin antaneet orien ottaa mittaa toisistaan. Ne riemastuivat täysin ja spurtin jälkeen Sentti oli entistä enemmän tuulen vietävissä. Se pyrähteli ja pyörähteli niin, että ehdotin lähtöä metsäpolkujen kautta kotiin.

"Hyvä idea", Lynn puuskahti.
"Mä en välttämättä halua nähdä Sentin tekevän tyhmyyksiä ja viskasevan sun elottoman ruumiin tantereeseen. Lähdetään nyt, ennen kun..."
"Voi Daniel", mun tyttöystäväni keskeytti naurussa suin. "Älä höpise typeriä. En mä nyt Sentin takia tule kuolemaan."

Paluumatkalla motkotin Lynnille liiallisen luottamisen vaaroista: tuttukin hevonen oli yhtä kaikki hevonen, saaliseläin, arvaamaton. Vaikenin vasta, kun tajusin kuulostavani typerältä, ylisuojelevaiselta tuoreelta isältä. Vilkaistessani taakse näin Lynnin pidättelevän nauruaan. Mun katseeni kohdatessaan tyttö ratkesi nauruun. Tuhahdin lievästi loukkaantuneena ja käännyin katsomaan eteenpäin, jottei Lynn näkisi suupielteni nykivän.

Kun olin asettelemassa Topin varusteita paikoilleen, satulahuoneen ovi kävi. Sisään astui Eetu, joka koki muodonmuutoksen mut nähdessään. Rehvakkaasta teinipojasta tuli jähmettynyt, luimisteleva susihahmo. Kohotin kysyvästi kulmiani - mitä mä nyt olin hänelle muka tehnyt? Tiesinhän mä sen oikeastaan, vaikkei tekoni ollutkaan tahallinen sanan varsinaisessa merkityksessä.

"Tosi smoothia, jäbä", Eetu sihahti. "Kiva, että pääsit elvistelemään. Kummallista, miten joillekin ei riitä omat ratsastettavat..."
Annoin hiljaisuuden laskeutua pojan sanojen jälkeen, ennen kuin vastasin.
"Kummallista, miten joku näkee henkilökohtaisen hyökkäyksen jokaisessa teossa", sanoin tyynesti. "Odelie pyysi mun apua. Mä autan, koska se tarvitsee ja myös, koska mä itse saan arvokasta kokemusta. Mun ei tarvitse ratsastaa sun hoitohevosellasi pönkittääkseni omaa itsetuntoani."

Se oli kylmä totuus. Sen totuuden kanssa Eetu sai jäädä painimaan. Lynn pelmahti satulahuoneeseen hymyileväisenä ja kiinnitti mun huomion itseensä. Teinipoikahti luikahti huoneesta kaikessa hiljaisuudessa samalla ovenavauksella mun tyttöystäväni kanssa.



Kuva tulee myöhemmin

[Odelie]

Uutiset

Eetu istui nyrpeänä minua vastapäätä kädet puuskassa ja tuijotti minua tiiviisti silmiin. Läsnä istuva Daniel oli pojalle kuin ilmaa, vaikka ilme kertoi pojan enemmin haluavan kuristaa tumma hiuksisen miehen. Olin tuskaillut Eetulle kertomista jo useamman päivän, en tiennyt kuinka muotoilla asiani tai sanojani. Siksi olin pyytänyt jo toistamiseen eilen Danielin ja hänen ihanan tyttöystävän Lynnin meille kahvittelemaan. Pohtimaan tulevaa ja miten asioiden kanssa nyt oikein toimittaisiin. Daniel oli uutisen kuullessaan purskauttanut kahvit juuri pesemilleni verhoille, mutta Lynn oli innostunut niin paljon, että jäin pohtimaan, olisiko tytöllä tällaiset unelmat jo itsellään. Danielilla vain selvästi ei ollut samat aatokset, vaan suostui ilomielin Ramin tallityöntekijäni tarjoamalle tallin esittely kierrokselle, kun Lynn jäi keskustelemaan vaaleanpunaisista vauvan silkki mekoista. Kyllä, luit oikein. Ja nyt oli vuorossa Eetu.

- Asiahan on näin että.., sain avattua lopulta suuni ja Eetu hiljensi minut ymmärtäväisellä hyssytyksellä.
- Mä ymmärrän. Danielista tulee Alexin uusi hoitaja, Eetu nyökkäsi ja nousi jo ylös tuolistaan, mutta painoin pojan istumaan takaisin alas sohvalle olkapäistä.
- Ei uuvatti, vaan mä olen raskaana, hymähdin ja Eetun silmät laajenivat jättimäisen kokoisiksi.
- Danielin kanssa? Poika virnisti.
- Haa haa Eetu, jatka tota niin saat saman kurinpalautuksen, mitä Jasonkin ja kuustoista vuotias poika nurkassa häpeämässä ei ole kaunis näky, siristin silmiä ja Eetu hiljeni sillä sekunnilla.
- Eli Jason saa sisaruksen, poika yritti pysyä totisena ja tällä kertaa oli Danielin vuoro tyrskäistä takanani. Läppäsin miestä käsivarteen ja käännyin takaisin Eetuun.
- Itseasiassa kaksi, mutta.., taas minut keskeytettiin, kun Eetu hyppäsi ylös sohvalta.

- Kaksi?! Oletko sä Ode hullu? Miten kestät kaksi Jasonia? Poika kauhisteli tavattoman dramaattisesti ja tunsin tarvetta pistää pojan seisomaan nurkkaan, mutta vastustin mielihaluani.
- Ei, me ei nyt puhuta siitä, vaan siitä, että sun on aika alkaa valmentautua Alexin kanssa. Mä olet pyytänyt Danielia auttamaan etsimään sulle kunnon estevalmentajan, jotta saadaan vähän vauhtia sun kehittymiseen, sen lisäksi mä opetan sua ja vaikka Annekin. Sen lisäksi Daniel on luvannut auttaa Alexin kanssa, samoin Lynn ja tarpeen tullen Anne varmasti riipaisee itselleen jostain aika, jos on tarvis, mutta mulla on suhun täysi luotto. Mua ei oikeastaan kiinnosta, mikä taistelu sun ja Danielin välillä on, olkoon vaikka kolmas maailmansota, mutta jos tää järjestely ei teiltä kahelta klopilta onnistu, saatte molemmat hävetä nurkassa, puhuin lähes yhteen putkeen ja henkäisin syvään. Eetu näytti hieman hämmentyneeltä purkauksestani, mutta istui hitaasti alas tajuttuaan mistä oikeasti puhuin.

- Ai. Kiva. Siis valmentaja? Eetu kallisti päätään kuin varmistaakseen, mutta silmät pojalla loisti kuin hän olisi voittanut lotossa.
- Juu, huokaisi syvään ja nojauduin tuolin nojaan helpottuneena rauhallisuudesta.
- Kyllä me tullaan varmasti Eetun kanssa näillä suunnilla toimeen, Daniel nyökkäsi ja yritti kuulostaa lohduttomalta, eikä Eetukaan uskaltanut sanoa vastaan.
- Millon sulta loppuu lupa ratsastaa? nuorempi poika uskalsi kysyä.
- Vajaan kuukauden päästä, kohautin olkiani. Kokisin vakavia vieroitusoireita, mutta vaikken saanut ratsastaa olisi hiostamassa molempia poikia tallilla mahdollisimman usein. Nousin ylös tuolista ja lähdin kävelemään rappusia alas tallin puolelle. Alex liikkuisi tänään tarpeeksi, kun se otettiin tunneille mukaan, mutta se ei tarkoittanut, ettenkö olisi halunnut viettää aikaa rakkaan punahirmuni kanssa.

Alex seisoi karsinassaan silmät puoliksi ummessa, mutta minut huomatessaan sen pää ponnahti ponnekkaasti ylös ja se tuli minua vastaan karsinan ovelle. Äksystä Alexista ei ollut enää tietoakaan, kun selkäkivuista oli päästy eroon ja ruuna oli taas se sama syliin tunkeva koiranpentu, painava sellainen, mitä se aina oli. Rapsuttelin hajamielisesti Alexin naamaa ja pyörin omissa ajatuksissani. Se ei näyttänyt haittaavan ruunaa, vaan silmät ummessa se nautiskeli äidin hellyyden osoituksista. Se oli ihan erilainen kun Jason, kohta yhdeksän vuotias poikani halusi olla itsenäinen ja Alex taas olisi halunnut riippua minussa kuin vastasyntynyt vauva. Ajatus hymyilytti minua, Alex oli kyllä mahtava, mutta seuraavat yli puoli vuotta pelottivat minua, Alexin koulutus ei saisi jäädä puolitiehen.

- Moi, mä olisin tulossa ratsastamaan Alexilla, reippaan näköinen tyttö ilmestyi Alexin varusteiden kanssa karsinalle.
- Ai onko kello jo niin paljon? Hymähdin ja hyvästelin ruunani, joka vaikutti olevan erityisen tuohtunut rapsutusten loppumisesta.
- Kohta alkaa tunti, olen melkein myöhässä, tyttö naurahti ja vaihdoimme paikkoja tytön alkaessa sukimaan rautiasta luimiaa.
- Onnea tunnille, se näkyy olevan tänään vähän känkkäränkkä päällä, naurahdin kevyesti.
- Juu tässä ei auta kuin pitää peukut pystyssä, tyttö virnisti ja minä lähdin metsästämään seikkailevaa lastani, joka oli päättänyt lähteä maastoilemaan tyttöjen kanssa. Mikä sydänten särkijä pojasta tulisikaan.

Odelie ja Alex
20 hoitomerkintä

(tapahtukoon tämä nyt kun vauvahommat ovat vielä tuoreessa muistissa (

[Eetu]

Muistoja kisoista

”Ja valmistautuu Eetu Kurkinen ja Good Enough Is Good Enough!”
Kylmä hiki kiiri pitkin selkää, kun annoin Alexin kävellä mun alla puolipitkin ohjin. Hevosen jokainen aisti oli virittynyt, sen korvat oli höröllään ja mä tunsin, kuinka sen lihakset värähteli käynnin tahtiin. Koko hevonen oli täysin virittynyt, valmiina ampaisemaan matkaan. Mielessäni laskin laukkoja ja siirtelin katsetta ympäri rataa. Ei mitään sen vaikeampia paikkoja, hevonenkin oli verrytelty hyvin ja matkasta oltiin selvitty hengissä, vaikka pitihän monsterin pitää vähän show’ta kopista purkiessa, mutta aika äkkiä se puhina rauhoittui. Aiemmin päivällä mä olin jo kävelyttänyt sitä, ja siitä oli nyt hyvä jatkaa. Olihan kisoissa mukana myös muita seppeleläisiä – Tuulia, johon en ollut ehtinyt vielä kunnolla tutustua, Rosa-ponillaan, Britta aina-niin-hienolla-Hyperionillaan ja viimeisimpänä ja vähäisimpinä pienimpänä Inkeri kebabrullallaan. Odekin oli mukana, tietty, olihan nainen koko kisojen järkkääjä. Kisahoitajaa mulla ei ollut, mutta Ode oli luvannut vahtia Alexia tarvittaessa tai palkata jonkun taluttamaan hirviötä rataantutustumisen aikana.

