Gitan hoitokirja

[Wenla]

9.9.2015 - Masentunut Wenla

"Mä ihan tosissani en aijo hypätä enää Gitan kanssa! Enkä kenenkään muunkaan, mä en vaan osaa ja pilaan kuitenki kaikki hevoset! Mun ratsastuskin on ihan järkyttävän näköstä!" Valitin oikein olan takaa Claralle, Inkerille ja Pihlalle. Tytöt kuuntelivat mua huvittuneina, kuulostin enemmän kuusi kuin kuusitoista vuotiaalta. Mutta tottahan se oli, en osannut. Se että unohtaa radan neljässäkympissä ja joutuu ratsastamaan useamman voltin, kun on lähellä pyörtymistilaa ei ole hyvä alku kisapäivälle. Ei sitten alkuunkaan. Eli toisin sanoen meidät hylättiin neljässäkympissä. No, sain kyllä kannustavia kommentteja yhdeltä jos toiselta kuudenkympin radalle, mutta en mä silloin pystynyt niitä ajattelemaan. Olin tyrkännyt ponin talutettavaksi lähimmälle kaverille ja rynnännyt tallin vessaan oksentamaan ja itkemään. Säälittävää, tiedän.

Kun me sitten kaikesta huolimatta päästiiin starttaamaan kuuteenkymppiin aloin ratsastamaan aivan likaa ja tuuppasin Gitan jokaiselle esteelle verkassa ja radalla. Ja siitähän poni hermostui radalla niin, että perä vain lensi ja mä löysin itseni maasta. Hyvä kun olin sen jälkeen kehdannut näyttää naamaani tallilla, mutta pakkohan mun oli tulla hoitamaan tammaa tänään ja pahoittelemaan omaa ratsastustani, vaikka tuskinpa Gitta sitä enää muisti.

"Sellasta sattuu," Clara yritti lohduttaa ja tarjosi karkkipussistaan meille.
"Ei muille," huokaisin ja lysähdin sohvalle. Lähellä etten oikeesti pillahtanut itkuun.
"Höpöhöpö, ryhdistäydy nyt Wenla. Kaikki tietää että varsinkaan hevosten kanssa ei aina onnistu. Tsemppaat sitten lauantain kisoihin," Pihla hymyili.
"Mä varmaan perun mun osallistumisen, kun ei siellä valmennuksessakaan ratsastamisesta tullu mittää," vastasin synkästi.
"No on se ihana että jaksat kaikesta vastoinkäymisestä huolimatta olla noin positiivinen," Inkeri hymyili. Mulkaisin häntä pahansuisesti ja laitoin kädet puuskaan.
"No oon samaa mieltä Inksun kanssa. Unoha ne estekisat ja keskity tulevaan, mä lähen laittaa Loekee tunnille," Pihla kohautti olkiaan ja häipyi niine hyvineen.
"No mut," mä yritin vielä mut Inkerin kohottaessa kulmiaan huokaisin ja nostin kädet pystyyn. "Okei okei, mä yritän parhaani."

Olin hakenut Pirkitan tarhasta ja sujauttanut sille suitset päähän. Päätin lähteä rennolle maastokävelylle ilman satulaa pitkästä aikaa. Kello oli melkein seittemän ja mulla oli hieman yli tunti aikaa ennen iskän tuloa. Ulkona oli jo aika kylmä ja alkanut hämärtää, joten olin viisaasti suunnitellut vain käveleväni valaistun lenkin ympäri kun en kaveria saanut mukaan. Tallin pihassa hyppäsin Gitan selkään ja kannustin sen reippaaseen käyntiin.

Katulamput loivat kellertävää valoa maahan, mikä sai muun maiseman näyttmään entistä pimeämmiltä. Gitta huiski välillä hännällään, mutta muuten se tuntui lähinnä kuoleelta etanalta eikä juuri kiinnittänyt huomiota mihinkään. Mä kavoin puhelimen taskusta ja vilkaisin kelloa, viis yli seittemän. Tsekkasin vielä viestit joita oli tullut muutama kappale, mutta ei oikeen mitään tärkeätä. Yht'äkkiä Gitta jännittyi ja nosti päänsä ilmaan. Mä meinasin saada vähintään sydänkohtauksen ja tajusin laittaa puhelimeni toppaliivin taskuun.
"Sooo, ei mitään hätää..." rauhoittelin tammaa ja yritin tiirailla näkyikö tiellä ketään. Tietä pitkin lähestyi tumma hahmo, tarkemmin sanottuna hevonen jonka selässä keikkui ratsastaja.
"Ku-kuka siellä?" uskaltauduin kysymään. Olin oikeesti melkein laskenut alleni, niin kamalalta tilanne tuntui. Erotin hevosen nätiksi suokiksi, mutta muuta en kerennyt nähdä kun ratsukko kääntyi ja karautti pois paikalta. Ja niin muuten tein minäkin, käänsin ponin siis ympäri ja karautin reipasta laukkaa kohti tallia.

Gitta hidasti omatoimisesti vauhtiaan vähän matkan päässä ja tuntuikin unohtaneen koko tilanteen. Mä taas vilkuilin pelokkaasti taakseni joka toinen sekunti ja sivelin rauhattomasti Gitan kaulaa.
"Hetkonen.. Oiskohan se voinut olla joku sieltä toiselta tallilta. Ruskamäeltä?" puhelin itselleni puoliääneen. Gitta pärskähti ikään kuin vastukseksi ja pysähtyi sitten kakkatauolle. Siihen meni sekin jännittävä tunnelma.

Wenla ja Gitta 50HHHHMMMMMMMMMMMMMMMMM!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

[Wenla]

14.9.2015 / yritetään oppia

Mua tympi aivan järettömästi. Me oltiin oltu vikoja. Taas. Gitta oli kulkenut pää taivaassa niin laiskasti kuin ikinä kykeni ja mä niellyt itkua ja ratsastanut ihan kauheasti. Olin vakavasti päättänyt että en ratsastaisi Gitalla enää kunnolla itsenäisesti. Selvästi olin pilannut koko ponin, kun ei se ottanut toimiakseen. Ainakin opettaja osaisi sanoa virheistäni, enkä tekisi samoja virheitä kerrasta toiseen.

"Moi Wenski, mitä kuuluu?" hätkähdin ja huomasin Lunan ja hänen takaansa Tuulian taukohuoneen ovella.
"Huonoo," mutisin ja venytin käsiäni sohvalla maaten.
"No mikäs?" Luna kysyi.
"Vilkase kerran seurakisojen tuloksia," irvistin ja nappasin ruissipsin jalkopäässäni lojuvasta pussista. "Pitäs varmaan lopettaa ratsastus ja hankkii joku vähän helpompi harrastus."
"Apua täällä on joku hullu joka sannoo lopettavansa ratsastuksen!" Tuulia kailotti kädet päänsä yläpuolella mukamas kauhuissaan. Luna nauroi ja mäkin virnistin varovasti.
"No mut oikeesti, en ainakaa ratsasta Gitalla enää itsenäisesti muutako maastossa," julistin ja laitoin kädet puuskaan.
"No sano Annelle et haluut vaihtaa siihen tulevaan ex-ravuriin niin ei oo nii kovia paineita ko se hevonenkaa ei oo nii osaava? Et näytä nii huonolta koska se hevonen ei oo Gitan tasolla, vissii," Luna kuittaili.
"Nii. Gitta saattaa olla sulle vähä turhan haastava," Tuuliakin sanoi. Mun teki mieli pillahtaa itkuun vaikka oikeesti tiesin että ei ne tosissaan olleet. Ei vaan tuntunu kivalta, vaikka oikeesti tiesin että tyttöjen laukomat asiat olivat totta.
"Kiitti tuestanne," huokaisin ja astelin pikaisesti ulos taukotuvasta.
"Hei Wenla ei me nyt oikeesti!" kerkesin kuulla Tuikun huudon asetellessani portaita alas. En vaivautunut vastaamaan, sama se.

Gitta seisoi karsinassaan rauhallisen oloisena. Pujotin sille pätset päähän ja napsautin narun lukkoon kiinni. Tamma oli ollut ja kahdella tunnilla, joten sain puuhastella sen kanssa lopun iltaa miten halusin. Maneesissa oli meneillään sennujen jatko kaksi, minkä vuoksi mä suuntasin ponin kanssa kentälle. Siellä me vaan käveltiin ympäriinsä ja lopulta päästin Gitan vapaaksi. Me leikittiin myös seuraa johtajaa, ja Gitta tulikin mun perässä ihan nätisti. Vartin päästä mä päätin lopettaa meidän yhteisen leikkituokion ja antaa vielä paljon sokeripaloja loppuherkuiksi.

