Alexin hoitopäiväkirja

[Eetu]

* * *

Henkäisin syvään ja koetin hillitä itseäni. Nyt ei todellakaan ollut sopiva tilaisuus vaan naureskella spontaanisti.

Kun Eetu alkoi kertomaan juttujaan, mun yllättyneisyyteni varmasti välittyi Kiinaan saakka. Tuijotin jätkää silmät lautasen kokoisina ja leuka loksahtaneena lattiaan asti. Lätkäpoitsu? Joka ei pelannut kiekon lisäksi kymmentä naista yhtä aikaa? Mitäh? Tunsin itseni oikeastaan vähän hölmöksi stereotypioideni kanssa - yleistäminen ei todellakaan kannattanut. Onneksi Eetu ei näyttänyt ottaneen itseensä.

"Vau", suustani pääsi. Saakelin idootti-Inksu, olisit voinut keksiä jotain järkevämpää. "Taisiis, you know, emmätiiä", sönkkäsin perään. Inksu pliis, yritä. "Sä taisit just muuttaa mun käsityksen hokareista", sain sitten sanottua ja yskäisin. Eiiiiiiih!

* * *

"Haha, hyvä niin; ainakin osasta meistä", naurahdin. Tosiaan, olihan mulla nyt joitakin säätöjä ollut, mutta ei nyt herranpieksut yhtäaikaa - pitihän sitä naisia edes vähän osata kunnioittaa. Mun mielestä oli naurettavaa, miten jotkut (varsinkin lätkä)jätkät pyörittivät niin monta tyttöä ettei voinut sormilla laskea, ja vielä kehuskelivatkin sillä. C'mon, eihän siinä ollut oikeesti mitään järkeä. Hyvä, että mä olin ees yhen käsityksen muuttanu, Inkeri näytti nimittäin melko yllättyneeltä tarinastani.

"Aika valitettavan yleistähän toi yletön pleijaaminen on lätkänpelaajien keskuudessa", totesin, kulauttaen loput kaakaosta naamariini. Pyyhin vielä coolisti suupieleni, ettei mulle jäis mitään kaakaoviiksiä. Omastakin takaa yritti joitakin tummia karvoja puskea tietään ylähuulen läpi. Jos niiden tietä ei jossakin vaiheessa tylysti katkaisis, saattais munkin ylähuulella komeilla kunnon amispehko.

* * *

"Joo, no, se on tullut huomattua", mutisin. Eetun sanojen seurauksena aloin pakostakin miettimään sitä ainutta säätöä, mitä mulla oli koskaan ollut - jos sitä voi edes säädöksi sanoa; jätkällä kun oli mun lisäksi neljä muuta. Ja kas kummaa, naistennauratuksen ohella tuon lempipuuhia oli juurikin jääkiekko. Itsehän mä olin ollut sinisilmäinen, mutta se poitsu oli saanut mut pysymään kaukana hokareista.

Koska Eetukin oli saanut kaakaonsa juotua, mä päätin ehdottaa, josko me oikeasti tehtäisiin jotain.
"Sä puhuit aiemmin, että sun piti liikuttaa Alex, että jos me sitten tehtäs asialle jotain", naurahdin.

* * *

"Kuulostaa erittäin hyvältä", totesin päästäen hymyn huulille. Inksun kanssa oli ollut mukava puhua, pitäisi ottaa toistekin tällaiset, no, hieman syvällisemmät keskustelut.
"Onko sulla ehdotuksia, mitä me voitas tehä?" kysäisin, ja me-sanalla tarkoitin minua ja Inkeriä yhdessä, vaikka eihän tyttö sitä voinut aavistaa. Mä kun olin sinne maastoon kovasti lähössä, mutta pitihän mun kohteliaisuuden vuoksi kuunnella myös blondin likan ehdotus.

"Mulla nimittäin oli ajatuksena, että lähettäis yhessä maastoon."
Nousin ylös sohvalta ja asetin kaakaokupin keittiötasolle likaisten kuppien kasaan, jos sitä sellaiseksi voi kutsua. Takkini asentoa kohentaen lähdin kävelemään kohti olohuoneen ovea, vilkaisten kuitenkin perääni, tulisiko se Inksu. Ainaista odottamista se oli näiden naisten kanssa, hoh hoijaa sentään.

* * *

"No ei mulla mitään parempaakaan ideaa oo", hymyilin. "Ja Sirpaleena kaipaa Annen mukaan just niitä pitkiä maastoreissuja, että joo, jos sä vaan jaksat sitten mennä tarpeeks hitaasti sen pitkäkoipes kanssa."

Hipsin Eetun perässä yläkerran aulan puolelle, laittaen matkan varrella kuppini samaiseen pinoon, johon poitsukin oli jättänyt omansa. Säädin vielä jonkun aikaa, kun yritin väkisin vääntää kaappini lukon auki - sekin oli varmaan rikki tai jotain - ja poimin sieltä mukaani kypärän sun muut tarvittavat. Lopulta täysin valmiina väläytin virnistyksen portaiden kaiteeseen nojailevalle Eetulle, ja lähdimme tömpsimään portaita alas tallin puolelle.

* * *

"Mä käyn sitten myöhemmin vaihtamassa kamat", totesin matkallamme tallin kautta ulos. Mua ei jotenkaan innostanut ajatus ratsastusvaatteista tällä hetkellä, joten voisin rauhassa hoitaa ja varustaa Alexin normivaatteissa ennen ratsastuskamojen vaihtoa. Olihan se coolimpaakin, pakko myöntää, kuin piukoissa ratsastushousuissa hyppiminen.

"Hei, nähään sitten tallissa", huikkasin lähtiessäni kävelemään kohti oritarhaa, jossa Allu oleskeli. Tiemme Inkerin kanssa nimittäin erkanivat, ja mä kohautin kulmia käyttäen ovelan ilmeen kasvoillani ennen kuin lähdin itse oritarhaa kohti. Hymähdin näylle, jonka kohtasin vilkaistessani taakse. Pieni blondi hakemassa pientä ponia, aww. Jos mä en tietäis, että Inksu on 15, olisin luullut kyllä aivan jotakin muuta, kieltämättä.

Mä puikahdin sisään oritarhaan riimunaru kädessäni. Pikkuinen Väinö kävi mua pukkaamassa, enkä voinut olla rapsuttamatta sen kosteaa karvaa. Punainen jättiläinen itse oli linnoittautunut tarhan keskiosaan, ja mä huutelin sitä luokseni jo hyvissä ajoin. Hevonen nosti päänsä ylös ja jäi tuijottamaan mua, en nyt sanois murhaavasti, mutta ei se kyllä kovin iloiseltakaan näyttänyt. Pääsin siitä huolimatta Alexin vierelle, ja kiinnitin riimunarun tottuneesti päitsiin. Tänäänhän jätti oli näemmä paremmalla tuulella kuin yleensä!

* * *

"Siiiriiii!" mölisin tarhan portilla saaden Bonnien ja Walman säpsähtämään. Sirpa taas käänsi päänsä varsin laiskasti mua kohti, mutta jatkoi sitten heinien mussutusta - ahteri muhun päin kääntyneenä. Ihme läski. Kai mun oli sitten pakko tarpoa itse sen ponin luokse ja ottaa se kiinni by myself.
"Mikset sä voi olla sellanen kiva, et ravaisit korvat hörössä hirnahdellen mun luokse, kun kutsutaan?" kysyin karvakasalta saaden vastaukseksi jäyhän "ootsä tosissas?" -ilmeen. Kiskoin erittäin vastahakoisen Neiti Aurinkoisen perässäni talliin ja kiinnitin sen käytävälle.

* * *

Kävelin rennon oloisesti Alex perässäni kohti mun ja Inksun kohtaamispaikkaa. Nakkasin harmaan hupun oikeinpäinkäännetyn snäpärini päälle, ja kävelin pihalla kuin mikäkin maailmanomistaja. Mutta se ilo loppui lyhyeen.

Yhtäkkiä Alex säikähti jotakin (olematonta) ja hyppäsi valtaisalla sivuloikalla lumen sekaan. Enhän mä ollut varautunut mihinkään sellaiseen cooliuteni keskellä, joten liu'uin Allun perään horjahdellen ja olin kaatua lumikinokseen. Onneksi tasapohjaiset Vanssit pitivät tällä kertaa mut pystyssä, vaikka ei se kaatuminen kaukana ollut. Alex kävi vieläkin kuumana, ja kun lähdin taluttamaan sitä eteenpäin, yritti iso hevonen poukkoilla ties mihin uusiin ilmansuuntiin talutuksen ohella. Turhautunut tuhahdus pääsi huulilta ja nykäisin pari kertaa Allun riimunarusta, mikä sai hevosen hätkähtämään. Typerä elukka.

* * *

Eetu ilmestyi oviaukosta sisään "superkhuulina", jäätävän kokoisen hevosen kanssa, huppu snäpärin päälle vedettynä. Ehkä mä olin vaan kertakaikkisen tyhmä, mutta mä en tajunnut poikien aivoituksia sitten yhtään. Siis huppu capin päällä. Kuvien otto alhaalta päin. Oh c'mon! Teki mieli huomauttaa Eetuskalle asiasta, mutta jätin sen kuitenkin omaksi tiedokseni. Ei mua kiinnostanut, miten se pukeutui. Okei, ehkä vähän kuitenkin. Mutta vaan vähän.

Alex oli selvästi paljon Sirpaa pirteämmällä tuulella. Mikä lie kaamosmasennus oli ponille iskenyt, mutta se tuntui tätä nykyä suhtautuvan apaattisesti joka asiaan. No, kohta puhaltaisivat jo kevään tuulet - ehkä sitten helpottaisi. Anyway, Eetu näytti tosi turhautuneelta heppaansa, joka steppaili pitkin käytävää säpsyn oloisena, kunnes poika päästi sen karsinaan. Katselin parivaljakon perään virnistellen. Joskus mä olin ihan onnellinen, että olin alkanut hoitamaan ihan tavallista ratsastuskoulun pullaponia.

* * *

Vaatteet vaihdettu, hevonen laitettu ja me oltiin valmiita matkaan. Painoin kypärän päähän ja napsautin lukon kiinni, jonka jälkeen mä kävin kertomassa Inksulle valmiudesta. Palasin takaisin karsinalle, jossa Alex jo malttamattomasti kuoputti jalkaansa.
"Alex!" ärähdin, ja kuoputus loppui kuin seinään. Mä avasin karsinan oven hymähtäen ja kävin nostamassa ohjat pois jalustimen alta, vetäen ne suoraan pois kaulalta käsiini.

Kavioiden rytmikäs kopina täytti tallin, kun mä kävelin punainen jättiläinen vierelläni kohti ulko-ovea. Mä avasin oven rauhallisesti meidän edestä, ja Alex kohotti päätään kiinnostuneena. Raikas pakkasilma pölähti naamalleni, ja mä talutin Allun kokonaan ulos sulkien oven perässäni. Rautias hevonen katseli innostuneena ympärilleen ja mä vein sen keskemmälle pihaa napattuani tuolin tallinkulmalta matkaan.

* * *

Olin puolinukuksissa olevan Sirpan kanssa melko pian Eetun jälkeen valmiina, joten lähdin raahaamaan ponia pihalle. Kylmä ilma sai shettiksen selvästi hereille, sillä heti pään ohitettua oviaukon, tuo alkoi steppailemaan ja hyörimään innoissaan. Hetken ehdin katua satulan jättöä tallin puolelle, mutta mua silti houkutti enemmän istua tällä ilmalla ponin lämpimässä selässä kuin kylmässä satulassa.
"Perkeleen poni, rauhotu", käskin terävästi, ja sain kuin sainkin Sirpan pysymään paikoillaan sen verran, että pääsin hyppäämään selkään - puoliksi. Kun meitsi siinä sitten makasi mahallaan Makkaran selässä, tuo päätti sännätä lähimpään puskaan tiputtaen tietty mut alas. Onneksi sain sentään pidettyä ohjat kädessä, eikä Siiri päässyt karkaamaan, mutta esitys oli varmasti näkemisen arvoinen.
"Että mulla menee hermo tohon karvakasaan", huokaisin Eetulle, kun olin lopulta hypännyt ihan istumaan ponin tasaiseen selkään.

* * *

Noustuani Alexin selkään huomasin Inkerin astelevan poninsa kanssa ulkoilmaan. Siiri ilmiselvästi innostui pakkasesta, ja kun Inksu yritti (puolittain) nousta selkään, Sirpa lähti jyräämään puskaan saaden Inkerin tippumaan. Alex hätkähti, mutta mä en osannut muuta kuin nauraa. Jos mä en olis ollu hevosen selässä, olisin vatsa kippurassa nauranut jossakin. Olihan se melkonen näky.

"Semmosia ne ponit on", totesin virnistäen. Mäkin olin ennen ollut ennemminkin ponipoika kuin hevospoika, ponit oli ollu se "mun juttu". Nyt asiat oli todellakin muuttunu, aika radikaalistikin - parasta aikaa istuin jäätävän korkean täysiverisen selässä, joka uhkui energiaa. Turvaliivi lämmitti mun rintakehää, enkä ilman olisi vielä maastoon lähtenyt - Alex kun osasi olla melkoinen duracellpupu, etenkin, kun aitoja ei ollu ympärillä.

"Lähdetäänkö?" kysäisin hieman kauempana seisovalta poniratsukolta. Alex steppasi allani siihen malliin, että pojun mielestä meidän oli lähdettävä.

* * *

"Joo, let's go", vastasin painaen samalla pohkeet Siirin kylkiin - mikä oli kyllä varsin tarpeetonta, sillä poni oli jo lähes liikkeessä. Sain tehdä paljon sen eteen, että tamma edes jotenkin pysyisi vielä käynnissä, tai ainakin sen omassa käyntiravisipsuttelussa. Pian mä makaisin jossain tuolla ojanpohjalla, satavarmasti.

Alkumatka maastoreissustamme sujui varsin hiljaisissa merkeissä, ellei mun Sirpanrauhoittelua laskettu. Tallin puolella mun ja Eetun höpötys oli ollut vielä taukoamatonta, mutta nyt mä en edes tiennyt mitä voisi sanoa - niin sanavalmis kuin mä olinkin. Hiljaa mielessäni toivoin, että jonkinlainen keskustelu pääsisi vielä vauhtiin.

* * *

Pakkanen nipisteli mun poskia ja sai kropan tärisemään. Mun oli pakko välillä heilutella sormia ja varpaita, etteivät ne ihan kalikoiksi jäätyneet. Maisemat olivat - jälleen kerran - todella hienot, lumisia puita ympärillä ja kavioiden kopinaa painunutta lunta vasten. Muuten oli hiljaista, hieman liiankin, mun mieleen.

