Hyperionin hoitokirja

[Britta]

Me tontut
22. joulukuuta 2014


Napattiin muutama kuva jouluisissa asuissa ennen joulua!

S E V E N T Y - F I R S T

[Britta]

Onnistunut treeni
6. tammikuuta 2015


Onnistuneen treenin jälkeen poseeraava ratsukko

Kokeilin ensimmäistä kertaa vesivärikyniä ja tajusin liian myöhään, että mulla on aivan väärä paperi... Tämän takia en taustaa enää uskaltanut tehdä, ettei menisi aivan pilalle koko työ ruttuisuuden takia. Kantapään kautta pitää kaikki oppia, huoh! :D

S E V E N T Y - S E C O N D

HM3

[Britta]

Kokoontuminen
21. joulukuuta 2014

Vaaleat hiutaleet leijailivat hiljalleen vasten vaaleaa taivasta. Pakkanen kipristeli poskipäitä, kun vedin huivin suojaamaan punastunutta nenänpäätäni. Punatulkkuparvi hyppeli kiireisen oloisena maata pitkin etsien ruokaa – olisikohan joku vahingossa kaatanut kauraa maahan? Olisikohan tallin kulmalla lyhde, josta pörröiset linnut saisivat noukkia murua rintansa alle? Kuultuaan lähestyvät askeleeni parvi lehahti salamana lentoon, laskeutuen vaappuen puiden oksille. Hymynkare leikitteli suupielelläni, kun punatulkkujen pyöreät päät kääntyilivät katsellen kulkijaa. Lumi narskui kenkieni alla, ja loimikasoihin vuoratut hevoset näyttivät kotoisilta. Vedin lapasen kädestäni ja hapuilin puhelimen hyppysiini vilkaisten kelloa nopeasti. Pakkanen puri käsiini, joten päästin sormeni uudelleen villan suojaan. En vielä ollut myöhässä, tapojeni vastaisesti. Tosin, ehtisihän tässä vielä.

Niin, kohta olisi joulukin. Kuinka nopeasti tämä aika olikaan kulunut? Vasta olin voivotellut unohtaneeni vuosipäivämme Hypen kanssa, vasta olin hypännyt esteitä ilman satulaa. Lunta oli tullut ja mennyt, mutta nyt näytti vahvasti siltä, että saisimme pitää valkean joulun. Toisaalta, ehtisihän keli vielä muuttua sen kaksikymmentä kertaa, mutta pidin sormia tiukasti ristissä lumen puolesta. Eihän aattoratsastus olisi ollenkaan niin taianomainen, jos maisemanamme olisi kimmeltävän lumen sijasta paljas nurmi, pellot sänkeä sohjon läpi työntäen.

Avasin satulahuoneen oven ja lämpö hulmahti päin minua. Hyppäsin sisäpuolelle ja suljin oven äkkiä perässäni, kuin peläten kylmyyden leviämistä koko talliin. Talli ikijäässä, sehän se vasta olisikin. Kiiltävä ja klipattu Topi saisi kasvattaa kymmensenttisen mammuttikarvan suojakseen, eikä sekään edes riittäisi – loimet tekisivät vielä hyvää, mutta auta armias kuinka jalat paleltuisivat. Villasukkiahan silloin saisi kutoa, vähemmästäkin. Mietteilleni ääneen naurahtaen istahdin lähimmälle tyhjälle penkille Emmyn viereen. Tyttö hymyili minulle ja vilkaisi hytisevää ulkomuotoani tarjoten viltin suojaa. Kaksin käperryimme enkkuviltin alle odottamaan muiden parinkymmenen ihmisen saapumista hoitajakokoukseen. Tämä oli ensimmäiseni, koska edellinen oli jouduttu Annen kiireiden takia perumaan. Eihän sitä kaikkeen ehdi mitenkään revetä, kun on kokonainen talli hoidettavanaan.

”No niin, tervetuloa vain kaikille syksyn 2014 hoitajakokoukseen”, Anne toivotti sylissään pinkka papereita. ”Tarkoituksena olisi siis kerrata jokaisen kokoukseen osallistuvan kohdalla puunattavan hevosen tuntisuunnitelma, liikutus, joululoman vietto, muut hoitotoimet ja se, kuinka parivaljakolla on oikein sujunut.”
Lista tuntui loputtomalta, kun vilkuilin muita satulahuoneeseen kokoontuneita. Huone oli seiniään myöten täynnä, ja minusta tuntui, kuin olisimme idolinsa nimikirjoitusta jonottavia faneja. Suuri fanityttölauma, joka kuunteli innokkaana idoliaan. Kuinkakohan kauan menisi, kun oma vuoroni tulisi?

”Ja aloitetaan Britasta ja Hypestä”, Anne totesi kääntyen minuun päin. Loin naiselle kiitollisen hymyn ja kääriydyin tiukemmin vilttiin ja Emmyn kylkeen. Kuuntelin tarkasti Hypen tuntisuunnitelmaa, joka kuulosti tavallista rankemmalta – niinhän Anne sanoikin, vaativuutensa takia ruuna kävisi rankemmilla tunneilla. Minun tehtävänäni olisi siis liikuttaa Hype pari kertaa viikossa, joten yksi päivä jäisi täysin vapaaksi.
”Hypelle tekee hyvää rento maastoilu, jossa se saa kävellä ja ravailla pitkänä. Toisena liikutuspäivänä voi ottaa tiukemman treenin joko esteillä tai sileällä”, Anne selosti vilkaisten muistiinpanojaan. ”Erityisesti sileällä Hypen ravia kannattaa treenata: takajalkoja alle ja liikkeeseen pituutta. Hevonen on herkkä suustaan, ja sitä on hyvä ajaa tasaista ohjastuntumaa kohti kaikissa kokoamisasteissa.”
Nyökkäsin tomerasti, jotta Anne näkisi ymmärtäneeni asian. Pirrekin kuulemma Hypellä ajoittain treenaa, mikä on minusta todella hyvä juttu – saisipa nuori hevonen vielä lisää harjoitusta ja vielä paremmat edellytykset kehittymiseen kuin tällaisen teinitytön käsissä. Joululoma kuulosti rennolta sekä minulle että hevoselle – kerran kunnolla koulua, kerran esteitä, muuten rentoa lönkyttelyä. Kelpaa minulle, ainakin saadaan molemmat lomaa arjen pyörityksestä.

”Koska Hype klipataan talvisin, on sen loimituksesta huolehdittava erityisen hyvin”, Anne ohjeisti katsoen minua silmiin. Muistelin sitä loimituksen määrää, mihin olin kiinnittänyt huomiota aiemmin Topin kohdalla – Hypestä tulisi siis samanlainen loimivuori. No, ei siinä mitään, olipahan mahdollista pitää hevosella kaikkia niitä söpöjä loimia!
”Jalat ovat olleet hyvät, mutta estepäivien jälkeen ne olisi hyvä kylmätä”, Anne jatkoi. ”Hypen kaupan mukana tuli hevoselle sopivat satulat sekä kouluun että esteille, joten nämä on hyvä tarkistaa viikoittain, että kaikki on kunnossa ja löydettävissä tuntilaisten jäljiltä.”
Nyökkäsin topakasti, kuin pieni alkeistuntilainen saatuaan ohjeen nousta selkään. Kohensin asentoani Emmyn kyljessä, kun Anne soi minulle viimeisen hymynsä, muutaman kehun kera. Huulenpielet vetäytyivät korkealle, kun lämmin tunne valtasi rintani ja Anne siirtyi seuraavan hoitajan puoleen.

