Gitan hoitokirja

[Jenny]

11.12.2O13 ..::tallitontun paluu::..



Gitta ei tykännyt, kun joku ventovieras tuli sen reviirille.

22 & 11. luukku ♥

[Jenny]

12.12.2O13 ..::esteet ilman satulaa::..



23 & 12. luukku ♥

[Jenny]

13.12.2O13 ..::luciat::..



24 & 13. luukku ♥

[Jenny]

14.12.2O13 ..::historiaa::..

Lasken kirjakasan olkkarin pöydälle. Maanantaina olisi (minulle) vuoden 2013 viimeinen koe - historian koe.
Historia ei ole koskaan ollut lempiaineeni. Onhan se ihan mielenkiintoista jos katsoo jotain dokumenttia, mutta istuminen vasten tahtoaan pölyttyneessä huoneessa kahdenkymmenen muiden puolinukuksissa olevien luokkakavereiden kanssa, kuunnellen ikivanhan opettajamme kähinää, se ei ole niinkään luksuskokemus. Ainoa asia mikä on historiantunneilta jäänyt päähäni näiden monien vuosien ajalta, on Napoleon Bonaparte. Tai oikeastaan vaan hänen nimensä, joku ranskalainenhan se taisi olla mutta niin..

Olen kuitenkin päättänyt uhmata fysiikan lakeja ja saada kerrankin historian kokeesta numeron, joka on suurempi kuin 7-. Näin joulun kunniaksi.
Tartun kirjaan ja alan kahlata kappaleita läpi. Välillä luonnostelen Gittaa ruutuvihkosta repäistylle sivulle ja välillä yritän tehdä muita läksyjä. Sitten avaan jälleen kuluneen hissan kirjan ja luen muutaman rivin, mutta lauseet ja kaikenmaailman termit eivät kuitenkaan millään jää päähän.

Kello alkaa lähestyä kahta ja oleskeluhuone alkaa täyttyä rennosti rupattelevista hoitajista. Muutama pyytää minua nostelemaan puomeja tai kävelemään maastossa, mutta pudistan vaan päätäni ja hakeudun huoneen nurkkaan lukemaan.
Lopulta melu alkaa yltyä aivan liian suureksi ja hiippailen ulos. Kävelen lokerojen ohi ja lähden tömistelemään portaita alas.

Käyn hakemassa Gitan harjapakin ja raahaan sen ponin karsinan eteen. Istahdan pakin päälle ja alan selaamaan kirjaa uudelleen. Muutama ratsastaja kävelee ohitseni samalla kun uppoudun kirjaan. En vieläkään muista melkein mitään ja turhaudun. Heitän kirjan käytävälle ja nousen salamannopeasti ylös. Otan Gitan riimun ja menen ponin karsinaan. Kyyneleet alkavat valua poskiani pitkin, kun sidon prinsessan kiinni ja otan kumisuan siitä samaisesta pakista, jonka päällä istuin äsken.

En tulisi saamaan todistukseen yhtään kasia, ysistä tai kympistä puhumattakaan. Numerot jäisivät jälleen jonnekin kutosen puolelle. Nyyhkäisen. Olen yrittänyt saada parempia numeroita syksyn aikana vanhempieni mieliksi, sillä muuten joutuisin jättämään Seppeleen. Viimeisimmästä kokeesta oli tullut jyrkkä nelonen ja sitä he eivät olleet nielleet.
Sain armoa sillä kertaa, mutta historian kokeesta he tulisivat saamaan raivarit. Enkä luultavasti tulisi saamaan todistukseen yhtään kasia, ysistä tai kympistä puhumattakaan. Numerot jäisivät jälleen jonnekin kutosen puolelle.

Harjaan ponia rivakasti ja annan kyyneleiden valua. Gitta ei viitsi esitellä hampaitaan ja tyytyy luimimiseen - ehkä se tietää että olen onneton.
Halaan ponia. En halua jättää sitä.
Siispä käyn laittamassa kumisuan takaisin pakkiin, päästän Gitan irti ja noudan kirjan käytävältä. Joku historianero olkkarista saisi auttaa minua tämän kanssa, sillä Sebeä en ole jättämässä..

25 & 14. luukku ♥

[Jenny]

15.12.2O13 ..::kauramahat::..



26 & 15. luukku ♥

[Jenny]

16.12.2O13 ..::maastoilun kauhuja::..



Joku oli roskannut metsää jättäen jälkeensä tyhjän muovipussin, joka ei tuntunut ilahduttavan Gittaa yhtään.

27 & 16. luukku ♥

[Jenny]

17.12.2O13 ..::sweet dreams are made of this::..



Mistäköhän Gitta haaveilee nukkuessaan?

28 & 17. luukku ♥

[Anne]

Ponineidot pakkasessa



"Päästäkää meidät sisälle" vetoavat ponitammat portilla.

[Jenny]

8.6.2O14 ..::sommar::..

Ponin kaviot hyppelehtivät tasaista tahtia pölyistä hiekkatietä pitkin. Istun mukavasti keskellä Gitan selkää. Siirrän otsahiuksia hieman silmiltäni ja käsken ponskia pysähtymään vastaantulevan auton tieltä. Harmaa bemari huristelee ohi, sen auki olevasta ikkunasta kantautuu musiikkia. En näe tummennettujen ikkunoiden läpi, mutta luulen että sisällä istuu yksi hoitajista jommankumman vanhempansa tai täysi-ikäisen sisaruksensa kanssa. Painan pohkeet tamman kylkiin, mutta se ei suostu jatkamaan, ennenkuin se on saanut raapia jalkaansa.
”Voi sua, onks hyttynen purru?” rapsutan Brigitan kaulaa.

