1.6.2016 Keskiviikkoni vankina
Wenla
Hestia oli palannut talliin ja mä olin siitä tosi iloinen. Gitta oli hörissyt ja hirnunut innoissaan nähtyään entisen ponikaverinsa uudelleen, mikä oli mun mielestä söpöä. Nytkin ne nyhtivät aidan vierestä ruohoa ja voikukanlehtiä rinta rinnan. Uusi poni sai tietysti myös aikaan kuhinan. Innostuneet tytöt juttelivat hoitajanpestistä, ja olin kuullut huhuja siitä, kuinka joku Hestian vanha hoitaja olisi piipahtanut toimistossa. Mä en tyttöä tuntenut, en ollut silloin seppeleen vakiokalustoa.
Vilkaisin vielä nopeasti Gitan ja Hestian suuntaan, kunnes astuin talliin. Vikojen viikkojen hyviä puolia olivat lyhyet koulupäivät, mikä mahdollisti mun talleilun jo noin kolmen aikoihin. Muutkin olivat löytäneet tiensä tallille, sillä näin käytävällä pari tuttua kasvoa.
"Moi!" huikkasin Sandralle, joka riisui päitsiä Aristolta. Ruuna höristi korviaan ja silmäili mua tarkasti.
"Ai moi, säki päätit tulla näin aikasin," Sandra hymyili ja laski päitset käsistään.
"Ootko menossa ratsastaan?" kysäisin ja rapsutin angloarabia turvan päältä.
"En, Arska menee viieltä ja kuuelta nii aattelin tuua jo valmiiksi sisään," Sandra vastasi.
"No sithän sä voit tulla mun kanssa ylös! Tarvin ruokaa," virnistin ja revin tytön mukaani.
"Wenla ehh.. ootko ihan varma?" se kysyi ja hymyili arasti.
"Joo, mulla on nälkä!!" tokaisin muina miehinä, koska en ymmärtänyt Sandran vihjettä. Olisinpa ymmärtänyt.
Tuulia
"Se uus heppa on vissiin ollut täällä ennenkin?" Ada kysyi multa.
"Joo, se oli mun hoitsu, ja monen muunkin", kerroin. "Mut sillon kun se myytiin jollekin estejunnulle, mä pääsin Ruusan, uuden hepan hoitajaksi", kerroin. "Hesti olikin mulle vähän turhan estepainotteinen, kun oon vähän puskailuun taipuvainen", pälätin iloisena.
"Aah okei", Ada vain tyytyi kommentoimaan.
Taukotilan pöydän ääressä Pihla ja Clara istuivat vierekkäin syömässä jäätelöä. Joku ihana oli ostanut sitä jääkaapin pakastelokeroon, mutta itse en jaksanut vaivautua sohvanpohjalta kaapille. Ulkona oli kuuma, mutta sisällä puhalsi tuulettimet ihanan vilpoista ilmaa. Hevosetkin olivat näin helteisenä päivänä välillä sisällä kärpäsiä ja paahdetta piilossa. Jäätelönsyöjien katseet tuntuivat piinaavasti ohimossani, mutta en jaksanut katsoa takaisin. Ajatelkoot mitä ajattelivat, minä tein miten halusin, enkä jäänyt miettimään, mitä tallilaiset siitä ajattelee. Sitäpaitsi, eihän melkein kukaan tallilla edes tiennyt, niin ei tarvinnut miettiä.
"Mitä sä meinaat tänään?" Ada kysyi.
"No Ruusa menee viieltä ja kasilta, et ehkä siinä välissä vois jotain pientä tehdä, mutta eipä varmaan mitään ihmeempiä. Kävin vähän aikaa sitten viemässä sen aittaan tuntilaista varten valmiiksi", selostin. "Entä sä?"
"Jotain vois Soltun kanssa keksiä, mutta en oo vielä päättänyt", Ada kertoi.
Silloin taukotilan ovi kävi ja tuttu kasvo astui sisään.
"Oi onko täällä jäätelöä", blondi riemastui ja hyppelehti suoraan jääkaapille minua huomaamatta. Sandra oli jäänyt ovelle seisomaan hieman vaivalloisen näköisenä.
"Ottaako kuk--", jäi Wenun lause kesken, kun hän nosti jätsipaketin kaapista kääntyen katsomaan tänne sohvalle.
Wenla
Mä vilkaisin kylmästi Tuuliaa, ja heitin jäätelöpaketin takaisin sinne, mistä sen otinkin.