Mä yritin miettiä päätäni puhki, miten voisin aloittaa keskustelun. Mistä olis luontevaa ruveta keskustelemaan? "Hyvä sää tänään"-replat ei oikein iskeny, se oli liian varma ja puuduttava puheenaihe. Alex käveli rentona allani, mäkin olin muuten rento, paitsi mieleltäni. Rapsutin punarautiaan kaulaa tämän tästä, ja kehuin sitä rauhallisuudesta. Ihmeen nätisti ja ongelmitta se olikin tähän asti kävellyt.

"Hei muuten, ootko sä käyny jo kattoo sitä uutta tuntsaria, Windiä?" aloitin yleismaallisesti ja facepalmasin jälkeenpäin mielessäni, kuinka tönkösti aloitin. Ei juma nyt taas.

Jatkuu seuraavassa viestissä...

[Eetu]

* * *

Säpsähdin, kun Eetu rikkoi hiljaisuuden. Jes, ihanaa, että joku keksi puheenaiheen, oli se sitten millainen hyvänsä.
"Täh? Mikä Windi?" ihmettelin alkuun. "Eiku jaaaa, se pilkullinen, joo, kyllä mä sen oon nähnyt", pelastin sitten itseni täydellisen idiootin maineelta. Hienoa, Inksu, osaathan sä jotain.

"Vitsi kun koko ajan vaan hevoset vaihtuu, itseasiassa melkeen sitä mukaa kun hoitajat lopettaa", huokaisin. "Myytäisköhän Sirpsuki jos mä nyt lopettaisin? Salee mä kyl ostaisin sen sitte.. Mut mieti, taas tulee ihan jäätävästi uusia tyyppejä, kun haut loppuu. Kaikki ne hakijat on viel ollu jotain pikkulikkoi.. Hitto, kohta tää on joku lastentarha." Puhetulva tuli suustani varsin nopealla tahdilla. No, ainakin hiljaisuus pysyi loitolla hetken aikaa, jos jotain positiivista piti löytää tästä jutusta.

* * *

"Joo, äläpä vaa", totesin huokaisten syvään. "En tiiä yhtään, mulla on sinänsä hyvä et on yksäri, mutta tietty jos siltä menis tallipaikka alta nii menis multa hoitsuki."
Inksu ei puhui aivan totta - pikkulikkoja kaikki. Tottahan toki nekin kaikki kasvais, mutta niin me kaikki muutkin. Ollaan kohta ihan vanhuksia täällä, me peruskoulun päättävät ja vuotta, paria vanhemmat. Miettii nyt, mitä kahdenkymmenen vuoden huiteilla olevat aattelee kaikista pikkutytsyistä, jotka pyörii jaloissa. Kylmät väreet kulki mun selkää pitkin - ajatus lastentarhasta kammotti mua, vaikka kyllä mä lapsista tykkäsin. Yleensä.

"Lastentarha, totta tosiaan..." maistelin ajatusta. Ei kettu nyt sentään.
"Toivottavasti ei kuitenkaan, mutta kyllähän nekin kasvaa. Aikanaan, aikanaan. Mua vaan hirvittää, kun oon yks ainoista miespuolisista täällä... Onneks on Jason, enemmän niiden ikäluokkaa, vaikkakin on vielä alle kymmenen", naureskelin ohjaten Alexin pienemmältä polulta hieman leveämmälle, jossa voitaisiin ottaa ravia ennen laukkasuoraa.

* * *

"Nomut hei, lähempänä ne ykstoistavuotiaat on Jasonin ikää, kuin sun", virnistin Eetulle. Hahah, kerrankin olin onnellinen, etten ollut syntynyt pojaksi. "Vaikka toisaalta.. Kyllähän melkeen kaikki tytskät tykkää vanhemmasta matskusta, että kohta sulla sitten on naisia vaikka muille jakaa! Saat oikeen valita", naureskelin vielä ja iskin silmää.

Painoin pohkeet Siirin kylkiin, ja tuo nosti tyypillisen tikittävän shettisravinsa. Sekin selvästi huomasi, että kohta laukattaisiin.

* * *

"No nimenomaan, mikä teillä likoilla on kun pitää vanhempia katella", huikkasin taakseni naurahtaen. Muistan elävästi edellisen kotipaikkakuntani naapurit - pikkutyttöjä, jotka sydämet silmissä tulivat mua hakemaan leikkimään. Ja mähän olin niitä varmaan puolet vanhempi, eheh. Välillähän se oli ihan imartelevaa olla pikkutytyjen idoli, mutta suurimman osan ajasta se oli... no... aika hämmentävää.

Mun piti pidättää Alexia aika tavalla, ettei me jätettäs shettisratsukkoa liikaa jälkeen. Valkeat maisemat lipuivat ohi, ja tie leveni entisestään.
"Nostetaan laukka, mä yritän pidättää Allua mut ei sitten oo mitään takeita, ootetaan teitä tuolla suoran päässä jos niikseen menee", sanoin taakseni Inkerille ja istuin alas harjoitusraviin. Alexin pää nousi ja ravin tahti kiihtyi, mutta mä rauhoittelin sitä vielä hetken ja valmistelin laukannoston. Painoin laukkapohkeet jättiläisen kylkiin ja ilonpukin saattelemana me lähdettiin laukkaamaan suoraa pitkin. Allu laukkasi riehakkaasti, pää suhteellisen pystyssä. Hiljentelin täysiverisen menoa ääniavuin ja istunnalla puolipidätteiden lisäksi, mutta se ei tuntunut kovinkaan paljoa tehoavan. Siiri ja Inkeri tikittivät kuitenkin perässämme, joten annoin Alexille vähän löysää ja nousin kunnolla kevyeeseen istuntaan, että Alex saisi laukata ihan kunnolla.

* * *

En ehtinyt vastaamaan pojan juttuun, kun laukkasuora jo alkoi. Siiri innostui ihan liikaa, kun se viimein pääsi päästelemään suoralla oikein kunnolla - ja isokokoinen Alex laukkasi sen edellä. Tamma heitti jäätävän kovassa vauhdissa moniosaisen pukkisarjansa, kunnes sain viimein sen pään ylös ja pidätteet läpi. Tippuminen oli ollut lähellä, mutta onneksi shettiksen pikkupukit eivät mun maailmaa kovin paljon hetkauttaneet, vaikka olinkin ilman satulaa. Mä tunsin Siirin ja sen temput, harvoin se meitsiä enää pääsi yllättämään.

Suoran loppussa Eetu jo odotteli hörähtelevän täysiverisensä selässä, kun me Sirpankin kanssa lopulta saavuttiin sinne.
"Ei apua, tää poni oli ihan hullu tuol alussa! Jos oisin tippunu nii saisit täl hetkel olla soittamassa ambulanssia, kun mulla olis kaikki paikat murskana", huokaisin. Siiri oli nyt ihmeen rauhallinen, ehkä suora riitti purkamaan ponin energiat.

* * *

En voinut muuta kuin nauraa Inkerin ensimmäisille lauseille laukkasuoran jälkeen, vaikka eihän melkein-tippuminen mikään naurunasia ollut.
"Joo, tämäkin vähän innostu, vaihetaanko? Lihapulla ja entinen laukkuri", vitsailin hymy kasvoillani. Me oltiin kyllä Alexin kanssa menty melko lujaa, silmät ihan vuosi kun tuuli kävi silmiin. Nopeasti pyyhin vesipisarat silmistäni, ettei se vahingossakaan näyttäisi itkemiseltä. Ei yhtään sinne päin.

Jatkoimme ensin hetken aikaa palauttavassa ravissa ja myöhemmin käynnissä tallille päin. Reissu oli mun mielestä onnistunut, vaikkakin puhetta olis voinu olla enemmän. No, aina ei jutteluta, ja olihan vielä jonkun aikaa kävelymatkaa tallille.

Annoin Alexin venyttää kaulaansa, mutta pidin kuitenkin puolipitkät ohjat, että mulla oli edes jonkinlainen tuntuma ison elukan suuhun - eihän sitä koskaan tiedä, vaikka se päättäis nakata mut sillä sekunnilla selästään alas.

* * *

Oli jo lähes säkkipimeää, kun me siinä käveltiin rennosti kohti Seppelettä.
"Hitto täällä on kylmä ja inhottavan pimeetä", sanoin Eetulle kaivautuen tuubihuivin uumeniin. Mun sormet, naama ja varpaat huusivat päästä sisälle lämpimään, mutta tallille oli vielä jonkun matkaa. Kun olisin hoitanut Sirpan, lähtisin saman tein kotia kohti.

Paitsi että voihan helvetti, porukat olivat varmasti viettämässä iltaansa joko sängyn pohjalla tai jossain romanttisessa ravintolassa uusien kultiensa kanssa - niiden eron jälkeen meillä kotona oli ollut ihan liian ällöromanttiset tunnelmat, riippumatta siitä, oliko isän vai äidin luona. Ja täysi-ikäisyyden juuri saavuttanut Elias oli baarissa, sitä ei tarvinnut edes arvailla.
"Arvaa mitä, tajusin just että mulla ei oo kyytiä kotiin", kerroin sitten ohimennen. Toivottavasti se tajuaisi, että vinkvink, mopokyyti kelpaisi tälle likalle. Ei kun ainiin, eihän se ollut tullut mopolla.

* * *

"Tiiätkö, itekki mietin millä kyydillä pääsisin kotiin", naurahdin vilkaisten takanani Siirin selässä köpöttävään Inkeriin.
"Isä työmatkalla, äiti yövuorossa, että ei kait siinä", jatkoin puheenaihetta. "Ja Elena tuskin suostuu mua hakemaan, varmaan menee baariin, lauantai kun on."
On se kyllä melekosta, etten mä tiennyt miten pääsisin kotia. Noh, tämä on taas näitä epäonnenviikonloppuna. Toisaalta, eihän se välttämättä epäonnee ollut. Kai tälläkin oli joku tarkotus, että mä olin mahollisesti jumissa tallilla. Ehkä mä pääsisin Inksun kyydillä?

Suora tie avautui edessä ja lumiset puut roikkuivat tien ylle. Lumipäällysteinen hiekkatie narisi kavioiden alla, ja Alex venytti tyytyväisenä kaulaansa. Hymähdin olemattomasti ja käännyin Inksun puoleen.
"Ei sulta sattuis olemaan kyytiä pois tallilta?" kysäisin viattomasti. "Muuten mä varmaan joudun jäämään tallille yöksi tai jotain."

* * *

"Ei oo, justhan mä sanoin toope", nauroin. "Kun mä en katsos mautoa omista ja mopojen rassailu ei oo ihan mun alaa. Elias on baarissa ja porukoilta ei ees viitti kysyä, tulisko ne hakemaan. Ja mä oon kyllä niin jäässä, etten enää tänä iltana kävele minnekään."
Ei hitto. Pitäiskö meidän oikeasti jäädä Sebeen viettämään yötä? Eetu ja mä? Voi apua.

Siinä paha missä mainitaan - talli ilmestyi näkyviin puiden lomasta. Siiri höristi korviaan, ja sen askeleet muuttuivat tiheämmiksi. Kohta se pääsisi takaisin mussuttamaan iltaheiniään.

* * *

"Niin, mut mä aattelin et sulla ois joku wildcard, eihän teistä naisista koskaan tiiä", naurahdin perään. Totta tosiaan... Ei tässä enää paljon naurattanut, kun ei pääsisi kotiin. Ei tänään ainakaan, mä en haluais kävellä. Entä jos mä vaan ratsastasin Alexilla kotiin ja jättäsin hepan yöksi autotalliin?

Alexin pää nousi korkealle, kun se tajusi, että nyt oltiin taas tallin pihassa. Hengitin rauhallisesti sisään ja ulos, taputtaen Allua samalla kaulalle. Hienosti se oli suoriutunu, möhkäle. Tiputin jalustimet jaloista ja laskeuduin Mount Alexilta tömähtäen maahan. Jalkoja tikutti, mut mä en näyttäny mitään. Ihan coolisti nostin jalustimet, löysäsin vatsavyötä ja avasin turpahihnan.

Kohteliaasti odotettua Inksun matkaan talutin Alexin talliin ja purin sen nopeasti pois. Loimitin hepan harjattuani sen läpikotaisin ja tarkistettuani kaviot, ettei niihin ollut jäänyt mitään ylimääräistä. Pesin suitset ja harjasin suojat, jonka jälkeen varusteet oli valmiit satulahuonetta varten.

Vietyäni romppeet satulahuoneeseen ja puheltuani Alexille vielä hetken aikaa kävelin Siirin karsinalle.
"Mitäs me nyt sitte tehään?" kysäisin vaivihkaa blondilta tytöltä pitäen pienen virneen huulilla keventämässä tunnelmaa.

* * *

"Sitä todellakin sopii miettiä", vastasin harjaillessani Sirpan paksua talvikarvaa. Kauhulla odotin kevättä, jolloin tuo kaikki jälleen lähtisi irti - todennäköisesti koristamaan meitsin vaatteita. Ajattelin, että eihän poni kyllä tarvitsisi loimea lainkaan, mutta kiltisti Annen ohjeita noudattaen kiskoin ponin pään ylös heinäkasasta, pujottaen sitten loimen ovelasti sen päälle. Jes. Homma ei aina ollut niin helppoa.

Hipsin poniboksin ulkopuolelle ja vilkaisin Eetua, joka virnisteli siinä mun edessä tavalliseen tapaansa.
"Pitäiskö soittaa taksi? Onks sulla yhtään rahaa?" kysyin kaivellen omia taskujani. Ei sentin senttiä, farkkujen taskutkin olivat tyhjentyneet päivällä mäkkireissun jäljiltä. Hiiiittto.

* * *

"No money, no taxi", totesin kääntäen takkini taskut ympäri. Mitä kettua me oikein voitaisiin tehä? Oikeastiko meidän piti jäädä yöksi tallille? No huh, tästä varmaan puhuttaisiin koko lopputalvi.

Päätäni pyöritellen mä lähdin kävelemään yläkertaa kohti ja viitoin Inksun mukaani. Meidän pitäis oikeesti miettiä, mitä me aiotaan tehä. Ehkä joku tallityöntekijä vois heittää meidät kotiin?
"Entä Anne, Elli, Jaakko? Voisko joku niistä nakata meidät himaan?"
Mä kapusin portaita ylös ankarasti miettien. Vaatteetki pitäis vaihtaa, mutten mä vielä jaksanu. Nyt oli tähellisempääki mietittävää.

