Eetu
Uusi ja innokas
Posts: 83 
|
Post by Eetu on Oct 24, 2013 19:04:19 GMT 2
Ensimmäinen ratsastuskerta Tänään mun ja Odelien aikataulut sopivat yhteen, eikä Alexillakaan ollut tunteja, joten Ode päätti laittaa mut Alexin selkään. Mun pitikin etsiä turvaliivini kaappini perukoilta ennen tuntia; Allusta ei koskaan tiennyt. Me laitettiin Alex kuntoon Oden kanssa nopeasti, eikä bruneten paikallaollessa Alex yrittänytkään mitään typeryyksiä. Mun varustettua itseni meidän tie kävi kentälle, koska maneesissa oli tunnit menossa. Kun päästiin kentälle, Allu oli heti korvat hörössä. Odelie kiristi satulavyötä sillä aikaa, kun mä säädin jalustinhihnat suunnilleen sopiviksi. Nousin selkään jakkaralta, ja jestas, miten iso Alex oikeasti oli! En edes ollut älynnyt sitä maasta käsin, vaikka silloinkin se kyllä näytti isolta. Sinä hetkenä paljon tunteita risteili mun mielessä, ja saatoin näyttääkin vähän epävarmalta. Ode kiristi vielä satulavyön lopullisesti ja katsoi, että jalustinhihnat olivat oikean mittaiset. Sen jälkeen nainen käveli kentän reunalle ja käski mun lähteä Alexin kanssa kävelemään alkukäyntejä. Alussa Allu kyttäili melko paljon, muttei kuitenkaan tehnyt mitään. Mä itse yritin olla mahdollisimman rentona siellä selässä, poistin jännitystä mielestäni. Kävelimme melko pitkään, koska meillä ei ollut mihinkään kiire; ei raviinkaan. Kenttä oli hieman lillua, tänään oli nimittäin satanut kuuroittain. Muutamaan kohtaan sade oli muodostunut lätäköksi asti, ja hiekan pinnasta erotti selkeästi edellisten ratsujen kavionjäljet uralla sekä ihmisen jalanjäljet uran vieressä. Talutettuja siis. Otin Odelien käskystä ohjat tuntumalle ja tunsin, kuinka Alex valpastui ja nosti päätään. Hain hyvää istuntaa, kuunnellen samalla hevosenomistajan ohjastusta. Aloin tekemään pysähdyksiä, peruutuksia, voltteja ja temmonvaihteluita käynnissä, hakien tuntumaa siihen, millainen hevonen Alex oli ratsastaa. Kauhukuvia mulla kyllä oli, kiitos Oden. No ei vaineskaan; nainen oli vain kertonut, mitä Alex saattaisi tehdä. Eihän sitä tietäisi, tekisikö se mitään oikeasti. Käyntityöskentelyn jälkeen Ode pyysi mua nostamaan ravin. Alex totteli hyvin, vaikkakin pää oli pystyssä ja korvat hörössä; se keskittyi aivan johonkin muuhun kuin muhun. Eikä aikaakaan, kun kulma oli Allun mielestä niin kamala, että sen takia piti pompata varmaan kymmenen metriä (okok, ehkä mä vähän liiottelin...) sivuun. En ollut varautunut siihen ollenkaan, joten lennettyäni komeassa kaaressa aidan toiselle puolelle horjahdettuani ja apinamaisesti kiinnipidettyäni läsähdin maahan. Alex otti putoamisestani kaiken ilon irti ja laukkasi kentän toiseen päähän, esitellen välissä kuinka kauniita pukkeja osasi tehdä. Just. Oden otettua Alexin kiinni kipusin takaisin selkään. Mulle ei käynyt mitenkään (jouduin toistamaan sen Odelle varmaan kymmenen kertaa), joten suoraan takaisin raviin vaan. Odelie sanoi mulle, että mun olisi tehtävä koko ajan jotakin, ettei Alex kerkeäisi keksiä lisää temppuja mun päänmenoks. Vajaan tunnin ratsastettuani me lopeteltiin käynteihin. Alex oli melkein onnistunut pudottamaan mut toisenkin kerran, mutta jollakin (lätkäpelaajan?)raivolla olin onnistunut pysymään kyydissä ja pysäyttämään hevosen. Mä olin ihan tyytyväinen sekä itseeni että Alluun - tästä olisi hyvä jatkaa kohti uusia ratsastuksia!  Odelie kiristää vyötä viimeisen kerran, ja mun ilme on melko jännittynyt...#5, 24/10/13
Upea yhdistelmä rentoa kerrontaa ja huolellista kuvaa! Mahtava! |
|
|
|
Post by Odelie on Nov 20, 2013 16:01:04 GMT 2
Hienohelman herkät jalat Alex laski päänsä syliini ja hörisi hiljaa. Se ei pitänyt eläinlääkäristä yhtään ja yleensä se olisi motannut lääkäriä useasti turpaan, mutta nyt se seisoi kiltisti paikallaan ja uskoi piiloutuvansa kangastakkini sisään. Lääkäri rapsutti niskaansa ja tutki Alexin jalkaa, jota ruuna oli taas kylmän tullen alkanut aristmaan. Se ei ollut tulehtunut tai kerännyt nestettä, Alex ei varsinaisesti ontunut, mutta joku jalassa oli, näin oli käynyt viime vuonna ja sitäkin ennen muutaman kerran talven tullessa, mutta edes kuvaukset eivät olleen osanneet selittää, mikä Alexin ongelma oikein oli. Vilkaisin Eetua, joka seisoi toisella puolella Alexia, poika oli alunperin ruunan aristamisen taas huomannut. - Samaa joudun sanomaan kuin ennenkin, ei siinä mitään näy olevan. Pidätte vaan Alexin jalat lämpimänä ulkona ja tallissa. Vähän kevyempää menoa sen kanssa nyt ainakin hetki ja ratsastaessa pintelit jalkaan, elänlääkäri totesi. Samat sanat olin kuullut jo ennenkin ja se tuntui turhauttavalta. Lämpimänä ruuna piti muutenkin pitää tuhannen toppaliivin kanssa, sillä talikarvaa se ei pahemmin kasvatttanut, mutta mitä koko hevosesta jäisi jäljelle jos jalat peitettäsiin, sitten puutuisi enään pää. Katselin kun eläinlääkärin lähtöä ja kiitin häntä. Alex nosti heti päätään miehen lähdettyä ja polkaisi jalkaansa. Eetu naurahti ruunan yhtäkkeselle vireenmuutokselle, joten annoin pojan viedä Alexin takaisin karsinaansa. Kävin samalla hakemassa Alexin omat villapintelit ja palasin karsinalle. Eetu oli solminut ruunan tiukasti kiinni, joka oli oiva teko, ainakin oman terveyden kannalta. - Alex vihaa näitä pinteleitä sitten yli kaiken, totesin samalla kun kyykityin alas ruunan etujalan juureen. Heti patjaa aseteltaessani Alex riuhtasi jalan ulottuviltani ja hypähdin kauemmas, ettei kavio olisi kolahtaisi päähäni. - No siltä se vähän näyttää, Eetu naurahti, vaikka pieni mahdollinen epävarmuus paistoi pojan silmistä. Alex osasi olla mahdoton tapaus, varsinkin kun se vielä testaisi Eetua, mutta tässä oli oiva tilaisuus pojalle näyttää, kumpi heistä oli oikein pomo. Jouduin kirjaimellisesti roikkumaan Alexin kaviossa, että sain pintelin laitettua sen jalkaan. Kun kaikki neljä oranssia villapinteliä loistivat ruunan jalassa, pyyhkäisin housujani ja hymyilin tyytyväisenä. Myös Eetu huokaisi, mutta se taisi enemmänkin olla helpotuksesta, sillä punainen ruuna oli tehnyt työmme kyllä lähes mahdottomaksi, kun se riuhtoi jalkojaan uskomattomiin asentoihin. Taputin ruunaa, joka erittäin tyytymättömänä katseli minua, se oli loukkaantunut siitä, että sille oli tehty näinkin nöyryyttävä hoitotoimenpide. Hymyillen päästin Alexin vapaaksi karsinaansa ja käskin Eetun tuoda Alexille palkinnoksi hieman heinää. - Huh, Eetu henkäisi, kun oli saanut laskettua heinät Alexille. - Joko mä nyt saan mennä yläkertaan lepäämään, tää oli varmaan raskampaa ku ykskään peli. Naurahdin kevyesti ja nyökkäsin sitten: - Senkun menet, mä vielä laitan kaikki pojun kamat kasaan ja käyn ilmottamassa Annelle, mikä Alexin meininki nyt on, hymyilin ja päästin pojan hyppelemään rappusia ylös lepopaikalle. Odelie&Alex Pvm 20.11.2013
10HM |
|
Eetu
Uusi ja innokas
Posts: 83
|
Post by Eetu on Nov 23, 2013 17:37:40 GMT 2
Syksy päättyy Mä vedin hupun laiskasti päähän snapbackin suojaksi ja puhalsin ilmaa keuhkoista ulos. Ympäröivä maailma oli hemmetin karu – kaikki se syksyn wannabekauneus oli hävinnyt, ja puut olivat täysin alastomia, valmiita talveen. Väriloisto ja ruska oli kuihtunut, ja nyt maassa näkyi vaan ruskeita käppyröitä. Mä vilkaisin pikaisesti taivaalle. Pilvet näyttivät jokseenkin uhkaavilta, joten mulla oli pieni sievä kiire kävellä tallille ennen vesisateen puhkeamista. Miksi, oi miksi bussipysäkkejä ei voinut olla yhtään lähempänä? Muutamia pisaroita alkoi tippua taivaalta alas, ja mä kiihdytin tahtia entisestään. Näytti pahasti siltä, että mä jäisin sateen jalkoihin. Perskutarallaa. Juoksuun mä en halunnut kajota, se ei mun egolle sopisi. Mieluummin sitten kastuisin ihan kunnolla. Tosimies ei juokse kiireessä, eikä käytä sateenvarjoa. Mitä sitä turhia – syksy olisi kohta ohi, ja se vaan oli kestettävä. Sade vaan yltyi, kuten mä olin pahasti pelännyt – rankka kuuro todellakin yllätti mut. Mahdollisimman coolisti nopeasti kävellen (melkein mutten ihan juosten) taitoin matkaani harmaassa säässä. Kävellessä piti muutamat kirosanat niellä; pieni ketutus nätisti sanottuna iski päälle. Kädet olivat aivan jäässä, mutta eihän tosimies näyttänyt sitäkään vaan piti vain visusti kädet taskuissa. Jos mulla olis vähän erilainen luonne, olisin sonnustautunut kurapuvulla. Seppeleen piha oli vesilammikoiden täplittämä. Sade ropisi rakennusten peltikattoja vasten, armottomana. Loin vilauksen onnettomiin hevosparkoihin, jotka tarhoissaan seisoivat paikoillaan. Alexkaan ei jaksanut keuhkota, vaan seisoi myrtyneenä loimi päällään. Yskäisin äänekkäästi ja sylkäisin suuhuni kulkeutuneet limat ulos. Ihana syysflunssa, se tästä vielä puuttuikin. Syvään huokaisten mä vedin tallinoven auki ja astuin kynnyksen yli kuivaan rakennukseen. Mä raahustin masentuneena kohti yläkertaan vievää portaikkoa. Nostelin jalkojani vain niin vähän kuin piti päästäkseen portaalta toiselle ja yhden portaan kohdalla tein virhearvion. En osunutkaan portaalle vaan kenkäni tökkäsi ja huomasin pian olevani polvillaan portaille, kompastuneena. Muutaman ärräpään saattelemana mä nousin ylös ja pudistelin vaatteitani, tarkistaen tämän jälkeen, ettei kukaan nähnyt mua. Tällä kertaa mä selvisin säikähdyksellä, eikä mun tarvinnut selittää kaatumisskilsseistä kenellekään. Varmasti erittäin kettuuntuneen näköisenä pääsin lopulta yläkerran aulaan. Nakkasin repun kaapin eteen ja kaappi päästi