"Mä taidan sittenkin mennä alakertaan syömään," tokaisin ja nappasin kanasalaatin ja limsan pöydältä. Sandra katsoi mua turhautuneena ja vilkaisi sitten noepasti Adaan. Mä en tiedä mikä juttu se oli, mutta Sandra astui mun tielle ja avasi suunsa:
"Me ollaan ihan done tän teidän riidan kanssa, jonka saatte muuten sopia tasan tarkkaan nyt."
"Jep, inhottaa olla kahden tulen välissä ja mitä oon Tuikkua kuunnellut, niin ei siitäkään tää tilanne ole kovin kiva," Adalind jatkoi sohvannurkasta.
"Sandra et oo tosissas. Mä en halua istua täällä hikoilemassa TON kanssa?" mä parahdin ja huidoin kädelläni Tuulian suuntaan. Sandra kohautti olkaansa ja olin erottavinani sen huulilla pinen hymyntapaisen.
"Tätä mä just tarkotan, sä et voi sanoa edes Tuikun nimeä ääneen!" blondi tokaisi. Mä käännyin katsomaan sitä vihaisena.
"Okei, te voitte pitää mua täällä, mutta puhumaan te ette pysty pakottamaan," mä kohautin olkiani ja lysähdin pöydän ääreen. Pihla ja Clara katsoivat mua merkutsevästi pöydän toiselta puolelta, mutta mä tyydyin vain lappamaan kananpalsia suuhuni.
Tuulia
Mä olin ihan hämmentynyt. Katsoin vuoroin Adaa, vuoroin Sandraa. Oliko tää joku salajuoni? Epäilyttävän nopeasti kananpalaset upposivat Wenlan nälkäiseen mahaan, ja katsoin epäuskoisena kelloa, jonka sekuntiviisarit naksuivat menemään piinaavassa hiljaisuudessa. Lopulta Wenla nousi, heitti rasian roskiin ja lähti tallustamaan uudelleen ovea kohti.
"Mulla on tälle päivälle muutakin tekemistä, kun istua samassa huoneessa hiljaa TON kanssa", se sanoi hermostuksissaan mua mulkaisten. Mä olin vetänyt jalat koukkuun syliini ja koitin hautautua syvälle sohvaan. Mitä ihmettä mun ois pitänyt tehä? Ei voinut enää sännätä uloskaan, ja sisimmässäni halusin jo sopia Wenun kanssa. Mä tunsin, miten sydän rinnassani alkoi lyömään tiheämpään. Pelottiko mua? Ehkä vähän.
"No sitten on, mutta ne saa odottaa", Sandra sanoi päättäväinen ilme kasvoillaan. Adakin nousi sohvalta, ja katsoin häntä säikähtäneenä. Eikai ne oikeasti aio jättää mua Wenlan kanssa kahdestaan? Ada viittilöi jäätelönsä litkineet tytöt pöydän äärestä messiin.
"Annetaanpa meidän riitapukareille rauha", Ada sanoi niin varmasti ja aikuismaisesti. Ei, mä en halua! Mä en taho tätä. En silti saanut edes jalkojani laskettua maahan liikahtaakseni.
Clara ja Pihla luikahtivat oven raosta, hyvin hämmentyneen näköisinä ulos, kun Sandra piti Wenlaa hartioista kiinni, ettei se säntää ovesta pihalle.
"Päästä irti! Mitä sä oikeen teet mulle!?" Wenu huusi. Sekään ei voinut mitään sille, että lopulta Ada ja Sandrakin luikahti ulos ja paukautti oven perässä kiinni. Vaikka Wenla kuinka koitti hypätä päin ovea ja ränkyttää kahvaa, ovi ei auennut. Meidän omat ystävät pitivät ovea kiinni. Minkä tempun ne oikein menivätkään tekemään.
Wenla"Oottakaahan vaan sitä, kun Anne kuulee tästä," mä mutisin tuijottaen tiiviisti ovea. Suin välillä hermostuneena hiussuortuvia korvani taakse ja murisin huulteni välistä kirosanoja. Mä vähintään murhaisin ne kaikki yksitellen, kunhan pääsisin ulos täältä.
"OIKEESTI TÄÄ EI OO HAUSKAA!"
"HELVETTI TYTÖT, NYT SE OVI AUKI!"