* * *

"En mä tiiä, mut voidaanhan me kysyä. Tosin mä kyl mietin, viittiikö niilt kysyy enää näin myöhään. Jaakko ainakin on salee jo kotona, Ellistä ja Annesta ei oo mitään hajua", totesin kävellen Eetun perässä olohuoneeseen. Toisaalta kyllä mua mahanpohjassa hieman kutkutti ajatus tallilla yöpymisestä, mutta..

* * *

"Niin... Totta. Eiköhä vaa jäähä tänne", naurahdin rojahtaen olohuoneen sohvalle makuulleen. Mä etsin parhaimman asennon minkä löysin ja kiinnitin katseeni huoneen pikkuikkunaan. Pienet lumihiutaleet leijuivat hiljalleen lasiaukon ohi, ja mua ramaisi.

"Mut voidaanko me vaan jäädä tänne, ettei pidä mitään kysyä? Tai no, keltä me kysyttäiskään."

* * *

"En mä usko, kunhan ollaan normaalisti", nauroin. Miten mä yhtäkkiä kuulostin noin fiksulta?
"Missähän mä meinaan nukkua, kerta sä vallotit sen sohvan" mietin sitten. Ei apua, mitähän tästäkin yöstä tulisi. Aika extremeä.

Eetu haukotteli, mutta mua ei väsyttänyt yhtään, energiaa tuntui olevan vaikka miten paljon. Ehkä mä olin vaan yliväsynyt. Käskin poikaa heittämään jalkansa lattialle, istahtaen sitten sen viereen pehmeälle sohvalle.

* * *

"No se", totesin olkia kohauttaen. "Aika badass-ehotus, se oli sitten sun idea jos joku kysyy!"

Inksun käskystä nakkasin jalkani lattialle ja nousin istuma-asentoon. Snäpäri, jonka olin matkalta mukaani napannut, oli taaksepäinkäännettynä melkein päässäni. Mä nojasin kyynärpäillä polviin ja yritin ennustaa tulevan yön tapahtumia. Mä en varmasti nukkuis silmänräpäystäkään.
"Mä voin sitte kyllä nukkua tossa lattialla tai jotain", tarjouduin herrasmiesmäisesti ja hymyilin. "Jos sä et sitten osaa nukkua istualtaan."

* * *

"Eiku oo sä täs sohval vaan, ei mua oikeestaan ees nukuta", naurahdin. En mä mikään prinsessa ollut, nukkuisin tarpeen tullen vaikka vessassa. Kuin sanojeni takeeksi nousin ylös sohvalta ja lähdin kaivelemaan huoneen kaappeja, jos sieltä vaikka löytyisi jotain syömistä - mälkä kun alkoi pikkuhiljaa tuntumaan.

* * *

"Ok, that's fine", vastasin Inksulle. Totta, ei muakaan nukuttanut, ei pätkääkään. Mulla ei edes ollut nälkä, ei kylmä, ei mitään. Kaikki oli itseasiassa ihan kivasti, Inkeri oli hyvää tallillejumittautumisseuraa ja sitä rataa. Ehkä me selvittäisiin tästä yöstä hengissä.

Ei ladannut samaan viestiin näitä, jos Anne saat yhdistettyä viestit niin kiva juttu. =)

#12, 15/02/14

[Eetu]

Tammikuun maasto

Patu ja Emmy sekä Eetu ja Punakone tallipihalla odottamassa loimia. Taivaalla meni lintuparvi, joka kiinnitti kaksikon huomion.

Skanneri pilasi jäätävästi, taustalla oli nimittäin lumipenkka ja seinäkiviä... Mittasuhteet oli haastavat, kun näinkin erikokoinen kaksikko kyseessä. Hepoista tuli sitten identtiset asennoiltaan, haha :--D

#13, 25/01/14

Talvista toimintaa!

[Odelie]

Äidin rakkaus

Odelie&Alex

Pvm 24.03.2014
15HM

[Britta]

Estetunti: käynti- ja ravilähestymisiä

Selkään noustu ja valmiina lähtöön.

#14, 14/02/14

EDIT - Jäi väärä käyttäjä päälle, eli Eetuhan tässä merkinnässä on.

[Odelie]

Kevätretki parhaiden pojujen kanssa
(yhteishoito Edille ja Alexille)

Edi huiskutteli häntäänsä lämpimässä aurinko ilmassa ja ummisti silmänsä nautinnollisesti, kun säteet osuivat sen silmiin. Kovan työn tuloksena olin saanut irtokarvaa lähtemään vielä hurjan määrän ja ne lojuivat ruunan jaloissa puomilla, johon olin sen päättänyt ilman myötä tuoda. Sää oli mahtavan keväinen, jopa kesäinen, sillä porottava aurinko oikein poltti paljasta niskaani, kun keräsin karvatuppoja pois maasta, etteivät ne kevyessä tuulenvireessä lähtisi pelottelemaan muita raukkoja hevosia, jotka viettivät päiväänsä tarhoissa pientä kasvanutta ruohon tynkää nykien. Vein karvat roskiin ja katselin hetken Edin nyt jo siloteltua pehvaa tyytyväisenä, ennen kuin talutin sen takaisin sisälle odottamaan lähtöämme. Ensin pitäisi vain varustaa Alex maastoon, Edi pääsisi mukaan käsihevosena, sillä pitkään aikaan en ollut viettänyt poikieni kanssa yhteistä aikaa. Taputin Ediä kaulalle ja suljin sen karsinan oven perässäni, vein pienen tupon sille heinää karsinan pohjalle, jotta se jaksaisi odottaa meitä, kun suuntasin hakemaan Alexia tarhasta.

Punarautias täysiverinen vetelehti tarhassa laiskan oloisena, kun pirteästi viheltelin sille tarhan portilta ja yritin herätellä sitä. Alex ei kuitenkaan näyttänyt olevan kiinnostunut tulemaan luokseni, joten pujahdin huokaisten lankkujen alta ja suuntasin viistossa sen luokse, ettei se karkaisi mihinkään, sitä se oli taas lähiaikoina alkanut tekemään. Kuuma aurinko sai kuitenkin ruunan pysymään paikallaan ja laiskasti Alex hörähti minulle kun pujotin kirkkaana huutavan oranssin riimun sen päähän. Maiskautin ruunan liikkeelle ja naksahtelevin jaloin se seurasi perässäni, vedin sen perässäni talliin sisään ja päästin juomaan ennen matkaa sillä aikaa kun kipaisin hakemassa pojun varusteet satulahuoneesta. Tervehdin hymyillen vastaan tulevaa Claraa, joka raahasi mukanaan Walman tavaroita hirveällä vauhdilla ja kiiruhti ohitseni selittäen, että Walma oli yrittänyt karata jo kertaalleen. Hymähtäen otin mukaan Alexin harjapakin ja varusteet ja palasin ruunan karsinalle, jossa punainen halusi karsinan lattiaa heinän toivossa.

Siirsin Alexin käytävälle seisomaan ja kaivoin harjapakista pehmeän harjan suoraan, sillä ruunan karva kiilteli jo puhtauttaan, kun olin päättänyt sen pestä eilen. Ruuna oli päättänyt piehtaroida itsensä sen näköiseksi, etten ollut viitsinyt enää pilata harjoja moisella moskalla. Nyt Alex puhdistui hetkessä ja katseli uteliaana touhujani, kun nostin ensimmäisen jalan putsattavaksi ja veikeä ruuna päätti kurotella takapuoltani, onnistuen kolauttamaan hampaansa siihen, ennen kuin riimunnarut ottivat vastaan. Hymähdin hölmölle hevoselleni ja putsasin loput kavio pikaisesti, ennen kuin asettelin suojat sen jalkaan ja käännyin satulan puoleen. Alex luimisti minulle vihaisesti, kun asettelin ikävän laitteen taas sen selkään, mutta korvat ponnahtivat taas uteliaana ylös, kun Se huomasi, että sen selästä löytyi kevyt satula, joka ei painanutkaan yhtään. Pujotin suitset ruunan päähän ja taputin sitä hymyillen, kun se maiskutteli kuolaimiaan tyytyväisenä ja tuuppasi minua kylkeen. Jätin Alexin käytävälle odottamaan, kun toin Edin seisomaan sen taakse ja lähdin kipittämään Edin suitsia äkkiä, ennen kuin jompi kumpi hermostuisi.

- Mihis teillä kolmella on matka, kun tällaiseen asetteluun oot päättynyt? Anne ilmestyi Edin toiselle puolelle, kun laitoin suitsien hihnoja kiinni.

- Päätin lähteä maastoon poikien kanssa vähän kävelemään, hymähdin. - Meinasin Edin ottaa käsihevoseksi ja mennä Alexilla, kun uskon, että Edillä olisi vähän paremmat hermot kun yöllä punaisella.

- Joo, se voi olla ihan mahdollista, muistat vaan mennä varovasti. Mä meinasin irroottautua hetkeksi toimiston syvistä juurista ja lähteä Topin kanssa tuuppailemaan, Anne huokaisi ja pyyhkäisi hiuksiaan. Olisin voinut olla varma, että näin pienen väsymyksen naisen silmissä.

- Se taitaa olla parempi kuin hyvä idea, itsekin meinaan välillä unohtua tunkkaiseen huoneeseen nököttämään, hymähdin ja napsautin deltan ja liinan kiinni Edille, ennen kuin palasin Alexin luo.

- Ehkäpä toi Topi mua hieman piristäisi, Anne naurahti ja lähti sitten hakemaan varusteita, samalla kun minä maiskautin molemmat pojat tallista ulos.

Selkään nousu oli helppoa, sillä Edi käytti heti pitkän liinan mahdollisuuden hyväkseen ja siirtyi napsimaan ruohonkorsia pihamaalta. Alex säpsähti eteenpäin minun noustessa selkään ja lopulta peruutti myös muutaman askeleen kohti Ediä, mutta napakoin pohkein ruuna suostui lähteä kulkemaan eteen ja samalla nykäisi hämmentyneen Edin mukaansa. Keltainen poni ei meinannut millään ensin ymmärtää, mistä oli oikein kysymys ja ravaili Alexin rinnalle aiheuttaen pieniä varoittavia inahduksia, mutta lopulta molemmat kyllästyivät uhmailuun ja pikku hiljaa Edi jäi löntystelemään Alexin taakse. Tallin piha oli jäänyt meiltä jo hyvän matkan päähän ja maisemaamme korosti kuuset ja männyt, pari maisemaa kirkastavaa koivuakin löytyi ja niiden siitepöly hiveli nenääni uhkaavasti. En voinut kuitenkaan olla nauttimatta raikkaasta kevätilmasta ja suljin silmäni nautinnollisesti lämmön nipistellessä poskiani. Myös Edi näytti nauttivan maisemista ja lämmöstä ja antautui Alexin ohjattavaksi täysin. Alex taisi olla meistä ainoa, josta tylsä köpöttely ei ollut yhtään kivaa ja varovasti se koetteli lisätä vauhtia, mutta pidätin sitä heti napakasti, ettei se rupeisi luulemaan itsestään taas liikoja.

Kävelimme pitkin metsäteitä rauhallisessa käynnissä ja pysähdyimme ajoittain tutkiskelemaan paikkoja, joita Alex mukamas pelkäsi kun sillä oli tylsää. Edi seurasi meidän perässämme tylsistyneenä ja haukkasi välipalaa tilaisuuden tullen, mutta täysiveriselleni ei kelvannut edes hiukopala, vaan se steppaili pitkin metsäteitä nykien Ediä perässään. Lopulta annoin innokkaalle ruunalle periksi ja maiskautin molemmat tavoin ja innokkaasti Alex singahti eteenpäin, Edi kipittäen hämmentyneenä sen perässä. Pidätin Alexia hieman, jotta takana ravaileva poni pääsisi tahtiin mukaan ja rauhallisessa ravissa jatkoimme reittiämme eteenpäin. En ollut suunnitellut mitään erityistä, olin vain halunnut nauttia ensimmäisistä kevään kunnon helteistä ja kuunnella kaunista linnun laulua.

En uskaltanut kokeilla laukkaa ollenkaan, sillä matkan aikana Alex ja Edi innostuivat ottamaan ravissa pientä skabaa, kun virkistäytynyt poni päätti maistaa Alexin hännäntyveä. Kiitoravissa säntäilimme hetken tiellä, ennen kun sain molemmat pojat pysähtymään ja rauhoittumaan, jonka jälkeen jatkoimme hetken taas käynnissä. Halusin kuitenkin tehdä selväksi, ettei ravissakaan saanut pelleillä ja ravasimme vielä lyhyen pätkän takaisin kohti tallia, ennen kuin taas köpöttelisimme rauhallisessa tahdissa takaisin tallille. Pieni spurtti rauhoitti lopulta Alexiakin niin, että loppu matkan se suostui kävelemään rauhassa ja tallin lähestyessä päästin myös Edin kävelemään Alexin rinnalle. Ne hörähtelivät toisilleen tuttavallisesti, mutta päättivät jättää seurustelun sikseen ja täysiverinen päätti ottaa uudesta ponikaveristaan mallia venyttäen kaulansa pitkäksi ja rentoutui. Ainoastaan minä sain olla valppaana loppu matkan, sillä molemmat ruunat köpöttivät silmät visusti ummessa ja vasta tallin pihan paljastuessa Edi hörähti innokkaasti. Ruokakello sillä taisi jo kilkattaa, joten annoin poikien kävellä hieman reippaammin tallin eteen ja laskeuduin alas Alexin selästä nopeasti, ennen kuin ne keksivät kipittää tallin ovista omatoimisesti sisään.

Taputtelin Alexia tyytyväisesti hymyillen, kun ohjasin molemmat pojat pihan puomille ja pyysin auringosta nautiskelevaa Essiä ja Sandraa tuomaan pojujen riimut tallista. Ensitöikseni riimut saatuani pujotin suitset pois molempien päästä ja kiinnitin pojat puomiin lepäämään. Avulias Essi toi sangossa vettä samalla kun riisuin niiltä satulatkin pois ja palautin varusteet omalle paikalleen tuoden samalla harjapakit molemmille, jotta saisin ne hoidettua kuntoon. Edin harjausta aloittaessa myös Anne palasi Topin kanssa kentältä hymyillen ja heilautti kättään. Myös Topi, Edi ja Alex tervehtivät toisiaan ja mahtaileva ruunikko puoliverinen kuopaisi maata vaativasti, kun se käveli itseään suuremman Alexin ohi. Puunainen vastasi lajitoverilleen matalasti höristen ja luimisti korviaan, mutta käänsi sitten huomionsa kokonaan pois innokkaasta orista.

- Menikö teillä nyt matka ihan rauhallisesti? Anne pysähtyi rinnallemme, mutta sopivan matkan päähän Topin edelleen steppaillessa.