Kello on varmaankin jo seitsemän paikkeilla, sen verran kaukaiselta tuntuu se hetki, kun Gitan kanssa lähdimme maastopolulle käppäilemään. Paitsi että olimme hairahtuneet polulta vähän kauemmas – tai siis minä olin, eihän ratsuponi ollut päättänyt lähteä itsenäisesti pidemmälle lenkille. Se oli kuuliaisena mennyt sinne, minne minä olin halunnut.

Näen kansoitettuja heppatarhoja parisen sadan metrin päässä. Joku niistä päästää ilmoille hirnahduksen, joka saa Gitan korvat hörölle. Uteliaana se tuijottaa jonnekin kaukaisuuteen kavereitansa päin.

Taputan kiitokset ratsuni kaulalle ja liu'un maankamaralle. Otan ohjat nyrkkiini ja talutan Gitan sisätiloihin. Sisällä tuntuu olevan kymmenisen astetta viileämpää ja riisun kypäräni helpottuneena. Kuulen jo päässäni odottelutilassa nököttävän limukoneen kutsuvan.

Otan Gittaselta suitset pois ja korvaan ne upouudella, pehmeällä punaisella riimulla. Poni ei lahjastaan välitä, vaan hörppii juomakulhostaan vettä. Käyn hakemassa kuluneen vesiämpärin, johon lasken puoleenväliin asti kädenlämpöistä vettä. Tipautan mukaan pesusienen ja palaan hoidokkini luo, joka on jo lopettanut jo juomisen. Pyyhin märällä sienellä sen hikistä karvapeitettä. Kun lähenen mahaa, se saa tarpeekseen ja yrittää haukata sienen mennessään.
”Gitta! Paljon mukavampi sulla on näin”, torun ja siirryn toiselle puolelle.

Lopulta päästän tamman jatkamaan hommiaan ja pääsen limukoneelle. Siellä on minua ennen pari muuta hoitajaa; hätkähdyttävän vaaleansiniset silmät omistava Kia ja tummahiuksinen Kuú. Näiden hieman ”uudempien” hoitajien kanssa en ollut oikein ehtinyt taikka uskaltanut puhua, vaikka he pian juhlistaisivatkin neljättä kuukauttaan Seppeleessään. Nimet oltiin vaihdettu, mutta siihen se olikin jäänyt.

”Moi”, Kia sanoo reippaasti hymyillen samalla, kun Kuú noukkii koneesta kokiksensa.
”Hei”, sanon hennolla äänellä.
”Tuol ulkona on sairaan kuuma”, Kuú ottaa huikan juomastaan ja jatkaa:
”Me aateltiin mennä huomenna uittamaan heppoja isommalla porukalla, jos on samanlainen sää.”
”Tuu mukaan!” Kia jatkaa samalla syötöllä ja tilaa koneesta itselleen limun.
”Öö, okei”, hymyilen hiukan varovaisena.
Kaksikko katoaa yläkertaan ja painan koneessa olevaa Sprite-nappulaa. Kuulen kuinka pullo kolahtaa jostain koneen uumenista luukun taakse ja otan sen sieltä.

Nautin limupullostani samalla, kun käväisen hakemassa kamppeet ja lähden bussipysäkkiä kohti.

Ihana, kesää huokuva kertomus! =)


29 HM

[Anne]

Alkeisratsu



Gitta nöyränä talutusratsastuksessa. Taluttajan Akku, joka joutuikin taluttamaan "vierasta" hevosta, kun hommaan tarkoitetulta Taigalta oli irronnut kenkä. Spessu Akulle!

[Wenla]

6.9.2014 / Tustutelua /

Tänään tustuteltiin Gitan kanssa lyhyen harjaustuokion merkeissä, Gitta ei oikeen tykänny mun hellittelyistä


Tuo kuva ei oo ehkä maailman mahtavin mutta olen ihan tyytyväinen. En jaksanut värittää mutta kelpaahan se noinkin

Wenla & Gitta 1 HM

[Wenla]

Maanantai 8.9.2014 / Syksy /

Vedän harmaata massapipoani yhä syvemmälle päähän astellessani kohti heppatarhaa. Oli syksy ja sen huomasi parhaiten hyytävästä viimasta, palelevista ihmisistä ja puista, jotka olivat alkaneet värjäämään lehtiään ruskan sävyisiksi. En yleensä juuri perustanut syksystä, mutta tämä syksy oli poikkeus. Elämäni olisi erilaista, peruskoulun viimeinen luokka, uusi paikkakunta ja Seppele, joka oli ottanut minut avosylin vastaan. Okei, olin kyllä asunut Liekkijärvellä jo yli puoli vuotta, mutta syksyä en ollut tässä kaupungissa, tai pikemminkin kylässä, vielä nähnyt.
Ainakin alkusyksy oli mennyt mainiosti, aika rentoa vielä mutta mua oli jo peloteltu sen rankkuudesta. Ei tää kyllä vielä vaikuttanut siltä, että sitä voisi kovin rankaksi kutsua.