Kyllä mua jännitti, mutta silti mä olin aika luottavaisin mielin. Alex oli ollu verkassa hyvä, laukannut temmossa mutta käsissä se oli kuitenkin pysynyt. Paikat oli osunu kohdalleen, vaikkei se kyllä noin pienillä esteillä ongelmia tuottanutkaan – olihan luokkana 60cm, tosiaan, se lämmittelyluokaksi tituleerattu. Britan ”lämmittelyluokka” oli kasikymppi, joka mulla oli se varsinainen luokka, ja metrinhän se meni kimolla hevosellaan. Ja kyllähän tytön oli pitänyt hevosta ankarasti puunata, koska sattui omistamaan kimon hoitohevosen. Haha. Mulla ei ollut sitä ongelmaa.

Mua edeltävä ratsukko pudotti sarjan B-osan, joten mulla oli ihan hyvät tsäänssit sijoihin. Ratsukoita ei kuitenkaan ollu kuin sen viisi – kaksi sijoittuisi. Toisaalta, vaikka olinkin aika kilpailuhenkinen, ei mun tarkoituksena ollut hakea sitä rusettia vaan puhas rata, rusetti tulisi jos olisi tullakseen. Ekat kisat, ei pitäny rimaa asettaa liian korkeelle, ainakaan Oden mielestä. Mun silmissä kuitenkin kiilui sinivalkoista, joten pienissä painetäpinöissä oli hyvä lähteä radalle suorittamaan. Edellinen ratsukko ravasi pois kentältä ja mä pääsin aitojen sisään. Tyttö suomenhevosen selässä näytti huojentuneelta, mutta paistoiko ilmeestä myös pettymys? Sitä mä en ehtiny enää jäädä miettimään, vaan mun fokus oli saatava täysin tulevaan rataan.

Otin Alexin heti napakkaan raviin. Se ravasi kaula pystyssä, pörhein askelin ja korvat tiukasti kohti taivasta mun kevennellessä rauhallisesti malttamattoman hevosen selässä. Punainen halusi näyttää, mihin pystyi. Odottaminen päättyi. Mä nostin toisen käteni tervehdykseen ja sain merkin. Mun ei tarvinnu kun istua satulaan niin Allu oli jo ihan menossa. Kevensin istuntaa etten jäisi puristamaan millään osalla ja osaltani tuuppaamaan hevosta eteenpäin – se oli jo ihan tarpeeksi hyvässä temmossa.

Lippu rävähti alas ja Alex hyppäsi ensimmäisen esteen ilmavaralla. Loiva tie, hevonen vieläkin lapasessa, mutta mun oli varottava, etten istunu liian syvälle satulaan. Kakkonen vähän pohjaan, mutta koska este oli pieni, yli päästiin puhtaasti. Este esteeltä me lähestyttiin uusintaa, puhtaasti – Alex oli ihan superinnoissaan, mun piti pidätellä sitä aika lailla, ettei alettais hosumaan ennen kuin päästäisiin asiaan.

Viimeinen perussarjan este. Pidäte, yks, kaks, kolme ja pohkeet kiinni. Yli mentiin että suhahti! Mä käänsin Alexin tiukasti uusinnan ekalle esteelle ja istuin hetkeksi syvemmälle, jolloin Alexin askeleet saivat aivan uuden sfäärin. Pysty puhtaasti, tiukka tie sarjalle, jolle lähettiin kaukaa, mutta Allu veti pisteet kotiin pelastamalla ja venymällä yli. Sarjan B-osa, jolla edellinen ratsukko oli pudottanu, meni myös puhtaasti. Mun itsevarmuus kasvoi jokaisen askeleen ja ylitetyn esteen myötä – kohta oltaisiin maalissa. Enää viimenen linja ja sitten saisi huokaista!

Veri kohisi mun korvissa kun me feeniksin lailla syöksyttiin maaliviivan yli. Kohotin käteni taputtamaan pärskivän ja edelleenkin innoissaan laukkaavan hevosen kaulaa. Mä kuulin aplodeja ja Oden tsemppihuudon, mutten saanut mistään selvää. Olin ihan shokissa. Me tehtiin se oikeesti, puhdas rata! Siirsin Alexin käyntiin ja hevonen pärisytti sieraimiaan innokkaasti taputellessani sitä joka puolelta. Mä en olis voinu olla ylpeempi!

”Hienosti meni!” Ode totesi hymy huulillaan tanssien. Mä siirsin Alexin käyntiin ja puikkelehdin kentältä pois, päästäen ilman karkaamaan keuhkoista ulos. Tummatukkainen nainen naurahti heleästi mun huokaisulle, rapsuttaen Alexia ryntäistä.
”Et tainnu hirveesti radalla hengittää?”
”No en kyllä tosiaan, mutta Alex oli niin huippu! Paljon tuli omia virheitä mutta Allu pelasti päivän kyllä ihan totaalisesti, oon niin tyytyväinen”, hehkutin sydän rinnassa pamppaillen.

Kopin vierelle päästyämme laskeuduin selästä ja annoin Alexille palan porkkanaa. Punarautias yritti kihnuttaa päätään mua vasten, mutta pukkaisin hinkkaavan hevosen pois mun luota varjellen valkeita kisapöksyjäni, jotka oli pitänyt kisoja edeltävänä päivänä kiireisesti kaupasta matkaan hakea. Inksu oli naureskellut strassein koristelluille takataskuille, mutta ei siellä muita ollut… Alexin lautasia ei kylläkään kutittanut mun pöksyjen väri, vaan yritti ahkerasti sotkea ne kuolallaan. Kiitti hei.

”Ja palkintojenjakoon kuulutetaan… Eetu Kurkinen ja Tuulia Laine!”
Mitä. Hemmettiä. Olinko mä oikeasti sijoilla? Tää oli varmasti unta. Millon mä heräisin? Britta tuuppas mua kylkeen ja patisti hevosen selkään, mutta mä olin ihan shokissa. Jossakin euforiassa. Mä en vieläkään uskonu korviani, ja jossain tiedottomassa tilassa vaellellen päädyin Alexin selkään ja kentälle. Meidät ohjeistettiin Tuulian, sen Hestian hoitajan kanssa riviin niin, että mä olin meistä katsottuna oikealla ja tyttö vasemmalla. Mä hymyilin blondille iloisesti, ja tuo näytti samaa naamaa valkean poninsa selästä – me oltiin oikeasti sijoituttu. Tervehdys, joo, näin tää kävi. Odelie saapasteli rusetin kanssa mun viereen ja kiinnitti sen tottuneesti Alexin suitsiin, kätellen mua ja taputtaen Alexia kaulalle. Mä näin sen kasvoilta saman ylpeyden, joka munkin naamalta paistoi.

Kunniakierros oikeaan laukassa. Alex viskoi päätään ruusukkeen lepattaessa sen kaulaa vasten ja päästeli menemään mun yrittäessä hallita hevosta, ettei Tuulia Rosan kans jäis ihan jälkeen. Mä leijuin niin pilvissä. Ekat kisat ja eka sijoitus, oliko tää ees todellista?

Pakolliset poseerauskuvat päätyivät Inksun kameraan, ja pakkohan mun oli myöntää, että me näytettiin pirun hyviltä. Alex oli majesteettinen, kuten aina, korvat hörössä tuijotellen horisonttiin ja mulla oli hurmurihymy huulilla. Ehkä mun pitäis teettää joku niistä kuvista, muistoksi näistä upeista kisoista. Wow.

Mun piti kuitenkin riisua voittajaviitta harteilla ja jatkaa vielä kasikympin verkkaan. Rata oli sama kuin kuuskympissä, joten mun ei tarvinnut sitä kävellä, muistelin vaan mielessäni, miten se meni. Onneks olin muistanut radan, vaikka se mua alkuun eniten pelottikin. Alex oli verkassa ihan cool, otin vaan parit hypyt etten ihan väsyttäis sitä, olihan meillä vielä toinen rata eessä.

Alex oli kasikympissä veltompi kuin kuuessakympissä, ja otettiin me sieltä sitten yks puomi harmittavasti ihan normipystyltä kun ei millään laukka riittäny. Urheasti ja tarmolla mä ratsastin radan loppuun, vaikka euforian puhkaisi se pudotus, eikä sama into riittänyt radan loppuun. Lisää reeniä korkeampiin luokkiin, siis. Mutta kyllä on sanottava, että vähän ärsytti.

Kukapa muukaan vei siinä voiton kuin tallikaveri. Britta, niin kiiltäväksi puunatulla Hypellään että melkein silmiin sattui. Mä kuitenkin soin voiton Beelle ja olin siitä aidosti onnellinen, vaikkakin kyllä kirpaisi katsella, kuinka upea Hype oli, mulla ja Allulla kun oli siihen vielä vähän matkaa; kolmannella sijalla neljästä osallistujasta. Mutta noh, ajallaan – olihan Britalla enemmän aikaa takana hevosensa kanssa kuin mulla.

Huonompi fiilis pudotuksesta hälveni nopeaa päivän mittaan, kun mua tultiin onnittelemaan hienosta suorituksesta. Alex ja mä näytettiin kuulemma lentäviltä, oltiin tulevaisuuden kilpakenttien lupauksia ja sitä rataa. Se jos mikä pönkitti mun itsetuntoa ja –varmuutta ja –luottamusta jaja. Kyllä ne katsojat harmitteli, kuinka se pudotus oli tullut ja kuinka velton näköiseksi ruuna oli mennyt, mutta kertoessani, että nää oli meidän ekat kisat, porukka oli ihan ihmeissään. Näytettiin kuulemma ratoja kiertäneiltä, heh. Ehkä ne liiotteli, ehkä ei, mutta mulla ainakin jäi kotiinviemisiksi sinivalkoista ja niin pirun hyvä mieli. Tästä oli meidän hyvä jatkaa.

#25, 21/09/14

[Odelie]

Lauantai kahvit

- Huhuu pienet katkaravut, täällä puhuu Britta-täti! Musta tulee teidän paras täti ja valmistautukaa miljooniin pusuihin. Ette varmaan kuule mua vielä, mutta mä puhelen teille jo, että varmasti tunnistatte mun äänen, Britta kailotti mahaani vasten innokkaana, vaikka mahaa tuskin näkyi vielä, kun uutinen oli levinnyt tallille ei Lynn enää ollut ainut innokas vaan vauvoja ihmetteli jokainen, suuremmalla tai pienemmällä innolla.
- Hiljaa Britta, Inkeri läimäisi leikillisesti toisen tytön käsivartta ja molemmat tytön kikattivat, kun ylikierroksilla olisivat käyneet.
- Kuulkaas katkaravut, täällä puhuu Inkeri-täti, joka varmasti ostaa enemmän lahjoja teille kun Britta-täti. Jos siellä on tyttö niin lupaan että susta tulee sellainen prinsessa, ettei mitään rajaa, Inkeri huhuili nyt mahalleni ja minä ja Lynn pyörittelimme silmiämme huvittuneena.
- Inkeri ei ole paras, vaan Britta-täti, brunette vielä vakuutteli ja työnsi Inkerin pois sohvalle istumaan ettei vasta lauseita enään tullut.