- Juu, kyllähän noi pojat vähän kokeili rajojaan, mutta yllättävän rauhallisia. Varsinkin Alex, hymähdin ja talutin oikealla puolella seisovaa Alexia, joka yritti ylettyä maasta löytyviin ruohonkorsiin.

- No hyvä, noilla reissuilla kun saa olla aina hieman varovainen. Saatiin me Topinkin kanssa tossa vähän työstettyä jotain, mutta nää tammat on tainnut sekoittaa sen päätä taas näin keväästä, Anne huokaisi, mutta hymyili edelleen katsellessaan hevostaan.

- Niinhän se noiden ukkojen kanssa tuppaa menemään, kuhan ei koko mieltään menetä, naurahdin ja upotin sormeni Edin harjaan, joka oli taas takkuuntunut sopivasti.

- Niinpä. Meinaatko ruoka aikaan ehtiä noi karsinaan saamaan? Anne hymyili ja kurotti kätensä Alexille kun ruuna tätä katseli uteliaana.

- Enköhän mä siihen kerkiä sopivasti, hymähdin ja Anne nyökkäsi ennen kuin katosi Topin kanssa talliin. Jäin harjaamaan silmänsä ummistaneita poikia rauhassa puomille ja jutustelin niiden kanssa hiljaa. Olin pelännyt reissun epäonnistuvan, kun Alexilla oli tapana olla joskus hieman levoton, mutta onnistunut kevätretki sai minut hymyilemään entistä enemmän. Ihana päivä, ajattelin ja nostin kasvoni hetkeksi kohti lämmintä aurinkoa.

Odelie ja Alex
16 hoitomerkintä

Ihanan runsas ja keväinen tarina! =)

[Eetu]

Mustasukkainen?

Käänsin kaasukahvan tappiin asti ja annoin ohiviuhuvan tuulen viilentää kasvoja. Shortsinlahje lepattaen mä nautiskelin mopon pärinästä ja viilennyksestä, jonka tuuli tarjosi vaihteluksi tähän helteiseen kesäsäähän. Tie mutkitteli kuin käärme, jonka pää sijaitsi Seppeleessä. Käännyin mutkissa mopoa allani kallistellen, nauttien siitä vapaudentunteesta, minkä viritetyn mopon vauhti mulle antoi.

Kevään ja kesän aikana oli tapahtunu paljon. Me oltiin menty Alexin kans eteenpäin, varsinkin esteillä. Mun varmuus on parantunu huimasti hevosten kanssa, Alluhan ei tunnetusti ollut se ratsastuskoulun helpoin hevonen varsinkaan selästä käsin, mutta kyllä me eteenpäin ollaan menty. Vaikka jatkomerkkiä mä vasta suorittelen, on mun taidot kyllä paljon paremmalla tasolla nykypäivänä. En oo ehtiny tunteja itsessään käymään, vaikka niin aionkin tehdä – haluun käydä tunnit järjestyksessä, jotta mä oon lopulta oikeesti siellä vaativalla tasolla. Realistisesti ajateltuna mä oon jo ainakin helpon C:n ja B:n luokkaa, Alex jo ajoittain rentoutuu mun alla. Ei nyt suoranaisesti voi mistään peräänannosta puhua, en mä vielä niin taitava oo, mutta rento se ainakin on. Ja mitä tärkeintä – mun ja Alexin välille on syntyny oikee side.

Hiljentelin vauhtia jo hyvissä ajoin ennen tallin risteystä, koska kyllähän mopo ääntää, kun siinä ei änkkää ole. Enhän mä kuitenkaan halunnut paskahalvausta aiheuttaa hevosille, en tietenkään, joten oli parasta vaan hiljentää. Tai sit tulla tallille jollain vanhalla romuskopalla, mutta se ei kyllä ollu vaihtoehto. Kaikki vaa naurais mut ulos.

Parkkeerasin Riejun tutusti tallinseinustalle ja nostin kypärän kokonaan pois päästä. Hikinen, punottava naama paljastui ajolasien takaa ja heilutin hiukseni oikeille paikoilleen. Kesäletti oli hyvä valinta, johan oli sen piiskan aika lähteä. Eikä ne ees enää oo muodissa.

Kaivelin snäpärin repustani ja se päätyi päähän oikeinpäin varjostamaan kasvojani helteeltä. Mustat RayBanit iskeytyivät silmien suojaksi, ja kypärä kädessäni lähdin lontostamaan sisätiloihin lukittuani mopon huolellisesti.

Tikkasin portaat ylös reenimielessä ja ylös päästyäni asetin kypärän varoen kaappini päälle. Repun mä nakkasin kaappiin, joka näin by the way tursusi tavaraa. Ehkä mun pitäis siivota se joskus, mutta no jaa – nyt on kesä ja siitä pitää nauttii, mitä sitä turhia jotain kaappia putsaamaan, kerkeehän sitä sitte huonommallaki ilmalla.

Olohuone paistoi tyhjyydellään – tietty, ei kukaan tällasella ilmalla sisällä topottas yhtään pakollista enempää. Mäkin aattelin tehä Alexin kanssa jotain hömppää tänään, kun ilma tosiaan on kuuma. Ehkä sitten myöhemmin illasta, ettei kumpikin saada jotain lämpöhalvausta ja kaaduta maahan vieriviereen.

Portaat alas kävelin vähän hitaampaa vauhtia, rennosti kädet taskuissa. Mun oli tehnyt mieli vetää jalkaan jotkut Crocsien tyyliset kengät, mutta olin kuitenkin egon kanssa päätynyt tuttuihin Vansseihin. Ehkä virhe, ehkä ei – ainahan ne jalasta sais pois, jos haluais.

En edes vaivautunut katsomaan, ketä tallissa oli, vaan siirryin suoraan ulos. Tallipiha suorastaan vilisi ihmisiä, joku taisi ratsastaa kentälläkin (hullu se on sanon minä, tällaisella tappohelteellä). Päätinkin suunnistaa askeleeni suoraan kentänpieleen, kun siellä näytti kaukaa katsottuna olevan muutakin porukkaa. Saisinpahan ainaki juttuseuraa.

Hihaton, sahalaita-intiaani-mikälie-kuvioitu sininen paita muskeleista pullistellen ja polvipituiset farkkushortsit reteyttään hohtaen astelin kentänpieleen ja totta – siellähän niitä mimmejä rivissä seisoi, kentänaitaan nojaillen. Viritin cooliuteni huippuun – hetkeen en nimittäin ollut tallilla käynyt – hurmatakseni neitokaiset kuin uudelleen. Yhtäkkiä huomasin, ketä tytöt siellä ihastelivatkaan. Robertia, ketäs muutakaan. Mun mieliala latistui hetkeksi, mutta kävelin kuitenkin latistumista näyttämättä tyttörivin jatkoksi.

”Moro moro!”
Kohensin lippalakin asentoa siinä tyttöjä moikatessani, mutta en saanut lähes mitään vastareaktiota. Britta sentään moikkasi takaisin, vähän puolivillaisesti mutta moikkasi kuitenki. Eikä kyllä katsonut muhun moikatessaan, vaan jatkoi Robertin tapittamista. Just joo, ihan tätä perinteistä.
”Kattokaa kuin hienosti Venna menee”, Inkeri totesi haaveilevaan sävyyn, ”menispä Siiriki joskus tolleen!”
”Joo, oikeen kaula kaarella ja rytmikkäästi, ne näyttää niiiiin upeilta”, Clara jatkoi Inksun ajatusta ällöttävän kuuloisella iinvenytyksellä. Ei herttileeri. Mä pyöräytin huomaamattomasti silmiäni ja nojasin käteni aitaan. Robertilla oli melkonen katsomo. Ja jep, kyllähän tuo meno ihan ok:lta näytti, mutta hey c’mon sillä on poni. Ei se oo yhtä vaativa ku Alex, ja sitä paitsi, onhan Robert ratsastanut kilpaakin. Mä oon vasta myöhemmällä iällä alottanu ja hyvässä vaiheessa menossa, paremmassa kuin tuo olisi ollut.

”Oh great – kuuntele nyt ittees”, ajattelin, ”en kai mä nyt mustasukkainen oo.”
Yeah right, enpä mä oo. Ehkä hitusen, mut onhan Robs ihan semicool jäbä, mutta toisaalta, meitä on kaks kukkoo tunkiolla. Roberthan täällä oli ensin, totta, mutta kyllä näitä tyttöjä pitäis molemmille riittää. Emmätiiä, ehkä me ollaan vaan liian samanlaisia.

Joka kerta, kun yritin vaivihkaa keskustelua alottaa, ei kukaan kiinnittäny muhun sen suurempaa huomiota. Joku saattoi joskus vastata sanalla, joka tappoi keskustelun jo alkuunsa – kuvitteellisesti muhun viitattiin kintaalla. Ei hyvää päivää.

Tylsyyskuoleman partaalla ja aivot jäätäen katselin Robertin ja Vennan menoa. En mä jaksanu vielä Alexia kiduttaa enkä mennä yksin minnekään, se olis ollu vaan tylsää ja aika louneria. Kai se oli ees vähän parempaa, jos voi edes seistä tyttöjen vieressä, vaikkei niihin saanutkaa kontaktia. Tyhjää parempaa sekin.

Robertin lopettaessa ratsastuksensa hän sai osakseen valtaisan määrän kehuja puolenkymmeneltä ratsastustaan seuranneelta tytöltä. Mä tyydyin vaan virnistämään, jonka jälkeen vedin naaman taas peruslukemille. Ihan jees suoritus, joo, mutta onhan sitä parempiakin nähty. Laitettaisiin Robert Alexin selkään ni se ois sieltä maankamaralla aika äkäseen.

”Putsataanko varusteita?” Kirsikka ehdotti Robertin mentyä talliin purkamaan poniaan. Nyt oli mun tilaisuus!
”Joo, putsataan vaan”, lausahdin. ”On siitä jo aikaa, kun Alexin varusteet on saanu kyytiä ihan kunnolla.”
”Mistäköhän lie johtuis”, Britta naljaili sivummalla, mutten kiinnittänyt siihen huomiota. Muutkin tytöt – Ilona, Fiia ja Inkeri – nyökkäilivät hyväksyvästi, joten lähdimme yhdessä hakemaan hoitohevostemme varusteita ja pesuvälineitä.

Hetken kuluttua me treffattiin tallin pihamaalla ja levitettiin pari suurta peitettä nurmelle. Mä jätin Alexin satulat pukkeineen ruohikolle, mutta suitset otin eteeni puhdistusta varten. Sekä este- että koulusuitset olivat kyllä pesun tarpeessa – tottahan se Bee puhui, en mä kovin ahkera siivooja ollut, mutta se on varmasti mun sukupuolesta kii. Kaikki tytöt tykkää siivota ja putsata, right?

Pian myös Robert liittyi seuraan, Britan kylkeen istumaan tietenkin. B tökki poikaa sen minkä varusteidenpuhdistukseltaan kerkesi ja mitähän kaikkea teerenpeliä siinä hommailtiinkaan, en edes viitsinyt katsetta luoda tuota pariskuntaa kohden. Tai no, en mä nyt oo koskaan kuullu että ne ihan yhessä olis, mutta ei tuo kaukanakaan ollut. Kyllähän siinä muutkin tytöt yrittivät Robertia vähän jututtaa ja kehua, kuinka hienosti Venna menikään ja kyllä poika niihin vastaili parhaansa mukaan, luonnollisesti, mutta suurin huomio taisi olla ruskeahiuksisessa tytöntyllerössä vierellä.

Armotonta hinkkausta, hankausta, raaputtamista ja muuta puunausta harjoitettuani varusteet alkoivat pikkuhiljaa näyttää puhtaammilta. Tyytyväisenä katsoin kiiltäviä suitsia ja toista satulaa – enää oli estesatulan vuoro. Aika hiljaa mä olin lopulta ollut, omaksi itsekseni. Vähän tuli suuta jossain kohtaa availtua, mutta nyt oli ryhdistäytymisen vuoro.

”Kato, tossa on kauhee tahra”, tokaisin leikkisästi vieressä istuvalle Ilonalle osoittaen kohtaa, jossa olematon tahra voisi sijaita. Nostin arskat silmien edestä lipan päälle nojaamaan samalla, kuin tsekkasin Ilonan reaktiota.
”Ai missä, en mä kyllä mitään tah-”
Työnsin märän luutun suoraan Ilonan naamaan naurunremakan saattelemana. Ilona säpsähti luutua ja veti päätään poispäin, mun pyöritellessä vielä hetken luutua tuon naamalla. Muutkin huomasivat välikohtauksen ja alkoivat nauraa, jopa Robert ja Britta.
”EETU!” Ilona karjaisi, naurua kuitenkin äänessään. ”Mä näytän sulle kohta närhen munat!”
Tyttö nousi kepeästi ylös paikaltaan ja nappasi snapbackini kera arskojeni päähänsä, jonka jälkeen tämä koppasi mut matkaansa. En vastustellut, vaikka vähän niin esitinkin – kyllähän tuo nyt kelpasi. Tajutessani, liian myöhään, että Ilona vei minua vesiletkun luokse, yritin keplotella itseäni ulos tytön otteesta, onnistumatta – Ilonan ote oli rautainen.

Eikä aikaakaan, kun tunsin jääkylmän veden kastelevan itseni kauttaaltaan, eikä painekaan mikään kovin liru ollut. Yritin suojata kasvojani ja hiuksiani kastumiselta, mutta se oli aivan turhaa – olin läpimärkä sekunneissa. Räkättäen Ilona sulki hanan ja laittoi letkun paikoilleen, minun toipuessani jääkylmän veden aiheuttamasta shokista vilvoituksesta. Leveä hymy huulillaan Ilona katsoi mua ja mun uitettu lätkänpelaaja-olemustani. Astelin Ilonan luokse kädet levällään ja koppasin tuon märkään rutistukseen, ennen kuin tuo edes ehti reagoida mitenkään.
”Ihanaa halailla näin kesäpäivinä, eikö vain?” naurahdin Ilonan pöllämystyneen ilmeen nähdessäni. Järkytyksestä toivuttuaan Ilona halasi mua kuitenkin takaisin, märästä ulkoasustani huolimatta – olihan tuo jo valmiiksi kastunut. Hymynkare levisi suupielilleni.

Kuunneltuamme Ilonan kanssa tarinat, miltä näytimme ja naurettuamme kaikki siihen päälle päätin lähteä hakemaan Alexia hommiin. Varusteetkin oli nyt puhtaat, joten kyllä kelpasi. Märkä hihaton ei haitannut menoa, sitä paitsi, se oli jo melkein kuiva helteisen auringon paahtaessa sitä vasten.