Napsautan lukon Gitan nahkansävyisiin päitsiin ja lähden taluttamaan sitä portille päin. Tamman kiinni ottaminen oli tapahtunut yllättävän helposti heposten seisoskellessa lähes portin pielessä. Hilaan itseni ensimmäisenä portista ulos ja vedän nopeasti Gitan perässäni. En halunnut aiheuttaa toisella hoitokerrallani yleistä katastrofia päästämällä kaikki tarhan asukkaat portista pihalle. Eela, Laila ja Humu eivät onneksi kiinnostu talliin lähtemisestä, joten saan rauhassa sulkea portin ja kävellä sitten tyytyväisin mielin hoitoponini karsinalle.

Kello oli lähemmäs neljä, joten tallissa oli jos jonkinmoista meteliä aloittelijoiden puunaillessa hevosia hoitajien avustuksella. Tunnistan hoitajista vain Siirin hoitajan Inkerin, jonka kanssa olin vaihtanut joskus muutaman sanasen. Muita en sitten tuntenut, ainakaan ulkonäön puolesta. Sidon mustan tamman karsinaan kiinni ja hipsin sitten pikkutyttöjä väistellen satulahuoneeseen hakemaan Gitan harjapakkia. Lyhyen etsinnän jälkeen bongaan hoitopakin satulahuoneen nurkasta heiman pölyisen näköisenä - sitä ei oltu taidettu pestä tai puhdistaa millään tavalla pitkiin aikoihin. Kurkkaan nopeasti kulahtaneen laatikon sisältöä - pari kovaa harjaa, yksi pölyharja, kumisuka, harjakampa, pääharja ja jotain muuta tilpehööriä kuten pompuloita ja melkein tyhjä vaseliinituubi.

Gitta vilkuttelee hampaitaan harjatessani sitä mahan alta. Olin päättänyt harjailla ponin jalat ja mahan-aluksen jo valmiiksi ennen ratsastajan tuloa. Saisi tuo toki itsekin harjata ponin selän ja pistää varusteet jos vain halusi.
"Kuules nyt, ei voi noin paljoa kutkuttaa," virnistän tamman happamalle ilmeelle ja jatkan sitten takajalkojen pariin. Valkoiset sukat olivat peittyneet ruskean mullan, mudan ja maatuneiden lehtien sekoitukseen. Märkää se ei onneksi ollut joten kovalla harjalla sain neljä valkoista sukkaa takaisin näkyviin. Tykkäsin harjailla hevosta kaikessa rauhassa ilman kiirettä tai seuraa. Vain mä ja hevonen, tässä tapauksessa toki poni ja äärettömän ihana sellainen. Tyytyväisenä aikaansaannokseeni jätän tamman seisokelemaan karsinaan ja porhallan yläkertaan vilkaisemaan minkälaista porukkaa siellä tälläkertaa istuskelisi. Repun olin heittänyt jo aikasemmin kaappiin tullessani tallille juurikin jotain puolitoista tuntia sitten. Tallissa ei ollut silloin näkynyt vielä kuin muutamia hoitajia sekä rästitunnin ratsastajia.

Aukaisen ruskean oven ja kurkkaan nopeasti huoneessa oleskelijoita, ei ketään. Mun tuuria taas vaihteeksi. Heittäydyn sohvalle pitkäkseni ja kaivan hupparini taskusta valkoisen s 3 minini. Tyydyn selailemaan instagrammia ja lähettelemään parille kaverille viestiä snäpissä ja whatsapissa. Jonkun varttitunnin kerkesin siinä makoilla ja levähdellä kunnes täytyikin jo lähteä takaisin alakertaan katsomaan olisiko Gitan ratsastaja jatko kakkos tunnille jo tullut. Rämistelen portaat alas ja askellan reippaasti ponitammani karsinalle - okei ei se mun ollut mutta hoitoponski kuitenkin. Ensin karsina näyttää autiolta jos Gittaa ei lasketa, mutta sitten huomaan tamman toisella puolella lyhyenlännän ruskeatukkaisen, ehkä arviolta 11-vuotiaan tytön joka harjaa Gitan kylkeä hellin vedoin.
"Moikka, mä oon Wenla ja oon tän Gitan uus hoitaja. Kukas sä olet?" juttelen tytölle avatessani karsinan oven.
"Ai terve! Mä oon Anni-Sofia, sano Anniks vaa. Ootko sä harjannu tän jo?" tyttö vastaa reippaasti hymyillen. Ilmeisesti aika puhelias tapaus kuten mäkin. Gitta ei jaksanut uhitella pikkuiselle tytölle ollenkaan, joten tyydyn jäämään ovensuuhun vahtimaan operaation sujuvuutta.
"No jalat vaan ja mahan alta. Ylläks sää selän harjaamaan tai pään?"
"Joo yllän, mutta voitko auttaa satuloimisessa ja sillee. Oon menny tällä monesti enneki ja musta Gitta on tosi kiva mutta tykkään silti ehkä enemmän Walmasta, Reinosta ja Hestiasta! Ootko sää jo menny Gitalla?"
"Okei no kiva juttu ja joo kyl mä voin auttaa sua. En oo vielä ratsastanu mutta tää onkin vasta mun toinen hoitokerta."
Keskustelemme vielä jonkun tovin hevosista, koulusta, muista eläimistä ja lempiruuista kunnes rynnistän hakemaan tamman varusteet satulahuoneen puolelta. Niiden etsimiseen ei kulu aikaa juuri yhtään ja pian palaan nahkavarusteiden kanssa takaisin talliin. Autan tyttöä satulavyön kiristyksessä pitelemällä Gittaa ja ujutan tammalle myös kuolaimet. Vihdoin ratsukot saavat luvan lähteä kohti maneesia ja minä pääsen takaisin yläkertaan.

