Gitan hoitokirja

[Wenla]

22.9.2014 / Mäkin kuulin sen  /

"Mitä pirua?" älähdin vilkaistessani ilmoitustaulua. Vieressäni kiivaasti keskutelevat Loviisa ja Helge vaikenivat kuin pikkusiskoni laulaessaan keittiönpöydällä singstaarista 'kuuntelen Tomppaa'. Okei, ei siinä vielä mitään, mutta kello oli yksitoista (hei se oli kymmenen vee), ja äiti asteli juuri sisälle taloon iltavuorostaan. Brunettejen silmät laajenivat ja jäimme tuijottamaan epätarkkaa, liiallisesti zuumattua kuvaa jossa komeili ilmeili kukapa muukaan kuin Daniel. Itseasiassa, kuva ei ollut kovin edustava ja komeudesta ei oikein pystynyt puhumaan samassa lauseessakaan.
"No enpä olis uskonu että Dänistä tämmösiä kuvia saa," Loviisa toipui ensimmäisenä järkytyksestä ja kohautti olkiaan.
"Mulla ei oo kyllä aavistustakaan kuka tän on tänne laittanu," Helge mutisi suu yhä ainakin metrin verran ammollaan. Loviisa muljautti silmiään kohti kattoa ja virnisti huomaamattomasti. Se taisi olla jo tottunut seben oikkuihin ja sen sellaisiin. - vanhempi hoitaja kun oli.

Kapusimme yläkertaan, jossa kohtasimme yllättäen Eetun, Inkerin ja Britan. Moikkailimme puolin ja toisin ja istahdimme kuka mihinkin. Minä laskin takamukseni Britan viereen tupapöydän ääreen. Se oli kylmä ja kova, mutta menkööt, sillä mun oli pakko lepuuttaa jalkojani. Olin kävellyt koko matkan tallille ja siinä oli mennyt yli puoli tuntia. Arvaatteko miksi? Olin jäänyt ottelemaan artteja kuvia kaikesta mahdollisesta, kuten puhallusvoikukasta ja pihlajanmarjoista. Britta oli keittänyt vain kahvia, joten tyydyin olemaan kuivin suin. Kahvi maistui samalta kuin... halpa makkara! Moni suomalainen olisi sanonut tähän varmaan että sehän on hyvää, mutta mussa ei sitten ilmeisesti ollut mitään suomalaista kun en makkarastakaan pitänyt, puhumattakaan kahvista ja salmiakista.
"Onks jollai aavistusta noista Dänin kuvista, että kuka ois niitä levitelly?" Britta kysyi ykskantaan keskeyttäen juttelumme lannanluonnista ja muista hevoshommien ihanuuksista. Eetu ja Inkeri yrittivät näyttää välinpitämättömiltä, mutta seriosly, se näkyi niiiiiiin läpi.
"Olis pitäny arvata!" Loviisa kikatti kiristäessään ponnariaan. Inkeri katsahti ystäväänsä viattomana.
"Ei me mitää olla tehty..." kääpiöblondi mumisi pilke silmäkulmassaan ja yritti esittää viatonta. Ei sillä että se olis ollut uskottavaa.
"Näkyy susta niin läpi, puhumattakaan tosta yhestä sankarista," Britta totesi huokaisten dramaattisesti.
"No kuules neiti 'kilteinjaviattominenteeikinämitäänpahaaoonmyösopejenkilellikki' tietäisitpä mitä Däni mulle teki, onneks kukaa ei ollu näkemässä," porukkamme ainut poika vastasi hieman ärtyneenä. Uteliaisuuteni heräsi sillä samalla sekunnilla kun poika väänsi huulensa pienimuotoiseen mutruun.
"Ala laulaa," Britankin kiinnostus oli ilmeisesti herännyt ja tarkkaili Eetua kuin nälkäinen pyyttoni, pelottavaa eikö totta?
"Never," Eetu murahti.
"Voijaan me Däniltäki kysyä," hymähdin ja loin haastavan katseen Eetuun.
"Senkus," Eetu sanoi sivuuttaen pistävän tuijotukseni ja nousi Inkerin vierestä sohvalta. Se asteli taukotuvasta ulos ja pamautti oven kiinni kuin pahemman luokan draamaqueen.

Kello oli puoli viisi, kun hyppelehdin satulahuoneeseen etsimään rakkaan hoitoponini harjapakkia. Anne oli kerennyt tuntien välissä ohjeistaa minulle, että Gitan ratsastaja kerkeäisi juuri ja juuri tunnille, joten mun oli laitettava poniini itsekseni kuntoon. Se kyllä sopi mulle mainiosti, saisin viettää laatuaikaa tamman kanssa. Myös Britta, Loviisa ja Eetu olivat tallin puolella auttelemassa jatkotuntilaisia, joista osa olisi kyllä pärjännyt hyvin itsekseenkin. Gitalla oli laiskottelupäivä, eikä se jaksanut edes esitellä hampaitaan kun mä kiristin satulavyötä. Kehuin ponia vuolaasti ja syötin sille pienen palan ruisleipää, jota olin ottanut mukaani yläkerrasta. Paha tapa, mutta ei siitä mun meilestä haittaa ollut jos välillä antoikin vähän herkkua.
Jokapäiväistä tämä ei ollut, älä huoli Anne.

Punttasin suunnilleen mua vuoden nuoremman tytön kuolonmustan tamman selkään ja astelin sitten viimeiseksi mainitun olennon eteen nähdäkseni olivatko jalustimet sopivan mittaiset.
"Miltä tuntuu? Onko ne samanmittaset?" kysäisin ja hymyilin ystävällisesti vaaleatukkaiselle, joka nyökkäsi puhua pukahtamatta mitään. Vaihteeksi näitä ujompia tapauksia. Lausahdin tönkön okein ja toivotin hyvää tuntia. Astelin maneesin ovesta ulos kunnes kuulin sen. Tiukka vihellys, ei mitään muuta. Hätkähdin ajatuksistani ja vilkuilin ympärilleni. Oli jo aika pimeää, joten pelonväristykset kulkivat selkäpiitäni pitkin varpaisiin asti. Vihellys kuului toisenkin kerran ja se sai minut valitsemaan juoksemisen. Laitoin jalkaa toisne eteen ja tuijotin silmilläni tallin ovea. En uskaltanut katsoa taakseni edes määränpäässäni, vaan aukaisin oven reippaasti ja hiljensin juoksun kävelyyn. Hevosia en kyllä aikonut pelotella.

Yläkerrassa kohtasin Salman, Britan ja Helgen, jotka kuuntelivat kauhistuneen kiinnostuneena tarinaani kimeästä vihellyksestä.
"Mäkin olen kuullut ton. Tai oikeastaan aika moni sebeläinen on," Salma totesi kerrottuani nopeasti yksityiskohdat. "Se on karmivan kuulonen, ihan kuin joku lintu, muttei kuitenkaan. Ei se voi olla, sillä se kuuluu aina iltaisin, pimeämmällä. Kukaan ei oo tainnut kuulla sitä valoisan aikaan ja siks mä pyrin ratsastamaan maneesissa yksin ainoastaan valoisalla."
"Ehkä tää juttu pitäis selvittää jotenkin. Mä ainakin haluaisin tietää kuka tai mikä on tän takana," Helge tuumasi ja hörppäsi pahvimukistaan vettä. Mä en vastannut mitään, vaan askelsin pizza kädessäni mikrolle ja tungin sen sinne. Kaksi minuuttia ja höyryävä ihanuus olisi edessäni.

"Mäkin oon miettiny samaa. Ei oo yhtään kivaa kun kaikki pelkää, eikä kukaan edes tiedä mitä. Tai sitä vihellystä, mutta mistä se tulee ja miks. Ehkä pitäis kysellä kaikiltä millon niillä on aikaa ja lähtä selvittämään tätä juttua," Salma yhtyi ja vilkaisi Brittaa joka oli siihen asti pysynyt hiljaa. "Mitä oot mieltä, Britta?"
"Se olis ihan hyvä idis, mutta mun mielestä Annelle pitäis kertoa. Vai onks joku kertonu sille jo tästä?" brunette järkeili.
"Ei tietääkseni. Ois se varmaan jo puuttunu asiaan teeämäs jos se tietäis. Ihime ku ei oo ite kuullu sitä vaikka onkin täällä lähes joka päivä," vastasin ja kiirehdin ottamaan jauhelihapizzani pois uunista.
"No, puidaan tätä juttua paremmin kun on enempi porukkaa paikalla. Ehkä voitas ryhtyä salapoliisiksi tai jotain," Britta kevensi tunnelmaa naurahtaen. "Wenla annappa yks pala tänne, oon niin nälkänen että voisin syyä vaikka mammutin. Ei, mammuttilauman."

Wenla & Gitta 6HM

[Wenla]

23.9.2014 / Kuuttakymppiä /

Soratie rasahteli viininpunaisten vanssieni alla, kun askelsin kohti Seppeleen tiluksia. Meillä oli loppunut koulu jo kahdentoista aikaan, sillä meneillään oli opettajien lomautuspäivät. Tällä kertaa oli kässän- ja mantsanopen vuoro, joten näin ollen kolme päivän viimeistä tuntia oli peruttu. Olin päättänyt juhlistaa sitä menemällä tallille Gittaa paijaamaan tayteen rauhaan ja hilajisuuteen - okei, kahdelta tallille saapuisi lauma terapiaridaajia, joita mun ehkä pitäisi mennä auttelemaan. Mulla ei myöskään ollut ne idyllisimmät tallivaatteet, mutta peltikaappiini olin pahan päivän varalle jättänyt kulahtaneet tennarit ja college-housut. Kerrankin voin sanoa itseäni käytännölliseksi, jeij.

Kerkesin jo huomata tarkatarhan kulman, kunnes pärinän kuullessani katsahdin vaistomaisesti taakse. Kaksi punertavaa peltimopo tulla päristeli ainakin viittäkymppiä mua kohti ja hups vaan, niin ne oli jo Seben pihamaalla. Takatarhan herkkähipiät Hype ja Aristo yllyttivät koko lauman villiin pukkilaukkaan, eikä unohdeta muita hevoslaumoja. Oritarhassa Tollo hyppeli pystyyn ja ponitarhan porukka oli myös innostunut juoksuttamaan itseään hikeen. Kirosin mopojat hiljaa mielessäni ja kiihdytin tahtiani tallia kohti. Oli etsittävä Anne ja nopeasti.
"Anne! Tuuppa pihalle," huohotin tallin ovelta. Nainen käänsi päänsä yllättyneenä muhun päin. "Tarhoissa on meneillään täys kaaos." Bruneten silmät laajenivat ja se rynnisti vinhaa vauhtia ohitseni syksyiselle pihamaalle.
"Mitä helkkaria täällä on meneillään?" Anne käännähti minuun päin, kun oli saanut tarpeekseen ympäriinsä laukkaavista hevosista. Tai no, ympäri tarhaa ne laukkasi, kukaan ei ollut älynnyt tulla ulos tarhastaan ja hyvä niin.
"Olin tulossa leirimökeiltä päin, kunnes sitte mun ohitte tuli kaks peltimopelia ainakin kuuttakymppiä. Ne ei hiastanu täälläkää vaan paino vinhaa vauhtia pihan poikki tosta Sentin ja Tollon tarhan ohitte," selitin ja heiluttelin vimmaisesti käsiäni vihan merkiksi.
"No jopas on. Mutta ei noilla näytä mitään hätää olevan. Mie pyyän Kassua vilkasemaan josko jollain ois joku hätänä. Yläkerrassa on muuten teetä ja kahvia sekä mun leipomia korvapuusteja, jos järkytykseltäsi pystyt syömään," Anne rauhoitteli minua ja väänsi kasvoilleen virnistyksen. Nyökkäsin nopeasti ja loin vielä nopean silmäyksen tarhoille päin. Hevoset olivat rauhoittuneet, mutta osasta (kuten hermoheikkobonniesta, lehmäponihesestä ja nimensäveroisestatollosta) kyllä huomasi että ne olivat enemmän kuin varautuneita.

Vedin mustat adidaksen kollarit jalkaan ja pamautin kaappini kiinni. Oleskeluhuoneen puolelta kuuluva iloinen jutustelu ja Annen lupaus korvapuusteista saivat minut astelemaan puuovelle ja avaamaan sen.
"Moi Wenla!" Salma hihkaisi minut huomatessaan. Emmykin tervehti minua ja itse tein samoin. Istahdin tupapöydän ääreen ja nappasin punertavasta vadista itselleni höyryävän korvapuustin.
"Kuulitteko te pihalta mitää outoa äsken?" kysäisin nielaistuani reilun palan pullastani. Minua jonkinverran vanhemmat naikkoset pudistelivat päitään: "Ei mitään ihmeellistä." Selitin saman litanian heille, kuten vartti sitten Annelle ja sain osakseni yllättyneitä katseita.
"Nytkö ne tuli tänne pihalle?" Emmy kysyi ällistyneenä.
"No jos tarkotat tolla "ne":llä niitä jotka on säikytelly esim. Fiiaa ja Elmoa, niin uskoisin että joo. Liian outoa sattumaksi," tokaisin kaataessani kertakäyttömukiin kuumaa vettä. Upotin teepussin veteen ja lilluttelin sitä siellä hetkisen.
"Nyt ne meni kyllä vähän liian pitkälle. Mut hei, kuulittekste sitä, että meillä ei oo enää vihellysongelmaa?" Salma totesi ja virnisti salaperäisesti.
"Siis onko joku saanu selville kuka/mikä/ketkä sitä on teheny?" mun leukaluut oli mennä totta puhuen sijoiltaan, sillä alaleuka hipoi miltei lattiaa. Ei kirjaimellisesti. Emmykin oli tietoinen asiasta, joten sitten sainkin kuulla pitkän tarinan eiliseltä.
"Siis oliks ne joitai Eetun tuttuja?" kysäisin ja tungin loputkin palat puustistani suuhun. Emmy nyökkäsi ja lisäsi, että eivät ne sentään sen kavereita olleet. Mä tokaisin vain pikaisen ookoon ja tajusin vilkaista puhelimesta kelloa. Däämn, se oli jo yksi ja Gitan eka tunti olisi kahdelta. Mun oli siis mentävä paijaamaan tammulia nyt, jos meinasin sen tänään tehdä. Tunteja sillä oli näet kolme tai ainakin mun ylirasittuneet silmät oli niin ilmoitustaululta lukeneet. Ylirasittuneet siksi, että tiesin nyt minkä takia ysiluokkaa sanotaan rankaksi. Kokeita toisensa perään, läksyjä enemmän kuin laki sallii, koulupäivät usein kaheksasta kolmeen ja niin edelleen.