Eetu ja Daniel taisivat ensimmäistä kertaa olla samaa mieltä jostain, kun molemmat kohottivat kulmiaan ja todennäköisesti pitivät kahta tyttöä seinähulluna. He eivät kuitenkaan sanoneet mitään, vaan molemmat katsoivat omiin suuntiinsa ja säpsähtivät, kun heidän katseensa kohtasivat. Eetu oli tänään aloittanut valmentautumisen, kun Pirre oli lupautunut poikaa valmentamaan. Hikeä oli pojan otsalta pukannutkin, kun katsomossa oli istunut puolet tallista, eli kaikki innokkaat heppatytöt ja poika Daniel. Jos Alex ei olisi puhkunut niin paljon energiaa ja kaahaillut pitkin poikin, kuin entisellä laukkahevos urallaan, työskentely olisikin näyttänyt hienolta. Pirre oli kuitenkin näyttänyt ajoittain kovin ärsyyntyneeltä, kun jättimäisen egon omistava Eetu oli pullistellut osaamisellaan, kun pysyi ruunan selässä ja hallitsi sitä, ainakin jollain pikkiriikkisellä tavalla. Lopulta Alexista oli alkanut loppumaan puhti, jolloin hypyt onnistuivat rauhassa, mikä nyt käsittikään rauhallisuuden, kun kyseessä oli Alex. Eetu oli valmennuksen jälkeen lähtenyt vielä käyntimaastoon Jessen ja Tollon kanssa, joten myös Salma istui seuranamme oleskeluhuoneessa vielä, kun Jesse oli jaksanut lenkittää oriaan pidemmälle kuin Eetu Alexis.

Talliin tullessa olin pistänyt Eetun pesemään hikisen Alexin ja samalla poika oli käynyt Pirren kanssa läpi kohtia, jossa oli vielä paranneltavaa. Alex, joka vihasi pesua yli kaiken oli tanssahdellut pesuboksissa korvat visusti luimussa, väistellyt vesiletkua, yrittänyt napata vesiletkusta kiinni ja irvistellyt Eetulla, oli ollut selvästi kovin loukkaantunut, että hänestä vietiin huomio. Lopulta olin uskonut Eetulle Alexin loimittamisen ja tarhaan viemisen ja itse olin kävi nyt yläkertaan siemailemaan kahvia. Lämmin juoma teki hyvää näin kylmällä ilmalla, vaikka Lynn heti torui minua, ettei kofeiini ollut hyväksi vauvoille. Tiesinpähän ainakin ketä tulisi pyytää kummitädiksi, jos tuo innostus jatkuisi ihan loppuun asti. Myös Salma innostui kyselemään kaikenlaista pahoinvoinnista kiellettyihin ruokiin ja siinä vaiheessa pojat saivat tarpeekseen ja kerrankin päättivät tehdä jotain yhdessä, auttamaan Kasperia ruokien jaossa. Ihanan omistautuneita nuoria miehiä molemmat olivat hevosille, mutta Kasperin vapaaehtoiseen avustamiseen tarvittiin jo todella hyvä syy. Ei uusi tallityöntekijä mikään kaukaa kierrettävä ollut, mutta ilmaisen työvoiman tarjoaminen kahdelta hienohelmalta oli jo paljon.

- Kyllä me tosta Eetusta vielä kilparatsastaja saadaan, hymyilin yhtäkkiä ja jokaisen tytön huulille vierähti hymy. Ainoastaan Inkeri, jonka olin huomannut silmäilevän Eetua harvinaisen usein räjähti äänekkääseen nauruun, eikä siitä meinannut tulla loppua.
- Oho, olitko sä tosissas? Inkeri virnisti leveästi ja sai Britan ja Salman tyrskähtämään mukana.
- No tietysti olen, hämmennyin hieman ja nyt kolmen tytön purskahtaessa hervottomaan nauruun en osannut itse olla hymyilemättä. Todennäköisesti kyseessä ei ollut enään Eetu asialle nauramista, vaan nauru tarttui ja koulupäivän jälkeen ei ollut ihmekään, että hieman väsytti.
- Eetulla on ainakin tyttöjä ihastelemassa ja kannustamassa jatkossa, vinkkasin kepeästi Inkerille silmää jonka hymy hyytyi heti ja olin näkeväni pientä punaa tytön kasvoilla. Kukaan ei kuitenkaan sanonut mitään, tilanne oli tällaisen vanhan rouvan näkemykseen erityisen suloinen ja tällainen orastava rakkaus pakahdutti omankin sydämen onnesta. Tai sitten se johtui hormoneista.

Kyl pitsimekkopuheet oli keskustelu, ponnahti Salma ja Britta pystyyn, heillä oli vielä ratsujensa liikutukset ainakin jollain tapaa edessä, joten kaikki nousimme ylös tuoleilta ja sohvalta suunnaten alakertaan ja jokainen omaan suuntaansa. Lynn vielä lupasi tulla viikon alussa käymään Danielin kanssa katsomaan Jasonia (joka tällä hetkellä koki suurta ihastusta Lynniä kohtaan). Itse nappasin kahvipannun mukaan, sillä ajatus uuden kahvin keittämisestä ei houkuttanut. Astelin rappuset rauhallisesti alas, etten hölskyttäisi sitä ympäri rappusia. Alakerrassa koputin varovasti toimiston oveen, josta kuului vauhdikas näppäimistön näpytys.
- Sisään, kuului ääni ja astuin reippaasti toimiston ovesta sisään Annen seuraan.
- Oi kahvia, sä tulit kun tilauksesta, Anne hymyili hieman huojentuneena ja tottuneesti kaadoin naisen kuppiin kahvia, olin alkanut kiikuttamaan tallin omistajattarelle kahvia ihmeen usein.
- Palveluksessanne, naurahdin ja istuin alas naisen irrottaessa katseen tietokoneesta samalla venytellen käsiään.

- Tämä homma ei lopu kyllä koskaan, kohta alkaa tunnit ja sitten hoidan vissiin iltatallin, kun noilla nuorilla on niin kova kiire juhlimaan, silmät on jo ristissä koneen takia, Anne virnisti kahvikuppinsa takaa ja nautinnollinen ilme paljastui naisen kasvoilla, kun ensimmäisen seitsemän hörppäilyä oli tehty.
- Älä muuta sano, tallissa vielä jaksaa juosta, mutta paperityöt vetää ihan laiskaksi, hymähdin ja heiluttelin jalkojani.
- Pääsittekö nyt yhteisymmärrykseen Eetun ja Danielin ja Pirren kanssa? Anne muisti monimutkaisen toiminta suunnitelmani jatkosta.
- Juu, kyllä Pirre vielä innostuu ajamaan Eetua eteenpäin ja tuskin pojatkaan kauheasti kinastelevat, jos aikataulu saadaan kasaan, kohautin olkiani kepeästi.
- Minustako puhutaan? Punaisilla poskilla varusteltu Pirre ilmestyi toimistoon ja nyökkäsimme Annen kanssa ihmeellisen yhtäaikaa.
- Sinun tulevasta rankasta työstä, hymyilin ja Pirre naurahti pehmeästi.
- Kyllä me koulitaan Eetusta vielä kunnon esteratsastaja, Pirre nyökkäsi asiasta varmana ja minä uskoin, vaikka Inkeri olikin löytänyt iltapäivän hyvin asiasta.
- Oi kahvia mahtavaa, ette kuule arvaakaan mikä hirviö Väinö oli äsken maastossa....

Odelie ja Alex
21 hoitomerkintä

[Eetu]

Katkeruus syö ihmistä

”No niin, hophop! Ei meillä oo koko päivää aikaa!”
Out of nowhere Odelie oli kiskaissut mut lorvimasta olohuoneesta mukaansa, patistanut pukemaan ratsastuskamat päälle siinä kaiken kansan keskellä (”En mä sua syö, vaiha nyt ne kamat vaan!”) eikä ees kertonu syytä että miks ja minne ihmeeseen sitä oltiin menossa. Nainen oli ottanut mut enemmän hääsättäväkseen nyt raskaana ollessaan, järkännyt mulle valmentajia ja pakottanut tekemään sitä tätä ja tuota. Voitte varmaan arvata, että kaiken lätkän reenaamisen ja lukion ohella mulla ei tosiaan ollu helppoo. Ja pitihän niitä ihmissuhteitakin pitää yllä. Arvatkaahan samalla, että mikä tuossa yhtälössä on se, joka kärsii?

Vedin toisen saappaan vetoketjun kii puoliksi jo Odelien perässä hyppien, kun nainen pyyhälsi hirveätä vauhtia portaita alas. Ja mä kun aattelin, että raskaana olevat naiset laiskistuis, painuis sohvan pohjalle ja mättäis hirveet kasat suklaata. Taisin olla väärässä – Odessa oli nimittäin puhtia kuin koko Liekkijärven kylässä. Mulla teki tiukkaa pysyä sen perässä, mut en kyllä yhtään tiennyt, miksi me kiirehittiin niin kovasti. Ei kai kukaan nyt kuolemassa voinut olla, kerran mun piti vaihtaa ihanista höllivaatteista tiukkoihin ratsastuspökiin ja muuhun varustukseen. Argh.

Ja olisihan mun pitänyt se arvata. Jo kaukaa näin, kuinka ylvään näköinen, suuri hevonen liikkui kentällä elastisesti, selässään joku naista rotevampi ratsastaja. Hevonen näytti vähintään GP-tasoiselta, huippuunsa viilatulta suorittajalta, jonka suorittamisesta paistoi kuitenkin innokkuus tekemistä kohtaan. Ratsastaja istui täydellisesti, kuin liimattuna tummaan satulaan. Siinä vaiheessa multa oli päästä oksennus.

Ode patisti mut aidanpieleen tarkkailemaan ratsukkoa. Oli kuulemma lukenut, että myös katsomisella voisi oppia, ja näin eri oppimistekniikoita käyttäen saavutettaisiin mun kannalta paras mahdollinen tulos. Tässä asiassa Ode oli kuitenkin niin väärässä kuin hormonihöyryinen tuleva kotimamma voisi ollakaan. Mä en ees halunnu kattoo sitä ratsukkoa, joka näytti niin pumpulihöttöiseltä että ihan ällötti. Harmonista, täydellistä ratsastusta. Tai sitten mun silmät oli vaan seonnu enkä älynny, kuinka rumasti se häiskä ratsasti.

Mä en pystyny keskittymään. Odelie vieressäni selosti, mitä missäkin liikkeessä tuli ottaa huomioon, mutta kaikki meni ohi korvien. Veri kohisi korvissa asti ja mua teki mieli puristaa kädet nyrkkiin ja silpoa aita edestä, mutta pysyin kylmänviileänä ja ajoittain nyökkäilin tummahiuksiselle naiselle. Mä olisin tällä hetkellä mieluummin kattomassa ihan mitä tahansa muuta kuin tota herra Täydellisyyden ratsastusta. Jopa Kasperin pomppiminen Fränkenstainin selässä olisi ollut nautinnollisempaa katsottavaa. Tässä mun ja Odelien käsitykset erosivatkin – tämä halusi katsoa, kuinka oma pikku kullanmurunsa näytti upealta. Mua ei kiinnostanut, koska selässä istui Daniel.

Odelien ihastuneet huokaisut saivat mut painamaan otsan vasten aitaa, mutta naisen kipakka tönäisy kylkeen pakotti mut pitämään katseen melkein yhtä nauliintuneena aitojen sisässä tanssivaan ratsukkoon kuin tikku persaukseen. Mä en halunnut alistua tällaiseen. Mua ei kiinnostanut oppia katselemalla the arkkivihollista, kylmän sodan vastapuolta. Eihän ne oppimistulokset voineet missään nimessä olla parhaita, kun oppilas vähät välitti?