Tälläkertaa taukohuoneessa istuukin paljon porukkaa - Britta, Salma ja Sussu jotka tunnistan ensimmäisenä, sitten toinen punapää ja shokkiväreillä värjätyn hiuspehkon omaava tyttö, joita en tunnistanut. Moikkaan kaikkia hymyillen ja istahdan sohvalle Britan viereen. Kaikki esittelevät itsensä ja selviää, että punapää on Fiia, jonka muistankin pian intiaanivaellukselta sekä sinipinkkipää joka kertoo olevansa Elina, Sentin uusi hoitaja. Juttelemme niitä näitä, pääosin syksystä, koulun alusta ja ihan vain Seppeleestä. Pian huoneeseen saapuu pian myös uusi tuttavuus, Pellan hoitaja Pihla, joka vaikuttaa todella mukavalta - ehkä hieman hiljaiselta mutta hällä väliä. Jossakin vaiheessa huomaan kellon lähentelevän jo kuutta, jolloin jatko 2 tunnin oli määrä loppua. Kiiruhdamme siis salamana parin hoitajatytön kanssa maneesin ovelle. Silloin tajuan että nyt on facebalmin paikka. Läpsytän käden ostalleni.
"Gitta jatkaa vielä seuraavalle tunnille," virnistän Pihlalle joka katsoo minua ihmeissään. Naureskelemme siinä hetken kunnes päätän palata takaisin talliin. No jaa, sainpahan päivän naurut ja vähän lisäkaloreita pois ajattelen itsekseni. Kaivan puhelimen taskustani ja näpyttelen äidilleni viestin, 'tuu hakemaan mut' samalla kun hyppelen puuportaita pitkin yläkertaan. Kaapeille päästyäni lonksautan lukon auki ja nappaan mustan kånkkenin olalleni. Hipsin vielä taukohuoneeseen ja pyydän jotakin katsomaan Gitan perään tuntien jälkeen. Mun oli nyt lähdettävä kotiin koska läksyt oli tekemättä ja torstaina olisi historian koe - aika helppo tosin mutta oli luettava. Taukohuoneessa oleskeleva Fiia lupautuu huolehtimaan hoidokistani mikäli se sitä vaatisi. Kiitän tuota varmaan viisi minuuttia ja porhallan sitten portaat pikaisesti alas. Hyppelen ulos tallista itsekseni hymyillen. Seppele oli oikeasti yli-ihana paikka. Mahtavin yhetishenki evör.

Wenla & Gitta 2 HM

[Wenla]

10.9.2014 / Pöllöpelkoa / 

Tämä oli mulle niitä päivä kun tarvitsin piristystä jostakin ja nyt kun hoitoponinkin omistin niin of coors piristys löytyi tallilta. Kahdeksasta neljään kestäneen koulupäivän jälkeen mä olin nukkunut päiväunet, syönyt, tehnyt läksyt ja lukenut uskonnon kokeeseen, joten mun oli pakko päästä tuulettumaan. Olin hakenut Gitan puolisen tuntia sitten sisään ja nyt raapustin viimeistä historian tehtävää jo hieman rapistuneeseen vihreään vihkoseen. Oleskeluhuoneessa ei ollut mun lisäksi ketään muuta ja tallikin oli miltei autio, viimeisen tunnin pyörähdettyä käyntiin toistakymmentä minuuttia sitten. Tänään ei ollut mitään alkeistunteja, joten hoitajilla ei ollut kamalasti tekemistä tallilla varsinkaan jos hoitoponski juoksi parhaimpaan aikaan tunnilla.

Sujautan historiankirjat kaappini perukoilla lojuvaan puman laukkuun ja laahustan sitten portaat alas tallin puolelle. Suunnistan ensimmäisenä satulahuoneeseen ja nappaan Gitan hoitopakin hellään huomaani. Olin jo oppinut tietämään mihin ratsastajat yleensä pakkeja tunkivat - paikkaan missä se ei varmasti olisi tiellä ja harvemmin sellainen paikka oli näkyvillä. Saavuttuani tallin puolelle aukaisen Gittulin boksin oven tottuneesti ja olen vähällä törmätä ponin takapuoleen. Just.
"Gitta katos mitä täällä..." myhäilen kaivellen taskuani. Poninkuvatus ei kuitenkaan reagoi mitenkään joten on pakko ottaa järeämmät aseet käyttöön. Tuhahdan äänekkäästi ja astelen pois karsinasta ja jätän oven raolleen. Kuten uumoilinkin, tamma käännähtää heti minuun päin ja työntää päänsä käytävälle vaatien rapsutuksia. Pudistan päätäni ja aukaisen oven napaten hetimmiten Gitan riimusta kiinni. Taisi olla niitä päiviä kun kunnon haliteki sitten kelpasikin. Kiinnitän ponin nopeasti karsinan seinään kiinni ja alan harjailemaan sitä reippaasti ja varmoin ottein.