valittavan kolahduksen. Kaivoin kapeiden farkkujen taskusta avainnipun, jossa myös kaapin avain roikkui. Selasin nippua järjestelmällisesti ja kokeilin muutamaa avainta, joka näytti samalta kuin kaappiin sopiva avain. Jokainen avain jäi vain puoliväliin, enkä saanut kaappia auki. ”Voi jumalauta!” karjaisin ja potkaisin kaappia voimalla. Silmät kapeina viiruina työnsin avaimet takaisin taskuun ja puristin toista kättä samalla nyrkkiin. No niinpä tietenkin – avain oli jäänyt irralleen toisen takin taskuun. Hampaita kiristellen jätin repun lojumaan kaappini edustalle ja suuntasin takaisin alakertaan. Mä en todellakaan halunnut nähdä yhtään ketään. Pikaisesti kävin tarkastamassa ilmoitustaulun mahdollisten uusien tuntien varalta. Uusien tuntien sijaan mä löysin kuitenkin jotakin muuta – lapun, jossa kerrottiin syyssiivoustalkoista. Oma harava mukaan, jaahas, ja huomenna. Pitääpä muistaa saapua paikalle, jos en jotakin muuta järkevämpää keksi. Vaistomaisesti suuntasin seuraavaksi Alexin karsinalle. Mulla ei ollut mitään hajua, mitä tekisin tänään sen elukan kanssa. En ollut ihan varma, oliko Odelie sanonut olevansa tallilla tänään, eikä mua sillä hetkellä mikään kiinnostanutkaan. Jos oli, niin eipähän mun tarvinnu tehä mitään. Vaikka eipä sitäkään kyllä voisi tietää. Karsinan luokse päästyäni mä jäädyin. Ode jutteli lempeän oloisesti jonkun pikkuskidin kanssa, eikä tuota skidiä näyttänyt paljoa naisen jutut kiinnostavan. Mulla ei ollut mitään hajua, kuka se oli. Pukeutumisesta päätellen poika, mutta eipähän sitä voinut sanoa varmaksi. Täysin calmisti lontostin parivaljakon luokse ja vedin hupun päästäni. Snäpä kääntyi kuin itsestään lippa taaksepäin, ja mä yritin esittää iloista, joten vedin pepsodentin naamalle. ”Ai hei Eetu!” Odelie moikkasi iloisesti. ”Oot ilmeisesti sateen uhri?” Skidi naisen vieressä kääntyi myös muhun päin, ja kasvot olivat jostakin tutut. ”Moromoro”, tervehdin takaisin, kääntäen katseeni hetkeksi pikkupojan puoleen ja siitä takaisin Odelieen. ”Jep, valitettavasti.” ”Sä näytät uitetulta koiralta”, tummahiuksinen junnu näpäytti, enkä mä kerenny sanomaan mitään, kun Ode jo jatkoi puhumistaan. ”Tosiaan, tässä on mun poika Jason, en muista olenko teidät esitelly vai en, joten ainakaan kertaus ei ole pahitteeksi”, kiharahiuksinen esitteli skidin ja naurahti perään, toruen lastaan hiljempaa. Nythän mä muistin missä mä olin ton pojan nähny! ”Niinpä olikin, sähän olit siellä samalla jatkotunnilla?” varmistelin virnistäen klopille. Poika katsoi mua kulmiensa alta – vähän taisi olla varautunut tai jotain, mistä lie johtui. Jason nyökkäsi vähäeleisesti. ”Mulla oli tarkoitus –” Ode aloitti, muttei ehtinyt jatkaa kun tummahiuksinen poika pukkasi äitiään kyynärpäällä. ”– meillä, siis, oli tarkoitus käydä kävelemässä Alexin kanssa vähän maastossa, mutta sehän olisi hyvä, jos te kaksi kävisitte yhdessä! Minä voisin sillä välin järjestellä Alexin kamoja ja etsiä sen kadonneen kylmäyssuojan.” Jasonin pää kallistui Odelieen päin ja ilme oli kysyvän tuima. Kohotin kulmaani virnistäen, vieläkin tekopirteänä. Jee, mustahan tuli babysitter tässä samalla. Oden ilme kertoi Jasonille paljon, ja poika näytti nielevän sanansa, jotka olisi varmasti kohta ilmoille suoltanut. ”Lähtekää te vain hakemaan Alex, minä odotan sillä aikaa täällä”, nainen sanoi puolittainen hymy huulillaan. Let’s mentiin. Meillä oli Oden kanssa joskus ollut ohimennen juttua Jasonista, ja nainen sanoi, että poika olisi pirteä puheripuloitsija kaikille. En voinut kyllä allekirjoittaa tuota luonnekuvausta, nimittäin tummahiuksinen poika oli aivan hiljaa kävellessämme oritarhalle. Muakaan ei kiinnostanut jutella, eikä se edistänyt meidän keskustelua. Jasonin naamalla oli tympääntynyt ilme, kun tämä talsi hieman edellä minua. Poika kiersi vesilätäköt huolellisesti – minä niissä olisin hyppinyt ja varmaan kierinyt jos olisin nuorempi. Kypsän oloinen Jason pääsi oritarhalle ennen mua ja kävi tarhan salvan kimppuun. Kiitin pikkuskidiä portin avaamisesta ja lähdin hevosmetsälle. Rankka vesikuuro oli muuttanut tarhan melkoisen mutaiseksi, ja mun oli vaikee etsiä kuivia kohtia. Vanssit tulisivat kärsimään tällä reissulla, se oli kyllä varma ja valitettava asia. Onneksi ne ei muutenkaan ollu mitään priimaa enää. Huhuilin sadeloimitettua hoitohevostani, joka oli äkkäytynyt tarhan keskivaiheille. Alex näytti vähän samalta kuin mä aiemmin – masentuneelta, uitetulta koiralta hevoselta. Voi sitä reppanaa, oltiin me aika samanlaisia. Astelin kenkiäni varoen Alexin luo ja nappasin sen päitsistä kiinni heti tilaisuuden tullen, rapsuttaen punaruskeaa kaulaa palkkioksi. Kiinnitin riimunarun päitsiin ja lähdin etsimään kuivinta tietä takaisin tarhan portille, hidasteleva Allu perässäni. Jason avasi hitaasti portin, kun lähestyimme häntä. Alex käveli juuttaan hitaasti, kaula pitkällä kuin kirahvilla. Jouduin miltei kiskomaan hevosta perässäni, mikä oli todella outoa. Yhtäkkiä kuului kova pamahdus ja huomasin, kun Alex sinkosi edelleni, riuhtoen hädissään mua mukaansa. Tasapainoni heilahti ja oli tosi lähellä, että mä oisin kaatunu, mutta onneksi mulla on sentään hyvä tasapaino lätkän myötä. Hinauduin hätäisen Alexin perässä pois tarhasta, ulos portista. Jason sulki portin, etteivät muut hevoset karkaisi. Allu pisteli menemään – loikki sinne sun tänne ja yritti päästä irti otteestani. Rystyset valkoisena puristin riimunarua. En halunnut päästää punaista riiviötä irti, koska ties minne se päätyisi. En nähnyt, missä Jason oli, mutta mua hirvitti, jos skidi joutuisi Alexin jalkoihin. ”ALEX!” karjaisin ja nykäisin tiukasti riimunarusta. Täysiverinen huohotti, asettuen kuitenkin hetkeksi aloilleen. Henkäisin helpottuneena syvään ja kävelin rauhallisin askelin hoitohevoseni lähelle. ”Ei ole mitään hätää, ei”, hyssyttelin ja silitin jättimäisen hevosen kaulaa. Se oli säikähtänyt pamausta pahasti, enkä mä voinut sitä väärästä reaktiosta syyttää. Ruuna kiihtyi nollasta sataan sadasosasekunnissa, täysiverinen mikä täysiverinen. Samassa huomasin Jasonin seisovan vieressäni, pieni hymynkare huulillaan. ”Sä sait pidettyä Alexin hyvin, vaikka oli se vähän hurjan näköstä”, pikkupoika sanoi. Ilmeisesti tämä oli edes hieman vaikuttunut ”uskomattomista hevosenkäsittelytaidoistani”, nimittäin skidi puhui mulle ensimmäistä kertaa kunnolla. ”Joo, meinasi kyllä mullakin usko loppua, että saan sen hallintaan”, naurahdin taputtaen Alexin kaulaa. Melkonen tapaus. Alexin suuret kaviot kopisivat äänekkäästi pitkin tallin lattiaa, kun Jasonin kanssa kävelimme hevosen karsinan luokse. Odelie nojasi karsinan seinään, kädet puuskassa ja jalat ristissä. ”No, mites meni?” nainen kysyi kulmiaan kohottaen. Kiinniotossa kuluneesta ajasta kiharahiuksinen varmasti arvasi, että jotakin oli matkalla tapahtunut. ”Eetu haki Alexin tarhasta ja sit yhtäkkiä kuulu vaa pamahus ja sit Alex pelästy ja ryntäs tarhasta ulos ja Eetu perässä ja sitte Alex veti Eetua pitkin tallin pihaa ja hyppi ja loikki mut sitte Eetu karjas Alexille ja se lopetti”, Jason kertoi innoissaan siitä, että sai puhua. Virnistin Odelle, kun tämä sivusilmällä tarkasti mun ilmeen. ”Vai sillälaillako pääsi käymään”, kiharahiuksinen naurahti, ravistaen Jasonia olkapäästä. Talutin Alexin karsinaan, ja Ode tuli myös perässä. Riisuimme hevoselta loimen, ja mä vein sen kuivumaan. Allussa ei ollut paljoa harjaamista, eikä meillä kolmestaan siinä kauaa aikaa mennytkään. Jason keskittyi lähinnä jalkoihin, koska poika oli vielä niin pieni, ettei kovin ylös yltänyt. Odelie varoitteli poikaansa monta kertaa Alexin kavioista, joilla tosiaankin saisi pahaa jälkeä aikaan halutessaan. Odelie selvitti jouhet sillä välin, kun mä puhdistin kaviot. Mieluummin näin päin kuin toisin päin, mä en nimittäin paljoa välittänyt sellaisesta pipertämisestä. Naisten hommia. Jason kävi reippaana hakemassa Alexin suitset ja pisti mut laittamaan ne jättiläiselle. Tyynesti avasin suitset nipusta, otin ohjattomat suitset oikeaan käteeni ja nappasin ruunan pään kainalooni. Tarjotessani kuolaimia ensimmäisen kerran Alex nakkasi päänsä pois otteestani, jolloin mä toruin sitä. Toinen kerta toden sanoi tällä kertaa, joten me oltiin melkein valmiita lähtemään kävelyreissulle. ”Ne pintelit meinas unohtua”, Ode huomasi ja syvään huokaisten noukki pintelit harjakopasta, ojentaen ne mulle. ”Sun aika koettaa!” Kohotin kulmiani, mutten kuitenkaan sanonut mitään. Tartuin ensimmäiseen pinteliin samalla, kun Jason kiinnitteli liinaa kuolaimiin. Mä henkäisin kuin rankempaankin suoritukseen valmistautuen ja kyykistyin Alexin jalan juureen. Päätin toimia ripeästi mutta rauhallisesti, jotta pintelit saataisiin jalkaan ilman haavereita. Vaikeaa se oli, mutta loppujen lopuksi pintelit kiersivät Alexin kaikkia jalkoja. Pyyhin olematonta hikeä otsaltani ja katsoin lopputulosta tyytyväisenä – mä tein sen! Nyt oli aika lähteä maastoon, lopultakin. ”Muistakaa sitten olla varovaisia, pitkää lenkkiä ei tarvitse käydä, mutta ainahan se on parempi”, Odelie huikkasi vielä peräämme, kun poistuimme tallista ulos. Niinpä niin. Musta oli mukavaa, että pääsisin tutustumaan pikkujäbään paremmin – ehkä sillä oli mua kohtaan jonkinsortin ennakkoluuloja? Mitä liekään, mutta toivottavasti ne kaikkoais mahdollisimman pian. Sovitaan, ettei lunta vielä ollut. : D#5, 23/11/13