Aivan liian pitkän ja tuskaisen ajan kuluttua mister Universum ohjasi punaisen, tarmoa puhkuvan ratsunsa kaartoon palkitsen sen muutamalla taputuksella. Chapsienhärpäkkeet hulmuten mies laskeutui alas satulasta, jääden kuitenkin seisomaan kentän keskelle punaisuuttaan kuultavan hevosen kanssa. Mun teki mieli huudahtaa, että mitä se toinen jalka haudassa vipattava ukonkäppänä siellä junnasi, eikö kunto riittänyt enää aidalle asti, mutta pidin turpani ummessa. Odelie olisi vetänyt mua leipäläpeen vähän pönöttävästä mahastaan huolimatta.

Odelie tuuppasi mua merkitsevästi eteenpäin, kuin patistaen Danielin luo. Mies katsoi mua toinen kulma kohollaan – mä näin sen metrien päästä. Ehdin vilkaista Odea uudemman kerran, kysyvä ilme naamallani, mutta uuden tuuppauksen johdosta olin kompastua jalkoihini.
”No, etkö sä tuu, vai mikä nyt on hätänä?” kuulin matalan, kylmän äänen kentän keskiosasta ja mielessäni röyhistin rintaa, saapastellen Danielin luo ottamaan tuolta hevosen ohjat. Danin lähtiessä Odelien luo (kuulin heidän puhuvan jotakin Topin liikuttamisesta) mä jäin säätämään jalustimia itselleni sopiviksi; Daniel kun sattui olemaan mua ”muutaman” sentin pidempi.

Aloitellessani raviverkkaa Daniel ja tämän upeankiiltävä kouluratsu Topi saapuivat areenalle kankisuitsin varusteltuina. Ilmeisesti oli ihan kovat treenit tulossa, kun piti tosiaan rautaa työntää suuhun tavallista enemmän – mikäs siinä, kun osasi käyttää. Ja vaikka halusin nirhata itteni jo tän ajattelemisesta, niin kyllähän Daniel osasi. Siitä ei ollut kiistäminen.

Alex puolestaan ei tuntunut ollenkaan siltä hevoselta, miltä se oli Danielin alla näyttänyt. Kaikki se jousto katosi ja tilalle tuli yrmyn näköinen, pää taivaissa viuhtova maantiekiitäjä, joka tuntui ottavan kiksejä Topin olemassaolosta. Aina, kun ori käveli ohi, oli Alex korvat tiukasti kiinni niskaan liimattuna ja hampaat irvessä. Mä yritin pysyä rauhallisena, mutta kieltämättä mua ärsytti, ja se varmasti osittain tarttui myös Alexiin.

Yritin tehdä neljä ympyrää joka kierrokseen, mutta suunnitelmani suurimmilta osin epäonnistui Topin ja Danielin pyyhältäessä just siinä, missä mun olisi pitänyt mennä. Kun Alex alkoi hetkittäin rentoutua, oli kiiltävä puoliverisperse tiellä, ja punakone alkoi taas näyttämään hapanta naamaa jännittäen jokaisen lihaksensa, varmasti jopa ne piilotetut vatsalihakset. Ihan kuin Daniel olisi tahallaan ohjannut Topinsa meidän tielle, nauttien mun epäonnistumisesta. Voi että mä en voinut sietää sitä jätkää!

”Eetu, keskityhän omaan ratsastukseen äläkä vilkuile sitä Danielia koko ajan!” Odelie huhuili kentän laidalta, ilmiselvästi huomattuaan, että mun mielenkiinto oli enemmän tuossa vaativan tason kouluratsukossa kuin allani ravaavassa hevosessa.
”Hyvähän se ois keskittyä omaan tekemiseen jos tuo ei koko ajan olis tiellä, eikä mun pitäis kattoa että missä se menee joka sekunti”, jupisin naiselle takaisin ohittaessani tuon Alexin kanssa. Siirsin Alexin käyntiin nähdäkseni Odelien reaktion – tuo huokaisi syvään, pyöritellen päätään katse maassa.
”…Eetu hei, Daniel on ollut koko ajan tuolla toisessa päädyssä, säkin voisit olla vaikka omassasi.”
Mun sisällä kiehahti. Eikö kukaan muka nähny tilannetta mun silmin?! Aina oltiin niin Daniel sitä ja Daniel tätä, herra Täydellisyys ratsuttaa Alexia ja vaikkei kukaan mulle sitä ääneen sanonutkaan, kaikki varmaan aatteli, että mä olin ihan sukka. Viha kuohahti mun sisällä ja päätin näyttää kaikille, kuinka mäkin osasin ratsastaa Alexilla.

Siinä yrityksessä ei kuitenkaan päästy puusta pitkään. Heti seuraavassa laukannostossa Alex päätti esitellä pukittelutaitojaan, enkä mä ollut yhtään varautunut niin valtaisaan pukkisarjaan, jossa tosin vielä pysyin kyydissä. Tämän jälkeinen sivuloikka ja melkein 180-asteen pyörähdys oli liikaa, ja paiskauduin komeassa kaaressa vasten kosteaa hiekkapintaa. Ilman turvaliiviä tietenkin, kuinkas muutenkaan. Ei Alex ollut mulle toikkaroinut pitkiin aikoihin, joten olin uskaltautunut luopumaan turvaliivistä kun mentiin sileällä. Ei näköjään olis kannattanu.

Kipu vihlaisi lonkkaa mutta mä nousin maasta nähdäkseni, kuinka hurjistunut punainen veteli pierupukkilaukkaa ympäri kenttää saaden Topin steppaamaan hetkellisesti Danielin alla. Mies kuitenkin pysäytti hevosensa hillitysti, laskeutuen alas selästä ja ottaen miehen luo juosseen, villiintyneen Alexin kiinni tyynenrauhallisesti. Siellä se taas seisoi, kuin sama haastava ilme silmissään – no etkö sä tuu, vai mikä sulla on hätänä?

Multa oli palaa pinna. Okei, ehkä mä kuvittelin puolet Danielin käytöksestä, mun vihafiltteri, tai ehkä kateusfiltteri tuotti mulle hataria mielikuvia, mut en mä kaikkea voinut kuvitella. Dani huokaisi syvään katsoessaan mun housujenkopistelua ja taapertamista Alexin luo. Nappasin rivakalla liikkeellä ohjat tummahiuksisen kädestä ja ponnistin uudelleen selkään, Odelien hössöttäessä jossakin kauempana, mun kuuloalueen ulottumattomissa.

Eikä ne Alexin juntteilut loppunu siihen. Se aikoi nyt todellakin koettaa mun taitoja, eikä mun mielialaa tehnyt yhtään korkeammaksi se fakta, että Daniel liiteli Topinsa kanssa meidän ohi kuin mikäkin enkelipari, suorittaen vaativia liikkeitä korkealle kootulla hevosella. Ratsastajan hapsuchapsit sen kun vain värähtelivät, niin tasaisesti mies siellä selässä istui.

Samaa ei voinut sanoa musta. Monesti oli lähellä, että tipahtaisin uudestaan tolloilevan hevosen selästä – milloin se säikkyi olemattomia, milloin yritti lähteä kiitämään mun alta, milloin pukitti, milloin steppaili ja milloin pomppi. Mua teki mieli raivota, mutta tyydyin vaan puremaan hampaita entistä kovemmin yhteen ja yritin saavuttaa zen modea – tuloksetta.

Saatuani muutaman hyvän pätkän päätin lopettaa sekä itseni että hevosen kiusaamisen. Kerran sillä oli tänään tällainen päivä, niin sitten oli. Sen mielenliikkeille mä en voinut mitään – ne kun tuntuivat vaihtelevan joka puolen sekunnin välein, tai ainakin ratsastajan vaihtuessa. Ihrainen ratsastaja ennen mua oli punaiselle ilmiselvästi liikaa, eikä se kestänyt enää kantaa mua, Danieliin verrattuna keijukaista.

Hei Eetu, c’mon, mieti miltä sä kuulostat, jokin sanoi mun päässä. Ihan pikkupenikan touhuja, sä oot lukiossa. Jätä se omaan arvoonsa.

Mut mä en voinut. Mä olin niin katkeroitunut, vihainen ja padonnut ne tunteet ihan liian pitkäksi aikaa. Aiemmin tää juttu ei ollut mennyt niin henkilökohtaiseksi, mutta tämänpäiväinen oli viimeinen pisara. Mua oli nöyryytetty viime aikoina ihan tarpeeksi, enkä mä yleensä kokenut mitään tällaista. Voi helvetti. Mun oli pakko päästä purkamaan fiiliksiä hallille – siellä ei ollut kuin mä, luistimet, maila ja kiekko. Ei ulkopuolisia esimerkkejä, ei itsekeskeisiä täydellisyyksiä. Mä halusin vaan pois. Ja niin mä aioinkin tehdä.

#26, 05/10/14

[Eetu]

First things first

Syysloma oli alkanut ja mahdollistanut täysiaikaisen treenauksen sekä hallilla että tallilla. Mä olin kulkenut Pirren valmennuksissa harva se päivä – suurimmilta osin me treenattiin esteitä, mutta kyllä esteopettaja oli myös jonkun sileän tunnin mulle pitänyt. Tehovalmennukset ja mun omistautuminen olivat alkaneet pikkuhiljaa tuottaa tulosta, ja se oli oikeaa sielunhoitoa. Kaikki muu piti ympäriltä unohtaa, kun nousi Alexin selkään, tai saattoi olla apinanraivolla roikkumassa sen kaulassa, ettei päätyisi tekemään hiekkakakkuja. En mä tosin ollut hetkeen tippunutkaan, joten se oli edistystä se.

Jos ratsastuksen osalta oltiin kipuamassa ylämäkeen kohti menestystä, ihmissuhteet ja mun mieliala sitä kautta laski alamäkeen kuin hevosen häntä. Tallille oli out of nowhere ilmestynyt joku Toni, futaripoika jostakin. Mulla ei ollut yhtään mitään hajua, mikä se oli miehiään, mutta voin sanoo, ettei ainakaan mikään positiivinen yllätys ollut tuo pojan ilmaantuminen. Koko tallin tyttöjoukkio varmasti vilkuili sitä, ihan varmasti Brittakin, vaikka se ei ehkä ollut Robertista täysin yli päässyt. Inkeri oli kuitenkin pahin.

Mä näin ne juttelemassa harva se hetki, mutta pidin huolta, ettei ne nähny mua. Tai ainakin yritin paeta paikalta mahdollisimman nopeasti, ettei mun tarvinnut katella niiden imelää ”kaveruutta”. Yeah right. Ihan muuten vaanhan nuo tuntui halailevan ympäri Seppeleen pihoja, joo, munkin mielestä se oli ihan silkkaa kaveruutta. Teki mieli tirpasta sitä Tonia turpaan, mutta siinä vaiheessa mä paljastaisin heikkouteni. Olihan Inkeri sanonu, että me oltiin vain kavereita. Minä ja se. Ja sen jälkeen juossut mun perään ja suudellut. Mä en tosiaankaan ymmärrä naisia, en etenkään sitä blondia. Mikä ihme sillä oli hätänä? Luuliko se, että tollaset sanat ja teot häviäis vain yhdellä suukolla? Mun teki mieli kostaa, napata joku tallityttö kainaloon, mutta en mä sellainen ollut, vaikka tulinkin hyvin juttuun erityisesti naispuolisten henkilöiden kanssa. Mä luulin olevani nykyään vähän enemmän vakiintunut, mutta no jaa. Enpä näköjään ollutkaan.