"Kuule poni. Mää tiiän että sää tarttesit osaavamman hoitajan joka sais sut kulkemaan hienosti ynnä muuta sellasta. Mutku mää tykkään susta tosi paljon, enkä tosiaan halua lopettaa hoitamista vaan siksi kun en vielä osaa. Anteeks jos mää välillä karjun sulle tai ratsastan ihan kamalasti ja lopulta itken koska en vaan osaa. Mutta mää yritän oppia. Sikshän kai tätä lajia harrastetaan. Yritetään oppia. Ehkä joskus meidätki nähdään siellä helppo A tasolla ja ysikympin luokissa voittajana, ei sitä ikää tiiä. Mutta kuitenki loppujenlopuksi ei ne tulokset oo nii tärkeitä. Voihan se olla etten opi ikinä ratsastamaan sulla tai mitää muutakaa. Mutta mää yritän oppia, oikeesti yritän."

Wenla ja Gitta 51HM

[Wenla]

25.9.2015 Perjantai - Ryhdistäydy

Koeviikkoni oli vihdoin pulkassa, joten olin hyvillä mielin raahautunut päivällisen jälkeen tallille. Tollo ja se uusi lämppäri olivat saaneet uudet hoitajat, joten odotin innolla niiden näkemistä. Olin muutenkin vähän kujalla tallin menoista, kun en ollut edes vaivautunut lukemaan sebechatin viestejä, ainoastaan selaamaan ne läpi. Tai olinhan mä eilen ollut tunnilla Gitan kanssa. Mutta ainakin tyttöjen ihkutuksesta päätellen Tollon hoitaja oli poika. Dramaattista.

Gittaa harjasi vieras nainen, jolla homma oli rennosta ilmeestä ja Gitan puolikuolleesta olemuksesta päätellen hallussa. Ja kai jatko 1 tasoiset ratsastajat osasivat jo varustaa hevosen itse, eiks vaan...? Olin jo porhaltamassa yläkertaan, kunnes kuulin nimeäni kutsuttavan. Pirre seisoi toimiston ovella ja viittoi mua tulemaan sinne. Klunks, mitäköhän nyt oli sattunut.
"Moikka! Sua ei ookkaan näkynyt pitkään aikaan," vaalea nainen hymähti ja viittoi mut istumaan sohvalle. "Mutta asiaan, Gitalla on nyt taas vähän ilkeempi kausi päällä, tai sitten sitä ei oo liikutettu tarpeeksi. Äskeisellä tunnilla kun olin pitämässä kavalettijumppaa onnistui poni jalkauttamaan ratsastajan kaksi kertaa. Ja sitä edellisen kerran se pukitteli ihan tylsyyttään tiistaina ja sai ratsastajan olkapään sijoiltaan." Huokaisin ja puistelin hiuksia naamaltani korvan taakse. Tiesin että en ollut liikuttanut ponia juuri yhtään ja nyt tuntilaiset saivat kärsiä.
"Joo, mä tota yritän pitää kurinpalautuksen."
"Wenla, pelkäätkö sä kavuta ton ponin selkään ilman valvontaa? En oo nähny sua ratsailla sitten seurakisojen."
"En, mä sitä.. tai siis tavallaan joo. Mut en mä Gittaa pelkää. Pelkään sitä että epäonnistun ja pilaan ton ponin."
"Kuule, kaikki käy joskus tollasen vaiheen läpi. On ihan ymmärrettävää että huonojen tuloksien jälkeen tuntuu siltä, kuin olisi vasta aloittanut alkeiskurssin. Mutta ymmärräthän, että sun pitää vaan ryhdistäytyä. Ja jos tuntuu ihan kauhealta nousta sinne selkään, niin juoksuta Gittaa tai käy vaikka taluttamassa, muuten siitä tulee ihan pöllö."
"Joo, mä lupaan yrittää ryhdistäytyy."
"Ei."
"Okei, mä ryhdistäydyn."

Gitta juoksi tunnilla ihan tyytyväisen oloisena, eikä se nyt niin pöllöltä näyttänyt kun vilkuilin kentän laidalta. Pihalla oli jo pimeää, mikä sai mut kaipaamaan niitä valoisia kesäiltoja about kuukausi sitten. Vuosi oli oikeasti hurahtanut nopeaa. Viime syksynä tähän aikaan olin varmaan noussut Gitan selkään ensimmäistä kertaa, ja hihitellyt jollekin kuinka kiva se oli. En mä oikeasti olis silloin uskonut, että tääkin tilanne tulisi vastaan. Ajatus lopettamisesta.

Silloin vuosi sitten olin ikionnellinen ja aktiivinen kuin mikä. Varmaan vähän lapsellisen ärsyttäväkin, kun pörräsin tallilla joka päivä. Silloin kuvittelin, että vuoden päästä mun ja Gitan yhteistyö toimisi kuin unelma. Että osaisin ratsastaa ponilla ihan oikeesti ja me voitettaisiin kaikki kisat yhdessä. Aina kuvitelmat eivät kohtaa todellisuutta, ei edes joka kerta. Mutta toisaalta, me oltiin kyllä saavutettu paljon, yhdessä ja erikseen. Ei Gitta mua enää purrut, potkinut (paitsi joskus). Mulla oli monta uutta kaveria ja ystävää, joihin tuskin olisin muuten tutustunut. Ja kyllähän meillä oli muutama yhteinen ruusuke roikkumassa mun huoneen seinällä.

Enemmän olin saanut tästä hyvää, kuin huonoa. Ja sitä hyvää tulisi vielä lisää. Varmasti.

Wenla ja Gitta 52HM

[Wenla]

21.10.2015 - Ruska

Mistä tiesi että oli keskiviikko? Wednesday. Onsdag. Ainakin siitä, että meidän keittiönpöydälle ilmestyi Aku Ankka. Ja toinen juttu oli se, että Gitalla oli vapaapäivä. Ja mun kuului hyvänä ja tunnollisena hoitajana käydä ainakin hoitamassa se, jos en ratsastaa aikonut.

Ilma oli hyytävä. Hyyyytävä.. Taivas oli yhtä harmaa kuin Gitan mieli alkeistunnilla ja tihkutti tosi inhottavasti. Ruska oli kuitenkin kauneimmillaan ja meidän piha täyttyi punertavista vaahteranlehdistä, joita sai tuskissaan haravoida harva se päivä. Mun tummansiniset kumpparit tarttuivat miltei mutaan, kun saapastelin hakemaan Gittaa tarhasta. Se raukka seisoi likainen loimi vinossa, korvat vihaisesti luimussa tuijottamassa naapuritarhaan. Saavuttuani tamman luokse pujotin päitset sen päähän ja napsautin narun kiinni lukkoon. Seppeleen pihamaa oli hiljainen, eikä ihmekään kun kello oli vasta puoli kaksi. Syysloma oli ehkä parasta ikinä. Mutta hiihtoloma se vasta parasta olisikin. Me lähdettäisiin lomalle etelään. Se helpotti lievästi mun kateutta kavereille, jotka saivat nauttia Kreikan ja Espanjan ja ties minkä lämmöstä.

Niiskuttelin nenääni samalla kun riisuin Gitan sinistä sadeloimea. Hyräilin itsekseni jotain radiosta tullutta biisiä Gitan hamuillessa maasta heinänkorsia. Tungin sadeloimen karsinan ovessa olevaan telineeseen ja päätin pistäytyä ilmoitustaululla tsekkaamassa tapahtumat. Tallilla oli tapahtunut aika paljon viime aikoina, uusia hoitajia yms. Mutta en mä edes ollut nähnyt niitä. Paitsi syysvaelluksella, sen Kristianin. Huomenna mulla olisi lähtö Ouluun kavereiden luokse äidin ja siskon kanssa. En oikeestaan ollut nähnyt isää kuin viimeksi, ööh keskiviikkona..?

Keskeytin mun pohdiskelun ja katsahdin tarkemmin erästä lappua. Sponsoriratsastaja koulupuolelle. Wou, tästä tultaisiin niin tappelemaan tallin käytävillä, siitä voin olla varma. Cat fight, räys! Oishan se oikeesti ollut aika cool juttu, valmennuksia ja kisoja ja tallilaisten ihailua ja melkeen oma hevonen. Mutta toisaalta, koulua. Näh, ketä nyt semmonen kiinnosti. Vai? Okei okei perun puheeni olihan se kouluratsatuskin kivaa, sillon kun sen homman osasi. Ja en mä nyt tiedä ketkä siellä maailman huipulla kisaisivat koulua, jos kukaan ei siitä tykkäisi.