Syksyistä menoa! |
|
|
|
Post by Odelie on Nov 25, 2013 0:51:12 GMT 2
Kaikki me vihataan maanantaita Alex pukitteli tarhassa kimpaantuneena ja ravisteli päätään tyytymättömänä, se olisi niin kovin halunnut saada ikävät pintlit pois sen jaloista, joita se joutui pitämään nyt yötä päivää, ettei sen jalat pääsisi kylmenemään. Vihelsin äänekkäästi ja samassa ruunan kurssi muuttui minua kohti. Se ravasi kiltisti luokseni ja tuuppasi minua tervehdykseksi, samalla kun pujotin riimun sen päähän. Myös komea suomenhevonen Susi oli reagoinut vihellykseeni, joten rapsutelin sitä hetken söpöjä puhellen, ennen kun pujottelimme portin pienestä reijasta ulos Alexin kanssa, ettei muut hevoset tunkisi mukaan. Punainen ruuna seurasi yllättävän kiltisti perässäni, mutta uskoin sen haluavan loimen ja pintelit vain äkkiä pois päältään. Karsinaan päästesään Alex rynnähti heti ruokakupille ja tarkkaavaisesti tutkiskeli, joko se saisi ruokaa kippoonsa, mutta mitään sieltä ei löytynyt. Riisuin ensin pehmeät pintelit pois ruunan jaloista ja vasta sitten pujotin loimen pois hevosen niskasta. Alex heilutteli jalkojaan tyytyväisen vapautuneena, samalla, kun minä lähdin hakemaan satulahuoneesta ruunan varusteita, sekä uusia lämmittäviä pinteleitä, jotka sopivat paremmin ratsastuskäyttöön, nämä ajat oli selvästi Alexille pettymyksen aikoja. - Mihis päin te olette menossa tänään Alexin kanssa? Anne kysyi hymyillen kun ilmestyi satulahuoneeseen kaappaamaan Topin varusteet mukaansa. - Maneesissa aattelin sen kanssa löntystellä rennosti, tai niin rennosti kun ton kanssa vaan voi, hymähdin ja nappasin ilmasta suitset, jotka meinasivat tipahtaa käsistä. - No kiva. Me saadaankin sitten Topin kanssa vähän seuraa sinne, Anne naurahti tyytyväisenä ja katosi satulahuoneesta nopeammin kuin minä, sillä kaikki tavarat eivät meinanneet pysyä mukana, pintelit olivat toisinaan harvinaisen inhoja kavereita. Palatessani takaisin karsinalle, Alex höristi korviaan ja katseli uteliaana kaikkia varusteita joita olin sen karsinan eteen raahannut. Annoin oven avatessani Alexin hieman haistella samoja tuttuja tavaroita, mutta pojan yrittäessä näykkäsitä satulaa ajoin sen takaisin sisään karsinaan, jossa se sai luvan seiso tällä kertaa ihan nätisti. Harjaaminen onnistui moitteetta, sillä ruuna ei ollut kauhean likainenkaan, mutta kun otin taas pintelit esille Alexin korvat painuivat luimuun, eikä se halunnut päästää minua lähelle. Joskus olin varma, että punainen pahoilainen oli muutakin kuin hevonen, inhimillisempi. Pintelit olivat vihdoin Alexin jalassa, kun asettelin satulaa ruunan selkään ja viheltelin tyytyväisenä. Alex seisoi tympääntyneen näköisenä omaan ruokakuppiinsa sidottuna ja yritti vähän väliä upottaa päänsä ruokakuppiin, mutta ei ylettänyt sinne asti. Pujotin suitset ruunalle päähän vasta sitten, kun olin saanut laitettua itselleni ratsastuskamppeet päälle, jottei otus olisi keksinyt mitään tyhmää. Katselin vielä hetken hevostani epäillen, kun se katseli minua viattomin silmin karsinasta, mutta huokaisin sitten. Se oli nyt kevyemmällä liikutuksella, mutta se ei taannut sitä, että ruuna olisi ollut ollenkaan rauhallisella päällä. - Tuus nyt ukko. Eikä mitään temppuja sitten, ettei äiti syö taas hiekkaa ja sulta mee jalat, rapsutin Alexia otsatukan alta ja talutin sen ulos karsinasta. Uskomaton maanantai aamu oli kuitenkin tahtomattani tiedossa. Odelie&Alex Pvm 25.11.2013
11HM |
|
|
|
Post by Odelie on Dec 15, 2013 13:27:16 GMT 2
Turbopallo taas vauhdissa, turhan kovassa tosin Alex nosteli tyytyväisenä jalkojaan ja pudisteli päätään, kun se reippaili tarhakavereidensa luokse. Olimme vihdoin saaneet luvan vähentää jalkojen suojauksia Alexilla ja se myös näkyi ruunassa itsessään, se alkoi olemaan taas pirteämpi, eikä jokaisella ratsastuskerralla yrittänyt heittää ratsastajaa selästään. hymyilin, kun Huijari tuli hieman Alexia vastaan ja hörisi matalasti. Alex painoi korvansa visusti luimuun ja yritti näykkästä nuorta oria, taitavasti kuitenkin Huijari hypähti sivuun ja laukkasi kauemmas. Toisella kierroksellaan se sai kannustettua kaikki pojat mukaan ja villisti neljä miestä laukkasivat tarhaa ympäri. Frank kyllästyi ensimmäisenä ja jäi joukosta, Alex meinasi jo liukastua, joten sekin lopetti hyvän sään aikana, mutta kaksi suomiputtea eivät meinanneet lopettaa millään. Pudistin päätäni huvittuneena ja katsahdin vieressäni hiljaa seisovaa Eetua. - Sä voisit käydä vaihteeksi hakemassa Alexin sisään, laitat sen kuntoon, niin mä tulen hakemaan teidät siitä karsinalta, ehdotin ja pyörittelin samalla kaulaliinaa käsissäni. Eetusta oli kuoriutunut korvaamaton apu Alexin kanssa, sillä oma aika ei aina tuntunut riittävän millään päivittäis tallilla käymiseen. - Joo tehään näin, mitkä varusteet mä laitan sille? Sä oot taas tuonu sille niin paljon tavaraa, että satulahuone alkaa näyttää vähän sotkuselta, Eetu hymyili hieman huvittuneena ja minä hymähdin myös. Pitäisi tosiaan vähän siivota jälkiään ja katsoa, mitä pojalle en oikeasti tarvitse. - Laita estekamat sille päälle ja tällä kertaa ihan tavalliset suojat jalkaan, mä en aio tänään tappaa ketään, vaan annan Alexin nautiskella, hymyilin. - Esteitä, okei. Tappaa ketään? Onko joku tulossa ratsastamaan Alexilla vai meetkö ite? Eetu hieman hämmentyi, hän oli tainnut jo tottua, että joutui laittamaan Alexin minulle turhan usein kuntoon. - Ei kukaan ole tulossa, en mä sillä tänään mene, mullahan on ratsastaja jo siitä. Tänään on sun vuoro tutustua siihen Alexin parempaan puoleen, tuuppasin poikaa ja virnistin. Eetu katsoi minua hämmästyneen kauhistuneena hetken, ennen kuin normalisoitui taas ja nuoren miehen ego alkoi puskea hieman esiin. Kyllä mä siihen pystyn - niinhän sinä luulet, se ei ole niin helppoa miltä näyttää. Ojensin silti Eetulle virnuillen riimunnarun ja palasin takaisin tallin lähpöön. Tästä tulisi joko äärimmäisen hauskaa tai pelottavaa, halusin kuitenkin uskoa siihen, että Eetu oli ratsastajana kehittynyt niin hyvin, jotta hän uskaltaisi kokeilla Alexilla kanssa jotain uutta ja ihmeellistä. Oleskeluhuoneessa istuminen, oli joskus tallilla olemisen antoisin osa. Siellä sattui ja tapahtui vaikka mitä, varsinkin, jos tyttöjä oli useampi ja väsymys alkoi jo painamaan niskassa, että pieni ylienergisyys ja hihittely veti voittoa. Hauskoja aikoja ne oli, äh, tunsin itseni jo niin vanhaksi. Kun olin kertonut päiväni suunnitelmasta Emmy ja Salma olivat samantein ilmoittauneet esteiden rakentajaksi. Eetu tulisi siis saamaan pienen yleisön itselleen, mutta toisaalta se helpotti myös minun työtäni, sillä tytöt olivat lähteneet jo aikaisemmin rakentamaan esteitä manesiin, kun olin ne ensin paperille suunnitellut. - Joko täällä aletaan olla valmiita? ilmestyin karsinalle, jossa Eetu asetteli kypärää päähänsä ja näytti pureskelevan hampaitaan yhteen hermostuneena. - Joo ollaan me, jouduin vaihtaan satulahuovat Alexille, kun se polki ensimmäisen taas jalkojensa alle, Eetu huokaisi ja minä naurahdin. Viitoin poikaa lähtemään reippaasti eteenpäin ja hieman hämillään oleva Alex seurasi nuoren ratsastajan perässä tanssahdellen ja samalla meinasi kolauttaa päänsä tallin oveen. - Etkai kutsunu koko Seppelettä yleisö.. Eetun ääni vaimeni kun astuimme maneesiin ja katsomossa istui neljä tyttöä ja Daniel, joka tosin näytti siltä, että oli ennemminkin raahattu väkisin mukaan, kun olisi tullut vapaaehtoisesti. - Ei tässä nyt ihan koko Seppelettä, virnistin ja seurasin ratsukon mukana kaartoon. - Ei hele Ode, sä yrität tappaa mut, Eetu pudisteli päätään, vaikka ei voinut olla hymyilemättä. Tämä taisi olla pojalle kova paikka, mutta jotenkin uskoin hänen selviävän tästä koitoksesta. Olinhan minä häntä jatkuvasti ohjaamassa. Kevyesti Eetu nousi Alexin selkään ja innosta puhkuen ruuna meinasi lähteä liikkeelle heti. Nappasin punaisen paholaisen ohjista, että se pääsi hypähtämään muutaman askeleen sivusuuntaan ja hevosen rauhoituttua kiristimme satulavyön ja Eetu etsi itselleen sopivat jalustimet. Eetu asetteli vielä kerran kypärää päässään, ennen kuin keräsi ohjia paremmin käteen. Tyynesti kävelin katsomolle ja ystävällinen Emmy ojensi minulle kahvikupin, jonka olin pyytänyt jonkun tuomaan maneesiin. - Noniin Eetu, oot varmaan oppinut jo, ettei Alexin kanssa kauheasti pitkiä ohjia pidellä, eli ota kunnon tuntuma vaan. Se tietää jo nyt, että se pääsee hyppäämään tänään, joten sillä saattaa olla vähän turhan paljon energiaa verrattuna siihen miten se sulla yleensä käyttäytyy. Otat taivutukset molempiin suuntiin, mahdollisimman paljon voltteja ja hidastat sen menoa samalla, pistät sen kuuntelemaan sua, vaikka väkisin ja pidät huolen, että joka ikinen asetus ja taivutus menee sillä läpi, koska jos luovutat yhdenkin kanssa, helvetti on irti, ohjeistin poikaa ja silmäilin samalla punarautiasta hevostani. Se lähes hypähteli käyntiä eteenpäin ja pudisteli päätään tyytyväisenä. Se ei tulisi päästämään Eetua helpolla, ei lähellekkään. Odelie&Alex Pvm 15.12.2013
12HM |
|
Eetu
Uusi ja innokas
Posts: 83
|
Post by Eetu on Dec 21, 2013 13:13:21 GMT 2