"MÄ TEEN JONKUN RIKOSILMOTUKSEN VAPAUDENRIISTOSTA JA JOUVUTTE KAIKKI VANKILAAN."
Kun olin puhissut, valittanut, murissut, huutanut, uhkaillut, kiristänyt ja kuluttanut voimani loppuun raahauduin pöydän ääreen. Tuulia näytti tutkailevan mua mietteliäänä. Mähän en keskustelua aloittaisi. En missään nimessä. Mä kurkistin salaa Tuuliaa, joka näytti mietteliäältä. Mun teki mieli puuskahtaa jotakin ilkeää, mutta päätin hillitä itseni. Oli mulla kyllä yksi kysymys, johon halusin vastauksen. Niinpä mä päätin avata suuni.
"Miten sä pystyit antamaan sille kusipäälle anteeksi? Ihmiselle, joka petti sun luottamuksen ihan täysin ja joka leikki meidän tunteiden kanssa. Joka on niin keskenkasvunen, kun sen ikänen voi vaan olla. Miten?"
Tuulia
Hetken jo luulin saavani harrastaa sisäistä feispalmausta vielä pitkäänkin Wenlan jatkettua lapsellista riehumista ja uhkailua, mutta hänen yllättävän vakava ja syvällinen kysymys sai ison möhkäleen nousemaan kurkkuuni. Kysymyksen, jonka äärellä itsekin olin viettänyt tunteja, päiviä, itkuisia iltoja ja unettomia öitä. Ja nyt mun pitäisi taas purkaa sen vastaus sisältäni sanoiksi, punoa lauseet uudelleen niin, etten tee itseäni naurunalaiseksi.
"Sä voit pitää mua sinisilmäsenä ja kliseisenä, mutta mä vaan yksinkertaisesti uskoin Mikua, kun se kertoi mulle kaiken mitä ajatteli. Sä tiiät, se oli semmonen pelipoika, mopollaan kruisaili ja kuskaili likkoja minne vaan. Lapsellista kuin mikä, mutta kaikki voi muuttua ja kasvaa pykälän aikuisemmaksi. Se tajusi mun kanssa viimein jotain, tyyliin mitä on rakastaa ja olla rakastettu. Sit, usko tai älä, se ei ois halunnu loukata suakaan, eikä siks jöttänyt sua. Se ei tiennyt, miten jättää toinen niin, ettei tyttö itke viikkoja tai suutu, sehän ois mahotontakin. Ja mä uskoin, kun se vannoi muuttuneensa, ja nyt voin sanoa, että hän puhui ihan totta. Ja oikeesti, se kaipuu mikä riipi mun sisintä, niinkuin Mikunkin, oli semmosta ettei sitä kestä."
Hämmennyin avoimuudestani ja jäin pumppu pelosta hakaten odottamaan Wenun vastausta.
* * *
Sillä välin oven toisella puolella Ada ja Sandra myhäilivät tyytyväisenä istuen oveen nojaten.
"Hei, Wenu lopetti huutamisen", Ada supisi hiljaa.
"Joo ja kuuntele, Tuikku alkoi puhua, hei ne edistyy", Sandra kuiskasi. Silloin vintin rappuset alkoivat narista, joku käveli ylös. Se oli Yasmin.
"Moi tytöt, mitä te teette?" Yasmin kysyi hämmästyneenä ja meni kaapilleen.
"Pistettii Tuikku ja Wenu tonne sopimaan", Ada sanoi ovea kohti nyökäten.
...mä uskoin, kun se vannoi muuttuneensa, ja voin nyt sanoa, että hän puhui ihan totta..., kuului hiljaa oven läpi.
"Mitä se puhuu?" Yasmin kysyi vielä ihmettelevämmin.
"Varmaankin Mikusta, mistäs muusta", Sandra sanoi hieman silmiään pyöräyttäen.
"Mut... eiks ne eronnu?"
"Joo mut ne on jo sopinu, Miku on kuulemma luvannu olla jatkossa kunnolla", Ada sanoi. "Mä en tajua miks ihmeessä Tuikku huoli sen takas, mut kaipa sillä on joku syy", Ada jatkoi.
"Se ei oo kertonu mulle mitään! Vaik toisaalta, kai se halus hetken olla erossa kaikista riidoista", Yasmin järkeili.
"Ei se mullekaa kertonu kun vasta sitten, kun näin ne ratsastamassa", Ada huoahti. "Salaperäistä."