Pian talli täyttyykin kiireisistä ratsastajista jotka juoksentelevat viemässä hevosten tavaroita satulahuoneeseen ja niin edelleen. Olikohan kiire lapsia nukuttamaan, sennutunti kun oli kyseessä, mietiskelen samalla kun asettelen yleissatulaa irvistelevän tamman selkään. Jep, Gitalla oli vapaapäivä joten kukapa muukaan sen selkään rohkenisi kuin minä. Ensin oli kuitenkin löydettävä joku joka suostuisi mukaani ratsastamaan tai ihan vain katselemaan. Samassa, kuin tilauksesta karsinan ohitse kävelee yksi tuttu kasvo sekä kaksi vieraampaa, joita en siihen hetkeen tunnistanut - tai tuskimpa heitä olin edes nähnyt.
"Pihla ja te muut, sori en tiiä teijän nimii mut joo, kerkeisittekö tulla mun kans maneesille kattoo mitä tästä mammasta irtoaa?" virnistän hieman nolona karsinan ovelta. Jeps, mua nolotti koska en tiennyt tyttöjen nimeä.
"Mää en ainakaan ehi nyt, kun pitäs lähtee kotia. Ja tässä on muuten Sandra ja Loviisa," Pihla hymyilee pahoitellen ja viittoo ensin mustatukkaiseen tyttöön ja sitten toiseen brunetteen.
"Mä voin tulla kattelemaan miten teillä menee mutta hyvää juttuseuraa en sulle takaa, oon muuten ton Ariston hoitaja," Sandraksi nimetty tyttö virnistää.
"Mun on kans lähettävä kotia, mutta Salma oli vissiin just menossa maneesiin, että se on ainaki siellä kans, jos siis tiiät kestä puhun. Ja mä oon ton Frankin, sen jättinallekarhun palvojaorja ja sillei," Loviisa nauraa.
Hetken juteltuamme sovimme Sandran kanssa näkevämmä viiden minuutin päästä maneesin ovella, sillä tuon piti käydä hakemassa reppunsa kaapeilta.

"Hevonen," huikkaan maneesiin. Siellä oli valot päällä ja toisessa päädyssä kulki kauniisti kaula karrella valkoinen poni, selässään hyvin keskittyneen näköinen ratsastaja. Poni, jonka Sandra osasi nimetä Bonnieksi kulki todella hienosti tytön alla. Mä en osannut ratsastaa noin, mutta osasin sentään jotakin ja se riitti mulle. Talutan kuolonmustan toverini kentän keskelle kaartoon ja lasken jalustimet alas. Olin mitannut ne jo tallissa joten pääsen pomppaamaan heti ponin selkään. Otan alkukäyntejä rennosti ja annan ponitamman tutkiskella maneesin hiekan aromeita samalla kun juttelen Sandran kanssa. Salmakin vaihtoi kanssamme pari sanaa välikäyntejen kohdalla, mutta keskittyi sitten takaisin koulukuvioihinsa.

Taivuttelen ponia vielä hetken käynnissä, kunnes nostan töksähtävän ravin. Huomaan heti Gitan jännittyvän, joten aluksi pyrin vain tekemään voltteja kaikille sivuille ja saamaan tamman rennoksi. Nyt tajuan, miksi Anne oli luonnehtinut Gittaa hyvin perinteiseksi ratsastuskouluponiksi. Se ei tehnyt yhtään sen enempää mitä vaadittiin ja oli vähän väliä hiljentämässä raviin. Pohkeeni saivat kunnon tehotreeniä, kunnes päätin hiljentää hetkeksi käyntiin ja testailla hieman tamman osaavuutta. Otan muutaman kerran pohkeenväistöä molempiin suuntiin, kokeilen myös takaosakäännöstä, jonka olin oppinut puolivahingossa päädyttyäni hieman liian vaikealle koulutunnille, mutta nyt kun kerran sen osasin niin miksikäs en sitä kokeilisi ilman opettajaakin.

Laukkapohkeet ja ei nouse. Napsutan raipalla pohkeen taakse ja johan lähtee. Sandra nauraa katsomosta minulle ja tammalleni.
"Älä kuule naura tää ei oo niin helppo miltä vaikuttaa!" hihitän laukatessamme katsomopäädyn ohitse. Käännän tamman voltille, mikä hiljentää laukan hetimmiten raviin.
"Nyt Gitta!" tuhahdan ja nostan laukan uudelleen. Laukkailen vielä hetkisen aikaa kunnes otan ponin raviin ja teen vielä muutamia ravivoltteja. Taputan tammaa kaulalle, ei tunnu hikeä, mutta ei kyllä tarvinutkaan. Minä kyllä vuosin hikeä kuin Esterin ahteri vaikka emme olleetkaan työskennelleet kuin vajaa 45min. Loppukäyntejen ajaksi laskeidun selästä alas kävelemään itse. Sandra astelee vierellemme ja analysoi ratsastustani kuten opettajat aina tunnin jälkeen tekevät - tosin eihän siitä mitään tullut kun mua nauratti niin paljon. Kuljemme muutaman kierroksen kunnes raahaudumme ulos maneesista kylmääkin kylmempään syyskeliin. Puiden lehdet lentelivät pitkin autiota pihamaata ja metsä näytti todella pelottavalta, en lähtisi sinne mistään hinnasta varsinkaan yksin. Kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin varpaisiin saakka.
"Ihan kuin jostain kauhuleffasta tai jotain. Vielä puuttuu suden ulvonta ja vampyyrin ilmestyminen," Sandra mumisee kuin lukien ajatukseni. Nyökkään ja käännähdän pääni samaan suuntaan kuin Gitta. Se tuijottaa metsää korvat höröllä, uteliaana. Ehkä se näki jotain sangen maagista ja pelottavaa, mutta en ollut menossa ottamaan siitä selvää. Jossain kaukana huhuilee pöllö - totta kai uskottelin itselleni sen olevan normaalia, mutta se kuinka kammottavan kuuloista se oli, hyh. En tykännyt yhtään kauhuleffoista mutta jo tämäkin saisi uneni karkotettua viikoksi - vaikka mitään ei ollut edes tapahtunut.