”Me tullaan kyllä kattoo ku ratsastat”, tyttöjengi lupasi päät nyökkien. Loin likkoihin päin leveän, maksimaalisen hurmaavan virnistyksen ja vinkkasin silmää. Nyt oli mun näytön paikka.

#15, 26/07/14

[Eetu]

Perlino

Itsevarmat Eetu ja Alex hyppäävät Perlinon kuvauksissa

Skanneri teki sen taas, mutta myöhemmin tästäkin kuvasta parempi versio tuloillaan. Pitkästä aikaa hyppykuvaa, turhan pitkä kaula tuli mutta muuten olen tähän aika tyytyväinen.

#16, 17/01/14

[Eetu]

Yhdessä, ei erikseen

Samat löpinät, uudelleen skannattavaksi menee. Piirrustusinto huipussaan!

#17, 30/07/14

[Eetu]

Keväinen estekurssi

”Me ollaan kyllä kehitytty aika paljon, pakko sanoo”, aloitin puheen Britta vierellä. ”Vaikka enhän mä yleensä kehuskele, niin nyt on kyllä pakko kertoo, että...”
Ja siitähän se tarina lähti. Matkaa leirimökeille oli vielä, ja mullahan oli aikaa kertoo Britalle, miten hyvin meillä oikein on lähtenyt Alexin kans menemään. Aloitin lähtötilanteesta, missä liioitellusti mikään ei onnistunut ja jatkoin mutkien kautta nykyhetkeen, joka oli omin sanoin loistava – Alex oli niin hieno hyppyhevonen, ettei paremmasta väliä. Käsillä elehtien selitin tarinaani, ja taisinpa jossakin vaiheessa huitaista Brittaa mahaan. En kyllä ollut siitä ihan varma, koska mä en kiinnittänyt semmosiin pikkuasioihin huomiota.
”Ja tää estekurssi vielä syventää meidän yhteistyötä, kohta me ollaan ihan voittamaton pari!”
”Kunnon Napoleon ratsullaan, aiot vissiin vallottaa koko Euroopan”, Bee naljaini mun puheen päätteeksi. Hups, ehkä tarina meni vähän liian överiksi. Mun pahoittelevan virnistyksen saattelemana saavuimme mökeille, ja mä herrasmiesmäisesti avasin Britalle oven ja päästin tytön siitä sisään.

Istahdettiin bruneten kanssa muiden seuraksi penkille. Pian meidän jälkeen saapuivat Kuú ja Kia, yrittäen ängetä mahdollisimman hyville paikoille istumaan.
”Jos aletaan kehityksestä puhua”, Britta aloitti ristien jalkansa. Oh boy, nyt se alkoi. ”Sattumoisin mä ja Hypehän sijotuttiin viimeisimmissä estekisoissa metrissa ekoiksi, koulukisoissa saatiin sijoitukset sekä A:sta että B:stä.”
Nyökkäilin kiinnostunutta esittäen ja onnittelin brunea sarkastisesti upeista saavutuksista. Tyttö kääntyi nopeasti Inkerin puoleen, supattaen tuolle jotakin, mistä mun putkiaivot ja -korvat ei saanu selvää.

Pirren ja sääntökouluttaja Mia Putron pidettyä puheensa – puuduttavaa, sanoisinko, mutta pakkohan sitä oli kuunnella – meillä oli sääntökoe. Mä paneuduin täysillä omaan lappuseeni ja aioin saada tästä täydet pisteet; mun oli näytettävä Britalle, että kyllä joku muukin osasi.

---

Eetu nousemassa Alexin selkään ennen estetuntia.

---

Kolmepäiväinen kurssi oli ollut järkyttävä monin tavoin. Järkyttävällä tarkoitan kuitenkin lähinnä järkyttävän hyvää, opettavaista ja hyödyllistä – sitä kaikkea oli nimittäin tämä estekurssi pitänyt sisällään. Alex esitteli joka tunti innokkuuttaan, mutta eihän tippumisiltakaan oltu vältytty. Olin nimittäin muun muassa Emmyn tavoin päässyt maistelemaan kentän ah-niin-fiiniä hiekkaa, mutta pahasti ei ollut käynyt ainakaan omalla osallani, eikä Emmykään kovin kuolleelta näyttänyt. Jotenka, mä olin lähinnä sisuuntunut tippumisesta, ja oltiinhan me Alexin kanssa hypätty yli metrinen estekin. Tarkkaan en korkeutta tiennyt, mutta melkoinen järkäle tuo oli ollut – onneks en ole ihan niitä jänishousuimpia.

Piritan kanssa oltiin saatu kuntoon aika monta asiaa mun istunnassa. Koska mä tosiaan halusin oppia, opit tarttuivat päähän ja tulivat mukaan käytäntöön jo aika nopeasti ja sainkin kiitosta siitä, kuinka hyvin olin sisäistänyt opit. Pakkohan se oli jos mieli pärjätä. Poniryhmäläisiltä olin tosin kuullut kommentteja, joiden perusteella mä ja erityisesti Alex oltiin hulluja kontrollittomia friikkejä, mutta mun mielestä piti sen hevosen antaa mennäkin. Ainakin uusintatunti oli sinänsä meidän juttu, että vauhtia kyllä löytyi läskimpienkin laiskempienkin makkaraponien edestä.

Päivien ohjelma oli intensiivinen, todella. Pari tuntia päivässä ja siihen vielä teoriat päälle tuntuivat aika nannalta aina iltaisin sängyssä maatessa, eikä mulla oikein riittänyt energiaa tyttöjen typeryyksiin. Ne olivat juoksennelleet maneesissa ja metsässä ja tiellä ja tarhoissa ja ties missä, en ollut enää ollenkaan perillä niiden ajatusmaailmasta tai vielä vähemmän tekemisistä. Mä olisin kaivannut jotakin miehistä seuraa, mutta kun sitä ei sattumoisin ollut tarjolla, oli mun tyydyttävä likkoihin. Yleensä hyvä, välillä huono.

Nämä ja muut erilaiset, sekavat ajatukset vispoivat päässä istuessani Alexin unettavassa käynnissä. Tosin, se olisi ollut enemmän unettavaa, jos tollo ei olisi korvat tötteröllä vilkuillut ympärilleen joka toinen sekunti. Innoissaanhan se lähinnä oli, kyllä mä sen tiesin, mutta täysiverinen se oli kuitenkin. Sitä ei pitänyt ikinä unohtaa – Alex oli kuin olikin täynnä tulta ja tappuraa. Pohjimmiltaan se oli kuitenkin ihan kivaksi osoittautunut, vaikka häselsikin välillä liikoja, ja samaiseen olin minäkin sen selässä sortunut ennen tätä kurssia.

Rento puheensorina kaikui läpi letkan. Kevät oli tuonut tullessaan lintujen liverrystä ja horroksesta heräävän maan, mikäpä sen kauniimpaa. Mä itse olin yllättävän hiljainen, johtuen osittain siitä, että mun piti keskittyä allani askeltavaan punaiseen. Toisaalta, ei mulla ollut kerrankaan mitään erikoisempaa sanottavaa. Musta oli toisaalta kiva välillä kuunnella, kun toiset selittivät innoissaan omia asioitaan. Mä kuulin Inksun innostuneen äänen Vennan selästä, kun tuo selitti jotakin Essille. Keskusteluun liittyi pian myös muita ääniä, ja tuntui, että jonomuodostelmamme eri osissa oli aivan erilaisia puheenaiheita.

”Ja sitten otetaan laukkaa, pitäkää hevoset kontrollissa!”
Pirre oli tässä asiassa paraskin puhuja – Väinö ampaisi laukkaan sen minkä pikkuisista paksuista koivistaan pääsi ja me perässä. Alexissa oli töitä pidätellä, nimittäin laukkurihan olisi peitonnut kaikki 1239-0 mikäli olisin vain antanut sen laukata. Yritäpä siinä sitten tehdä kevyitä pidätteitä, kun punainen paahtaa edellämenevän hännässä kiinni. Puoliksi ehdin nauttia vauhdin huumasta, puoliksi yritin pitää itseni kasassa pitääkseni Alexin edes jonkinlaisessa kontrollissa.

Tiemme kävi lopulta maastoesteille, olihan tämä kuitenkin estekurssi. En ollut ikinä aikaisemmin hypännyt Alexilla maastossa, mutta ainakin Odelien mukaan hevonen tykkäsi siitä. Paljon. Oli muuten aika ahdistavaa nähdä hoitohevosensa omistaja kurssilla, ja vielä samoilla tunneilla. Eri hevosella tosin, Lailalla, mikä mahdollisti Odelielle mun stalkkaamisen. Tosi kiva, kun nainen tapittaisi nyt myös ensimmäiset maastoesteeni koko kansan edessä ja vielä Alexin selässä. Oh dear, voisiko tästä ees tulla mitään hyvää.

Loppupeleissä siitä tulikin. Alex suoritti tehtävät vauhdilla, ja siitä Pirre huomauttikin mua pariin otteeseen. Kaahottava ja innostunut hevonen oli kohtuullisen haastava saada hallintaan, mutta ainakin jokaisesta esteestä suoriuduttiin kunnialla hevosen innon takia. Kyllä mun itsevarmuus vähän karisi kiinteitä hypätessä, mutta este esteeltä se kuitenkin rakentui uudelleen yhä paremmaksi. Haudalla oli niin meillä kuin monella muulla ratsukollakin hieman ongelmia, kun ratsut eivät ensin älynneet, että ojan yli piti hypätä. Mekin Allun kanssa päästiin loppupeleissä yli melkoisella jänisloikalla ja minä tyylikkäästi laskeuduin kaulalle, mutta yli mentiin kuitenkin. Toinen kerta toden sanoi, ja se olikin jo paljon tyylikkäämpää menoa.

Johan oli estekurssi, ainakin hyödyllinen jos ei muuta!

#18, 11/04/14-13/04/14

[Eetu]

Miehinen mies

”Yksi, kaksi, kolme ja hyp-”
Yhtäkkiä Alex veti liinat kiinni ja huomasin maistelevani kentän hiekkaa. Kentän laidalla keikkunut Jason pujahti ketterästi tarhaan ottamaan kiinni hurjistunutta ruunaa, samaan aikaan kun mä kömmin ylös hiekan pinnasta.
”Voi per-”, meinasin kirota, mutta tajuttuani nuoremman klopin läsnäolon mä hukutin sanan lopun kenttään. ”Miks toi muuri on tänään nii kamala?”
Kasikymppiin nostettu muuri tuntui olevan Alexille liikaa, vaikka oikeastihan herra meni yli joka esteestä ja ties mistä suunnasta. Ei tänään, näemmä – testailupäivä. Mä vilkaisin sivulle ja huomasin Jasonin taluttavan punarautiasta ruunaa takaisin mun luo, hieman huolestunut ilme naamallaan.
”Sattuiko?” poika kysyi ensimmäiseksi, ojentaen puhkuvan ruunan ohjat mulle.
”Ei yhtään, tän takia käytän esteillä turvaliiviä”, naurahdin huitaisten ilmaa. Jasonin ilme muuttui sekunnissa ja pian naamaa koristi virne.
”Oisit pitäny pohkeet paremmin kiinni, ne näytti olevan nyt ihan irti, keskity”, pikkumies opasti mua, tarkkaillen samalla Alexia kun mä nousin selkään.
”Joojoo minimies, kyllähän mä sen huomasin”, naurahdin vinkaten nuoremmalle silmää. ”Otetaanhan uus yritys.”

Lyhensin ohjia ja ratsastin ensin kierroksen ihan kevyttä ravia, jotta ylikierroksilla käyvä ruuna vähän rauhoittuisi. Tämän jälkeen nostettiin laukka komean pukin saattelemana, mutta kyydissä mä pysyin – on tullut totuttua noihin Alexin hönöilyihin tässä pikku hiljaa. Alexin korvat nousivat höröön, kun käänsin sen mahdollisimman suorana kohti muuria. Pohkeet kiinni, pidäte, pidäte, odota ja myötää. Allu ylitti esteen kuin feenikslintu konsanaan ja ländättyään pärskähti äänekkäästi. Mä kehuin ruunaa vuolaasti ja siirsin sen kevyeen raviin.
”No, miltä nyt näytti?” kysäisin Jasonilta, jonka ilmeessä olin näkevinäni hieman ihailua.
”Paljon paremmalta”, pikkujäbä totesi, ”mut kyllä mä ja Huiskakin tohon pystyttäs.”
Jasonin itsevarmuus sai mut pudistelemaan päätä ja vähän naurahtamaan, mutta tein sen selkä Jasoniin päin. Kyllähän se hyppäisi, juu, mutta vähän kehitystä pitäis vielä tapahtua. Ei paljoa, mut vähän.

Loppuun tulin lyhyen radan, joka kokonaisuudessaan oli korotettu 80 senttimetriin. Rauhoittelin Alexin ensin alle, jotta laukannosto ja laukan jatkuminen olisi rauhallista. Laukka nousi käynnistä napakasti ja se rullasi juuri sopivasti. Ensimmäinen este oli perus pysty, keskellä kenttää vinosti. Alex oli hyvin pohkeen ja ohjan välissä, mun piti vaan muistaa pitää istunta kevyenä, jotta en jäisi painostamaan Allua istunnalla liikaa eteen. Pidäte ennen estettä, pohkeet kiinni hyppypaikalla ja yli lennettiin kevyesti, pienellä ilmavaralla.

Pystyn jälkeen kaarto vasemmalle, jossa odotti yhden laukan sarja.
”Pohkeet kii ja muista odottaa hyppyä”, toistelin mielessäni ja niillä neuvoilla Alex ylitti sarjan kunniakkaasti. Ruunalle alkoi kerääntyä vähän kierroksia, joten rauhoittelin sitä istunnan ja ohjan lisäksi äänellä, jotta se ei kuumuisi liikaa. Seuraavalle esteelle oli pitkä matka, joten rauhoitteluun aikaa oli riittävästi. Okserille Alex lähti vähän pohjasta, mutta yli päästiin kuitenkin, ei aivan tyylipuhtaasti mutta lähelle.

Viimeisenä esteenä oli muuri. Mä hengittelin syvään ja pidin pohkeet hevosen ympärillä ja käden kevyenä. Korvat tötteröllä Alex tuijotti muuria, mutta painettuani pohkeet tiukemmin sen kylkiin unohtui kyttäily. Alex lähti hyppyyn kaukaa ja varmisteli roimalla ilmavaralla, että varmasti päästiin yli. Mä jäin vähän jälkeen, mutta sain kuitenki myödättyä enkä nykässy heppaa suusta.