"Nomut toivottavasti ne nyt sopii. Meen harjaa Lemonia. Voitas hei mennä uimaan, saavat riitansa pestyä pois", Yasmin vielä naurahti lähtiessään takaisin tallin puolelle.
"Aika hyvä idea, niin keli kuin tunteetkin taitaa jälleen käydä kuumana", Sandra kuiskutti.
* * *
WenlaKuuntelin Tuuliaa vaitonaisena. Se selitti jostain rakkaudesta ja kaipuusta, mikä sai mut taistelemaan kyyneleitä vastaan. Musta tuntui pahalta, kun se kertoi, että Miku ei vain pystynyt jättämään mua.
"Joo, mä pidän sua sinisilmäisenä ja kliseisenä, ja mä tiedän että niin pitää moni muukin. Minkälainen poikaystävä on toisen tytön kanssa eikä pysty jättämään sitä? Paska suoraan sanottuna, koska et sä tee noin mikäli sulla on oikeita tunteita jotakin kohtaan. Että onnea vaan teidän parisuhteelle, joka sai alkunsa yhestä isosta valheesta. Mä en usko Mikusta, että se yks kaks muuttuis tolleen kun se oli sun kanssa. Ja oikeestaan, mä uskon että sun silmät ei avaudu ennen kuin se tekee paskasti uudelleen," mä sanoin. Tuulian ilmeet vaihtelivat puheeni aikana laidasta laitaan ja mua melkein kiinnosti sen vastaus.
"Ja pikku huomautus, mä veikkaan että kovinkaan moni ei jaksa uudestaan kuunnella sun ulinaa siitä, kuinka se teki mulle huonosti ja yhy yhy yy," totesin ja nousin ylös. Hain limsapulloni jääkaapista ja avasin sen näppärästi ennen kuin istahdin uudestaan pöydän ääreen. Kun olin laskenut perseeni penkkiin, ovi avautui ja Sandra kurkkasi ovenraosta.
"Joo, ei ne oo tappanu vielä toisiaan, en vaan tiiä mikä tota Wenlaa vaivaa ku se on ollu niin hiliaa," tyttö puhui jollekulle ja katsahti sitten mua virnistäen. Sitten ovi meni taas kiinni jame jäimme kahden.
Tuulia"Joo mua ei paljoo kiinnosta vaikka muut pitäs mua hulluna, oon ihan oikeesti onnellinen sen kanssa ja en anna muiden häiritä meitä. Ihan sama, vaikka muut ei uskois siihen, et ihmiset voi kasvaa ja oppii virheistään, koska mä tiiän ettei se enää valehtele mulle. Vaikka mä sillon, kun kaikki selvis, suutuin sille ja olin ihan tosi surullinen, mä muistan et se oikeesti näytti pettyneelle itsekin. Ei se halunnut satuttaa ketään. Mua melkeen sattu enemmän se, että me jouduttiin riitoihin, sä ja mä."
Siihen Wenlakaan ei ehtinyt sanattomuudeltaan sanoa mitään, kun minä jo jatkoin:
"Miku petti meitä ja mä huolin sen takasin, mutta silti sä vaan vihottelet mulle, huudat ja kaadat paskaa niskaan, vaikka oikeesti se oli Miku, joka teki sut onnettomaks. Mä haluisin olla taas sun kaveri, ja sitä toivoo koko talli. Kaikki on harmissaan siitä, et me ollaan riidoissa. Vaikka mä kuinka olin surullinen ja ikävöin sitä, Sinä päivänä silloin mä hajosin siitä, mitä sä syljit suustas", sain paljastettua.
Olin puhunut suuni tyhjäksi, sanonut kaiken. Mä melkein tärisin pelosta sohvan nurkassa ja mun kurkkua kuivasi se puhuminen. Mutta ei, en uskaltanut liikahtaa juomaan. Tää käsiteltäisiin ensin.
Wenla"Onko sulla dementia vai mikä? MÄ OLIN PYYTÄMÄSSÄ ANTEEKSI, MUTTA SÄ PÄÄTIT PILATA SEN HETKEN KERTOMALLA ETTÄ OOT MIKUN KANSSA! Mä halusin silloin olla aidosti väleissä sun kanssa, mutta kun sä olit pudottanut sen pommin, mun piti aloittaa alusta. Mä olisin ollut valmis lopettamaan riitelyn, mutta sen jälkeen musta tuntui kuin Miku olisi pettänyt mun luottamuksen uudemman kerran. Plus, nyt säkin petit mut ja se jos mikä tuntui pahalta," mä raivostuin. Mun pienessä mielessä mä olin uhri, ei Tuulia. Se näytti tosin pitävän itseään uhrina, sillä mä kuulemma huusin ja olin muutenkin kamala sitä kohtaan. Mä olin vihainen ja mä en osannut piilottaa sitä.
