|
Post by Abby on Feb 22, 2009 14:21:39 GMT 2
Paranee, eikö parane, paranee.. 86 hoitokertaa
Leevi maiskutti tylsistyneenä heinää karsinassaan ja hirnahti taas kerran iloisesti, kun saavuin sen luokse. Pieni hymy väkrtyi kasvoilleni, vaikka hyvä olo minulla ei edelleenkään ollut. katsahdin pölyisiä käsiäni, jotka oli likaantuneet Leevin harjoja putsatessa. - Mie olen siut jo kyllä harjaillut, huokaisin ja astuin karsinaan. - Mutta mikäs rapsuttelun estää, jatkoin. Huokaisin hiljaa ja nojasin varovast, kuitenkin varmaan hevoseen. Päästin melkein koko painoni hevosen taakaksi ja painoin pääni sen pehmeään kaulaan. Ajatukset pyörivät päässäni, mutta tälläkertaa minulla oli jo paljon parempi olo. Kuitenkaan muiden seura ei meinannut kiinnostaa, vaikka hevosille minulle riitti aika vaikka aina. - Sie olet kyllä niin ihana, hihkaisin, kun Leevi hamusi hiuksiani. - Ihan höpsö, naurahdin jo ja sai sai minut tuntemaan oudon tunteen. Hypähdin pelästyksissäni taakse ja hengitin hetkenaikaa hyvin raskaasti. Huokaisin kuitenkin lopulta ja pudistin päätäni toruvasti. Ainahan minä osasin olla niin synkkä ja tylsä. Ehlä tämä oli sitten parenpaan päin merkki. Halasin nopeasti pientä, mutta samalla ihanaa Leeviä. - Parempi vaan, kun parempaan päin mennään, puhelin taas Leeville. - Mutta ei odoteta liikoja, pälätin edelleen, enkä huomannut Carkkia joka oli ilmestynyt Leevin karsinalle. En huomannut tyttöä, vaan istuskelin Leevin karsinassa jasilitin Leevin isokokoista päätä. Leevi söi tyytyväisenä heiniä, mutta huomasi heti omistajansa. Kuitenkin se ei mennyt tervehtimään ketään, vaan piti minulle seuraa, kun olisi ymmärtänyt pahan oloni. - Mitä sie siellä Abby? kysyi carkki iloisesti. - Paranen, hymyilin tytölle iloisesti.
Pian istuimme carkin kanssa Leevi karsinassa. Leevi katseli meitä ensin hölmistyneenä, mutta loppujen lopuksi sekin oli rauhoittunut. Silitin taas Leevin suurta päätä ja naureskelin Carkin jutuille. Minulta oli jäänyt paljon kuulematta sillä aikaa, kun olin ollut siinä pahimmassa mielentilassa. hätkähdin, kun Leevi kävi makuulle karsinaan ja hörähti levollisesti. Purskahdimme Carkin kanssa nauruun, mutta loppujen lopuksi tyttö jatkoi taas kertomustaan. - Ja Siiri on nyt aanut sen varsan, lopetti carkki juttunsa. - Mitä? havahduin. Nousin varovasti ylös ja sydämmeni pamppaili tuhatta ja sataa. Minun olisi pitänyt näyttää se suuri iloni, mutta kauhu valtasi minut täysin. Kuitenkin istahdin takaisin alas ja väkersin naamalleni onnittelevan hymy. Kuitenkin tunsin sisälläni sen saman tunteen, mitä oli alusta alkaen tuntenut. - Sehän on ihanaa, havahduin kuitenkin lopulta melkein itku kurkussa. - Mikä siulle tuli? kysyi carkki ihmeissään. - Ei mikään, purskahdin nauruun taas kerran.
-------------------------------------------------------------------------------
Anteeksi lyhykäinen tarina -.-
|
|
|
Post by Abby on Feb 26, 2009 12:51:57 GMT 2
Kaikki kulkee omia teitään..
Pahaolo se taas sisälle tunkeutuu, Leevin karsinaan, hoitaja taas sulkeutuu. Tottuneesti hoitajaansa tuijottaa, mitäköhän se taas murjottaa. Kun palanen Seppeleestä katoaa, olotilasta tulee hiukan haikeaa. Kun ystävä jättää, vaikka läheinenkään ei ois, mitä muuta, kun surra tässä vois.
Elämää pitää kuitenkin aina jatkaa, kulkea eteenpäin valitsemaansa matkaa. Kaikki omista asioistaan päättää, vaikka surukin pitää joskus häätää. Viimeistä hoitoa en koskaan itselleni suo, vaan toivoa aina pitää, että se palaa takaisin sinun luo. Semmoista aina saa kuitenkin vain kestää, eikä toista saa koskaan, haluamatta estää.
Semmoinen aate, kun päätä hiljaa valloittaa. Valokin joskus, se taivaasta varovasti harottaa. Rakkaus on ikuista, oli hevonen tai ihminen. Rakkaus on kova, kun tie pitkä ja sorainen. Siksipä ystävääsi halaa, äläkä koskaan tarkoita pahaa. Joskus joku katoaa, ja sitä sitten jää kaipaamaan.
|
|
|
Post by Abby on Mar 11, 2009 14:43:57 GMT 2
Pitkästä aikaa, kultaseni
-Terve rakkain, hihkaisin ja rojahdin halaamaan leeviä. - Onkos ollut ikävä? kysyin perään. - Toivottavasti oli, pälätin edelleen. Huokaisin kuitenkin lopulta syvään, kun Leeviä ei mahtanut kiinnostaa, olinko ollut paikalla vai en. Kaivoin harjapakista kumisuan ja vilkuilin oriin jonka kiinnostus heräsi yllättäen. innokkaana se haisteli käviäni ja hamusi hiuman hiuksiani. Tirskahdin onnellisesti ja annoin Leevin tutkia minut läpikotaisin. - Taitaa tamma tuoksua, vai kuinka? naurahdin iloisesti. - Kukas muukaan, kuulin Jokerin karsinan oven takaa. - Kävitkös jo neitiä kattelemassa? kysyin kääntymättä sinne päin. - Kävin antamassa halit, naurahti Jokeri. - Ihanko karsinaan asti pääsit, hämmennyin hetkellisesti. - Jos haluaisin itsemurhan tehdä niin kyllä, huokaisi Jokeri hieman turhautuneena. Kuuntelin tarkkaavaisesti jokerin pälätyksiä, kuinka Joli oli päästänyt Ilun karsinaan, mutta säpsähteli kosketusta. Tottakai niin oli jos sen hoitaja oli joskus ollut. kuitenkin pian keskitykseni herpaantui Jokerista Leeviin. Silitin ja harjasin hevosta samaan aikaa. Aloin hyräilemään hiljaa ja rentouduin, heti kun tunsin Leevin jännittyneiden lihasten rentoutuneen. - Kuunteletko? kysyi jokeri yht'äkkiä. - En, myösin heti.