Muuta hirveän uutta en löytänyt, joten suuntasin satulahuoneeseen hakemaan Gitan harjat ja varusteet. Olin päättänyt suunnata maastoon pidemmälle lenkille, vaikka sää ei todellakaan ollut kympin arvoinen. Mutta oli meillä suomalaista sisua (olisipa siellä kentälläkin!!!!), joten kyllä me pärjättäisiin.

Harjattuani ponin olin hakenut itselleni kypärän ja raipan, joiden kera porhalsinkin portaita alas kengänkärkiä tuijotellen. Meinasi juosta pahki Lunaan, joka räpläsi kännykkäänsä intensiivisesti.
- Moi, tokaisin hymyillen.
- Ai hei, sori olin ihan tän pelin lumoissa, tyttö virnisti ja villautti jotain pallopeliä puhelimestaan.
- Ei mittään, mut nyt kun oot siinä niin lähtisitkö maastoon mun kans? Kysäisin.
- Joo, soppiihan tuo. Mun pitää vaan varustaa Humu ensin, et jos jaksat oottaa. Oon harjannu sen jo kun meinasin muutenkin lähtä ratsastamaan, brunette hymyili.
- Joo, nähään vaik vähä yli kaks tallin pihas? Ehdotin.
- Juu, tyttö vastasi ja asteli satulahuoneen puolelle.

Ponnistin Gitan selkään ja ohjasin tamman Humun perään. Ruska totisesti oli kaunis. Höh, olisinpa ottanut kameran matkaan. Päätin pyytää Claraa ja Inkeriä taas kuvaamaan mua ja Gittaa joku päivä näissä ruskan väreissä, oispahan instaankin jotain kivaa materiaalia. Ja sänkkärillekin olisi kiva päästä. Ei se syksy niin paha ollutkaan, vaikka mutaa, loskaa, märkää, pimeää, räntää ja ties mitä riittikin.

- Näiksää sen jutun Soltusta ja sponsoriratsastajasta? Luna kysyi multa kun ravasin heidän rinnalleen.
- Jooh, aika kivan olonen, se Solttu siis, vastasin ja sivelin Gitan kaulaa.
- No ei se nyt hirveekään voi olla, kun Humun varsa on, brune virnisti.
- Ai on? Hämmästelin.
- Jepjep, eks tienny? Tai et varmaan tosta ilmeestä päätellen, tyttö nauroi.
- No en! Hymähdin.

Wenla ja Gitta 53HM

[Wenla]

2.11.2015 - Maanantai jolloin kaikki oli aika normaalia

Oli marraskuu. 

Melkeen joulukuu. 

Eli melkeen jouluaatto. 

Apua. 

Heti kun olin päässyt koulusta iskä oli tullut nappaamaan mut kyytiin ja heittänyt tallille. Seben watsapryhmä oli tupaten täynnä viestejä siitä, miten asiat oli muuttunut tallilla ja kaikkea jännittävää tapahtunut. Ja mä tietenkin olin päättänyt tulla tsiikaamaan mikä tyyppejä kuohutti heti kun mahdollista.

Kello oli puoli neljä kun haahuilin portaita pitkin kaapilleni. Tämä infopläjäys olisi mulle liikaa, mä tarvitsisin ruokaa! Kanakolmioleivän kanssa sujahdin taukotuvan puolelle sohvalle makaamaan. Puhelin ja ruoka, mikä muu olisi muka parempaa? No vissiin kavereiden seura, oli joku maailmanvaltias päättänyt, kun yhdellä oveanavuksella sisään lipui joukko hoitajia. Ensin iloisesti jostain maastolenkistä tarinoivat Sandra ja Pihla ja sitten vielä Clara, Aurinko, Salma ja mulle täysin tuntematon naama. Myös Sandra ja Pihla vilkaisivat tuntematonta naistakysyvästi.
- Moi, mä oon Adalind, ton Soltun uus sponsoriratsastaja! Nainen esittäytyi kuin ajatukseni lukien. Kaikki esittäytyivat vuorollaan ja pian jutustelumme kääntyi ratsastuskoulumestaruuksiin. Mihin mä olin mennyt nokkani oikein tunkemaan.
- Nii Wenu mite se oli että et aijo ratsastaa Gitalla enää ikinä kunnolla? Pihla hymyili mulle piikittelevästi.
- Sanotaanko näi että Pirre potkas mua perseelle, virnistin ja haukkasin leivästäni osan.
- Mut toivotaan että mun ja Gitan epäonnistumiset ois ohi, mä haluaisin ees olla tokavika, onko se muka liikaa pyydetty?
- No pakko sanoo et ei, toivotaan et teilläki vois mennä joskus hyvin, Sandra naurahti, jolloin heitin tuota tyynyllä. Tosi kilttiä hei.

Vihelsin ja rapsautin vanhaa välipalapatukkaroskaa kädessäni. Gitta oli kiltti ja lähti heti astelemaan mua kohti korvat hörössä.
- Kerta se on ensimmäinenkin, kohotin kulmiani ja nappasin ponin kiinni. Se menisi seuraavalla tunnilla, joka oli esteitä, joten mun kuului harjata se hyvin ennen ratsastajaa. Joku mulle tuntematon Lisa menisi ponilla ja toivoin totisesti että se osaisi hommansa. Gitta oli näet viettänyt aika rentoa viikonloppua lauantain halloweenpartyja lukuunottamatta. Ehkä se ei pelkäisi vauhtia?

Gitta katseli mua koko ajan kun suoritin hoitotoimenpiteitäni sen mutaisten jalkojen parissa. Vissiin sillä oli nyt joku kilttien-ponien-pyhä-päivä meneillään, koska yhtään silmänvalkuista tai hammasta en ollut vielä nähnyt. Tai toisia edes tuntenut ihollani. Ja se jos mikä oli siistiä.

Se Lisa oli muuten aika huomiotaherättävä. Päästä varpaisiin pelkkää Kingsländiä ja kokoajan selitti jotakin sen kaverille, joka kuvasi järkkärillään herkeämättä. Mutta ainakin se osasi käsitellä hevosia. Satula meni ihan oikeeseen kohtaan ja suitset hyvin päähän. Eikä se ollut ilkeä. Se oli jopa ihan mukava, hauska ja puhelias (ja kovääninen). Tunnilla se ratsasti mun mielestä hyvin. Paljon paremmin kuin mä. Ne hyppäsivätkin oikein hyvin yhdessä ja Gitta teki asiat just eikä melkeen hyvin.

Onneksi edes joku onnistui Gitan kanssa, tuumasin ja astelin pois maneesilta mieli mustana. 

Joo kyllä mä vähän kateellinen olin.


Wenla ja Gitta 54HM

[Wenla]

6.11.2015 Perjantai - Nenäpäivä!!!!

"Moi!" Hihkaisin saapuessani taukohuoneeseen. Salma, Fiia, Tuulia ja Rosa katsahtivat muhun ja purskahtivat nauruun.
"C'moon tänään on Nenäpäivä," virnistin ja kopautin punaista palleroa nenänpäässäni. Okei, ehkä mun pitäisi ottaa se pois ennenkuin lähtisin hakemaan Gittaa sen vikalta tunnilta. Joku sennurouva voisi saada vaikka sätkyn. Istahdin Tuikun kylkeen sohvalle ja läimäytin jäiset kätensi hänen poskilleen.
"WENLAAAA!" Blondi karjui ja pyristeli pois otteestani. Mä purskahdin nauruun ja hivuttauduin hieman kauemmas tytöstä - eiks se oo silleen et kosto elää?

Mä olin antanut nenäni, siis sen punaisen nenäpalleron (no eiku mun oikeen nenän..), Fiialle ja hipsinyt sitten alakertaan. Gitta pääsisi aivan pian sennutunnilta ja me olimme sen ratsastajan kanssa sovittu, että mä hoitaisin Gitan pois, sillä oli kuulemma kiire johonkin. Mua jännitti. Huomenna olisi mun ja Gitan RKM valmennukset kouluosuuteen joskus aamulla ennen kello yhtätoista, en mä edes ollut varma. Joskus sillon kuitenkin. Ja sunnuntaina odotti estevalmennus, kello kymmeneltä. Niinku et jos on kokopäivä aikaa pitää valkkuja, niin ne on pakko pistää tuollaiseen epäinhimilliseen aikaan?

