Gitan hoitokirja

[Wenla]

21.8.2016 sunnuntai - Kun tajuut että et ookkaa ihan surkee

Gitta ravasi Salman ympärillä juoksutustamineissa ja näytti ainakin mun mielestä ihan vakavasti otettavalta. Mä olin vähän niinkuin tyrkännyt ponin Salmalle ja hipsinyt itse aidan taakse kamera kädessäni. Osin sen takia, että halusin ottaa kuvia ja osin sen takia, että mun ei tarvitsisi myöntää juoksuttamisen perusteiden olevan vähän hukassa. Mä en edes ollut muistanut milloin olin viimeksi pukenut hevoselle juoksutustamineet, saati sitten seisonut narun päässä komentamassa.

"Täähän liikkuu ihan kivasti," Salma sanoi ja käänsi katseensa hetkeksi muhun päin.
"Jos sä kerran sanot niin," mä naurahdin.
"Kyllä se liikkuu ihan hyvin, usko pois Wenla," kolmas ääni kuului takaani. Anne asteli vierelleni katse tiukasti Gitan liikkeissä.
"Ehkä mä en sitten väitä vastaan," hymähdin.

Laukka nousi myös ihan kivasti - muutaman pompun kautta tietysti. Anne nyökkäili hyväksyvästi ponin askellukselle ja sanoi sitten lähtevänsä tallin puolelle Danielille juttelemaan. Mä nyökkäsin ja mumisin epäselvät moikat pääjehun painuessa kohti tallirakennusta.

"Hei Wenla haluatsä tulla vielä juoksuttamaan?" Salma kysyi pysäyttäessään Gitan vierelleen.
"Öö tuota, en mä nyt tällä kertaa," mä takeltelin samalla kun kiipesin aidan yli.
"Okei, sit tää on varmaan tässä kun mun pitäis vielä käydä vilkasee Bonnieta?" brunette sanoi ja ojensi juoksutusliinan mulle.
"Joo ja kiitti tosi paljon!" mä huikkasin Salman perään. Nainen huiskautti kättään vastaukseksi.

Salman häivyttyä nurkan taakse mä laskin kameralaukun maahan jalkojeni viereen ja ohjasin Gitan takaisin ympyrälle. Mun oli pakko kokeilla osaisinko enää mitään. Ehkä se ei ollut kaikkein viisainta yksin, mutta kun mä olin selvittänyt pystyväni hallitsemaan Gittaa oikein hyvin ravissa, mä lähdin raahustamaan ponin kanssa kohti tallia hitusen itsevarmempana (mun juoksutustaidoista lol).

Wenla ja Gitta 80HMMMM!!!!


(älkää dissatko gitan juoksutusvermeitä en vaivautunut tarkistamaan miltä ne oikeesti näyttikään.. )

[Wenla]

24.8.2016 keskiviikko - Pintelimies?!!! 

Gitta oli ollut tänään ihan jees, kun mä olin yrittänyt söheltää kentällä jotakin kouluratsastuksen tapaista. Sen laihdutuskuurioperaatioasia eteni ainakin jotenkin suunnitelmieni mukaisesti ja ainakin kunto oli parantunut.

Muutenkin mulla oli ollut ihan jees päivä vaikka olinkin kulkenut paikasta toiseen puoli unessa. Olin raahautunut kouluun ja tallille, mulkoillut näsäviisaita estejunnuja mahdollisimman ilkeästi (sori), syönyt karkkia Gitan karsinan nurkassa, maannut Claran päällä taukotilan sohvalla ja nyt mä seisoin tammatarhalla katsomassa Gittaa ja Hestiaa, joilla näytti olevan tosi hauskaa.

Ponin tavarat painoivat jotenkin erityisen paljon kun raahasin niitä kohti satulahuonetta. Olikohan mun kunto rapistunut? Tai olinko mä lihonut??

"TOPIN KASSIT NYSSISSÄ!!" mä kuulin jonkun äänen satulahuoneesta ja se keskeytti mun lihavoitumisspekulaatiot tyystin. Mä kurkistin sisään ja näin jonkinlaisen puolikaaren Essin ympärillä satulahuoneessa.
"Siis Essi ketään ei kiinnosta Topin kassit jotka on nyssissä," mä sanoin naama peruslukemilla kummempia ajattelematta.
"Siis mitäh?" Miksu kysyi.
"Niin," vastasin ja läsäytin satulan oikealle paikalle. Sitten mulla raksutti, hitaasti mutta varmasti. "Niin siis mitä mä sanoin?"

Mä näin Robertin epätoivoisen ilmeen, Jutan, Cellan ja Vilman facepalmauksen sekä Essin, joka varmaan repeäisi nauramaan millä hetkellä hyvänsä.
"Sori mä käyn vähän hitaalla tänään.." virnistin.
"No ei yllätä," Cella sanoi sarkastisesti.
"Mutta siis eksä oo viel kuullu vai oikeestikko oot noin kujalla miltä näyttää? PINTELIMIES! TOPIN KANGET KADOKSISSA!" Vilma selitti innoissaan. Olettikohan se että mä osaisin laskea näillä vihjeillä, kuinka yksi plus yksi oli kaksi. Mä taisin näyttää edelleen elävältä kysymysmerkiltä, koska Miksu päätti istuttaa mut tuoliin ja käydä pikaisen kertauksen tapahtumista jokaisen kommentoidessa vuorollaan sivusta pieniä yksityiskohtia. Essi sai lopuksi kertoa koko porukalle, kuinka miten milloin ja missä Topin kanget olivat kadonneet.

"Joo mutta siis öö, kuka on pintelimies?"
mä kysyin ja sain taas aikaiseksi kunnon huokailukuoron. Öö no sori mut ainainen viisaus väsyttää niin saan mäki olla tyhmä joskus??
"No jos me tiedettäisiin niin etköhän säkin..," Jutta sanoi ja vilkaisi Robertiin, jonka naamalla oli edelleen se epätoivoinen päästäkäämutpoistäältä-ilme.
"Musta tuntuu että tää koko Sherlock Holmesjuttu on vähän liikaa mun väsyneelle mielelle tänään," mä mutisin, kun tytöt alkoivat puhua toistensa suuhun siitä kuka voisi olla Pintelimies.

Wenla ja Gitta 81HM

[Wenla]

7.9.2016 keskiviikko - Ihmeitä tapahtuu

Tuulia:
Viileä, alkusyksyn tuuli pakotti nostamaan kaulukset paremmin pystyyn kulkiessamme leppoista käyntiä, minä Huiskan selässä ja Wenla Gitan kyydissä. Vaikka aurinko pilkotti jälleen pilvenreunan takaa, se ei enää samalla tavalla lämmittänyt. Onneksi Huiska kasvavine turkkeineen lämmitti jalkojani. Kuljimme kuoppaista metsätietä, jonka keskellä kasvava ruoho oli lähes yhtä kellastunutta, kuin viereisen pellon heinä. Tuuli heilutti heinänkorsia ja sai haapojen kellastuvat lehdet havisemaan metsikössä. Jokainen puu, sammalmätäs ja tienpiennar kuiski saapuvaa syksyä, hallaöitä ja miljoonin värein loistavaa ruska-aikaa.

"Ravataanko?" Wenla kysyi, kun tie kaartui pidemmälle suoralle, jonka maa näytti pehmoiselta ja tasaiselta. Ja niin me ravattiin, vaikka se sai jäsenet yhä enemmän kalisemaan kylmyydestä. Huiskan matkaavoittava ravi siivitti meidät nopeasti pienemmän ratsukon edelle. Pian tie päättyi kuitenkin autotien risteykseen, ja jarrutin Huiskan pysähdyksiin.
"Kello alkaa lähentyä viittä, täytyy lähteä Seppelettä päin. Huiskalla on kohta junnujen ratsastustunti", kerroin.
"Okei, no tonne päin kun lähtee niin ei oo pitkä matka tallille", Wenlakin tuumasi. "Gitalla on tänään ihan vapaapäivä, niin mulla ei oo kiire sen kummemmin."

Meidän keskustelu oli pysynyt vähän vaimeana, mutta tallilla ei ollut ollut muita maastoonlähtijöitä, niin me oltiin sitten lähdetty kahelleen. Ehkä se oli ihan hyvä, niin paljon oli sotaisaa aikaa takana. Mehän oltiin jo kaikki sovittu, ei siinä mitään, mutta unohtaminen on vaikeaa. Aina.
"Mulla on vielä Rosa ratsastamatta", kerroin. "Sillä ei oo ollut koko vuonna hoitajaa, enkä nyt aio etsiäkään, kun se kuitenkin jää mammalomalle lokakuun lopulla."
"Ainiin, se saa varsan! Oot varmaan tosi ilonen siitä."
Hymyilin takaisin, mutta kääntyessämme autotien varteen keskustelu hiipui joutuessamme kulkea peräkkäin.