Kun haukotus karkasi huuliltani, oli viimeisen hoitajan vuoro. Kokous oli lopuillaan, ja vain pari satunnaista kaksijalkaista oli poistunut huoneesta ennen aikojaan. Emmy nojasi päätään olkapäähäni ja veti vilttiä tiukemmin ympärilleen. Pakkanen maalasi kuuraa ikkunanpieliin, kun Anne lopetti puheensa.
”Ja te loput, jotka jaksoitte kuunnella papatukseni loppuun asti – olette vapaat!”
Nostin viltin päältäni ja ojensin sen Emmylle, jolta sain vastaukseksi hymyn. Minulla ei ollut mitään ajatusta, mitä tekisin vielä tänään – ehkä aloittaisin kouluratsastuksella. Tai puomeilla, ehkä esteillä. Entäpä jos lähtisin vaan maastoon?

Satulahuoneesta poistuva ihmismassa työnsi minut mukaansa kohti tallin lämpöä, enkä pistänyt vastaan. Joskaan en kauan ehtinyt siellä viipyä, kun jo viipotin ulkona kohti takatarhaa, jossa kimo hevonen käyskenteli muiden joukossa. Huhuilin ruunaa nimeltä, vislaten kevyesti perään. Hyperionin pää nousi äkisti, kun se jäi tiiviisti tuijottamaan tulijaa. Hieraisin käsiäni pari kertaa yhteen, ennen kuin avasin tarhan portin ja livahdin sisään riimunaru käsissäni. Hype otti muutaman askeleen minua vastaan – se taisi todellakin haluta sisälle. Kävelin trakehneria vastaan ja painoin käden sen otsalle, hieraisten pari kertaa pyörteen kohdalta. Ruuna painoi päänsä syliini, helpottaen omaa työtäni sen kiinniottamisessa. Tänään meillä ei ollut mitään ongelmaa.

Hokit painautuivat lumiseen maahan, kun hoitohevoseni käveli rennosti, naru pitkällä perässäni. Välillä se kuikuili ympärilleen, mutta suurimman osan se kulki pää menosuuntaan vierelläni. Tallin ovi läheni hetki hetkeltä, ja tartuin jäätyvään ovenkahvaan vetäen raskaan tuntuisen oven edestämme syrjään. Talli oli täynnä elämää, kun hoitajakokoukseen osallistuneet hoitajat saapastelivat kuka missäkin. Jostakin korviini kantautui naurunremakka, kun samalla kuulin harjan huiskintaa karvapeitettä vasten.

Avasin tottuneesti loimien soljet ja vedin vuoren helpottuneen Hypen päältä. Ruuna ravisteli itseään, haukotellen sitten maireasti. Naurahduksen säestämänä poistuin karsinasta, ja lähdin viemään loimia kuivumaan. Samalla reissulla matkaan tarttui harjapakki, joka seuranani palasin jo ovella odottavan hoitohevoseni luokse.

”Höpsö”, hymähdin, kun työnnyin sisään karsinaan. Hype haisteli minut läpi, yrittäen nyplätä takin taskun vetoketjua auki. Toruin ruunaa, pukaten sen päätä kauemmas ja tartuin pehmeään harjaan, jolla aloin sukia Hypen ohutta karvaa. Ruuna pukkasi minua vaativasti, mutta jätin sen huomiotta, ja keskityin sukimaan karvapeitteen rippeitä pitkin vedoin. Ei Hypessä paljoa harjaamista ollut, joten suosiolla nakkasin harjan takaisin pakkiin ja siirryin kavioiden pariin.

Ei aikaakaan, kun siniseen fleeceloimeen puettu hevonen seisoi suitsittuna ja suojat jalassaan keskellä maneesia, kun itse yritin vääntäytyä penkiltä sen selkään. Taustalla kuului hiljainen musiikki, ovesta sisään lentäneet hiutaleet laskeutuivat tomuun. Maneesin peilien reunat olivat huurussa. Ponnistin itseni loimen alla paljaaseen selkään, nostaen kroppani lopulta pystyasentoon. Taputin kimoa pari kertaa – aiemmin paikallaan seisominen selkäännousun aikana ei ollut ollut itsestäänselvyys. Painoin pohkeet kiinni pienen hevosen kylkiin, ja se lähti rentona seuraamaan kaviouraa.

Kun keräsin ohjat ja annoin hevoselle pohkeita, tunsin, kuinka hevonen allani kokosi itseään. Tämäkään ei aina ollut ollut itsestäänselvyys – vihdoin olimme alkaneet löytää pysyvän yhteisen sävelen, vaikka omia epävireyksiä jokaiselle taipaleelle eksyikin. Kun hevonen allani siirtyi raviin ja tunsin, kuinka se polki takajaloilla alleen, minun oli helppo istua. En pomppinut, olin kuin selkään liimattu. Hymy hiipi huulilleni, kun käänsin hevosen pääty-ympyrälle. Tähän meidät oli luotu.

S E V E N T Y - T H I R D

[Britta]

Maastoesteillä
25. lokakuuta 2014

Hype tökkäsi minua turvallaan, kun nostin mustan satulan sen selkään. Pukkasin hevosen pään pois ja suoristin tummansinisen satulahuovan. Lokakuu oli imenyt minusta virtaa, mutta tämä oli päivä, jota olin odottanut – pääsisin vuoden viimeisen kerran maastoesteille. Pieni hymynkare karkasi suupieleeni, kun kiristin satulavyön ja Hype ravisti päätään. Satula kiilsi kilpaa solkien kanssa, sillä olin putsannut ne viimeisen päälle juuri tätä tuntia varten. Inkeri oli luvannut tulla ottamaan meistä kuvia paleltumaan metsän reunalle, joten pitihän meidän yrittää edustaa edes joskus. Nappasin suitset karsinan ulkopuolelta ja sipaisin hellästi Hypen poskea. Ruuna työnsi päänsä olkapäälleni, kun vedin suitset kaulalle ja otin suitsista kiinni tarjotakseni ruunalle kuolaimia. Hype otti kuolaimet suuhun mielellään, ja niskahihna solahti paikoilleen kuin itsestään. Turpahihnan sydän toi mieleeni lämmön lisäksi sen, että pehmuste olisi vaihdettava.

Turvaliivi purisi yläkroppaani, kun ponnistin pienen hevosen selkään. Hype malttoi seisoa paikoillaan hetken, mutta tunsin sen innon, kun ruunan jalat polkivat paikoillaan säätäessäni jalustimia sopivammiksi. Kuulin kameran räpsettä ja mulkaisin äänen suuntaan, jolloin naurunremakka täytti tallipihan.
”Kato! Sä näytät ihan kamalalta tässä kuvassa”, Inkeri hihitti kävellen luokseni ja näyttäen järjestelmäkamerani ruutua minulle. Pyöräytin silmiäni.
”Suu kii ja auta mua kiristää tää vyö vielä”, vastasin pudottaen jalustimen jalastani ja nostin jalan satulan siivelle. Tartuin vastinhihnaan ja kiristin sitä, jolloin Inkeri sai soljen paikoilleen. Kiitin blondia, joka painoi laukaisinta, reveten sitten uudelleen nauruun.
”Inkeri, se kamera sitten osottaa poispäin musta ja Topista koko ajan”, kuulin Danielin murahtavan taustalta. ”Tai ainakin musta, rajaa vaikka pää pois tai jotain.”