”Wow, nythän se meni tosi hyvin!” Jason kehui kentän reunalta haltioissaan. Tuo näytti unohtaneen hetkeksi roolinsa, mikä oli lähinnä vaan hyvä asia.
”Niin meni, Alex oli ihan super!” totesin taputellen kevyesti ravaavaa ruunaa. ”Lasketko ton yhen pystyn vielä ristikoks niin tullaan se pari kertaa loppuverkassa?”

Verkattuani hevosen pystyin tyytyväisenä laskeutumaan alas selästä. Meinasihan tuo mulla mennä ihan lepertelyksi, kun hevonen oli niin hieno, mutta pidin kuitenkin rajan jossakin – eihän tosimies turhia lässyile.
”Viiään tää suoraan pesarille ja otetaan kamat pois, sillä on nii hiki että pitää varmaan huuhtoo”, sanoin kentän porttia avaavalle Jasonille, joka nyökytti perään. Mä avasin turvaliivin vetoketjun ja vetäisin huojentuneena henkeä. Sydän pamppaili vieläkin, mutta tunne oli mitä sanoinkuvaamattomin – me tehtiin se.

Jason apukätenäni Alex oli nopeasti riisuttu ja huuhdeltu. Jättiläinen nautti silminnähden saamastaan huomiosta ja viilennyksestä, eikä olis millään halunnu tulla pois suihkun alta – hönö hevonen.
”Haluutko taluttaa Alexin tarhaan?” kysäisin hevosen valmistuttua lähtökuntoon. Jason nyökkäsi tomerasti, ja olipa melkonen näky, kun noin pieni poika talutti noin isoa hevosta. Hymyhän siinä tuli huulille, ainakin mulla ja uskon, että niin myös Jasonilla. Taas oli jotain, mistä voisi kehua äitille.

”Tiiätkö mitä Jasperi?” kysäisin kamultani, kun olimme nakanneet feenikslinnun tarhaan kera muutaman porkkananpalan.
”Ekaks, mä en oo Jasperi vaan Jason”, poika tiukkasi heti mun kysymyksen jälkeen, ”ja toiseksi, kerro asias, oisit voinu kertoo sen jo heti.”
Pojan itsepintaisuus huvitti mua, mutten antanut sen kuitenkaan näkyä – en mä voinut pikkumiehen egoa läsäyttää.
”Jutteletko sä paljon tytöille?”
Jason kohautti hartioitaan mun kysymykselle. Jos ei, niin nyt oli aikakin. Tai no, kahdeksanvuotias poikahan tuo vasta oli, mutta sielu kuin viisitoistavuotiaalla. Ainakin melkein.
”Nyt harjoitellaan! Mitä aiemmin sä tuut niiden kaa juttuun, sen parempi – sä oot sitte tosi cool niiden silmissä”, sanoin vinkaten pörröpäälle silmää. Jason kohotti kulmiaan ja näytti kuuntelevan tarkemmin.
”Tärkeintä on, että sun seurassa viihdytään”, aloitin luentoni. Tästä saattaisi tulla pitkä juttu...

...kuten tulikin. Jason kuunteli mua kuitenkin tarkkaavaisesti koko ajan, eikä näyttänyt ainakaan ulospäin merkkejä kyllästymisestä. Hymyilin nuoremmalle ja muksaisin tuota hellästi olkavarteen. Jason mulkaisi mua, mutta löi nyrkkinsä pian tuon jälkeen mun olkaan. Nyökkäsin hyväksyvästi ja lähdimme kohti tallia, missä mahdolliset harjoituskappaleet norkoilisivat.

”Mä en oo varma kuinka helposti noi vanhemmat tytöt lämpenis sulle”, aloitin, ”joten sovitaan, että mä otan ne. Sulle kyllä riittää noita lähemmäs sun ikäluokkaa olevia tyttöjä, älä huoli.”
Jason pyöräytti silmiään hieman pettyneen oloisena. Oliskohan tuolla ollut joku vanhempi tyttö kiikarissa?
”Mutta hei, kylhän sä voit sit niillekki jutella, kuhan harjotellaan nyt eka ainaki omalla ikäluokalla”, naurahdin Jasonille, jonka ilme kirkastui hieman. Todettiin Jasonin kans yhdessä, ettei tallissa ollut paljon ketään – Salma ja Jesse lähinnä, jotka eivät sopineet Jasonin skaalaan. Siirryimmekin ulos aitalle, missä näytti vähän paremmalta.
”Okei. Tuolla Humun karsinalla on joku sun ikäsen näkönen tyttö. Sä voit jo nyt miettii, mitä sanot, mutta muista elää sen keskustelun mukaan. Alottaminen on aina vaikein, siitä se sit lähtee sujumaan”, preppasin minimiestä pitäen tuota olkapäistä kiinni. Jason oli liian keskittynyt mun puheisiin ja Humun karsinalla hästäävään tyttöön, jotta olis äyskäissy mulle että pidähän ne näppis erossa musta.
”Onnee matkaan poju, mä uskon suhun”, lausahdin saatteeksi ja pukkaisin poikaa hieman eteenpäin. Sain Jasonilta nuivan katseen, mutta reippaasti tuo lähti kävelemään kohti Humun karsinaa ja tyttöä, joka hääräili ponin ympärillä. Oh boy, tää mun piti nähdä.

Cooliutta ja charmia puhkuen Yllättäen hieman epävarman näköisenä Jason lähestyi aittaa lopun matkaa. Kuitenkin, perille päästyään Jason näytti pistävän kaikkensa peliin. Vähän aikaa kankeana seisottuaan tuo reipastui ja nojailikin pikkuhiljaa rennosti seinää vasten, tyttöä jututtaen. Ainakaan tuo tyttö ei näyttäny säikähtäneeltä, ja kyllä mä kuulin muutamat naurunremakat mun stalkkerointipaikkaan asti. Hyvin menee, siis.

Yhtäkkiä mä tunsin tökkäyksen hartioissani ja säpsähdin. Käännähdin nopeasti ympäri ja huokaisin syvään, toivottuani säikähdyksestä.
”Hui saasta”, sain suustani päätä pyöritellen. ”Inkeri, helvetti, älä säikyttele!”
Blondi, lyhyenläntä tyttö näytti aurinkoiselta onnistuttuaan kepposessaan. Mä muljautin silmiäni ja käänsin tytölle selkäni seuratakseni Jasonin edistymistä.
”Mitä sä noin tarkkaan tuijotat?” blondi kysäisi siirtyen mun vierelle seisomaan. Päätä lyhyempi tyttö oli ruskettunut kivasti, vaikkakin osittain palanut kroppa kertoi myös jostain muusta kun auringonoton onnistumisesta.
”Mun oppipoika testaa oppeja käytännössä”, totesin vilkuillessani aitalle päin. Jason oli kadonnut aitan sisään, mikä ei voinut tarkoittaa mitään huonoa.
”Jaahas, mitä oppeja?” Inkeri kysyi salaperäisyyden häivä äänessään, tiiraillen tarkasti samaan suuntaan kuin mäkin.
”Sittenpähän joskus näät”, vastasin yhtä salamyhkäisesti ja vinkkasin blondille silmää. ”No niin, alahan kalppia siitä opetusta häiritsemästä, see you later baby!”
Inkeri uskoi kerrasta ja lähti päätänsä pudistellen pois mun näköpiiristä. Jason oli taas näkökentälläni, vaihtoi näemmä harjakopasta harjaa. No niin, asiaa...

Kaksikymmentä puuduttavaa minuuttia myöhemmin Jason lompsi takaisin mun luo hymyillen kuin levee jakoavain, ei jessus.
”No johan kesti”, mä totesin naurahtaen. ”Meinasin jo lähtä mäkeen.”
”Mulla meni niin hyvin!” Jason ylisti ignooraten mun aiemmat lauseet. ”Sen tytön nimi on Minttu, se hoitaa Humua ja –”
”Joo joo, kyllä mä älysin”, topuuttelin oppipoikaani leveä virne huulilla. Paiskasin pikkujäbän kans kättä ja läimäisin tätä hellästi selkään, onnitellen tällä eleellä onnistumisesta.
”Läimäse kovempaa”, Jason pyysi. Kohotin kulmakarvaani ja naamalle levisi ihmettynyt ilme.
”Mä oon mies, mä kestän sen ja se tuntuu miehisemmältä kun läimäsee kovaa.”
Tein työtä käskettyä, mutta läimäysvoima jäi kuitenkin puoleen siitä, mitä läimin lätkäfrendejäni – eihän sitä pikkuisen keuhkoja tässä haluta ulos yskiä.
”Nyt sä oot mies.”

#19, 01/08/14

[Odelie]

Poikia poikia, vanhus huokaisee

Kyllä. Tällä kertaa seurasin hiljaa, jopa hämilläni Eetua, joka hyppäsi ihan mielettömän hyvin Alexilla, jopa niin hyvin, että olin korottanut esteitä korkeammaksi. Alex hyppäsi paremmin korkeammilla, vaikka Eetu näyttikin järin kauhistuneelta selässä, kun punainen ruuna pisti menemään ihan tosissaan. Se ei kuitenkaan poistanut suurta tututusta, sillä tätini oli lähettänyt taas tyttärensä meille opettelemaan tapoja. Toisen heistä, Rosan, joka ei puhunut paljoakaan suomea, saatika englantia ja arvokkaana venäläisenä naisena ei ollut suostunut edes pukeutumaan ratsastuskouluun tarpeeksi soveliaasti. Tai sitten minusta oli tullut vain jo niin vanha täti ihminen, että kaikki polvesta ylöspäin näytti törkeältä. Huokaisin syvään kun serkku taputti iloisesti Eetulle radan onnistuessa ja charmikas Eetu hymyili tytölle viehkeästi, liekö kumpi oli enempi flirttaileva, mutta minä olin ärsyyntynyt. _Erittäin erittäin_ ärsyyntynyt.

- Mä en tiedä miten sulla menee nyt noin hyvin, hyvä vaan, sä et nyt unohdu niihin hyppyihin, mutta voitko olla ratsastamatta noin rinnakkaasti, kyllä tohon tyttöön varmasti puree vaan noi sun sulo silmät ja söpö hymy, tokaisin kuivasti ja näin pienen punan leviävän Eetun poskille ja hän nyökkäsi hiljaa.

- You were talking about me, right? Sulo minttusilmäinen serkkuni katseli minua aurinkoisesti hymyillen ja samalla loi uuden suuren mustan pilven mielentilaani.

- No Rosalie, we were talking about that horse, tokaisin kuivasti ja seurasin Eetun loppuraveja erittäin keinotekoisen kiinnostuneena.

- Minä puhun vähän suomea. Kyllä ymmärrän, Rosa tokaisi ja sipaisi hiuksiaan luoden samalla taas hymyn Eetulle.

- He is sixteen, yritin parhaani mukaan suojella Eetu parkaa suloisen estrogeeniä puhkuvan tytön kynsistä. Vaikka tuskin poika sitä kovin paljoa olisi arvostanut.

- So? Im soon eightteen, not a big deal, tyttö kohautti olkiaan ja kipitti ballerinoissaan auttamaan Eetua, kun tämä käänsi hikisen Alexin kaartoon. Pyöräytin silmiäni, sentään Jason oli mielellään jäänyt lojumaan Danielin kanssa oleskeluhuoneeseen, sillä äitinsähän kanssa hän ei voinut näyttäytyä, voihan huokaus.

Eetu ja Rosa kulkivat edelläni talliin, jutellen hieman joka kieltä sekaisin, ilmeisesti Eetukin osasi englantia, ainakin joten kuten. Tästä tulisi pitkä ja tuskainen pari kuukautta, ellen tuuppaisi tyttöä vaikka Eetun kanssa kaupunkiin. Suunnitelma kuulosti houkuttelevalta. Annoin kaksikon vain napata Alexin varusteet mukaansa ja putsaamaan niitä, halusin pitkästä aikaa antaa aikaa rakkaalle ruunalleni ja pestä sen itse ennen tarhaan vientiä. Alex ei kuitenkaan tuntunut olevan samaa mieltä kanssani pesuboksiin menosta ja hanakasti pisti liinat kiinni. Käänsin ruunan ympäri ja yritimme sisään ainakin kolmetoista kertaa, kunnes hermoni olivat todella koetuksilla ja karjaisin Alexille kirosanoilla varustettuja käskylauseita, jotka antoivat tuulta purjeisiin. Vihdoin. Onneksi tallissa ei näin myöhään ollut tyttöjä kuuntelemassa sanavarastoani.

Alex, suloinen ja aina niin yhteistyöhaluinen ruunani, ei ollut kuitenkaan vedestä täysin samaa mieltä kanssani ja painautui pesuboksin toista seinää vasten minun avatessa vesihanaa. Protestiksi ruuna yritti vielä napata hampaillaan kiinni vesiletkusta, mutta mitenkään reagoimatta aloin suihkuttamaan vettä Alexin päälle, tämän hätkähtäessä ja hypähtävän ilmaan veden osuessa siihen. Pudistin huvittuneena päätäni, mutta tapansa mukaan Alex onneksi rauhoittui heti kun peli oli jo menetetty. Pesemään en nyt ryhtynyt, mutta hiki oli hyvä suihkuttaa pois, ennen kuin sen veisi iltaheinille karsinaan. Vielä puolta vaihtaessa punahirmu yritti vielä kuopia letkun mahansa alle, mutta minä tunsin jo ruunan metkut. Se oli melkoinen pilailija, mutta äidin kanssa kaikki oli jo kokeiltu ja siksi se rauhoittuikin lopulta ja antoi minun hoitaa homman loppuun ilman mukinoita. Kuivasin Alexia vain pikaisesti, sillä oli taas tiedossa tukahduttavan kuuma yö, jonka jälkeen palautin Alexin omalle paikalleen Kasperin ilmestyessä jakamaan jo iltaheiniä. Samalla myös Rosa ilmestyi varustehuoneesta vilkutellen Eetulle, joka lähti kapuamaan yläkertaan.

- Sanoppa sille ihmisen puolikkaalle, että kipittää pika pikaa autolle, totesin Eetulle, joka nyökkäsi hyväksyvästi kadotessaan ylös. Samalla ohjasin innokasta serkkuani ulos tallista, joka olisi halunnut päästä taputtamaan jokaisen hevosen turpaa.

- Who was that cute redhead? Rosa hyppäsi melkein kaulaani kun pääsimme ulos tallista. Selvisi ainakin tytön hidastelun syy.

- Kasper, totesin väsyneesti ja kaivoin auton avaimia laukustani.

- Söpö, tyttö hymyili pienesti ja onnekseni Jason liittyi meidän seuraamme, jolloin serkku tajusi hiljetä ja jättää poikapuheet sitten ensi kertaan, tai no tähän iltaan.