Monta puolta Tummennettujen * * *-merkkien alla Eetun kertoma teksti, kursivoitujen * * *-merkkien alla Alexin teksti.Painoin kytkimen pohjaan ja vaihdoin vaihdetta, kiihdyttäen. Vauhti lisääntyi. Nastarenkaat rullasivat pitkin ohutta lumipeitettä, kun käänsin Riejun mutkaan. Lintassa mentiin, muttei mitään hätää kaatumisesta – enhän mä nyt mopolla vois kaatua. Edessä näkyi hyvä suora irroittelulle ennen Seppelettä, joten päätin katsoa, paljonko moposta lähtisi. Käänsin kaasukahvaa enemmän ja mopo ärjyi lumen pöllytessä mun ja Riejun takana. Hiljensin jo vaistomaisesti ennen tallille viettävää tietä, jotteivät hevoset saisi sydänkohtausta. Siististi ajaen saavuin tallin pihaan ja sammutin mopon nousten sen selästä. Jalka paikoilleen ja avaimet virtalukosta. Nostin kypärän puoliksi pois päästä ja se jäikin roikkumaan otsalle. Työnsin avainnipun melkein pillien farkkujen taskuun (jotka vetivät yllättävän paljon tavaraa), jonka jälkeen työnnyin sisälle talliin. * * * Työnsin pääni heinäkasaan ja hamusin heinää turvalla. Ihan hyväähän tuo oli, joten noukin suuhuni muutamia heinänkorsia ja pureskelin ne silpuksi. Muutama korsi pisti hieman suupieliäni, mutten jaksanut tällä kertaa välittää. Nielaisin heinäsilpun ja se maistui hyvältä – tai no, niin hyvältä kuin kuiva heinä pystyikään maistumaan. Yhtäkkiä tunsin ärsyttävän kutituksen jaloissani. Mikä se voisi olla? Ei kai taas? Laskin pääni ja hieraisin etujalkojani – ne kirotut kangasriepaleet! Pinteleiksikö niitä sanottiin? Miksi ihmeessä jaloihin jalkoihini piti tuollaiset kiristävät, kutittavat rievut kiertää? Vaikka kuinka yritin vastustaa niiden laittoa, niin joka kerta ne jollakin ilveellä saatiin jalkoihini. Sitä pitkähiuksista miestä oli mukava kiusata, kun se ei uskaltanut minulle niin helposti pinteleitä jalkoihin laittaa. Mutta tänään, jos ja kun saisin ne pois, en antaisi kenenkään laittaa niitä takaisin! * * * Sisälle päästyäni mä vedin kypärän kokonaan pois päästä ja korvasin sen snapbackilla, jonka asetin päähäni oikein päin asetellen hiukset huolellisesti oikeille paikoilleen. Lopputulokseen tyytyväisenä mä kävelin yläkertaan vievien portaiden luo, harppoen ne ylös monta askelmaa kerrallaan. Jätin kypärän mun kaapin päälle, avaamatta itse kaappia ollenkaan. Yhtäkkiä nenääni leijui tuttu, huumaava tuoksu – joku keitti glögiä. Ihastunut ilme kasvoillani melkein liisin kohti olohuoneen ovea, josta tuoksu leijuili. * * * Siinä syödessäni näin sivusilmällä avuttoman Rotan lähestyvän ruokaani. Vaikka yleensä Rotta oli kamuni, nyt minulla oli nälkä, enkä halunnut sen riutuneen olion tulla yhtään lähemmäs heiniäni. Käänsin päätäni ruunikkoa kohden ja mulkaisin pahasti, korvat kiinni niskassa. Varmuuden vuoksi väläytin vielä hampaitani ja potkaisin taaksepäin, jonka nähtyään Rotta peruutti alistuvan näköisenä. Ha, voitinpas, ja sain syödä rauhassa! Mutta oih, mikä oli tuo tuoksu, joka hiippaili sieraimiini? Nostin pääni heinäkasasta ja katsoin ympärilleni nähdäkseni tuoksun aiheuttajan. Siellä se, näinhän minä – jollakulla oli porkkana kädessään, aivan varmasti oli! Lähdin kävelemään kiltin pikkukoiran näköisenä kohti minulle tuntemattomampaa, tyttöihmiseksi tunnistamaani henkilöä porkkanan toivossa. * * * “Nyt sitä glögiä tännepäin!” Kiharat hiukset heilahtivat, kun blondi kääntyi katsomaan mua glögimuki kädessään. Tytön huulille piirtyi virne, kun tämä huomas mut. ”Miten pyydetään nätisti?” Soffiksi tunnistamani tyttö kysyi päätään kallistaen. Tukahdutin naurunhyrskähdyksen ja aukaisin suuni uudelleen. ”Voisiko kaunis Soffi-neiti antaa minullekin mahtavaa glögiänsä?” liioittelin tapani mukaan ja kumarruin vielä hieman, katsoen Soffia nyt hetken ylöspäin. Vaaleahiuksinen purskahti nauruun, etsien käsiinsä toista mukia, johon kaatoi valmiin glögin. Mukin tyttö työnsi mikroon, jonka jälkeen tämä kääntyi mua kohti. ”Vuoden ensimmäiset glögit?” Soffi kysäisi ohimennen, ilmeisesti viritelläkseen keskustelua. ”Mistä arvasit”, naurahdin istahtaen Soffin läheisyyteen pirttipöydän penkille * * * ”Alex, ei mulla oo siulle yhtään mitään”, tyttö sanoi naurahtaen, kävellen ohitseni kohti, ketä muutakaan, ai kuinka ironista, Rottaa. Ruuna sai suuhunsa porkkanan, jonka rouskeen kuulin kaukaa. Pärskähdin tyytymättömästi ja ravasin tytön luokse, pukaten tuota kylkeen. ”No et saa mitään, sori vain”, ruskeahiuksinen selvitti, ”mutta näin Eetun mopon tallin pihalla, joten se varmaan tulee siua kattomaan, saatat saaha herkkua. Maltahan odottaa.” Vai että semmosta peliä! Käännyin poispäin Rotasta ja tämän katsijasta, myrtyneenä. On se kyllä, kun hevosraukan ei anneta edes syödä! * * * Nautittuani glögikupposen ja keskusteltuani juomisen lomassa Soffin kanssa joulusuunnitelmista ja sensellaisesta, koin parhaaksi lähteä katsomaan, mitä sille Alexille oikein kuului. Elukkalääkäri oli kertonut, että jalkojen pintelöintiä voisi vähentää, ja siitähän vasta Alexilla (ja kieltämättä mullakin) riemu repesi – ei tarvinnut enää tapella niiden oranssien hirvitysten kanssa. Alexin yrmeän katseen erotti jo kauempaa – korvat luimussa se ajoi Huijari-poloa kauemmas olemattomalta heinäkasaltaan. Mä hymähdin huvittuneesti jättimäiselle hoitohevoselleni ja tyynenrauhallisesti kävelin portin luo ja siitä sisään. Vislasin punaiselle jättiläiselle ja mä huomasin, kuinka monta korvaparia nousi pystyyn mua kohti. Huusin Alexin nimeä ja lähdin kävelemään täysiverisen luo. * * * Typerä suomenhevonen, menes siitä! Vedin korvat luimuun ja mulkaisin rautiasta suomenhevosta murhaavasti. Nuori uskoi vähemmällä – minun ei tarvinnut kuin kävellä hevosta kohti, jonka jälkeen se jo lähti pois ruokani kimpusta. Mokoma kakara, yrittää nyt minun ruokiani syödä! Kuulin vislausta ja nostin pääni sen suuntaan. Korvat nousivat höröön ja tarkkailin, mikä äänen aiheutti. Erottaessani ilmasta toisenkin huudon, oman nimeni, tutulla äänensävyllä, tunnistin vislaajan. Eetu, oma hoitajani. Viekas ilme kohosi naamalleni – tänään leikittäisiin ja oikein kunnolla. Lähdin kävelemään rennosti Eetun luo. Poika näytti hieman yllättyneeltä ja käveli minua vastaan. Pysähdyin parin metrin päähän kaitsijastani ja odotin, kunnes tämä tuli lähemmäs. Yhtäkkiä käännyin poispäin ja lähdin ensin ravilla, jonka jälkeen jo pukkilaukkailin tarhan toiseen päähän. Hah, siitäs sait! * * * ”Alex!” ärähdin, kun täysiverinen lähti mua pakoon. Mä huokaisin syvään ja raskaasti, käsikin melkein eksyi facepalmaamaan. Kärsivällisesti rupesin uudelleen kävelemään kohti tarhan toista päätä, jonne Allu oli karauttanut. Päästyäni lähemmäs Alexia, huomasin sen yrittävän harhautusta. Hevonen oli peräpää muhun päin ja kurkki vuorotellen molemmilta puolilta, missä olin. Riippui kummalta puolelta olin lähestymässä, juuri toiselta puolelta täysiverinen oli pois lähdössä. Silmäni kapenivat viiruiksi, kun mietin tapoja, jolla saisin hoitohevoseni kiinni. Tämä ei jäisi tähän. #6, 21/12/13 |
|
Eetu
Uusi ja innokas
Posts: 83
|
Post by Eetu on Dec 29, 2013 16:50:51 GMT 2
Pikkujoulut  Eetu ja Alex toivottavat kaikille hyvää ja erittäin hauskaa (myöhäistä) joulua!  #7, 21/12/12 |
|
|
|
Post by Odelie on Jan 5, 2014 20:57:42 GMT 2
Tammikuun maastotaival (yhteishoito Edille ja Alexille) - Sä olet huono hevosen omistaja ja hoitaja, Jason totesi tyynesti ja heilutteli käsiään, kun keräsin Alexin varuteita käsiini. Kuristin kulmiani ja mulkaisin nuorta miestä pahasti, jolloin hän loi hurmaavan hymyn kasvoilleen ja jatkoi: - En mäkään voisi jättää mun hevosta kenenkään vastuulle melkeen kuukaudeks ja silleen. - Lopetappa nyt se höpinä ja ota ne Edin varusteet, hymähdin pehmeästi ja laiskasti Jason otti mukaansa Edin varusteet sekä harjapakin. Ohjasin pojan ulos satulahuoneesta ja Emmy loi huvittuneen hymyn Jason alkaessa mutristella kasvojaan. - Miksi mun pitää mennä Edillä ja sä saat mennä Alexilla, aina joudun menemään jollain poneilla, Jason raahusti takanani ja kuulin kuinka hetken ajan Edin suitset raahustivat tallin käytävää pitkin. Huokaisin syvään, olimme käyneet koko joulun tätä samaa keskustelua ja aloin olla jo hieman väsynyt siihen. - Sulla on suomenhevonen ratsastettavana kotona, se on oikea hevonen, Alex söisi sut elävänä, joten jos haluat hevosen selkään tänään, menet kiltisti Edillä, totesin suhteellisen tyynesti, mutta Jason ei enään kuunnellut minua, vaan oli laskenut Edin varusteet matkan varrelle, onneksi nätisti ja rapsutteli Huiskaa joka näytti nauttivan nuoren pojan huomiosta paljon. Katsellessani Jasonin lepertelyjä Huiskalle, hymy kuitenkin levisi huulilleni. Ensimmäisen kerran, kun poju oli Huiskan selkään noussut, oli hän tammaan rakastunut, jopa kotona suomenhevosruunaa Iivua hoitaessa Huiska oli tullut puheeksi useamman kuin kerran. Vilkaisin väsyneesti talliin tulevia ihmisiä ja samassa ilmeeni piristyi. - Kasper, hyvä kun sä olet siinä, sähän voisit laittaa Jasonin kanssa Edin kuntoon, niin mä pääsen tappelemaan Alexin kanssa, hymyilin toiveikkaasti, mutta miehen olkapäät näyttivät romahtavan ja ilme hieman järkyttyneeltä. - Joo kai mä voin, sidonko sen kiinni satulaan vai pysyykö se selässä? Kasper vilkaisi Jasonia, joka ojenteli Huiskalle Edille tarkoitettuja herkkuja. - Katot vaan, että ne pääsee elossa tallin pihalle, niin mä jatka sen kanssa siitä eteenpäin, naurahdin kevyesti ja Kasperin nyökätessä suuntasin Alexin karsinalle ja perään katsoin hieman naureskellen, kun Kasper yritti saada jonkinlaista keskustelu aikaiseksi Jasonin kanssa, samalla kun ohjasi tämän Edin karsinalle. Alex ei ollut järin hyvällä