Istumme Sandran ja Salman kanssa yläkerrassa lämpimät teemukit kädessämme pörröisenpehmoisiin viltteihin kietoutuneina ja juttelemme päivän tapahtumista, kunnes Sandra päättää kertoa meidän pöllöpeloistamme jonkinverran vanhemmalle naikkoselle. Salma alkaa nauramaan kuultuaan tarinamme.
"Yhtä pöllöäkö te pelkäätte, ootte selvästi maalaishoidon tarpeessa," brunette käkättää niin, että teemuki on tipahtaa lattian räsymatolle. Katsahdamme Sandran kanssa toisiimme ja rävähdämme nauruun. Olimme oikeastaan vielä aika pentuja, kun pelkäsimme pimeää metsää, pöllön ääniä ja Gitan uteliaisuutta - tai no ei me sitä pelätty mutta sitä mikä oli uteliaisuuden kohteena.
"Mutta on täällä Sebessä käynyt kaikkea pelottavampaakin, tai no jännempää, normaalista poikkeavaa, u knou what cän häppen ounli in Seppele ja sitä rataa. Haluatteko kuulla?" Salma sanoo vakavuutta äänessään ja kasvoillaan. Nyökkään, kuten Sandrakin. Tälläista tuulettumista olin totta vie kaivannutkin.

Wenla & Gitta 3 HM

[Wenla]

14.9.2014 / MUN näkökulmasta /

"Eela tuki suusi!" tuhahdan ja ravistelen itseni purujen peitosta. Naapurikarsinan diivatamma mulkaisee mua silmänvalkuaiset välkkyen ja heittää päätään kuin joku riikinkukko. Pah ja pyh. Vihdoin ja viimein tallin puolelle pelmahtaa väkirehuja jakeleva Kaapo. Tai Kalle. Tai joku sellainen - en halunnut muistaa sen nimee koska se ei muistanut munkaan nimee. Tai ainakin sillon joskus se ei muistanu. Ton kalmankalpean punapään mentyä olenkin jo hotkaissut terveysaamupalani - kivennäistä kuten noi ihmiset niitä tuppasivat kutsumaan.

Ulkona on kylmä ja meidät laitettiin tarhaan. Niinku oikeesti, ei ees loimia annettu. Aamuheinät oli pistetty kolmeen kasaan ja päädyn valtaamaan niistä isoimman mun hyvän toverin Hestian kanssa. Windi yrittää tulla pomottelemaan mutta minä häädin sen poissa. Tuo kanstrubbi tai joku sensellanen oli tosi ärsyttävä ja pomotteleva. Humun me annettiin tulla syömään koska se oli mukava ja aika vanhakin, jo lapsena mulle sitäpaitsi kerrottiin, että vanhoille hevoille pitää olla ystävällinen ja kunnioittaa niitä. Syömisen jälkeen innostuttiin Hestian ja Huiskan kanssa vähän juoksentelemaan ympäri tarhaa ja kiusaamaan Mynttiä. Khihhi, se suuttuu oikeestikki tosi helposti.

Tarhan portilla seisoo kaks ihmistä jotka mun oli helppo tunnistaa. Tallin pääjehuihqudaabossi-Anne ja esterääkkejenvetäjä-Pirre, rimmaspa hyvin muuten. Ne tuli onneksi nappaamaan Mynttiä eikä mua. Annen tai Pirren ratsuksi joutuminen ei napannut just nyt. Myös Humu oli haettu sisälle sen hoitajan toimesta mutta muuten mein tarhailu kokoonpano oli ennallaan. Toivon hartaasti että uusi hoitajani palvojani Wenla ei tulis tänään tallille. Oli vapaapäivä, ei työpäivä. Päätän kumminki unohtaa moiset murheet ja laskeudun polvieni varaan maahan. Sitten koittaa päivän ensimmäinen piehtarointi, mahdollisimman mutaisessa kohdassa, of coors. Olispa ainakin Wenlalle työtä jos sattuis näihin maisemiin ilmestymään.

Kolauttelen oikeata etujalkaani karsinan oveen. Wenhitsinla oli hakenut mut sisään, mentäisiin kuulemma Tuulian ja Hestian kanssa taluttelulenkille valaistulle maastopolulle tai jonnekkin sinne. Nojaa, ei ainakaan tarvitsisi kuskata ketään pitkin uraa, ja metsässä oli aaaina jotain syömistä. Vesi meinas nousta kielelle kun ajattelee kaikkia ruohoplänttejä ja puiden lehtiä ja kaikkea herkullista. Syksyllä tuoretta ruohoa ei löytynyt enää niin helposti joten yleensä mettä oli paras paikka syksyiseen ahmimiseen. Jahas jahas, sieltä se tyttö saapuukin harjailemaan mua. Blondin avatessa karsinan oven käännän korvat automaattisesti luimuun vaikka olinkin jopa pikkuisen iloinen metsäretkestämme, khehhe. Food is always god aidiia.