Danielinkaan suhteen ei mennyt kovin hyvin. Sain osakseni pistäviä katseita kuin sodassa luoteja konsanaan. Tai emmä tiiä oliko Daniel kaikille niin juron näköinen, mutta mulle erityisesti. Mua oksetti kattoo, kun se ratsasti Alexilla. Ehkä se johtui siitä alemmuuskompleksista, mitä mä tunsin, ja se tunne olisi väliaikaista. Muuten mä tarvitsisin joka viikko monta oksennuspussia. Tää meidän välillä vellova kylmä sota oli jotakin, mitä ei valkoisella lipulla ratkaistaisi. Mua ei ainakaan nyt kiinnostanut ratkaista yhtikäs mitään.

Kaikesta huolimatta mä pidin tunteet suunnilleen sisälläni, olemalla se samainen sosiaalinen Eetu, kuin aina. Kuitenkin, muutamaa mun tunteiden osapuolta kohtaan käyttäydyin hieman poikkeavasti, joskaan se ei voinut tässä tilanteessa olla mitään muuta kuin väistämätöntä. Jos joku työntäis jalkansa mun Vansseihin ja eläis ihan vaikka vaan päivän mun elämää, kyllä se mua ymmärtäis. Ainakin jollakin tasolla. Tää oli ihan kuin jostain Salkkareista, ihan yhtä roskaa.

Masentava maanantai, kokonaisuudessaan siis. Kaikesta huolimatta mä olin päättäny raahautua tallille, koska Alex juoksisi tänään jollakin tunnilla ja sen jälkeen mä treenaisin itekseni vielä vähän sileällä. Siltä ei kyllä energiat heti lopu, joten Oden mielestä on ihan hyvä vaan, että se liikkuu enemmän kuin sen yhden tunnin siellä, yhden täällä joko mun tai jonkun tuntilaisen ratsastettavana. Danielista puhumattakaan, jonka treenipäivänä ei kylläkään ollut kenelläkään muulla Punaisen selkään asiaa.

Kurvattuani mopolla Seppeleeseen huomasin oitis ruman, keskeltä pätkäistyn auton keskellä parkkipaikkaa. Mä en kyllä käsittänyt mautoilijoita, noi niiden kaarat oli jotain niin järkyttävää. Ja aika söpö kolmio perässä, hei. Kulkivat varmaan kolmeakymppiä tunnissa, joten en ees halunnut arvailla, kuinka kauan sillä kestäisi ajaa Seppeleeseen. Mut mun ei kuitenkaan tarvinnu arvailla, että kuka sillä autolla oli tallille kruisaillut. Niin, kukapa muukaan.

Kypärä päälaella keikkuen työnnyin sisään tallirakennukseen ja kävin ensitöikseni tsekkaamassa ilmoitustaulun tämän päivän tuntien osalta. Jep, Alex tosiaan juoksi kello kuuden estetunnilla, mutta mulla ei kyllä tosiaan ollut kiire laittaa hevosta. Mä kerkeisin kyllä käydä ratsastamassa Alexin jo tuntia ennen, ja silti mulla jäisi aikaa lorvailla sekä ennen että jälkeen. Hyvä idea Eetu.

Portaat narahtelivat mun kuluneiden kengänpohjien alla, kun laiskasti askelsin kohti yläkertaa. Viimeisen askelman saavutettuani vetäisin kypärän pois otsalta ja asetin sen varoen kaappini päälle turvaan pikkunassikoilta ja mahdollisilta muilta otuksilta, jotka saattaisivat sen kiillotettua pintaa turmella. Snäpäri eksyytyi repusta äkkiä päähän nurinpäin, peittämään almost-ananaksen alleen. Ei enää lätkälettiä, huh, se oli jo menneen talven lumia.

Nykäisin rennosti olohuoneen oven auki ja vallinnut puheensorina taukosi hetkeksi. Mä loin pikaisen vilkaisun huoneen sisältöön, huomatakseni, että sohvalla vierekkäin istuivat ketkäpä muutkaan kuin Inkeri ja Toni, vieressään Wenla, jonka sukulainen tuo futaripoika ilmeisesti oli. Siinä pahat missä mainittiin. Mä tervehdin niitä nyökkäyttämällä päätä viileästi ylöspäin ja kävelin mitäänsanomatta pöydän luo, istahtaen penkille, jolle Salma teki mulle kohteliaasti tilaa. Salman vieressä istui joku poika, jonka nimeä mä en mitenkään saanut päähäni, (Jesse se ei kuitenkaan ollut) ja toisella puolen pöytää Emmy, Fiia ja Rosa.

”Hei, mikä sun nimi muuten olikaan?” esitin kysymyksen vaalean pojan suuntaan. Tämä säpsähti hieman, kuin heräten ajatuksistaan ja hymyili mulle hieman.
”Nuutti”, poika esittäytyi kääntyen pöydässä hieman muhun päin. Nyökkäsin hyväksyvästi, vetäen tavanomaisen virneen naamalleni.
”Mä oon tosiaan Eetu, jos et vielä sattunu tietämään, hoidan sitä Alexia”, kerroin itsestäni kuullen samalla oven käyvän. Mun ei ollut vaikee arvata, ketkä sieltä ovesta lähtivätkään livohkaan, jättäen ilmeisesti blondin Wenlan meidän armoille – tyttö nimittäin hiilasi sohvapallin pöydän päähän, kurkistaen päällään pöydänreunan tasolta.

Juttu eteni jouhevasti ketunmetsästyksestä tulevaan halloweeniin ja sitä kautta Lailan varsaan, Zetaan, joka oli Danielin tuleva kilpatykki. Siinä vaiheessa mä hiljenin ja ehkä kireennyin – vaikka varsa oli sinänsä syytön tähän mun ja Danin väliseen tilanteeseen, se ulkopuolinen osapuoli, kuului se jotenkin tähän mukaan. Mä en tiedä, aistiko muut sen kireentyneen tunnelman, mutta aika pikaisesti me saatiin se aihe käsiteltyä ja siirryttyä toiseen. Wenla jupisi jotakin Tonista, mutta sekään ei mua oikein sen suuremmin kiinnostanut, joten keskityin vaihtamaan muita kuulumisia Nuutin kanssa, joka vaikutti ihan semijees jäbältä, tosin ihan erilaiselta kuin mä. Me oltiin eri planeetoilta, mut ehkä tarpeeksi kaukaisilta kuitenkin, että voitiin tulla hyvin toimeen keskenämme.

Rosan alkaessa kysellä Wenlalta jotakin Tonista, mä päätin häipyä paikalta. Oli mulla oikeekin syy, Alexin hoitaminen, jonka kerroinkin pöytäseurueelle, mutta takana piilevänä ajatuksena mua ei kiinnostanut kuunnella enää halaistua sanaa siitä mallintäydellisestä hinttarista. Futarit, yh, ei ne sytyttäny. Ei ihmisinä, eikä fudis lajina. Turhaa neiteilyä, ovat kaikki käyneet jonkun näyttelijäkoulun että pääsevät joukkueeseen. Pitää osata filmata, kaikki heikkoja. Lätkässä on vähän eri meininki.

Survoin turhat ajatukset mun aivoissa taka-alalle ja suuntasin suorinta tietä pihalle. Mun oli saatava raitista ilmaa haettava Alex tarhasta, jotta voisin laittaa sen valmiiksi itteäni varten ja sen jälkeen treenata sillä kevyehkösti, että se kuitenkin jaksaisi illan tuntinsa. Silloin tosin oli esteitä, joten olisi sen ratsastajaparan kannalta ihan hyvä, että Allu olis vähän naatti – eipähän maistelisi maneesinpohjaa niin todennäköisesti. Niin, ehkä mä vaan päätyisin reenaamaan sen mukaan, mikä fiilis mulla sillä hetkellä olis. Joo, fiilispohjalla mennään.

Näin tarkemmin ajateltuna mun ei tosiaan olis kannattanu mennä sinne pihalle. Ainakaan just sillon. Mun verkkokalvot, ruumis ja se vitun sielu josta filosofian tunnilla jankattiin nimittäin paloi kiirastulessa ja helvetin liekeissä ja ties missä. Toni. Nuoli. Inksua. Kirjaimellisesti. Tää oksennusrefleksi ei ollut mitään siihen verrattuna, mitä mä sain aina, kun Dani kiipes Alexin selkään. Mä olisin voinut vaikka kattoo Dania ja Alexia 100 tuntia repeatilla, jos mun ei olis tarvinnu nähdä tätä. Mun sisällä tuntui niin pahalta, ettei mitään järkee, mutta tyydyin vaan vilkaisemaan kylmästi Tonia, joka oli muhun päin, ja löysä askellus muuttui rivakammaksi. Hyi hemmetti, mä en halunnut nähä tollasta. Tältäkö se mustasukkaisuus sitten oikeasti tuntui?

Pyyhälsin tuli perseen alla Alexin tarhaan ja samalla vauhdilla nappasin Punakoneen matkaan. Se ei ehtinyt heinänkortta sanoa, kun me oltiin jo karsinassa, hevonen kiinni ja mä harjojen kanssa suihkimassa. Paluumatkalla en suonut pariskunnalle vilkaisuakaan, ja mä tosiaan toivoin, ettei mun tarvihtis nähä Inksua koko päivänä. Tai vaikka loppuelämässä. Miks mulla pitikin olla tunteita jotakuta kohtaan, miks en voinut vaan olla se playeri, jolla ei niitä tunteita oo nimeksikään. Vaan kun ei, Kurkisen Eetu on nössö ja lälläri ja helvetin emotionaalinen jätkä. Idiotismia.

Mä kanavoin kaiken aggression Alexin karvaan, joka kiilsi kymmenen minuutin jälkeen niin, että siitä olis voinu peilata omaa kuvajaistaan. Koko hevonen oli puunattu päästä kavionpäihin niin nopeasti, etten mä ollut ikinä ollutkaan niin tehokas. Alexkin taisi olla niin hölmistynyt, ettei yrittänyt mitään, ei edes tavanomaista ”ryöstän sun harjan ota kii hähää”-leikkiään. Ehkä mun pitäis saada tällaisia tunnepuuskia useemminkin, kerran kaikki hoitui niin nopeasti?

Eikä aikaakaan, kun mä istuin Alexin selässä maneesissa, radion pauhatessa elektronista musiikkia mun tärykalvoihin. Okei, ehkä pauhaaminen oli väärä sana, mutta taustalla se soi kuitenkin. Alex vilkuili epävarmana ympärilleen – se ei kyllä ollut ennen tällaista tehokasta käsittelyä saanut, mä kun olin enemmän sellainen pitkän kaavan varustajahoitajaratsastaja, kaikki piti tehä rauhassa ja hyvin, mieluummin hevosen kanssa seurustellen kuin jättämällä se omaan arvoonsa. Nyt oli kuitenkin erilainen päivä, ja mun oli taas keskityttävä Alexiin. Muu maailma sai taas hetkeksi unohtua.