Patronin korvat kääntyilivät puolelta toiselle, kun lähestyimme maastoestealuetta. Pihla istui ponin selässä posket punoittaen hieman jännittyneen näköisenä. En voinut kieltää, ettenkö itsekin olisi ollut hieman jännän äärellä – edellisestä maastarikerrasta oli rikollisen pitkä aika, ja Hypeltä ei tunnetusti vauhtia puuttunut. Kokosin kuitenkin ajatukseni, henkäisten syvään. Minulla ei ollut mitään hätää, eikä kenelläkään muullakaan. Hengissä selvittäisiin, ja jospa vielä hyvin tuloksinkin. Martingaalit kilisivät hiljaa, kun eteemme avautui avara alue maastoesteineen. Anne seisoi hieman kauempana, heiluttaen meille kättään.

”Tänään siis jatketaan hauta- ja tarkkuusesteiden parissa. Tarkkuusesteet ovat meillä tällä kertaa melko pieniä. Ne ovat kapeita esteitä, jossa hevonen täytyy saada tulemaan hyvin suorassa linjassa ja hyppäämään juuri halutusta paikasta”, Anne selosti meidän tuntilaisten seisottaessa ratsujamme hänen edessään.
”Aloitamme kapealla portilla, joka on noin 60-senttinen. Ei siis kovin haastava korkeudeltaan. Portissa on sivutolpat ohjaamassa hevosta, joten tämä on hyvä aloituseste. Keskitytään suoruuteen ja ensimmäinen esteen linjalle tullaankin kahden tynnyrin välistä, jolloin hevonen saadaan suoristettua ennen estettä. Maltillinen laukka ja hevonen hyvin ohjan ja pohkeen läpi”, ruskeat hiuksensa pipon alle piilottanut nainen selosti osoittaen porttia. ”Rosa voi Kössin kanssa aloittaa.”

Kössillä oli selkeästi vauhtia, ja Rosan oli tehtävä mustan hevosen kanssa varmasti paljon töitä. Seuraava ratsukko sen sijaan liisi esteen yli niin helpon näköisesti, että ihan kateeksi kävi – ketkäpä muutkaan, kuin Jesse ja Tollo. Pihla ja Daniel suorittivat esteen tasaisen varmasti, Eela näytti Kuún alla ydinräjähdepötköltä, mutta ratsukko selvisi. Bonnie näytti paljon suuremmalta kuin se olikaan, kun portti ylittyi vauhdilla. Hype odotti malttamattomana omaa vuoroaan, tai no, odotti ja odotti. Jos paikoillaan steppailu laskettiin odotteluksi, oli käsite oikea – Hype oli nimittäin hyppäämässä pois kengistään, niin innoissaan se oli. Se oli toki ymmärrettävää, koska emme olleet aikoihin maastoesteillä käyneet.

”Ja sitten Britta ja Hype vielä!”
Annen kuuluva ääni tavoitti korvani ja vedin syvään henkeä. Hypen korvat kääntyivät höröön, kun annoin sille pidätteet ja painoin pohkeet ruunan kylkiin. Trakehner suorastaan hyppäsi laukkaan, pää korkeana kuin kirahvilla.
”Muista hengittää!”
Tynnyrit, pidäte, pidäte, pidäte. Hype tuntui puskevan pois avulta, mutta tiivistettyäni hieman istuntaa sain ruunan paremmin kuulolle. Muutamaa askelta ennen porttia hevonen alkoi tuntua siltä, ettei yli ehkä mentäisikään, joten painoin pohkeet tiukemmin ruunan kylkiin, jolloin yli mentiin ja melkoisella ilmavaralla. Mutta yli oltiin päästy ensimmäisestä maastoesteestä!

Seuraavana vuorossa oli parhaat päivänsä nähnyt selkänojallinen penkki, joka sai pienen epäilyksen heräämään. Penkki ei ollut korkea, mutta se sai minut miettimään – Hypellä tuskin oltiin esineiden yli hypätty, eikä se minustakaan esteeltä näyttänyt. Jotkut hevoset hyppäsivät kyllä autojenkin yli, tai ainakin urbaaneissa legendoissa, mutta minusta jo penkki tuntui hurjalta, koska sitä ei oltu alkuperäistarkoituksessaan esteeksi luotu. Pieneksi helpotuksekseni Anne siirsi tynnyrit osoittamaan haettavaa linjaa, jotta tehtävämme helpottuisi alkuun edes vähän.

Bona hyppäsi esteen melkoisella ilmavaralla, kun Eelalla taas oli vaikeuksia päästä esteestä yli. Pala nousi kurkkuuni katsellessani Kuún ja Eelan tahtojen taistelua, mutta nielaisin sen, kun ratsukko lopulta, kaikkien niiden yritysten jälkeen, ylitti esteen. Henkäisin syvään, kun Anne lausui nimeni.
”Säkin voit tulla tämän aluksi ravissa. Ihan jouhevaa ravia ja ohjat hyvin tuntumalla”, Anne ohjeisti, kun painoin pohkeet ruunan kylkiin ja pidätin sitä, jottei trakehner siirtyisi heti laukkaan. Kevensin rauhallisesti, mutta tunsin, kuinka Hype puri kuolaimeen ja pyrki siirtymään laukkaan. Hammasta purren ja lihaksiani jännittäen yritin pidättää Hypeä ohjasapujen ohella pysymään ravissa, mutta vähän ennen estettä se sinkosi itsensä laukkaan ja hyppäsi julmetulla ilmavaralla penkin yli – aivan kuin se vanha penkki olisi voinut syödä pienen hevosrukan… Jäin hieman jälkeen, mutta pysyin kuitenkin kyydissä. Vauhti ei loppunut esteeseen, vaan minun oli tehtävä kunnolla töitä, että sain ruunan takaisin avuille.

”Otetaan kaikki tähän väliin ravia ja tullaan muutama tukkipuomi. Menkää isolle ympyrälle ja ravia. Rauhoitetaan vähän hevosia.”
Hype päristeli sieraimiaan, liikuskellen levottomasti paikoillaan. Rauhoitusta me todellakin kaivattiin ennen viimeisiä esteitä ja niiden mukanaan tuomia koitoksia. Mutta kyllä me selvittäisiin – tavalla tai toisella.

S E V E N T Y - F O U R T H

[Britta]

See you again
24. toukokuuta 2015

It's been a long day without you, my friend
And I'll tell you all about it when I see you again
We've come a long way from where we began
Oh, I'll tell you all about it when I see you again
When I see you again

Välillä tuntui, että elämä vietti liian kovaa. Sitä tuntui, että hankki itselleen liikaa tekemistä, eikä kaikesta voinut selvitä karsimatta jotakin. Se aika, mistä olin karsinut elämäni heittäessä kuperkeikkaa, oli Hype, enkä ollut siitä yhtään ylpeä. Minusta tuntui, että olin pettänyt hevosen, koko talliporukan. Minua näki yhä harvemmin, ja vaikka kovasti ulkopuolelle esitinkin olevani aina se superiloinen ja positiivinen Britta, olin sisältä aivan rikki. Rikki sen takia, että en voinut tehdä sitä, mitä rakastin.