Pusikosta pomppaa esiin pieni kaniini joka sai Hestian sydämmensielun minkälie melkein hypähtämään ulos lehmämäisestä ruumiistaan. Mä en välittänyt turhan vaan jatkoin sammalmättään rouskuttamista - uus lempiruoka melkeenpä. Liikaa ei silti saanut ahmia, koska pojat ei tykkää jos on liian pullukka.
"Oisko ihan tyhmä idis ravata näitten kanssa? Tai mietin että jos juostas vierellä ja sillei?" orjani kysäisi toiselta ihmislapselta, Tuulialta. Ei ravia ei ei ei. En ala. Mutta niin sitä mentiin - tälläkertaa taivalsimme kummiski kotia kohti joten en jaksanut väittää vastaan. Hestiakin oli muka niin innoissaan. Sain kuulla liudan ällönmakeita kehusanoja ravipätkän jälkeen - ihana pikku Gitta, olitpas hienosti puspus ja sen sellaista. Minä tarvitsin oikeita kommentteja, kuten että "onpas sinulla lennokas ravi" tai "askeleesi on oikein hieno ja oikeaoppinen" enkä mitään lässytystä söpöydestä. Pois se musta, ajattelen juhallisesti.

Hirnahdus raikuu kylmässä syyssäässä kun pääsimme tallipihalle. Hirnuja oli tällä(kin)kertaa oritarhan Tollo (Vissiin luonteensa mukaan nimetty, kun luuli että kaikki tammat rakasti sitä. Ehkä ponitarhan pörhöilijä Bonnie mutta en mä tai Hese) jolle oli kuitenkin pakko vähän keimailla. Minun suosikkini tallin oreista oli kylläkin upea Sentti tai super lennokas Alex joiden väritykset olivat kiinnittäneet huomioni heti ensimmäisistä päivistä alkaen - mulle kelpasi näet vain paras. Talliin päästyämme mut vietiin karsinaan ja jätettiin sinne lyhyehkön harjaustuokion jälkeen. Olisin halunnut kyllä vielä ulos sillä mun teki mieli juosta, mutta ei väkisin. Tämä päivä oli kulunut tosi hitaasti, ainakin mitä äskeiset työt olivat kertoneet kellon olevan vasta kuusi. Mutta nyt mua ei kiinnosta enää selittää teille mun päivästä - Wenla näet tulee ja mä taidan päästä pihalle. JESSS!

Wenla & Gitta 4 HM

[Wenla]

17.9.2014 / Onnelliineen / 

Kello oli kaksikymmentä yli kuusi, kun tiputtauduin äitini mustasta pikkufiestasta Seppeleen pihalle. Syksyisen väriset lehdet tanssivat lempeän tuulen mukana kaunista syystanssia jotai jäinkin hetkeksi tuijottamaan. Tuulen pauhatessa yhä kovemmin tanssiin liittyi aina vain lisää lehtiä, mutta minua rupesi palelemaan joten päädyin tallustamaan talliin. Talli oli tyhjillään lukuunottamatta Frankin karsinassa hääräilevää Loviisaa ja hänen jotain kaveriaan. Moikkasin tyttöjä nopeasti ja sain vastaukseksi Loviisan heleän hein ja toisen tytön ujon hymyn. Huomasin vielä shettistammojen boksissa kaksi pikkutyttöä, jotka harjasivat Siiriä. Walma oli jossakin muualla joten se oli ilmeisesti turvallista - tai ainakin mulle oli hoitajakurssilla sanottu että jos boksissa on kaksi ponia niin niitä ei saa harjata siellä.

Kaapeilla ei oleskellut ketään kun heitin mustan kettureppuni peltikaapin perukoille. Jätin avaimen kaapin oveen - en uskonut että kukaan hoitajista olisi niin salakavala ja pihistäisi toisen tavaroita. Oleskeluhuoneesta kantautui vaimeaa puhetta joten päätin suunnistaa kulkuni sinne. Puuovi aukesi hieman naurahtaen ja huoneessa oliat katsahtivat minuun päin. Tunnistin joukosta Salman ja Sussun, mutta kaksi blondia olivat mulle täysin tuntemattomia.
"Moikka mä oon Wenla, Gitan uus tai no uus ja uus hoitaja," esittelin itseni nopeasti vilkuillessani kahta muuta blondia. Vanhempi tytöistä kertoi olevansa Patronin hoitaja Emmy ja toinen sanoi olevansa Akku, Taigan hoitaja. Jälkimmäisen muistinkin hellevaellukselta, kun hän oli auttanut minua Taigan kanssa. Istahdin sohvalle Sussun viereen. Akku tutki lattialla jonkinmoista hevoslehteä ja Emmy ja Salma istuivat tupapöydän ääressä litkimässä jokaisen suomalaisen pahetta - kahvia. Okei, hyi, en ilmeisesti ollut kunnon suomalainen kun en pitänyt kahvista. Ja tämä mun kahvikin taisi olla teetä. Hupsis.