Wenla:
Mä katselin Tuulian vaaleaa hiuspehkoa, joka keinui rytmikkäästi Huiskan käynnin tahtiin. Musta oli kiva, että me pystyttiin nykyisin tekemään jotain ihan kahdestaankin, vaikka menneisyydessä kummittelikin SE juttu. Tietystikään meidän juttelu ei ollut yhtä luonnollista kuin joskus ennen, mutta ehkä se oli normaalia.

"Mä oon aina miettiny millanen varsa Gitalle tulis. Olisko sillä yhtä kiva päämerkki? Minkä värinen se olis ja niin edelleen," mä sanoin kovaan ääneen, jotta Tuulia kuulisi. Se kääntyikin katsomaan mua.
"Varsat on kyllä ihania ja tiineyden loppuajat on tosi jänniä," tyttö hymyili.
"Musta vähän kyllä tuntuu, että Anne ei aijo varsottaa Gittaa. Tää talli ei kaipaa Gitta 2.0," mä nauroin ja Tuuliakin hymähti.

Pian saavuimme tallin pihaan, jossa jalkauduimme nopeasti ja pakenimme tuulta tallin puolelle. Tuulia vei Huiskan pesukarsinalle ja mä nakkasin Gitan varusteineen karsinaan.
"Mä en jotenkin osaa pukeutua kun tuolla on noin kylmä. Elän jotenkin ihan kesää vielä," mä valitin astellessani satulan kanssa pesukarsinan ohi.
"Kesä oli kyllä ihana," Tuulia myötäili riisuessaan suomenhevosen suitsia. Pian ne kuitenkin pitäisi laittaa taas suokin päähän, sillä Huiska lähtisi pian tunnille. Mä kiitin mielessäni jotain ylempää tahoa Gitan vapaapäivästä.

Laskin Gitan satulan kylmään telineeseen ja vilkaisin sitten ikkunasta pihamaalle. Se oli todellakin syksyinen - tuulinen, autio ja ennenkaikkea hämärämpi kuin lähtiessämme. Mun pitäisi todellakin sisäistää, että oli syksy. Mun katse kiinnittyi kuitenkin pian pihalla kävelevään poikaan, joka oli tunkenut kädet syvälle taskuihin ja nostanut hupun päänsä päälle. Se poika oli Miku.

Miku:
Vedin huppua syvemmälle päähäni ja jäin seisomaan aitan nurkalle. Kyllä Tuulian pitäisi kohta tulla, niin päästään lähtemään pihatolle. Seppeleen etupihalla kiiruhti pari tallityttöä sisätiloihin. Tunti varmasti pyöri tallin takana kentällä tai maneesissa, mutta ketään ei näkynyt pihalla hoitamassa hevosia. Kaipa kaikki mahtui sisälle, Seppeleen tallin koosta päätellen käytävätilaa riitti. Vähän enemmän kuin pikkuisessa Ruskamäessämme.

Pian käytävältä alkoi kuulua raudoitettujen kavioiden kopsetta, kun joku talutti hevosta. Askeleet oli isomman hevosen - rauhalliset ja voimakasääniset. Ulos astui kuin astuikin Tuuliaseni taluttaen uutta hoitohevostaan, yli parikymmentä senttiä Ruusaa korkeampaa Huiskaa. Kokoero pisti äkkiä silmään, sillä Ruusa oli aina näyttänyt niin pikkuiselta Tuulian vieressä.
"Ai sä oot jo täällä", Tuulia sanoi aurinkoisesti hymyillen. "Mä vien tän aittaan, kun se menee kohta taas tunnille, ja käyn sanoo maastoseuralle heipat, niin päästään lähtemään Rosan luo", tyttö puhui.
"Juu, ei mitään kiirettä", sanoin kävellessäni vähän Tuikkua vastaan ja sitten Huiskan toisella puolen takaisin aitalle. "Oliko kiva maastoilla?"
"Juu, hurjan nopeasti on vaan kesäkelit vaihtunut syyskeleiksi. Täällähän melkein palelee."
"Niinpä", totesin hytisten salaisesti hupparini sisällä.

Tuulian kadottua sivuovesta talliin, käytävältä alkoi jälleen kuulua kopinaa. Tällä kertaa paljon tiuhemmin askeltavan hevosen, todennäköisesti ponin. Kun parivaljakko astui ulkoilmaan, erotin taluttajan olevan Wenla. Voooih.
"Miten sä oot taaas täällä", blondi tyttö sanoi ärhäkästi, silmiään siristäen. Hän jatkoi määrätietoisesti hoitsunsa taluttamista kohti tarhaa.
"Tulinpahan vaan Tuikkua vastaan kun ollaan menossa sinne pihatolle", vastasin ilmeettömän neutraalisti - ei tehnyt mieli alkaa riitelemään.
"Jaa sunko kainaloon sillä vaan olikin kiire", tyttö sanahti pyyhkäistessään mun ohi.
"No eiks Huiska ollu menossa tunnille", älähin tytön perään, mutta hän ei enää vastannut. Silloin Tuuliakin pörhälsi jo tallista.
"Ahh siellähän se Wenla menee, en löytänytkään tallista", Tuikku sanoi minulle. Katsoimme hieman epäillen toisiamme - mitähän tästäkin taas tulisi. Emme kuitenkaan ehtineet liueta paikalta, kun blondi tyttö pyyhälsi tarhalta takaisin.

Wenla:
Tiedättehän ne hetket kun sun pitäisi käyttäytyä kunnolla, vaikka mielei tekisi repiä jokaiselta vastaantulijalta silmät päästä. Mä en yleensä ollut pitkävihainen, kaukana siitä, mutta Mikujuttua en vain osannut sivuuttaa. Aina kun mä näin sen pärstän, mulla vain jotenkin napsahti ja unohdin olevani miltei täysi-ikäinen. Halusin vain olla viisivuotias vallaton uhmaikäinen.

Mutta koska mä olin seitsemäntoista ja vastuullinen nuori nainen, mun piti yrittää hillitä itseni. Neutraali ja siedettävä. Ja niinpä mä kävelin taakseni katsomatta Mikun ja Tuulian ohi.
"Moikka Wenla! Kiva kun olit maastoseurana," Tuulia huikkasi perääni. Mä käännyin vielä ja hymyilin sille, varoen tiukasti Mikun vilkaisemista.
"Olitsä ton kans maastos?" mä kuulin pojan sanovan Tuulialle.
"Joo, olin," Tuulia vastasi. Mä kuulin edelleen niiden puheen, vaikka olinkin ottanut jo pari askelta eteen päin. Mä taisin salakuunnella niiden keskustelua.
"Mä luulin, että te ette hengaile silleen," Miku sanoi kysyvästi.
"No voi iik jos hengailtaiskin? Ei pitäis vaivata sun elämää kamalasti, vaikka me oltais koko ajan tallilla kahdestaan. Koska sun ei edes pitäis olla täällä!" mä tiuskaisin ja katsahdin taakseni. Tuulia huokaisi.

Sinne meni se aikuistuva, uusi ja kypsä minä.

Tuulia:
"Wenla, ihan iisisti, Miku tuli vaan käväsemään", sanoin tauhoittelevasti.
"Nii hyvä vaan kun te voitte taas olla kavereita", Miku sanoi hymyillen. Se ei selvästikään kaivannut riitaa, kukapa kaipaisikaan.
"Noh eiks ookki hyvä et eea jotku meist voi olla kavereita?" Wenla naljahti tekohymyä vääntäen. "En kyl ees muista että minkähän takia me alun perin riideltiinkään, niih.."
"Ei pliis jauheta enää samaa vanhaa. Voitasko mekin sopia joskus, nii kaikki meistä vois olla kavereita?" Miku sanoi pyytävästi.
"Aih et sä haluut kaveerata niiku... mun kans? Kaiken tän jälkeen?"

Wenla ei saanut enempää sanottua hämmästykseltään, eikä sen enempää mekään. Lausahdus tuli ihan puskista, ilman että kukaan ehti reagoida siihen.

"Säkö muka jaksaisit tervehtiä sitä typerää kakaraa, josta halusit päästä eroon? Jaksaisit kuunnella sen juttuja, kuin mitään ei koskaan oisi tapahtunut? En usko", Wenla sai lopulta sanottua hiljaisuuden rikkoen. Sen äänensävy oli hieman katkera - no ei mikään ihme.
"No - nii? Miks ei?" hämmästeli Miku.

Wenla:
Mä olin hämmentynyt. Tiesin kyllä, että Miku halusi sopia, mutta entä kaveeraaminen? Sitä mä en ollut ajatellut, en sen jälkeen mitä se oli tehnyt mulle. Tai mitä mä olin tehnyt sille. Ja jotenkin mä tiesin jossain mieleni syövereissä, että siitä ei tulisi yhtään mitään. Mä luultavasti katkeroituisin taas ja joutuisin perustamaan LNK-klubin. Liian nuori katkeraksi.