"Mun mielestä mulla on täysi oikeus olla tällainen kuin oon, eikä mua paskan vertaa kiinnosta pidätkö sä mua lapsellisena vai et. Mutta ymmärrätkö kuinka paljon mua sattuu, kun nään teidät yhdessä? ET TAIDA, KOSKA SÄ PERIAATTEESSA PAKOTAT MUT KOKEMAAN SEN. Sä tuot sen tänne, vaikka kukaan täällä ei halua sitä tänne. EI KUKAAN," huusin ja olin kaataa limsat pöydälle.
Mua raivostutti ja olisin oikeasti voinut tehdä mitä vaan, että olisin päässyt tästä tilanteesta pois. Harmi vain, että joku piti ovea säpissä ja me oltiin yläkerrassa.
"Sä et tajua. Mitä jos mulla on vielä tunteita sitä kohtaan? En mä ajatellut Mikua pelkkänä hauskana seurana. Mä TYKKÄSIN siitä oikeasti, ja joka kerta, joka vitun kerta sä käännät vaan veistä haavassa tuomalla sen tänne tai pusuttelemalla sen kanssa koulussa. Vaikka mä puhun siitä kaikkea inhottavaa, mä saatan silti tuntea mun sisällä jotain sitä kohtaan, koska ei ne tunteet noin vaan lähde pois. Mutta et sä varmasti tajua, koska eihän kukaan oo ikinä vieny mitään pikkuneiti täydelliseltä."
Kyyneleet valuivat mun poskille, vaikka mä yritin estää kaikin voimin. Mä saatoin olla hankala ja esittää kovaa, mutta että kylmä ja tunteeton? Ne eivät sopineet muhun. Musta tuntui, että mä sopersin vain jotain ristiriitaista, mutta ainakin mä yritin parhaani mukaan kertoa tunteistani. Kaikista niistä.
Tuulia
"Mä en halunnut valehella sulle, siks mä kerroin, vaikka se ei ollu hyvä hetki", mä yritin, mutta se kaikki tunnemyrsky, mikä velloi mun sisällä, purkautui just silloin. Mä aloin vapiseen ja mä tunsin sen kimmeltävän kyyneleen, kun se pulpahti silmäluomen reunan yli ja valahti suolaisena pitkin poskea. Wenun sanat pompahtelivat mun mielessä, yhä uudelleen ja uudelleen, kelasin sen lauseita edes takas. Mä aloin hiljalleen ymmärtämään sen tunteita, vaiks olinhan mä tiennyt jo pitkään, et Wenlaankin sattui. Ei se muuten raivoaisi noin paljon. Mut se liiotteli silti, huusi liikaa, ja sai vaan lisää riitaa aikaan. Se liiotteli - mä olin tuonut Mikun tallille ihan pikaisesti pari kertaa, muuten näimme maastoilemassa, ettei kaikki tulis kyselee multa, miks huolin sen takasin. Ja niitä hetkiä, että mä, Wenla ja Miku satuttiin saman lukion käytäville, oli tosi harvoin. Mut tottakai Wenla koki ne paljon toistuvammin.
Eihän kukaan oo koskaan vieny mitään pikkuneiti täydelliseltä. Ai niinkö? Mä en itkultani jaksanut alkaa selittämään mitään, mutta Wenlan sanat sattui paljon. Koitin uskotella itselleni, että Wenla vaan laukoi shaibaa ollakseen voitolla. Mutta sekin oli vaan kussu sen omille nilkoille, koska loputtoman huutamisen lopputulos oli vain kaksi itkevää tyttöä. Joista kumpikaan ei halunnut luovuttaa ja myöntää olleensa väärässä, joista kumpikin puhui tunteistaan omalla kielellään, joka oli kuin suolan kaatamista haavoihin toiselle. Aika kului, nyyhkytys jatkui, eikä kumpikaan puhunut mitään. Lopulta, kun olin tarpeeksi hangannut kasvojani paitani helmaan, aloin taas puhumaan, vaikka ääneni värisi ja niiskutin koko ajan.