tuulella, vaan otti minut heti vastaan korvat luimussa ja yritti kääntää peppuaan. Komennuksen jälkeen ruuna taisi kuitenkin muistaa paikkansa ja minua epämääräisesti vilkuillen se antoi minun aloittaa harjaamisen. Eetu oli hoitanut Alexia hyvin, sillä eilinenkin harjaus näkyi vielä ruunan karvassa, ikä sen kanssa työtä ollut paljoa. Rauhallisessa tahdissa putsasn kuitenkin ruunan jalat ja asettelin suojat sille jalkaan, sillä en olettanut Edin tulevan valmiiksi yhtä nopeasti. Jason osasi myös olla kuntoonlaittaessa erittäin perusteellinen, joten varustaessa saattoi mennä tunti, ellei pojalle iskisi tarve esitellä taitojaan Kasperille. Asettelin kypärää päähäni, samalla kun tallustelin tallista ulos pihalle. Myös hetkeä aikaisemmin Jason ja Edi olivat päässeen ulos odottamaan minua Kasperin saattamana ja katselin hymyillen, kuinka iloisesti rupatteleva poika nousi sutjakasti karvaisen ponin selkään, eikä Kasper saanut tulla lähellekkään auttaakseen. Huvittunut ilme Kasperin naamalla sai Jason vain todistelemaan itseään vielä enemmän. Nousin Alexin selkään kevyesti ja ruunan lähtiessä liikkeelle Kasper automaattisesti tarrasi Alexin ohjista kiinni. Hän oli tainnut viettää turhankin paljon aikaa vikuroivan Alexin kanssa juhlapyhinä. Kiitin miestä vielä vuolaasti, samalla kun ohjeistin Jasonia miten hänen tulisi ratsastaa ja että äidin perässä oli pysyttävä. Mukisematta Jason suostui joka asiaan, vaikka selvästi häntä nolotti puheeni muiden ihmisten läheisyydessä. - Edi on sittenkin ihan kiva, Jason totesi kun pääsimme metsätielle ja talli katosi takanamme. Pidätin Alexia, heman, jolloin ratsastimme pojan kanssa hieman rinnakkain ja hymyilin hänelle pehmeästi. - Ei koskaan kannata tuomita ketään vaan karvaisen ulkonäön perusteella, vinkkasin pojalle silmää ja yhtäaikaa taputimme vielä toistaiseksi rauhallisia ratsujamme. Edi tuuppasi tuttavallisesti Alexia kuitenkin pehvalle, jolloin punainen ruuna hieman hermostui ja mulkoisi korvat luimussa puolta pienempää kaveriaan. - Hehei odottakaas vähän, kuulin lähestyvän äänen yhtäkkiä takanamme samalla kun otin äkäisellä Alexilla hieman etäisyyttä ystävyyttä hierovasta Edistä. Takanamme meidän luokse ravasi Pipsa vuonohevosensa kanssa, joka pärskähteli tyytyväisenä päästessään heti lenkin aluksi spurttaamaan kavereiden perään. Alex innostui Siken lähestyessä ja hörisi miehekkäästi tammalle, joka ei näyttänyt kuitenkaan näyttänyt syttyvän millään tavalla ruunan kutsuun. - Tervetuloa vaan mukaan, hymyilin iloisesti, mutta samalla Jasonin kasvot synkistyivät, kaksi naista matkassa taisi olla vähän liikaa. Hymyilin hieman huvittuneena, mutta Jasonia oli vielä piristettävä: - Jason ja Edi saakin sitten vähän kilpakumppania pellolle, kun Alex juoksee Edin jaloille vähän turhan lujaa. Pipsa naurahti kevyesti ja Jasoninkin ilme muuttui huomattavasti kirkkaammaksi. Ajatus pienestä kilpailusta oli aina saanut pojan terästäytymään, eikä Pipsakaan näyttänyt pistävän pahitteeksi. Ratsastimme hiljaisuudessa käyntä, pieni ujous ilmeisesti iski yleensä puheliaaseen poikaan. Kun olimme Pipsan kanssa vaihtaneet kuulumisia, tyttö kuitenkin päätti yrittää ja ratsasti Edin rinnalle. Rykäisyn ja hiljaisuuden jälkeen hän alkoi kuitenkin esittämään kysymyksiä pojalle ja lyhyet vastaukset alkoivat taas pikku hiljaa muuttua pidemmiksi höpötyksiksi, että Edin ohjaaminen meinasi pojalta hieman unohtua hetkeksi. Ratsastimme melko rauhallisessa vauhdissa pienillä metsäteillä, jottei autoja tulisi missään tapauksessa vastaan, vaikka pienimmät jäivät ratsastamatta niiden ollessa lumen peitossa. Alex ei tuntunut olevan halukas kahlaamaan liian suuressa lumimäärässä ja pienemmän vaaleaveriköt tepastelivat tyytyväisenä täysiverisen jättämissä jälkissä. Ravissa edistyminen näytti kuitenki turhauttavan jo jokaista hevosta ja aina rauhallinen Edi pudisteli miehiseswti päätään ja yritti lisätä vauhtia huijaamalla selässä istuvaa nuorta poikaa. Tomerasti Jason päätti kuitenkin ottaa tilanteen haltuun ja myös vältti yhteentörmäyksen myös Siken kanssa, kun ruuna päätti tehdä äkillisen pysähdyksen. Pelto alkoi kuitenkin häämöttää edessä ja se tiesi laukkaa, jolloin ainakin malttamattomat pojat pääsisivät purkamaan innostustaan. - Alottakaa te, Alexin laukasta ei nimittäin meinaa sitten tulla loppua, naurahdin, kun Edi hylri ja pyöri Jasonin alla hieman malttamattomana. Päätimme kuitenkin antaa Pipsan aloittaa laukat, sillä Sikke tuntui olevan kaikista matkalaisista rauhallisin. Pipsan alkaessa hidastamaan tammaa annoin Jasonille luvan valmistautua laukkaan. Kylmässä virittyny Edi singahtikin reippaaseen, mutta hallittuun laukkaan suoraan käynnistä, jolloin Jasonilla kesti hetki löytää laukassa tasapaino ja meno jatkui pätkän loppuun asti rauhallisti. Hymyilin pirteästi ja ratsastin malttamattomalla Alexilla pientä ympyrää, nyt oli aika päästää ruuna purkamaan tunteitaan. - Toi näytti aika hurjalta, Pipsa totesi ja Jason nyökytti myös ponin selässä. Pidättelin vielä tarmokkaasti ruunaa, joka yritti ryöstää itsensä vapaaksi, eikä millään olisi halunnut pysähtyä aloilleen. Kuten olin arvannut, meno oli mennyt hieman vauhdikkaasti ja pelto oli taidettu kiertää lukemattomia ylimääräisiä kertoja, kun en ollut saanut ruunaa pysähtymään. - Nyt voisitte vähän kokeilla rajojanne vielä ennen kun palataan, jos vaan Pipsalle sopii, ehdotin, kun huomasin malttamattoman pilkkeen Jasonin silmäkulmassa. - Totta kai, tule, Pipsa viittoi Jasonia ratsastamaan perässään ja pian ratsukot pääsivät lähtölinjalle, josta lumen pöllytessä singahdettiin hujaan laukkaan. Kiristelin hampaitani pienestä pelosta, kun Edi suhahti ohitseni Jasonin nauraessa iloisesti. Pieni pelko pompahteli sydämessäni, mutta näky, kuinka Pipsa hidastili tarkoituksella Sikkeä, antaes Jasonin voittaa hieman hitaamassa tahdissa, tiputti ylimääräisen kiven sydämeltäni. Samalla ohjasin inokkaasti pulisevan Jasonin takaisin tielle tämän ratsastaessa takaisin luokseni ja nauroin pehmeästi pojan innostukselle. - Mulla ois sulle ehdotus, pysäytin kuitenkin Alexin tielle, kun Pipsakin pääsi ratsuineen turvallisesti tielle. Käänsin Alexin puoliski ympäri ja tarkkailin pojan punertavia poskia ja iloisia vihreitä silmiä. - Sä voisit ratsastaa loppu matkan Alexilla, jos lupaat mennä todella rauhallisesti, etkä karkaa Edin takaa kertaakaan, ehdotin ankaralla äänensävyllä, jotta pojalle menisi varmasti jakeluun, että tämä mahdollisuus edellyttäisi sääntöjen noudattamista. - Joo, mä lupaan, Jason hihkaisi ja sekunnissa poika tuntui liukuvan alas selästä ja odotti meidän vaihtavan ratsuja. Yritin pitää Edin mahdollisimman kaukana Alexista, samalla kun autoin pojan täysiverisen selkään. Alex tuntui heti terästäytyvän, kun Jason keräsi ohjia käteen, joten pikaisesti nousin hoidokkini selkään ja kiiruhdin ratsukon eteen, ettei heti ensimmäisellä hetkellä ehtisi sattua mitään vahinkoja. Tahdin ja Alexin jännityksen rauhoittuessa vilkaisin hymyillen takana käyskenteleviä ratsukoita. Alex venytti kaulaansa tyytyväisenä saadessaan pitkät ohjat ja Sikkeä näin rento maastoreissu ei ollut näyttänyt liikauttavaankaan mihinkään. Piti silti muistaa talliin päästeessä kiittää Pipsaa erityisestä kärsivällisyydestä, harvalla sitä tuntui löytyvän toisinaan innokkaan Jasonin puhellessa omia juttujaan ja haastamaan pikku kisoihin. Käännyin takaisin Edin puoleen ja upotin käteni ruunan pörröiseen ja lämpimään karvaan. Myös Edi kulki allani erittäin rennosti, silmät melkein ummessa. Suukotin ruunan harjantyveä ja kuiskasin pehmeitä sanoja sen korviin, jotka tuntuivat vastaanottavan jokaisen sanan, Edin pärskähtäessä minulle tyytyväisenä takaisin. Tallin pihan ilmestyessä näkyviin huokaisin helpottuneena. Olimme selvinneet hengissä kovasta koitoksesta tai ainakin minä, henkisestä riippakivestä. Odelie&Alex Pvm 05.01.2014
13HM |
|
Eetu
Uusi ja innokas
Posts: 83
|
Post by Eetu on Jan 18, 2014 20:00:50 GMT 2