Seisoin koivukujan päässä ja vatsassani myllersi. Olin ollut poissa aivan liian kauan, liian hiljaisena. Mykistänyt tallin ja sen ihmiset elämästäni, esittänyt, että kaikki oli kuitenkin hyvin. Todellisuudessa vietin koulukirjojen ääressä rajattoman paljon aikaa, eikä uusi työ Liekkijärven kyläkaupan kassalla opiskelujen ohella ollut mikään helppo nakki siihen sivuun. Tallilaisia näin kaupassa, töissä ollessani, ja aina he kysyivät, mitä minulle kuuluu ja miksi ei minua ole näkynyt. Ja joka ikinen kerta vastasin ympäripyöreästi – en osannut vastata mitään.

Vedin syvään henkeä ja pakotin itseni liikkeelle. Katseeni pysyi maassa, auringonsäteiden pilkistellessä lehvästöjen väleistä. Tuttu rapina kenkieni alla tuntui ahdistavalta. Vuosi sitten olin kuulunut tänne kuin takiainen, mutta nyt oloni oli lähes ulkopuolinen. Sunnuntaipäivänä tallin piha näytti kuitenkin tarpeeksi hiljaiselta, jotta uskaltauduin paikalle. Kylmät väreet hiipivät selkäpiitäni vasten, kun vilkaisin tallin ovea kohti. Hiivin kuin varkain ohi tallin, kohti takimmaista tarhaa. Oloni oli jokseenkin rikollinen, kun hartiat kyyryssä kävellessäni vilkuilin ympärilleni, kuin luvattomilla teillä olisin. Tunsin hevosten katseet nauloina selässäni, ja kiihdytin kävelytahtiani. Halusin äkkiä pois.

Damn, who knew?
All the planes we flew
Good things we've been through
That I'll be standing right here talking to you
'Bout another path

Kimoutunut hevonen seisoi tarhan takimmassa nurkassa selkä minua ja koko maailmaa kohti. Sen korvat olivat kääntyneet taaksepäin, näyttäen tunteita. Olin hiljaa. Muut hevoset ympärilläni eivät merkinneet mitään, kun varovaisin askelin lähestyin pientä harmaata. Vihelsin, mutta ruuna ei korvaansa lotkauttanut. Pidätin hengitystäni, kun saavuin parin metrin päähän. En tiennyt, mitä sanoa tai olla sanomatta. Mitä purkaa, mitä olla purkamatta.

Kuiskasin hevosen nimen hiljaa. Se kääntyi katsomaan minua, mutta käänsi päänsä pois. Huomasin, että sekin oli muiden ohella kärsinyt siitä, mitä olin tehnyt – tai pikemminkin siitä, mitä olin jättänyt tekemättä. Apaattisen näköinen hevonen ei halunnut katsoa minuun, mutta astuin pari haparoivaa askelta kohti nelijalkaista ja ojensin käteni kohti sen kaulaa. Säpsähdin, kun sormeni koskettivat vaaleaa kaulaa ihon värähtäessä. Painoin kämmeneni hevosen karvaan, antaen sormien tunnustella kesäiseen kääntynyttä peitettä.

I know we loved to hit the road and laugh
But something told me that it wouldn't last
Had to switch up
Look at things different, see the bigger picture
Those were the days
Hard work forever pays
Now I see you win the better place

”Anteeksi…”
Hentoinen kuiskaus, ja pian rutistin hevosen kaulaa, haudaten pääni pois maailman näkyviltä. Minua pelotti. En ollut varma, ymmärtäisikö Hyperion. Kaikista tärkeintä taisi kuitenkin olla, että minä aloin ymmärtämään. Aloin ymmärtämään, etten voinut paeta. En voinut jättää asioita roikkumaan tai jotain rakasta heitteille. Minun oli muututtava.

Hype oli paikoillaan, antoi minun vuodattaa kyyneleeni sen kaulaa vasten. En tiennyt mistä lähtien minusta oli tullut tällainen – ihminen, joka pakeni, patosi ja lopulta romahti. Ennen kaikki oli niin hyvin, maailma kultareunuksin. Sitten unelmakuvat kaatuivat, sattui ja tapahtui. Ja minä annoin itseni kaatua.

How can we not talk about family when family's all that we got?
Everything I went through you were standing there by my side
And now you gon' be with me for the last ride

Oli hyviä aikoja, oli huonoja. Meinasin ajaa itseni piippuun, enkä halunnut ajatella mitään. Kaikki vaan tapahtui, aikaa kului ja minä irtaannuin siitä, mistä oikeasti pidin. Tästä paikasta, näistä ihmisistä. Hevosia oli tullut uusia, ihmiset olivat vaihtuneet samalla tavalla kuin toisten hoitohevosetkin. Olin aivan pihalla, mutta minun oli vain noustava siitä kuuluisasta suosta ja päästävä eteenpäin.

Huokaisin syvään ja päästin irti. Päästin irti kaikista niistä patoutumista, mitä olen sisälleni säilönyt. Nyt oli aika kääntää sivua, unohtaa menneet. Jatkaa eteenpäin, eikä velloa itsesäälissä. En ollut ollut sellainen ihminen, enkä halunnut, että minusta tulisi sellainen. Se ei vain ollut osa minua. En näyttänyt herkkää puoltani muille, vaan pidin sen sisässäni esittäen ulospäin aina reipasta. Sellaista, joka puski eteenpäin. Se täi tervassa, joka ei jäänytkään siihen tervaan makaamaan. Ja sellainen lopulta olenkin.

First you both go out your way
And the vibe is feeling strong
And what's small turn to a friendship
A friendship turn to a bond
And that bond will never be broken
The love will never get lost

Kun irrotin otteeni hoitohevosestani, se tuuppasi minua turvallaan. Hymynkare kipitti suupielelleni ja sipaisin Hypen poskea. Ruunan korvat kääntyivät höröön ja se alkoi tutkia taskujani. Pyöritin päätäni hämilläni ja tartuin kiinni ruunan päitsiin. Nyt tarvitsin maisemanvaihtoa.

Riimunaru heilui rennosti, kun Hype tallusteli perässäni kohti tallirakennusta. Rinnassa tuntui lämpimältä – tänne minä kuuluin. Hype katseli ympärilleen, aivan kuten ennenkin. Uteliaana, maailmasta nykyään hieman enemmän tietoisena. Ruuna oli kasvanut, ei ollut enää samanlainen hörhö kuin aiemmin. Siltikin se oli juuri se hörhö, mikä sopi minulle.

And when brotherhood come first
Then the line will never be crossed
Established it on our own
When that line had to be drawn
And that line is what we reach

Hyppäsin ruunan paljaaseen selkään kepeästi ja ohjasin sen kohti koivukujaa, jonka ylittämistä olin niin pelännyt. Nyt pelko, ahdistus ja paha olo olivat poissa ja tilalla oli aivan jotakin muuta. Iloa, uskoa tulevaan. Rakkautta. Minusta tuntui, että elin taas – olin täällä, minne kuuluinkin. Paikassa, jossa olin kuin liimattuna.

Hypen askeleet keinuttivat minua selässä puolelta toiselle. Collegehousujen lahkeet nousivat paljastaen säärtä, jota tuuli kutitti. Kavioiden kopina oli jopa unettavaa, ja lehtien suhina tuulessa tuntui tutulta. Maisemat olivat muuttuneet sitten talven, mutta kolme vuotta näitä teitä taaplattuani tiesin, minne halusin mennä.

So let the light guide your way, yeah
Hold every memory as you go
And every road you take, will always lead you home

Kun saavuimme pellolle, henkäisin syvään. Hypen korvat kääntyivät höröön ja sen askeleet saivat uuden ulottuvuuden. Painoin pohkeet ruunan kylkiin ja annoin sen mennä – mennä niin lujaa kuin ikinä tahtoi. Nauru kiiri pellon poikki, kun etenimme tuulen lailla. Hevonen liisi maan yllä.