"No hei vaan sullekki," tokaisin avatessani luimistelevan ponihirviön karsinan ovea. Kasperi oli ilmeisesti tuonut terapiaratsut tallin puolelle, sillä paikansin tallista myös Huiskan ja Reinon. Suomitamman karsinalla puuhasteli lyhyt poikalapsi, jonka nimeä jouduin miettimään hetkisen. Jason, jep, sen niminen se taisi olla. Tiesin pojankoltiaisesta myös sen, että vaikka se oli vasta kaheksan vee, niin se osasi toimia hevojen kanssa järkevästi eikä niin kuin useimmat tuon ikäiset ponilapset. Päätin kuljettaa tamman ulos tehoharjaukseen, sillä sana likainen oli liian vähän kuvaamaan tamman olemusta. Napsautin punotun riimun kiinni kulahtaneisiin päitsiin ja kyykistyin ottamaan karsinan ovelta Gitan hoitopakin. Ulkona oli aika viileä, mutta vähät siitä. Kiinnitin hoitoponini puomiin kiinni ja aloitin harjaamisen.

"Ai hitto! Irti senkin tyhmyri!" karjaisin tammalle, kun se päätti napata kyljestäni kiinni. Läpsäytin tammaa lavalle, ja se kavahti metrin verran kauemmas irrottaen otteensa kyljestäni, haha. Kirosin puoliääneen varmaan kaikki osaamani rumat sanat ja loin tappavan katseen kivun ja tuskan aiheuttajaa.
"No mutta Wenla, äläpäs puhu rumia," joku tokaisi takaani. Käännähdin ympäri ja tadaa, kukapa muukaan kuin kalpea punapää joka loi huulilleen hymyntapaisen irvistyksen. Muljautin silmiäni ja katsahdin arvioiden lannanlaappaajaa.
"Nii että aattelin vaan kysyy ooks tulossa messii ku meinattii lähtä stalkkeroimaan niitä mopopoikia?" Kasperi kysäisi muka niin välinpitämättömästi. Pudistin päätäni: "Jään kotijoukkoihin mielummin." Punapää nyökkäsi ja lähti sitten takaisin tallille päin. Gitta tuuppasi mua kylkeen kuin pahoitellakseen puremistaan. Huokaisin huvittuneena ja rapsutin rakasta koniani korvan takaa.

Heittäydyin yläkerran sohvalle pitkäkseni ja nostin puhelimen naamani eteen. Kello oli vähän yli viisi ja alkeistunti oli juuri alkanut - onneksi tamman ratsastaja oli sanonut pärjäävänsä itsekkin. Olin raatanut tänään aivan tarpeeksi, ensin taluttaen Gittaa, sitten olin puhdistanut arvon leidin juomakupin ja ruokakupin sekä lopuksi olin puhdistanut pari satulahuopaakin, joten olin aivan loppu, tai, no melkein. Huone oli tyhjä, sillä iso lössi tallilaisia oli lähtenyt vakoilemaan mopopoikia maastoon - mä en ollut jaksanut koska mun olisi hoidettava Gitta illan viimeisen tunnin jälkeen. Tosin, nyt en jaksaisi evääni letkauttaa minkään tai kenkään hyväksi.

Wenla & Gitta 7HM


/ vähän tönkkö joiltain osin, mutta kestäkää

[Wenla]

26.9.2014 / Toni / 

"Käänny käänny!" kiljahdin ja viitoin vasemmalle. Toni kurvasi mopoautonsa viime tingassa Seben soratielle ja pudisteli hetken päätänsä. 
"Oisit aikasemmin sanonu," se murahti jokseenkin kärtysti ja käänsi sitten päänsä takaisin tielle. Kohautin olkiani ja kiristin vaaleata poninhäntääni tiukemmalle. Tiesin kyllä varsin hyvin että ei se suuttunut ollut, sen verran hyvin hänet kuitenkin tunsin. Serkkuni Toni oli tullut perheensä kanssa meille viikoksi ja nyt se oli lupautunut mun kanssa tallille. Ei se muuten olisi, mutta joskus ala-asteella harrastettuaan, oli kuulemma vähän ikävä hevoja. Ja jos jotain kiinnostaa, niin poika oli blondi, sataseistemänkymmentä senttinen raamikas futaaja, vähän playboin vikaa, mutta oikeastaan jopa syvällinen, vähän omistushaluinen ja ylisuojelevakin.

Pamautin harmaan mauton oven kiinni, ja viitoin serkkuani seuraamaan perässä.
"Kannattee sitte varoo, tääl tallil liikkuu paljon tyttöi ja en haluu et isket silmäs johki niistä, eiksjee?" varoitin ja tuuppasin tuota kyynerpäällä kylkeen. Tallin piha oli hiljainen, vain muutama hevonen käyskenteli tarhoissa sillä näin puoli seitsemän aikaan, sillä tunnit pyörivät parasta aikaa maneesissa. Ulkona kuitenkin tuuli sen verran, että ratsastaja jos toinenkin olisi jäätynyt kentälle.
"Joo joo, eks muista että mul on jo Jessica?" Toni sanoi välttelevästi huuliaan mutristaen. Tiesin kyllä että niillä ei mennyt kovin hyvin ja Jessica ei ollut mun mielestä kyllin hyvä Tonille. Se tyttö oli liian bäd. Liian ajattelematon. Suoraan sanottuna ei Tonin tyyppiä, yhtään. Olihan se kaunis ja sitä pystyi ylpeenä esittelemään muille, mitä olin sen kerran nähnyt, mutta siihen sen hyvät puolet jäikin.
Astelimme Gitan karsinalle, mutta yllättäen se olikin tyhjä. Päätimme yhdessä tuumin lähteä katselemaan sennujen estetuntia maneesiin, sllä se loppuisi vartin päästä ja yleensä tällä tunnilla Gitalla meni nainen, jolla oli aina kiire kotiin muksuista huolehtimaan. Maneesin ovi oli raollaan, jota mahduimme hivuttautumaan vähin äänin katsomon puolelle. Toni sai (yllättäenkin) osakseen katseita aikuisratsastajilta, joista jokunen oli onneksi lukiolainen. Mua meinasi väkisinkin alkaa naurattamaan, joten upotin naamani mustaan tuubihuiviin. Ei oo kivaa, serkkuni kuiskutti ja pukkasi minua kylkeen. Tyrehdytin huvittuneisuuteni ja aloin esittelemään tunnilla meneviä hevosia. Ihastelua sai osakseen erityisesti Kössi, jolla kehuskelinkin ratsastaneeni ja Rotta, josta en tiennyt kertoa juuri mitään. Paitsi että se oli kaltoinkohdeltu.

Annoin serkkuni ottaa draamaqueenin ohjat jo aijemmin mainitun naisen kiiruhtaessa autolleen. Nyt tiesin sen nimenkin, Satu!
"On tää aika nätti poni, täytyy myöntää. Ehkä vähän pieni mulle, mutta joo..." Toni mittaili hoitoponskiani katseellaan arvioiden ja nyökytteli hyväksyvästi. Pyöräytin silmiäni ja taputin lievästi hikisen tamman kaulaa. En ollut käynyt tallilla lähes koko viikolla, sillä koeviikko painoi päälle ja muutenkin mun elämässä oli nyt vähän kaikkea meneillään. Aukaisin tallin oven ja päästin kaksikon ohitseni tallin puolelle. Gitta oli selvästi väsynyt kun kolautteli jalkojaan lattiaan eikä tammulin yleensä 'niin reippaista liikkeistä' ollut tietoakaan. Toni muisti ilmeisesti jo Gitan boksipaikan, sillä se talutti tamman heti ekalla yrityksellä oikeaan karsinaan. Riisuimme tamman ennätysnopeasti ja päätimme harjata sitä märillä harjoilla kainaloista ja kaulasta - pesariin emme sitä viitsineet viedä.

Harjauksen jälkeen poniini sai ylleen kuivatusloimen ja me saimme vihdoin lepuuttaa jalkojamme, tosin päädyimme istumaan tamman boksiin hetkeksi.
"Hei kuule, voit aina luottaa muhun ja puhuu mulle ja kaikkee syvällist. Onks sulla ja Jessicalla kaikki ookoo?" kysäisin istuttuamme hetken hiljaa. Toki tiesin kyllä, että kaikki ei ollut hyvin, mutta halusin tietää missä mättää ja miksi. Gitta nuuhki uteliaana tennarieni kärkiä ja pärskähti tyytyväisenä. Ainakin joku oli onnellinen ja tyytyväinen ja kaikkea.
"No kai sa nyt näät että ei," serkkuni tokaisi yllättävän jäätävästi. Kohotin kulmiani, sillä yleensä serkkuni oli rauhallinen, iloinen ja tyyni Anne vapaapäivinä.
"Mä luen sua kuin avointa kirjaa, joo. Mutta mistä kiikastaa?" kysäisin edelleen tyynenä ja loin kasvoilleni hymyntapaisen.
"Sori, en mä pahalla. Jess vaan, valehtelee ja välttelee mua..." Toni huokaisi pahoittelevaan sävyyn.
"Kuule. Se ei oo sun arvonen. Lakkaa miettimästä sitä ja kato eteenpäin," lohduttelin. Just, olin tässä tosi hyvä. Poika vilkaisi minuun ja naurahti kuivasti. Näin kyllä että se rakasti sinisilmäisesti Jessicaa ja silleen. Sitäpaitsi, kuka typerys välttelisi Tonia. Se oli a) kiva ja luotettava b) komea ku mikä c) avulias ja ystävälline d) FUTARI. Kelpais mullekkin, harmi sinänsä, että se oli mun serkku.

Kasper toljotti meitä silmät kuin jollain anime-hahmolla. Toni kohotti kulmiaan ja vilkaisi epäileväisenä muhun päin.
"Wenla eikö toi oo vähän vanha sulle?" Kasper änkytti ja vilkaisi sitten itseään viisi kertaa raamikkaampaa poikaa, joka oli revetä nauruun - aivan kuten mäkin.
"Tota Kassu, tässä on mun serkku Toni, Toni, tässä on lannanlappaaja Kassu," esittelin heidät toisilleen hieman huvittuneena. Kasper valahti tulipunaiseksi, Tonia ennemminkin nauratti.
"Ai sori..." punapää mumisi ja hieraisi niskaansa vaivautuneena.
"Eipä mitää, kaikille sattuu joskus erehdyksiä," Toni hymähti ja katseli arvioiden Kassun luista ja kalpeaa olemusta.
"Varo vaan, sulla on kohta kunnon ihailijalauma kannoillas," Kasper naljaili ohittaessaan meidät. Toni katsahti miehen perään ja kohautti olkiaan. Sama se sille, ilmeisesti. Askelsimme peräkanaa puuportaat ylös ja tulimme kaapeille, jonne jätimme molmpien fjälraavenit. Mun mustan ja Tonin sinisen.

Huoneessa olijat, eli tutummin Britta, Rosa ja Sussu toljottivat meitä astuttuamme kynnyksen yli oleskeluhuoneeseen. Hoidin pikaisen esittelyn ja tein tytöille selväksi, että olimme vain serkuksia. En tosiaan halunnut tietää mitä he kuvittelivat. Tytöt tulivat hyvin juttuun serkkuni kanssa ja kyselivätkin innostuneena tämän hevosharrastuksesta ja jalkkisjutskista. Minä hörpin sivummalla teetä ja selailin kännykkääni. Ovi kolahti ja Inkeri ja Eetu astuivat sisälle huoneeseen. Moikkailimme toisiamme, kunnes Inkeri huomasi Tonin.
"Mitä *** sä täällä teet?" se älähti ja sai kaikki tuijottamaan itseään.
"Tunnetteko te toisenne?" kysäisin yllättyneenä.
"No en kyllä haluais tuntee..." Inkeri tiuskaisi. Kaikkien katseet kohdistuivat Toniin, joka oli pysytellyt siihen saakka hiljaa.
"Wenla, ootsä ton tallikaveri?" Toni kääntyi mun puoleeni kurtistaen kulmiaan. Nyökkäsin. Tietysti.
"Voisko joku selittää nyt mistä te tunnette toisenne?" kysäisin ärtyneenä. Toni ja Inkeri tuijottivat toisiaan ivallisin katsein. Mua suorastaan inhotti katseet, joita ne vaihtoivat keskenään.

Wenla & Gitta 8HM
/ei kauheesti gittaa tässä tarinassa, mutta menkööt.

[Wenla]

28.9.2014 / Ilman satulaa /

Perjantainen Tonin ja Inksun tapaaminen oli päättynyt niin, että Inkeri oli juossut Britta ja Eetu perässään pois taukotuvasta, ja mä olin kerännyt kamppeeni ja paukutellut menemään Tonin kaaralle. Mua ärsytti, suututti ja jopa nolotti. Kun Toni oli tullut, olimme ajaneet hiljaisuuden vallitessa meille. Se oli yrittänyt selittää mulle jotain, mutta mä olin paennut omaan huoneeseeni. Meijän vanhemmille uskottelimme kaiken olevan hyvin, samoin Vanessalle, joka oli täysin rakastunut Toniin. Tiedätte varmaan mitä 10veen rakastuminen meinaa?

Kello oli ollut lähemmäs kymmenen kun olin herännyt, ja vaatinut äitiä viemään mut tallille. "Ei nyt Wenla, me aikuiset ja Vanessa lähdetään kaupunkiin syömään. Kysy Tonilta lähteekö se viemään sut." Olin nyrpistänyt naamaani ja päättänyt kävellä tallille, vaikka siellä pauhasi kylmääkin kylmempi tuuli. Toni oli kuitenkin äidin nähden tullut tarjoamaan kyytiään tallille, joten mun oli uskottavuuden vuoksi ollut pakko suostua.

"Wenla kuule. Sä et voi olla mulle suuttunut siitä, mitä tapahtu mun ja Inkun välillä kolme vuotta sitte," Toni töksäytti puolimatkassa.
"No kerro sitte mulle mitä teijän beeäfäf suhteelle oikeen tapahtu," tokaisin kännykkääni näpräten.
"Etkö sä oikeesti muista mitä sillon tapahtu?" Toni kurtisti kulmiaan vilkaistessaan muhun päin.
"Me lähennyttii. Paljon," totesin ja kohautin olkiani.
"Ei vaan se pahempi juttu..." Toni mumisi hiljaisesti ja katsoi tarkasti suoraan eteenpäin. Käänsin katseeni puhelimeeni ja keskityin juttelemaan luokamme wapiryhmässä. Tiesin että nyt oli parempi olla hiljaa, puhuimme pojalle hyvinkin kipeistä asioista. Jos joku sen tiesi, niin mä.
"Soitan sitte ku tuut hakeen, kello on nyt puol kakstoista," heilautin kättäni ja suuntasin kulkuni kohti tallirakennusta.
"Heei, mä tuun sun mukaa pöhlö," poika huudahti ja otti minut juoksuaskelilla kiinni. Voi hemmetti. Selitin tuolle jotain siitä että 'entä jos inkku on tääl ja ymsyms', mutta eihän se ollut kuulevinaankaan.