Mä keräsin ohjat käsiin ja Alex päätti leikkiä kirahvia kiskomalla päänsä taivaisiin. Huokaisin ja pyysin Alexin terhakkaampaan käyntiin, jolloin se lopetti kirahvileikkinsä ja liikutellessani kuolainta hellävaraisesti hevosen suussa se pyöristyi. Käynnissä tää sujui jo ihan hyvin, muissa askellajeissa oli vielä enemmän työstämistä. Jännitin vatsalihaksia ja pysäytin Alexin, joka innokkaasti mupelsi kuolaintaan. Annoin ruunalle pohkeita, jolloin päädyimme uudelleen käyntiin, treenaamaan alkuun pysähdyksiä.

Alexin ravi tuntui siltä, kuin paraskin ravuri olisi juossut kilpaa, joten mulla oli mukava työ saada se rauhoittumaan. Musiikki soi mun päässä ja sai mut keskittyneemmäksi, mutta sieltä olisi pitänyt kyllä nyt tulla jotakin rauhallisempaa kuin David Guettaa. Hidastaessani kevennystä ja annettuani sarjan puolipidätteitä Alex kuitenkin rauhottui, rentoutui ja alkoi käyttää paremmin selkäänsä.

Asetus, ulkopohje, sisäpohje taivuttaa. Mä tykkäsin ympyröistä ja käytin niitä paljon alkuverkassa, aivan kuten tänäänkin. Alex tuntui olevan aivan hirmu hyvällä tuulella, ja se pysyi jo alkuraveissa lyhyitä pätkiä peräänannossa. Välillä, kun unohduin matkustelemaan, se muistutti mua pudottamalla selkänsä ja nykäisemällä päänsä taivaisiin. Mun piti keskittyä, ratsastaa joka askel.

Kaikkien askellajien läpikäymisen, siirtymisten ja kolmikaarisella kiemurauralla treenaamisen jälkeen mä olin hevoseen supertyytyväinen ja annoin sille pidempää ohjaa. Hevonen ei ikinä ollut ollut näin hyvä – mä pystyin ihan rehellisesti sanomaan, että se pysyi peräänannossa ainakin puolet tunnista ja se oli meille suuri saavutus. Sillä oli tänään hyvä päivä, vaikka mulla oli ollut huono päivä. Nimenomaan oli ollut. Mitä mä turhia ihmissuhdedraamoja murehtisin, kun mulla oli tähdellisempääkin ajateltavaa. Treenit tuottivat tulosta, joten mä olin pikkuhiljaa valmis kapuamaan kohti vielä tehokkaampaa harjoittelua ja tulevaisuudessa häämöttävää seuraavaa, ensimmäistä kokonaista ja ehjää kisakautta.

Mä en tarvinnut mitään muuta, kunhan mulla oli Alex. Ja ehkä Inkeri. Ehkä joskus.

#27, 20/10/2014

[Eetu]

Oikea suunta

Mun elämä oli toissapäivänä kääntynyt päälaelleen. Mä en kestänyt tätä fiilistä, etten oikeasti ollut koko ajan oman elämäni ohjaksissa – tosin, se oli ollut sillä kertaa ihan hyvä juttu. Inkeri oli kaikesta huolimatta tullut puhumaan mulle, vaikken itse olisi sen seuraa jaksanut, ja näytinkin sen täysin selkeästi. Kuitenkin, yllätyskäänne oli tapahtunut, aivan kuten niissä kaikissa saippuasarjoissa, mitä televisiossa pyörii – Inkeri oli sanonut rakastavansa mua. Mi-nu-a. Eetu Elmeri Kurkista (joskaan toista nimeäni ei vieläkään saisi kukaan tietää). Mitä siihen ees pitäisi vastata? Ennen tunnustusta mä tunsin tyttöä kohtaan silkkaa vihaa, joka johtui kuitenkin suurimmilta osin mustasukkaisuudesta ja katkeruudesta. Tunteista, joita mä en noin voimakkaana ollut ikinä tuntenut, en edes silloin, kun Robert oli maisemissa.

Se tunnustus kuitenkin muutti kaiken. Kaikki ne patoutuneet negatiivisuudentunteet hulmahtivat kurkusta kenkiin ja niiden kautta tallin betonilattian lävitse jonnekin, mistä mun ei tarvinnut niitä enää kaivaa. Kerrankin mä menin hiljaiseksi. Minä, joka oon aina äänessä, olin hiljaa ja änkytin. Voi jestas, ei mulle tapahtunu tollasia. En mä sitten voinut enää mun tunteille mitään ja koppasin Inkerin siinä keskellä julkista tyhjää tallikäytävää syleilyyn. Me ei Inksun kanssa ehkä oltu sitä suurinta söpöilytyyppiä, ainakaan ennen tätä. Ehkä ihminen voi muuttua, mä olin nimittäin muuttunut heppapojaksi, vaikka se niin idiootilta kuulostikin.

Nyt, kun mun suhdeasiatkin oli ihan suhteellisen reilassa – Danielista ei puhuta – mun oli helpompi keskittyä myös reenaamiseen sekä jäällä että kentällä. Mun yleisilmekin oli piristynyt, mä olin jopa siivonnut kotona, mitä en ikinä tehnyt vapaaehtosesti. Oli äiti kyllä vähän katellut, että mikä ihme tolle tuli, muttei mukissut. Mä nimittäin tein kotihommia vapaaehtosesti, mikä oli sinänsä äidille suuri helpotus. En vain piereskellyt ja syönyt ja pelannut ja lihonut ollut poissa kotoa ja sinne tullessani nukahtanut, vaan teinkin jotakin. Heh.

Tänäänkin olin reippaana lomalaisena noussut aikaisin sängystä, vetänyt aamupalan naamariin ja vaatteet päälle kuin mikäkin tornado ja kiitänyt tallille. Mulla nimittäin oli tänään Piritan estevalkka, joka järkättiin poikkeuksellisen aikaisin kun mulla tosiaan tätä aikaa oli näin lomalla. Se aika piti heti käyttää hyödyksi, ja vaikka mulla ei olisi ollut mikään kiire tallille, mä olin Seppeleessä jo tuntia ennen valmennuksen alkua. Mistä lähtien musta oli muka tullut näin reipas? Ei kyllä itse asiassa mitään aavistusta… Eipä.

Tallin ulko-ovi narisi vetäessäni sen auki ja suljin sen äkkiä kiinni perässäni. Pitäisi kai vinkata asiasta Jaakolle. Tai Kasperille, sehän tuo tuntui tallin asioita nykyään enemmän hoitavan. Mä olin kerran nähnyt sen aivan jäätävän kokoinen hevoseepos kainalossaan, enkä mä halunnut edes tietää, joutuiko se opettelemaan kirjan kannesta kanteen. Toisaalta, ei varmaan ole pahitteeksikaan punapäälle, joka ei varmasti pari vuotta sitten olisi koskenut mihinkään muuhun kissaa suurempaan elukkaan edes letintupsullaan.

Järjestin Alexin kaikki tavarat sen karsinan välittömään läheisyyteen, jotta mun olisi helppo laittaa se kuntoon. On se jännää, kuinka mä organisoin asioita ihan eri lailla, kun suhde-elämä oli kunnossa, ainakin suurimmilta osin. Yhäkin mä kieltäydyin ajattelemasta sitä tummatukkaista miestä, joka oli ärsyttämässä mua joka hemmetin paikassa, joten sitä ihmistä ei nyt ollut olemassa. Mua ei kiinnostanut. Viimeiseksi silaukseksi avasin harjapakin valmiiksi ja työnsin karsinanoven auki, jonka jälkeen mun askeleet alkoivat johdattaa tarhalle päin.

Huhuillessani Alexia näin, kuinka sen loimiin vuorattu kaula nousi näkyviin tarhan perältä. Huomatessaan mut se laski päänsä alas, jatkaen sitä, mihin se oli luotu – syömiseen. Tuhahtaen mä livahdin aidanraosta tarhan puolelle ja sain osakseni heti rapsutusaneluita pilkulliselta Fränkenstainilta. Tuttuun tapaan rapsutin sitä hetken leuan alta, kunnes jatkoin matkaa Suuren Punaisen luo. Se näytösti tänään olevan hyvällä tuulella – siinä vihellellessäni ja Alexin nimeä huhuillessani hevonen oikeasti otti muutamia askelia mua kohti ja antoi kiinni mukisematta. Hymy persiessä asti saatoin sitten raivata meille tien tarhan poikki ja ulos sieltä. Alex näytti pörheältä sulkiessani porttia. Tästä valmennuksesta tulisi hyvä. Varmasti.

Ja niinhän siitä tulikin. Pirre oli rakentanut kentälle jumppasarjan, joita mä en ollutkaan hetkeen reenaillut. Tänään kuulemma teemana oli se, että annettaisiin hevoselle tilaa – selässä ei tarvinnut häseltää ylimääräisiä, vaan tässäkin asiassa vähempi oli parempi. Mä olin ensin vähän hölmistynyt, ja se säteili Alexiinkin, mutta pikkuhiljaa mä sain jujusta kiinni ja älysin, kuinka paljon turhaa mä siellä selässä oikeesti teinkään. Piti vaan pitää pohkeet kiinni ja mennä mukana. Alex osasi kyllä itsekin miettiä sopivaa tempoa lähestyä esteitä, ja vaikka mä en sille antanutkaan pidätteitä, se itse hidasti laukkaa. Monta himmeetä lamppua kirkastu mun päässä, ja olin supertyytyväinen. Pirrekin taisi olla ihan, koska mä näin pienen ylpeyden sen hymyssä. Ylöspäin tässä oltiin menossa.

Kapusin kopisevat portaat tavattoman terhakkaasti ylös ja tasanteelle päästyäni venyttelin inahtaen maireasti. Tänään oli tosiaankin hyvä päivä, ei Danielitkaan mua tänään sais huonolle tuulelle. Olkoot oloissansa. Treenitkin meni niin hyvin, että olin pakahtua, vaikka ainahan niitä rikkojakin sinne tielle mahtui. Tämän päivän treenit olivat kyllä sujuneet harvinaisen hyvin ja Alex oli ollut muutenkin helppo käsiteltävä – olin vain nakannut sille tuhat loimea päälle ja vienyt takaisin tarhaan, jolloin se oli tyytyväinen. Vihellellen käänsin snapbackin väärinpäin ja astuin olohuoneeseen, josta kantautui tavattoman suuri metakka siihen nähden, mitä kello oli. Taisi koko Seppeleen jengi olla nauttimassa syyslomasta, missä muuallakaan kuin tallilla.

”Kappas, moro Eetu!” kuulin Emmyn hihkaisevan huoneen perältä. Tytön naama kurkkasi Salman hahmon takaa ja molemmilla oli motit käsissään.
”Puhuttiinkin just susta”, mulle tuntemattomampi Karoliina lisäsi Emmyn lauseen perään ja sai vieressään istuvalta Fiialta tökkäyksen kylkeensä. Sohvan vallannut Inkeri vilkaisi hätääntyneenä Karoon, joka painoi käden suulleen tajutessaan töppinsä.
”Joo, ei me nyt oikeesti mitään susta puhuttu”, Karoliina jatkoi naurahtaen kepeästi. ”Kuhan vitsailen, tiiäthän, mä kun oon tällanen taukoomaton papupata.”
Kohotin huomaamattomasti kulmaani ja annoin naurahduksen päästä ilmoille. Suljin oven perässäni ja tartuin Inkeriä jaloista, nostaen ne suoraan kulmaan ylöspäin.
”Hei, mitä sä teet?!” tyttö älähti, kuitenkin jonkinlaista piristyneisyyttä äänessään. Istahdin vapautuneeseen nurkkaan ja laskin blondin jalat takaisin alas, omien reisieni päälle.
”Näin”, totesin virnistäen ominaiseen tyyliin. ”Toiset on kato niin lyhkäsiä, että mahtuu makaamaan sohvalle ja toiset ei sitten mahu istumaan jos niitä toisia ei siirretä.”
Monimutkainen sanarakenne tais olla blondille liikaa, kun tuo hiljeni hetkeksi ja jäi mietiskelevän näköisenä paikoilleen. Varmaan mietti, että mitä mä oikein tarkoitin.