Gitta asteli vieressäni jotenkin oudon säpsynä. Se tuijotti koko ajan tarhalle päin ja yhdessä vaiheessa jopa pysähtyi.
"Hei tuu nyt.." mutisin ja maiskautin ponia liikkeelle. Gitta ei kuitenkaan hievahtanutkaan vaan katseli korvat hörössä kohti tarhaa. Silloin huomasin liikettä tarhan edessä. Joku käveli meitä kohti katse maassa. En mä edes nähnyt oliko se poika vai tyttö vai mikä, mutta joku se kuitenkin oli. Ja se meinas kävellä meidän päälle.
"Ööh hei?" yskäisin vaivautuneesti.
"Häh!? Ai, juu... Sori, eiku moi siis," tyyppi sopersi naureskellen ja nosti katseensa muhun. Se oli vaalea tyttö, joku mun mittanen ja ikäinen, ehkä. Tyttö katsahti muhun sinisillä silmillään ja hymyili pienesti. "Mä oon Kuura."
"Mä oon Wenla, hoidan tätä Gittaa," hymyilin ja sivelin ponin kaulaa. Se kurottautui haistelemaan Kuuraa ja vilkuili tätä epäluuloisesti. "Hei hetkonen, mä taisin nähdä sut yks päivä toimiston eessä. Ootko sä hakenu hoitajaksi?!!"
"Joo, Huiskalle! Toivotaan et onni potkasis," hän hymyili innoissaan."Hei! Mehän ollaan samassa lukiossa, eri luokilla vaan. Eiks toi Katrin oo sun kaveri?"
"Apua miten en huomannu!! Mut jooo siis on! Mut mä alan jäätyä tänne, lähen viemään tätä nyt sisään, tuutko matkaan?" kysäisin ja käännyin jo lähteäkseni. Tyttö ei vastannut, mutta huomasin hänet pian vierelläni kävelemässä.

Mä ja Kuura juteltiin niitä näitä samalla kun hoidettiin ponia poissa. Sain olla ponista ylpeä, sillä se ei temppuillut yhtään vaan oli ihan kiltisti. Toivottavasti sama meno jatkuisi huomenna. Ja toivottavasti se ei olisi ihan kamala tän päivän jäljiltä.
"Tää Gitta on kyllä tosi kiva poni, kiltti kuin mikä," Kuura tokaisi harjatessaan jalkoja. Mä meinasin purskahtaa nauruun, mutta hillitsin itseni.
"Joo, heheh. Tää on oikeesti ihan tamma, joinain päivinä aivan kauhea hirviöponi mutta joskus taas tällainen tosi kiltti, yleensä vaihtoehto a," vastasin.
"Ai, no kai se nyt on vieraskoree tai jotakin," blondi hymähti.

Kun Kuura oli lähtenyt ja Gitta valmis yöpuulle mä olin päättänyt etsiä mulle jostain seuraa ja ruudun, josta näkisin nenäpäivälähetyksen. Oli muuten helpommin sanottu kuin tehty. Lopulta Salma, Fiia ja Tuikku suostuivat kanssani katsomaan nenäpäiväshowta, mutta mistä?

Lyötyämme viisaat päämme yteen päätimme mennä Kassun yksiölle koputtelemaan. Fiia koputti seivästi ovea ja katsahti meitä jännittyneenä. Mitäköhän tästäkin taas tulisi? Kun mitään ei kuulunut Fiia huokaisi ja koputti uudestaan.
"Joo me tarvittais nyt Cepa tänne. Sehä huutaa aina Windinki luokseen niin eiköhän tommonen toinenkin jurottaja tottelis? Siis tähän tyyliin: ”WINDI TÄNNE JA VÄHÄN SAATANAN ÄKKIÄ, JOS EI ALA IHRA KOHTA LIIKKUA NIIN PISTÄN SUT JOULUKINKUKSI SENKIN LUUSKA!”" Fiia virnisti.
"Mitä helvettiä tytöt?" Kassu murisi avattuaan oven. Fiia hymyili enkelimäisesti hänelle ja esitti asiamme: "Me halutaan tulla kattoon sun telkusta Nenäpäiväshouta, onnistuuko?"
"Ai mitä?" Kassu kysäisi, mutta se oli liian myöhäistä. Me oltiin jo ängetty sisälle sen pieneen yksiöön.

Wenla ja Gitta 55HM

[Wenla]

11.11.2015 Keskiviikko - Näinkö ne unelmat kaatuu?

Sujautin kypärän päähäni ja nappasin ponin ohjista kiinni. Mua jännitti ihan kamalasti huomiset kilpailut. Ja senpä takia mun pitäisi hieman reenata. Komensin Gitan ulos karsinasta ja lähdin käpyttelemään kohti maneesia. Kello oli puoli neljä, eli maneesi olisi vielä tyhjillään puolisentoista tuntia. Tai ainakin mä toivoin niin.

Kerrankin onni oli mun puolella, eikä maneesissa ollut ketään. Sain siis käyttööni koko roskan, jaaaas (voimanpattiemoji). Mä vein Gitan tapojeni orjana keskihalkaisijalle ja mittasin nopeasti sopivat koulujalustimet. Sitten ponnistin selkään ja komensin tamman liikkeelle kevyesti maiskuttaen. Pohkeiden liikuttaminen oli liian raskasta.

Gitta tuntui aika laiskalta, joten olin päättänyt saada sen liikkumaan. Ihan oikeasti, uskokaa tai älkää, mä en luovuttaisi tänään. En todellakaan. Komensin pohkeilla ja äänellä kevennellessäni ympäri maneesia. Asettelin ponia sisälle ja ulos, ja tein myös voltteja. Gitta ei onneksi ihan rautakangelta tuntunut, mitä tapahtui varsin usein. Toivottavasti se varsin usein ei pätisi huomiseen. Pikkuhiljaa poni alkoi taipumaan jo ihan kivasti ja hakemaan muutakin muotoa kuin sitä iänikuista kaahotusta pää taivaissa.

Laukkailin aluksi ihan rennosti kevyessä istunnassa ympäri maneesia, jonka jälkeen otin välikäynnit. Pysäytin ponin katsomon eteen ja otin makkaratakkini pois. Laskin sen kaiteelle ja olin jo kannustamassa Gittaa eteenpäin, kun maneesin ovi auvautui. Salma ja Adalind astelivat sisään pelkkä Solttu mukanaan.
"Moi, mä reenailen vähän sitä koulurataa huomiseksi," totesin heille ja pyysin Gitan käyntiin.
"Okei, mäkin aattelin vaan kouluilla, Salma lupautui kattelee," Adalind totesi kiristäessään Soltun vyötä.
"No kiva, mäki haluun nähä miten teillä menee. En oo varmaan ees koskaan nähny ku joku ratsastaa Soltulla," hymähdin. "Mua jännittää ihan kamalasti huominen."
"Niin muakin!" Salma huudahti katsomosta.
"Oo, mä ihan unohdin että tuut sinne. Lemonillako nää meet sen seittemänkympin?" kysäisin.
"Joo, sillä. Se vaikutti kyllä ihan mukavalta valmennuksessa," brune hymyili. Nyökkäsin ja keräilin Gitan ohjat käteen.

Tehtyäni muutamat pätkät kouluradasta ravissa ja käynnissä nostin laukan ja yritin vähän ratsastaakin ponia siinä. Aluksi Gitta laahasi jalkojaan, mutta parilla muistutuksella laukka alkoi parantua ja poni tuntua huomattavasti paremmalta. Se kuunteli mua ihan kiltisti, eikä yrittänyt hiljennellä vauhtiaan. Mutta sitten se tapahtui. Aluksi tunsin, kuinka maa hävisi ponin jalkojen alta. Sen turpa melkein kosketti maata, mutta jotenkin poni kuitenkin onnistui pitäytymään jaloillaan. Mun silmissä vilisi, horjahdin eteenpäin ja tunsin, kuinka jalustimeni irtosivat.

Ei nyt. Ei oikeesti just nyt.

Tulin olkapää edellä maahan, sitten pää ja lopuksi muu varatalo. Voi hitsi kun oisin osannut jonkun vaimentavan lyönnin maahan, kuten judossa. Mutta en osannut. Lamaannuin täysin, suljin silmät ja yritin ajatella järkevästi.

Sattuuko?

Ei. Kylläpäs.

Olkapää.

Ai helvetti, se olkapää.

Kuulin jossain kaukaisuudessa Adalindin äänen: "Wenla sattuuko suhun?"

En pystynyt vastaamaan. Olin kauhusta kankea, shokissa. Pelotti. Miksi just nyt? Huomenna olisi varmaankin mun elämäni tärkein päivä tähän mennessä ja mitä mulle tapahtui? Tipuin. Sattui. Varmaan mursin jonkun luunkin. Ennen kuin huomasinkaan, mä itkin.