Toni oli häipynyt vessaan korjaamaan kampaustaan tai jotain sen suuntaista, joten mulla oli hyvää aikaa harjata Gittaa. Olin tuonut harjapakin karsinalle ja Toni oli sillä aikaa ystävällisesti pyydystänyt hoitoponini tarhasta. Gitta oli mukavalla tuulella, joten päätin jättää sen irti karsinaan. Nappasin kärsineen juuriharjan käteeni aikomuksena puhdistaa tamma läpikotaisin näyttelykuntoon. Pian jouduin ojentamaan pölyharjan serkullenikin, joka oli vihdoin ja viimein uskaltautunut ulos vessasta. En jaksanut vihoitella sille enää, vaikka mun mielestä se olisi saanut sopia kääpiöblondin kanssa jonkun kolmen vuoden takaisen riidan. Sitäpaitsi ne oli molemmat jo lukiossa, kai niitten ois pitänyt jo aikuistua. Edes vähäsen? Pirkitta lerputti alahuultaan kun harjasin reippain ottein tamman kaulaa. Toni kaivoi iphonensa repustaan ja nappasi muutaman selfien irvistelevän Gitan kanssa. Sen jälkeen se otti vielä linssiludemegamallisuperihkupihku-Gitasta pari edustavaampaakin kuvaa, joista mä pilasin kyllä osan illistelyilläni. Käskin Tonin hakemaan Gitan suitset, jotta pääsisin testailemaan minkälainen luuselkä tammalta löytyi. Mikään taivaallinen se ei kyllä ollut, verrattuna esimerkiksi pyöryläselkä-Taigaan, jonka kyytiin olin päässyt kesäelämysviikolla.

Toni punttasi mut kyytiin maneesin keskeltä, jonka jälkeen sen raahasi itselleen tuolin kentän keskelle, ilmoittaen tietenkin pitävänsä mulle tuntia. Naurahadin ja hain paremman istunnan ratsuponin selässä. Gitalla oli järkyttävän isot askeleet, ja huikkasinkin jo alkukäynneissä serkulleni, että sen pitäisi kantaa mut maneesista talliin tunnin jälkeen. Pian otin ohjat tuntumalle, ja aloin tekemään Tonin käskystä pääty-ympyrät molempiin päätyihin. Yritin myös taivutella Gittaa sekä ulos että sisälle, jotta se vertyisi. Ravi nousi helposti ja sainkin huomata, että mun olemattomat vatsalihakset joutuivat kunnolla töihin pysyäkseni keskellä selkää. Toni ohjeisti minut tekemään kolmikaarista kiemurauraa molemmille pitkille sivuille. Gitta kuunteli ohjeita nätisti, mutta pidätteet eivät menneet yhtä hyvin läpi kuin viime kerralla, mikä saattoi toki johtua eilisestä vapaapäivästä. Suoristin selkääni ja pyysin tammaa pidentämään askeltaan. Siitähän Gitta innostuikin, ja lähti pää korkealla kaahottamaan tuhatta ja sataa, muistuttaen täysin entistä ravuria. Minä yritin roikkua kyydissä, ja loppujen lopuksi sain tamman pysäytettyä seinään. Toni nauroi kentän keskeltä, ja kehtasi vielä moittia ratsastustaitojani. Just.

Annoin reippaasti laukkapohkeet ja Gitta nosti yllättävän nätisti laukan. Hoksasin hetimmiten, että laukka oli paaljon helpompaa istua ilman satulaa, kuin ravi tai käynti. Tein muutaman pääty-ympyrän laukassa ja laukkailin muutenkin vapaammin. Pian hiljensin takaisin raviin, ja aloin taivuttelemaan tammaa kunnolla. Pian Gitta menikin jo ihan nätisti ja kuunteli kaikkia apujani - myös jarruja. Lopen tamma myös näytteli oikeaa osaamistaan polkemalla takajaloilla alle kunnolla yhden pitkänsivun ajan. Tyytyväisenä noin tunnin treeniin, taputin tammaa kaulalle ja siirsin sen käyntiin. Annoin Gitan venyttää kaulaansa ja tutkia maneesin hiekkaa nenällään.

Kymmenen minuutin kuluttua laskeuduin maailmanympärysmatkan tehtyäni maahan, ja nappasin violetit ohjat hevon kaulalta. Toni kiiruhti vierelleni ja kehuikin, että lopuksi Gitta oli näyttänyt jo aika hyvältä ratsastustasooni nähden. Mulkaisin poikaa leikilläni ja keskityin pysymään Gitan matkassa. Sillä oli tosiaankin kova kiire talliin.

Toni häipyi viemään Gitan suitsia takaisin satulahuoneeseen, joten sain viettää hetken kahdenkeskistä aikaa mamman kanssa. Muutama ällönmakea kehusana ja nopea läpiharjaus sai tälläkertaa riittää, sillä Toni oli hävinnyt jonnekkin - toivoin tosiaan että se ei törmäisi Inkkuun tai ihan kehen vaan. Mun oli kuitenkin vietävä poniini takaisin tarhaan, joten puin sen nahkapäitset päähän ja suuntasin kulkuni kohti tallin ovea. Pihalla oli alkanut tuulemaan, joten vedin toppaliivin hupun päähäni ja ripeytin askeleitani. Muta lätisi jokaisella askeleella, mutta en antanut sen haitata. Sain Gitan onneksi hoidettua ilman suurempia ongelmia tarhaan, joten pääsin kiiruhtamaan takaisin talliin etsimään Tonia.

"Ja sitte lopetin ridaamisen koska futis ja jotku niinsanotut kaverit kutsu ponipojaks ym," Toni selosti ilmoitustululla jollekkin brunetelle , joka kuunteli yllättävän kiinnostuneena blondin juttuja. Brunette osoittautui Britaksi, joten en rohjennut mennä häiritsemään kiihkeänä käyvää keskustelua. Ties vaikka tulossa olisi loppuvuoden erikoisin romanssi ja juorukellojen kuumin puheenaihe siitä, kuinka Wenlan komea serkku hurmasi erään viattoman tallilaisen, ja Toni oli kaikenlisäksi Inkerin entinen bestfrend. Okei, ehkä mulla oli liian suuret kuvitelmat tai jotain, but everything is possible. Hipsin portaat huomaamattomasti kaapeille, jonka kautta tieni kulki oleskeluhuoneeseen. Emmy, Loviisa ja Kúu istuivat siellä juttelemassa tulevasta ketunmetsästyksestä. Moikkailin tyttöjä ja rojautin ahterini sohvalle Loviisan viereen.
"Mun takapuoli on kipee, koska Gitan selkä ei oo se ihanin," valitin ja väänsin kasvoilleni mahdollisimman kärsivän ilmeen. Loviisa pyöritteli päätään ja kehotti vain kestämään.
"Se on kuule sen arvoista, sano mun sanoneen. Ei Patronillakaa se perfekton selkää oo," Emmy virnisti ja hörppäsi kertakäyttömukistaan kahvia.
"Muutes, kuka se sun seurassa ollut blondi oli?" Kúu käänsi päänsä minua kohti ja kohotti uteliaana kulmiaan.
"Mä en tosiaankaan tahdo tietää mitä kuvittelitte meistä, mutta ihan vaan tiedoks, se oli mun serkku. Varattu serkku," virnistin ja vaihdoin asentoani.
"Heeeii, en mä nyt sellasia kuvitellu," Kúu mutisi helakan punan noustessa tämän kasvoille. Emmy ja Loviisa nauroivat, ja pian nauru tarttui meihin kahteen muuhunkin.

Juttelimme tyttöjen kanssa vähän kaikesta. Mistä tytöt nyt yleensä puhuvat keskenään. Toki lähes joka välissä, (kuten aina) juttelumme eksyi jollain tapaa Seppeleeseen ja hevosiin. Se oli vaan se mielenkiintoisin aihe. Hoitajanhuoneen ulkopuolelta kuului kiivasta keskustelua, joten päätin kurkata oven raosta mistä oli kysymys.
"Kerroppa mulle miksi sä jätit mut yksin?" Inkeri korotti äntään kädet puuskassa luoden Toniin halveksivan katseen.
"Mulla oli hyvä syy," serkkuni totesi rauhallisesti, eikä ollut huomaavinaankaan tytön katsetta.
"Sä sä... Mä luotin suhun, mut sitte..." Inkeri hiljeni ja tuijotti varpaitaan suu mutrussa. "Susta tuli samallainen kuin sun äidistäs. Se ämmä ei koskaan tykänny musta. Ihan ku se ois aivopessyt sut." Silmäni levisivät lautasen kokoisiksi. Tiesin, että Inkeri oli puhunut liian arasta asiasta serkulleni. Sanotaanko vaikka niin, että nyt ei hyvä seuraisi. Toni ei ollut lähelläkään mukavaa, kun puhuttiin hänen äidistään.
"Sä puhuit mulle päivät läpeensä Robertista ja siitä kuin ihana se oli, enkä mä sannut suunvuoroa. Hemmetti, etkö sä oikeasti tajua? Mun äiti kuoli, etkä sa antanut mulle koskaan tilaisuutta kertoa sitä. Et koskaan..." Toni huokaisi. Sen äänestä kuului läpi viha, suru, katkeruus. Kaikki mitä se piti sisällään ihan liian kauan.

Wenla & Gitta 9HM


/ aika traaginen ja tönkkö, anteeksiiii :-D

[Wenla]

7.10.2014 / Kuukausi yhdessä, monta vielä edessä / 

Eilen meni rikki kuukausi. Oliko siitä oikeasti muka yli kuukausi kun kuulin tämän syksyn parhaan uutisen? Kyllä, maaginen kolmekymmentä päivää oli mennyt rikki maailman ihanimman raivostuttavimman ponin kanssa. Kauheasti muisteltavaa ei kyllä ollut, olin kiivennyt Gitan selkään tasan kaksi kertaa, mutta nyt lokakuussa olin ilmoittautunut tammulin kanssa este- ja maastotunnille sekä - 'iik niin jännittävään' - ketunmetsästykseen. Totta puhuen mua jännitti enemmän edessä häämöttävä estetunti kuin ketunmetsästys. Hyppäys kun oli aina ollut mun lempipuuhaa, enkä ollut sitä vielä Gitan kanssa harrastanut. Se olisi mun eka tunti Pirkitan kanssa, jatkotunnilla olin fiilistellyt Kössin kanssa.
Mua oli pelottanut jopa turhankin paljon kavuta ruunan selkään, mutta kaippa se sitten ihan hyvin meni. Ja sitäpaiten, olin eka hoitajista joka sai testata Kössiä!

Mutta oikeasti mulla oli myös vähän nolot fiilikset, kun pyöräilin kohti Seppelettä. Viimeisestä visiitistäni tallille oli yli seitsemän kokonaista päivää, mutta minkäs teet, koeviikolla ei paljon tallilla lusvittu. Ja asiasta seuraavaan, kaikki varmaan haluavat tietää mitä Tonin ja Inksun välillä tapahtui? Kysykää Inkulta, sen asiahan se oli. Tosin, Toni oli jo lähtenyt isänsä kanssa takaisin Hämeenlinnaan ja meillä oli kotona vihdoinkin rauhallista, plussana se, että Vanessakin osasi puhua muusta kuin Tonista ja sen erinomaisuudesta.

Parkkeerasin pyöräni pihalle ja väistelin mutalätäköitä samalla kun astelin kohti tallia. Hevoset seisoskelivat tarhoissaan, eikä silmiini osunut yhtään ihmistä. Kello oli toki vasta puoli kaksi, joten suurin osa talliväestä istuisi vielä koulun penkillä odottamassa kellon sointia. Gittaa ei näkynyt heppatarhassa, joten se toimisi tänään terapiaratsuna, kuten lähes joka tiistai. Kovin moni tallin hevoskatraasta ei sopinut vammautuneiden lapsien ratsuksi, mutta Gitta sopi. Siitä sai jopa olla vähän ylpeä, että oman hoitoponin selkään uskalsi laittaa kenet tahansa.

Talli oli kuin pysähtynyt. Hevoset seisoivat karsinassa, tosin karvaisen suomenhevosen karsinassa hääräsi pikkupoika, jonka tunnistin oitis Jasoniksi. Kävelin Gitan karsinan ohi Huiskan boksille ja moikkasin poikaa.
"Ai moi," se sanoi ja suoristi reippaasti selkänsä.
"Tiedäksä missä Anne on?" kysäisin ja raputin ovenraosta suomineidon turpaa.
"Se tais mennä hakemaan parin ratsastajan kanssa varusteita," poika totesi ja kohensi hieman piponsa asentoa. "Tuleeko Gittakin tälle tunnille?"
"Joo, kerta se on sisällä," hymyilin ja kerroin vieväni repun nopeasti yläkertaan.

Kun kaikki hevoset oli saatu kaartoon minä, Anne ja Jason huokaisimme helpotuksesta. Tunti oli niin aikaisin, että kaikkien hevosten hoitajat eivät päässeet auttamaan ja puoletkaan terapiaratsastajista tai heidän vanhemmistaan eivät osanneet laittaa hevosta kuntoon. Ja se yksi ratsastaja joka osasi, tuli tunnille vasta kun kaikki muut olivat jo selässä. Mulla oli siis kädet täynnä työtä Gitan ja Myntin karsinoiden välillä juoksemisessa. Selvisimme kuitenkin kunnialla, joten pointsit meille siitä. Mua ei onneksi tarvittu taluttamaan, sillä yliomistautuneet vanhemmat halusivat taluttaa kullankalliita pienokaisiaan, ettei vain mitään sattuisi.

Kun Gitta juoksi tunnilla oli mulla hyvää aikaa puhdistaa sen juomakuppi ja ruokakuppi. Onneksi Gitta oli niin hieno leidi, että piti ne aika puhtaina, ellei joitain ruuanrippeitä siellä täällä laskettu. Löydettyäni varustehuoneeesta jonkun ikivanhan rätin ja tiskiharjan suunnistin takaisin tallin puolelle. Päässäni soi sen hetkinen lempibiisini Lilly Woodin kappale Prayer In C.

You, you never said a word, you didn't send me no letter. 

Don't think i could forgive you. 

See our world is slowly dying, i'm not wasting no more time. 

Don't think i could believe you. 