Sydämeni pamppaili, kun annoin ohjien liukua sormieni lomasta. Päästin irti, nostin käteni sivuille. Minä luotin allani laukkaavaan hevoseen täysin, tiesin, että se pitäisi minusta huolta. Tuuli takertui hiuksiini, lennätti hevosen jouhet osaksi liikettä. Suljin silmäni ja annoin suupielteni levitä yhä leveämmälle. Minä olin vapaa.

It's been a long day without you, my friend
And I'll tell you all about it when I see you again
We've come a long way from where we began
Oh, I'll tell you all about it when I see you again
When I see you again

Lyrics: See you again - Wiz Kalifa ft. Charlie Puth

S E V E N T Y - F I F T H

[Britta]

Reunited and it feels so good
12. kesäkuuta 2018

Päivä, jolloin Hype oli saapunut Seppeleeseen, oli tuntunut aivan epätodelliselta. En ollut saanut unta edeltävänä yönä, vaikka tiesin, ettei minulla olisi mitään jännitettävää. Olihan se hevonen, jota olin hoitanut kolme vuotta - tunsin sen paremmin kuin omat taskuni. Tai ainakin tunsin vielä kolme vuotta sitten, kun Hype oli vaihtanut maisemaa. Se minua ehkä tässä jännittikin; olisiko Hype se sama Hype, jota olin vaalinut muistoissani, vai oliko se muuttunut aivan tunnistamattomaksi. Kauhukuvissani Hype oli muuttunut ilkeäksi, kovasuiseksi mulkvistiksi, jonka haluaisin laittaa makkaraksi nopeammin kuin Inkeri olisi saanut palautusjuomansa jauhot liukenemaan veteen.

Ei siis ollut ihme, että halusin pureskella kynsinauhani vereslihalle nähdessäni trailerin kaartavan pihaan. Sydämeni pamppaili, korvissa kohisi ja pala, joka oli ilmaantunut salakavalasti kurkkuuni, ei meinannut kadota edes kymmenennellä nielaisukerralla. Anne seisoi vieressäni tyynenrauhallisena, oikein hehkuen varmuutta, jota minäkin olisin kaivannut. Tiesin, että Anne tiesi mitä oli tekemässä, mutta en silti uskaltanut vielä päästää irti kauhukuvistani. Entä jos se purisi ja potkisi ja käyttäytyisi muutenkin kuin Ämmä konsanaan? En kestäisi toista sellaisen äkäpussin kohtaamista tänään, sillä jälleennäkemiseni rakkaan suomenpienhevostammani kanssa oli mennyt juuri niin kuin olin kuvitellutkin. Ämmä oli ensin luiminut ja yrittänyt sekä purra että potkia minut hengiltä, mutta jonkun ajan kuluttua (ja muutaman perkeleen) se oli tajunnut, kuka olin, ja käyttänyt korviaan parin sekunnin ajan hörössä.

Auto pysähtyi ja tuntematon henkilö, olkoot nyt vaikka Pena, hyppäsi autosta. Anne vaihtoi Penan kanssa muutaman sanan, minä hymyilin ja nyökkäilin vieressä. Kopista kuului kopautus, hevonen oli kärsimätön ja halusi ulos. Pena naurahti koppia päin ja totesi Hypen varmaan luulevan pääsevänsä kisaamaan - se kuulemma oli alkanut nauttia siitä. Matkustaminen itsestään oli sen mielestä tylsää, mutta kisapaikalla kaikki oli uutta ja kivaa. Ja jännittävää, välillä, edelleen. Minun teki mieli keskeyttää Penan ja Annen sananvaihto ja rynnätä koppiin hakemaan hoitohevoseni ulos, mutta yritin pitää itseni kasassa. Hei, olin nyt kaksikymmentä, en enää se 14-vuotias yläasteikäinen tyttö, joka hihkui innosta saatuaan uudeksi hoitohevosekseen tallin uuden, nuoren hevosen. Niin, olihan Hype vasta kuusivuotias, kun olin alkanut sitä hoitamaan. Eikä se silloin edes käynyt paljoa tunneilla. Ja minä olin myös nuori ja vielä nykyistäkin hölmömpi. Kaikesta siitä tuntui olevan ikuisuus. Paitsi että niinhän siitä olikin.

Toiselta ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua oli vihdoin koittanut odottamani hetki. Pena työntyi sisään traileriin ja me Annen kanssa menimme laskemaan lastaussiltaa. Kun silta pamahti maata vasten, näin kiiltävän, valkean karvan ja siistit, tummansiniset lastaussuojat. En voinut olla hymyilemättä - sama värimaailma oli ja pysyi, samoin takaosa näytti melko lihaksikkaalta. Pena oli maininnut, että Hype oli ollut nyt pari kuukautta vähemmällä liikkeellä, sillä Hypen omistajan kiinnostuksen loputtua liikutuksen oli hoitanut omistajan lisäksi vähän kuka sattuu. Lihakset eivät kuitenkaan olleet täysin pudonneet, mikä oli hyvä merkki. Aivan kaikkea ei tarvinnut aloittaa alusta.

Avasin takapuomin ja astuin pois tieltä, kun Hype peruutti alas lastaussiltaa. Jokaisella askeleella pala kurkustani pieneni ja kun lopulta ihastelin kokonaista hevosta, en voinut estää silmieni kostumista. Kaikki ne padotut ikävän tunteet ja yritykset unohtaa elämäni hevonen pursusivat ulos silmäkulmistani ja jouduin pikaisesti pyyhkimään kasvojani. Anne katsoi minua hymyillen pienesti, kun laitoin kyyneleeni siitepölyallergian piikkiin. Tuntui uskomattomalta, että entinen hoitohevoseni seisoi edessäni kolmen vuoden jälkeen. Meillä molemmilla oli takana varmasti mitä uskomattomimpia seikkailuja, joista voisimme toinen toisillemme kertoa. Tai minä kertoa omani sekä googlettaa lisää Hypen historiasta. Ehkä entinen omistaja oli pitänyt blogia tai jotakin vastaavaa? Vaikka Youtube-kanavaa?

Anne ojensi Hypen riimunarun minulle ja jäi vielä hetkeksi juttelemaan Penan kanssa. Otin narun vastaan pöllämystyneenä mutta onnellisena - teki mieli hyppiä ilmaan niinkuin se pikku-Britta, joka oli saanut Hypen narun päähän ensimmäistä kertaa. Lähdin kävelemään kohti tallia uljas, kimoutunut hevonen perässäni enkä voinut pidätellä leveää hymyä.

En muistanut milloin olisin viimeksi ollut näin onnellinen.