Pariin otteeseen mä näin, kuinka mua ja Inksua vilkuiltiin. Inkeri oli varmaan kertonu jotain, mikä ei haitannu mua yhtään – ainakin tietäisivät pitää näppinsä erossa mun tyttöystävästä, jos ja kun juoru leviäisi tallilaisten keskuudessa kuin kulovalkea. Tyttöystävästä. Oliko Inkeri vielä edes mun tyttöystävä? Eihän Britta ja Robertkaan ikinä tunnustanu mitään, vaikka kaikkihan sen näki, että ne oli yhessä. Jaah. No, meillä sillä ei ollut mitään väliä – mä kyllä tekisin asian selväksi.

Iloinen puheensorina huoneessa jatkui siihen asti, kun pöytänelikko päätti lähteä alakertaan jynssäämään varusteita. Tyttöjen lähdettyä Inkeri nousi istuma-asentoon just sattumoisin himpun etäälle musta ja koin tilaisuuteni tulleen. Nostin kädet pään päälle venytelläkseni niitä, haukottelin ja vein toisen käteni Inkerin selän taakse vetäen tytön kainaloon. Blondi naurahti mun elkeille, hipaisten mun poskea.
”Sä oot mielikuvitukseton”, Insku totesi päätään pudistaen. Nostin tytön hellästi istumaan mun syliin, vetäen tuon lähelle omaa kehoani.
”Olisko tää idiootti ihan mielikuvitukseton, jos se sanois että se rakastaa sua enemmän kuin luistimia ja haluais, että tää olis jotain vakavampaa?”
Inksu meni hiljaiseksi, tapittaen mun hunajanvärisiä silmiä niin kauniin näköisenä, että mä meinasin sulaa siihen paikkaan.
”Inni, mäkin rakastan sua, vaikken mä ehkä sitä osaa oikeesti ääneen sanoo.”
”Mut sä sanoit sen jo”, Inkeri vastasi tarttuen siihen epäolennaisimpaan asiaan. Kaikkeen sain kuitenkin vastauksen, kun tyttö painoi huulet mun huulia vasten. Ehkä mä tällä kertaa olin tehny jotain oikein.

#28, 22/10/14

[Odelie]

Bad boys Bad boys

- Sisäpohje ylläpitää, rentouta Eetu kädet, niiden kuuluu olla ihan rennot, muuten Alex nostaa aina päänsä sinne taivaisiin. Katse eteen nyt hei vähän ajatusta mukaan siihen ratsastukseen, en halunnut ärähtää Eetulle, mutta alkoi tuntumaan jo siltä, ettei poika ottanut ratsastusta tänään ihan tosissaan.
- Noniin, katse eteen, muuten se pääse liikkumaan eteen, noin, näetkö nyt kun se alkaa joustamaan joka puolelta kun rauhoitut siellä selässä, myötää, hymyilin pienesti. Täytyi myöntää että edessä kulkeva ratsukko oli kehittynyt huimasti siitä, kun Eetu oli ensimmäisen kerran Alexin selkään noussut. Poika oli vihdoin löytänyt ruunan kanssa elastisuutta ja yhteistyö oli alkanut pelittämään.
- Nyt Alexilla on takaosa mukana, hyvä Eetu, tältä sun tulisi näyttää aina, lähetään hiomaan tota kokoomista vähän myöhemmin. Kohtahan sä voit alkaa kokeilemaan koulukisoja estekisojen lisäksi, hymyilin ja Eetu näytti hieman kauhistuneelta ja uupuneelta ruunan selässä.
- Sitten voit antaa sille pitkät ohjat ja siirtyä käyntiin.

Maneesin katsomo oli tänään täynnä tallityttöjä jotka olivat tulleet katsomaan Eetun ratsastamista. Olin olettanut, että poika pistäisi parastaan kun oli tyttöjä joille esitellä taitoja, mutta tänään ajatukset olivat olleet ihan jossain muualla kuin Alexissa. Epäilisin Inkeriä, sillä heidän katseensa oli kohdannut useammin kuin maneesin hiekka.
- Mä Eetu ymmärrän, että tuore rakkaus on todella pyörryttävää, mutta jos annatte vielä pari vuotta mun hoitaa nää lasten hankinnat, asetin kädet lanteilleni ja vilkaisin sivusilmällä Inkeriä, jonka naama muuttui tomaatin väriseksi. Pikaisesti tyttö pakeni maneesista Britan turvin ja kevyesti punehtunut Eetu kulki Alexin kanssa uralla. Muutaman kierroksen ratsukko vielä kulki käynnissä ja kääntyi sitten kaartoon.
- Mä en Ode tiennyt että osaat opettaa, Eetu virnisti Alexin toiselta puolelta kun nostimme jalustimia.
- Parempi ois että osaan, kun on kuutisen vuotta melkein opiskeltu, hymähdin.
- Siis ootko oikeesti ope? Eetun kasvot muuttuivat hieman vahingoniloiseksi. Varoisi poika vaan, hevosmaailma voisi viedä hänetkin mennessään.
- Juu olen.

Annoin Eetun karata vaaleahiuksisen heilansa perään tallissa ja jäin riisumaan yksinäni Alexilta varusteita. Kaikki mahdollinen hevoskontakti oli tarpeen kun jo viikon olin kärsinyt ratsastuskiellosta. Olin unohtanut kuinka tuskallinen kielto oikeastaan oli. Myös Alex tuntui ymmärtävän, että äiti ei ollut ihan normaali ja oli käyttäytynyt jo pidemmän aikaa oikein hienosti. Se oli rauhallisempi mitä sen yleisestä käytöksestä osasi odottaa, vaikka vauhtia sillä piisasi edelleen vaikka muille jakaa. Nyt kuitenkin ruuna seisoi kiltisti paikallaan ja uteliaana vain kurkki mitä sen ympärillä touhusin. Tähän säähän sille sai pukea jo kaksi loimea päällekäin ja tulevat pakkassäät hirvittivät minua jo valmiiksi. Se tiesi Alexin toppaamista korvista aina hännän päähän, sillä hänen korkeutensa ei varmasti lähtisi ulos jos siellä pitäisi yhden jouhenkin palella. Sellainen oli minun hömelöni, jonka päästin nyt karsinaan syömään heiniä. Kyllä minä taisin ratsuani hieman hemmotella ruoalla, mutta tänään se oli liikkunut niin hyvin, että on ylimääräisen heinänsä ansainnut.

Keräsin varusteet kasaan ja lähdin kiikuttamaan niitä takaisin paikoilleen. Eetu oli pitänyt niin hyvää huolta varusteista, että minulle ei tallilla pahemmin hommia jäänyt, vaikka salaa kävin aina tilaisuuden tullen köpöttelemässä maastossa ihan vain käynnissä.
- Anna mä autan, Daniel ilmestyi kuin tyhjästä ja katkaisi ajatukseni. Hän ojentautui ottamaan satulaa käsistä, joka itseasiassa kaikkien muiden varusteiden ja mahan kanssa oli hieman tukala kantaa, mutta vedin satulan miehen ulottumattomista.
- Kulles nyt Daniel, mulle riittää ihan Yks hepuliheikki panikoimaan, että rauhoitu mies, mutristin huuliani. Inhosin passaamista.
- No mutta kun Elias on pois maasta niin panikoin senkin puolesta, Daniel virnisti ja minä pudistin päätäni huvittuneena. Viikko sitten olin käynyt ultrassa ihastelemassa kahta pientä masuasukkia, jotka olivat jo kovin reippaita. Sen seurauksena olin pyytänyt näin alustavasti Lynniä ja Danielia lapsien kummiksi, kun Lynn oli aika ajoin lähes muuttanut meille ja innostunut vielä ratsastelemaan pihassa nököttävillä hevosilla. Danielilla taas oli mennyt kahvit väärään kurkkuun ja olimme jo varmoja, että sairaalaan tuli lähtö, kun mies oli köhinyt tuskaisena melkein kymmenen minuuttia. Kauhistuneelta Danilta ei kuitenkaan kysytty, vaikka muodon vuoksi Lynn oli luvannut keskustella asiasta miehensä kanssa vielä kotona.

Alexin varusteet olivat nyt paikoillaan ja yli suojeleva Daniel (joka alkoi epäilyttävästi muistuttamaan enemmän isää kuin kummia) pyöri edelleen läheisyydessäni kertomassa kuinka Lynn oli alkanut lukea kaikenlaista lapsista ja raskaudesta. Ehkä minua aavistuksen kävi sääliksi miestä, joka oli jo varma että minun pitäisi vain maata paikoillani kotona, etten saisi raskausmyrkytystä. Tämän takia miehille ei puhuttu tällaisista asioita.
- Perhana, totesin kun Danielia kuunnellessa kumosin vahingossa pintelit nurin ja kymmenet pintelit pyörivät vapauteen satulahuoneen lattialle.
- Mä autan, Daniel totesi ritarillisesti.
- Autat sillä tavalla, että häivyt vaikka keittämään kahvia, että sitä on valmiina kun tulen ylös, puhuin miehen päälle ja ajoin hänet tiehensä. Kyykistyin itse lattialle keräämään pinteleitä kasaan ja pyörittelemään niitä.
- Saanko mä edes auttaa sua? Emmy ilmestyi satulahuoneeseen hymyssä suin ja istahti viereeni lattialle.
- Totta kai saat, toi Daniel nyt vaan on niin mies, naurahdin ja tyttö istahti seuraani ja nappasi puolet pinteleistä itselleen käärittäväksi.

Olin meinannut jo unohtaa kuinka hauskaa tallilla oli, kun vain hetkeksi pysähtyi ja alkoi kuuntelemaan ihmisiä ja heidän kommelluksiaan. Keskustelimme Emmyn kanssa ketunmetsästyksestä, jolloin olin viimeisen kerran ollut hevosen selässä ja tulevasta halloweenista. Lupauduin vielä auttamaan tytön puvun kanssa, tai no lähinnä Patronin, että saisimme aikaan mahdollisimman hienon tuotoksen, ainakin saisin jotain tekemistä ilman hösääjiä ympärilläni.
- ..... ja sitten Jason kävi Kasperin kanssa jotkut maskit päällä suihkuttelemassa appelsiinimehua ihmisten naamaan..., kuuntelin Emmyn puhetta ja pysäytin sanat siihen paikkaan.
- Niin että anteeksi mitä? Huuleni kiristyivät pelkiksi viivoiksi ja Emmy tajusi juuri paljastaneensa Jason paran omalle äidilleen.
- Kuulemma jotain rakkausbakteereja ne oli tuhoamassa, Emmy kohautti kuitenkin olkiaan rennosti ja asettelimme pintelit takaisin omalle paikalleen nätisti.