Kun tympäännyin hinkkaamaan kuppeja puhtaaksi kävin nopsasti viemässä tavarat takaisin satulahuoneeseen. Ajattelin mennä yläkertaan, mutta suunnitelmani muuttuivat, kun kuulin monen hevosen askeleet tallikäytävältä. Talsin reippaasti birgitan karsinalle, jonka luona tummatukkainen tyttö ja hänen äitinsä seisoivat avuttoman näköisinä.
"Tarvitteko te apua?" hymyilin ystävälisesti ja sipaisin hiussuortuvan pois kasvoiltani.
"No itseasiassa meillä olisi vähän kiire kotia ruokaa laittamaan, että jos sinä hoitaisit..." pikkutyttö tuuppaisi äitiään ja sanoi, että haluaisi auttaa hoitamisessa. Äiti katsahti tytärtään kauhistuneena, mutta myöntyi sitten.
"Hän on vasemmasta silmästään sokea, joten voisitko katsoa että tuo hevonen ei tee mitään ilkeyksiä?" äiti sanoi niin hiljaa, ettei tyttö kuullut. Nyökkäsin ja pujahdin nopeasti karsinan puolelle. Autoin ratsastajaa riisumaan kuolonmustalta satulan ja suitset sekä harjaamaan.
"Mikä sun nimi muuten on?" tajusin kysyä, samalla kun tyttö harjasi innokkaana Gitan etukaviota.
"Mä olen Elli-Roosa, mutta kaikki sanoo mua Elliks," hän kertoi ja soi minulle pienen hymyn.
"Selvä, Elli. Mä oon Wenla ja tää Gitta on mun hoitoponi. Tykkäsitkö sä ratsastaa tällä?" jutustelin ja poniinin kaulaa. Se oli niin hieno, kun puolisokea tyttökin pystyi sitä hoitamaan lähes ilman avustusta. Olin liian ylpeä tammulista, oli se vaan paras.
"Oi Gitta on aivan ihana, yks mun lempsuista," Elli vastasi ja halasi hoitohevoseni kaulaa.

Kun Elli ja hänen äitinsä olivat lähteneet, olin hellinyt Gittaa hetken aikaa kuukausipäivämme vuoksi. (Se oli jo eilen!!!! Parempi myöhässä kuin ei milloinkaan...) Kävin hakemassa reppuni yläkerrasta ja suuntasin se kainalossa heppatarhalle. Tarhan aidalla istuskeli tyttö, jonka tunnistin Kúuksi. Moikkasin häntä hymyillen ja otin repustani mustan Nikonin kameran. Ajattelin ottaa muutaman kuvan omaksi huvikseni, kun kerran kamerankin olin jostain syystä napannut tallille mukaan.
"Hei kuule, haluaistko sä tulla kuvaamaan mua ja Eelaa, kun aattelin mennä kevyesti ilman satulaa kentällä? Se kun oli kolme päivää vapaalla, siis viikonlopun plus perjantain, ja tänäänkin menee vaan yhden tunnin ja sekin on aika rento koulutunti. Eela kaipaa vähän lisäliikuntaa," Kúu kääntyi yllättäen minuun päin ja loi kasvoilleen kauniin hymyn.
"Toki, moneltako?" suostuin ja käänsin katseeni takaisin kameraan.
"No kello on nyt jotain vähän vaille neljä, niin jos nähtäis kentällä vaikka vartin yli neljä? Mä lähen nyt harjaamaan Eelaa, kun toin sen jo sisälle," Kúu totesi ja hypäsi alas aidalta. Tokaisin pikaisen okein ja keskityin kuvaamaan Windiä ja Hestiaa jotka kirmailivat innostuneena pitkin tarhaa. Laila seisoi varsamahansa kanssa tarhan keskellä heinäpaalin luona ja katseli laikkutammoja, kuin ne olisivat olleet maailman typerimpiä eläimiä. Ehkä ne olivatkin, who knows.

Nikonin järjestelmäkamera surisi tyytyväisenä, kun otin videota Kúun ja Eelan laukkapätkästä. Eela kulki rennossa muodossa ja sen paljaassa selässä istuva tyttö hymyili kameralle iloisesti. Kúun tumman kutrit liehuivat vahdikkaasti, kun hän käänsi tamman pääty-ympyrälle. Eela näytti nauttivan paljon rennosta ratsastuksesta, kun sen ei tarvinnut miettiä ratsastajan apuja tai mitään muutakaan.
"Kaikki ois täydellistä mutta Eelan selkä on niin kelju," brunnette nauroi siirtäessään hevon käyntiin. "Tämmönen luinen ja terävä, jos meen yhtään liian eteen nii ai kauheeta."
"Gitalla ei oo yhtään parempi, joten älä huoli, et oo ainut joka joutuu kärsimään hevosten luisevuudesta," virnistin ja nappasin Kúun ihanasta ilmeestä kuvan. "Mä laitan nää kuvat sulle vaikka viestillä tai sitten facebookissa."
"Joo se olis kivaa!" Kúu sanoi aidosti hymyillen ja taputti Eelaa joka tutki turvallaan kentän pintaa. "Mä voin joskus tulla vastavuoroisesti kuvaamaan sua ja Gittaa, vaikka sillon estetunnille, oliko se nyt 17 päivä?"
"Jos vaan sillon pääsen, niin kattelisin enemmän ku mielellään osaanko enää edes hypätä," virnistin. Mua paleli hiukan pelkällä tuulitakilla, päivemmällä oli ollut yllättävän lämmin keli, mutta nyt mun teki mieli vetää ylleni toppatakki, päähän ylipaksu pipo ja käteen lämpimät tumppuut.

Wenla & Gitta 10HM !!!!


/oon ylpee että sain tän tarinan väkerrettyä vaikka inspiä ei juuri ookkaan. kuvatkin saan koneelle varmaan huomenna tai torstaina =)

[Wenla]

Lokamaasto 11.10.2014  

Listassa, mun nimen perässä luki tuttu ja turvallinen Gitta. Olin innoissani, koska ensimmäinen yhteinen tunti tammulin kanssa sekä mun ensimmäinen maastokertani Sebessä hoitajana. Tästä tulisi ylikiva reissu. Harpoin satulahuoneeseen etsimään hoitoponini harjoja ja varusteita, mulla oli näet hieman kiire. Kello oli varttia vaille ja moni oli jo pistänyt kopukkansa selkään satulan. Maastoon oli lähdössä mulle periaatteessa aika tuttu porukka, ehkä hienon estehevos-Tollon omistaja Jesse oli mulle tuntemattomin. Naapurikarsinassa Tuulia kiristi lehmäponin satulavyötä.
"Jännittääkö?" kysyin, kun olin saanut tamman toisen kyljen harjattua. Tuulia kääntyi ja vilkaisi minuun virnistäen.
"Ei yhtään. Entäs sua?" eloveenatyttö naurahti ja astui ulos hoitoponinsa karsinasta.
"Joo. Koska aa, eka maasto kerta sebes hoitajana ja bee, eka yhteinen tunti Gitan kans. Anne kyllä sano että Gitta on maastossa ylivarma mut mua jännittää silti väsen. Ja koska hirvenmetästys on alkanu," selitin ja kiikutin satulan unisen tamman selkään. Gitta oli tosiaan yhtä väsyneen näköinen kuin minä kouluaamuisin. Ilkeillä se ei viitsinyt, mistä olin kiitollinen. Olin jo valmiiksi vähän myöhässä aikataulusta, enkä juuri nyt kaivannut hammaskaluston jälkiä takapuoleeni.
"Älä turhia jänskätä. Voin luvata että kaikki sujuu hyvin," Tuulia hymähti. Kiristin nopeasti satulavyön ja nappasin karsinan ulkopuolelta Gitan suitset. Pujotin kuolaimet helposti tamman suuhun ja heitin violetit ohjat satulankarrelle. Pistin vielä kypärän päähäni ja laitoin poskihihnan kiinni. Pian Anne tuli jakamaan kaikille heijastinliivit, hän ei halunnut että yksikään ratsukko tulisi ammutuksi. Sukelsin heijastinliivin sisään ja otin Gitan ohjat käteeni. Anne käski kaikkia tulemaan piakkoin pihalle, ennenkuin asteli Reinon kanssa ulos tallista.

Pihalla mittasin jalustimet sopiviksi ja kiipesin satulaan. Kun kaikki olivat valmiita järjestäydyimme jonoon. Minut ohjattiin Humun ja Elmon väliin. Luna hymyili mulle leveästi ja mä hymyilin takaisin. Pakkasta oli ehkä korkeintaan yks aste, joten mä olin pukenut viime talvena ostetun pinkin ufotakin. Ufotakilla tarkoitin nyt muodissa olevaa takkia, joista olin kuullut myös nimityksen makkaratakki. En henkilökohtaisesti ollut niiden fani, mutta mustan perushuivin kanssa se näytti ihan kivalle. Huppua siinä ei ollut (!!!), joten mun rakastama tuubihuivi sai jäädä hyllylle. Emme kerenneet kävella kauaakaan, kun Anne jo käski kahdentoista ratsukon letkan raville. Ravin jälkeen siirsimme raviin ja kerkesin jo antaa Gitalle pitempää ohjaa.
"Ja sitten kaikki tekevät joko pohkeenväistöä tai avotaivutuksia, oman tason mukaan!" Anne kailotti. Just joo, olin tullut maastoon enkä millekkään koulurääkille. Keräsin kumminkin nopeasti ohjat tuntumalle ja asetin kuolonmustan kaulaa vähäsen vasemmalle. Siirsin vasenta pohjetta hieman taaksepäin ja kopautin Gitan kylkeä. Tsadam, se tosiaan teki mitä käskettiin. Olisimpa ollut nyt kentällä, kun Gitta tuntui paremmalta kuin koskaan (siis verrattuna kahteen edelliseen ratsatsuskertaan...). Avotaivutusta en ollut koskaan edes tehnyt, joten sitä en lähtenyt edes koittamaan.

Vesi lensi silmistäni, kun nelistimme reippaasti laukkapolkua pitkin. Laukkasuoran jälkeen jatkoimme yhä laukassa, mutta hieman hitaammassa tempossa. Gitta pärskähti tyytyväisenä, kun pyysin sitä käyntiin ylittääksemme tien. Laukka jatkui tein jälkeen, taas hieman reippaammin. Gitta nosti säikähtäneenä päätään, kun kauempaa metsästä kuului laukaus. Jep, metsästyskausi. Kukaan hevosista ei kuitenkaan lähtenyt viemään, vaikka pari niistä pelästyikin astetta kovemmin. Taputan tammaa kaulalle rauhoittaakseni sitä. Ruskan värit siinsivät kauniisti ohittaessamme yhä useampia puita.

Kun siirsimme hevoset loppukäynteihin alkoi ratsastajien suusta kuulua iloista pajatusta. Muakin hymyilytti. Maasto oli mennyt täydellisesti, ihan kuten Tuulia sanoi. Takanamme Elmo hirnahti, kun saavuimme Seben pihaan. Kaikki jalkautuivat leveät hymyn naamallaan tallin pihamaalle. Suukotin Gittaa turvalle ja ja nostin pikaisesti vielä molemmat jalustimet. Tämä ei varmasti olisi viimeinen maastomme Seppeleessä!

Wenla & Gitta 11HM


/ huijasin nyt ja laskin tänki hoitokerraks

[Wenla]

/kursivoidut tekstit on tonin minä- kertojasta (:

15.10.2014 / Toni is BÄK / 

Eilen illalla äiti oli yllättäen ilmoittanut Tonin paluusta kuvioihin. Dramaattisesti ilmaistuna. Oikeastaan se oli vain todennut että Toni tulee pariksi päivää tänne, eihän kellään ole mitään sitä vastaan? ja sitten homma oli sillä selvä. Huomioithan, että ei mun mielipidettä kysytty. Pikemminkin musta tuntui, btw ekaa kertaa elämässäni, että Toni saisi mennä mihin tahansa muualle, kuin meille. Se änkeäisi satavarmasti mun mukaan tallille, ja viimekertainen Inkun ja Tonin tapaaminen ei mennyt hyvin. Mutta eihän multa kysytty.
"Sillä oli kuulemma asiaa jollekkin tytölle. Joku Ilona tai Inkeri taisi olla."

****** 

Toni oli pelmahtanut mopoautollaan pihaan iltapäivästä, kertoi tulleensa Helsingistä. Sillä oli syyslomaviikko ja plaaplaaplaap. Kun mä olin tekaissut kouluhommat ja työntänyt naamaani vauvanruokaa, aloin tehdä lähtöä tallille.
"Mä tuun kuule sun mukaan, älä yritä livistää," blondi totesi äänensävyllä, joka kertoi, että vastaväitteitä oli turha esittää.
"Yhellä eholla. Et totta hemmetissä järkkää semmosta shouta niinku viimeks, right?" huokaisin vetäessäni tallitennaria jalkaan. Mulla oli kädessäni pussi, johon olin sullonut ratsastuskamani. Toni kohautti olkiaan, eikä sanonut mitään.

Mä istahdin malttamattomana ratin taakse ja aloin rummuttamaan tiukkoihin farkkuihin kiedottua jalkaani. Kerkesin jopa tööttäämään, ennen kuin serkkutyttöni pompahteli paikalle vaaleat hiukset hulmuten. Puraisin huultani ja käänsin katseeni tielle. Tää päivä saattaisi jopa muuttaa mun elämää iloisempaan suuntaan, riippuen olisiko se tietty henkilö vaivautunut tallille. Tuskin se edes tiesi, milloin olin tulossa Liekkijärvelle. Puhelimessa olin painottanut, että muutaman viikon sisällä.

Seppeleeseen johtava soratie oli täynnä kellastuneita lehtiä, jotka tanssivat hiljaa tuulessa. Metsä näytti karulta, ei ollenkaan sellaiselta kuin kotona, jossa puut loistivat vielä ruskan väreissä täysissa voimissaan, aivan kuin eivät tietäisikään lähestyvästä talvesta. Pysäköin mopoauton huolellisesti toisen kaaran viereen ja hoputin puhelintaan räpläävää Wenskiä ulos autosta. Tai, olisin voinut sanoa myös Wenu, Wensi, Weenu. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Tallissa oli jo jonkin verran elämää, kun monta noin mun ikäistä neitokaista laitteli hevosiaan kuntoon. Joku punapää jopa vilkaisi mua arvioiden. Virnistin laiskasti takaisin ja laskin kohmeisen käteni taskuun.
"Mä aattelin mennä vähäksi aikaa yläkertaan. Gitalla ei oo tunteja tai mitään. Sää voit mennä ettiin Inkerin, tiiän että palat halusta puhua sille. Ja muista, ei minkäänlaista teatteria," serkkuni ilmoitti portaiden alapäässä ja harppoi ne sutjakkaasti ylös. Hemmetin hemmetti.