Multa oli varmaan lähtenyt hetkeksi taju, mutta avatessani silmät huomasin Annen ja aika monta hoitajaa ympärilläni. Tunsin punastuvani, vaikka ei tämä edes ollut noloa. Tai oli, mun silmät oli ihan punaiset ja posket märät. Piip.
"Wenla mihin sattuu?" Pääjehu kysyi ja katsoi mua suoraan silmiin. Purin hammasta.
"Ei mihinkään," valehtelin. Minähän muuten ratsastaisin huomenna, piste.
"Älä valehtele," Anne vastasi rauhallisesti. Nousin istumaan ja sen jälkeen vielä seisomaan.
"Mä oon ihan kunnossaAAAAARRRGGHHH...." olin yrittänyt laittaa paitaani paremmin, mutta eihän se olkapää sitä kestänyt. "Okei, mun olkapää tekee kuolemaa."
"Kerrotko sun isän puhelinnumeron?" Anne huokaisi.
"Ei! En! Sille ei kerrota tästä, eikä varsinkaan äidille," parkaisin.
"Wenla ihan oikeesti sun vanhemmille pitää kertoa tästä ja sut pitää viedä päivystykseen," Salma totesi. Silloin vasta tajusin katsoa, ketä ympärilläni oli. Salma, Ada, Clara, Loviisa, Inkeri ja Kristian. Käännyin ja etsin katseellani Gittaa. En nähnyt sitä.
"Missä Gitta?" ääneni vapisi. Jos sille kävisi jotain, mä en varmaan ikinä antaisi itselleni anteeksi. Pyysinköhän mä liikaa, vai ratsastinko mä huonosti, ohjasinko sen huonoon kohtaan ja se kompaistui johonkin kuoppaan? "MISSÄ SE HEVONEN ON?!"
"Rauhoitu, Anni vei sen talliin. Sillä ei oo mitään hätää," Anne sanoi. "Kerro nyt se puhelinnumero, mä voin toki etsiä sen toimistostakin."
"Okei.."

Anne oli jutelut isälle varmaan vartin samalla kun mä olin raahautunut toimistoon. Joku oli tuonut mulle kylmäpussin olkapäähän kipua lievittämään. Tsekkailin instagarmkuvia kun isä porhalsi paikalle Anne kintereillään.
"Ootko okei? Lähdetään päivystykseen," se kysyi huolestuneena ja auttoi mut ylös.
"Joo, olkapäähän vähän sattuu mutta muuten kyllä," yritin hymyillä, mutta se taisi näyttää lähinnä irvistykseltä.
"Kiitos kun soititte minulle, Wenla varmaan ilmoittaa sitten että mitä lääkäri sanoo," iskä totesi Annelle, joka nyökytteli vakavana. Ehkä sekin vähän säikähti.

Me oikeasti istuttiin päivtyksessä lähemmäs kolme tuntia. Läääkäri oli varmaankin tylsistynyt elämäänsä, koska se näytti niin hapanta naamaa. Miksi töihin otetaan tollasia asiakaspalvelioita? Just asking. No, ei se lääkäri mun olkapäästä vikaa löytänyt, ilmeisesti se oli ottanut vaan pahasti osumaa. Ja oli mulla myös onnea matkassa, se olisi voinut mennä vaikka pois paikaltaan. Lääkäri antoi mulle aan kipulääkettä, joiden voimin mun oli selvittävä. Mutta kun olin kysynyt ratsastuskisoista, se oli kieltänyt.
"Iskä! MÄ EN PUHU SULLE ENÄÄ IKINÄ JOS ET PÄÄSTÄ MUA. Ne kisat on yhtä olkapäätä tärkeemmät, ok??" valitin autossa matkalla kotiin. Isä oli soittanut äidille, jonka mielestä mä en missään tapauksessa osallistuisi kisoihin.
"Wenla, mä tiedän. Mutta jos pystyt mielestäsi ratsastamaan, niin ole hyvä ja mene kisoihin. Turha mulle valittaa jos sun olkapää menee lopullisesti paskaksi," se murahti.
"JESKIITTIPUSIPUSI!!!!!" mä hihkuin ja avasin puhelimeni. Tästä pitäisi infota seberyhmään. Siellä oltiinkin jo kyselty mitä lääkäri sanoi ja tietämättömille oli kerrottu mitä tapahtui.

'Lääkäri vaa sano et sun olkapää on ottanu kovan osuman, ei mitää vakavaa. Mutta ei suositellu kisoihin osallistumista... ' näpyttelin virnistellen. Heti lähetettyäni vastauksia kilahteli toisensa perään.

Cepa: 'WENLA SÄ ET VOI JÄTTÄÄ SITÄ VÄLISTÄ!!!!!??!!!!'
Clara: 'Et oo tosissas :0??'
Sandra: ' Ä l ä v i i t i'
Anni: 'Nyt Wenski SOOMALAINEN sisu käyttööö, prkl! Sinä kettää lääkäriä kuuntele '

Meinasin alkaa vetämään huutonaurua, mutta hillitsin itseni.

'Onneks se lääkäri anto sentään kipulääkettä ja iskä ymmärsi kuinka tärkeetä mulle on päästä nolaamaan itteni sinne... 8)'

Salma: 'Mää jo säikähin, hitto Wenu..!!!!'
Cepa: 'Kehtaatki tämmösiä vanhuksia pelotella..... hateyou...'
Lovvu: 'WENU!'

Wenla ja Gitta 56HM

[Wenla]

15.11.2015 sunnuntai - Too happy!!!!!!!

Sain raikuvat aplodit ratani jälkeen. Nostin katseeni yleisön ja hymyilin leveästi. Me tehtiin se. Me onnistuttiin. ME TODELLAKIN ONNISTUTTIIN!

Vaikka mun olkapää oli valittanut miltei koko päivän, mä olin silti onnistunut. Kolmas sija helpossa c:ssä, viides 50cm. Mä istuin kaappini edessä ja hypistelin valkoista ruusukettani. Olin täysin sekaisin ja koko talli oli jo kyllästynyt juttuihini, mutta kai sitä saa välillä olla ilonen? Varsinkin eräs Wenla Grenholm, jonka koko vuosi 2015 on ollut lähinnä epäonnea?

Gitta oli saanut eilen viettää ansaittua vapaapäivää ja tänään olin käynyt maastolenkillä ilman satulaa. Oli ollut varsin tunnelmallinen maastolenkki, kun kesken kaiken alkoi sataa lunta. Gitta oli ollut virkeä ja kiltti. Ja mä olin luottanut siihen, että se ei keksisi mitään typerää.

"Jes hyvä Wenla!" Clara oli iloinnut tultuamme radalta pois.
"Todella siisti rata Wenla, mahtavaa," Annekin oli sanonut ( =) ) ja rapsuttanut Gittaa. Muiltakin sebeläisiltä tuli kehuja, mutta mä olin lähinnä elänyt omassa vaaleanpunaisessa pilvilinnassani koko päivän.

"Moi Wenu," Salma hihkaisi kavutessaan portaita.
"Ai hei," hymyilin.
"Huh, että ulkona on kylmä, meinas nenä pudota päästä," nainen hihitti ja kaiveli taskustaan avaimen. Hän tunki aivaimen lukkoon ja aukaisi tottuneesti peltikaapin. Sieltä brunette tonki mustan fleecen itselleen ja ryhtyi ottamaan päällystakkiaan pois.
"Hei, mä en oo vielä nähnyt sitä Bonskun varsaa! Mikä sen nimi on?" utelin Salmalta.
"Bridhymn G," hän hymyili kadoten johonkin omaan kuplaansa. Sellaista se varmaan oli kun poni sai varsan. "Mä en oikein vielä tiedä miksi sitä kutsutaan, Birk tai Goldie."
"Voih, aivan ihana nimi. Ja jos haluat tietää, niin Birk on mun suosikki noista kahdesta. Muuten, saisinko mä tulla vilkaisemaan sitä? Edes korvatupsun verran..," pyysin.
"Toki, mennään vaikka heti!" Salma nauroi ja sulki kappiinsa. Mä kiinnitin ruusukkeen takaisin kaapinoveen ja paukautin kaapinoven kiinni.