- Nyt sitten tarhaan, vai kuinka, höpisin innokkaalle Leeville. - Mutta jos ei hoppuiltaisi, jatkoin nopeasti ja estin Leeviä näykkäsemästä Bertin takamusta. Vihdoin pääsimme tarhan portille ja kärsimättömänä leevi steppaili, kun Pipsa avasi tarhan oven. Päästin riimusta irti ja Leevi säntäsi hurjassa laukassa sisään. Onnellisena se laukkasi tarhaa ympäri kuin pikku varsa ja heitteli päätään. Pudistelin vaatteitani hieman lumesta ja sitten käännyin takaisin kohti tallia. - Karsinoita siivoaaan? kysyi Pipsa reippaasti. - Ja Jolin western satulaa kiillottamaan, virnistin iloisesti. - Eikös se nyt ole tuntikäytössä, varmisteli Pipsa. - Vain miun westerneillä, huokaisin ja tartuin kottikärryihin. Työnsin ne huolettomasti Leevin karsinaan. Kuitenkin iloinen ilmeeni laantui, kun huomasin Leevin pitäneen hauskaa karsinassa. Tuuriani kiroten tartuin kuitenkin talikkoon ja aloin heittämään likaisia kuivikkeita kottikärryihin. Tästä tulisi kuitenkin kaksinkertainen työ Seppeleestä, joten minun oli turha itkeä, varsinkaan itsekseni.
|
|
|
Post by Abby on Mar 16, 2009 16:49:44 GMT 2
Elämä päättyy aina joskus
Taas kerran niitä päiviä, kun olin täysin maassa ja kaikki meni perseelleen. Tälläkertaa se olisi jopa aiheellista, mutta sydäntä murskaavaa. Kävelin suoraan talliin sisään ja satulahuoneeseen. Kaappasin ketään moikkaamatta Leevin harjapakin ja suunnistin katse lattiassa kohti Leevin karsinaa. Olin sulatellut asiaa jo jonkinaikaa ja vihdoin olin saanut voimia tulla taas kerran Seppeleeseen. - Heippa Leevi, huokaisin mahdollisimman iloisesti. Oikopäätä aloin harjaamaan reippailla vedoilla Leeviä. Taaskaan en halunnut jutella kenenkään kanssa, vaan oli parasta pitää asiat omana tietonaan. Kuitenkin leeville olisi kerrottava, varmasti Annelle ja carkille, mutta tarvitsisin siihenkin aikaa. Kuitenkin pahaolo virtasi sisääni, kuin synkkä ja paha verho. - Alle vuosi Leevi, purskahdin melkein itkuun. - Alle vuosi, ymmärrätkö, sitten katoan.
hetken itkunh jälkeen pyyhin kuitenkin kyyneleeni. Asia olisi selvä, että elämä päättyy joskus, vaikka se tulisi aikaisemmin. Joskus se olisi kerrottava kuitenkin Seppeleläisille, että en äkisti katoaisi ja muut joutuisivat koville. Jatkoin pian taas leevin harjausta, vaikka hevonen olikin jo melkein priima kunnossa. Tiputin harjan pakkiin ja kaivoin vielä kaviokoukun esille.
- Nyt rauhassa, ärähdin orille, joka innokkaana rynni kohti tarhaa. - En jaksaisi nyt tapella enään, huokaisin. Avasin portin ja päästin Leevin sisälle. Nojasin tarhan porttiin ja katselin elämänhaluista leeviä, joka innoissaan ravasi pitkin tarhaa. Pää ylväästi korkealla ja häntä korkealla. Jalat nousivat ylös ja leevi melkein ravasi ilmassa uljaasti. Kuitenkin itku takertui kurkkuuni, kun ajattelin, että jokupäivä sama hoitaja ei olisi katselemassa herran ylpeää ravailua pitkin tarhaa. Ei olisi hoitajaa, joka rakastaisi hoitsuaan, enemmän kuin yhtäkään omaa hevostaan. tämän hevosen kanssa haluaisin viettää sen ajan, mitä minulla olisi jäljellä. Hoivata, lelliä ja vielä ratsastaa edes kerran. - Abby? Brenna kysyi varovasti. -Jokin hätänä? - Asiat eivät tästä enään paremmaksi muutu, kuiskasin tytölle ja käänsi katseeni taas Leeviin.
------------------------------------------------------------------------------- Anteeksi, ett se tulee tässä yhteydessä ilmi, mutta totuus on se, että joku päivä katoan ikuisesti, en pelkästään v-maailmasta. En pystynyt kertomaan tätä millään muulla tavalla kuin tällä, mutta aikaa minulla on lähes vuosi. -.- Carkki// Toivon, että saan viettää senkin ajan leevin ja sinun kanssasi.
|
|
|
Post by Carkki on Mar 17, 2009 16:49:15 GMT 2
voi ei, ei, ei, ei, ei näin saa käydä : OO mutta todellakin vietämme sen ajan todellakin yhdessä, ei erota, ei, tulen aina muistamaan sinut, muista se <"3
|
|
|
Post by Carkki on Mar 20, 2009 16:09:33 GMT 2
20.3 Perjantai - Yhteishoitelua
Ruunikko tamma hörähti hiljaa saapuessani sen tarhalle. "Mooi, kultaseni", lepertelin sille. Taputin sen paksua mahaa hellästi ja kuvittelin näkeväni varsan kirmaamassa kesälaitumella. Havahduin unelmistani tamman töykätessä minut takaisin hereille. "Joojoo, mennään vaan", sanoin hymyillen ja kiinnitin riimunnarun päitsiin. Hätistelin Blondin ja Roseleyn kauemmaksi portilta, jotta pääsisin paksukaiseni kanssa ulos. Hoputin Palmikon portista ulos ja meinasin karkuuttaa pikkuruisen Roseleynkin, joka onneksi palasi takaisin emänsä tykö. Suljin portin rivakasti ja lähdin taluttamaan pitkäkarvaista suomenhevosta talliin. Korvat hörössä tamma taapersi ankkamaisesti perässäni karsinaansa, johon pian saapui Sentin hoitaja Lynn. "Arvaa kuule mitä? Leeviltä tippuu lihakset kun sä et koskaan liikuta sitä ku näät vaan Palmikon vauvamasun! Nyt neitiseni, ota vaaleanpunaset lasit silmiltäs ja hop hop, lenkille siitä!" Lynn saneli erittäin tiuhaa tahtia. Taputin tamman kaulaa ja kysäisin blondilta: "... väitätsä että mä oon lihava?" "Missä välissä mä niin sanoin?" Lynn kysyi turhautuneen oloisena. "No käskit ainaki lenkille!" puolustauduin hymyillen. "No eiku Leevin kanssa, höhlä... siitä tulee ihan kahjo kohta", tyttö totesi lopuksi ja jouduin myöntämään asian olevan täysin totta. Niinpä lupauduin ilmestymään Leevin kanssa puolen tunnin päästä ulos tallin eteen.
"Noh noh, rauhoituppas nyt ADHD-tapaukseni", rauhoittelin pomppivaa ja riehuvaa oria. Musta harja leimahteli kuin tuli sen ravistellessa lumet pois selkänsä päältä. "Oot oikeessa, ehkä tarvitaan orisen kanssa kunnon reenausta", sanoin Lynnille liikutellessani kättä orin lihaksikasta kaulaa pitkin. "... mutta et voi väittää että se olis rapakunnossa", lausahdin lopuksi. "Een toki, se on oikein komeassa kunnossa, mutta energiaa piisaa", vaaleaverikkö totesi hymyillen. Tyttö heilui ja huojui jäätiköllä, toisin kuin Sentti, Leevi ja minä. "Täällä on vähän liukasta", varoitin Lynniä. "No luuletsä etten mä huomannu?" tyttö nurisi takertuen vierellään kulkevan Sentin kaulaan liukkaalla tiellä taiteillessaan. "Haha, katotaan kumpi selviää kaatumatta koko lenkin ajan", hihkaisin. "Luuletsä selviäväääääääk!" Lynn kiljaisi ja humpsahti kumoon. Tytön suusta purkautui pitkä lista sanoja, joita hän ei takuuvarmasti olisi suustaan päästänyt isoäitinsä kuullen. "Hah, paremmin mä selviän ku sä", lällättelin. Lynn mulkaisi minua murhaavasti. "Kyllä säkin vielä ehdit kaatumaan. Tämmöset mummot kumoon - kelit on hengenvaarallisia", neiti totesi vielä lopuksi. Hymyilin ilkeää hymyäni ja löysäsin orin narua. Se maisteli suuhunsa laitettua ketjua kummastuneena ja pyörähteli ympärilläni ravissa. Voikko ori kuunsirppi otsallaan vain käveli hyvin tyynenä tietä eteenpäin, eikä välittänyt mitään omasta ADHD:stani.