Kasvoilla Mä nakkasin takin harmaan hupun päähäni, alareunastaan kaksinkerroin käännetyn, mustan pipon päälle. Hengitys huurusi, ja lumi narskui harmaiden Vanssieni alla. Farkun taskuihin työnnetyt kädet olivat kylmästä punertavat ja kohmeat, mutten saanut niitä lämmitettyä, joten mä päätin niiden antaa olla. Harmaat almost-pillifarkut eivät olleet mikään lämpimin vaihtoehto tälle kelille – pakkaslukema lähenteli kahtakymmentä astetta, ties vaikka ylikin. Mun oli alistuttava pakkaselle, kestää se kuin mies. Pakkasen takia mun oli ollut pakko jättää Rieju kotiin – olisi ollut aivan liian jäätävä ajaa. Oli pakko tulla bussilla, ja nyt mä jouduin kävelemään pysäkiltä tallille. Piru vie. Teki mieli juosta, mut eihän se olis ollu mun imagolle sopivaa. Tyydyin siis kävelemään loputkin metrit tallin pihaan asti coolisti, aivan kuin mulla ei olisi ollut minnekään kiire tai kylmä. Lumi jalkojeni alla oli tiivistynyt potentiaaliseksi jääkerrokseksi, seuraava lauhempi päivä saattoi olla erittäin kiinnostava. Nykäisin satulahuoneen oven voimalla auki ja suljin sen äkkiä perässäni. Sen suurempia miettimättä mä vetäisin kädet taskuista ja ryntäsin huoneen keskellä olevan puomin luo työntäen käteni puomin päällä roikkuvan loimen uumeniin. Mä hieroin kylmettyneitä käsiäni vimmatusti yhteen ja otin ne välillä pois loimen sisältä, puhaltaen niihin. Kokemus oli kyllä mun käsille melko kamala, ei muuta sanottavaa. Kun olin saanut käteni hieman lämpimämmiksi, siirryin vieläkin huppupäisenä satulahuoneesta varsinaisesti tallin puolelle. Katsoin vasemmalle, oikealle, eteen. Hetkonen – oikealle? Mun silmät suureni, kun huomasin patterin. Valkoinen kaunistus! Syöksähdin patterin luo ja kyykistyin sen tasolle, työntäen käteni ja koko kroppani lämmintä kapistusta vasten. Nautinnollinen henkäisy karkasi suustani, kun mä tunsin kuumuuden käsissäni. Oikea puoli kehostani tunsi samoin ja tunsin vilunväreiden kulkevan ruumiin läpi. Mun kasvoille levisi hymy mielihyvästä, jonka sain kököttäessäni kuumaa patteria vasten, enkä voinut enää pitää silmiäni auki. ”Mitä hemmettiä sä teet?” mä kuulin jostakin yläpuoleltani ja käänsin päätäni ja-asia-oli?-ilme kasvoillani. Mun nautinnonhetket oli keskeytetty, enkä voinut olla närkästymättä. ”Tätä kutsutaan lämmittelyksi meilläpäin”, vastasin yhä evvk-ilme naamalla pari metriä kauempana seisovalle Inkerille. ”Tiedä sitten, mikä se on teilläpäin.” Nauru Inkerin kasvoilta oli kadonnut vastaukseni myötä, ja se katto mua toinen kulmakarva koholla, lähtien saman tein pois. Mä kurtistin kulmiani ja kohautin olkia mielessäni – olkoot. Ei Inksu yleensä ottanut mitään turhan tosissaan, ehkä sillä oli vain kiire. Ohi ei kulkenut enempää ihmisiä lämmittelyhetkeni aikana, mikä oli vain hyvä. En tarvinnut enää yhtään enempää katseita tässä yhteydessä, muutenhan taisin niitä kerätä täällä, haha. Robertia, sitä Britan säätöä, ei ollut hetkeen näkynyt. Vatsassa muljahti, mut mä sivuutin koko asian. Anthonista ei ollut myöskään kuulunut, mutta Soffiko se oli, joka myöhemmin kertoi, että Anthon oli lopettanut. Toinen tallin ainoista pojista keräsi siis katseita, väkiselläkin. Mikäs siinä. Noustessani patterin vierestä tunsin oloni lämpimäksi. Mä nautin hetkestä, jonka vietin patterin kanssa, lattiatasossa lämmitellessä. Suunnitelmani tälle päivälle oli ollut tullessani epäselvä, mut nyt mun päässä kirkastu. Ainakaan ulos ei voinut mennä, sinne jäätyi. Ainoa vaihtoehto oli siis maneesi, jonne aioinkin mennä vähän koulua tuuppaamaan. Oltiin me jo Alexin kans kehitytty, mutta paljon oli vielä tehtävä ja lentoja lennettävä. Huppu pysyi päässä vielä, kun kävelin yläkertaan portaita pitkin. Muutama porras narahti mun jalan alla, mutta useimmat jaksoivat vielä kannatella. Päästyäni yläkerran ”aulaan” suuntasin suoraan omalle kaapilleni ja vedin farkkujen taskusta avainnipun. Mä selailin avaimia, kunnes löysin kaappiini sopivan, jonka työnsin lukkoon. Avainta väännettyäni ja kaapinovea vedettyäni kaappi aukesi ja paljasti järkyttävän näköisen tavaravuoren. Mä kohotin olkiani ja pääni käännähti samalla vinoon. Olkoot, mä en jaksanut ruveta siivoamaan nyt. Enkä muuten jaksanut vaatteitanikaan vaihtaa, joten suljin kaapin sekoittamatta sen ”harmonista” järjestystä. Muutamalla askeleella kävelin olohuoneen ovelle ja aukaisin sen. Huoneesta kantautui pikkutyttöjen kikatusta, ja luotuani silmäyksen huoneen ihmiskuntaan päätyin perääntyä heti – pikkuhoitajien kokoontumisajot näemmä, mä en halunnut olla osallinen siihen. Tyydyin kylmänviileästi morjenstamaan koko joukkiolle yhtä aikaa, enkä voinut olla huomaamatta paria ihastunutta katsetta ja huokaisua. Teennäinen hymy huulillani mätkäisin oven kiinni ja pudistin päätäni. Sinne en todellakaan olisi halunnut jäädä, mutta jos Jason olisi ollut täällä, mä oisin varmaan työntänyt sen sekaan. Pettyneenä seuran nuoruudesta suuntasin takaisin alakertaan. Pakko kai se hevonen oli nyt hakea, kerran mulle ei ollut järkevää seuraa lähimailla. Inkkuakaan ei enää näkynyt, ei mailla ei halmeilla. Mä tuhahdin tyytymättömänä ja työnsin kädet farkkujeni taskuun, uudelleen. Astelin tallin pääovien kautta ulos, kirpakkaan pakkasilmaan. Spottasin muutaman metrin päässä itsestäni oritarhojen suuntaan kävelevän Pipsan, jonka päätin yllättää. Hiippailin (yllättävän hiljaisesti se onnistuikin) bruneten taakse, ja kun olin kohdalla, mä tartuin tyttöä kyljistä ja rupesin kutittamaan tätä vimmatusti. Pipsa säikähti kosketustani ja kiljahti, kun tunsi kutituksen. ”Lopeta, kuka ikinä ootkin!” brune kiljui naurun vallassa. Mä en lopettanut, vaan ohjasin Pipsaa kutituksen avulla lumihankea kohti. Pipsa käännähti ja huomasi mut, kikattaen vieläkin kutitukseni voimasta. ”Eetu!” Pipsa älähti, yrittäen suojata kylkiään ja vatsaansa. ”Mä kuolen nauruun!” Kävellessään taaksepäin Pipsa ei huomannut kiveä takanaan, enkä muuten mäkään, joten brunette kaatui suoraan lumihankeen vieden mut mukanaan. Toivuttuani kaatumisen aiheuttamasta yllätyksestä, lisäsin kutitushyökkäykseeni lumipesuyrityksen. Pipsa nauroi ja kiljahti, kun nakkasin lunta tytön naamalle. ”Vai tämmöstä peliä täällä nykyään”, kuulin tuntemattoman äänen selkäni takaa. Lopetin Pipsan kutittamisen ja nousin lumesta, auttaen bruneten tytön ylös. Käännyttyäni ympäri edessäni seisoi mua hieman pidempi, blondi poika, virne naamallaan. Mä en osannut tulkita virnettä, joten päädyin vaan kohentamaan piponi asentoa. Pipsa seisoi vieressäni mykkänä, ja kun mä vilkaisin brunettea, huomasin punan kohoavan tämän poskille aivan jostakin muusta syystä kuin pakkasesta. ”Kristian”, Pipsa ynähti, vetäytyen syvemmälle takkinsa sisään. Mä kurtistin kulmiani – en nyt ollut ihan perillä. ”Moi Pipsa”, blondipoju tervehti vierelläseisojaani ja veti huulilleen kunnon pepsodentin. Tässä oli nyt joku koira haudattuna. ”Ootko sä löytäny uuden vai mitä tää viaton lumipyörintä oli?” Kristianiksi paljastunut poika kysyi, kohottaen toista kulmaansa. Virne blondin naamalla oli osoitettu suoraan Pipsalle, muhun tämä ei edes kiinnittänyt huomiota. Mä olin aivan täysin ulapalla, ja silmäni kääntyivät vuorotellen tulipunaiseen Pipsaan ja tyyneen, ivailevaan Kristianiin. Pipsa pysyi hiljaa. ”Ei tässä mitään sen vakavampaa – annoin vaan Pipsalle lumipesun kun tilaisuus oli niin hyvä, ettei voinut jättää käyttämättä”, aukaisin suuni, kun bruneten suusta ei Kristian saanut sanaakaan irti. Kristian nyökkäsi hyväksyvästi, virnistäen mulle. ”Mä oon muuten Kristian, Jaakon broidi”, blondi tarkensi henkilöllisyyttään. ”Kuka sä oot? En oo nimittäin sattunu sua näkemään, nykyään käyn täällä melko harvoin.” ”Eetu, hoidan yhtä yksäriä”, esittäydyin ja käytin nopean virnistyksen huulillani. ”Ai, sä oot hoitajapoikia”, Kristian totesi vaikuttaen yllättyneeltä. ”Luulin, että olisit täällä jonkun muun asian takia.” Ymmärsin hyvin, mitä Kristian tarkoitti – tyttöjä. Niitähän täällä vilisi solkenaan, ihan valittavaksi asti. Mä kohautin olkiani hymähtäen, Pipsa pysyi vieläkin hiljaa. ”Mut hei, mun pitää nyt mennä”, blondi poika lausahti yllättäen, ja mä näin sivusilmällä, kuinka Pipsa antoi itsensä hengittää. ”Näkyillään!” Jäähyväisiksi Krister vinkkasi Pipsalle silmää, ja tyttö lehahti punaiseksi uudelleen. Mitä tässä nyt oli? Hiljaisuuden vallitessa lähdimme hakemaan Pipsan kanssa Alexia ja Rottaa oritarhasta, mun ehdotuksestani. Mä en viittinyt olla heti liian utelias, joten pysyin hiljaa siihen asti, kun pääsimme tarhan portille. En vaan voinut olla enää hiljaa. ”Mistä sä tunsit ton Kristianin?” aloitin helpolla kysymyksellä, kun livahdimme sisään tarhaan. ”Vanha tuttu vaan”, Pipsa vähätteli asiaa, kuin vältellen mun kysymystä. En tyytynyt niin vähään, mutten hyökännyt heti uudestaan. ”Aleeeex!” huhuilin jättiläistä, joka kohotti päänsä heinäkasasta kuullessaan nimensä. Mä kävelin rauhassa kohti rautiasta, joka jäi tuijottamaan mua tiiviisti. Pääsin muutaman metrin päähän (varmaan ennätys), ennen kuin se yritti taas harhautella. Kummalta puolelta yritinkään lähestyä, Alex oli lähdössä juuri toiseen suuntaan. En jaksanut pelleilyä juuri silloin, joten pyöräytin riimunarunpäätä muutaman kerran ilmassa ja maiskautin. ”No juokse sitten jos huvittaa!” Alex otti kunnon lähdöt – näyttävästi portin luokse kiitolaukalla kevyin pukein maustettuna. Huokaisin, kuitenkin pieni hymy huulillani. Lähestyin hevosta uudelleen, pyöritellen uudelleen riimunarua. Saisi nyt juosta. Ja niinhän se juoksikin – kiitolaukassa pukkisarjoja ja käännähdyksiä toiseen päähän tarhaa. Mä kävelin perässä, ja laitoin hevosen taas juoksemaan. Allu yritti lähteä taas oikein sähäkästi laukkaan, mutta siltä pettikin takajalat alta – yhtäkkiä hevonen huomasi olevansa puoliksi maassa, ja höntyili äkkiä ylös. Näky nauratti mua, ja Alex lähti uudelleen pyrähdykseen. Mä sain Alexin kiinni – se antautui, jäi majesteettisen näköisenä seisomaan paikoilleen ja antoi mun laittaa riimunarun päitsiin kiinni. Pipsa oli tämän ajan odottanut Rotan kanssa portinpielessä, suomenpuoliverinen oli nimittäin antanut heti kiinni. ”Miks sä muuten punastelit, kun se Kristian ilmesty? Onkse joku erityinen?” utelin taluttaessani Alexin portista ulos Rotan perässä. ”No se… on pitkä juttu.” Vai että pitkä juttu? Niinpä niin. Suljin portin perästämme ja lähdin kävelemään Pipsan vierellä tallirakennusta kohti. ”Onko sulla ollu juttua sen kans?” töksäytin kohottaen kulmiani, jotta saisin tilanteesta ei-niin-vakavan. ”No… joo”, Pipsa myönsi ja punastui entistä enemmän. Brunette piiloutui Rotan taakse ja mä hymähdin. Aika sulosta, mä nimittäin tiesin tunteen. Päätin jättää Pipsan rauhaan kysymyksiltäni, ja siirryin pinnallisempiin kysymyksiin. ”Mitäs meinasit tänään Rotan kans?” Talutin Alexin karsinaansa ja päästin sen irti riimunarusta. Jättiläishevonen kävi tarkistamassa ruokakuppinsa, ja kun se osoittautui tyhjäksi, tuuppasi punarautias mua vaativasti. Katsoin täysiveristä kulmien alta, pudistaen päätäni. ”Et saa mitään nyt, ehkä töiden jälkeen.” Niin, ehkäpä. Ehkäpä kaikki myös selviää aikanaan. #8, 18/01/14 |