Mä hiippailin Salman perässä aittaan. Bonnie katseli meitä molempia arvioivasti, kun taas pikkuinen makasi maassa silmät kiinni.
"Oih!!" Henkäisin haltioituneena ja jäin ovelle tapittamaan pikkuista varsaa. Se ei herännyt edes Bonnien hörinään Salman ojentaessa porkkananpalasia.
"Varsat on niin mahtavia," Salma totesi huomatessaan ilmeeni. Musta tuntui että olisin voinut sulaa siihen paikkaa vain pienen poninalun suloisuudelle.
"Joskus mä vaan toivon että Gitalle tulis varsa," hymähdin ja sipaisin hiustupsun naamaltani. Bonnie yritti selvästi saada jotain herkkupalaa ojennellassaan turpaansa mua kohti. Rapsutin tammaa nauraen. "Sori, ei mulla ole sulle nyt mittään."
"Mee ja ehdota Annelle. Se varmasti tykkäisi toisesta ihmissyöjäponista sebessä!" Salma nauroi.
"No en mä nyt viitti!! Anne ihan tällee bai the wei Gitan varsa ois varmasti tosi sulonen, hehheheheh," pyöräytin silmiäni ja nauroin. Salmakin nauroi ja pian hekotimme kilpaa Bonnien tuijottaessa meitä kuin mielipuolia.

Mä odottelin posket punaisina kyytiäni parkkipaikalla. Iskä oli luvannut hakea mut kello kuusi, mutta sitä ei näkynyt vielä kymmenen ylikään. Huokaisin ja kyykistyin maan tasalle. Kaivelin puhelimeni taskusta ja soitin isälle kärsimättömänä.
"Mikä maksaa?"
"Häh?"
"Ei jumaleissön, sun piti olla täälä kymmenen minsaa sitten?"
"Voi helvetti. Sori, mä unohdin. Lähden heti tulemaan!"
"Just.."

Löin luurin ja tungin puhelimen takaisin taskuun. Odotellanpa tässä sitten se vartti. Autonajovalot tulivat parkkikselle ihan puskista, ja jonkin sortin Fordista nousi miespuolinen henkilö, vai oliko se poika? Öh, tai jos se ajoi autoa niin oli se varmasti täysikäinen. Musta tuntui että se ei huomannut mua. Thank god, en ollut nyt juttutuulella. Mut oli just unohdettu? Kamalaa! Haukottelin pienesti ja silmäilin tyypiä, joka kaivoi peräkontista jotain. Sitten mä tajusin, hitto, toihan oli se Kristian. Se Tollon hoitaja.

"Eiks heppatytöillä ole muuta tekemistä nykyään, ku kököttää parkkiksella?" Voi luoja, se näki mut. Pompsahdin pystyyn ja puistelin collareitani lumesta. Mitä järkevää mä keksisin. "Niin hei, sä oot se Wenla. Tipuit siltä sun poniltas keskiviikkona."
"Joo, mut en mä oikeesti oo niin huono. Tai siis you know, en tipu aina hevosen selästä ja silleen."
"No en mä niin kuvitellutkaan, mä oon muuten Kristian."
"Hyvä. Ja mä tiedän."
"Hyvä." Sitten se poistui paikalta ja mä jäin ihmettelemään parkkipaikalle. Okei. Tajusin myös että olin punastunut. Wenla...

Wenla ja Gitta 57HM

[Wenla]

22.11.2015 - Vaan joku tähdenlento

"... Sitä pitää vaan ratsastaa kisojen välissä mahdollisimman hyvin läpi ja verkassa on äärimmäisen tärkeää saada se avuille ja liikkumaan eteen. Saat olla sen kanssa päättäväinen, mutta sitten kun se toimii hyvin, ole tarkka, ettet jää puristamaan ja puskemaan sitä, tai se päättää että mene keskenäsi, mua ei huvita."

Pirren sanat kummittelivat päässäni. Eilinen estevalkku oli tullut tarpeeseen ja Pirre oli saanut mut tsempattua hyvään mielentilaan. Niitä neuvoja olin yrittänyt noudattaa myös tämän päivän koulutreenissä keskiviikon osakilpailua varten. Olin oikeastaan vain yrittänyt ratsastaa ponia rennoksi ja reippaaksi ja ottanut muutaman pätkän radasta, jotka eivät olleet menneet niin hyvin.

Mua jännitti jopa enemmän kuin ennen ensimmäistä osakilpailua. Miksi? Koska mulla oli hirveät pärjäämisen paineet! Mä halusin pitää tasoa yllä, enkä epäonnistua. Olisi ollut paljon helpompaa, jos aluksi olisi mennyt mönkään ja sen jälkeen onnistunut. Toisinpäin... se tuntui paljon nolommalta. Nöyryyttävämmältä.

Gitta haukotteli makeasti kun olin ottanut suitset pois. Ne olivat kuolaiset ja olipa seassa myös vähän heinää ja kuivunutta likaa. Oliko kuolainten pesu liikaa pyydetty nykyajan lapsilta? Näköjään. Huokaisin ja laskin suitset karsinan ulkopuolelle telineeseen. Sitten siirryin satulvyön luo ja irrotin soljet tottuneesti. Gitan maha suureni varmaan kaksinkertaiseksi kun vyö oli auennut ja satula lähtenyt selästä pois.
- Höpsö, nauroin ja rapsutin ponia harjantyvestä.

Suljin tarhan portin ja hyppelin riimunnaru kädessäni takaisin talliin. Lunta oli jo satanut, eivätkä tarhat olleet enää niin mutaisia, mikä helpotti hoitajien työtä huomattavasti. Ponitkin tuntuivat pirteiltä, kun maa oli valkoinen ja ilma hyytävän kylmä. Vaikka olisin voinut vaihtaa sään millä hetkellä tahansa kesähelteeseen, en voinut kieltää sitä tosiasiaa, että lumi toi mukanaan mahtavan tunnelman. Kolmen kuukauden loskapaskakauden jälkeen oli luxusta kopistella kenkiä lumesta, eikä ravasta.

Taukohuoneesta löysin ainoastaan Sussun räpläämästä kännykkää.
- Moi! Mä hihkaisin ja istahdin häntä vastapäätä tupapöydän ääreen.
- Ai, joo, moi!
- Voi vitsi mua jännittää keskiviikon kisat...
- No ihan turhaan, teilhä meni Gitan kans ihan superhyvin.
- Sehän täs just jännittääkin, mua pelottaa et mä tällä kertaa mokaan jotain ja sit meijän taso romahtaa. Tai siis, joku kuvittelee kuitenkin, esim vaikka se yks pappilalainen joka vittuili Inksullekki, että me ollaa vaa joku tähdenlento.
- Sä oot treenannu ahkerasti ja muutenkin kaikki palaset on kohdallaan. Ihan turhia sä stressaat, luota muhun. Ja jos tässä joku menee vikaan niin Gitta saattaaa alkaa possuilee, mut muista että jos joku niin sä kyl saat sen taas kuriin.
- Kiitti. Ja vielä yks kysymys. Miten sua ei jännitä yhtään? Tai siis Rokki on sulle niin uus tuttavuus ja nii? Jos oisin sun tilanteessa nii oisin aivan kuset housussa.
- Mä oon kisannu sen verran paljon, et noi luokat ei tuota mulle eikä onneks ponillekkaan hirveesti päänvaivaa. Ehkä oon vaan oppinu vuosien saatossa ottamaan rennosti. Jos mokaa nii sitten mokaa. Ihmisiähän me kaikki ollaan, vai mitä?
- Niin... kai.

Wenla ja Gitta 58HM

[Wenla]

25.11.2015 - Vaahterapolun rkm osakilpailu

Olin saanut matkaseurakseni Cellan, Annin ja Danin. Olin aluksi epäröinyt, kun ikäeroa mulla oli niihin ihan kiitettävästi, mutta lopulta matka oli sujunut hienosti. Windi ja Gittakin olivat käyttäytyneet (jos muutamaa potkua traikun seinään ei laskettu), vaikka me Cellan kanssa olimme kerenneet maalailla jos jonkinlaisia kauhukuvia siitä, kuinka matka sujui. Pessimisti ei pety. Ainut, joka näytti siltä kuin voisi kuolla millä hetkellä hyvänsä, oli Daniel. Musta tuntui, että me oltiin hyvää vauhtia pääsemässä Cellan ja Annin kanssa sen mustalle listallle, ellei me siellä oltu jo.

Huonekavereinani oli myös vähän vanhempaa ikäluokkaa. Adalind, Anni ja Emmy, joihin halusin mielelläni tutustua lisää.
"Miks sä et osallistunut Lailalla?" Mä uskaltauduin kysymään Annilta, kun me kaikki olimme valinneet sänkymme.
"Työt ja Väiski vie niin paljon aikaa tällä hetkellä, etten mä pysty nyt sitoutumaan mihinkään tämmöiseen. Ja on vähän turha lähteä kisoihin kiireellä, treenaamatta," Anni vastasi hymyillen jotenkin surullisesti. Mä tyydyin siihen vastaukseen ja jäin sitten kuuntelemaan muiden keskustelua

Edellinen ilta oli mennyt nopeasti. Olimme henganneet hottellissa kunnon lössillä, jonka kokoonpano vaihteli about minuutin välein. Pehkuihin meidät komennettiin joskusenmuista, mutta ihan ihmisten aikaan kuitenkin. Harmi vaan, että mun nukkumisesta ei meinannut tulla mitään, ei sitten yhtään mitään. Mä heräilin tunnin välein siihen, että oksetti, pelotti, jännitti, hermostutti, kakatti, pissatti ja vielä kerran oksetti. Olin kauhuissani.