"Oli miten oli, siitä ei tulis yhtään mitään," mä tokaisin keräten itseni ja ylpeyteni. Nostin katseeni maasta ja hymähdin. Sitten mä kovetin itseni, ilmeeni ja varmaan myös jokaisen sopukan kehostani.
"No miksei muka?" Miku kysyi.
"Vaikkapa siksi, että mun on vaikea päästää ketään lähelleni nykyisin ja-"
"No ei meidän tarvitse mitään parhaita kavereita olla," poika tokaisi väliin.
"Niin sitä olin sanomassa, että mä en vaan oikeasti pidä susta enää. Millään tavalla," mä jatkoin hieman närkästyneenä ja pyyhkäisin hiustupsun korvani taakse.
"Voisitteko te nyt vaan, niinku, paiskata kättä ja unohtaa? Älkää olko kavereita, se on ihan fine, mutta tää vihanpito ei ole," Tuulia sanoi väliin ja katsoi anovasti mua. Vaikka se puhuikin monikossa, se osoitti sanansa pelkästään mulle. Koska Mikuhan oli ollut valmis sopimaan jo vuonna nakki ja peruna.

Miku:
Wenla ei ehtinyt sanoa mitään, kun minä koitin ojentaa kättäni sopiaksemme asian.
"Niin, voitaisiinko Wenla sopia jo?" pyysin. Mun käsi oli ojennettu niin lähelle Wenlaa, että hän olisi yltänyt helposti tarttumaan siihen, mutta elettäkään hän ei tehnyt. Ainoastaan veti kasvonsa kummalliseen ilmeeseen ja sanoi:
"No - okei sitten."

Vaan heti samantein tyttö kääntyi kannoiltaan ja asteli reippaasti talliin päin. Astuin askeleen hänen peräänsä sanoen:
"Hei sanoi--"
"Miku, älä, antaa sen mennä. Kyllä se varmasti tarkotti mitä sanoi", Tuulia sanoi hiljaa vetäen minut kädestäni takaisinpäin. Tyttö veti minut lähelleen ja painoi päänsä kaulaani vasten saaden minut kietomaan kädet hänen ympärilleen.
"Ehkä parasta on, että mä pysyn hetken pois Seppeleen mailta", totesin hiljaa.
"Mutta kyllä sekin päivä vielä koittaa, että voit huoletta kulkea missä tahdot", Tuikku sanoi katsoen minua toivoa täynnä oleva hymy kasvoillaan. "Mutta nyt Rosa odottaa meitä pihatolla", tyttö jatkoi.
"Niin, lähdetään sinne."

Ja niin me lähdettiin kulkemaan kohti parkkipaikkaa, käsi kädessä.

Wenla:
Mä en jäänyt kuuntelemaan Mikun viimeistä lausetta, vaan painuin suorinta tietä sisälle talliin. Mä nojauduin ensimmäisen karsinan seinään ja painoin käden otsalleni - mä hallitsin nämä sovintotilanteet niin helvetin hyvin. Mutta se siitä, nyt mun tarvitsisi vain unohtaa. Se oli kuitenkin niin paljon helpommin sanottu kuin tehty.

Kiipesin portaat ylös ja pujahdin oleskeluhuoneen puolelle. Clara, Sandra ja Inkeri istuivat pelaamassa korttia pöydän ääressä ja mut huomatessaan niiden kasvoille piirtyi se tietäväinen ilme, jota mä en välttämättä olisi halunnut nähdä.
"Te näitte," mä huokaisin ja katsoin ikkunaa merkitsevästi.
"No totta hitossa nähtiin! Onks sulla jotain kerrottavaa?" Inkeri virnuili.
"Joo, me sovittiin," mä vastasin ja istahdin Claran viereen.
"Täh?" Sandra puuskahti.
"Joo joo, se ois halunnu lyödä vielä oikeen kättä päälle mutta mä häivyin," mutisin.
"Sä et oikeesti halunnu sopia?" Clara järkeili.
"En mä tiiä," kohautin olkiani.
"Älä vaan sano että ootte jotain kavereita," Inksu huokaisi. "Koska se ei toimi."

"No ei olla, mutta ainakaan mä en kehtaa enää järjestää kohtausta aina kun se raahautuu tänne," hymähdin. Sandra näytti edelleen epäileväiseltä ja ihmekös tuo, sille mä olin itkenyt ja valittanut kaikki Mikuun liittyvät asiat. Mukaanlukien se, että meidän sovinto olisi maailman kahdeksas ihme.

Mutta ihmeitä tapahtuu, eiks nii?

Wenla ja Gitta 82HM

[Anne]

Lokakuun alun maastoilua





Wenla ja Gitta ravailemassa rennosti lokakuun alun aamuna.

Spessu Wenlalle!

[Wenla]

/ ANNE! Niiiiiiin ihana spessu! Tää sai mut istumaan alas ja kirjoittamaan. Helpotti niin paljon oloa, kun sai purkaa ajatuksia jonnekin muiden nähtäville. Kiitos <3

21.10.2016 perjantai - Melkein jo uskoin syysmasennukseen

Mä olin miltei pelännyt tallille menoa. Ihan tosi, mua ei ollut paljoa näkynyt. Joskus aikaisin aamulla, joskus myöhään illalla ja ehkä silloin, kun olin käynyt tunnilla. Siis ihan oikeasti, kuukauden aikana olin valehtelematta nähnyt ehkä kuutta sebeläistä - ja puolia niistä muualla kuin tallilla.

Joo köh köh, mulla oli ollut koeviikkoa ja muita koulujuttuja ihan hulluna. Mutta olisin mä silti ehtinyt tallille. Mä en vain ollut jaksanut tulla. Syysmasennus oli varman aika kulunut tekosyy, mutta mä olin ehkä alkanut uskoa siihen. Siihen, että mulla oli syysmasennus.

Mutta nyt kun mä katselin Gittaa ja iloista täti-ihmistä hölkyttelemässä jatkotunnilla kyyneleet valuivat väkisin poskia pitkin. Oululainen kaverini oli soittanut eilen ja kertonut entisen liikutusponini lopetuspäätöksestä. Sitä, pientä mustaa karvaista shetlanninponia en ollut käynyt katsomassa pitkiin aikoihin, vaikka Oulussa vierailinkin suhteellisen usein. Se oli tavallaan unohtunut.

Miten paljon kaikkea hyvää niihin aikoihin oli mahtunut. Olimme maastoilleet kaverini kanssa paljon, minä mustalla ja kaverini mustavalkealla pienellä ponilla. Se oli opettanut vastuuta, eihän kerran tai pari viikossa ratsastaminen sitä sulle tuonut. Se oli ollut henki ja elämä. Vaikka olin joutunut luopumaan poneista jo vuosia sitten, musta tuntui silti pahalta. Ennen olin tiennyt, että se oli siellä. Enää se ei ollut ja mulla oli huono omatunto. Mitä kaikkea olisinkaan voinut tehdä paremmin.

Siitä päästäänkin siihen, että mä olin tajunnut ryhdistäytyä. Ei sitä koskaan tiedä ennalta, milloin on viimeinen kerta. Mä en halunnut tuntea omatunnon kolkutusta silloin, kun Gitta olisi poissa.

"Wenla!" joku hihkaisi. Mä näin Claran hymyn hyytyvän, kun se rekisteröi mun luultavasti erittäin punaisen ja märän naaman. "Onko kaikki hyvin?"

Claran istahdettua mä selitin sille pikaisesti koko jutun.
"Voi ei, kauheeta," blondi sanoi ja halasi mua.
"Joo, vaikka kyllähän mä tiesin, että se oli vanha ja huonossa kunnossa. Ei sitä vaan jotenkin tajunnu," mä yritin hymyillä. "Mutta mitäs tänne?"
"No, sä oot varmaankin lukenu meidän watsappia. Varmaan tiesit et hoidan nykyään Siiriä ja sit on nää uudet hoitajat?" Clara kysyi.
"Joo," mä sanoin lyhyesti.
"Ai niin, Rosa lopetti. Joku tyttö Kössiä alkoi hoitamaan, en nyt muista sen nimeä. Ei Kössillä ollu hakuja ees, niin se kai oli jotenki Rosan tai Annen tuttu tai jotain," Clara sanoi.
"Mitääh?" mä henkäisin. Rosa oli iso menetys meidän poppooseen.
"Jep," Clara nyökkäsi. "Mutta nyt käydään moikkaamassa muita ennen ku sun pitää hoitaa toi Gitta, ne kuolee ilosta kun näkee sut. Ollaan porukalla mietitty et mihin etelänavalle oot muuttanu, ku sua on näkyny ihan super harvoin! Wilma meinas jo kaivaa salapoliisivälineet kaapistansa esille, niinku sillon Pintelimiehen tapauksessa."

Ja niinpä Clara puoliväkisin raahasi mut oleskeluhuoneeseen tuttujen naamojen keskelle. Mä sain halata useampaa ja selittää poissaoloani varmaan tuhat kertaa, mutta ei, en valittanut. Mä en oikeastaan enää edes tajunnut, miksi olin pelännyt tallille tulemista. Tänne mä kuuluin, en sänkyni pohjalle (paitsi ehkä joskus..).