|
Eetu
Uusi ja innokas
Posts: 83
|
Post by Eetu on Jan 26, 2014 15:39:53 GMT 2
Aattoratsastus  Eetu ja Alex ennen ratsastukselle lähtöä.#9, 24/12/13 |
|
Eetu
Uusi ja innokas
Posts: 83
|
Post by Eetu on Jan 29, 2014 19:04:30 GMT 2
Tuima  Alex oli tänään kovin tuimana, mikä lie ollut syynä.#10, 29/01/14 |
|
|
|
Post by Odelie on Jan 30, 2014 16:01:33 GMT 2
Syy miksi pojat eivät tarhaa yhdessä Odelie&Alex Pvm 30.01.2014
14HM |
|
Eetu
Uusi ja innokas
Posts: 83
|
Post by Eetu on Feb 8, 2014 21:01:40 GMT 2
Helppoja hyppyjä  Alex vähän innostui puomeista ja hyppäsi ilmavaralla, Eetu ei osannut sitä odottaa ja olikin ties millä mutkalla ja ei-mukana.#11, 30/01/14 |
|
|
|
Post by Anne on Feb 12, 2014 20:51:47 GMT 2
Tammimaasto Loimisäätöä pihalla ennen maastoon lähtöä. Spessu Essille ja Eetulle! |
|
Eetu
Uusi ja innokas
Posts: 83
|
Post by Eetu on Feb 15, 2014 13:52:58 GMT 2
Kiitos Anne Spessusta! =)Roolipelimuotoisen tarinan osapuolina ovat Eetu ja Inkeri. Eetun vuorolla aloitetaan, ja roolit tulevat mustien * * *-merkkien jälkeen, Inkerin roolit turkoosien * * *-merkkien jälkeen."Voi hemmetin romukasa!" Mä olin polkenut mopoani varmaankin tunnin käyntiin, yrittänyt saada sitä käyntiin juoksemalla, polkemalla vimmatusti ja ties millä keinolla, vaan ei, se ei lähtenyt käyntiin. Ei sitten millään. Huokaisin kuuluvasti ja työnsin Riejunrakkineen takaisin talliin maani myyneenä. Eipä taitanut Kurkisenpojalla olla asiaa tallille tänään. Ja mähän olin vielä kerennyt Odelielle luvata, että tänään kävisin Alexin kanssa kunnon maastolenkin. Vaan ei sitten väkisin. Paitsi jos... Etsin puhelimeni numeroista siskoni nimeä. Elena, siinähän se oli! Paria vuotta vanhempi siskoni oli saanut aivan vasta ajokortin, ja nyt sillä oli jo oma auto. Eikä se kaukana ollut, muutaman kilsan päässä kaverinsa luona, varmaankin parantelemassa olojaan eilisen illan jäljiltä. Mutta nyt se kyllä sai luvan tulla hakemaan mua, tai ei hyvä heiluis! Maaniteltuani ja haukut kestettyäni sain siskoni taipumaan, eikä aikaakaan, kun punainen amisautonrähjä kaasutti pihaan. Elenalla oli ollut mielessä hienompi ajokki, mutta kun omaa rahaa ei riittänyt eikä porukat halunnu paljoa sponssata, oli Elenan tyydyttävä halvalla saatuun amisautoon. Lukiolaisen kaverit oli vähän rukannu sen stereoita, joten niistä ainakin basso jytäsi. Hyppäsin sanaakaan sanomatta auton kyytiin, väläytin pepsodenthymyn siskolleni ja sain vastaukseksi tympääntyneen ilmeen. Mitäs pienistä, kun olin kuitenkin matkalla Seppeleeseen, ja nopeammin, kuin olisin Riejulla päässyt. * * * Makasin sohvalla Seben yläkerrassa, selaillen tylsistyneenä jotain heppalehteä. Hemmetti, kun ei ollut mitään tekemistä. Paria pikkulikkaa lukuunottamatta kukaan ei ollut eksynyt tallille tähän aikaan lauantaita - päivällä sitä porukkaa oli ollut ties kuinka paljon. Okei, Salma ja Jesse taisivat kuherrella tallin puolella, mutta se seura ei todellakaan ollut mua varten. Heitin lehden sivuun ja nousin ylös. Ehkä mä voisin vaan lähteä kotiin. Anne olisi varmaan keksinyt mulle vaikka mitä tekemistä Sirpan varusteiden putsauksesta ruokintaan ja toimiston papereiden arkistointiin, mutta mua ei yhtään huvittanut viettää viikonloppua ilmaistyövoimana tallilla. Vetäisin sinisen takkini päälle ja marssin portaat alas tallin puolelle. * * * Kohtalaisen vauhdikkaasti Elena kaarsi auton Seppeleen pihaan, ja meinasipa penkka ottaa hieman osumaa tummahiuksisen systerini kaahailusta. Päätäni pyöritellen nousin pysäytetystä autosta ja kiitin kohteliasti siskoani kyydistä, johon tämä vastasi hymyllä kera nyökkäyksen. Mulla ei ollut mitään hajua, miten pääsisin kotiin, mutta mitäpä tuosta - nythän oli viikonloppu, joten voisinhan mä aina jäädä yöksi tallille, jos mistään ei kyytiä heruisi. Vedin talliin vievän oven Elenalta tarttuneella vauhdilla auki ja suljin sen nopeasti perässäni. Ulkona ei todellakaan ollut mikään helle, enkä mä halunnut kylmettyä heti alkuunsa, kun piti sinne maastoonkin jossakin välissä valoisan aikaan lähteä. Eihän true-lätkäjätkä voinut myöntää kylmyyttä, joten piilotin vilunväreet ovelasti takin sisään ja askelsin kohti yläkertaa. * * * Mä melkeen kirjaimellisesti törmäsin portaikossa askeltavaan Eetuun, niin vauhdilla mä olin lähdössä kohti kotia. Poika saapumisellaan pisti mun omantunnon ilmoittamaan, että hah, sähän et ole lähdössä täältä minnekään - ethän säkään Inksu tykkäisi, jos ainoa tallilla majaansa pitävä ihmissielu lähtisi juuri, kun astut ovesta sisään. Ehei, nyt sä kyllä pidät poitsulle seuraa, se soimasi. Väläytin mun ryntäilystä semijärkyttyneen näköiselle jäbälle kunnon pepsodent-virneen. "Sori Eetuska, et kai saanut traumoja?" tiedustelin siltä. * * * "Itseasiassa, melkein sain", vastasin Inkerille, sydän vieläkin kurkussa. Enhän mä meinannut kännykkääni keskittyneenä huomata pienikokoista likkaa, joka tuli vauhdilla päin. Vastasin Inksun virneeseen omallani, ja kohensin kallelleen lipsahtaneen snapbackin asentoa. Lippa osoitti suoraan eteenpäin, hattu oli tuttuun tyyliin melkein päässä. "Minne se pikkunen oli noin kiireellä menossa?" kysäisin keskustelua viritelläkseni ja kohotin samalla toista kulmaani. Wannabe-charmikas olemukseni kruunaantui pienellä virneellä. Lyhyenläntä tyttö katsoi mua, tai jotakuta muuta pidempää, varmaan ensimmäistä kertaa elämässään alaspäin, mä kun seisoin alemmalla portaalla kuin blondi. * * * Aww, ja mä kun luulin, etteivät Eetun kaltaiset urpohokarit pelkää mitään. Vaan kas kummaa, heti ollaan kuset housussa, kun joku vaan sattumalta törmää portaissa päin - hih, tosi sööttiä. Mutta mä en vaan voinut sille mitään, että kun tuo kutsui mua nimellä "pikkunen", mä näin punaista. Vaikka mua oltiin kutsuttu sillä nimellä koko ikäni, se ärsytti, ihan jäätävästi. Mun teki lähinnä mieli tappaa koko poika ja häipyä sitten vähin äänin kotiin. Tyydyin kuitenkin vain tökkäisemään sitä kyynärpäälläni, mulkaisten samalla puolimurhaavasti. Ilmeeni kääntyi kuitenkin jälleen iloisemmaksi - mun pokka se ei vaan pitänyt. "Ihan kotiin vaan", hymyilin. "Silleen ninjana, ettei Anne huomais, ja laittais hommiin." * * * "Vai niin", totesin mietteliään oloisena. "Mä kai sitten jään tänne, foreveralone. Annen orjuutettavaks, I guess." Lisäsin jälkimmäisiin lauseisiin pientä vihjausta siitä, että eihän blondi voinut jättää mua yksin. Talli näytti ihmeellisen autiolta, eikä yläkerrastakaan kuulunut ääntäkään, vaikka yleensä räkänauru ja muu puheensorina kuului miltei alakertaan asti. Kai mun sitten oli rutiininomaisesti hoidettava työt ja lähdettävä kotiin, jos ylipäätään sinne asti pääsisin. * * * Hitto, Eetu. Nyt mä en ainakaan pääsisi lähtemään, mutta en mä halunnut vaikuttaa miltään epätoivoiselta tai seurankipeältä, ja ilmoittautua heti vapaaehtoiseksi jäämään sen seuraksi. Vai olinko mä kuulevinani sen sanoissa jotain vihjailua? Ei, Inksu pliis. Sä et ole sitä tyyppiä, jolle pojat vihjailee, paina se sinne päänuppiisi. "Nii kai sitte, on se surullista", huokaisin sarkastisesti. "Ei vaan, jos sä nyt välttämättä vaadit, taisiis jos seura kelpaa, niin ehkä mä voisin olla jättämättä sua yksin", virnistin sitten. "Ettei pientä Eetuliinia vaan ala pelottaan yksin isossa tallissa." * * * "No nyt alkaa kuulostaa paremmalta", virnistin ja pukkasin vieläkin korkemmalla seisovaa blondia kyynärpäällä. "Tiesin, ettet sä vois jättää mua yksin!" Päätin kuitenkin kavuta Inksun tasolle ja pian tämän ohikin, kun askelsin yläkerran aulatilaan. Vedin tutun avainnipun housujeni taskusta ja pyörittelin sitä hetken kädessäni miettien, mennäkkö olohuoneeseen vai avatakko kaappi. Tuhahtaen hylkäsin kaappivaihtoehdon - en tarvinnut sieltä tällä hetkellä mitään, olihan mulla toppatakki ja farkut. Avasin olohuoneen oven ja arvaukseni osui oikeaan - ei huoneessa ketään ollut. Käännyin katsomaan Inksuun päin ja heilautin päätäni oleskeluhuonetta päin, kuin kutsuen blondia sisään. "Tuu, eiköhän keitetä kahvit eka tai jotain." * * * Virnistin jälleen - mun suu oli varmaan jämähtänyt siihen asentoon tai jotain. "Kahvi on myrkkyä, mut kaakao kyl kelpais", vastasin Eetulle, vaikka todellisuudessa mä olin litkinyt sitä tänään sen verran, että mua käskettäisiin varmaan kohta maksamaan puolet Seben maito- ja kaakaojauhevarastoista. Lampsin siis portaat ylös ja maltoin tällä kertaa ihan kävellä pojan perässä takaisin olohuoneeseen. Hyppäsin sohvalle odottaen Eetulta jonkinnäköisenä juomapalveluna toimimista. "Laitat sit sinne mun kuppiin kolme teelusikallista sitä jauhetta ja loput maitoo, ja sit laitat sen pariks minuutiks mikroon. Kiitti!" huikkasin nostaen jalkani sohvalle ja työntäen kädet niskani alle. * * * Mä vilkaisin Inkeriä ootko-sä-tosissas-ilmeelläni, kulmat koholla. Pyöräytettyäni päätä blondille käännyin jääkaapin puoleen. Nostin maitotölkin ulos kapineesta ja päätin tehdä kaakaota itsellenikin - jos Inksu ei kahvia joisi, turha mun olis itelleni sitä vaan keittää, siinä kuitenkin