"Huhhuh, sepäs teki terää, sekä mulle että Leeville", totesin loimittaessani tallissa hikeentyneen orin. "Mitä mä sanoin?!" Lynn kiljahti ja iski kätensä olkapäälleni. Ori kavahti äkkinäistä liikettä ja peruutti sen verran taaksepäin mitä käytävän ketjut antoivat periksi. "Kuules neitokainen, ei noin saa hevosia säikytellä, ettäs tiiät", murahdin rauhoitellessani suomenpienhevosta. Hetki sitten tehty maastolenkki taluttaen ja lopuksi hankijumppa kentällä oli tehnyt tehtävänsä ja oripoika vaikutti hyvin väsyneeltä. "Noniih, etköhän ole valmis menemään takaisin tarhaasi", sanoin irroittaessani orini ketjuista. Ketju suussa talutin pienoismallisen suokkini takaisin tarhaansa, jossa Bert odotteli jo innoissaan. Harmahtava ori hirnui innoissaan saadessaan kaverinsa takaisin. Avasin portin ja kiinnitin sen perässäni kiinni. Päästin oripojan juoksentelemaan ruunatun kaverinsa kanssa. Yhtä matkaa kaverukset ryntäsivät tarhaa ympäriinsä. Palasin takaisin talliin hymyillen ja riensin tietenkin kantavan tammani luo. "See you tomorrow, honey", lausahdin sen korvaan ennen kuin astelin ulos tallista.
|
|
|
Post by Carkki on Mar 24, 2009 15:15:53 GMT 2
24.3 Tiistai - Joskus kaikki ei mene suunnitelmien mukaan (yhteishoito Palmille, Kiiralle ja Leeville)
Bert lähtisi tänään. Kurkkuuni nousi pala ja keuhkoni tuntuivat lysähtäneen kasaan. Ajatus oli vaaninut jo kauan nurkan takana ja nyt se oli nostettu esille. Johannan epäaktiivisuus ruunaa kohtaan oli antanut Annelle syyn heittää poni pihalle. Minne lie se menisikään, uskon monen jäävän kaipaamaan sitä. Tallin ensimmäinen vuonohevonen. Pipsan rakas hoitohevonen. Miltä tytöstä nyt mahtaakaan tuntua kun kaikki se viedään pois. Kaikki muistot. Ymmärsin silti Annea täysin. Eihän tallissa sellaista ponia voinut pitää, jonka omistaja ei käynyt edes sitä tervehtimässä. Se oli todella ruma temppu Johannalta. Laahustin hitaasti ilmoitustaululle. Taululle oli myös kiinnitetty lappu Seppeleen tulevaisuudesta. Jalkani painoivat enemmän kuin koskaan ja sisälläni oli pelkkää kylmää. Tiesin silti hevosten odottavan minua. Kokoaisin itseni nyt ja painuisin hommiini. Asioiden kulkuun ei voi vaikuttaa.
Yksi ainoa lempeä hörähdys pystyi lämmittämään sisintäni hiukan. Yksi ainoa orin hämmentynyt katse sai kaiken taas pois raiteiltaan. Se oli yksin. Ei ketään ystävää. Viereisen tarhan Jambo osoitti kiinnostusta Leeviä kohtaan, joka kuitenkin vain ryntäili hätäisenä ympäriinsä. Vuosi yhdessä ja nyt se kaikki vietäisiin siltä pois. "Leevi, tulisit nyt. Tiedän miltä sinusta tuntuu, mutta tuemmehan yhdessä toisiamme, jooko?" sipitin tummanruunikon korvaan. Rauhoittuneena se hankasi silmäkulmaansa olkapäähäni ja hörisi hellyydenkipeänä. Sivelin hellästi orin pään kauniita muotoja, ennen kuin napsautin riimunnarun kiinni sen päitsiin. "Mennään kultaseni", huokaisin sanat ulos ja avasin portin. Käännähdin ympäri ja olin näkevinäni tarhassa harmaan ponin. Bertin. Siellä se ei kuitenkaan ollut. Kaikki oli kuvitelmaa. Nykäisin nahkaisesta narusta ja pyyhkäisin silmäkulmalleni valahtaneen kyyneeleen. Osasin aavistaa miltä Pipsasta tuntui. Paljon pahemmalta kuin minusta.
Raudoitetut kaviot kopsahtelivat käytävän lattiaan hiljaa. Ori taisi aavistaa suruni. Talutin Leevin karsinaansa ja laskeuduin istuulleen maahan. Ori kiersi ensin karsinansa ympäri ja kävi sitten tuuppaamassa minua. Sen silmissä oli pysynyt sama veikeä katse, joka sai minutkin hymyilemään. "Yhdessä me selvitään", sanoin nousten takaisin seisomaan ja rapsuttaen oria kaulalle. Hiljaa se laski päänsä syliini ja huokaisi syvään. Yritin piristää itseäni ja onnistuinkin siinä hetkeksi. Siihen asti kunnes näin surullisen Pipsan taluttavan harmaata ruunaa ulos. Ori karsinassaan virkosi ja hirnui sydäntä raastavasti ystävälleen, joka pysähtyi ja hinkui takaisin päin. Huomasin Pipsan murtuvan hetkellä millä hyvänsä nähdessään kaverusten kohtaamisen. Siihen ei nyt vain ollut aikaa. Orin täytyisi löytää itselleen uusi ystävä. Bert olisi pian mennyttä. "Koeta jaksaa", kuiskasin ruskeahiuksiselle tytölle, joka vaisuna talutti vuonohevosen ulos tallista.
Voimakkaat vedot kaulalta takapuoleen päin saivat orini nauttimaan. Se venytti kaulaansa ja lepuutti toista takajalkaansa. Hiljaa se hörisi minulle kun vaihdoin puolta sen kaulan alta. "Olet sinä niin kultainen", kuiskin tummanruunikon korvaan. "... ja komea", jatkoin kehumistani. Ori nautti huomiosta ja puski innoissaan minua vatsaan. Raaputin sitä hetken korvien takaa, joka sattui olemaan lapsoseni rapsutusten lempipaikka. "Kaunis kaunis kultapoika", lepertelin vielä sille. Sitten työnsin sen hellästi pois ja lähdin ulos karsinasta sulkien oven perästäni. Kävin hakemassa varustehuoneesta orin suitset, mutta jätin satulan pois. Menisin maastossa kerrankin ilman satulaa, vaikka se riski olisikin. Palasin karsinalle ja pujotin suitset Leevin päähän. Se maiskutteli kuolaimiaan mietteliäänä kun asetin kypärän päähäni ja turvaliivin päälleni. Nappasin vielä extrasuperhyperminin raipan käteeni. Sitten otin orin ohjista kiinni, avasin oven ja talutin ratsuni ulos.
Nousin pihalla aidan päältä selkään ja ohjasin ratsuni kohti metsää. Innoissaan se puhalteli ilmaa ja tanssahteli paikoillaan. Korvat hörössä orini hirnahteli tammatarhalle päin. "Pikku macho-mies", höpötin orille iloisena. Kokosin ohjat hetken vapaan käynnin jälkeen ja aloitin tiellä orin työstämisen. Ensin hakeuduin saamaan sen peräänantoon, joka tietenkin vaativalle tasolle koulutetulta orilta onnistui. Sitten väistätin sitä tien toisesta laidasta toiseen, yhä uudelleen ja uudelleen. Korvat hieman taaksepäin kääntyneenä ori kuunteli apujani kiltisti ja väisti pyynnöstäni hyvin. Kehuin sitä ennen kuin siirsin orini raviin. Innoissaan se pärskähti ja nosti ravin. "Kaunis kaunis kultapoikani", toistin aiemman sanomiseni ratsun ravatessa tietä pitkin liitäen.