Wenla ja Gitta 83HM

[Wenla]

23.10.2016 sunnuntai - Mä osaan 

Tiedättehän ne sellaiset päähänpistot, jotka eivät kaikkien mielestä olisi olleet viisaita. Esimerkiksi sellaiset, että ilmottautuu muutaman päivän varoitusajalla estekilpailuihin ja päättää ratsastaa luokan, jota ei ole ennen mennyt. Suoraan sanottuna mä en oikein tiennyt, miksi olin ilmottautunut.

Mua kuitenkin lohdutti ajatus siitä, että ne olivat tallinsisäiset Halloween-kilpailut, joita normaalit ihmiset eivät ota niin vakavasti. Mutta koska mä olin a) stressaaja b) aivan liian kilpailuhenkinen ja c) epänormaali ihminen, mä unohdin lohduttavat ajatukset kovin helposti.

Siitä päästäänkin siihen, että mä olin nakittanut Jutan ja Loviisan maneesiin puominnostajiksi. Tytöt olivat rakentaneet mulle viiden esteen radan, jota mä olin hypännyt vähän jokaisesta suunnasta. Meidän ongelmat eivät koskaan johtuneet itse esteistä, sillä menimme niin pieniä, että Gitta olisi hypännyt ne unissaankin. Yleensä se perusratsastus esteiden välillä oli kaikista ongelmallisinta. Joko mun henkinen kantti ei kestänyt ja aloin yliyrittämään tai sitten Gitta ei ollut parhaalla tuulella ja mä aloin taas yliyrittämään. Mutta silloin joskus, kun mä ratsastin hyvin, me yleensä onnistuttiin.

Ja niinpä meillä sujui kaikki tänään hyvin. Tulimme varsinaisen kisakorkeuden ehkä kolme kertaa radan muodossa ja niiltä pari puomia tuli mukaan pelkästään mun huonojen teiden vuoksi. Mutta kun mä vähän skarppasin ja ratsastin paremmat tiet, me onnistuttiin. Siis oikeasti - meidän näin hyvät ja sujuvat radat oli laskettavissa yhden käden sormilla,

Musta tuntui, että mä olisin voinut osallistua Gitan kanssa mihin luokkaan vain, ja onnistua kaikessa paremmin kuin hyvin. Ja aina tällaisen fiiliksen sattuessa mä muistin, miksi nautinkaan ratsastuksesta niin paljon. Onnistumiset antoivat niin paljon iloa, jopa ne aivan kaikista pienimmätkin. Ja niitä hetkiä muistellessa jaksoi kestää ne koulutunnit marraskuisessa räntäsateessa, jolloin tuntui, ettei osannut mitään eikä pystynyt mihinkään.

Me hoidettiin Jutan ja Loviisan kanssa Gitta nopeasti pois ja kirmattiin sitten oleskeluhuoneen sohvalle lämmittelemään. Anni tarjoili meille kuumaa kaakaota ja istahti sitten tupapöydän ääreen Salman viereen.

"Ai niin Wenla, miten teillä meni Gitan kanssa?" Anni kysyi ja käänsi katseensa muhun päin.
"No siis ihan hyvin. Eikun ei, itseasiassa tosi hyvin. Musta tuntuu, että mä en sittenkään munaa ihan täysin keskiviikkona," mä hymyilin ja puhalsin vaalea hiuksen naamaltani.
"Toi hymyili koko tunnin ajan, ihan ku sille ois annettu jotain ilokaasua. Jos ihan rehellisiä ollaan, mä en oo koskaan nähny ketään noin iloisena Gitan selässä estetunnilla," Loviisa nauroi.
"Heei älä dissaa, ei Gitta noin kauhee oo," mä virnistin.
"Mä muistutan sua tosta sitten ku valitat siitä, miten teillä menee päin persettä kaikki," Jutta sanoi. Mä kopautin sitä leikkisästi olkapäähän ja meinasin samalla purskauttaa kaakaot suustani matolle. Salma ja Anni katsahtivat toisiaan silmiään pyöritellen ja syventyivät sitten Salman edessä pöydällä lojuvaan hevoslehteen.

Wenla ja Gitta 84HM


/ aika hämmentävää että julkasin muutaman päivän sisällä jo toisen tarinan..

[Wenla]

31.10.2016 maanantai - Kauneinta mitä mulle on ikinä sanottu 

"Siis kuka ihme ei osaa laittaa Gitan suitsia kauniisti? Onko se niin vaikeeta niputtaa suitset ees jonkinlaiseen pakettiin? Jättäis mielummin tulematta tallille eikä aiheuttais mulle, Gitan hoitajalle, ylimääräistä työtä. Ihan ku sitä ei jo valmiiksi olis tarpeeksi. Pitää auttaa kakaroita, hoitaa, siivota, puunata, kestää Inkerin draamailua, juoruta, siivota vähän lisää ja pelätä vielä henkensä edestä pellejä! Ja vielä kaikenlisäksi kuunnella juttuja Mikusta ja Tuuliasta vessassa! Hyi helvetti!!!!"

No, mulla oli lievästi sanottuna huono päivä. Aiempi keskustelu ilmoitustaululla roikkuvien boksereiden omistajasta oli kääntynyt (kappas keppanaa) Mikuun, joka ei erityisemmin parantanut mun mielialaa. Eikä mua myöskään lohduttanut se tosiseikka, että joku jatkokakkonen omisti ilmeisesti liian kiireisen elämän suitsien paketoimiseen, minkä vuoksi ohjat roikkuivat maassa eikä kuolaimia oltu edes pesty. Ja tottakai mä jouduin ne pesemään ja paketoimaan.

"Onks kaikki ihan okei? Tai siis, mä kuulin jotain huutoa tonne tallin puolelle, " hento punapäinen tyttö kysyi astuttuaan satulahuoneeseen satula käsissään.
"No ei ole! Joku ala-asteikäinen kakara oli jättäny nää suitset ihan miten sattuu ja-" silloin mä tajusin kelle mä puhuin; Katsulle, joka luultavasti itsekin oli vielä ala-asteella. "Taisiis, öö, siis, öö.. sori..."
"Juu ei se mitään," tyttö töksäytti erittäin, erittäin uskottavasti ja painui sitten tallin puolelle punainen tukka liehuen.

Hyvä Wenla!!

Mun teki mieli paeta vessaan itkemään ja raivoamaan, mutta muistaessani aiemman keskustelun Mikusta ja Tuuliasta siellä, mä suuntasin kulkuni yläkertaan. Kaappini edessä mä yritin kaivaa avainta taskustani, mutta käytyäni joka ainoan taskun läpi mun oli todettava, että mulla ei yksinkertaisesti ollut avainta.

Siinä vaiheessa mä aloin itkemään. Mä oikeasti, siis aikuisten oikeasti vedin melkein huutoitkua julkisella paikalla.

"Heei mikä nyt on?" mä kuulin Inkerin äänen. Vilkaisin blondia, mietin hetken pitäisikö mun avautua päivän ongelmista, ja päädyin siihen että pitäisi.
"Mulla on ihan kauhea päivä! Ensin koulussa sain tietää että en päässy fysiikankokeesta läpi ja pitää uusia se. No, sit mä tulin tallille ja päädyin keskustelemaan Mikusta ja Tuuliasta vessassa," mä puoliksi karjuin ja puoliksi itkin, ja vedin henkeä.
"Sen jälkeen joku idiootti ei ollu paketoinu Gitan suitsia vaan mun piti tehdä se! Ihan kun mulla ei nyt muutenkaan olis liian kamala päivä! Sitten mä päädyn raivoamaan ala-asteikäisistä kakaroista Katsulle, siis kaikista tallin hoitajista Katsulle, joka on itekki about kymmenen? Se varmaan säikähti kuoliaaksi ja vihaa mua koko loppu elämänsä! Ja nyt oon sitten hukannu mun kaapin avaimen, enkä saa mun tavaroita sieltä!!" mä valitin.

Inkeri näytti mun mielestä siltä, että se ei tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Omaksi onnekseen se taikoi kasvoilleen myötätuntoisen hymyn, jonka teennäisyyden puolesta voisin lyödä vetoa. No, ainakin se yritti.

"No, sulla on se aika kuukaudesta ja silloin on aina vähän hankalaa," Inkeri sanoi totisena. Mä katsoin sitä hölmistyneenä ja pyyhkäisin kyyneleet hihaani.
"Syö tää, tulee parempi mieli. Ja sitäpaitsi, sä näytät paljon paremmalta kun hymyilet," se virnisti ja ojensi mulle rivin suklaalevystä, jonka se oli pihistänyt taukohuoneesta.
"Tuo oli kauneinta, mitä mulle on ikinä sanottu," mä nauroin ja haukkasin palan suklaata.

Ps. mun avaimet oli kiinni ihan vaan siinä kaapin lukossa.