En muista milloin olisin viimeksi puhkunut niin paljon raivoa, kun silloin kun kuulin mitä tallilla oli tapahtunut. En ollut vieläkään varma kenen älykäs idea tuo oli ollut, mutta sillä ei niin väliä. Sain aivan uutta pontta askeliini, kun nousin rappusen hirveällä vauhdilla ylös. Ulkopuolisten silmin olisi voinut sanoa, että räjähdin sisään oleskeluhuoneeseen ja kaikki näyttivät hieman pelästyneeltä.
- Jason Wilhelm Andersson ja Kasper Laine alakertaan nyt heti, ääneni jylisi kuin ukkonen ja vihreäsilmäinen poika nielaisi hiljaa. Eikä aikaakaan kuin yhtä pelokkaan näköinen Kasper luikahti ohitseni rappusille. Tätä tilaisuutta en veisi Annelle, vaan molemmat pojat saisivat luunapin ihan pelkästään minulta. Erittäin vihaiselta raskaana olevalta hormonihirviöltä.

Odelie ja Alex
22 hoitomerkintä

[Eetu]

Halloween 2014!

Jo kaksi viikkoa ennen varsinaista halloweenia tallissa kohistiin mielettömästi. Tytöt erityisesti tuntuivat suunnitelleen asunsa viimeistä piirtoa myöten valmiiksi ja hinkkasivat nyt asujaan seittien peitosta, tai mitä ikinä lienevätkään niille tehneet. Mäkin olin ilmoittautunut mukaan karkeloihin, pukukisaankin, mutta mulla ei ollut saharanpierunhajua siitä, mitä me Alexin kanssa oltaisiin. Siispä käytin uskomatonta charmiani Brittaan ja vinkkasin tuolle, ettei mulla ollut mitään päällepantavaa halloweenina, eikä ees sille ideaa. Britta tarttui koukkuun kuin Inkku kananugetteihin ja kysyi innokkaana, oliko mulla ees mitään toiveita asun suhteen. No, annoin tytölle vapaat kädet, ja tuo alkoikin jo sormet sauhuten räplätä Samsungiaan asuideoiden toivossa.

Kun koitti varsinainen halloween, oli talli kuin muurahaispesä mun saapuessa. Kasperkin näytti olevan enemmän työn touhussa kuin aiemmin, mikä oli sinänsä ihme - luulisi miehen vihaavan tällaista hömpötystä, mutta ehkä se olikin kiireinen torjuessaan sitä. Enivei, mä hain pikaisesti Alexin tarhasta karsinaan puunattavaksi. Me edustettaisiin pukukisassa Britan upean kekseliäällä asulla (tosin, en mä halunnut puudeliksi ja lellikakaraksi kuten ne oli viime vuonna, paree siis Britan olla keksiny joku toinen idea). Ei aikaakaan, kun hiuksensa kahdelle tiukalle ranskanletille - jep, tunsin termistön - punonut tyttö pyyhälsi mun luo.
"Sä tuut niin tykkäämään tästä", brunette häselsi ja tuuppasi mun syliin ripojaan myöten täyden pussin, jonka sisältöä vilkaisin epäillen. Sen siliän tien Britta oli jo kadonnut puunaamaan omaa hoitohevostaan, jolla oli varmasti tänä vuonna yhtä kaamea kohtalo kuin edellisenäkin. Liika mielikuvitus oli liikaa.

"Tämähän on..." sopersin vetäessäni pussin sisältöä esiin. "BRITTA-AA!!!"

Jos uskallat kurkistaa, millaiseen asuun Eetu ja Alex pukeutuivat, klikkaa auki allaoleva spoileri.

SPOILER: Click to show

#29, 31/10/14

[Eetu]

Pohkeenväistöjä tunnilla

#30, 16/10/14

[Eetu]

Kun ymmärrys ei riitä

Alexin kaviot rummuttivat tasaisesti vasten maneesin hiekkapohjaa. Hevonen liikkui tasaisesti pohkeen ja ohjan välissä, kun käänsin punarautiaan laukkavoltille. Nelijalkainen viskaisi tyytymättömästi päätään ja oli pudottaa raville, mutta painoin pohkeen tiiviimmin vasten pyöreää kylkeä. Allu veti päänsä alas ja pukitti, aiheuttaen hetkellisen horjahduksen mun tasapainossa. Annoin hevoselle napakasti pohkeita ja käänsin tyytymättömän hevosen takaisin suoralle uralle. Syvään huokaisten jännitin vatsalihakseni ja kokosin laukkaa, yrittäen saada Alexin taas paremmin kuulolle. Hevonen pärskähti kovaäänisesti ja hidasti laukkansa tempoa.

”Hieno poika, upee!” kehuin ratsuani ja eteenpäin nojautuen päästin ohjien valumaan pitkiksi. Alex venytti kaulaansa ja pörisi tyytyväisesti mun taputellessa sen kaulan molempia puolia. Istuin pari askelta satulaan vaihtaen kevennyksen ja annoin Alexin lönkötellä ravissa kaula maata laahaten. Tämän päivän treeni oli sujunut odotettua paremmin. Kummallakaan meistä ei ollut ollut häiriötekijöitä missään suunnassa – koko maneesi oli tyhjä, musiikkiakaan ei radio pauhannut. Parit pukit muodon vuoksi olivat jo enemmän sääntö kuin poikkeus, joten kaikesta huolimatta olin erittäin tyytyväinen. Olin saanut Alexin kulkemaan ajoittain rehellisesti, jopa niin, ettei sen perä laahannut aivan tallissa. Yli vuoden mittainen yhteistyö oli pikkuhiljaa alkanut näkyä meidän tekemisissä.

Siirsin rennon hevosen käyntiin ja nappasin maneesinlaidalta viltin hevosen persausta suojaamaan. Fiini täysiverinen kun voisi paleltua näissä kamalissa pakkasissa, terveisin Odelie. Tosin, kyllä mä ymmärsin, miksi hevoset vuorattiin kaiken maailman erilaatuisilla loimilla. Ihan samalla laillahan me kaikki puettiin miljoona vaatekertaa ylle, niin miksei sitten puettais ohutkarvaisia hevosiakin?

Mä käänsin Alexin kaavoihin kangistuneesti kentän keskelle kaartoon ja heilautin jalustimet pois jaloista. Kumarruin rapsuttamaan Allun harjamartoa ja kepeästi laskeuduin alas satulasta. Punarautias kohotti päänsä tuijotellakseen kauhistuneena mahdollisia mörköjä, kunnes kääntyi kaula kaarelle muhun päin herkkujen toivossa.
”Ei mulla oo sulle mitään, läskikasaks tuut kohta”, naurahdin possulle ja kiinnitin loimen etusoljet, jotta loimi pysyisi edes palleron päällä. Hymähtäen nostin ohjat kaulalta ja suljin ne omaan nyrkkiin, lähtien askeltamaan varmoin askelin ulos maneesista.

Alexin hokitetut kaviot kopisivat tutusti betonilattiaa vasten. Talli oli syystäkin hiljainen – oli aikainen iltapäivä. Normaalisti tähän aikaan ihmiset pakersivat tehdä töitä tai olivat koulussa, mutta meikäpoika ei. Koeviikoissa ja lukioissa oli se etu, että jos sulla ei sitä koetta jonakin päivänä ollut, niin silloin ei tarvinnut koko kouluun raahautua. Tämä etuoikeus teki hevostelemisesta rauhallisempaa, kun tuntilaisia ei vielä pörrännyt jokaisessa nurkassa.

”SENKIN SVEDU!”
”ITE OOT NORSSI!”

…Yeah, pitikin mennä ajattelemaan. Lykkäsin Alexin karsinaan ja tottuneesti vedin siltä kamppeet pois päältä, jotka sylissäni suunnistin kohti raivokkaiden taisteluhuutojen sävyttämää keskustelua. Mun ei tarvinnutkaan ottaa kuin muutama hassu askel, kun näin kaksi mulle varsin tuttua tyttöä keskellä tallin käytävää karjumassa solvauksia toisilleen.

”SVEDU!”
”NORSSI!”
”SVEDUPELLE!”
”NORSSINYHVERÖ!”

Pudistin päätäni ja huokaisin syvään. Mulla ei ollut mitään hajua, mistä blondi ja brunette tappelivat – varmaan jostakin julkkiksesta, duh – mutta koin velvollisuudekseni asettaa urhoollisen miesmäiset lahjani peliin ja auttaa tämä sota loppuun – ihan kuin olisin ekspertti tässä…
”Tytöt tytöt…”
”SAATANAN SUOMALAINEN!”
Yhdestä suusta kiljaistu sodanjulistus sai mut perääntymään, ja pari askelta taaksepäin otettuani käännyin kannoillani ja oletin, että bestikset Britta ja Inkeri sovittelisivat syntinsä ihan omin avuin. Ton kissatappelun väliin mä en halunnut joutua, mut varmaan syötäisiin hengiltä ja kaluttaisiin viimeiseen luunpalaan.

Palasin rauhan alueelle, toisinsanoen Alexin karsinaan, ja tartuin pölyharjaan. Alex katsoi mua uteliaasti, kun suin sen hikipisaroiden täplittämää karvapeitettä. Yritti se muutamaan otteeseen saada mun taskun vetoketjua auki ja muuta yhtä hauskaa, mutta luunappi nokkaan auttoi kummasti. Koppasin suojat kätösiini ja hinkatessani niitä puhtaiksi, tuloksetta, aloin miettimään miksi halusinkaan hoitohevosekseni tuntsarin. Ihmiset eivät jaksaneet edes omilta jäljiltään suojia puhdistaa, saatikka kuolaimia, missä kunnossa ne olivatkaan aina muiden jäljiltä… Luotuani uuden silmäyksen Alluun, sen yrittäessä yltää raaputtamaan takajalkaansa, peruin äskeiset mietteeni ja päädyin siihen lopputulokseen, että mun olisi pestävä suojat pikimmiten.

Vuorattuani Allun sataan loimikerrokseen ja vietyäni sen ulos nauttimaan kirpakasta ilmasta päätin uskaltautua yläkertaan. Taistelun äänet olivat vaimenneet ainakin alakerran suhteen, joten musta tuntui, että jompikumpi oli heiluttanut valkoisia rintaliivejä rauhan merkiksi tai vaihtoehtoisesti asema oli siirtynyt yläkertaan. Mun oli parasta käydä tarkistamassa tilanne. Se oli velvollisuus.

Laskettuani kolmeen ja rukoiltuani etten kuolisi tänään uskaltauduin raottamaan olohuoneen ovea. Ja mitä mun vanhat silmäni näkivätkään: kaksi tyttöä kupit kädessänsä, kikattaen yhdessä, kuin mitään sotatoimiin viittaavaa ei koskaan olisi tapahtunutkaan. Mä livahdin olohuoneen puolelle varautuneena solvauksiin, mutta en saanut osakseni kuin pari pirteää moikkausta. Näytin varmaan koiralta, jolla oli häntä niin koipien välissä kuin mahdollista, kun hiipparoiden valtasin sohvan ja nappasin lähimmän lehden käsiini varjostaakseni vihollisia. Mä en sitten välillä, tosiaankaan, ymmärtänyt naisia.

#31, 17/11/14