S E V E N T Y - S I X T H

[Britta]

Eihän?
30. heinäkuuta 2018

Aurinko porotti jo valmiiksi ruskettunutta nahkaani, kun yritin keskittyä avaamaan lonkkiani pysyäkseni Hypen keskiravissa. Siitä oli kuoriutunut ihan mukava esteheppa, mutta kouluratsastuspuoli oli vähän ruosteessa. Se ei tosin minua haitannut, sillä perfektionistina tykkäsin hioa pienimpiä yksityiskohtia (ja okei, tässä tapauksessa ehkä myös niitä vähän isompia) kuntoon. Kaikki painajaisuneni Hypen muuttuneesta luonteesta olivat osoittautuneet vääriksi - parin viikon tutustelun jälkeen kimo oli aivan oma itsensä. Juuri se höntti, joksi sen muistelinkin. Esteillä se oli tosissaan mennyt eteenpäin ja minua ihan nauratti, kuinka se syttyi esteradalla. Olihan Hypellä aina ollut kisahevosen luonne, mutta kuluneiden vuosien aikana se oli mitä ilmeisimmin korostunut. Pahin pelkoni oli ollut, että Hypen herkkyys olisi kadonnut, mutta onneksi hevonen todisti senkin vääräksi. Ehkä se oli hieman haluttomampi vaativampia tehtäviä ratsastaessa, mutta siinä se. Ja olihan Hyperion rauhoittunut yleisesti ottaen paljon siitä, millainen se oli Seppeleeseen ensi kertaa tullessaan. Iän tuomaa kokemusta selkeästi.

Asetus vasemmalle, olkapää vasemmalle, oikea pohje hieman eteen, paine. Hype tuntui avotaivutuksessa hieman jäykältä, mutta vetristyi joka kerta. Ilma oli kuuma, joten minun oli tosissaan ratsastettava hevosta eteen saadakseni sen suorittamaan halutut tehtävät. Voltille, tahti, tempo. Hype oli edestä tasainen, mutta edelleen turhan epäaktiivinen takaosastaan. Korjasin hipsauttamalla raipalla, johon sain hyvän vastauksen. Ja hännänheilautuksen. Hype pärskähti ja näin, kuinka sen valkea karva muuttui hien värjäämänä tummanharmaaksi. Tunsin, kuinka hiusrajasta lähtenyt hikipisara saavutti leuan ja alkoi inhottavasti vierimään pitkin kaulaa. Huokaisin. Olihan se toki mukavaa saada taas hellettä Suomeenkin, mutta liika oli tosissaan liikaa.

Hype nosti laukan vaivattomasti - siinä yksi asia, mitä ei tarvinnut käskeä. Laukan tahti muuttui helposti kiireiseksi ja askel jäi pieneksi, mikä oli juuri sitä, mitä en halunnut. Käänsin Hypen pääty-ympyrälle ja kokosin laukkaa. Vatsalihakset, istu suorassa ja ryhdikkäästi, olkapäät taakse, rennot jalat, istu istu ja istu, pieni puolipidäte - ja rikko raville. Laukan kokoaminen oli selkeästi rankkaa, mutta nostin laukan uudelleen ja tällä kertaa autoin sen ylläpitämistä hipsuttamalla hieman raipalla. Muutama askel, ja laukkaa isosti eteen pidemmällä kaulalla. Uusi kokoaminen, uusi keskilaukka. Pikku hiljaa Hype alkoi tulla herkemmäksi, ja saatoinkin ratsastaa koottua laukkaa askel askeleelta pidempiä pätkiä. Ruuna päristeli mielissään, kun sai taas laukata ratatemmossa suurempaa laukkaa.

Kehuin Hypeä siirrettyäni sen kevyeen raviin. Hevonen oli tehnyt tänään hyvin töitä kuumasta säästä huolimatta. Se kehittyi pienin askelin päivä päivältä, ja vaikka alussa tuntui, että menimme viisi askelta taaksepäin ja kaksi eteenpäin, on kehitys kääntynyt pikkuhiljaa positiiviselle puolelle. Annoin Hypen ravata vapaammassa muodossa, ja se ravasikin liidokkain askelin eteenpäin. Hymynkare karkasi huulilleni. Ajatella, että olin kolmen vuoden jälkeen saanut rakkaan hoitohevoseni takaisin. Olin ollut vasta neljäntoista, kun olin aloittanut Hypen hoitamisen. Nyt olin kaksikymmentä. Aika kului toisaalta niin nopeasti, mutta toisaalta tuntui, että kuusi vuotta sitten olisi ikuisuus sitten.

Laskeuduin alas Hypen selästä ja taputin sitä kaulalle. Ruuna ravisteli itseään ja päristeli, yritti hinkuttaa hiestä vaahtoavaa päätänsä minuun. Työnsin ruunan hymähäten pois ja avasin turparemmin sekä nostin tottuneesti jalustimet. Välillä mietin, mitä oikein tekisin tällä hetkellä, jos en olisi koskaan aloittanut ratsastusta. Jos en olisi syntynyt hevosia harrastavaan sukuun, en ehkä olisi koskaan löytänyt hevosia. Makaisinkohan jossakin ojan pohjalla viinapullo huulien vieressä, naureskelemassa kavereideni kanssa? Vai eläisinköhän hikipinkoelämää, tai ehkä olisin amiksessa parturi-kampaajana. Tai lääkäri. Tai astronautti tai mikä vaan, eihän sitä koskaan voinut tietää.

Saatuaan karsinassa suitset pois päästään Hype rapsutti päätään seinään ja jähmettyi sitten niille sijoilleen. Hevonen oli selkeästi väsynyt. Irrotin suojat ohuista jaloista ja nakkasin karsinan ulkopuolelle, jonka jälkeen nappasin satulan Hypen selästä ja lähdin kävelemään kohti satulahuonetta varusteet kainalossa. Karsinat olivat vielä tyhjillään, sillä hevoset olivat paistattelemassa päivää ulkona. Vain Kasper oli käytävällä, lakaisi lattiaa ja nyökkäsi minulle tervehdykseksi. Moikkasin miestä takaisin. Mitenköhän Kasperillakin oli nämä vuodet menneet, kun en ollut ollut kuuntelemassa tallin juoruja?

Mietteeni keskeytti satulahuoneesta kantautunut tuttu kälätys. En kuullut, mitä rakas paras ystäväni Inkeri tällä kertaa oli joutunut kokemaan, mutta halusin ottaa asiasta selvää. Etenkin, kun kuulin oman nimeni mainittavan keskustelussa. Avasin satulahuoneen oven vauhdilla ja viimeistelin sisääntuloni nostamalla suitsia pitäneen käteni ilmaan.
”Ta-daa, tässä oon! Mikä on päivän juoru?”

Heti, kun saavuin huoneeseen, se hiljeni kuin joku olisi painanut mykistä-nappia. Ja nyt tajusin, mihin olinkaan kävellyt. Inkeri ja - kukas muu kuin - Robert seisoivat vastatusten näyttäen yhtäkkiä todella, todella vaivaantuneilta. Robert näytti siltä kuin haluaisi kaivautua Kiinaan tai teleportata vaikka Kuuhun, mutta tilanteesta ei ollut pakokeinoa. Paitsi takaovi, jota kohti näin Robertin silmien pakokauhun vallassa vilkuilevan. Huoneen täytti ahdistava hiljaisuus. Oltiinhan me Robertin kanssa nähty ja oltu samalla leirilläkin, mutta minusta tuntui, että poika vältteli minua. Ja piti minun myöntää, etten itsekään ollut Seppeleeseen palattuani hakeutunut Robertin seuraan. Ehkä meillä oli liikaa käsittelemätöntä menneisyyttä. Ja ihan käsiteltyäkin. Liikaa mietteitä siitä, mitä olisi voinut tapahtua ja mitä meistä olisi voinut tulla. Jos ja jos ja jos.