Odelie & Alex
17 hoitomerkintä

[Eetu]

Todellinen heppapoika

Tänään Britta oli luvannut pitää mulle ’tunnin’, ihan kuin mä sellaista tarvitsisin (todellakin tarvitsin…). Ihan hyvähän tuo oli, jos joku ulkopuolinen välillä antais vähän vinkkejä katsojan silmistä. Tarkotushan oli vääntää vähän koulua, vaikkakin vasta illemmalla helteen vuoksi. Reippaana jätkänä olin päättäny pyöräillä tänään tallille, saisi samalla vähän liikuntaa. Hetken rauha lätkätreeneistä ei saisi lässäyttää kuntoa, pitihän siitä pitää huolta minimaalisen loman aikanakin.

Kääntyessäni Seppeleen pihaan näinkin silmiä ilahduttavan näyn – tytöt pikku bikineissään makoilivat tallin edustalla aurinkoa palvoen. Virne käväisi huulilla mutta mä piilotin sen äkkiä, eihän mun pitänyt pervolta vaikuttaa. Enkä mä oikeesti ollutkaan, kuka niin väitti…
”Leipoko mopo?”
Kysymyksen sain ensimmäiseltä auringonpalvojalta rivissä, Inkeriltä. Pyörittelin tytöt-ei-vaan-ymmärrä-ilme naamalla päätäni, mumisten jotakin yksinäni. Blondi tyttö kohottautui makuuasennosta nojaamaan kyynärpäittensä varaan, tapittaen mua silmät sirrillään.
”Eikö atleettinen jääkiekkoilija saa urheilla pyöräilemällä ilman sen kummempaa syytä?” esitin vastakysymyksen, johon Inksu pyöräytti silmiään. Loin pikaisen katsauksen mimmiriviin, jonka jälkeen annoin niiden jäädä hetkeksi brunaamaan rauhassa – tuntui, kuin olisin ollu kalatiskillä, ei hyvä tyttöjen kannalta.
”Hei Eetu”, Britta huikkasi keskeltä tyttölaumaa. ”Valmistaudu rääkkiin!”

Läkähdyttävää kuumuutta pakoon pääsin talliin, joka oli säilynyt helteidenkin ajan ihanan vilpoisana. Talli oli, yllättäen, tyhjä. Ainoastaan joku lakaisi luudalla kauempana tallin käytävällä, ja mä päätinkin katsoa, kuka hullu lakaisi tällä säällä, vieläpä sisällä.
”Kasper, kato jätkää”, huudahdin tunnistettuani mulle etäisesti tutun tallityöntekijän, jota ei ollut hetkeen näkynyt. Punapää vilkaisi mua vähän oudoksuen, jatkaen lakaisuaan ihan kuin mua ei oliskaan. Jaahas. No, eipä me kovin hyvin tunnettukaan, ehkä pitäisi tutustua joskus paremmalla ajalla.

Kuivakan vastaanoton Kasperilta saatuani mä päätin siirtyä takaisin ulos, pitämään seuraa likoille, jotka mahdollisesti ja hyvin todennäköisesti paistattelivat aurinkoo vieläkin. Oven avattuani huomasin olleeni oikeassa – siinähän ne, maassa makoilivat sievässä rivissä. Aluksi suunnitelmissani oli istahtaa rivin jatkoksi ja vetää pienet smalltalkit, mutta vesiletkun nähdessäni tulin aivan toisiin ajatuksiin.

Tytöt olivat niin keskittyneitä auringonottoon etteivät nuo älynneet mua, kun hiippailin vesiletkulle ja otin sen käteeni. Rivakalla ranneliikkeellä pyöräytin vesihanan auki ja suuntasin letkun mimmiriviin päin, kastellen jokaista tasapuolisesti. Reaktiot voittekin arvata – säikähdys, kiljumista ja äkkiä ylösnousua. Mä sain räkäset naurut, kun tytöt kirmailivat bikineissään ympäri tallipihaa kylmää vettä peläten. Tämän takia en huomannutkaan, kun yhtäkkiä letku nykäistiin kädestäni ja se osoittikin suoraan mua kohti.

Britta oli huomaamatta hiipinyt mun taakse ja ’vilvoitti’ mua vuorostaan jäätävällä vedellä – ei ihan kiljahdusta kuulunut, muttei se kyllä kaukanakaan ollut. Mä yritin peittää kädellä vesisuihkun tuloa, onnistumatta – olin aivan läpimärkä muutamissa sekunneissa. Tyytyväinen ilme naamallaan Britta sulki hanan, tullen yhtäkkiä halaamaan mua. Wat?
”Märkähali!”
Muutkin tytöt yhtyivät haliin, ja voitte arvata, olinko mä entistä märempi. Onneks snäpäri ei ollut tänään mukana – se olis ollu pilalla alta aikayksikön.

”Damn, mulla ei oo ku ratsastushousut kaapissa, ei vaihtopaitaa”, kirosin puoliks itelleni ja puoliks tytöille. Inkeri vaihtoi selkäni takana katseita Britan kanssa, kunnes toinen uskalsi avata suunsa.
”Mihin sä mitään paitaa tarttet ku on muutenki näin kuuma, ollaanha meki bikineissä otettu arskaa”, Inkeri sanoi, kädet vaativasti puuskassa.
”Sä voit kato ottaa aurinkoo ni kuivat, tai meet vetää ne hikitreenit Britan kans jo nyt”, mulle tuntemattomampi tyttö, jonka nimen muistin etäisesti Pihlaksi, liittyi Inkerin mielipiteeseen. Muutkin tytöt nyökyttelivät päätään, etsiskellen uutta auringonpalvontapaikkaa märän tilalle. No jaa. Kohautin likoille hartioita, mutta läpimärkä paita ei kyllä tehnyt oloa yhtään paremmaksi. Farkkuiset polvishortsit ja jopa bokseritkin olivat kyllä ihan märät, mutta nudistiks mä en rupeais. Ehkä se paita, mutta muuten no-no.

Tyttöjen löydettyä uuden paikan ja asetuttua sinne nyin paidan pois mun päältä suojassa katseilta. Eihän mun kropassa ollu mitään vikaa, treenauksen tulos näky ihan semihyvin ja lihasta oli tosiaan kertyny tässä urheilu-uran varrella, mutta jotenkin tuntu liian lesolta olla ilman paitaa, youknow. Eipä mulla mitään vaihtoehtoja ollutkaa, damn it. Nyt piti vaan ettiä paikka, mihin työntäisin paidan kuivumaan.

Talsin talliin ajatuksenani, jos mä löytäisin Kasperin tai Jaakon ja kysyisin, missä olis joku pyykkiteline tai vastaava, johon mä voisin riepuni ripustaa. Kasperin bongasin siivoamasta toista käytävää, yhtä innostuneen näköisenä, joten vastaus oli lähempänä kuin mä odotin.
”Hei, Kasperi, tietäsiksä missä ois joku pyykkiteline teeämvee? Haluisin mun paidan kuivumaan.”
Ponnaripäinen kääntyi muhun päin nuivan näköisenä, kunnes älysi, että olin ilman paitaa.
”No johan on heppapoika villiksi heittäytyny”, sai Kasper suustaan ja jätti harjansa nojaamaan seinää vasten. ”Mä luulen, että Jaakon yksiössä saatto olla yks…”

Ja niinhän siellä olikin. Kiittelin Kasperia avunannosta ja nostin telineen itse ulos. Hetki piti miettiä, miten sitä ajetaan, mutta kyllä mä sen sitte handlasin. Asettelin paidan kuivumaan mahdollisimman leväälle, jotta kuivuminen olisi nopeampaa. Ainakin mä toivoin, että se olis.

Päätin piiloutua paidattoman yläkroppani kanssa jonnekin, kunhan keksisin, että minne. Huonoja ideoita oli tusinoittain – aittaan, tallin taa, puun taa, yläkertaan, vessaan, kotiin… Kuitenkin, yksi idea kuulosti ihan käyttökelpoiselta, nimittäin ottaa Alex mukaan ja alkaa jo harjata sitä karsinassa. Sinne ei kukaan työntyisi tällä kelillä, kun kesän viimeiset hetket oli käsillä.

Yksiön nurkalta hiippailin hoitoheppani tarhan pieleen. Alexin pää nousi maasta kuin katapultti, kun mä sille vihelsin. Hymynkare käväisi suupielellä. Kyllähän tuo punainen oli jo pikkuhiljaa oppinut tuntemaan, että kuka siellä riimunarun varressa roikkui, jos ei oma mamma. Pujahdin tarhaan riimunaru selkäni takana ja toinen käsi eteen ojennettuna, Alexia huhuillen. Hevonen laski päätään ja käveli verkkaisesti luokseni, nuuhkien ensin tarkkaan mun taskut.
”Joo, kyllä mulla on sulle herkkua mut et saa vielä.”
Alexin yrittäessä näykätä taskua mä karjaisin toden teolla ja hevonen säikähti. Topuuttelin sitä, mutta samalla äänellä jupisin siitä, kuinka ahne porsas siitä oli tullut.

Uljas hevonen vierelläni olin valmis kohtaamaan tallityttöjen katseet. Siinä oli silmänruokaa tuplaten – Alex oli huippukunnossa ja näytti upealta, minä siinä vieressä. Itestäni en nyt kommentoi, voitte kehitellä omat harhakuvanne. Tai totuudenmukaiset.

Ja niin, mä osuin oikeaan. Mimmejä kohottautui katsomaan, kuka tuli hevosensa kanssa tässä kuumuudessa kohti tallia, ja jonkun leuka saattoi vähän loksahtaa. Vähän, muttei pahasti. Mä kävelin kuin mitään huomaamatta, hiukset rennosti pörrössä ja auringonkiillottama yläkroppa esillä. Alex käveli mun rinnalla rennosti, kaula pitkänä, välillä sivuilleen vilkuillen. Sivusilmällä näin, kuinka tytöt alkoivat supattaa keskenään, mutta mä annoin asian olla. Olla, niin kuin mä en huomaiskaan.

Pääsin ehjänä perille määränpäähän, Allun karsinaan. Jätin punaisen jättiläisen hetkeksi omiin oloihinsa ja lähdin itse hakemaan sen harjapakkia lähettyville. Tallissa oli mukavan viileää. Lompsin satulahuoneeseen muina miehinä, ja avattuani oven näin jonkun pienen mytyn putsaamassa varusteita. Tämä mytty käännähti katsomaan mua päin ja loi virnistyksen naamalleen.
”Jason, tää ei kuulu oppeihin”, mä naurahdin nuivasti. ”Mun paita kastu, eikä mulla ollu muuta vaihtoehtoa. Tätä voi kokeilla kotona, ei tallilla.”
Jason kohotti toista kulmaansa, kuin osoittaen, kuinka typeräksi mä sitä luulin.
”Joo, just, ihanku mä oisin kokeilemassa tommosta kikkaa”, Jason naurahti väheksyvästi.
”Tää ei oo kikka, Jason, tää oli hätätoimenpide!” korostin, napaten vaivihkaa Alexin harjapakin seinustalta. Mä en halunnut nyt jäädä puhumaan pikkumiehelle muuta, liikaa selittelyä. Minimies nyökkäsi, kuitenkin pilke silmäkulmassaan. Argh. Yhtäkkiä älysin, miksi Jason istui juuri täällä puhdistamassa varusteita. Ruudutetuista ikkunoista oli hyvä näköala pihalle, ja ennen kaikkea paikkaan, jossa tytöt ottivat aurinkoa. En kuitenkaan halunnut kiusata pikkuista, koska se olisi tarkoittanut lisäaikaa paidattomana Jasonin kanssa, joten katosin rivakasti tallikäytävään.

Mieleeni putkahti muisto viikon takaa. Muisto, joka aiheutti mussa yhäkin kylmiä väreitä. Jason oli tunnustanut olevansa ihastunut Brittaan. Brittaan, herranjumala, joka oli puolet poikaa vanhempi. No, kyllähän tuon sinänsä ymmärsi – mullakin oli tuon ikäisenä ollut jotain julkkisihastuksia ja tuonikäiset yleensä ihastuvat opettajiinsa, julkkiksiin tai vanhempiin, vaikka serkkuihin. Mutta tätä mä en ois ihan heti uskonut. Mun entinen ihastus, nykyinen Robertin erittäin todennäköinen tyttöystävä – vaikkei kukaan siitä enää puhunutkaan, olivathan Salma ja Jesse vähän tuoreempi ja täten kiinnostavampi puheenaihe. Jason, ei. Väärä henkilö.

Enhän mä voinut näyttää järkyttyneeltä tai lytätä Jasonin ihastusta, kun sen kuulin. Kuitenkin, Jason oli mulle melkein vapaaehtoisesti kertonut, kuka tämä ihastus oli. Ja mä kun aattelin, että ihastus olisi ollut joku pikkiriikkisen nuorempi tapaus, lähempänä Jasonin ikää… Mutta ei. No, Britta on luonteeltaan sellanen, ettei varmasti torju Jasonia, vaikka ei ehkä perimmäistä tarkoitusta keksisikään. Ja tuskin keksisi, enkä mäkään vois sille mitään kertoa – pettäisin miniminän luottamuksen ja oma olo olisi tällöin kamala. Ei, niin ei voisi tehdä.

Omissa ajatuksissani palasin Alexin karsinalle ja raotin karsinanovea himpun verran, jonka jälkeen keskityin harjapakin tutkailuun. Punarautias kyhnytti itseään ovea vasten, enkä kiinnittänyt ollenkaan huomiota siihen, että ovi avautui selälleen ja Alex olikin pian ulkona karsinastaan, katsellen ympärilleen uteliaana. Kun kuulin ensimmäiset kavionkopinat aivan vierestä ponkaisin pystyyn. Alex lähti kävelemään mua karkuun, välillä taakseen vilkaisten.
”ALEX!” karjaisin niin, että koko talli raikui. Alex kavahti ja otti muutaman raviaskeleen, mun kävellessä rivakasti sen perässä, kuitenkin takapäätä varoen.

Murisin mielessäni kaikki mahdolliset kirosanat, kun Alex pyyhälsi käytäviä pitkin häntä melkein yhtä korkealla kuin päänsä. Maanittelut eivät auttaneet, eivätkä uhkailut. Oli aika siirtyä lahjontaan.
”Alex”, huhuilin pysähtyessäni käytävälle. Kaivelin taskujani ja jokin rapisi. Hevosen korvat kääntyivät taakse ja se pyörähti ympäri, katsoen mua uteliaasti. Hevosnamipussi rapisi varmasti tosi kivasti. Nappasin yhden namin käteeni ja ojensin sen hevosta kohti. Alex yritti paikoiltaan kurkottaa herkkua itselleen, onnistumatta. Kurotettu kaula ei yltänyt kohteeseen, joten pari askelta piti ottaa, ennen kuin huulet hamusivat kädeltäni namia, ja mä tartuin Alexin päitsiin kiinni. Huh.