Heitin mustan ketturepun kaappini eteen ja raahauduin itse taukotuvan puolelle. Rosa, Britta ja Clara moikkasivat mua nopeasti. Niillä taisi olla joku tärkeä juttutuokio menossa. Kukaan ei ollut keittänyt vettä, joten tyydyin olemana kuivin suin - alakertaan en jaksanut enää limsan perässä raahautua.
"Hei muuten, onko Inkeri tallilla?" tajusin kysyä keskeyttäen tyttöjen kiivaan keskustelun. Rosa näytti miettivältä, kunnes huomasin, että älylamppu syttyi sen pään yläpuolella.
"Se sano et se vissiin siivoo Sirpsun karsinan, et pitäs se olla joo. Mitäs sulla sille?" Rosa selitti ja pyyhkäisi täydellisen kiiltävänpöyhkeäntuuheansähköttömän hiussuortuvan takaisin korvan taakse.
"Tonilla olis sille jotain asiaa," kohautin olkiani ja väänsin kankean kehoni paarempaan asentoon. Jalkoja särki lihaskuntoa ja venyttelyä sisältäneen liikuntatunnin vuoksi. Mulla oli ihan hyvä peruskunto, mutta ajanpuutteen vuoksi mun urheilu oli rajoittunut suunnilleen kerran viikossa ratsastukseen ja koululiikuntaan.
"Onko se sun supersöpö serkkus taas täällä?" Britta kysyi ja nojautui eteenpäin.
"Jotain sen suuntaista se kerto äitille eilen puhelimessa. Toivottavasti ei järkkää semmosta kohtausta ku viimeksi, jos joku muistaa miten siinä kävi," naurahdin.
"Uuuuuuuu. Coooool. Mii laaik," Britta huokaisi. Jos olisimme piirretyssä elokuvassa, bruneten pään ylle olisi mitä luultavimmin muotoutunut ajatuskupla, jonka sisällä komeili kenenkäs muunkaan kuin rakkaan serkkupoikani babyface. Me muut nauroimme.
"Hei älkää luulko et mä tykkäisin siitä. On se ihan söpö ja sillee, mutta en oo ehkä vielä päässyt yli siitä yhestä," Britta naurahti. Clara katsahti tyttöä tietäväisenä. Mä olin aivan ulapalla, mutta lohdutin itseäni ajatuksella, että Rosakaan ei välttämättä tietäisi mistä tyttö puhui. Tai pikemminkin kenestä.

Paikansin vihdoin ja viimein (vartin etsinnän jälkeen, gaash Inkeri oot työläs tapaus) kääpiöblondin norkoilemasta tarhan pielessä, rapsutellen vielä kääpiömpää ponia, ilmeisesti sitä Siiriä, josta Wenla oli mulle kertonut abaut sata ja yks vuotta sitten. Btw, ne näytti aika söpöiltä yhdessä. Aukaisin suuni, mutta Inkeri ehti ensin.
"Miten sä oot täällä?"
"Sanoinhan että tuun parin viikon sisään."
"Mä aattelin tyylii viikonloppuna."
"Haittaako sua sitten, että mä olen täällä?"
"Sanoinko mä niin?"
"Siltä se kuulosti."
"Harmi."

Siinä vaiheessa mua itketti. Oikeasti, mua salskeaa nuorta, komeaa, kunnollista miestä itketti. Vedin Inkerin halaukseen, ja lievästi sanottuna se näytti yllättyneeltä. Mutta se halasi takaisin. Mä olin niin kaivannut tota tyttöä. Sen halausta. Sen kanssa kinastelua. Sen ääntä. Sen katsetta. Sen lyhyyttä. Inkeriä, samaa vanhaa Inkeriä. Puhelimessa se oli kertonut olevansa pahoillaan kaikesta ja mä olin uskonut. Hyvä niin.

Talli oli rauhallinen, terapiatunnin hevoset oli hoidettu pois, joten käytävällä ei notkunut ketään ylimääräistä. Jos olisin nopea, saisin tamman hoidettua ennen seuraavan tunnin ratsastajien tuloa. Olin ajatellut vetää kentällä ensimmäisen kunnon koulutreenin Gittulin kanssa, saa nähdä miten onnistuisi. Hikeen asti en aikonut vetää, sillä tamma oli eilen tehnyt kolme tuntia töitä. Vedin kypärän päähäni ja napsautin leuan alle menevän 'lukon' kiinni. Kiristin vielä tamman poskihihnan ja olimmekin valmiita kentälle.

Astellessani kentälle, näin sivusilmällä Tonin ja yllätyksekseni myös Inksun, jotka näyttivät kävelevän sulassa sovussa. Vihdoin ja viimein. Korvissani suhisi, mutta en antanut sen haitata. Mittasin nopeasti jalustimet ja kapusin kyytiin. Gitta askelsi reippaasti eteenpäin, sen korvat heiluivat äänten mukana ympäriinsä ja välillä se päästi naamastaan hauskan kuuloisia pärskähdyksiä. Pyytäessäni Gitan raviin, se päästi äänekkään pierun. Ja sitten se olikin menoa se. Tamma säpsähti ja kiihdytti ravin laukkaan. Laukan mukana tuli pari pukkihyppyä ja taas uusi kiihdytys. Lopuksi se pysähtyi syömään portin pieleen, ihan kuin se olisi unohtanut äskeisen kiitolaukkapukki pyrähdyksensä. Kyllä, luit oikein. Gitta oli tosiaankin säikähtänyt omaa pieruaan.

Gitta taipui esimerkillisesti pääty-ympyröillä, joten päätin kokeilla laukkaa. Laukka nousi nätisti, ja se oli kuin itsestään eteenpäinpyrkivää. Myötäsin lantiolla mukaan liikkeeseen, ja keskityin pitämään istuntani hyvänä. Tavoittelin rentoa laukkaa, jonka sainkin kahden kierroksen jälkeen. Hiljensin hetkeksi käyntiin ja annoin ponille kunnon taputukset. Ne se oli todellakin ansainnut.


Mä ja Inkeri istuimme satulahuoneessa naureskelemassa vanhoille hyville ajoille ennen Roberttia ja mun äidin kuolemaa. Inkeri nauroi suloista kikatusnauruaan. Oi että mä rakastin sen kuuntelemista.
"Muistatko joskus kuutosella, kun se yks Aleksi kiusas sua? Okei loppupeleis se tykkäs susta, mutta unohdetaan se. Sitten mä tulin ja löin sitä poskelle. Ja esittelin mun muskeleita sen jälkeen. Kaikki tytöt piti mua sankarina koska ette tykänny siitä missään mielessä," naureskelin. Inkeri kikatti.
"No muistan! Muistakko sillon, öää olikohan kakkosella kun värjättiin meijän naamat täyteen punasia pilkkuja ettei olis tarvinu mennä kouluun. Ei menny iskään ihan täydestä..." Inksu virnisti. Kyllä, olimme maalanneet molempien naaman täyteen punaisia pilkkuja, siinä toivossa, että vanhemmat olisvat luulleet meillä olevan vesirokko. Kiersin käteni Inkerin ympärille. halusin vain halata, rutistaa, halata ja rutistaa, koska olimme sopineet. Ovi aukesi, ja sisään pelmahti ruskeatukkainen poika, joka katsoi meitä silmät selällään.
"Mitä hemmettiä?"

Wenla & Gitta 12 HM

[Wenla]

23.10.2014 / Ei meistä tuu sielunveljeksii / 

Mulla oli kahen viikon tuplaloma! Meidän lukiossa oli vesivahinkoja, joten koulun rehtori oli suonut meille toisen viikon plussaa. Tosin nyt meijän kesäloma lyhenis viikolla. No, anyway, mä huristelin kohti tallia uskollisella mopokaarallani. Pelkääjän paikka oli tyhjä, jep, olin menossa tallille ilman rakasta serkkupimuani Wenlaa. Sillä oli kuulemma muuta tekemistä, kuten lähteä kaupunkiin kavereittensa kanssa. Se ei edes ollut pyytänyt mua menemään tallille, oli vain käskenyt hankkimaan tekemistä. En edes tiiä, miks olin päättänyt lähtä tallille. Tyyliin puolet hoitajaporukasta katto mua kieroon, kiitos mun maanantaisen päähänpiston iskee kiinni Inkun naamaan. Tykkäsin siitä tytöstä, mutta en tarpeeksi sykähdyttävästi. Ja sitäpaitsi sehän todisteli rakkauttaan sille hiiruliEetulle, joka, bits pliis, pelas jääkiekkoa. Kohta sekin olis harvahammas, sano mun sanoneen. Mutta, kello oli puoli viis ja olin syönyt Wenlan kämpillä, vaikka mun oli tehnyt mieli mäkkiruokaa. Mut linjoista oli huolehdittava.

Harmaa mauton ovi pamahti ja mä harpoin kuuraisen kauniin pihan poikki tallin puolelle. Ylihiljasta. Ei ristin sieluakaan, täällä kuulisi neulankin tipahtavan, enkä nyt valehtele sulle arvon lukia. Gitan karsina huusi tyhjyyttään, joten päätin viisaana miehenä käydä kurkkaamassa ilmoitustaululle. Tutkiessani suttuista tuntilistaa kuulin takaani kolikon tipahtamisen, käännähdin kannoillani ja loin silmäyksen ruskeatukkaiseen neitiin. Se oli mua korkeintaan pari vuotta vanhempi, harvinaisen kaunis ja siro. Tyttö vilkaisi mua säihkyvin silmin ja loi kasvoilleen aurinkoisen hymyn. Olin nähnyt sen varmasti ennenkin. Ihan satavarmasti. Kummarruin kumminkin herrasmiesmäisesti poimimaan paria euron kolikkoa.
"Äh kiitos ei sun olis tarvinnut," tyttö virnisti ja nappasi kourastani kolikkonsa. Hymähdin ja huitaisin kädelläni ilmaa.
"Pitää olla herrasmies," naurahdin ja kohensin fjälraavenini asentoa. "Onks sun nimi muuten joku Roosa tai Riia? Oon kumminki nähny sut jossain."
"Mä oon nähnyt ihan tarpeeks niinsanottuja herrasmiehiä. Ja joo, aika lähellä. Oon Rosa ja sä oot kai Toni, se Wenun serkku?" hän puuskahti ja työnsi kolikon limsa-automaattiin. Rosa painoi nappulaa ja kappas kummaa, automaatin luukulle kolahteli jaffapullo.
"Mä en ookkaan niinsanottu. Mä oon. Ja jep, hän seisoo kaikessa komeudessaan edessäsi," virnistin ja työnsin paleltuvan käteni farkkujen taskuun.
"Sori mutta tommonen oman itsensä kehuminen ei oo kauheen herrasmiesmäistä," Rosa pyöräytti silmiään ja lähti talsimaan portaita pitkin yläkertaan.
"Vihjaatko että mä oon itserakas tai jotai?" kysäisin huvittuneena saavuttaessani tuon portaiden yläpäässä.
"En mä nyt sellasia..." Rosa sanoi muka kauhistuneena siitä, kuinka joku voisi epäillä HÄNTÄ ilkeyksistä.
"Tytöistä ei koskaan tiiä," tuhahdin kohauttaen olkiani. Heitin reppuni Wenskin kaapin eteen ja hilasin ahterini taukotuvan puolelle. Huoneessa istui minulle pari outoa naamaa ja kaksi tuttua, Britta ja Emmy. Tervehdin kaikkia nopeasti ja pyllähdin sohvalle. Tilanne oli vähän awkward koska en tosiaan tiennyt kelle Inkku oli levitellyt pusujutskista. Mutta ei kukaan kattonu mua _sillä_ tavalla ilkeesti ja halveksivasti, huh.

"Ja oikeesti Inkku ja Eetu on niin söpöjä yhessä!" Emmy kihersi lattialla jonkun bruneten kanssa. Muut nyökyttelivät, mutta Britta vilkaisi mua salakavalasti kulmiensa alta. Pyöräytin silmiäni ja painelin mitään sanomatta ulos tyttöporukan tarinajuorupiiristä kohti alakertaa. En yhtään tiiä, missä välissä kello oli kerennyt hinata viisarinsa jo kuuteen, mutta niin se vaan oli tehnyt. Pyylevä nainen purki tammalta suitsia, kun saavuin Gitan yksiön kohdalle. Nainen ilmoitti, että ei kerkeäisi hoitaa Gittaa kokonaan ja pyysi minua tekemään sen. Poni oli kevyesti hionnut vain kahden tunnin aikana(??), mutta en silti aikonut viedä sitä pesulle. Nappasin harjapakista itselleni pölyharjan ja aloin kiillottaa kuolonmustaa karvaa. Really, en kuullut ja nähnyt yhtään mitään muuta kuin Gitan varmaan varttiin, kunnes vaalea nainen tuli kopauttamaan olkaani.
"Kukas sinä olet? Missä Wenla on?" nainen kysyi ja väänsi naamalleen kysyvän hymyn.
"Aa joo mä olen Toni, Wenlan serkku. Tulin hoitamaan Gitan, kun Wenlalla oli muuta tekemistä," selitin edelleen tuntemattomalle naiselle.
"Aivan aivan. Anteeksi, unohdin esittäytyä, olen Piritta tai Pirreksikin saa kutsua. Tallin esteopettaja," nainen naurahti ja kätteli minua reippaasti.
"Jos sulla oli jotain Gittaan liittyvää niin voin kyllä välittää sen Wenulle," totesin ja kumarruin harjaamaan valkoista sukkajalkaa. Yritin tosissani antaa hyvän ensivaikutelman, huolellisen sellaisen.
"Aivan joo. Sitä minä vaan, että tunnilla Gitta kaatui ratsastajan kanssa tuossa äsken, niin jos viitsit tarkistaa sen läpi ja jumppailla vähän noita jalkoja. Mun on katsos mentävä liikuttamaan tuo oma koni vielä tänään," Piritta selosti ja liikutteli käsiään puheen mukana. Nyökkäilin sujuvasti ja annoin myöntävän vastauksen. Toki toki toki teen mitä ikinä haluat arvon Pirre.

Gitta ei aristanut selkää tai jalkojaan - tosin oikeassa etujalassa oli lievästi lämpöä -, joten luultavasti kyseessä ei olisi mitään vakavampaa. Lampsin kermakaramellin värisen suokin karsinalle ja kerroin oivallukseni esteopettajalle.
"Okei, tämä selvä. Kiitos kovasti, ilmoittelen asiasta Annelle." Nyökkäsin ja poistuin takaisin Pirkitan karsinalle. Siistin lopuksi vielä tamman harjan ja hännän sekä puhdistin kaviot huolellisesti. Jaksoikohan Wenla olla ikinä näin tarkka? Tuskin, se ei edes jaksanut raahata isoa takamustaan tallille hoitoponiaan katsomaan.

Mun päivä oli ollut ihan semi hilpee ja sillei mut kun lähdin viemään satulaa satulahuoneeseen mä törmäsin mun ihnokki-ihmiseen tästä tallista. Pian harvahammas-Eetuun. Me loimme yhtäaikaa jäiset katseet toisiimme. Varmaan ajattelimmekin samaa asiaa. 'SÄ!!!'. Ja älkää kuvitelko että me oltas jotain sielunveljiä kun ajatellaan (maybe) samoja asioita tai että tää ois viite sellaiseen tapahtumaan. Never. Never say never. Sitten mun päässä loksahti. Varmana aikuistuin sekunnissa tai jotain, mä sanoin: "Meidän pitää puhua."