Wenla ja Gitta 85HM

[Wenla]

23.11.2016 keskiviikko - pikku Inkeri

Ratsastusmestaruuksien osallistujalista oli pidentynyt illan mittaan. Mä olin käynyt ehkä viiden minuutin välein tarkistamassa olisiko joku osallistunut ja jauhanut sitten yläkerrassa muiden kanssa. Mä vaan toivoin, että tällä kertaa välttyisimme pahimmalta draamalta. Ja että meillä menisi Gitan kanssa paremmin kuin viimeksi.

Gitta oli ollut tänään väsyneen oloinen, joten mä olin antanut sille vapaapäivän. Mulla tulisi vähän kiire ratsastusmestaruuksien kanssa, sillä mä en ollut juurikaan hypännyt Gitalla seitsemänkympin ratoja. Enkä oikeastaan edes hypännyt kauhean säännöllisesti. Tai edes mennyt sileätreenejä. 

Mutta viikonloppuna sitten, mä mietin istahtaessani satulahuoneen jakkaralle. Anne oli laittanut aijemmin päivällä kuin tilauksesta ilmoitustaululle lapun rkm valmennuksista. Vilkuilin Gitan harjapakkia nurkassa ja nojasin pääni käsieni varaan. Olin päättänyt ostaa Gitalle hienon valkoisen kisahuovan, sekä itselleni uudet valkoiset ratsastushousut. Saatoin olla aavistuksen innoissani mestaruuksista.

"Wenla! Miksi sä olet osallistunut helppo C:hen?" Inkeri tivasi ensimmäiseksi saavuttuaan satulahuoneeseen. Sen kurottautui laskemaan Tirkun satulan satulatelineeseen ja kääntyi sitten takaisin mun puoleen,
"Ööh.. Miksi en?" mä kurtistin kulmiani.
"Daniel sanoi, että sun pitää ottaa seuraavaksi tavoitteeksi helppo B! Tehän voititte koko paskan silloin koulukurssilla," blondi vastasi aivan kuin se olisi ollut itsestäänselvää.
"En mä ole käynyt yhdelläkään helppo b tunnilla, joten ei Anne mun antais sitä mennä," tuhahdin. "Mikset sä itse mene sitä?"
"No tuota..." Inkeri virnuili ja vilkaisi sitten Claraa joka astui satulahuoneeseen käsissään jonkun suitset.
"Moi," mä hymyilin. Clara huikkasi vastauksen, mutta kiirehti sitten takaisin tallin puolelle varoen vilkaisemasta Inkeriä. Inkeri kurtisti kulmiaan ja risti sitten kätensä puuskaan.

"Okei, wou. Mitä toi oli?" mä henkäisin ja loin blondiin kysyvän katseen.
"Jaa mikä?" se tokaisi vähän liiankin nopeasti.
"Miks sä ja Clara ootte.. tollasia?" huokaisin ja nojauduin Inkeriä kohti tuolillani.
"No siis kun Siiri-" se aloitti, mutta mä keskeytin ennen kuin lause loppui.
"Siis sä olet vihainen Claralle, koska se hoitaa Siiriä? Inkeri pliis, sä ite lopetit Siirin hoitamisen," mä puuskahdin.
"Joo, koska mua painostettiin," blondi sanoi. "Ja Clara on varmaan odottanut tätä! Että se pääsee hoitamaan MUN ponia kaikkien näiden vuosien jälkeen." Mä olin aistivinani sen äänessä pientä haikeutta ja mun teki mieli nauraa.
"Clara on ehkä viimeinen ihminen tästä tallista, jota kannattaa syyttää tollaisesta," mä huomautin.
"Kyllä säkin olisit mulle vihainen, jos sä lopettaisit Gitan kanssa ja mä alkaisin hoitamaan sitä!" Inkeri näpäytti ja katsoi mua tuimasti.

"Enhän olisi!" mä puolustauduin.
"Olisitpas,"
"Enpäs,"
"Olisit,"
"Okei niin olisinkin," mä luovutin ja sain Inkerin nauramaan. "Mutta mä voin nyt esittää olevani viisaampi kuin sä, ja tuo on oikeasti tyhmää."
"No mut-"
"Sä olet kaheksantoista, käyttäydy sen mukaan," mä sanoin, kunnes tajusin sanani.

"Ei perkele sä olet kahdeksantoista! ONNEA!!!!!" mä kiljaisin ja hyökkäsin Inkerin kaulaan. Ihme, että se ei kuollut.
"Sä onnittelit mua jo aiemmin," se huomautti mun hellitettyä otettani. Kyllä mä sen muistin; olin soittanut Inkerille kesken oppituntini ja lirkutellut sille onnentoivotukset.
"Ihan sama! Meidän pikku Inkeri on aikuinen!"

"Mä oon sua vanhempi..."

Wenla ja Gitta 86HM

[Wenla]

11.12.2016 sunnuntai - munaus ja onnistuminen

Viimeviikon perjantaina 2.12 mua oli jännittänyt kamalasti. Siis aivan järkyttävän hirvittävän kamalasti.

Ja siitä syystä ratsastuskoulumestaruuksien ensimmäinen osakilpailu oli mennyt meidän osalta aivan päin mäntyä. Koululuokka oli ollut vielä ihan okei, ei todellakaan hyvä, mutta ihan okei. Esteistä mä en oikeastaan haluaisi edes mainita, mutta kyllä muuten vitutti. (Meidät hylättiin ekalle esteelle seitsemässäkympissä??) Mä tuskin kehtaisin näyttää naamaani enää Vaahterapolussa.

Olin kuitenkin kannustanut muita parhaani mukaan ja hurrannut Inkerille ja Fiialle ja Annille ja Adalindille, kun ne olivat paistatelleet palkintojenjaossa. Vaikka mä munasin, Seppele oli hienosti edustettuna.

Elsa, joka oli ihanasti lupautunut kisahoitajaksi mulle, oli yrittänyt lohduttaa mua. Kuulemma ensi kerralla meillä menisi paremmin, mutta enhän mä sitä siinä hetkessä pystynyt uskomaan. Olisi kannattanut, sillä se oli oikeasti totta.

Koska tänään sunnuntaina, 11.12, mä ratsastin valehtelematta parhaan kouluratani ikinä. Siis oikeasti, kahden vuoden työ huipentui siinä hetkessä Yläkokon maneesissa. Ja mä oikeasti itkin ilosta, kun mä tulin pois radalta.

Palkintojenjaossa mä hymyilin leveämmin kuin Jesse Puljujärvi. Mä voitin.
"Hyvä Wenlaa!!!" joku huuteli katsomosta ja jos mahdolista, mun hymy leveni vielä aavistuksen. Gittakin seisoi jotenkin ihmeellisen ylväästi paikoillaan, kun joku nainen kiinnitti sen suitsiin ruusukkeen. Ehkä poninpirulainenkin tajusi, että nyt tapahtui jotain hienoa.

Ja vaikka meidän seitsemänkympin rata ei ollut mikään maailman heinoin ja sujuvin, mä en antanut sen tiputtaa mua pilvilinnoistani. Kaksi puomia ei edes ollut mitenkään paha viimekertaiseen verrattuna, sillä nyt me päästiin maaliin saakka.

"MÄ VOITIN!!!!!" mä kiljuin äidille puhelimessa.
"Vau, hienoa," se sanoi, ja musta tuntui että se hymyili.
"Esteluokka meni vähän niin ja näin, mutta ihan sama. Haluan sitten että siellä on ruusukekahvit valmiina kun tuun," mä nauroin.
"Mitä vain voittaja haluaa," äiti hymähti.
"Nyt pakko mennä, moikka," mä sanoin ja suljin puhelimeni.

Seppeleen osakilpailuja odotellessa, ja siihen asti: estetreenejä.

Wenla ja Gitta 87HM

[Wenla]

12.12.2016 maanantai - Muistoja

"Omg Sandra, kato!" mä melkein kiljuin. Tyttö vilkaisi mun puhelinta, jonka näytöllä komeili kuva musta ja Gitasta. Se oli uittokuva, joka oli otettu jonakin hikisenä heinäkuun päivänä.
"Toi oli kyllä kiva päivä," tummahiuksinen tyttö hymyili.
"Niin oli, varsinki kun Cella tipahti sinne järveen," mä nauroin, ja jatkoin sitten vähän haikeammin; "voitaspa me palata takaisin viimekesään!"
"Älä muuta sano, mutta kohtahan on taas kesä," Sandra virnisti.
"Kohta???" mä irvistin.
"Mä luin lehdestä, että siitä pitäisi tulla lämmin," Sandra sanoi.
"No hyvä, tuo lämmittääkin mun syväjäässä olevia varpaita," mä mumisin. 

No, ainakin se lämmitti mun mieltä. 

Wenla ja Gitta 88HM

[Wenla]

25.1.2017 keskiviikko – 2 keskenkasvuista kakaraa

Vanessa oli käynyt ratsastamassa yhtenä maanantaina. Ei se varmaan muuten, mutta mun joululahja sille oli ollut muutaman tunnin kustantaminen. Mä olin miettinyt sitä jo pitkään, vaikka mä tiesin, että ratsastaminen ei ollut siskolleni niin rakasta kuin mulle. Mutta kun mä halusin, että kotona olisi joku, jolle puhua heppajuttuja!