Myötäsin ravin tahdissa käsilläni ja nojasin hiukan taaksepäin. Leevi pureskeli kuolainta levottomana ja selvästi menohaluisena. "Kohta laukataan", kuiskasin ja ori pomppasi laukalle. "... mutta ei vielä, höpsö", jatkoin saatuani suomenpienhevosen takaisin raviin. Kimmastuneena se heilautti päätään ja hidasteli tahallaan, mutta jatkoi ravissa pyynnöstäni. Sipaisin uljaan orini kaulaa hellästi ja sain sen rauhoittumaan raviin. Hidastin hetken päästä käyntiin, sillä vaikka Leevillä oli hokit jaloissaan, saattoi se silti liukastua edessämme häämöttävällä jäisellä kohdalla. Ori heilautti päätään mielenosoituksellisesti, mutta siirtyi kiltisti käyntiin. Käveltyämme jäisen kohdan yli käännyimme oikealle pienelle polulle, josta pääsisi nopeasti kärrytielle. Kannustin orin uudestaan raviin ja löysäsin ohjia, jotta se sai itse valita mihin astui.
Päästyämme polun päähän ja ratsuni huomatessa edessä olevan kärrytien alkoi kunnon show. Ori hyppi ja pomppi, hirnui ja hörisi. Harja leimahteli villinä puolelta toiselle kun Leevi kapusi kahdelle jalalle. Häntä pyöri kuin propelli ja kuolaimet saivat lommoja orin hampaista, tai no, ei nyt ihan. Roikuin harjassa kiinni ja vasta kuin sain otteen raipasta, läpsäytin sillä machoa kaulalle. "Ja nyt asetu!" karjaisin lisäksi ja sain ratsuni laskeutumaan takaisin neljälle jalalleen. "Noniin, NYT, mennään!" hihkaisin ja annoin laukka-avut. Ori syöksähti laukkaan ja kiskoi ohjia pidemmäksi, ilman tulosta. Yritin pidättää hurjapäätä, mutta se ei suostunut hidastamaan. Halusin kuitenkin saada orin kontrolliin ja kiskaisin sen oikealla ohjalla mutkalle. Vasta silloin se heräsi transsistaan ja pysähtyi. "Tätä en sit halua tapahtuvan usein", totesin hikiselle, hämmentyneelle ja puuskuttavalle Leeville. Silti se näpläsi hieman ärsyyntyneenä ohjista, mutta seisoi kiltisti paikoillaan. Olimme laukanneet vasta pienen hetken joten annoin orini nyt mennä ja tottahan se menikin.
"Eiii, Leevii, hidasta joookoo", vaikeroin selässä ja kiskoin oria hidastamaan. Se tottelikin kiltisti ja teki kauniin liukupysähdyksen polun päähän, vain noin metrin verran jäätiköstä. "Me ei kuoltu, kiitos sinun", mumahdin ja halasin pientä oriani. "Upea, mahtava, superhyperponini!" kiljaisin ja rutistin sen kaulaa vain kovempaa. Kärsimättömän oloisena Leevi seisoi paikoillaan hyvinkin hikisenä ja puuskuttavana. Hetken päästä selvittyäni shokista pystyin kääntämään orin lumihangen kautta takaisin päin. Käännyimme kuitenkin aika pian leveälle polulle, jossa oli reilut puoli metriä lunta. En antanut sen kuitenkaan haitata meitä, saihan pikkuinen pallero hiukan lihaksia lisää kunnon hankijumpassa. Nostin jalkani korkealle ja työnsin kädet korviin, antaen orille luvan työhön. Se lähtikin enemmän kuin mielellään ravaamaan, vaikka yritin saada sen pysymään käynnissä, mutta minkäs himourheilijalle mahtaa?!
Ravattuamme polkua pitkin metsän läpi ja päästyämme vihdoin takaisin tielle, hidastin oripojan käyntiin. Nyt se siirtyi siihen jopa mielellään, niin väsynyt se oli. Sen hengitys höyrysi, mutta silti virtaa riitti tammoille hirnumiseen. Ori mikä ori. Tallin pihassa laskeuduin alas selästä, eikä Leevikään enää puuskuttanut. Niinpä vein sen suoraan pesupaikalle ja huusin Nanan kuskaamaan orin päitset luokseni. Avulias tyttö olikin hetkessä hakenut ne ja jäi iloisena silittelemään orin turpaa. Pujotin päitset suitsien tilalle ja kiinnitin sen ketjuihin. Pesin kuolaimet huolellisesti ja vein ne omalle paikoilleen. Jos minulla jäisi vielä illaksi aikaa voisin puhdistaa sen suitset. Palasin takaisin nuokkuvan orhini luo ja aloitin letkuttamisen jaloista siirtyen muuhun kroppaan. Lihakset paistoivat märän karvan läpi Leevin seisoessa rauhassa paikoillaan. Saatuani hommat muuten loppuun vetelin sen hikiviivalla läpi. Kävin hakemassa karsinan edestä kaksi vilttiä ja toppaloimen, joilla paketoisin orin vielä ulos.
Kävin nakkaamassa sen samaan tarhaan Jambon kanssa, sillä ajattelimme Jennan kanssa jos pojat rupeaisivat yhdessä tarhailemaan. Kohtaaminen sujui varsin mukavasti ja lopussa pojat lähtivät innoissaan kisailemaan. Lähdin takaisin talliin hoitelemaan Palmin ja Kiiran. Olin heti tallille tultuani siivonnut sekä tammojen, että myös Leevinkin karsinat, joten sitä hommaa minulla ei enää ollut. Niinpä astuin harjan kanssa nappisilmien karsinaan hymyillen. Suin ensin Palmikon läpi ripeästi ja kokeilinpa Kiiraakin hieman, mutta siitä kulorautias ei juurikaan pitänyt ja jätin harjaamisen myöhemmälle. Nappasin ulkopuolelta Palmin riimunnarun ja kiinnitin sen renkaaseen. Seuraavaksi avasin oven ja lähdin taluttamaan ruunikkoa ulos, kohti maneesia. Kiira jäi hetkeksi seisomaan hölmistyneenä karsinan ovelle, mutta ravasi sitten pikku häntä viuhuen peräämme. Varmistin vielä Annelta maneesin tyhjyyden ennen kuin talutin tammat sisään. Suljin perässäni oven ja päästin sitten Palmin irti. Innoissaan vingahtaen se ryntäsi pukkilaukkaan ja Kiirakin otti jalat alleen.
Seurailin puolisen tuntia tammojen riekkumista, ennen kuin pyydystin lopen uupuneen Palmin takasiin kiinni. Talutin niitä muutaman kierroksen ympäri käynnissä, ennen kuin poistuimme maneesista. Muuten olisin käyttänyt niitä vielä pienellä maastolenkillä, mutta molemmat olivat hionneet ja siksi jätin asian sikseen. Vein ne takaisin talliin, jossa vastaan tullut hoitajalauma jäi ihastelemaan Kiiraa, joka pomppi aivan Palmikon vierellä. Se ei ollut kovinkaan stara syntyessään, joten korvaansa lotkauttamatta se kulki tyttöjen ohi. Halusin molempien saavan olla rauhassa loppuillan, joten pois lähtiessäni pukin yli-innokkaat katselijat muualle. "Öitä kullat", lausuin lopuksi.
137HM, kyllä tähän aikaa tuhlattiin.. : DD
|
|
|
Post by Reega on Apr 3, 2009 21:46:32 GMT 2
3.4.09 - Ensimmäinen mutta eriskummallinen hoitokerta
Kurkistin oven raosta talliin. Käytävällä ei näkynyt ketään. Vain hevoset tuhisivat tyytyväisinä karsinoissaan ja mussuttivat iltaheiniään. Ne kummalliset nelijalkaiset karvakorvat! Pitäisiköhän käydä moikkaamassa yhtä niistä? Tepastelin niin hiljaa kun vain pystyin käytävälle ja koitin pysyä mahdollisimman matala. Kunpa hevoset eivät ilmiantaisi minua, olisin nimittäin pulassa… Yhden karsinan ovi oli auki, ja sieltä kuului puheen sorinaa. Käytävällä olevia tavaroita väistellen pujahdin karsinalle ja kurkistin sisään niin varovaisesti kuin suinkin pystyin…
”Luukas! Missä pirussa olet luuhannut?”, huudahdin koiralle joka kurkki karsinan ovella. Nolona tuo saksanseisoja hyppeli karsinan puolelle ja jäi korvat taakse käännettyinä ja häntä jalkojen välissä seisomaan eteeni. ”Senkin pieni riiviö, elä enää ikinä karkaa tuolla tavalla!”, toruin koiraani joka häpeissään katsoi karsinan likaista lattiaa. Se selvästi sanoi ’olen pahoillani, ethän ole enää vihainen’.