Istutin nyrpeän Eetun mua vastapäätä jakkaralle ja tuijotin sitä niin kylmästi kuin osasin.
"Mä tota öö. Sitä vaan että en tiiä mikä muhun meni Inksun kaa sillon you know when, yritin tyyliin kostaa mun "tyttöystävälle" koska se on vähän semmonen. Tiiät varmaan sen vitutuksen tunteen? Eniveis, mä tykkään Inkusta mutta en sillä tavalla palavasti ja rakastavasti niinku sä. Mä en oo semmonen ku sä kuvittelet, ja oon ollu muutenkin henkisesti rikki äitin kuoleman jälkeen ja nyt mulle palas kaikki muistot mieleen. Mä periaattees nään Inkus mun äidin vaikka ne vihas toisiaan, todellaki vihas. Mut en halua että luulet, että yritän käyttää mun äidin kuolemaa hyväksi tässä hommassa. Okei lopetan tän lässytyksen i hope you don't hate me. Ainakaan hirveesti. Mut en todellaakaa odota susta mitään bff mulle, älä luulekkaan," selitin nopeasti ja nojasin taakseppäin tuolissani.
"Wat bruuh sää oot ihan herkkis jätkä," Eetu näytti ällistyneeltä. Kohautin harteitani.
"Miten on?"
"Saunakaljat."
"Mitä?"
"Tarjoot mulle saunakaljat niin sitte voijjaan ehkä kattoo."
"Jos haluut mennä Wenlalle saunoon."
"Why not?"
"Millon?"
"Huomenna."
"Diili."
"Diili."

Wenla Toni & Gitta 13 HM

[Wenla]

29.10.2014 / Vaihteeksi ihan NORMAALI tallipäivä / 

Viimeviikkoina mun tallipäivät olivat menneet Tonin, Inksun ja Eetun draaman harmittelemiseen ja sen sellaiseen. Gitan kanssa puuhailu oli jäänyt lievästi sanottuna vähälle, mutta nyt olin päättänyt parantaa tapani. Joten nyt mä seisoin hoitajanhuoneen ovella etsien laser-katseellani istumapaikkaa samalla kun moikkasin huoneen populaa. Britta, Rosa, Pihla ja Luna juttelivat kiivaan innostuneesti pukuratsastuksesta ja ylipäätänsä halloweenista.
"Ja ylihuomenna oottamisemme palkitaan, jei," Lunan hihkaisu sai minut havahtumaan ajan kulkuun. Mä en ollut edes ajatellut koko asua, däämn. Laskin ahterini Rosan viereen tupapöydän ääreen ja yhdyin keskusteluun puoliajatuksella, sillä samalla mun aivot miettivät kuumeisesti asuvalintaa pukuratsastukseen.

"Heippa kaikki!" lyhyehkö blondi kailotti kuuluvasti huoneen ovelta. Käänsin katseeni tyttöön naiseen, jota en ollut tainnut aijemmin nähdäkään.
"Moi Cella," Rosa hymyili lämpimästi, ja suoraan sanottuna kaikki maailman miehet ois sulaneet tohon hymyyn. Anyway, mä katsoin naikkosta ihmeissäni. Who are you?
"Oon varmaan eläny jotkut läpät silmillä mut really, mun aivot ei yhdistä sua mihinkään," virnistin pahoittelevasti.
"Ai joo, me ei olla varmaan edes tavattu! Mä oon siis Cella, Windin uus hoitaja. Tai no, oonhan mä täällä Sebessä pyörinyt jo kunnioitettavat kaks viikkoa ja vähän päälle," Cella nauroi.
"Eiku nii. Sä oot se toinen uusista hoitajista. Nadjan mä oon tainnut jo tavatakkin. No mut onnee tällei myöhässä," hymähdin. "Ja joo siis mä oon Wenla, mut mua saa kuttua myös Wenuksi tai Wenskiksi tai mitä ikinä keksiikään. Toimin pääosin Gitan orjana."

Keskustelu jatkui Cellan tultua lähes samanlaisena, tosin edellämainittu naikkonen hoiti keskustelun ylläpitäjän roolia papupadan lahjoillaan. Olihan se hyvä että joku muukin osasi olla äänekäs.
"Oisko joku halukas lähtemään ratsastamaan tai taluttelemaan vaikka maastoon kun ei sadakkaan nytte tai tuule kummosesti?" kysäisin salamana, kun äänessä ollut Cella veti henkeä. Rosa ja Pihla nostivat kätensä automaattisesti pystyyn, just like in school.
"Hei jos mentäs vaikka ihan kävelylle selästä käsin, ku Kössillä on tunteja," Rosa ehdotti ja pyyhkäisi kiiltävänruskean hiussuortuvan takaisin korvansa taakse. Kiltteinä tyttöinä suostuimme Pihlan kanssa mukisematta. Katsoimme vielä toiveikkaina Cellaa ja Lunaa, jotka selostivat molemmat omat syynsä mikseivät pääsisi mukaan. Mullon läksyi ja ties mitä muuta, kuului Lunan ja Britan suunnalta, Cella selitti vain Windin juoksevan tunneilla. Okay, jos välttämättä tahdotte jäädä tallille. Kello oli kymmentä vaille viisi, joten päätimme lähteä matkaan pikapuolin, koska eräs musta örmyilijä menisi illalla seiskan tunnille.

Lompsin harjapakki kädessäni ja Rosa seuranani Gitan karsinalle ja reippaana lapsena ojensin kulahtaneen pölyharjan Rosalle. If you wondering, Kössi oli vielä tunnilla joten Rosa pääsi auttamaan mua. Pujahdimme Gitan karsinaan ja aloitimme pikaharjauksen part 22749595. Mä pidin Rosasta aikuisten oikeasti, vaikka ikäeroa meillä olikin sellaiset neljä vuotta. Ikä on vain numero, kuten mun mummolla oli tapana sanoa. Pirkitta luimisteli kiivaasti kun sen molemmilla puolilla hääräsi innokas ponityttö, mutta pienellä komennuksella se alistui kohtaloonsa - joskin diivamaisesti tuhahdellen. Viideltä Rosa lähti hakemaan Kössiä hellään huomaansa. Kävin hakemassa satulahuoneesta tamman suitset, ja btw jos jotain kiinnostaa, niin törmäsin siellä toisiaan nuoleviin Eetuun ja Inksuun.
"Vähän rajaa, joku saa vielä traumat," pyöräytin leikkisästi silmiäni, mutta ennenkuin kumpikaan ehti nähdä mua, olin jo paennut kaksikkoa tallin puolelle.

Kiedoin mustan huivin tiukemmin kaulani ympärille ja kapusin satulattoman Gitan selkään jakkaran avustuksella. Pihlakin istui jo Pellan karvaisessa selässä, mutta Rosalla oli ongelmia irvistelevän Kössin kanssa. Lopulta tyttö sai heivattua itsensä hevon selkään ja pääsimme lähtemään maaston syövereihin. Päädyimme jonojärjestykseen: Kössi, Gitta ja viimeisenä Pella. Ei toki siks että Pella ei pysyisi mukana, koska olimme tosissamme päättäneet pitää hevoset pelkästään käynnissä.
"Mua kyllä kiinnostaa minkälaiset puvut ootte aatelleet laittaa pukuratsastukseen ylihuomenna," totesin, kun olimme saaneet hevoset ohjattua maastopolulle.
"Pella on just sopivan värinen hämähäkiks, muuta en paljasta. Se on salaisuus," Pihla totesi joukon perältä nukuksissa olevan Pellan selästä.
"Aijon laittaa jotain superpunaista ja Kössille supermustaa. Entä sää, Wenu?" Rosa hymyili.
"Sen ku tietäs, siksmä vähän niinku kysyinki," huokaisin sivellen Gitan kaulaa. Mun aivot kävi ylikierroksilla mutta silti ne ei kyenneet keksimään mitään järkevää pukilpailuun. Parhaat ideat syntyy kyllä aina koulumatkalla tai silloin kun ei ajattele koko asiaa, eikö totta?
"Kyl sä vielä jotain keksit. On sulla vielä huominen aikaa!" Rosa lohdutti ja hymyili mulle osaaottavasti.
"Ei kukaan mun läheinen oo kuollu, joten älä hymyile tollee osaaottavasti," nauroin leikilläni. "Mut haluutteko kuulla mitä perjantaina tapahtu?" Tytöt nyökyttelivät innokkaasti päitään.
"Toni tuli meille mukanaan EETU. Voitteko kuvitella? Sitten toiseksi, ne meni saunomaan. Toni oli hakenu jostain kaljat, koska eihän sen tarvi muuta siellä tehä ku vähä pullistella miehisesti ja thäts it. No ne meni saunaan ja oli siellä yli tunnin. Kun ne tuli saunasta niin ihan ku ne ei ois koskaan riidellykkää. Tai no Tomppa kyllä vakuutteli et ei ne mitää sielunveljeksii oo," selitin ja huidoin villisti vasemmalla kädelläni.
"Ei kyllä vois niistä kahesta uskoa, vastahan Eetu uhos tyylii hakkaavansa sen ja jottai," Rosa totesi ihmetellen. Kohautin olkiani.
"No pojista nyt koskaan ota selvää," Pihla naurahti. Siitä olimme totisesti samaa mieltä.

Tallirakennus häämötti jo lehdettömien puiden katveesta. Koko puolen tunnin lenkki oli mennyt näppärännopeasti jutellen kaikesta maan ja taivaan välillä. Olin tutustunut tyttöihin paremmin ja käynyt Gittulilla maastossa ekaa kertaa ilman aikuista. Tai no Rosa oli aikuinen, mutta sitä ei lasketa koska se vaikutti ennemminkin joltain seitsemäntoista kesäseltä. Eniveis, meillä oli mukavaa ja niin oli varmasti myös hevosilla, kun ne pääsivät kävelemään rennon maaston ilman suorituspaineita. Tallinpihalla jalkauduimme reippaasti ja hajaannuimme kukin omaan suuntaamme.

Riisuin hoitoponiltani suitset ja läksin viemään ne varustehuoneeseen. Toivoin syvästi, etten törmäisi Eetuun tai Inkeriin nuoleskelemassa, koska sen kattominen suoraansanoen ällötti. Tai sitten olin vaan kateellinen, koska tunsin itseni foreveraloneksi. Palasin takaisin karsinalle ja jäin oven rakoon seuraamaan Gitan heinien hamuilua. Päätin käydä tamman vielä nopsasti läpi harjalla, ennenkuin se pääsisi takaisin pihalle. Jalat, maha, kyljet, selkä, kaula ja siinä se. Tarkistin kaviot mahdollisten kivien varalta, mutta todettuani tamman puhtaaksi kuin vastapesty lakana, lähdin etsimään ponskin mystisesti kadonnutta riimunnarua.

Gitta nosti päätään ja höristi korviaan oritarhan suuntaan, jossa pöllähtänyt Tollo kirmasi pää viidentenä jalkana. Gitta steppasi hetken paikoillaan ja meinasi jopa tönäistä minut kumoon.
"Aloillasi nyt senkin kakara!" karjaisin ja läpsäytin sitä kaulalle. Gitta luimisti korviaan ja tarttui hampaillaan takinliepeeseeni. Läpäsytin tammaa uudelleen kaulalle ja komensin tiukan ein. Tamma päästi alistuneenvihaisesti irti ja muljautti silmänvalkuaisiaan näkyville. Seuravaksi se sitten keksikin jumittua keskelle pihaa.
"Hitto, sä se vasta olet pirullinen poni!" tuhahdin. Päässäni loksahti. Pirullinen. Hiphei, siinä se! Heittäydyin halaamaan Gitan kaulaa ja kuiskin sille kaikki osaamani kiitos-sanat eri kieliksi. Pirullinempa tosiaan.

Wenla & Gitta 14HM

[Wenla]

Halloween 2014!

<3 

Wenla & Gitta 15HM

[Wenla]

17.10.2014 Estetunti

Wenla & Gitta 16HM

[Wenla]

4.11.2014 / MYDAY / 

Hei rakkaat lukijani siellä tietokoneen tai muun älylaitteen ääressä! Tiedän, että olette pettyneitä siihen, että minusta ei olet täällä päiväkirjan puolella kuulunut. Miksikö? Koska minulla ei ole aikaa. Miksikö? Koska olen niin suosittu, että elämäni on kiireistä, usko tai älä. Oli miten oli, tänään kerron päivästäni kellonaikojen mukaisesti. So, let's start!

Heräsin suurinpiirtein klo 06.30, kun naapurikarsinastani alkoi kuulua epäilyttäviä ääniä. Olin nukkunut seisaaltani, koska karsinani oli niin siivoton, etten kehdannut mennä makuulle (vinkkinä vaan sulle Kasper, eikunsiis Kaapo, että karsinat täytyy siivota huolellisemmin!). Anyhow, mua väsytti aivan julmetusti, koska eilen illalla en ollut saanut unta ison Lailan varsan takia. Se kasvoi kovaa vauhtia ja söi sitäkin kovempaa, ja siitä vasta melua syntyi! Muut eivät välittäneet, paitsi mä, Venna ja Eela. Eiväthän näin upeat neidot voineet melussa nukkua, kauneusunia ei voinut häiritä!

Noin klo 07.00 saime vihdoin aamurehumme (ja vartin päästä vielä heinämmekin) , jotka mä ahmaisin hyvällä ruokahalulla. Mielestäni olisin ansainnut saman verran ruokaa kuin isommat hevoset, mutta ihmisten mieletä ponien ei tarvinnut syödä niin paljoa, etteivät he liho. Harregood! Meitsi ei lihoisi vaikka kukaan ei tulisi liikuttamaan mua kahteen vuoteen. Hoitaisin liikunnan itsekseni tarhassa, sen verran sporttinen kun olen. Tarhailemaan pääsimme, kun Kalle oli varmistunut siitä, että kaikki olivat hotkaisseet aamiaisensa. Punapää nappasi mut toiseen ja Hestian aka lehmäponin aka mun bff:n toiseen käteensä. Ulkona oli kylmä ja tuuli tuiversi kuin viimeistä päivää - mulla oli jopa kylmä ulkoloimeni alla, vaikka aivan karvaton en ollutkaan. Vesilammikot olivat jäätyneet, ja siitä tiesi että ulkona oli pakkasen puolella. Hyrr. Kalpeanaama jätti minut sekä Hestian tarhalle ja riensi sitten jäistä pihamaata pitkin hakemaan muita hevoja ulos. Miltei tallin ovelle päästyään se odotettu juttu sitten tapahtui. Ennenkuin kukaan ehti ratsastajaa sanoa, oli tallipoika jo tupsahtanut takamukselleen maahan. Muutaman ruman sanankin se päästi (sot sot, ajattele jos Anne olisi kuullut!), mutta lopulta se vihdoin sai kammettua itsensä pystyyn. Mua ja Heseä nauratti miehenalun pahantuulisuus. Hah, ihan oikein sille!