”Mikä pakkomielle sulla on leipoa musta vuoden ponityttöä?” Vanessa oli naurahtanut avattuaan kirjekuoren, jossa oli selostus lahjasta. Mä olin pelännyt turhautunutta huokaisua tai jotain muuta pahempaa. Ilmeisesti lahjani ei edes ollut niin paha.
”Suostu nyt! Ei se ole kuin viisi kertaa. Mä oikeasti haluaisin jonkun, jolle puhua poniasioita,” mä sanoin ja vedin naamalleni anelevan ilmeen.
”Hyvä on! Mutta ensi jouluna sitten jotain muuta, pliis,” se lopulta totesi ja sai mut hymyilemään leveästi.

Olin mä oikeasti esittänyt hyvää isosiskoa ja ostanut sille lisäksi uudet kuulokkeet.

Ratsastustunnin jälkeen siskoni oli kuitenkin hymyillyt laskeuduttuaan Edin selästä alas ja kohauttanut olkiaan mun suuntaan. Tunnin jälkeen mä olin seurannut hetken Vanessaa ja Netteä purkamassa Ediä. Kun Vanessa oli päässyt puhumisessaan vauhtiin, oli Nette näyttänyt lähinnä kauhistuneelta.

Ja kun mä hoputin Vanessaa lähtemään, olin kuullut Neten suusta pienen huokauksen. Helpottuneen sellaisen.

Tänään, keskiviikkona, mä olin pyytänyt Vanessaa kanssani tallille. Se oli käynyt jo pari kertaa ratsastamassa ja mä olin melko varma, että se suostuisi.
”En mä jaksa, mulla oli jo pianotuntikin,” se puuskahti keittiön pöydän äärestä.
”No mikä nyt on vialla? Sähän tykkäät hevosista,” mä ihmettelin.
”Enpäs, sä se tykkäät hevosista. Mä vaan tykkään susta, sun takia mä olen niillä tunneilla käynyt,” Vanessa sanoi.
”No mut..?” mä yritin.
”Mä en ole sä! Häivy nyt siitä, mua ei kiinnosta,” se ärähti.
”Okei, anteeksi kun mä yritän olla hyvä sisko! En jaksa tästä lähtien edes yrittää, kun sä käyttäydyt kuin viisivuotias kakara,” mä tiuskaisin.

Mä istuin pelkääjänpaikalla ja tuijotin visusti tielle.
”Painostanko mä Vanessaa liikaa? Niinkun tykkäämään poneista,” mä kysyin.
”Jos totta puhutaan, niin ehkä vähän,” se sanoi ja vilkaisi mua.
”No kiva, olisi vaan sanonut ennen kuin mä maksoin sille niitä tunteja,” mä tiuskaisin.
”Älä nyt suutu, sähän itse kysyit,” isäni naurahti. Mä pyöräytin silmiäni ja nojauduin auton ikkunaa vasten.

Mä raahauduin tallin yläkertaan ja heitin laukun kaappini ovelle. Taukohuoneesta kuului puhetta, joten mä päätin pistäytyä siellä.
”Hei Wenla! Säkin olit ilmoittautunut tehoviikonloppuun! Siitä tulee varmasti tosi kivaa!” Salma huikkasi iloisesti heti astuttuani sisään. Mä näin sen ja Emmyn pelaamassa korttia, sekä Wilman, Yasminin ja Tuulian tuijottamassa jotakin Tuulian puhelimesta. Mä istahdin tupapöydän ääreen Emmyn viereen ja avasin viimein suuni:
”Joo ja se ahdistaa mua ihan kamalasti, kun mä siis ilmoittauduin kakkosryhmään. Mun eka helppo b –tuntikin on vasta huomenna! Entä jos se Martti vai Pekka (”LAURI!!!” Wilma kuittasi väliin) vai mikä olikaan pitää mua ihan surkeana?” mä marisin.
”Mikäs se sun uudenvuodenlupaus olikaan..?” Emmy vihjaili. Niin tosiaan, mä olin huudellut pitkin poikin Seppelettä mun uudenvuodenlupauksesta. Mä aikoisin olla positiivinen läpi vuoden. Harmi vain, että mun perusluonteeseen kuului pessimistisyys.
”Joo muistetaan, ”olen positiivinen koko vuoden enkä valita niin paljoa”,” mä huokaisin dramaattisesti.
”Ja voithan sä vaikka mennä treenaamaan Gitan kanssa, niin et oole niin ruosteessa huomenna?” Salma ehdotti. Niinhän mä voisin.

En mä kuitenkaan päätynyt kentälle treenaamaan, vaikka olin lähtenyt oleskeluhuoneesta sillä ajatuksella. Mä lähdin ilman satulaa maastoon, jossa aikaisempi keskustelu mun ja Vanessan välillä muistui mieleen. Mua harmitti. Muiden kanssa tällaiset pikkuriidat eivät olisi ahdistaneet, mutta siskoni kanssa asiat olivat toisin. Enkä mä edes tiennyt miksi.

Tai oikeastaan mä tiesin. Vanessa oli vähän herkkänahkainen ja erittäin pitkävihainen, eivätkä ne piirteet sopineet yhteen.

Wenla ja Gitta 89HM

[Wenla]

6.3.2017 maanantai – Asennemuutos

Gitan harja oli päässyt kasvamaan vähän turhan pitkäksi ja sen suupielestä törrötti heinää.

Silti se oli maailman kaunein poni.

Mä harjailin Gittaa kaikessa rauhassa odotellessani sen junnuratsastajaa, joka oli myöhässä. Ei paljoa, mutta tällä menolla se ei ehtisi itse varustaa ratsuaan. Tehoviikonloppu oli mitä ilmeisimmin vaatinut veronsa, sillä Gitta seisoa möllötti paikallaan ja näytti väsyneeltä. Eikä se edes hermostunut, kun mä harjasin mahan alta kovalla harjalla. Tehoviikonlopusta puheen ollen, se oli ollut loistava tapahtuma. Mä olin saanut treenattua helppo B tasolla, ja mulla oli paljon itsevarmempi olo. Maastoesteetkin olivat menneet hyvin, kunhan mä sain Gittaan vähän vauhtia.

Mä olin myös päässyt Hestian selkään, ja se oli aivan yhtä ihana kuin mä olin ajatellutkin. Sen kanssa mulla oli ollut paljon helpompaa, sillä vauhdin säilyminen ei ollut ongelma. Erityisesti vaikutus istuntaan oli huomattava, kun ei tarvinnut puskea ponia koko aikaa, ja mä olin saanut oikean AHAA- fiiliksen. Ja sitä fiilistä mun pitäisi kuulemma hakea jatkossakin.

”Siis voitko uskoa, mulla on Gitta!? En mä sillä halua mennä,” jonkun rääkäisy keskeytti mun ajatukset. Mä vilkaisin kaltereiden välistä käytävälle ja bongasin ryhmän tyttöjä käytävän päädyssä.
”Viimeksi kun mä menin sillä, se ei kuunnellut yhtään eikä varsinkaan päässyt esteiden yli puhtaasti. Eikä me menty edes kuin kuuttakymppiä!” joku toinen sanoi. Mä vilkaisin Gittaa ja pyöräytin silmiäni. Niinpä niin.
”Mä kuulin, että se on tiputtanut Piritankin selästä alas ja sen hoitajalta meni olkapää kun se tippui siltä!” joku kimitti.
”Hirveää,” se rääkäisijä sanoi.

Sitten se tyttöjen ryhmä valui epämääräisenä jonona Gitan karsinalle. Ne olivat korkeintaan yläasteella. Mä näin kaksi punapäätä, yhden blondin sekä bruneten. Punapäät roikkuivat toisissaan kiinni, ja mä olisin voinut laittaa pääni pantiksi, että ne olivat kaksosia.
”Moi,” mä sanoin ja hymyilin asiakaspalveluhymyä, mutta mun äänestä varmasti paistoi, että en ollut roolistani kauhean innoissani. Kukaan tytöistä ei vastannut, ja mua tuskastutti.
”Niin joku teistä vissiin menee Gitalla?” mä kysyin. Tyttöjen katseet kääntyivät siihen blondiin, jonka kädet olivat syvällä pinkin toppatakin taskuissa.
”Teidän muiden kannattaa varmaan etsiä oma ratsu ja alkaa varustaa sitä, tunti alkaa pian,” mä jatkoin yksinpuheluani. Niinpä loput tytöt painuivat kuka mihinkin, ja se blondi jäi katsomaan Gittaa nenäänsä nyrpistellen.