Katsoin hetken toruvasti tuota, joka selvästi yritti olla häpeissään. Rapsutin koiraa korvan takaa ja viitoin että se menisi vaikka hoitajien huoneeseen torkkumaan. Luukas kuitenkin vain kaarsi ulos karsinasta ja jäi käytävälle kamojeni päälle makuulle. En ollut jaksanut viedä takkiani ja reppuani yläkerran lokeroon, joten ne saivat pärjätä käytävälle koirani alla. Vedin karsinan oven kiinni, ja yritin keskittyä tuohon yhteen luimistelevaan oriin, joka selvästi näytti siltä että ei antaisi minun tehdä itsellensä mitään. Koitin erilaisia keinoja, kuten lahjomista ja maanittelua, kuitenkin ilman tuloksia. Ori itsepintaisesti luimisteli ja pörhisteli, se olisi varmasti tahtonut Abbyn takaisin.
Hetken kuluttua luovutin. Toivoton tapaushan tuo on, ajattelin astuessani ulos karsinasta. Eihän sitä kehenkään väkisin voi tutustua, ei edes tuollaiseen taulapääponiin. Suljin karsinan oven ja kiskoin kamani torkkuvan saksanseisojan alta. Luukas tietty pomppasi välittömästi ylös ja sivuun, se aisti että olin saanut tältä päivältä tarpeekseni siitä. Rapsutin kuitenkin koiraani pään päältä ja mutisin sille jotain että se on minulle hyvin tärkeä. Heitin repun selkääni kunnes minulla välähti. Se oli kuin pienenmoinen räjähdys aivoissani ja viskasin kamani takaisin karsinan viereen. Luukas katsoi minua vähän ihmeissään että emmekös me sitten lähdekään.
Kaivoin repusta päiväkirjani ja kynän ja menin takaisin Leevin karsinaan. Tällä kertaa Luukas tuli mukaani. Ori oli myös hieman ihmeissään siitä että jaksoin tulla takaisin, se nimittäin jaksaisi vältellä minua maailman ääriin asti. Istahdin yhteen puhtaaseen nurkkaan karsinassa ja Luukas pyllähti viereeni. Koira kävi makuulleen nojautuen minuun. Koitin möyhentää turvetta allani jotta saisin mahdollisimman mukavan tuntuisen alustan tehtyä itselleni. Avasin päiväkirjani ja nappasin kynästä korkin pois suullani. Leevi katsoi minua ihan hämmentyneenä, on tuossakin taas yksi taula ihmislajin edustaja.
’Rakas päiväkirja, tänään olen taas pitkästä aikaa Seppeleellä. Lopetettuani Bladen hoidon aloin saamaan järkyttäviä vierotusoireita, joten päätin hankkia uuden hoitsun. Tällä kertaa kyseessä on pieni, itsepäinen orin koltiainen…’ Pehmeä ja lämmin turpa tökkäisi minua otsaan. Katsahdin ylöspäin ja näin suuren hevosen pään lähestyvän minua jälleen. Tällä kertaa se tökkäisi minua nenään. Leevi otti muutaman askeleen taaksepäin ja heitti päätänsä ilmaan samalla söpösti hirnahtaen. Sitten se asteli taas luokseni ja nuuhkutti lämmintä ilmaa kasvoilleni. Nostin kättäni koskettaakseni orin kaulaa, mutta Leevi otti taas pakkia ja pyörähti ympäri. Se koitti näyttää mahdollisimman välinpitämättömältä, mutta vilkuili minua kuitenkin silmäkulmastaan.
'… Leevi, jota olen ihaillut aina siitä saakka kun tulin Seppeleeseen. Poika jäi ilman hoitajaa ihan vähän aika sitten, ja orin omistaja, Carkki, päätti heti ottaa Letukalle uuden luotettavan hoitajan. Muutamien muiden hakijoiden joukosta Carkki sitten päätti valita minut, motiivia en tiedä, mutta ei kai sillä niin kamalasti merkitystä ole…’ Jäälleen joku lämmin turpa kosketti minua, tällä kertaa päälaelta. Se nuuhkutti hiuksiani ja hapoi niitä huulillaan. Annoin toisen söpösti tuhista ja tutkia, eihän sieltä mitään arvokasta kuitenkaan löytyisi. Hiukset nyt olivat muutenkin sekaisin aamun jäljiltä, en ollut harjannut niitä koko päivään.
Yritin jatkaa kirjoittamista, mutta en pystynyt kun tuo yksi tupeerasi hiuksiani. Mikäkin parturi olevinaan, ajattelin ja pistäessäni kynääni korkkia. Nousin ylös ja Leevi otti jälleen pakkia. Suljin päiväkirjani ja luikahdin ulos karsinasta. Luukas tietty seurasi minua siinä toivossa että lähtisimme nyt. Tungin kynäni ja päiväkirjan takaisin reppuun ja heitin repun olalleni. Luukas juoksi edeltäni tallin ovelle, kysyvä ilme naamallaan. ”Mennään, mennään…” mutisin koiralle joka innoissaan heilutti häntäänsä.
Hyvä kun ehdin ovea raottaa kun koira singahti siitä ulos. Itse tulin hieman jäljessä, kun olin saanut oven avattua kokonaan. Pihamaalla törmäsin Carkkiin, joka kiikutti Palmikko ja sitä seuraavaa pikkuotusta talliin.
”Heips, jokos kävit tervehtimässä Letuskaista?” Carkki kysyi pirteä ilme kasvoillaan. ”Jep, ylpeä orihan se on”, vastasin hymyillen. ”Aika itsepäinen, eikös? Ensimmäisillä kerroilla tuskin antaa ainakaan sovinnolla kiinni” ”Joo, ei antanut. Ajattelin aloittaa hieman varovaisemmin ja antaa orille aikaa tutustua minuun, joten tällä kertaa vain möllötin karsinassa.” ”Tyypillistä Letukalle, toivottavasti olisi lämmennyt hieman enemmän sinulle ensikerraksi” Carkki mutisi ja taputti Palmikkoa joka hörähti ja kuopaisi kerran maata. ”Luulen että täytyy nyt mennä, kultamussukkani alkavat hermostua. Mutta pompi täälläpäin kun taas ehdit!” Carkki jatkoi ja lähti sitten kiikuttamaan Palmikkoa ja Kiiraa talliin. Varsa hyppi kuin tennispallo emänsä perässä ja pienet kömpelöt kaviot heittivät joka kerta kuraa ilmaan kun ne osuivat maahan.
Itse lähdin suunnistamaan pikkuhiljaa kohti kotia. Huonoksi onnekseni kuitenkin koirani oli taas vilahtanut jonnekin huitsin helevettiin, minun tuurillani se kuitenkin pomppaisi vielä jostain pusikosta eteeni...