About tasan klo 12.00 Kasse tuli lisäämään meille heiniä kolmeen eri kasaan, joista mä ja lehmä valtasimme yhden. Mä ärhentelin meitä kohti tulevalle Myntille, joka vastasi samalla mitalla takaisin ja melkein puri mua lautasen kohdalta. Luimistin korviani ja väläyttelin laajaa purukalustoani. Myntti näytti entistäkin vihaisemmalta, mutta tyytyi yrittämään toiselle kasalle Humun ja Huiskan luo. Me jäimme Hesen kanssa tyytyväsinä mutustelemaan heinäkasallemme.

13.40. Mua tultiin hakemana tarhasta, samoin kuin Mynttiä ja Huiskaa. Pöh, eikö tuntien pitänyt alkaa vasta neljältä?? Ilmeisesti ei, sillä pirteän näköinen paapojani Wenla vihelteli tarhan portilla mulle. En jaksanut pelleillä, joten alistuin kohtalooni ja lähdin lönkyttämään kohti tallinpuoleista päätyä.
"Hieno neiti olet, pus. Mutta nyt meillä ei ole aikaa jäädä söpöilemäänn, sillä tunti alkaa aivan pian!" tyttö höpötti mulle samalla kun ujuttauduimme pois tarhasta. Painoin korvat luimuun ja yritin olla kuuntelematta. I don't care, I eat. This is what I feel. Joten, pian seisoin karsinassani pikaharjauksessa, joksi Wenla epämääräistä hosuamista ympäriinsä luonnehti. En ollut edes varma koskiko harja mua missään kohti. Anyway, pian mulla oli suitset naamavärkissä ja satula selässä. Ja olin kävelemässä hoitajatyttö vierelläni kohti maneesia, Huiskan ja sen hoitajan minimiehen perässä.

15.32 seisoin karsinassani lepäämässä. Tunti oli mennyt mainiosti ja ilmeisesti mulla oli vapaa-aikaa ennen seuraavaa tuntia. Tai ainakin Wenu oli vienyt varusteeni satulahuoneeseen. Talli oli lähes tyhjä ja äänetön, lukuunottamatta paria seuraavalle tunnille menevää ratsukkoa. Hestia oli vielä tarhassa, samoin kuin Eelakin, joten mulla ei ollut edes kaveria jolle ilkeillä. So sad. Karsinalle kulkeutui tummatukkainen tyttö, joka katsoi mua arvioivasti. Se oli teini-ikäinen, aivan selvästi, siitä ei ollut epäilystäkään. Paikalle pelmahti toinenkin tyttö, joka alkoi puhua ensimmäiselle tytölle. Frienship.
"En niiku tajua. Mun käsketään ridaa tollasella epämuodotuneella ponilla joka ei varmaan edes osaa mitään? Haluan mielummin vaikka Eelan tai jonku ihqun puokin. Daa'aa," tummatukkainen sanoi punapäiselle ystävälleen ja pyöritteli silmiään. Vai että tuollainen mun piti kestää kyydissäni.
"Noh äläpä! Mulla on onneks Windiih, se on ihhhana, tuitui pus," toinen sanoi ja leperteli aivan kuin edellä mainittu tamma olisi ollut paikalla. Muka joku Windi? Tai puoliverinen? Mitä vikaa poneissa oli? Varsinkin näin siroissa ja upeissa, kuin mä. Tätä en niiq snaijjaa, loll.

17.00 seison kaarrossa kun brunette pissaliisa yritti kavuta selkääni. Lopulta Anne joutui tuomaan tytölle jakkaran, ja huomatkaa, ettei kyseinen teini ollut mikään lyhyt. Pitempi kuin ööö öö, EETU! Lopulta tyttö oli mun selässä ja pääsimme kävelemään uralle. Sain tuta, että ratsastaja ei ollut mikään hellävarainen ja sen istunnassakin oli vielä hakemista. Kun tunnin puolessa välissä jouduimme siirtymään raviin, tajusin ettei tyttö vielä hallinut keskivartaloaan. Tai käsiään. Tai jalkojaan.
"Kantapäät alas! Kädet paikoillaan! Älä purista reisillä! Älä nojaa liikaa eteen!" kuului Annen suusta joka kolmas minuutti. Tyttö jännitti, mutta en antanut sen haitata, vaan kuljetin häntä turvallisesti ympäri uraa, vaikka mieli teki irtisanoa sopimus ja heittää tyttö tantereeseen.

18.00 tyttö hyppäsi alas selästäni ja paiskasi ohjat seuraavan ratsastajan käteen.
"Oikeestiiiih, seuraavalle tunnille haluun jonkun herkemmän ja isomman ja elegantiman hevoseeen! Siis toi oli niiiin inhottavaah, karsinassakin toosi ilkeeh, daah," brunette valitti Annelle. Pärskähdin ja katsahdin uuteen ratsastajaan, joka oli korkeintaan kutosluokkailainen, lyhyt ja hento pellavapää. Tyttö laittoi jalustimet ja ponnisti kevyesti kyytiin (ja se oli ainakin 20cm lyhyempi kuin edellinen!!). Blondi oli täysin eri maata kuin äskeinen brune. Hän oli hellä, ehkä vähän turhan varovainen, mutta se ei haitannut. Tosin, olihan tämä vaativampi tunti ja ihme olisikin jos tältä tunnilta löytäisin aloittelijan kaltaisen ratsastajan.

19.30 seisoin karsinassani pikkuriikkisen väsyneenä, tunti oli ollut jo kolmanteni ja kaikista rankinkin vielä. Mutta mulla oli hyvä kunto, älä epäilekkään mitään muuta!. Vaaleatukkainen tyttö silitteli kaulaani ja hyräili itsekseen. Pärksähtelin välillä ja hapuilin maasta heinänkorsia. Lopulta tyttö sanoi mulle heipat ja ryntäsi ulos tallista tulenpalavalla kiireellä. Päivä oli ollut aika normaali, ensin tarhassa muutaman tunnin ja sitten kolme tuntia uraa ympäri Annen silmän alaisena. Pidin silti ratsastuskoulusta, siellä tutustui uusiin hevosiin ja ihmisiinkin, koki kuinka ratsastajat onnistuivat avullasi ja kuinka pienimmät oppivat laukkaamaan. Siitä minä pidin ratsatuskoulussa. Ja tietenkin hyvästä ruuasta ja mukavista kavereista!!

21.00 tallista sammutettiin valot ja me hevoset jäimme mussuttamaan heiniämme. Joka puolella vallitsi rauha ja hiljaisuus, vain tasainen rouskutus kuului jokaisen karsinasta. Välillä joku kolautti kavionsa seinään tai tallin lattiaan, mutta muuten maassa vallitsi rauha. Ja hevosilla kaikki hyvin.

Wenla & Gitta 17HM

[Wenla]

13.11.2014 / Kuvientäyteinen torstai / 

Joudun kyllä nyt häveten myöntämään, että en ollut kerennyt tallille yli viikkoon. Olin panikoinut koko viikon mantsan, ruotsin ja englanninkokeita, joten suoraan sanoen en ollut edes kerinnyt ajatella koulun ja kodin ympäröivää elämää. Tosin kokemuksesta, tässä tuppukylässä ei ollut mitään elämää, paitsi - surullista mutta totta - Artsilan kuumat bileet. Ja joku kännisetien baari, josta Rosa oli innoissaan selittänyt Cellalle viimekuun puolella. Mutta viisitoistavuotiaan oli turha haaveillakkaan varakkaasta pojasta, joka järjesti every fakin perjantai juhlat kartanossaan. Toiveajattelua.

Eksyin ehkä väärään aiheeseen, mutta se oli totta. Anyhow, tallinpiha oli autio ja luminen. Pakkaslumi narskui tahdikkaasti mustien talviskeittarieni alla ja lumikasat kimmelsivät kilpaa toistensa kanssa. Hevoset näyttivät pakkasenpirteiltä loimissaan, joihin lähes poikkeuksetta oli jokainen nelijalkainen kääritty. Paitsi ehkä Huiska ja Humu ja joku muu karvapörrökasa. Pakkasta oli korkeintaan kymmenen astetta, mutta silti musta tuntui kuin olisin seissyt vähintään etelämantereella. Tallin lämpöön päästyäni suuntasin ensimmäisenä ilmoitustaululle tsekkaamaan monenko tunneille armas hoitokonini joutuisi. He c jr ja jatko I sr, naurettavan helppoa kouluponilleni. Olisin jopa itsekin voinut käydä heittämässä lyhyen lenkin ennen tunteja, mutta lopulta tulin siihen tulokseen, että Gitalla oli varmasti tarpeeksi työtä kahdessa tunnissaan.

Olin vähällä törmätä Anneen portaiden luona ja jollei edellämainittu brunette olisi kerinnyt väistää, haisivat vaatteeni ihanasti kahvilta.
"Hei Wenla! En olekaan kerennyt juttelemaan sinulle sitten hoitajataipaleesi alun, mitenkäs nämä pari kuukautta ovat menneet?" Anne katsahti minuun hymyillen ja hörppäsi kahvimukistaan reippaan kulauksen.
"Jaa'a. Ihan hyvin mielestäni, koulu vähän painaa päälle, mutta muuten ei mulla oo mitään moitittavaa," kohautan harteitani ja luon kasvoilleni väkisin hymyn. Jotenkin mua jännitti puhua Annen kanssa kahden kesken, älä tosiaankaan kysy miksi.
"Mahtava kuulla! Oletkin käynyt ihan sopivan usein tallilla, tai ainakin toinen silmäparini Kassu on niin mulle infonnut," Anne sanoi silmäänsä vinkaten.
"Toisin sanoen Kassu stalkkaa hoitajia, varmaan sen unelmatyö," suustani pääsi, ennekuin tajusin mitä olin sanomassa. Vedin käden suuni eteen, hupsis.
"Hahhah, ei nyt sentään, onneksi. Ja Gittahan on siitä helppo, että se käy paljon tunneilla, niin lisäliikuntaa se ei välttämättä edes kaikkina viikkoina tarvitse jos on viikonloppunakin maasto. Mutta alkeistunneilla kyllä pitää olla auttamassa, sad but true," Anne nauroi.
"Joo, mut välillä on iha semijees auttaa pienempii ko sit ne pitää sua sankarina. Eivaa, on ne ihan kivoja yleensä. Rehellisiä ja suorapuheisia, mikäs sen parempaa," kohautin olkiani ja virnistin.
"Kylläkyllä. Mutta kellohan on jo kaksi ja mun täytyy vielä keretä käymään kaupassa ennen tunteja. Oli kiva jutella Wenla!" Anne totesi ja häipyi sukkana ovesta ulos pakkaseen.
"Hei...hei."

Cella pajatti Nuutin kanssa yläkerrassa, kun saavuin sinne naama kiinni puhelimessani.
"Oisit ees vähän sosiaalisempi, Wenla kulta," Cella huokaisi erittäin dramaattisesti. Nuutti naurahti ja nojautui rennosti taaksepäin sohvalla.
"No mähän oon, kokoajan roikun somessa eli SOSIAALISESSA mediassa, äiti rakas," tuhahdin ja laskin takamukseni tupapöydän ääreen.
"Voi sinua, oletko kuullut sellaisesta kuin facetoface keskustelu?" blondi kysyi.
"Kmk," totesin ja pyörittelin silmiäni.
"Niin mikä?" Cella nauroi.
"Kiva mut kivikautinen," hymyilin sievästi.

Kello oli puoli kolme, ja olimme saaneet seuraamme lisävahvistusta, Inkerin ja Sandran. Keskustelimme Cellan, Sandran ja Inkerin kanssa niinkin mielenkiintoisesta aiheesta, kuin hiustenväristä. Sandra oli vahvasti sitä mieltä, että blondit ovat tyhmempiä kuin brunetet, mutta me kolme vaaleaverikköä olimme täysin asiaa vastaan - brunet ovat tyhmempiä. Tai no, mä ja Inkeri olimme, Cella järkevänä aikuisena oli sitä mieltä, että hieustenväri ei vaikuttanut asiaan mitenkään.
"Ihan sama, haluaako joku tulla mun kanssa kuvailemaan ulos?" pamautin kyllästyttyäni inttämiseen.
"Mä voisin Winun kanssa lähteä, kun en muutakaan keksi tähän hätään," Cella ilmoitti. Myös Inkeri aikoi lähteä mukaamme, tosin vain kameran taakse ilman tortillaansa. Nuutti ja Sandra eivät innostuneet ajatuksesta, joten niin me kolme blondia marssimme alakertaan mun kamera matkassamme. Passitimme Inkerin etsimään sopiva kuvauspaikka samalla, kun me puunasimme hevosiamme.

Olin metsästänyt Gitan nopeasti tarhasta ja kuorinut sen ulos sinertävästä loimestaan. Kovin likainen se ei ollut, mutta päätin varmuuden vuoksi käydä ponin läpi harjan kanssa. Silitin tamman kaulaa harjauksen päätteeksi ja lähdin etsimään poniinin nahkapäitsiä, jotka löysinkin sopivatsi satulahuoneen penkiltä. Kiiruhdin pukemaan ne tammalleni ja pian olimmekin matkalla tallista ulos kylmään pakkaseen. Windi ja Cella seisoivatkin jo ulkona kera Inkerin, joka viittoi kohti Seppeleen merkittävintä paikkaa, koivukujaa. Aloitimme Windin ja Cellan kuvaamisella, josta ei tosin meinannut tulla mitään, kun pilkkuhevo vain luimisteli Gitalle.
"Aseta se ponin nyt siihen!" Inkeri mutisi turhautuneenhuvittuneena. Rapistelin taskuani, mikä sai Windin kiinnostuksen heräämään ja korvat tötterölle, samoin kuin oman rakkaan pullukkani.

Lopulta Cellakin hyväksyi pari kuvaa ja pääsin kuvattavaksi tammani kanssa. Ojensin toppatakkini Cellalle ja vedin Pirkitan perässäni kuvauspaikalle. Gitta näytti aluksi laamalta, sitten lehmältä, vielä kerran laamalta ja vaikka miltä muulta. Lopulta Cella alkoi rapistella taskujaan ja Gitan korvat nousivat hörölle automaattisesti.
"Noni Wenla tee jotain äläkä vaan möllötä!!" Inkeri karjui ja näpsi kuvia. Ryhdistäydyin ja rupesin poseeramaan tamman vierellä kuin mikäkin malli. Sanompahan vaan, että niitä julkaisukelpoisia kuvia ei ollut kovin montaa kappaletta... Mutta lopulta löysin kuvien joukosta yhden, joka mua oikeasti miellytti.