”Haluatko sä-” mä aloitin, mutta tyttö keskeytti mut nopeasti: ”En.”
”Kuule, sä et voi muodostaa mielipidettä jostain hevosesta ilman, että oot edes kokeillut siitä. Ja joo, mä kuulin mitä sun kaverit puhui, mutta ei sitä koskaan tiedä jos sä ratsastat paremmin kuin ne ja tykkäätkin Gitasta. Mä jos joku tiedän, että Gitta osaa olla hankala, mutta kun se toimii, se on aivan huippu ratsastaa,” mä sanoin. ”Ja jos menee huonosti, niin sittenpähän oot ainakin kokeillut Gittaa.”

Mua nauratti, sillä mikä mä olin paasaamaan tällaisesta jollekin muulle? Mun asenne oli näet sama, kuin tuolla pinkkitakkisella tytöllä, joka katseli mua hämmentyneenä. Tosin, mun uudenvuodenlupaus oli edelleen ajatella positiivisesti ja siihen mä olin pyrkinytkin koko alkuvuoden. Ehkä jonain päivänä mun ensimmäinen ajatus Kössillä ratsastamisesta ei olisi niin synkkä kuin nykyään.
”Mä oon muuten Wenla,” mä sanoin.
”Jossu,” se sanoi ja mä näin, kuinka sen huulilla käväisi pieni hymyntapainen, joka hämmensi mua. Oliko se muka oikeasti kuunnellut mitä mä sanoin??

Jossu käsitteli Gittaa yllättävän varmasti, eikä mun tarvinnut puuttua sen toimintaan kertaakaan. Mä olin jo poistumassa yläkertaan, kun kypäräpäinen Jossu pyysi mua tulemaan maneesille sen kanssa. Mä kohautin olkiani ja seurasin ratsukkoa kohti maneesia.

”Kerro mulle mitä mun kannattaa tehdä jos Gitta alkaa possuilemaan,” Jossu pyysi Gitan selästä, kun mä kiristin satulavyötä. Kivuttuaan Gitan selkään se oli näyttänyt heti paljon epävarmemmalta ja nuoremmalta, ja aikaisempi varmuus oli tiessään.
”Anne kyllä auttaa sua, mutta muista olla päättäväinen ja kokoajan hereillä. Tärkeintä on saada se kuulolle heti alkumetreiltä. Sä pärjäät kyllä ihan hyvin,” mä sanoin.
”Joo..” Jossu huokaisi ja komensi Gitan liikkeelle.

Mä en jäänyt seuraamaan tuntia, vaan painelin vikkelästi tallin yläkertaan. Se oli tyhjä lukuun ottamatta muutamaa tyttöä, joita mä en tunnistanut. Yhdellä oli tummat hiukset ja otsatukka, toisella vaaleat lyhyet hiukset ja kolmannella, joka oli selvästi nuorempi, oli kiharat hiukset ponnarilla. Ensin mä ajattelin, että ne olivat joko rohkeita (koska me hoitajat oltiin käytännössä jumalia niiden silmissä eiks nii?) tuntilaisia tai eksyneitä tuntilaisia, kunnes mä muistin hoitajahaut.
”Siis te ootte niitä uusia hoitajia!” mä hihkaisin viimein ja istahdin sohvalle. Mä en ollut kauhean hyvin perillä siitä, mitä Seppeleessä tapahtui, mutta muutama päivä sitten sebeläisten whatsapp-ryhmässä oli ollut paljon keskustelua uusista hoitajista. Katsu oli mitä ilmeisimmin päässyt hoitajaksi uudelleen, tällä kertaa kylläkin Lasselle. Elsa oli lopettanut, samoin Kristian, Andrei ja Linoy. ”Mä oon muuten Wenla, Gitan hoitaja.”

”Betha, Kössin hoitaja,” se tummatukkainen sanoi ja hymyili.
”Mä oon Fiona, mutta sano vaan Fifi,” kiharapää sanoi. ”Ja hoidan Rottaa!”
”Loeken hoitaja Inka, moi,” kolmas tyttö sanoi.

Me puhuttiin lähinnä seppeleestä ja hevosista, mutta mä huomasin pitäväni niistä kaikista heti lyhyen juttuhetken jälkeen. Musta oli oikeastaan kiva saada uusia hoitajia tallille, ja mä toivoin Annen mielenterveyden puolesta, että ne olivat tulleet jäädäkseen. Ja ehkä mä toivoin niin myös ihan siksi, että mä halusin uusia kavereita.

Ps. Te vanhatkin sebeläiset ootte ihan kivoja.

Wenla ja Gitta 90HM!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

// vihdoin ja viimein uutta tarinaa, sori tauosta!

[Wenla]

9.4.2017 torstai – Melkeen 18

Alkuvuosi oli vaan kiitänyt ohi, ja mä olin kauhistunut vilkaistuani kalenteriin; huhtikuu. Se oli saanut mut heittämään toppatakin kaapin perälle, pistämään kuluneet villasukat roskakoriin ja vaihtamaan raskaat talvikengät höyhenenkevyisiin tennareihin. Olin kuitenkin katunut päätöstäni jo ensimmäisenä aamuna kävellessäni kouluun nilkat paljaana ja korvat jäässä.

Mutta kevät oli kuitenkin tulossa. Linnut lauloivat ärsyttävyyteen asti ja hiekoitetut asvalttitiet tuntuivat inhottavilta ohuiden kenkien läpi. Mä saatoin jopa herätä aamuisin auringonpaisteeseen, meikata ilman lamppua ja tulla vielä illalla valoisan aikaan kotiin. Kevät oli mun suosikkivuodenaika.

Kevät tarkoitti myös sitä, että mä täyttäisin kahdeksantoista. Mä olin aloittanut autokoulun (??!!!!!!!!!!!), siis minä Wenla Paulina Tilde Grenholm saisin - ainakin toivon mukaan – ajokortin käteeni. Iskä oli luvannut lainata autoaan alkajaisiksi ja hommata mulle jossakin välissä oman auton.

Samalla mä podin kuitenkin ehkä maailman hirveintä ikäkriisiä. Se ei kyllä ollut mitään uutta, olin potenut sitä jo lukioon mennessäni. Ja varmaan suunnilleen silloin, kun pääsin ala-asteelta. Tai kun menin kouluun. Ja kuten joku oli joskus sanonut, niin mun kannattaisi niin sanotusti chillata. Mutta kun mä en osannut.

Ja sitten oli vielä yksi kevään merkki. Gitta.

Sillä oli taas eräänlainen uhmaikä, sillä oikeastaan mikään ei ollut onnistunut meidän tämänpäiväisessä koulutreenissä. Ei käynti; Gitta ei olisi jostain syystä malttanut mennä niin hitaasti kuin mä halusin, minkä takia mä en pystynyt ratsastamaan sitä yhtään, kun se nosti päätään taivaisiin. Raviin päästyämme mä unohdin haaveet väistöjen hiomisesta ja vain pyörin kentällä yrittäen saada Gittaan jotain muutakin muotoa, kuin kirahvin. Lopulta mä jopa onnistuin ja uskalsin ottaa laukkaa.

Laukassa me sitten karautettiin kentän ympäri joku kymmenen kertaa mun roikkuessa Gitan harjassa kaikin voimin (tähän kohtaan voidaan sitten huomauttaa, että mulla ei ollut satulaa!). Mä siis lopulta tyydyin työskentelemään ravissa, mikä saattoi olla oman turvallisuuteni vuoksi ihan hyvä päätös.

Lopuksi mä annoin Gitan vielä juosta vapaasti kentällä ja voi että sillä oli mukavaa. Niitä hyppyjä katsellessani mua kyllä vähän hirvitti, osaksi siksi, että poni olisi voinut katkaista koipensa ja osaksi siksi, että mä olin istunut samaisen eläimen selässä muutama minuutti sitten.

Kun mä olin saanut Gitan takaisin tarhaan Hestian seuraksi mä loikin yläkertaan. Taukohuoneessa mä tungin ahterini tupapöydän ääreen Jutan ja seinän väliin.

”Mitäs tänne?” mä kysäisin ja nappasin pöydällä olevasta korista keksejä, jotka olivat olleet siinä jo alkuviikolla – silloin mä en vain ollut ehtinyt maistaa. Mä ehdin jo ihmetellä miten niitä oli edelleen jäljellä, mutta maistettuani yhtä mä taisin löytää vian. Ne maistuivat ihan järkyttäville.
”Siis hyi että! Kuka on näin paska leipuri?” mä älähdin ja vilkaisin pöydän toisella puolella istuvaa Fiiaa, joka näytti erittäin syylliseltä. Sen vieressä istuva Cella hekotti Wilman kanssa kuin viimeistä päivää.
”Ne on Fiian aprillikeksit!” Loviisa ilmoitti Jutan toiselta puolelta.
”Fiia!” mä puuskahdin ja loin punapäähän syyttävän katseen. ”Kellään ei ole sitten tullut mieleen heittää näitä pois? Aprillipäivä oli viikko sitten.”
”Miks me niin tehtäisiin? Aina hauskaa kun joku tietämätön tulee ja ottaa yhden niistä,” Jutta virnisti.
”Oisitte nähneet Robertin aikaisemmin tällä viikolla, kun se erehtyi laittamaan kaks kerralla suuhun,” Cella naurahti.
”Nyt mä taas muistin miksi mä vihaan teitä näin paljon,” mä pyöräytin silmiäni.
”Älä nyt!” Loviisa huokaisi.