Reega & Leevi
|
|
|
Post by Reega on Apr 4, 2009 17:58:10 GMT 2
4.4.09 - Leevi riehuu tarhassa Jambon kanssa Tommonen jänskä kuva tuli.
|
|
|
Post by Reega on Apr 12, 2009 10:54:49 GMT 2
12.4. 09 - Tupsutassu tarhailee Thommoinen möykky jälleen putkahti, seuraavalla kerralla teen sit öö tarinan. Ehkä.
|
|
|
Post by Reega on May 16, 2009 15:34:03 GMT 2
15.5. 09 - lauantai Sorge, taas kuva. Mut oli pakko kokeilla tota Annen yhtä tutoriaalia, ja Leevihän siitä syntyi : D Seuraavalla kerralla tarina, i promise.
|
|
|
Post by Reega on Jun 3, 2009 12:16:43 GMT 2
3.6. -09 Väärinkäsityksiä
Plingplong! Ovikello soi. – Tullaan ihan justiinsa! huusin huoneestani kiskoen samalla ratsastussaappaita jalkoihini. Hetken kuluttua ovikello soi uudestaan. – Mä sanoin että tullaan, etkö sä jumalauta voi odottaa paria sekuntia?! karjuin saapastellessani eteiseen. Avasin oven, ja odotin näkeväni jonkin ventovieraan homejuustokauppiaan tyhmä hattu päässään. Valahdin kuitenkin kalpeaksi huomatessani että se oli Rami, heppu koulustani. Katsoin poikaa hetken vaaleanruskeisiin silmiin, kunnes uskaltauduin avaamaan suuni.
- Jotain asiaa? kysyin ja hymyilin pehmeästi. - Eh, tota joo. Nyt on kuule käyny niin että… - Niin? kysyin ja naurahdin hillitysti pojan söpöydelle tämän yrittäessä kakistella ulos ilmeisesti jotain hyvinkin tärkeää. - Nyt on niin että meiltä on kahvi loppunut ja Martta-täti on tullut kylään eikä hän voi muuta juoda kuin kahvia ja olet ainoa toivoni… Rami yritti selitellä kunnes keskeytin. - Kahvia? Toistin hitaasti ja kohotin kulmiani hymyillen. – Olisit heti sanonut hyvänen aika, sanoin lähtiessäni kohti keittiötämme. Kaivoin kaapista kahvipurkin ja heivasin sen ovelle jossa ojensin sen Ramille. - Palauta sitten ennen iltaa, jooko? sanoin naurahtaen ojentaessani kahvitötsää tyytyväisen näköiselle miekkoselle, joka kaappasi kahvin ja kipitti tiehensä sanomatta sanaakaan.
Voe mama, ajattelin sulkiessani oven. Vai että kahvia. Naurahdin ja heitin kokispullon jääkaapista reppuuni. Haalin sinne vielä muitakin tarpeellisia ja tarpeettomia tavaroita, ihan kaiken varalta. Nyt olisi kuitenkin lähdettävä tallille, en sielläkään ollut vähään aikaan käynyt. Ulkona suuntasin pyöräkatokselle, jossa kuitenkin huomasin että pyörästäni oli etukumi puhki.
- Voi perkeleen perkelettä! kirosin ja vaivuin hetkessä epätoivoon. En ikinä jaksaisi kävellä tallille!
Istahdin maahan ja nojasin pyörääni, joka pysyi tukevasti paikoillaan pyörätelineessä. Hakkasin päätäni pyörän runkoon, kunnes huomasin että joku oli tullut taakseni.
- Hei Reega, ootko okei? hahmo sanoi, ja tunnistin heti äänen. Se oli Rami. Taas. - Arvaa kaksi kertaa, sanoin hiljaa mutta varmasti. Poika istuutui viereeni, muttei sanonut mitään tai katsonut minuun. Istuimme siinä hetken kunnes Rami työnsi lainaamansa kahvipurkin syliini. - Kiitti lainasta, tämä sanoi, muttei taaskaan katsonut minuun. Istuimme jälleen hetken hiljaa. - Kuule, sain uuden mopon pari viikkoa sitten, vien sut sillä, Rami sanoi päättäväisenä, nousi pystyyn ja ojensi kätensä. Hetken ihmettelin, enhän ollut sanonut missään vaiheessa että pyöräni on rikki ja että tarvitsen kyydin tallille. - Mut miten… kakistelin tarttuessani pojan käteen. Rami vetäisi minut todella kevyesti ja vaivattomasti ylös. - Ratsastussaappaat jalassa, pyörän kumi puhki ja ”ei helvetti!”- ilme naamalla. Asia oli ilmiselvä, poika virnisti.
Leveä hymy hiipi pian omalle naamallenikin, ja seurasin pojan perässä tämän mopolle. Ihme kyllä, olin viimeksi ollut mopon kyydissä joskus seitsemän vuotiaana, joten nyt vähän jännitti. Rami veti kypärän päähänsä ja hyppäsi moponsa selkään.
- No ollaanko sitä tulossa? poika virnisti ja käynnisti moponsa. - Jeah, totta kai, sanoin havahduttuani ajatuksistani. Hyppäsin Ramin taakse ja pistin repun paremmin selkääni. - Ja nyt, hyvät matkustajat, kehotan teitä pitämään lujasti kiinni, poika kuulutti ja käänsi kahvasta, jolloin mopo hyppäsi eteenpäin.
Ensiksi tarrauduin pojan takkiin, sillä säikähdin jonkin verran vauhtia jolla lähdimme. Hetken kuluttua kuitenkin korjasin asentoni ja otin tukevasti kiinni mopon takaosasta. Huristimme hetkessä tallin pihaan ja pomppasin pois kyydistä. - Thänks! sanoin Ramille ja taputin tätä kypärään. - Soita kun tuun hakemaan, poika sanoi ja iski jonkun lapun käteeni. Sitten tuo huristeli tiehensä.
Jäin ihan otettuna seisomaan tallin pihalle. ’Hakemaan?’, ajattelin. ’Se tarjoutu viel hakemaankin mut…’. Katsoin lappua jonka Rami antoi. Se oli selvästi jostain vihkosta repäisty pieni ruutupaperin pala. Paperille oli halvalla lyijykynällä kirjoitettu puhelinnumero. Katsoin puhelinnumero kun en olisi koskaan muuta nähnytkään.
Uusi kiiltävä mopo oli ilmeisesti herättänyt joissakin kiinnostusta, ja samassa Lynn hiippaili vierelleni silmät suurina katsellen Ramin perään joka huristeli jo vähän matkan päässä.
- Mitä toi ny oli? tyttö kysyi klassinen ”wtf”-ilme naamallaan. - Ei mitään, kai? sanoin ja tungin puhelinnumeron takataskuuni. - Eiku nyt kyllä kerrot! Kuka toi oli ja miks sä tulit sen kyydillä? Lynn tivasi. - Se oli Rami, yks meijän koulusta. Se tarjoutu tuomaan mut ku mun pyörä sano ittensä irti. - Pakko myöntää että se oli kyl aika hot. Siis se pyörä. Katoit sä yhtään mitkä putket ja vanteet ja… tyttö selitti ihan tohkeissaan. - Joo, se lainas multa kahvia aamulla. - Ai se pyörä? - No eiku se Rami! Äh, mitä mä sulle mitään selitän…
Talsin pihalta talliin ja jätin Lynnin yksin pihalle seisomaan. –Siis se pyörä on Rami ja se kahvi lainasi pyörää… kuulin tytön pohtivan ennen kuin pamautin tallin oven perässäni kiinni. Kipitin suorinta tietä hoitajienhuoneeseen, jossa joukko tyttöjä oli kiivennyt ikkunalle. Kaiken kaikkiaan siellä oli Kat, Sastu, Jenna ja Nana.
- Mitäs kiinnostavaa te siellä näätte? kysyin kummissani ja laskin repun selästäni. - Hihii, sieltä se tulee! Sastu huusi ja lähti juoksemaan minua kohti kädet sivuilla valmiina kaappaamaan jonkun syliin. - Ai mikä tulee?! kysyin hämilläni. - No sinä tietenkin! - Minä? OMG!