Ei pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa. Tajuttuaan, että on taas kiinni, Alex nykäisi päänsä nopeasti ylös ja otteeni kirposi. Kirosin vilkaisten palohaavaa kädessäni, mutta valtoimenaan riehuva jättiläinen oli nyt suurempi ongelma. Alex kääntyi nimittäin kannoillaan ja lähti taas karkuun. Onneksi edes tallin ovet olivat kiinni…

Yhtäkkiä ruuna pysähtyi kuin seinään. Ihmetyksissäni kävelin ruunan vierelle ja huomasin, että joku oli ottanut hevosen kiinni. Se joku oli Kasper, joka seisoi nyt säikähdyksensekainen ärtymys kasvoillaan mun nokan edessä.
”Jaa sulta tais olla tää karkuteillä?” Kasper esitti toteavan kysymyksen, kylmä ilme kasvoillaan. ”Se juoksi suoraan mun syliin, arvaa meinasinko saada paskahalvauksen.”
Oh fuck. Hymyilin punapäälle anteeksipyytävästi ja tartuin Alexin päitsiin, kääntäen sen ympäri kohti omaa karsinarivistöä. Nyt oli puunattava Alex valmiiksi illan reeniä varten, toivottavasti mä en nolaisi itseäni sielläkin.
”Kiitti hei”, huikkasin taakse. ”Susta on kyllä kehittyny ihan pesunkestävä heppapoika.”
Niin, sitä sattui. Olihan mustakin, lätkäpojasta, kehittynyt heppapoju, ja mä olin aika ylpee siitä tittelistä. Itse asiassa, tosi ylpee. Eetu, todellinen heppapoika.

#20, 11/08/14

Kesä suorastaan huoku tästä=)

[Odelie]

Kaaos

Kuvittele tähän kohtaan lista kirosanoja, jotka on karjaistu erityisen kovaan ääneen.

- Sattuiko? Eetu perääntyi kohdatessaan raivoisan katseeni ja nielaisi peloissaan.

- Miten sä voit edes kysyä tollasta, onneksi pienet tallilaiset ei tähän aikaan tallissa vielä ole, ärähdin ja Eetu henkäisi helpottuneena. Kai hän odotti minun tekevän pahempaa.

- Äiti! Mä olen nuori ja erittäin herkässä vaiheessa, nyt Sä annat huonoa esimerkkiä, Jason sätti minua ja sai vastaansa mulkaisun joka vaiensi pojan kuin salaman iskusta.

- Höpö höpö nyt Jason, murahdin hiljaa ja vilkaisin Eetu, joka edelleen seisoi toimettomana paikallaan.

- Mitä täällä tapahtuu? Inkeri ilmestyi oleskeluhuoneen ovelle hämmentyneenä.

- Tuu kattomaan, Eetu viittoi Inkerin selkäni taakse. Huokaisin, taas sitä eksyttiin ihan aiheesta.

- Hyi! Miksi mun piti tää nähä?! Inkeri läppäsi Eetua käsivarteen ja karkasi toiselle puolelle huonetta kauhistuneen näköisenä. Ilme kertoi enemmän kuin tuhat odottamaani sanaa. Nielaisin.

- Ei se nyt noin paha ees oo, Eetu virnisti Inkerille, vaikka äänestä kuuli pojan valehtelevan. Kai tämä oli jotain - esitän urheaa poikaa tehdäkseni tyttöön vaikutuksen - puhetta.

- No oli! Inkeri melkein kiljaisi ja istui minua vastapäätä sohvalle.

- Sattuuko paljon? Inkeri yritti kysyä lohduttavasti, vaikka varmasti tiesi vastauksen hyvin. Urheasti nyökkäsin vain hiljaa ja laskin katseeni.

- Eetu nyt hoida se, komensin, mutta poika ei liikahtanut suuntaan eikä toiseen.

- Anteeks, anteeks, Daniel ilmestyi oleskeluhuoneeseen myös ja peitti silmänsä.

- Daniel, sä käyt salilla, aloitin jäätävällä äänellä. - Siellä naiset treenaa urheilutopeissa, olisit enemmän huolissasi tosta nuoresta, jonka piti auttaa mutta se ei pysty.

Korotin ääntäni ja Eetu hymyili vaivaantuneena ja hieraisi niskaansa kun mulkasin häntä selkäni taakse: - Autatko vai etkö?

- Mä voin auttaa, Daniel huokaisi ja näin kuinka mies irvisti kun hän pääsi tutkimaan vahinkoa. - Puriko Edi sua muka näin pahasti?

- Ei Edi vaan Alex, mä en tajua mikä siihen ****päähän on mennyt, ähkäsin kivusta kun Daniel lähti putsaamaan haavaa, vaikka näytti voivan yhtä pahoin kuin Eetukin.

- Käynkö pyytämässä Annen tänne? Inkeri ehdotti ja istahti alas.

- Yritin etsiä Annea, mutta en löytänyt mistään, ja Ellikin on ratsastamassa. Puhista se haava ja laita siihen side, niin kyllä mä pärjään, ohjeistin Danielia, joka näytti voivan vielä enemmän pahoin kun haava paljastui veren alta.

- Tsiisus hae rabies rokotus, mies kertoi tällä kyllä hyvin tarkkaan miltä se näytti. Tuttura.

- Haen, mutta sitä ennen Eetu ratsastaa Alexin, eikö? Siristin silmiäni poikaa kohti, joka näytti kun olisi parantelemassa itseään pahemmastakin traumasta.

- No en kyllä todellakaan mee sen ihmissyöjähevosen kanssa yhtään mihinkään, ennen kun sillä on vähän parempi päivä, Eetu havahti kauemmas.

- Mä voin ! Jason julisti urheana ja minun olisi tehnyt mieli antaa pojalle ympäri korvia.

- Ei käy missään nimessä, ärähdin pojalle, joka päätyi mököttämään sohvalle. - Eetu..

- Ei, en tänään, en rehellisesti uskalla, Eetu huokaisi ja se sai Inkerin virnistämään, mutta varmasti ymmärsi. Alex osasi olla oikea hirviö.

- Mä ratsastan sen, Daniel keskeytti kinamme ja liimasi sideharson ympäröimään haavaa.

- Kiitos, huokaisin.

Odelie ja Alex
18 hoitomerkintä

[Eetu]

Hullu

Alex kyräili mua tarhan perimmäisestä nurkasta. Se oli viime viikkoina ollu tosi outo – purrut Odelieta, ollut tavallista ärsyttävämmällä tuulella ja yrittänyt nakata mut satulasta 1209483 kertaa. Kerran mä olin sieltä alas tullu, tosin sekin oli esteellä kun askeleet ei passannu ja hevonen kielsi vauhdikkaasti ehkä sentin ennen estettä. Sanoisinko siis, että mun tasapaino ainakin on viime aikoina parantunut huimasti!

Huokaisten työnnyin sisään tarhaan kädessäni riimunaru. Frank lontosti luokseni ensimmäisenä tutkimaan taskuja ja kerjäämään rapsutuksia. Kärpäskimo onnistui tavoitteessaan puoliksi saadessaan multa ohimennen-rapsut, jonka jälkeen jatkoin kahlaamistani kohti örnöttävää hoitohevostani. Innokkaan näköinen, upea puoliverinen ja sitä rataa.

Huhuillessani punaista puoliveristä se ei innostunut ollenkaan lisää. Päinvastoin. Kun pääsin kosketusetäisyydelle, punakone vei korvat niin tiukasti kiinni niskaansa, että pelkäsin niiden tulevan läpi asti. Hampaat vilkkuivat ilmassa ja takaset potkivat mielenosoituksellisesti ilmaa. Näin rehellisesti sanoen mun ei tehnyt mieli lähestyä hevosta enää, mutta nielin pienen jännitykseni ja pelonsekaisin varmoin ottein otin ne pari ratkaisevaa askelta kohti aurinkoista Alexia.

Kiiltävät tappohampaat viilsivät ilmassa kohti naamaani, mutta tartuin itsevarmasti kiinni hevosen päitsistä. Nyt alkoi mun pinna olla jo liian kireällä Alexin käytöksen suhteen. Napsautin riimunarun vilkkaasti kiinni päitsiin ja lähdin kävelemään eteenpäin haluton hevonen takanani. Haluton, tai itse asiassa täysin liikkumaton. Alex painoi vastaan sen minkä kerkesi, eikä minulla tietystikään voinut riittää voimat tuon kokoisen hevosen vetämiseen talliin asti. Heilautettuani riimunarua kevyesti Alexin lapaan saadakseni sen liikkumaan sain vastaukseksi vain lisää kenkää ja hampaita, joista jälkimmäiset olivat osua minua olkapäähän.

”NYT RIITTI HELVETIN ELUKKA!” karjaisin silmät viiruina minua mulkoilleelle hevoselle. Alex kavahti taaksepäin, lähtien kuitenkin sen jälkeen kävelemään perässäni pelästyneen nöyränä. Huokaisin syvään ja laskin mielessäni kymmeneen, jotten räjähtäisi uudestaan. Rapsutuksia kinuavat tarhakamut jätin suosiolla omaan arvoonsa – en just nyt jaksanut keskittyä niihin, kun minulla oli ongelmahevonen narun toisessa päässä.

Pihalla kävellessäni the reality löi päin mun kasvoja. Itkusta turvonneita naamoja, uusia kasvoja hakemassa hevosia sisään melkein maasta leijuen. Kasper, joka näytti teatraalisen tympääntyneeltä. Hoitajahakujen tulosten oli ollut pakko ratketa. Ainakin mulle tulisi lisää valloituksenkohteita, jos sopivaa ikäluokkaa talliin olisi saapunut. Kiroaisin, jos kaikki uudet hoitajat olisivat joitakin 10-vuotiaita ”ihqheppatytsyilovehorses”-tyyppisiä henkilöitä. Yh.

Ja kyllähän niitä vilisi. Tallin täydeltä. En mä nyt voinut sanoa, että kaikki olivat kymmenvuotiaita, mutteivät nuo kaukanakaan ollut. Liian nuoria mulle, toisin sanoin. Tuhahdin itsekseni tympääntyneenä, kun baanailevat pikkutytöt pyörivät jaloissa ja saivat Alexin hermostumaan entistä enemmän. Kohta vilkkuisi hampaat, taas.
”Hei, varo vähän!” huudahdin yhdelle lyhyenlännälle tytölle, joka viipotti meidän ohitse vähän turhan varomattomasti. Tyttö katsoi mua ylöspäin ja säikähtäneenä luikki kauemmas musta ja tappajahevosesta niin nopeasti kuin pääsi. Vein kädet naamapalmuun naamani eteen ennen kuin jatkoin matkaa karsinalle.

Tuuppasin Alexin murjottamaan karsinaansa ja potkiskelemaan seiniä sillä välin, kun itse tutustuin ilmoitustauluun. Oikea ryysishän sen ympärillä oli, mutta sain kuin sainkin painiskeltua tieni taulun luo selailemaan nimiä. Tuttuja zero, mutta poikia… KAKSI?! Ei. Voi. Olla. Totta. Juuri, kun pääsin siitä Robert-hännystelijästä eroon (älkää nyt ihan tosissaan ottako, olihan se ihan semicool jäbä ajoittain), niin tilalle tulee kaksi uutta. Yhdessäkin olis ollu jo sulattelemista, mutta kaksi… Pyry ja Nuutti. En kyllä tienny, minkä ikäisiä, näköisiä, oloisia tai kuinka cooleja ne oli, mutta kaipa mä ottaisin selvää. Ei sitä tiiä, josko ne ois ihan mukavia jäbiä. Kuhan eivät veis kaikkia tytsyjä.

Palasin Alexin karsinalle kätösissäni sen harjapakki. Mä olin jo etukäteen sumplinu, että laitan sen hullun kaakin kiinni ainakin alkuun, ettei se pääsis a. syömään mua tai b. varastamaan harjoja. Ehkä mä saisin Allun koulittua taas niin kivaksi, että Odelie ois musta ylpee. Se ei oo lähiaikoina tykänny musta, taino siis… Saatoin ehkä keskittyä siihen Rosalia, Rose, Rosie… mikä nyt liene olikaan, Odelien mukana tallilla käväisseeseen tyttöön, kun olisi pitänyt ratsastaa. Ja olin ehkä jänistänyt Oden haavaa, mutta ehkä nainen ei mua kuitenkaan vihannu. Vielä. Tai sit mä saisin kohta potkut.

Tartuin reippaasti harjaan, vaikka pakko sanoa, että mua vähän jännitti. Pitkin vedoin suin Alexia, ja pikkuhiljaa se näytti rauhoittuvan. Kyllähän se yritti saada itseensä vapaaksi avaamalla vetosolmua, mutta koska se ei lähtenyt irti, Alex veteli narua pitkin kalteria. Ärähdin sille pari kertaa kyllästyneenä, kunnes tajusin, mistä kiikastaa.

Harjatessani Allun selkää sen selkä notkahti. Kummastuneena koetin harjata selkää molemmilta puolilta, saaden saman reaktion. Nakkasin harjan turhana nurkkaan ja painelin hevosen säkää molemmin puolin. Alex protestoi paineluun sohaisemalla ilmaa takajalalla, mikä sai mun hälytyskellot soimaan. Riisit löysivät kerrankin parin, joten ei kun puhelin käteen ja Odelle soittamaan.

”Älä sano että tipuit tai Alex puri sua”, Odelie vastasi puhelimeen vakavan kuuloisena. ”Pitää kohta hankkia joku Kari Vepsä koul-”
”Eiei, ei mitään sellasta”, keskeytin naisen lauseen. ”Mä luulen, että Allulla on selkä kipee.”
Selvitin juurta jaksain päivän tapahtumat ja hevosen haluttomuuden liikkumaan, sävyttäen tarinaa juoruilla uusista hoitajista. Odelie kuunteli asiaa turhautuneena, rahanmenoa oli hyvin todennäköisesti tulossa, hierontaahan hevosen oli saatava. Sain ohjeeksi käydä maastakäsin kävelemässä Alexin kanssa (”Suitset ehottomasti päähän tai oot ojassa!”), mikä passasi ihan semijees mun suunnitelmiin. Noh, jospa tässä oli syy Alexin ärtsyilyyn. Tai sit se oli vaan valeasuinen tamma kiimassa. Ei sitä koskaan tiiä.

#21, 06/09/14