Wenla & Gitta 18HM

[Wenla]

20.11.2014 / Marrasmasis ja 10 päivää /

Seisoimme Gitan kanssa Seppeleen autiolla pihamaalla. Koivukuja ja valaisemattomaan maastoon lähtevät reitit olivat säkkipimeitä, eikä Seben tiluksillakaan valossa kylvetty. Ainostaan pari pihalamppua toivat valoa tallilaisten elämään. Onneksi oli sentään lunta, joten syysmasennuspimeydestä ei tarvinnut kärsiä. Pakkasenpuremat, jo hieman punertavat käteni tärisivät kylmyyttään ilman hanskoja, joten tungin ne Gitan harjan lomaan suojaan. Tamma seisoi rauhassa paikoillaan, näytti melkein nukahtaneen, eikä välittänyt vaikka pusuttelinkin sen kaulaa. Silmissäni oli unihiekkaa, sillä kotona olin vetänyt reippaan tunnin päiväunet koulusta päästyäni. Mulla oli univelkaa liikaa ja vielä vähän enemmänkin, ja herran tähden olin vasta yläasteen viimeisellä luokalla. Lukiosta tulisi suoraansanottuna painajaismaista - ainakin mitä oli Inkerin valituksiin uskominen. Muut lukiolaiset, kuten esimerkiksi Tuulia, vaikuttivat jokseenkin tyytyväisiltä, joten ehkä selviäisin kuin supernainen konsanaan.

Gitta hätkähti hereille, kun se näki pari kaveriaan tulevan maneesista kohti tallin ovia. Väistimme kohteliaasti ovelta sivummalle, tosin Gitta olisi halunnut mennä kavereidensa perässä sisälle. Viimeisenä tulleet Britta ja Hype pysähtyivät ovelle, ja Gitta hörähti ruunalle sievästi.
"Moi Wenla! Eikö sua palele?" Britta kysyi ja vilkaisi mua ihmetellen.
"Palelee, mutta täällä saa ainakin olla rauhassa, tallissa on liikaa mekkalaa. Tai no ei siellä enää kauheesti oo, mutta täällä saa olla ihan kahestaa tän mamman kans," naurahdin hampaat kalisten.
"Miks sä melua pakenet?" brunette kysäisi ja taputti hermostuneen puoliverihoidokinsa kaulaa.
"Koulu vähän stressaa, joten päätimpä tulle tallille tuulettumaan. Mutta nyt kun muistutit, niin mulla on yläkerrassa läksyjä. Tulisks sä mun seuraksi?" hymyilin ja hönkäisin höyryä ilmaan.
"Mikä ettei. Kuuma kuppi kaakaota kelpais. Hoidan vaan tän ekaksi pois, niin sitten?" Britta vastasi ja aukaisi tottuneesti tallin oven. Nyökkäsin ja vedin Pirkitan nopeasti perässäni kaksikon matkaan. Munkin oli laitettava poni yöpuulle.

Vedin sinisen fleeceloimen pois ponin yltä ja hyppelehdin viemään sitä satulahuoneen puolelle. Napsautin huoneen valot päälle ja asetin loimen roikkumaan sille varattuun telineeseen. Ovi meni takanani kiinni ja kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin. Lamppu rätisi samalla, kun etsin loimirivistöstä Gitan tallitoppista. En ollut täysin varma tarvitsisiko se sitä, mutta kai Kasper sen voisi poiskin ottaa jos tammalle kuuma tulisi. Loimen löydettyäni kiiruhdin takaisin talliin hoitoponini karsinalle. Pujahdin ovesta sujuvasti sisään ja asetin loimen nuokkuvan karvapalleron selkään. Kiinnitettyäni kaikki soljet suuntasin kohti yläkertaa ja koulukirjojani.

Napsautin vedenkeittimen päälle ja vilkaisin ikkunasta pimeään ulkoilmaan. Mulla oli varmasti marraskuumasennus, ellei joku ollut vielä huomannut. Pompahdin metrin ilmaan, kun Britta aukaisin oven ja huikkasi saapuneensa. Käännähdin ja soin tytölle pienen hymyn. Brunette kohotti kulmaansa, muttei sanonut mitään. Hän käveli reippaasti astiakaapille ja otti sieltä kaksi kertakäyttömukia. Nappasin kånkkenini lattialta ja kaivoin sieltä ruotsin- ja matematiikankirjat. Haukottelin pikaisesti ja pamautin kirjat pöytään.
"Inhottavinta on se kun jättää koulutyöt illaksi," mumisin ja otin penaalistani kirjoitusvälineet.
"Vaikutat aika hiljaselta, onko sulla kaikki okei?" Britta ihmetteli ojentaessaan minulle teemukia.
"Kai mulla on syysmasis," kohautin olkiani ja tartuin paperimukiin laiskasti. Kuuma tee lämmitti kylmiä käsiäni, ja se sai minut huokaisemaan tyytyväisenä.
"Aika monella on, älä siitä välitä," Britta hymyili ja hörppäsi mukistaan roiman kulauksen.
"Mm. Muuten, kauanko sä olet pyörinyt jo Sebessä?" kysyin samalla kun raapustin Ruotsinkielisiä vastauksiani vihreään lekolarin vihkoon.
"Vähän reilut kaks ja puol vuotta, aika on mennyt ihan sairaan nopeasti. Vastahan mä täällä aloitin," tyttö totesi haaveksivasti.
"Se on jo silleen aika kauan, kun miettii että mä oon ollu vasta vähäsen yli kaks kuukautta. Ja silti kuulun Seben porukkaan kuin olisin kuulunut siihen aina. Tai siltä musta ainakin tuntuu," virnistin.
"Sebessä on kyllä niin paras porukka, vähän ku toinen perhe!" Britta hymähti. Nyökkäsin. Täsmälleen samaa mieltä.

Kahdeksan aikaan Rosa pamahti paikalle ja ahtautui Britan viereen posket pakkasenpuremina helottaen.
"Aatelkaa, kohta on joulukuu!" tyttö hymyili ja taputteli käsiään innostuneena.
"Niinpä! Ja miettikää, aattoratsastus ja kaikkee!" Britta sanoi Rosan innostuksen tarttuessa häneenkin.
"Hoitajakokouskin on kohta, jei," hymähdin.
"Kymmenen päivää enää! Onko teillä joulukalenteria?" Britta kysäisi.
"Ei mulla vanhalla akalla enää sellasia," Rosa nauroi ja lämmitteli käsiään lapastensa suojissa.
"No on mulla joku halpa Fazerin, ainoo mitä ootan siltä on se, et jokapäivä suklaata!Suklaaholisti ei jaksa oottaa," nauroin. Ensimmäistä kertaa koko päivänä aidosti ja iloisesti.

Wenla & Gitta 19HM


/tällai lyhyt tunnelmallinetarina mut menkööt nyt

[Wenla]

3.12.2014 / Hilpeä keskiviikko / 

Mua paleli ihan järkyttävästi, vaikka nyt ei oltu edes pakkasen huippulukemissa. Korkeintaan kymmenen astetta, mutta sekin ylitti jo mun sietokyvyn. Miksi en asunut Afrikassa? Anyhow, laskeuduin alas Gitan selästä samalla liikutellen pakkasenpuremia varpaitani edestakaisin ratsastuskengissä.
"Kiitos seurasta, otetaan josku uudestaan!" Salma hymyili mulle kävellessään Bonnien kanssa ohitsemme kohti maneesin ovea.
"Todellakin!" vastasin reippaasti. Olimme päättäneet pitää kahdestaan estetreenit ennen maneesituntien alkamista ja kun terapiaryhmä oli sopivasti lähtenyt maastoon, joten halli oli jäänyt tyhjäksi. Olimme siis tarttuneet tilaisuuteen ja pitäneet kynsin hampain kiinni esteiden rakennuksesta. Däni oli voivotellut kylmää pakkasilmaa, kun ilmoitimme menevämme maneesiin. Kentällä oli liian kylmä ja maneesin toinen puoli liian vähän tilaa, oli herra valitellut. Lopulta Daniel tyytyi maneesin toiseen puoleen, vaikka vähän nyrpeältä näyttikin. Liekkö sitten tottunut ylellisyyksiin, eli omaan maneesiin.

Gitta nyrpisteli pihalla vastaantuleville hevosille, eikä muutenkaan järin positiiviselta näyttänyt. Muutaman hyvän päivän jälkeen oli mieli yhtä musta kuin nokikolarin naama, eikä siitä parinpäivän takaisesta söpöstelystä ollut tietoakaan. Sisällä tallissa vein ponin sen omaan karsinaan ja avasin satulavyön. Gitta luimisti korviaan ja näykkäsi ilmaa ottaessani satulan pois. Sama toistui suitsien kohdalla ja jouduin jopa hieman varomaan tamman hammaskalustoa, joka meinasi napata kiinni toppatakkini kyljestä.
"Hyi sua, yritähän nyt käyttäytyä. Onneksi sulla ei oo tänään tunteja niin ei ratsastajat joudu kärsimään känkkäränkkäponista," tuhahdin sulkiessani karsinan ovea. Moikkailin tuttuja kasvoja iloisesti hymyillen, yritimpä kerrankin olla esimerkillinen hoitaja. Usein tallilla en kiinnittänyt keneen muuhun huomiota, paitsi niihin tutuimpiin ihmisiin. Saatoin näyttää jopa vähän maseentuneelta, jota kyllä tavallaan olin. Tai olin ollut. Tänään olin herännyt tavallista virkeämpänä ja huomannut kunnon lumikerroksen peittäneen maan. En antaisi höpsähtäneen ponin pilata päivääni mistään hinnasta.

Kyykistyessäni irrottamaan takajalkojen suojia kuulin tutun äänen takaani. Suoristauduin reippaasti ja käännähdin tulijaa kohti.
"Ai moi Sussu!" hihkaisin tunnistaessani punapään. "Sua ei ookkaan näkyny kovin pitkään aikaan."
"Meinasin sanoa samaa sulle, kävin täällä kai viimeks hmm, viikonloppuna?" tyttö naurahti ja astui sisälle karsinaan. Gitta nuuhkaisi häntä epäilevästi ja naksautti hampaitaan. Ei vissiin ollut mukava tuttavuus?
"Älä tosta välitä. Sillä on vähän huono päivä. Aijaa, mää en oo nähny sua pitkään aikaan. Vissiin satutaan aina eriaikaan tai jotain. Mitäs sulle kuuluu? Rotan kans menee hyvin yms?" hymähdin ja kyykistyin irrottamaan toisenkin suojan.
"No ehkä vähän. Hyvää kuuluu, on ollut vähän kiirettä viimeaikoina. Ja menee! Rotta on ihan mahti poika, ei turhia suutu mutta kumminki herkkä. Okei mitä mä selitän? Entäs sulle? Koulussa menee hyvin? Entäpä tän palleroosen kans?" Sussu kertoi seinään nojaten.
"Ei se mitään, musta on vaan kiva kuulla Rotasta, kun en näitä tallin muita hevosia niin tunne, paitsi Gitta, Venna, Kössi, Taiga ja Walma joilla oon menny. Okei oonhan mä Arskallakin kävellyt. Lasketaanks se? Mullakin kiireitä, vielä tulossa historian, matikan, enkun ja terveystiedon kokeet, ei kiva. Menee hyvin, huonoin numero tänävuonna kaai kasi miinus. Ja Gitta! Maailman mahtavin poni, vaikka välillä näitä i hate everyone- päiviäkin tulee," selostin ja ojensin tytölle suojat. Punapää laittoi ne karsinan ulkopuolelle ja ojensi minulle samalla juuriharjan.
"Hyvä Wenu, niin sitä pitää! Gitta kyllä näyttääkin sellaselta kiinnostavalta, ois mukava joskus koettaa. Meinasin muuten mennä kävelemään Rotan kans maastoon ennen tunteja, tuuksä mukaan?" Sussu kysäisi ja hieroi punaisia käsiään yhteen.
"En mää nyt, kun olin just Salman kans esteitä hyppimäs. Täytyy nyt kehua että hyppäsin Gitalla ekakertaa ilman valvontaa. Hyvin meni, enkä ees tippunu. Hypättii tosin vaan jotain kuuttakymppiä korkentaan, ei liikaa kerralla," hymyilin. Gitta oli ollut vähän jähmeä ja laiska, mutta kyllä me kunnialla selvittiin, yllätysyllätys.
"Okei, mutta jokukerta mennään kyllä yhessä ratsastaan. Eikö?" Sussu virnisti ja teki jo lähtöä. Nyökyttelin ja sanoimme toisillemme heipat. Tottakai me mentäisiin, siitä voit olla varma Sussu. Okei toi kuulosti ehkä turhan creepyltä, mutta olkaa huoleti, en mä nyt sille mitään pahaa aijo tehdä.

Olin harjannut ponin pian kauttaaltaan, joten lähdin etsimään hänen korkeutensa ulkoloimea. Gitta oli yrittänyt mua kerran jos toisenkin, tosin kertaakaan siinä onnistumatta. Paikannettuani loimen kahmaisin sen reippaasti syliini ja kirmasin takaisin ponisen luokse. Loimi niskaan ja eikun pihalle. Tai siis ensin eteenpäin, sanoi mummo lumessa. Gitta kulki vierelläni ripeästi, sillä se oli hoksannut pääsevänsä ulos. Tarhan portilla varmistin vielä, että kaikki loimen remmit olivat varmasti kiinni, jotta kukaan tuholainen ei saisi niitä irti. Btw, tarha oli lähes tyhjä, lukuunottamatta Huiskaa, Humua ja Mynttiä, joita tuskin kiinnosti pahansuisen pikkuponin loimenirrotus. Kun olin tyytyväinen päästin ponimuksen vapaaksi ja pujahdin itse aidanvälistä ulkopuolelle. Wenla 1 - Gitta 0, hahhahhaa.

Taukotuvassa istui vain Salma ja Cella, jotka juttelivat kiivaasti jostain todella tärkeästä. Tai siltä se kuulosti, sillä kumpikaan ei huomannut mun saapumistani. Tyydyin seuranpuutteessa (voi salma ja cella menkä teittekään...) avaamaan puhelimeni tai tarkemmin sanottuna Pixwordsin, johon olin lievästi sanottuna koukuttunut.
"No mut niin se kumminki sano!" Salma totesi ja huomasi minut. "Wenla miten sä oot siinä? Tai siis, wad? Ei me olla sua huomattu yhtään!" Cellakin kääntyi ja hänen silmänsä laajenivat.
"Kauanko nä oot siinä istunu?" Blondi nauroi ja pyyhkäisi hiussuortuvan naamaltaan.
"Mä tota, kävelin portaat ylös, avasin oven ja tattadadaa, päädyin tähän. Noo, teil oli aika kiivas keskustelu. Ja hmm. Oon ollu tässä ehkä viitisen minuuttia," virnistin ja sammutin puhelimeni.
"Mikset sä sanonu meille mitään?" Salma naureskeli yhä hämmentyneenä.
"Halusin kai nähä millon huomaatte mut," kohautin olkiani ja loin naamalleni epäselvän ilmeen.
"Ei vitsi me oltiin sokeita ja kuuroja," Cella tuhahti. Uusi naurunremakka täytti taukohuoneen, eikä mun keskiviikko huonontunut siitä yhtään.

Wenla & Gitta 20HM

HM1