Tein äkkikäännöksen valmiina kipittämään takaisin alas rappusia, mutta se oli liian myöhäistä. Sastu oli jo saanut minut kaappaus otteeseensa. - Irti, EI! En halua kuolla näin! pihisin epätoivoisena, ja viimein Sastu hellitti ja päästi irti. - Kuka toi jäpikkä oli jonka kyydissä sä tulit? Sastu kysyi kirkkain silmin. - Voi kiesus teijän kanssa! Ihan ku se teille kuuluis kenen kyydillä mä tulen, tiuskaisin kuitenkin ihmeissäni muiden antamasta mielenkiinnosta Ramia kohtaan. - No kyllä se kuuluu jos meijän pikku Reega on vihdoin löytäny jonkun, Kat liittyi keskusteluun. - Nyt, kuule… ARGH! karjaisin ja hyökkäsin tytön kimppuun. - Ih, ei saa kutittaa! tyttö voihki naurun lomasta. Pian hoitajienhuoneessa oli päällä kunnon sota. Löimme toisiamme tyynyillä, tökimme ja kutittelimme.
Hetken kuluttua istuimme kaikki sohvalla ihan pöllähtäneen näköisinä, eikä kukaan jaksanut aloittaa keskustelua. - Sul on sulka päässä…, sanoin Sastulle joka otti sen heti pois. - No sepäs oli oikein osuva keskustelun aloitus, Kat tuhahti. - Eipäs vaihdeta puheenaihetta, Sastu sanoi. - Kuka oli hän, jonka kyydissä saavuit? - Rami, yks kaveri mun koulusta… Ja se on sitten poika ja mun kaveri, ei poikakaveri. Tiiättehän. - No ei tasan tiedetä, se on siis sun poikakaveri, Nana sanoi maireasti hymyillen. - Eiku se on poikapuolinen ja mun kaveri. Kuten tekin olette tyttöpuolisia ja mun kavereita, eli tyttökavereita, mut siltikään me ei olla mitään lesboja. Vai ollaanko? pohdin saamatta itsekään selvää siitä mitä selitin. - No ei tasan olla! Nana karjaisi. - Hyvä, sitähän minäkin, sanoin tyytyväisenä ja lähdin alas satulahuoneeseen.
Otin satulahuoneesta mukaani Leevin harjapakin ja riimun ja sitten suuntasinkin jo kohti hoitsuni karsinaa. Leevi tapansa mukaan pärski karsinassaan ja oli hieman levoton. Rauhoittelin ensin oria parhaani mukaan ja sitten pujahdin sen karsinaan. Leevi tuli heti hirveällä kiireellä tutkimaan taskuni, ja löysi kuin löysikin sieltä kolme palaa sokeria. ”Senkin herkkuperse…” sanoin orille hiljaa ja taputin sitä kaulalle.
Kun ori oli saanut sokerit syödyksi, sujautin sille riimun päähän ja solmin riimunnarun karsinan kaltereihin. Laskin harjapakin karsina lattialle ja otin sieltä pölyharjan. Epäilemättä ori oli taas pyörinyt tarhan pölyisimmässä kohdassa, sillä hiekan määrä oli valtava. Harjasin orin aika suitsaitsukkelaan, yritin setviä vielä häntääkin mutta huonoin tuloksin. Järjestelin harjapakin tavarat vielä hyvään järjestykseen ennen kuin vein sen takaisin paikoilleen. Kun tulin takaisin satulahuoneelta, Leevi oli rauhoittunut noukkimaan viimeisiä heinänkorsia karsinan pohjalta. Irrotin riimunnarun ja lähdin taluttamaan oria kohti tarhoja. Tarhassa sitä jo odottelikin Jambo herra, joka tervehti meitä matalalla hörähdyksellä. Päästin pojat kirmailemaan tarhaansa, kun itse suuntasin takaisin talliin, hieman kurjempiin puuhiin: karsina nimittäin pitäisi vielä siivota.
Hain kottikärryt ja talikon tallin takaa, ja kiikutin ne Leevin karsinalle. Onneksi Leevi on suhteellisen siisti hevonen, ei jää minulle niin paljon hommia. Tosin tekeväthän ne nykyään osan tarpeistaan tarhaan kun saavat siellä niin paljon olla. Kiva sille joka siivoaa tarhat. Noukin kaikki likaiset purut ja lantakasat kärryihin, ja kävin kippaamassa ne lantalaan. Toin tilalle vielä hieman lisää uutta puhdasta kuiviketta, jotta karsina näytti oikein siistiltä. Sitten vein kottikärryt ja talikon paikoilleen, kävin hakemassa reppuni yläkerrasta ja talsin pihalle. Kaivoin taskustani sekä kännykkäni että lapun jonka Rami oli minulle antanut. Näppäilin lapussa olevan numeron kännykkääni, ja vein luurin korvalle…
Reega ja Leevi
|
|
|
Post by Carkki on Jun 18, 2009 19:42:26 GMT 2
18.6 Torstai - Vaikka siltä tuntuuki emmä teitä hanit oo unohtanu <3
|
|
|
Post by Reega on Jun 18, 2009 23:18:30 GMT 2
Kiva et suoki taas näkee täällä, Carkki : )
19.6. 09 Yksityisenhoitajan arkea
Ovikello soi. Kello näytti jo kahtatoista ja minä kömmin vasta ylös sängystäni. Hipsin t-paidassa ja alushousuissa ovelle. Avasin oven ja kurkistin oven raosta kenellä on tähän aikaan asiaa minulle. - Ai, hei Rami, tervehdin unisena poikaa joka seisoi kuistilla mopokypärä kainalossaan. - Hei Reega, mun piti tänään kyydittää sut tallille, muistatko? Poika naurahti kun näki minut pöllähtäneenä ja vielä unisena. - Ai niin, tuu vaan sisään, sanoin ja vedin pörröllään olevia hiuksiani korvan taakse. - Krhöm, Rami selvitti kurkkuaan ja katsoi ensin lattiaa ja sitten minua. - Eiku oota siinä hetki, pistän jotain päälleni, sanoin ja suljin oven.
Kipitin huoneeseeni ja vedin farkut jalkaani. Selvitin nopeasti hiuksiani ja heitin selkääni repun, joka sisälsi muutamia kappaleita puolenlitran kolapulloja. Juoksin takaisin ovelle. Rami oli mennyt jo pyöränsä selkään, joten hyppäsin hänen taakseen. - Kyydissä? poika kysyi pistäessään kypärää päähänsä. - Enköhän, vastasin etsien samalla pyörästä kädensijaa.
Hetkessä hurahdimme Seppeleen pihaan. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja asteita oli ainakin yli kaksikymmentä. Melkein kaikki hevoset näyttivät olevan ulkona, ainakin kaikki paitsi yksi. Ja se oli tietenkin Leevi. Parka oli ilmeisesti jätetty yksin talliin, tai sitten Carkki ratsutti sitä maneesissa tai maastossa. Hyppäsin alas mopon päältä pölyävälle tallin pihalle. Rami sammutti menopelinsä ja riisui kypäränsä.
- Mikä tässä paikassa suo oikein kiehtoo? poika kysyi katsellen ympärilleen. - Ehm… Hevosharrastuksessa on oma viehätyksensä, naurahdin. - Susta on kyllä tosi vaikeeta päästä selville… mies mutisi vilkuillen tarhoille päin. - Eiks hevoset oo niinku vaarallisiakin? - Vaarallisia? Ainoastaan jos niitten kanssa ei osaa toimia oikein, vastaan asiantuntevasti ja varmasti. - Tuu vaikka ens kerralla kattomaan, oon varma et Josefiina ei saa heplarii jos tuut vaan kerran vilkasee tätä touhuu. - No, katotaan. Tuun hakemaan sut sit kahen tunnin päästä, okei? Rami vastaa kakistellen ja nousee takaisin pyöränsä selkään. - Okei, moikka! Huikkaan takaisin ja lähden kipittämään kohti tallia.
Tallissa oli ihanan viileää ja raikasta, eikä yksikään tallityttö näyttänyt pyörivän hoitsunsa kimpussa. Ehkä siksi että melkein kaikki konit olivat ulkona. Hyppelin rappuset ylös hoitajien huoneeseen, jossa kourallinen hoitajia vetelehtikin. Tarkalleen ottaen Kat, Lynn, Fiia, Karoliina ja Sastu.