Mä heräsin heti kun kello soi, samoin Emmy ja Anni.
"Mä en muista koulurataa!!!!" Kiljaisin äkkiä ja pomppasin pystyyn. "Oikeesti mä en muista sitä!"
"Voi jumaliste, en mäkään!" Emmy parahti, ja kurottautui matkalaukulleen. Sitten se ojensi mulle helppo c ratapiirroksen ja hinautui sitten viereeni tuijottamaan paperia. Mahtava alku päivälle, jonka toivoi onnistuvan.
"Tytöt hei! Vähän asennetta," Anni naurahti ja kailotti Adalindin korvaan herättääkseen tämän. Mä pudistin päätäni ja siirsin katseeni takaisin paperiin.

Gitta majaili Lemonin ja Ariston välissä, joista ensin mainitulle poni oli varmasti nyrpistellyt koko yön, kuten se nytkin teki. Gitta oli onneksi puhdas, ja mä pystyin vain huolehtimaan pikaharjauksesta, sykeröistä ja mun ja ponin varustuksesta.
"Siis kiva, tää on piehtaroinu!" Salma virnisti naapuriboksista.
"No kiitä onneas et se on Lemon eikä Bona. Toi Lemon on jo valmiiks kusenkeltanen, mut mieti miltä Bonnie näyttäs pissaläikissään," naurahdin. Salmakin jäi hihittelemään puhdistaessaan ratsunsa kavioita. Gitta oli tosi väsyneen oloinen, ja mua vähän huolettikin, saisinko sitä liikkumaan verkassa ja mikä vielä tärkeämpää, radalla.

Oma vuoroni kouluradallatuli ja meni. Ja meni muuten ihan surkeasti. Mä tirautin pari kyyneltä poistuessani radalta, siihenkö se mun voitokas ratsastusputki kaatui. Olin unohtanut radan ja Gitta oli liikkunut etanavauhtia punkien milloin mihinkin suuntaan.
Hyvä alku hyvin alkaneelle päivälle </3

Vietyäni Gitan traikkuun ja siistiydyttyäni päätin unohtaa epäonnistumiset ja keskittyä esteisiin. Mä ratsastaisin sillä radalla niin hyvin kuin osaisin, tässä oli pelissä sekä seben, että mun oma maine. Helpon C:n palkintojenjaossa mä näin virnistelevän Jasonin, ikionnellisen näköisen Tuulian sekä pienesti hymyilevän tytön, joka keikkui läskin shettiksen selässä. Just, sen joka ratsasti mun kanssa samoissa luokissa ja joka johti koko kisaa pistemäärällään. Sen, jolle mä olin ihan super kateellinen.

Istuin katsomossa Salman ja Pihlan kanssa ja mussutin eväitäni. Helppo b oli menossa ja just nyt radalla ratsasteli joku tyttö, jonka tunnistin heti pappilalaiseksi. Sen nimi taisi olla joku Idalei, Idalin tai mikälie. Katsomossa vähän meidän alapuolella istui ilmeisesti tän tytön kaveri, just se blondi, johon meidän draamainksumme oli onnistunut luomaan eripuraa. Se just, jonka nimeksi oli paljastunut Oona. Nyt se tyttö katseli keskittyneenä tallikaverinsa suoritusta ja antoi lopuksi raikuvat aplodit.

50cm verkassa mä olin vaan päättänyt herättää Gitan. Eteen, eteen eteen, eteen... Ja sainhan mä sen ponin ihan hyvin liikkeelle. Rataakin kertasin vielä katsellessani mua edeltävän ratsukon suoritusta.
Gitta meinasi oikeasti hermostua odotellessamme vuoroamme. Ehkä mulla olisi joskus allani sellainen tykinkuula-atomipommi että mun tarvisi vain ohjata? Joo, in your dreams, Gitta varmaan sanoisi.

Lähtömerkki annettiin, mä nostin laukan ja näppäsinpä vielä raipalla. Gitta jotenkin terästäytyi ja heräsi. Eka este tuli pohjaan, ja toinen este lähti liian kaukaa. Ja mä vain matkustin, unohdin ratsastaa. Neloesteellä meidän vauhti oli hyytynyt ja mä itsekin huomasin sen. Sitten muistin: "Sitä pitää vaan ratsastaa kisojen välissä mahdollisimman hyvin läpi ja verkassa on äärimmäisen tärkeää saada se avuille ja liikkumaan eteen." Paukautin pohkeilla ja ohjasin päättäväisesti kohti seuraavaa estettä.

Loppurata sujui mahtavasti. Mä meinasin radalta poistuessani itkeä uudestaan, mä olin vaan jumaliste niin onnellinen. Ja me oltiin kolmosia! JES

Pirre asteli mun luo ja onnitteli hyvästä radasta ja sijoituksesta.
"Tää on sun ansiotas. Varmaan ilman sitä valmennusta me oltas kustu tääkin luokka, mutta sitten mä muistin sun sanat radalla, ja päätin ratsastaa. Ja näin hyvin kävi," hymyilin. "Musta tuntuu, että meistä on vielä ainesta kunnon esteratsukoksi. Onhan meillä paras valmentaja."

Wenla ja Gitta 59HM

[Wenla]

7.12.2015 - Miks toi poika sai mussa tällaisen tunteen aikaan? 

Se maanantai alkoi aivan tavallisesti. Olin koulussa ja pääsin pois. Menin kotiin ja lähdin sitten tallille. Olin mennyt Gitalla molempina päivinä viikonloppuna, sillä Seppeleen ratsastuskoulumestaruuksien osakilpailut olisivat sunnuntaina. Mua jännitti ne kamalasti, sillä totta kai kotona pitää menestyä. Isä ja äitikin olivat luvanneet tulla katsomaan. Olin ajatellut antaa Gitalle vapaapäivän keskiviikkona ja ratsastaa se viel lauantaina, jotta se olisi kisoissa hyvä. Olisinpa mäkin.

Tänään ponilla olisi kaksi tuntia, joten mun ei tarvinnut huolehtia siitä muuten kuin harjaamisen merkeissä. Anne oli pyytänyt mua harjaamaan Gitan, jotta sen ratsastaja kerkeäisi junnujen estetunnille. Niillä oli tällä kertaa radan ratsastusta, joten Gitta pääsisi taas hyppäämään. Mä toivoin, että ponia ei haittaisi pari tiheämpään tahtiin vedettyä estetreeniä.

Gitta möllötti karsinassa vapaana erittäin kyllästyneen oloisena. Se ei tainnut olla virkeimmillään, mutta kaipa se piristyisi esteet nähtyään. En mä sentään niin ilkeä ollut, että olisin toivonut jollekin lahnagittaa estetunnin ratsuksi.

Mun sormet tärisivät joulukuun kylmässä ilmassa, kun räpelsin ponin otsaharjaan köpöistä lettiä. Kuukaudet olivat taas kuluneet ja pian olisi jouluaatto. Mä olin toivonut oikeastaan vain rahaa ja jotain kosmetiikkatuotetta sekä paria muuta juttua. Ja tietysti suklaata. Gitallekin olin ajatellut ostaa jotan suuhunpantavaa, ei se ymmärtänyt mistään uusista harjoista tai päitsistä mitään. Gitta puhalsi lämmintä ilmaa mun sormille ja nuolaisi hihaani. Ihan kuin se olisi kuullut ajatukseni.

Varttia vaille viisi pitkänhuiskea tyttö, jonka varovainen hymy melkein säälitti mua, asteli satulan ja suitsien kanssa karsinalle. Se ei sanonut mulle mitään, vaan ryhtyi varustamaan ponia. No jaa, sama se. Mä kopistelin lenkkareissani käytävää pitkin kohti vessaa ja tiirailin samalla katseellani pitkin tallia.

Silloin mä huomasin sen.

Punertavahiuksinen poika seisoi rehulan edessä, ja räpläsi kännykkäänsä. Siristin silmiäni ja lopulta tunnistin hänet. Ruskislainen, se hiton naistennaurattaja. Mikäköhän sen nimi nyt olikaan, Miku varmaankin. Mä en tiedä mikä alkukaintainen reaktio muhun iski, mutta yhtäkkiä mun oli pakko vähän kiristää poninhäntääni ja luoda kasvoilleni itsevarma ilme astellessani pojan ohi vessaan.