”Mut hei, miten sun ajotunnit edistyy?” Jutta kysyi yllättäen.
”Ajaako meidän pikku Wenla korttia! Nyt mä kyllä tunnen itseni vanhaksi,” Cella henkäisi.
”Se on kyllä hullu joka sun kyytiin uskaltaa,” Wilma sanoi ja pyöritti päätään.
”No älä nyt! Mä oon kuulemma ollut ihan hyvä,” mä ilmoitin ja röyhistin rintaani.
”Se sun ajo-opettaja ei taida tietää, että valehtelu on rumaa,” Jutta hymähti ja sai muut nauramaan. Mä sen sijaan loin siihen ilkeän mulkaisun ja ristin käteni puuskaan.
”Miksi mua aina aliarvioidaan? Häh?” mä valitin.

Wenla ja Gitta 91HM

[Wenla]

22.4.2017 lauantai - Kuinka händlätä kiusalliset tilanteet

”Yks, kaks, kolme… kolme ja puoli,” mä mumisin puoliääneen ja nostin katseeni kentän hiekasta edessäni nököttävään estetolppaan. Mä tartuin siihen ja raahasin sen aavistuksen lähemmäs ensimmäistä estettä, noin kolmen laukka-askeleen päähän. Tallilla oli hiljaista lauantaina neljän aikaan, joka oli toisaalta hyvä ja toisaalta huono juttu. Olisin tarvinnut kipeästi jotain puominnostelijaksi, sillä olin päättänyt hypätä Gitan kanssa pitkästä aikaa. Aiemmin tänään oli ollut maastoestetunti, joten mä veikkasin sen olevan osasyy vähäiseen kävijämäärään – moni ollut tallilla jo aamupäivällä.

Vartin päästä kentällä nökötti kolmen esteen sarja; kaksi pientä ristikkoa ja pieni pysty. Mun oli ihan totta saatava joku korottamaan esteitä aina välillä, koska mä en jaksaisi jalkautua minuutin välein.

Seuraavaksi mä raahauduin talliin varustamaan Gittaa, jonka olin jo aiemmin tuonut sisään ja harjannut. Gitta avasi suunsa kiltisti, kun mä laitoin suitset, eikä juurikaan pullistellut satulan kanssa. Lopuksi mä laitoin ponille vielä etusuojat ja kypärä omaan päähäni. Eikä mulla ollut mennyt kuin viisi minuuttia.

Tallipihalla mä bongasin Mikun ja Tuulian, jotka astelivat aitalta kohti tallia.
”Moi,” Tuulia sanoi ja vilkaisi vähän epävarmasti Mikuun päin, joka tuijotti mua ilmeettömästi. Musta tuntui, että ne molemmat odottivat sitä hetkeä kun mä päästäisin suustani jotain ilkeää.
”Moi,” mä kuitenkin vastasin yllättävän rennosti ja mulkaisin Gittaa, joka kurotti turpaansa Tuulian taskuja kohti.
”Ratsastamaan menossa?” Tuulia sanoi kysyvästi, ja mä tyydyin vain nyökkäämään. Hiljaisuus, joka laskeutui välillemme, oli todella kiusallinen ja mä aloin nauraa.
”Ehkä me tästä lähtien pelkästään moikataan, tai tästä tulee ihan helvetin kiusallista,” mä virnistin ja heilautin kättäni hyvästiksi. Mä tunsin niiden molempien oudoksuvat katseet selässäni ja mä olin aivan helvetin ylpeä itsestäni; mun ei ollut edes tehnyt mieli sanoa mitään ilkeää.

Kentällä mä ponnistin Gitan selkään ja kaivoin puhelimen taskustani. Samalla kun Gitta käveli alkukäyntejä, mä näppäilin seppeleen Whatsappryhmään viestin, jossa anelin jotakin nostelemaan mulle puomeja.

Lopulta pelastava enkeli, joka käytti yleisesti nimeä Clara, raahautui tallin yläkerrasta avukseni. Ja mitä se maksoikaan mulle; puolet Fazerin suklaalevystä.

”Moii,” mä huikkasin ja hidastin Gitan ravista käyntiin. Clara tyytyi nostamaan kättään ja hieraisemaan sitten silmiään.
”Oliko rankka ilta?” mä kysyin leikilläni ja kallistin päätäni.
”Joo, päähän sattuu ja oon oksentanutkin pari kertaa, mutta oli pakko tulla kattomaan Siiriä,” Clara huokaisi.
”Ai häh? Ootko sä ollu juomassa? Clara sä oot vauva et sä voi” mä haukoin henkeäni järkyttyneenä.
”Etkö sä ymmärrä sarkasmia?” Clara nauroi ja mä huokaisin helpotuksesta. ”Mutta ei meillä ole ikäeroa kuin kaksi vuotta.”
”Joo mutta ei alaikäisenä saa juoda,” mä heristin sormeani.
”Sanot sä,” se vastasi ja kohotti kulmiaan.
”Eri asia! Mä olen ihan kohta kahdeksantoista,” mä huomautin.
”Joo, mutta et oo aina ollut,” se näpäytti takaisin.
”Mutta sä pysyt kuitenkin vesilinjalla siihen asti että oot kahdeksantoista,” mä hymyilin ja komensin Gitan uudestaan raviin.

Hypyt sujuivat tosi hyvin siihen asti, että Clara nosti viimeisen pystyn kahdeksankymppiseksi. Sille Gitta pysähtyi monta kertaa, kun mä en saanut millään askelia sopivaksi. Mä harkitsin jo muiden esteiden siirtämistä, mutta lopulta päätin yrittää vielä kerran. Mä nostin laukan ja Gitta karautti esteelle melkoisella rytmillä. Hypystä tuli vähän kulmikas, mutta yli mentiin. Mä taputin Gittaa monta kertaa ja hidastin sen laukasta loppuraveihin.

Loppukäyntien ajaksi mä laskeuduin Gitan selästä ja raahasin Claran kanssa puomit ja tolpat omille paikoilleen.
”Pitäisi ihan oikeasti päästä estetunnille. Meidän rutiinikorkeus, eli se kuusikymppinen sujuu suunnilleen silmät kiinni, mutta siitä 20cm korkeampi on tosi epätasaista. Tai en mä tiedä, se saattaa olla ihan mun päässä ja heijastuu sitä kautta Gittaan. Mutta ei Gittakaan hyppää loputtomiin, sen kapasiteetti on jo aika lähellä tuota ja se on sillekin jo hankalampaa. Tai voihan se olla rutiinin puutetta, ei tuo poni hyppää näin korkeita tunneilla, tuskin edes mun kanssa. Ehkä mun pitäisi laittaa joku hyvä sen selkään, vaikka Salma,” mä puhelin ääneen.
”Sä oot vissiin ollut koko alkupäivän hiljaa,” Clara nauroi. ”Mut Salma on hyvä idea, kysy siltä.”

Tallissa Clara paineli yläkertaan ja mä purin Gitan nopeasti. Satulahuone oli tyhjä lukuun ottamatta Adalindia, joka istui nurkassa satula kädessään.

”Moi,” mä sanoin tunnustellen. Mulla ei ollut mitään Adaa vastaan, mutta musta meidän välit oli kiusalliset. Ainakin mun osalta. Se tiesi mun ja Tuulian riidasta, ja olipa se kai tietoinen mun tyhmistä sanoista ja käyttäytymisestä. Ja mua nolotti ihan helvetisti. Mä uskoin ja toivoin, ettei se muistellut niitä enää, mutta eihän sitä koskaan tiennyt.
”Moi,” se vastasi.
”Tota, mun pitikin sanoo sulle yks juttu,” mä aloitin ja laskin Gitan satulan satulatelineeseen.
”Niin?” se patisti kun mä jäin seisomaan hiljaa paikoilleni.
”Kun tuota siis… sähän tiedät siitä mun ja Tuikun riidasta," mä sanoin.
"Joo?" se kohotti kulmaansa.
"Niin kun siis.. Tai no… ihan sama, antaa olla,” mä henkäisin ja pakenin posket punaisina tallin puolelle. Nolotti ja paljon.

Wenla ja Gitta 92HM

[Daniel]

Danielin läpiratsastuskuuri

Gitan selkään Daniel komensi kevyempänä Pirittan, ja yhtäkkiä oli kentänlaidat täynnä uteliaita: ihan totta, esteope totisessa kouluväännössä! Kahden ammattilaisen yhteistyöllä punkeroponi saatiin yllättämään varmaan itsensäkin. "Se näyttää melkein kouluponilta", hämmästeli joku aidan takaa, ja Daniel tuumasi, että kyllä Pirressäkin jonkin sortin tuupparin maailma menettää.