- Heipparallaa, mitä tytsyt? kysyin pirteänä viskasten reppuni sohvan nurkkaan. - Joku näyttää olevan pirteänä, Lynn totesi haukotellen. - Jep, heräsin vasta puolituntia sitten. Ootteko muuten nähny Carkkia tai Leeviä? kysyi istahtaen sohvalle reppuni viereen. - Ne kuulemma treenaa esteitä maneesissa, Sastu sanoi ja nousi nojatuolista. - Mun täytyy nyt kuitenkin varmaan mennä puunaamaan mun poneja, tyttö sanoi hyppeli rappuset alas talliin. - Mut hei, mitä te teette täällä kun on näin kaunis päivä? kysyin Sastun mentyä. - Sentti, Pella ja Aksu on tunnilla joten… päätettiin sillä aikaa lorvia täällä, Fiia vastasi tylsistyneen näköisinä. - Se on sitä tuntihevosen hoitajan elämää! sanoin virnistäen ja lähdin itsekin alas talliin.
Suuntasin askeleeni kohti maneesia, tarkoituksena tietty mennä katsomaan Carkin ja Leevin harjoituksia. Maneesin suuri ovi ammotti auki ja valonsäteet paistoivat ihanasti sisälle. Astuin sisään ja Leevi karauttikin pian eteeni ilman ratsastajaa. Nappasin orin ohjista kiinni ja rauhoittelin sitä. Ilmeisesti siltä ei vitsit lopu edes kesän kuumimpina päivinä.
Hetken kuluttua pölyinen Carkki juoksi luokseni naama punaisena. - Se perkele heitti minut jälleen selästään ton kolmoisokserin kohdalla! tyttö kirosi. - Öm, ehkä sun kannattais yrittää pidättää sitä vähän enemmän ennen sitä ja tehä vaikka pari volttia…? vastasin reaktionomaisesti ja hieman pihalla asiasta. - Hyvä idea, yritän vielä kerran… Carkki sanoi ja tarttui Leevin ohjista.
Itse kiipesin katsomoon ja katsoin sieltä hyvän paikan. Carkki nousi orinsa selkään ja kehotti tämän laukkaan. Leevi teki muutamia ylösnousu yrityksiä, heitteli päätään ja hirnahteli, mutta muuten laukkasi ihan mutkitta. Carkki ohjasi orin ensin parille puomille, sitten matalalle ristille ja viimeiseksi yritti okseria. Leevi jälleen kiihdytti ennen sitä, mutta Carkki teki ajoissa pidätteen, hämäsi oria ja ohjasi tämän voltille. Voltin jälkeen Leevi hyppäsi okserin kiltisti.
- Sehän meni tosi hyvin! iloitsin kun talutimme Carkin kanssa Leeviä talliin. - Tuskin tämä sontiainen mitään kuitenkaan oppi, ens kerralla se taas rynnii läpi esteiden… Carkki mutisi kun avasin Leevin karsinan oven. - No, ehkä se on hieman itsepäinen mutta kyllä se oppii.. ehkä… - Mun pakaralihakset sanoo nyt että niiden täytyy päästä istumaan hoitajien huoneeseen, joten haittaako jos nyt tästä lähden ja jätän sut tän toopen kanssa…? - Senkus menet, eiköhän me Leevin kanssa pärjätä.
Riisuin Leeviltä varusteet ja vein ne takaisin omille paikoilleen satulahuoneeseen. Mukaan nappasin Leevin harjapakin ja riimun. Sidoin Leevin kiinni tämän karsinaan, jotta ori pysyisi paikoillaan edes sen hetken kun yritin sitä harjata. Onneksi ori ei ollut kovinkaan likainen, eikä pahemmin hikinenkään. Kävin orin läpi pelkällä pölyharjalla, jonka jälkeen yritin vielä huonoin tuloksin selvitellä häntää ja harjaa. Lopuksi vein tavarat paikoilleen ja puhdistin satulan ja suitset.
Reega & Leevi
|
|
|
Post by Carkki on Aug 21, 2009 20:06:26 GMT 2
21.8. Perjantai - Laiskuuden on pakko poistua (lyhyt hoito kaikille)
"Palmi ja Kiira!", huutelen tammoja laitumelta. Ruunikko hirnahtaa ja ravaa luokseni. Ehkei se olekaan unohtanut epäaktiivista hoitajaansa. Portille päästyään se nakkelee niskojaan innoissaan ja pikkuinen, tai oikeastaan jo iso Kiira katsoo kulmainsa alta äitinsä toikkarointia. "Höppänä mamma", hymähdän luikaisten portin alta. Rapsutan Palmia korvien takaa ja saan sen kihnuttamaan silmäkulmaansa olkapäätäni vasten. "Olet sinä sitten herttainen", mumisen haudatessani kasvojani tamman tuuheaan harjaan. Kiira työkkäisee minua turvallaan terävästi kylkeeni etsien selvästi rapsuttavia käsiä. "No mutta pikkuneidillekkö kans, hä?", kysyn hiljaa ja liu'utan toisen käteni Palmin kylkeä pitkin Kiiran selälle ja siitä säälle. Rapsuttelen Kiiraakin hetken aikaa ennenkuin lopetan vihdoin. Molemmat tammat tuijottavat minua tuimasti. "No sori senkin hellyydenkipeät kaakit, mut nyt pitäis hiljalleen painua jo sisälle, eikö?" ehdotan iloisesti. Napsautan riimunnarut molempien leukojen alle ja avaan portin. Blondia ei näy missään, joten saatan huoletta pyöräyttää tammat ympäri ennen kuin isken portin kiinni.
"Kas kas, nuorta neitostakin näkee", Jaakko tuhahtaa astellessani talliin. "No hei vaan hänellekkin", sanon miltei välinpitämättömästi. "Ai onko kus noussu päähän ku ei meinata edes tavallista tallityöntekijää silmiinkään katsoa?" Jaakko kysyy selvästi kiusallaan. "No jos tallityöntekijä sattuu olemaan sinä niin ei se nyt kovin kummallista ole jos ei katsotakaan, mutta maailma ei näy vielä keltaisena", mumisen vastaukseksi ja kiskon tammat karsinaansa. Kuulen vain Jaakon tuhahduksen leperrellessäni Palmille ja Kiiralle. Irrotan riimunnarut ja paukaisen oven kiinni perässäni. Nappaan ulkopuolelta harjapakin, josta poimin ensimmäisen harjan jolla pyyhkäisen ensin Palmin, ja sitten Kiiran läpi. Molemmat seisovat kiltisti paikoillaan, selvästi huomiosta nautinnollisina. "Tänään en teidän kanssa sen suurempia kerkeä tekemään, mutta eiköhän huomenna jo jotain treenata", sanon vaihtaessani kaviokoukkuun. Puhdistan molempien kaviot, Palmi antaa ne tapaansa kuuluen puhdistaa kiltisti, mutta Kiiran kanssa on ongelmia. Neitokainen on selvän opetuksen puutteessa ja kenkää meinaa tulla. Siitäkin ongelmasta selvittiin kuitenkin molemmat ehjin nahoin.
"No heippa mamin kultamussu", huikkaan iloisesti saapuessani Leevin tarhalle. Ori hirnuu kimeästi ja kuopii maata innoissaan. Luja suhteemme on pitänyt poissaolonikin ajan, vaikka ori onkin hiukan pulskeassa ja lihaksettomassa kunnossa. "Sittenpä kuule pallero aloitetaan taas kunnon reenaukset kun mami kerkiää", lepertelen orin seistessä pää minun sylissä. En jaksa kuskata sitä sisälle, olkoot ulkona nauttimassa raikkaasta syksysäästä. Rapsutan sitä ennen kuin lähden haikeana pois. Kyllä se siitä taas jatkuu. Poistun tallipihasta suunnitellen seuraavia kertoja ja Leevin treenausohjelmaa.
|
|