"Mä tiedän miltä tuntuu ikävöidä Mikua, vaikka tietäisikin sen olevan typerä. Mä koin ihan saman, ennenkun juttelin sen kanssa. Mä ymmärrän, et sua sattuu nähä meiät onnellisena. Mä ymmärrän, jos et pysty vielä pitkään aikaan kohtaamaan sitä kunnolla. Mä yritän parhaani olla tuomatta sitä tallille, ja uskon et sekin ymmärtää. Kohta alkaa kesä etkä nää meitä koulullas. Mä oon pahoillani, et oon tahtomattani loukannut sua. An...teeksi."
Viimeisin sana oli niin vaikea saada ulos suusta, mutta lopulta se tuli ja olin samalla helpottunut että kauhuissani siitä, mitä Wenla sanoisi seuraavaksi.
WenlaTuuliakin itki. Mun kyyneleet olivat jo miltei loppuneet, ja nyt vain nojasin päätäni vasenta kämmentä vasten. Kuuntelin Tuulian sanoja ja mietin. Mä tiesin, että anteeksipyyntö tulisi kohta ja mä pelkäsin sitä. Riidoissa oleminen oli paljon helpompaa kuin anteeksi pyytäminen, ja varsinkin anteeksi antaminen. Jos totta puhutaan, en mä nyt edes tiennyt olinko valmis kumpaankaan.
"Mä en kaipaa sitä, en todellakaan. Mä kaipaan lähinnä asioita, joita me tehtiin yhdessä ja kaikkia muistoja. Kun pidät enemmän muistoista, kuin itse ihmisestä, se kannattaa unohtaa. Mä en myöskään kaipaa mitään säälejä sulta tai Mikulta," sanoin. Tuulia katsoi mua itkuisillä silmillään ja selvästi odotti.
"Mä myönnän, että oon sanonu aivan typeriä asioita ja paljon sellasta mitä en ees tarkota. Sen siitä saa kun puhe tulee ennen ajatusta. Mutta Mikulle mä en anna anteeksi, ihan tiedoksi," hymähdin.
"Okei, mulle anteeksi pyytäminen on aivan hirveän vaikeaa," parahdin ja heilutin käsiäni naaman edessä estämässä kyyneleitä. Mä melkein itkin ja nauroin samaan aikaan, kunnes sain sanottua: "Anteeksi munki puolesta."
TuuliaMä liikutuin. Kaiken huudon jälkeen Wenla pyysi anteeksi. Me itkettiin ja naurettiin yhtä aikaa, ja onnistuimme jopa katsomaan toisiamme silmiin - hymyillen, vaikka kyyneleet virtasivat poskillamme. Kumpikaan ei enää osannut sanoa mitään. Silloin kampesin itseni sohvan pohjalta, ja huomasin, kuinka huonossa asennossa olin kyyhöttänyt. Kuinka kylmä tuskan hiki kuivahti pikkuhiljaa liimaten paidan mun kylkiin kiinni. Kuinka mun paidan helma oli ihan märkä pyyhityistä kyyneleistä.
Wenlakin nousi ja yhteistuumin kävelimme lähemmäs ja lopulta halasimme. Ja halasimme niin lujaa, ettei jäänyt epäselväksi, että riita oli nyt over. Kun viimein päästin Wenusta irti, naurahdin:
"Me näytetään ihan järkyttäville!"
"Hah, totta", Wenlakin sanoi ja naurahti. Siinä me seistiin keskellä oleskeluhuonetta, kasvot märkinä, silmät ja silmäkulmat punasena hehkuen, iloisena sovinnosta, jolle olimme viimein, kahden kuukauden jälkeen, kypsiä. Vaikka se oli vaikeaa.
"Me ollaan niin ruman näkösiä, et eiköhän me päästä jo ulos täältä", Wenla sanoi.
"Hahaha, tai sit ne vaan katsoo, että me ollaa vedetty täällä jotaan kissatappelua", naurahdin.
Kävelimme ovelle ja koputimme nätisti. Ja niin kääntyi ovenkahva alas.
Wenla
Adan pää pilkisti ovesta ja se katsoi meitä kumpaakin tietäväisesti.