kestäisi. Mä avasin jääkaapin viereisen kaapin ja nostin sieltä pari mukia ja lusikat asettaen ne pirttipöydälle. Kaadoin kiltisti maitoa kumpaankin kuppiin, palautin maidon paikoilleen ja kurottelin kaakaojauhepaketin ylähyllyltä. Inksun löhötessä sohvalla mukavan näköisessä asennossa mä lapoin kolme lusikallista kaakaojauhetta blondin kuppiin, itelleni tämän lisäksi yhden ekstralusikallisen. Sekoitettuani kaakaot työnsin molemmat kerralla mikroon ja laitoin rakkineen päälle. Mikro piippasi, ja mä ongin kaksi kuumaa kuppia valkoisesta laitteesta ulos. Lisäsin lusikat takaisin molempiin ja siirryin sohvan luo, ojentaen toisen kaakaon Inkerille. "Tässä kaakaonne, neiti hyvä", sanoin kohteliaasti. "Nyt, teeppä mulle tilaa." Työnsin Inkun jalat tieltä ja istahdin tytön viereen. "Mä oon muuten kuullu, että sulla ja Robsulla olis ainaki ollu jotain juttua", aloitin virne naamallani. Toinen kulmakarva kohosi, enkä voinut olla tökkäämättä blondia olkapäähän. * * * Mulla meni Eetun kysymyksestä kaakaot väärään kurkkuun. Mistäköhän hemmetistä se oli tietonsa vetäissyt? Puna levisi poskilleni, kun mietin sopivaa vastausta. Nolona muistelin, kuinka mä joskus seppeleurani alkuaikoina olin tykännyt mua ainakin henkisesti valovuosia vanhemmasta Robertista, ja vielä kuvitellut, että mulla olisi ollut jotain mahdollisuuksia. Mähän olin ihan pikkulikka silloin, miten mä edes villeimmissä mielikuvissani olin pystynyt pyörittelemään sellaisia ajatuksia? "Näytänkö mä siltä, että mulla olis juttua yhtään kenenkään kanssa?" naurahdin hieman vaivaantuneena. "Jos yhtä viatonta pullonpyörityspusua ei lasketa, niin ei, meillä ei ikinä oo ollut minkäänlaista säätöö, eikä tuu koskaan olemaankaan. Se on sitäpaitsi Britan mies", jatkoin pyöritellessäni lusikkaa kaakaokupissani. * * * "Näytät, why not?" vastasin ensimmäiseen kysymykseen virnistäen. Olin iskenyt Inksulle hieman vaivaannuttavaan paikkaan, sen huomasi tytön elkeistä. Eihän mulla ollut tarkoitus, ei ollenkaan, mutta ilmeisesti tähän tarinaan liittyy jotakin muutakin, kuin mitä Inkeri antoi ymmärtää. Vai viaton pullonpyörityspusu? Britan mainitsemisesta mun sisimmässä kohahti. Niinhän se oli, totta - mä olin kuullut siitä monelta taholta, ja olinhan mä itsekin nähnyt, kun Bee oli istunut tuon Robertin sylissä joskus. Sen kummemmin en ollut jätkään tutustunut, mutta ehkä mun pitäisi - sietäshän mun tietää, mikä siinä jäbässä oli niin viehättävää, että Britalla oli sen kans mahollisesti säätöö. Mutta niin, olihan meilläkin ollut - ja mä olin ollut itsekäs sika, siitä ei päässyt yli eikä ympäri. "Ootko varma ettei siihen liittyny mitään muuta?" kysyin silmääni vinkaten, pitäen pokerfacen omien ajatukseni suhteen. Kiusoittelevan ulkokuoreni alla mietin jos jonkinmoista, mutta oli aika pysyä asiassa. * * * Punastuin entistä enemmän. Miksi tuo yhtäkkiä halusi tietää mun ja Robertin jutuista noin perusteellisesti? Mä mietin kahdesti - ei, kymmenesti, voisinko kertoa Eetulle enemmänkin. Vaikka toisaalta, mitä salattavaa mulla oli? Ei mitään, eihän mun ja Robertin välillä oikeasti koskaan mitään tapahtunut, ja olin ihan fine sen asian kanssa. Olin ihan fine myös sen asian kanssa, että Robsu oli Britan, ja mä en niiden väliin enää menisi. Ne oli molemmat mun hyviä kavereita, enkä halunnut pilata yhtäkään ystävyyssuhdetta - romansseista puhumattakaan. "No siis, mä tykkäsin siitä - Robsusta siis - joskus, siis silloin, kun mä olin jotain kolmentoista. Mutta se oli ihan ykspuolista, vaikka Robert mun ajatuksista sitä kohtaan tiesikin", koetin pukea ajatuksiani järkeväksi lauseeksi, enkä ollut ihan varma onnistumisestani. * * * "Aika söpöä", vastasin aww-hymy huulillani. Olihan se aika söpöä, että Inksu oli ollut ihastunut monta vuotta vanhempaan Robertiin. Just semmosta pikkulikkarakkautta, youknow. Mielessäni mä näin asian osittain melko huvittavana - pikku-Inkeri juoksee Robertin perässä, ja tämä, no, en oikein tiiä, mitä se teki tai tekisi. Mutta on se melkosta. Hörppäsin kaakaota mukistani ja se poltti mun suuta, mutta pidin naaman peruslukemilla. Eihän "raavas" jätkä voinut suun palamista valittaa, kun on kohdannut isompaakin. "Onko täällä sit mitä romansseja ollu tallilaisten kesken?" kysäisin pysyen osittain aiheessa. Olihan musta mukava kuulla tallin historiasta tältäkin kantilta, että kuka oli ihastunu ja kehen ja ketkä oli ollu yhessä ja keillä oli ollu juttua. Pitihän mun nyt oleellisia asioita Seppeleestä tietää, c'mon! * * * Teki mieli huokaista helpotuksesta, kun Eetu käänsi puheenaiheen pois mun rakkauselämästä yleiselle tasolle. Menneet oli menneitä, miksi niitä piti muistella? Varsinkaan, kun juurikin tuo aihe oli mulle varsin kiusallinen - Robertista piikittelyä kun oli saanut kuulla melkoisesti suunnalta ja toiselta vielä vähän aikaa sitten. Mutta apua, kauhukseni mä huomasin, että meitsi ei ollut yhtään perillä seppeleläisten rakkaustouhuista, siitä kuka tykkäsi kestä ja silleen. Mutta kyllä mä nyt pari aika ilmiselvää juttua olin bongannut tässä parin vuoden varrella. "Öö.. No tota eihän täällä nyt oo ikinä pyörinyt kuin muutama poika, mutta siis Daniel - siis se Topin hoitaja - on ollut jo ties kuinka kauan sen blondin kanssa, joka joskus täällä pyöri, Lynn sen nimi taitaa olla. Mut on silläkin ollut ihailijoita enemmänkin, ainakin Lailan entinen hoitaja Riella tykkäs siitä. Ja voi aww, joku pikkutyttö lähetti Dänille rakkauskirjeen tossa vähän aikaa sitten, se oli niin söpöö", hihitin ja hörppäsin loput kaakaostani. "Ja sitten Pipsalla on joskus kauan sitten ollut juttua sen Jaakon veljen kanssa.. Emmä siitä tiiä yhtään mitään. Mutta siis Salmalla ja Jessellä nyt on aika selkeesti jotain säpinää", selitin kaikki tietoni Eetulle varsin nopealla puhetahdilla ja ihmettelin itsekin, kuinka multa yhtäkkiä noin paljon tietoa irtosi. "Mutta hei, mites sun rakkauselämä? Luulis sun kaltasella hokarilla olevan naisia joka sormelle", virnistin pukaten toista kylkeen ja iskien silmää. * * * Kuuntelin kiinnostuneena Inkerin selittämät lovestoryt. Ei mitään kovin spektaakkelimaista, Pipsan ja Kristianin jutusta olin saanut kuulla, tai no, omakätisesti olin sen saanut kokea jokunen aika sitten. Olisin luullut, että tallilla olisi ollut enemmän säpinää - toisaalta, jos poikia ei ollut, niin harvemmin sutinaakaan oli. Hetkonen, Jesse ja Salma? "Niin, mä näinkin sen Pipsan mahdollisesti entisen, en tiedä, säädön. Tilanne oli aika mielenkiintoinen", naurahdin sivuuttaen Inkerin kysymyksen mun löövlaiffista. "Ja Salma ja Jesse, niin, enpä oo huomannu. Pitääpä kiinnittää huomiota." * * * Ovelaa, poitsu ignoorasi mun kysymyksen, niinkuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Se vasta saikin mut uteliaaksi. Olinhan mäkin avautunut, miksei Eetukin voisi? Okei, pojat ei ehkä olleet niin dramaattista ja avautuvaa sorttia kuin tytöt, mutta tuolla jäbällä oli taatusti jotain salattavaa. Ja sen mä halusin tietää, vaikka mua kyllä kiinnosti, miten Eetuska oli yhtäkkiä Kristianin tavannut, kun mä en ollut nähnyt koko poikaa ikinä. Maltoin olla kysymättä asiasta, sillä muuten vieressäni kaakaota hörppivän urpon salaisuudet olisivat jääneet mun pimentoon. "Tiesikkö, että ignooraus on aika epäkohteliasta - vaikka kuinka charmikas sä yrität ollakin", huomautin syvästi loukkaantuneen oloisena, vaikka oikeasti olin vain utelias. * * * "No en mä ignoorannu, en vaa halunnu keskeyttää lovestoryja kommentoidakseni väliin kun sä selitit nii tohkeissaan", puolustauduin virnistäen. Ja olihan se tottakin, en mä nyt toisen päälle halunnut puhua kertoakseni omia kokemuksia tai päivitelläkseni joidenkin suhteita. "Eli kumpaan aiheeseen haluat siirtyä ensin? Saat jopa päättää, mulle käy ihan kumpikin", naurahdin ja nojasin leikkisästi kyynärpään polveen ja nyrkin leukaa vasten. Bring it on, I'm ready! * * * Mua nauratti. "No siis, jos sä nyt sitten vaikka sitten kertoisit niistä omista naisistas", sanoin mun järkyttävän hihityksen lomasta. Mikä mua vaivasi? En mä yleensä ollut noin hysteerinen jostain pikkujutusta, kuten siitä, miten Eetu varsin söpösti laittoi sivuuttamisensa kohteliaisuuden piikkiin. Onneksi kaikki tiesivät, että mä olin välillä vähän sekaisin, eikä mun toivottavasti tarvitsisi selitellä naurukohtauksiani. * * * Naurahdin hieman väkinäisen oloisesti Inksun naurukohtaukselle. Siinä oli semmonen ilopilleri ettei mitään rajaa. "Niin mistä naisista?" virnistin heti ensalkuun. "Tarkottaako mun harrastus naisia automaattisesti?" Hieman härnättyäni kohensin asentoani ja käänsin snäpärin oikein päin. "Jos ootit jotain siirappista rakkaustarinaa, niin tulet pettymään. Samoin, jos aattelit, että mä oon kovaki playeri, niin oot hakoteillä", pohjustin stooriani. "Nimittäin mä kärsin kaikkien muiden lätkäjätkien maineesta playereinä, onha noita pyöriny mut ehkä yks niistä oli vakava. Ja sit, no, mun ja Britan jutun aikojen takaa sä taidat tietääkin, siinäpä se", kerroin ja naurahdin kevennykseksi loppuun. Inksu oli varmaan odottanut jotain dramaattista rakkaustarinaa tai monia naisia, mutta no-no. En mä oikeasti ollut mikään pleijeri koskaan ollukkaan, monta pyörittää yhtä aikaa vakavasti. Semmoset pikkujutut nyt oli eri asia, saihan sitä kiusotella. Jatkuu seuraavassa viestissä...
|
|
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!