Nielaisin hermostuneena, ja kurkkasin vessan ovesta. Ei jälkeäkään - hitto! Ehkä se oli mennyt satulahuoneeseen...? Pujahdin ovesta ulos ja hipsinkin kohti satulahuonetta. En kuitenkaan kerennyt avaamaan ovea, kun joku avasi sen nenäni edessä. Horjahdin säikähdyksestä, ja olin kaatua jonkun syliin. Voi jumalauta.

Sehän se oli. Järkyttävän komea poika (varmasti melkeen mies?) virnuilemassa mun nenäni edessä. Se oli mua päätä pidempi, joten mä en edes jaksanut yrittää etsiä sen katsetta. Siinä me seisottiin viiden sentin päässä toisistamme, kunnes tajusin, että me näytettiin tosi tyhmiltä. Enkä mä halunnut että esim. Inksu näkisi mut tässä. Ties mitä huhuja musta sen jälkeen liikkuisi. (En syytä sua Inkeri juoruilijaks, en tietenkään!!!!)
"Voisitsä väistää, mun pitäis päästä tonne satulahuoneeseen?" puuskahdin. Se vaan naurahti ja hivuttautui hieman kauemmas, niin että mun oli mentävä sivuttain sen ja ovenkarmin välistä. Mä yritin epätoivoisesti keksiä jotain tehtävää satulahuoneessa, kunnes huokaisin ja käännyin.
"Mitä sä täällä sebessä teet? Tuideeko etit, se sillon selvästi haikaili sun perääs," kysyin.
"En oo nähny Tuikkuu ruskiksen jälkeen ollenkaan. Itseasias mä tulin ettii sua," se vastasi hetken mietittyään ja hymyili (ohmygaash!111!!!!!!1111). Tunsin punastuvani ja mahassani muljahti. Mut ei, eieiei. Mä en halunnut retkahtaa tuollaiseen naistennaurattajaan.
"No, mitä sä musta...?" kurtistin kulmiani ja istahdin löytämälleni jakkaralle.
"En mä itsekään tiedä, halusin nähdä sut. Jäit mun mieleen kummittelemaan," se virnisti ja pörrötti punertavaa ananastaan. Sitten se nojautui seinää vasten ja jäi tuijottamaan mua.
Mun mahassa muljahti uudestaan ja mun piti hetken miettiä sanavalintaani. 

"Okei, nyt sä oot nähny mut, oliko vielä muuta?" Gaash, miks mä olin tällainen? Kova ja vaikea ja miks toi poika sai mussa tällaisen tunteen aikaan?
"Voitaisko me nähdä huomenna vaikka kaupungissa, siinä yhessä kahvilassa. Seiskalta?"

Voi luoja. Sano ei sano ei sano ei sano ei!

"Tota en tiiä," vastasin tuijotellen kengänkärkiäni. Mutta nostaessani katseeni se oli jo lähtenyt. Voi helvetti. Entä jos se ei ollut kuullut ja oletti että mä tulisin totta kai tai jotain?

Mun oli varmaan pakko mennä, koska enhän mä nyt voinut tehdä ohareita ilmoittamatta.

Enhän?

Wenla ja Gitta 60HM

[Wenla]

7.10.2015 - Jumppasarjoja




Poni oli vähän innoissaan ja esittelikin kenguruloikkiaan ylpeänä! Kuskia nauratti.

Wenla ja Gitta 61HM

[Wenla]

14.12.2015 - Homma etenee

Kulunut viikko oli hujahtanut ohi turhankin nopeasti. Mä olin elänyt omissa pilvilinnoissani ja yrittänyt mestaruuksissakin keskittyä lähinnä suoritukseen. Tietenkään draamalta ei vältytty (moi Cella), mutta no, se oli odotettavissa.

Mun radoista mulla ei ollut hirveesti muistikuvia. Koulurata oli sujunut tasaisesti, Gitta oli ollut aavistuksen hidas, mutta en voinut kuin olla tyytyväinen neljänteen sijaan. Esteilläkin saimme puhtaan radan, harmi vaan että otin turhankin varman päälle ja tein pitkät ja hitaat tiet enkä keskittynyt yhtään ponin vauhtiin. Mutta ei se kuudeskaan sija paha ollut.

Gitta meni estejunnuilla ja jatkojunnuilla, joten mua ei oikeestaan ees tarvittu ponia hoitamaan tänään. Olinpahan kuitenkin tullut, joten nyt mä seisoskelin Gitan karsinan edessä odottamassa ponia sen viimeiseltä tunnilta. Mun kännykkä värisi taskussani ja kaivoin sen hetimitten esille. Klikkailin puhelimen auki ja avasin watsappiviestin.

Miku
"missäs meet? nähtäiskö?"

Mun huulille nousi automaattisesti typerä hymy kun naputtelin pikaisen vastauksen.

"oon tallil, mun pitää hoitaa Gitta vielä mut sitten? tai voitsä tännekin tulla.."
"ai.. no käykö sitteki huomenna?"
"no, vaikka. nähää koulussa."

Mä en tiedä miten osasin olla näin tyly ja näin normaali, vaikka oikeesti oisin voinut vaan pistää jokaisen viestin perään about kolmekymmentä sydäntä rakkaudentunnustuksena. Mulle ois varmaan hyvä tehä joku tutkimus, että löytyikö mun sisältä edes sydäntä. Ei tää vaan voinut olla normaalia. Tai ehkä mun oli pakko olla cool ja esittää vaikeesti tavoitettavaa, who knows?

Mä olin mennyt about vartin aikaisemmin siihen kahvilaan, jossa me aijotiin nähdä Mikun kanssa. Olin kuitenkin joutunut odottamaan kaksikymmentä minuuttia, ennenkuin se suvaitsi saapua paikalle.
"Ootitko sä mua kauankin? Sori, mä oon ihan superisti myöhässä."
"En, just tulin." Kummastelin itsekin, kuinka helposti se valhe karkasi mun huulilta. Mun kylmä kaakao paljasti kyllä kaiken, mutta mä join sen nopeasti ennen kuin poika kerkesi huomaamaan mitään.

Me jutteltiin varmaan tunti vähän kaikesta, kunnes mun oli ihan pakko lähteä. Se saattoi mut meille asti ja mä pystyin vieläkin tuntemaan sen sormet mun iholla, kun me käveltiin käsi kädessä meidän pihatietä. Portailla kaikki oli tuntunut niin oudolta. Mä olin katsonut tällaisia hetkiä elokuvissa ja nyt mä olin itse siinä elokuvassa. Miku vaan tuijotti mua ja hymyili, kunnes mä päätin olla kerrankin viisas. Kurottauduin sen naaman tasolle ja painoin pikaisen pusun sen kylmälle poskelle. Sitten mä virnistin ja häivyin niine hyvineni sisälle.

Mä en oikeestaan voinut ajatella muuta, kuin että mä olin ihan helvetin ihastunut siihen.

Tallin ovet avautuivat ja mä hätkähdin. Joukko jatkotuntihevosia saapui sisälle tallin lämpöön, Gitta peränpitäjänä ratsastajansa kanssa. Se tyttö moikkasi mua nopeasti ja kuljetti Gitan sisälle karsinaan.
"Hei, mä olen Gitan hoitaja Wenla. Tarvitko sä apua?" kysymys pääsi suustani automaattisesti heleällä asiakaspalveluäänellä.
"Vaikka, mä otan suitset niin otatko vaikka satulan?" tyttö kohautti olkiaan ja availi reippaasti suitsien solkia. Löysäsin nopeasti satulavyön ja nostin satulan käsivarsilleni. Sitten mä pujahdin tytön perässä karsinasta ulos ja kohti satulahuonetta.

"Menikö sun tunti hyvin?" kysyin, kun me harjattiin ponia.
"Ihan kivasti, me harjoiteltiin kulman ratsastusta. Gitta oli vaan aika laiska, mutta ainakaan se ei jaksanut oikoa koko ajan, niin kuin joskus," tyttö totesi hetken mietittyään.
"Joo, sillä on ollut nyt aika rankkaa kun lauantaina mä ratsastin sen ja sit eilen meillä oli ne rkm osakilapailut. Ja olihan se tänäänkin mennyt estetunnin, mutta ne ilmeisesti meni vaan kavalettejä," pulisin.
"Ai, no sit mä tajuun kyllä miks sitä väsyttää."

Wenla ja Gitta 62HM

[Wenla]

Jouluponi 2015 kilpailu!




Wenla ja Gitta 63HM

[Wenla]

Kouluklinikka 2015




Wenla ja Gitta 64HM