"Taitaa ne olla väleissä," blondi totesi ja avasi sitten oven. Mä pyöräytin silmiäni ja hipsin sen käsivarren ali omalle kaapilleni. Mua jotenkin ahdisti, sillä mä näytin ensinnäkin aivan hirveältä ja toiseksi, mulla ei ollut kuorta suojanani. Oli vain minä ja kauheimmat tunteeni. Mä tiesin vallan hyvin, että Ada ja Yasmin eivät varmasti pitäneet musta Tuulian kertoman perusteella. Nyt molemmat kuitenkin hymyilivät Tuikulle ja höpöttivät jostain maastoretkestä, joten mä soin itselleni mielenrauhan.
"Siis kumma ku kummallakaan ei oo mitään taisteluarpia ja muutenki meni yllättävän hiljasesti toi sovinto," Sandra nauroi ja istahti penkille viereeni. Mä kohautin olkiani kun muut naureskelivat ja harjasin hiukset nopeasti läpi. Huoneen ilma oli jännittyneen sähköinen. Kukaan ei kuitenkaan tuntunut noteeraavan asiaa, tai sitten mä vain olin ainut josta tuntui niin. Rentoutuneesta ilmapiiri oli kuitenkin kaukana.
"Mut Tuulia, yks kysymys. Et sitte voinu kertoa että palasit Mikun kanssa yhteen?" Yasmin virkkoi. Sandra vilkaisi mua sivusilmällä ja mä nielaisin. Aihe oli ehkä hieman arka vieläkin, mutta kyllä mä ymmärsin. Tai ainakin yritin ymmärtää.
Tuulia
"Anteeksi Yassu... Kyllä mä halusin, mut mua pelotti, et saan kuunnella viisasteluja kaikilta kavereilta. Mä toivon että sä ymmärrät."
"Tottakai.. No, puhutaan asiasta joskus. Te ootte kyllä puhunut tänään ihan tarpeeksi aiheesta. Nyt, likat, lähetään uimaan ja huuhdotaan kaikki riidat järven pohjaan!"
Idea sai kannatusta ja haimme hoitohevosemme tarhoista tai karsinoista. Lemonilla ja Gitalla oli sopivasti vapaapäivä, Ada sai päättää Soltun ohjelmasta, Ari oli tuntinsa jo tehnyt ja Ruusa menisi vasta vikalla tunnilla, joten pääsimme kaikki lähtemään. Marssittuamme alakertaan, käytävällä oli pari hämmästelevää tallityttöä.
"No jokos sinne vintille saa tulla", he kysyivät.
"Saa saa", Sandra sanoi.
Emme jääneet harjailemaan hoitsujamme, puimme vain suitset niille ja kypärät omiin päihin, ja pääsimme lähtemään. Onnistuimme välttämään kaikki kyselevät ihmiset. Matkaan meni hetki, sillä Seppele ei sijainnut ihan Liekkijärven rannassa, mutta se ei haitannut. Ada, Sandra ja Yassu vaikuttivat tyytyväisiltä "saavutukseensa", mutta minun ja Wenlan tunnelmaa varjosti edelleen surullisen kuuluisa riitamme. Olin iloinen, että se oli nyt ohi, mutta kestäisi hetken unohtaa se.
Silittelin Ruusan kaulaa mennessämme käyntiä. Silläkin oli niin kovin kuuma. Tekisi vain hyvää hevosillekin päästä pulahtamaan, vaikka ei ne ratsastustuntien päälle olisivatkaan kaivanneet tätä ylimääräistä maastolenkkiä.
Lopulta tulimme uittopaikalle. Kannustin Ruusan veteen ja se lompsikin sinne iloisena. Näin sivusilmällä Gitan ja Lemonin vähän arastelevan vettä, mutta lopulta kaikki olivat vähintään kahlaamassa. Minä ohjasin Ruusan syvemmälle uimaan, ja se tuntui nauttivan vedestä. Itse uin tamman vieressä ja sukelsin. Oh, mikä ihana tunne, kun kylmä vesi huuhtoi pois kuivuneet kyyneleet ja viilensi kuumana hehkuneita kasvojani. Nyt olin vaatteita myöten niin märkä, ettei paidanhelmastakaan enää erottaisi mitään. Mutta se ei haittaa, sillä kesä kuivaa, minkä kastelee!
Wenla & Gitta 75HM
Mä tiedän että suakin sattuu tää koko juttu, joten varmaan ymmärrät, että suuttuneena sitä päästää suusta kaikenlaista," se huusi takaisin ja näytti itsekin yllättyneeltä.
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!