Juttelimme tyttöjen kanssa kaikesta Seppeleeseen ja muuhunkin elämään liittyvästä, kunnes sisälle taukotupaan porhalsi kaksi miespuolista henkilöä. Tosin, toinen heistä muistutti enemmän poikaa kuin kunnon miestä.
"Mä olen Eetu ja tossa on Jesse," ruskeahiuksinen, toista herraa paljon nuorempi virnisteli ja ahtautui sohvalle minun ja Sussun seuraksi. Blondi poika kiikutti itsensä tupöydän ääreen Salman viereen. Olin kuullutkin jotain huhua siitä, että noilla kahdella oli jotakin syvempää - ei sillä että se mua olisi kamalasti kiinnostanut.
"No mutta hei, mitäs aattelitte tänään tehdä?" keskeytin kirpaisevan hilajisuuden. Yskäisin vielä rennosti kuin varmistaakseni että minua kuunnellaan. Muutama silmäpari kääntyi tuijottamaan kasvojani miettivän näköisenä.
"Mä kävin aijemmin päivällä ennen Taigan tuntia maastolenkillä ilman satulaa, joten en enää oikeestaan mitää," Akku mutisi lattialta ja paneutui sitten takaisin hevoselehtensä pariin. Ilmeisesti se kuunteli toisella korvalla, vaikka niin keskittyneeltä näyttikin. Patron, Rotta ja Alex olivat kuulemma menneet tunneilla tai sitten ne olivat vielä menossa tunnille. Salma ja Jesse sanoivat vetäneensä aikaisemmin koulutreenin.
"No höhlä kun mää aattelin mennä kokeilee ehkä abaut puoleksi tunniksi Pirkittaa ilman satulaa," sanahdin mietteliäänä. Vilkaisin valkoisesta puhelimestani kelloa, jonka elektroniset viisarit näyttivät lähes seitsemää. Ehkä kokeilisin tasapainoilua sitten joku toinen päivä, sillä en olettanut että joku haluaisi tulla kentän laidalle värjöttelemän tälläisessa tuulessa. Nyt mun oli sitten käytettävä talli-aikani jollain muulla tavoin hyväksi, kuten vaikka jynssäämällä ja kuuraamalla. Ei kiva.

Istuskelin satulahuoneen lattialla vesiämpäri ja Gitan hoitovärkit seuranani. Tamman harjat olivat todellakin pesemisen tarpeessa, mutta really, mulla oli tylsää. Kukaan ei ollut lähtenyt seurakseni ahkeroimaan, joten olin vähän yksinäinen istuessani siinä kylmällä lattialla jynssäämässä pölyharjoja puhtaaksi. Ovi avautui ja käänsin kasvoni tulijaa kohti. Huoneeseen asteli Sussu, jonka vanavedessä myös Eetu tulla tupsahti illan hämärtämään satulahuoneeseen.
"Me aateltiin tulla pitämään sulle seuraa koska no, tuli huono omatunto kun sä lähit yksin tänne puurtamaan ja niin. Sitäpaittee joku vois luulla sua ahkerammaks ku meikää," Eetu mumisi pilke silmäkulmassaan ja sen suupielet nykivät huomaamattoman pikkiriikkisesti ylöspäin. En tiennyt oliko puheripulin alku sarkasmia, mutta ihan sama, seuraa mitä seuraa. Mua myös nauratti pojan viimeinen kommentti, ei ne ihmiset kyllä luulleet vaan tiesi, että mä olin ahkerampi. Sussu istahti satulahuoneen penkille Rotan suitset kädessään. Hän hankasi niitä kostealla pyyhkeellä, ilman saippuaa kuitenkin.
"Joo siis ei teijän oo pakko mun seuraks tulla jos teillä ei oo mitää tekemistä täällä!" naurahdin ja asettelin harjat kuivumaan tuolille, jostain etsimäni mustan pyyhkeen päälle.
"No itseasiassa mun pitäis katella vähän kisaromppeita ja puhdistaa Alexin varusteita ja silleen," poika totesi pörröttäen hiuksiaan. Vai että kisaromppeita, kohotin kulmaani. Eetu kertoi menevänsä Alexilla ainakin kuuteenkymppiin, joka sai minut haikailemaan taas kisaamisesta. Ehkä sitten joskus kun saisin Gitan tottelemaan itseäni.

Kun Sussu oli häipynyt yläkertaan ja Eetu jäänyt puhdistamaan Alexin estesuojia ja katselemaan muitakin täysiverisen varusteita, olin hipsinyt heppatarhalle moikkaamaan kuolonmustaa toveriani. Kutsuin ponitammaa nimeltä ja ojentelin kahta sokeripalaa hevoslaumaa kohti. Ihme kyllä (ihme...) Gitta kärkenä neljän hevosen lauma asteli minua kohti. Hoitoponini myös saapui ensimmäisenä, joten ojensin sille sokeripalat.
"Oot sä kyllä niin hieno. Pääsen harmi kyllä varmaan vasta joskus ensviikolla sua seukin kerran paijaamaan," mumisin hymyillen ja rapsutin tamman valkoista naamamerkkiä.

Kun aamulla herään, mä tuntee voin sen, 

tää on kaunis päivä, mä oon onnellinen. 

sama mulle vaik satais, taivas ois pilvinen, 

tää on kaunis päivä, mä oon sopivasti onnellinen. 


Wenla & Gitta 5 HM