”Ai, sori, keskeytinkö mä jotakin?” kysyin rikkoakseni puoli sekuntia liian pitkään kestäneen hiljaisuuden. Robert vilkaisi hieman hätääntyneen oloisena (tosin, enhän mä voinut siitäkään olla varma) Inkeriä, joka ei luonut silmäystäkään vaaleatukkaista poikaa kohti.
”No et todellakaan, mä olin itseasiassa just ettimässä sua kun Robert sattui samaan aikaan satulahuoneeseen”, blondi tyttö kertoi. ”Huomasin sun auton pihassa ja aattelin että oot ridaamassa kun en nähny sua tallissa. Lähetäänkö käymään kaupassa, mulla tekis ihan sikana mieli Noccoa?”
Tunsin Inkerin sen verran hyvin, että olin aistivani tytön puheessa pientä hermostuneisuutta. Mutta miksi bestikseni olisi hermostunut? Ehkä mä vaan olin väärässä. Ehkä se oli se Noccon puute.
”Joo, mennään vaan. Mä laitan eka Hypen kamat pois ja hepan ulos”, vastasin hymyillen Inksulle. Robert ei ollut edelleenkään sanonut mitään, vaan miehenalku oli jähmettynyt niille sijoilleen, kuin ei olisi uskaltanut liikkua ollenkaan. Halusi kai olla herättämättä huomiota.
”Kuulostaa hyvältä! Anna mä autan niiden varusteiden kanssa”, Inksu tarjoutui ja nappasi minulta Hypen suitset. Nostin itse Hypen satulan paikalleen ja kun vilkaisin uudestaan taakseni, Robert oli poissa.

Tässä oli nyt jotakin outoa. En vain tiennyt, mitä. Ja halusin ottaa asiasta selvää.
”Vaikuttiko Robert susta jotenkin tavallista oudommalta? Tai siis, kyllä mä oon huomannu että se on yrittäny vältellä mua. Enkä mäkään oo kyllä hakeutunu sen seuraan, en mä sitä sano, mut silti.”
Inkeri kääntyi katsomaan minua satulahuoneen ovelta.
”Ei mun mielestä, ainahan se on tollanen ollu. Tai siis aina ja aina, mut siis nyt viime aikoina. Tai siis nyt kun sä tulit takaisin”, Inksu takelteli, mutta veti sitten huulilleen tyypillisen hymynsä. ”Älä sä siitä Robertista huolehdi, sehän on ihan ollutta ja mennyttä. Tuu, mennään laittaa se Hype kuntoon. Mulla on ihan karsee Noccojano!”
Kävelin Inkerin perässä käytävälle miettien tytön sanoja. Ne eivät ihan täysin tehneet minuun vaikutusta, mutta mitä pidempään mietin, sitä vankemmin uskoin, että minä vain kuvittelin. Eihän tässä ollut mitään outoa.

Eihän?

S E V E N T Y - S E V E N T H

[Britta]

Kysymyksiä ilman vastauksia
15. elokuuta 2018

Oli kuulas elokuinen päivä. Aurinko kurkisteli puiden lomasta jättäen säteensä leijumaan vaaleaan ilmaan. Pölyhiukkaset tanssahtelivat kesän viimeistä valssia auringonvalossa loistaen. Tunnelma oli rauhallinen ja tyyni. Vain Hypen hampaiden rouske heinää vasten rikkoi hiljaisuuden. Vaalea hevonen laidunsi narun päässä tyytyväisen oloisena, vailla huolta huomisesta. Se on asia, jota itsellenikin toivoisin. Minulla ei nimittäin tällä hetkellä muuta ollutkaan kuin huoli huomisesta. Tallipalo oli vaikuttanut koko talliin ja sen tunnelmaan. En voinut olla ihailematta Annea, joka määrätietoisesti jatkoi tallin toimintaa ja tuntien pitämistä. Toisaalta, se oli ainoa vaihtoehto. Eivät hevoset saisi joka päivä syödäkseen, jos ne eivät tienaisi ruokiaan.

Kaivauduin syvemmälle punaisen tuulitakin sisään ja vedin kauluksen leuan peitoksi. Hype pärskähti, nauttien selkeästi alkavan syksyn viimeisistä vihreistä ruohotupsuista. Oma oloni oli tyhjä. Joka yö palon jälkeen olin nähnyt unta siitä, kuinka Hype kärvistyi liekkeihin. Yritin pelastaa sitä, mutta jalkani eivät kantaneet eteenpäin. Uni puistatti minua vaikka tiesin, ettei se ollut totta. Ei Hypen kohdalla, eikä onneksi kenenkään muunkaan kohdalla. Ainoa tulessa käristynyt oli Robert-polon kulmakarva. Inkeri oli ollut huolesta soikeana, kun Robertin tajuttiin puuttuvan. Niin olin minäkin, enemmän, kuin uskalsin itselleni myöntää. Siinä missä blondi paras ystäväni oli raivostunut ikihyviksi nähtyään Robertin kiitävän palavasta tallista koulusatula kädessään, minä en voinut muuta kuin nauraa. Pari huomaamatonta tirskaisua, mutta siltikin. Se oli jotenkin niin Robertia. Olin kuitenkin tyrehdyttänyt naureskeluni nopeasti - en halunnut näyttää muille reaktiotani. Jos Inksu olisi nähnyt, olisin varmasti saanut korville yhtä pahasti kuin palavasta ponitallista juossut nuorimies. Toisaalta, ymmärsin Robertin motiivin myöhemmin. Olihan se Vennan satula.

Muistan sen kuin eilispäivän. Blondi, pisamanaamainen poika tallilla.

Kuka olisi uskonut, että joku poika aloittaisi hoitamaan Vennaa? Ei kukaan.

Kuka olisi uskonut, että koko talli hullaantuisi siitä? Jokainen.

Inksu oli ihastunut palavasti heti Robertin nähtyään, ja kyllähän me kovin miniblondia siitä kiusattiin. Se oli sellaista huvittavan söpöä ihastumista, melkein pakkomielteistä. En olisi yllättynyt, jos olisin joku kaunis päivä löytänyt blondin pojan photoshopattuna Harry Stylesin viereen Inkerin taustakuvaksi. Ajatuskin huvitti.

Enhän minäkään voinut kieltää olleeni Robertiin ihastunut. En varsinkaan myöhemmin, ajan vierittyä, kun meillä blondin pojan kanssa olikin yhtäkkiä joku teiniromanssi. Sellainen naurettava, viaton ja ennen kaikkea naiivi. Sellainen, jossa työnnettiin toisia ojiin tallille yhtä matkaa bussipysäkiltä kävellessämme. Sellainen, josta koko Seppele sai juoruta. Sellainen, jota minulla saattoi joskus olla ikävä. Joskus. Ehkä.

Oli hauskaa huomata, kuinka intensiivisesti Seppele eläytyi kaikenlaiseen juoruun ja draamaan, oli kyse mistä tahansa. Sitä välillä inhosi, välillä rakasti. Tämänhetkistä draamaa inhosin. Minusta tuntui pahalta seurata vierestä Annea, joka yritti parhaansa kerätessään kasaan tallin rippeitä. Nainen teki kyllä ihailtavan hienoa työtä, mutta silti minusta tuntui, että velvollisuuteni oli auttaa enemmän. Ja koko talliyhteisön. Vaikka autoimmekin kukin tavallamme, ei se silti tuntunut riittävän. Tallin ympäristö oli karu. Monen piti pakottaa itsensä tallille, sillä ei halunnut katsoa tuhoa silmästä silmään. Minä olin yksi heistä. Halusin tulla, mutta en halunnutkaan.

Inhosin myös sitä draamaa, joka velloi Inkerin ja Robertin välillä. Ensin he olivat vaikuttaneet hermostuneilta toistensa seurassa, mutta yhtäkkiä Inkeri oli muuttunut sähikäiseksi. Sellaiseksi, joka pelkällä olemuksellaan - saati sitten äänellään - karkoitti kaikki Robertit ympäriltään kuin Saharaan kuulemma hävisivät ne kuuluisat pierut. Tai siis ainakin Inksu yritti, Robert ei nimittäin näyttänyt antavan periksi. Yritin jutella Inkerille normaalisti, mutten halunnut ottaa Robertia tai mitään muuta ärsyttävää tai arkaa puheenaiheeksi, sillä blondi saattoi räjähtää minä hetkenä hyvänsä. Toki se oli ymmärrettävää, olihan Inksullakin nyt puolet enemmän tekemistä palon jäljiltä.

”Britta! Hei, saadaanko me liittyä seuraan?”

Havahduin ajatuksistani tuttuun ääneen. Cella nojasi täplikkääseen hoitohevoseensa ja hymyili hieman. Sen verran, kuin kukaan tässä tilanteessa uskalsi hymyillä.
”Joo, totta kai. Ei ollakaan juteltu pitkään aikaan”, totesin hymähtäen ja nojasin selkäni vasten palossa säilynyttä koivunrunkoa. Cella virnisti ja jäi syöttelemään Windiä hieman kauemmas. Turvaväli olikin ihan hyvä pitää, ettei rakas valkoiseni saisi monosta.

”Tietääkö kukaan edelleenkään, mistä se palo syttyi?” kysyin blondilta varovasti. Cella näytti mietteliäältä.

”Ei, ei tiedä”, hän sanoi siirtäen katseensa poissaolevasti taivasta kohti. ”Jotkut epäilee tuhopolttoa. Robert väittää, että kaikki olisi Turon syytä, mutta en mä jotenkin osaa uskoa.”

”No joo, jotenkin Robertin tapaista syyttää uutta kukkoa tunkiolla. Onhan se saanut nauttia naisten huomiosta yksinään jo liian pitkään”, naurahdin. Cella nyökkäsi, taputtaen kerrankin tyytyväisen oloista Windiä kaulalle.

”Miten sä ja Robert muuten? Teitä ei oo ihan hirveesti samassa tilassa näkynyt sun paluun jälkeen”, Cella kysäisi kuin muina miehinä, siirtäen katseensa minuun. Vatsanpohjassani muljahti ja tiesin, että blondi oli osunut jollakin tavalla arkaan paikkaan.

Enkä mä edes osannut vastata. En siihen, miksi Robertin paikka vatsassani oli edelleen arka. Enkä todellakaan siihen, mitä mä ja Robert muuten.

S E V E N T Y - E I G H T

[Anne]

Vakkariesteet 20.8.18



Pirre saa repiä hiuksia päästään, kun Robert "tuo" (tai paremminkin jättää tuomatta) Hypen esteelle. Sukellus kaulalle, tuntuma pois, ponnistuspaikat miten sattuu.. Onneksi on koko syyskausi aikaa treenata!

[Britta]

Epämukavuusalueella
7. marraskuuta 2018

Kaunis syksyn ruska alkoi pikkuhiljaa kääntyä karuun ja pimeään. Puut olivat pudottaneet lehtiään vauhdilla, ja välillä tuntui, että kaikki väri katoaisi maailmasta aivan yhdessä yössä. Vaihtuisi harmauteen, tummanvihreään ja alasti riisuutuneisiin puihin. Pian lumi tippuisi maahan hiljalleen, sitten yltyen ja lopulta peittäen koko maan painonsa alle. Olin varma, että tänä vuonna lunta tulisi joko kaksi metriä tai sitten ei ollenkaan. Ilmastonmuutos, se kurja peto, saa ilmaston vuosi vuodelta kummallisemmaksi. Hevosparatkin kasvattavat paksun talvikarvan jo aivan liian aikaisin - Hypekin on jo nyt tukehtua omaansa, eikä eletä kuin vasta lokakuuta. Olin ehdottanut Annelle Hypen klippaamista ja saanut siihen myönteisen luvan. Olin kylläkin vannonut, että laitan jonkun kokeneemman klippaamaan enkä koskisi klipperiin itse edes talikonvarsi persauksessa. Anne oli asiasta tosin eri mieltä ja muistutti, että olinhan minä Riina-vainaankin klipannut. Niin, olinhan minä, joskus kuusi ja puoli vuotta sitten. Ja se jos mikä on kauan.

Kauan oli myös siitä, kun olin jutellut Eetun kanssa.

Kyllähän minä poikaa Instagramissa seurasin, välillä snäpättiin jotain kaikillemeneviä, mutta se siitä. Eetun kuviin kommentoi sydämiä ja muuta kehua niin miljoona tyttöä, joista suurimmalla osalla oli isommat bosat ja persaus kun kuin mulla ja Inkerillä ja vielä Cellalla yhteensä. Jotenkin minua ei innostanut itse olla omasta aloitteesta Eetuun yhteydessä, kerta miehenalku keräsi ympärilleen tuollaista seuraa. Ja ei siinä mitään, tehkööt mitä lystäsi. Paitsi mielestäni ne ig-kommaajat olivat ysikytprosenttisesti feikkejä, mikä vähän ärsytti. En ehkä kokenut enää olevani Eetun kaveruuden saati ystävyyden arvoinen, kun poika oli nyt saanut isompaa meriittiä jääkiekon saralla ja samalla kasvattanut häntä ihailevaa bimbolaumaa.

En ennen kuin Eetu itse laittoi minulle viestiä.

”Moi B! Mitä sulle kuuluu?”
”Ei olla nähty tosi pitkään aikaan ja mulla alkaa olla melkoinen ikävä.”
”Siis hevosia, ei sua!”
”Tai no ehkä vähän suakin.”
”Mutta enemmän tallielämää. Ja tallia ja kaikkee. Ja kuulin että maneesikin palo???”

Tuijotin puhelimeni välkkyvää näyttöä naama vääntyen yhä kummallisempaan kurttuun. Ensiksi, mistä Eetulle tuli edes mieleen laittaa minulle viestiä? Ig-tykkäyksestäkö? Toiseksi, mistä lähtien sillä oli ollut ikävä tallille? Edellisestä kerrasta oli kaksi vuotta. Silloin olimme sattumalta törmänneet bussissa, kun Eetu oli tullut Alexilla tunnille. Ja sattumalta Inkeri oli saapunut tallin pihaan Andrein kanssa. Ja sattumalta kaksikko oli halannut, minun ja Eetun piileskellessä, katsomassa kohtaamista. Ja sehän ei todellakaan ollut etenkään Eetun mieleen.

”Moi Eetu! Tosi kiva kuulla susta!”
”Mulle kuuluu ihan hyvää, Hype tuli takas joku aika sitten ja sain palata sen hoitajaksi.”
”Ja joo, ei kyllä olla nähty… Täällä on tosiaan tapahtunu vaikka mitä, mutta se tallipalo oli kaikista järkyttävintä. Etenkin kaikki se draama joka paloa seurasi.”
”Ja on mullakin sua ehkä vähän ikävä.”

En ollut varma tarkoitinko ikävääni vai en, mutta silti koin, että minun oli vastattava Eetulle samoin. Olisi ollut enemmän awkwardia, jos en olisi vastannut ollenkaan. ”Aijaa, mulla ei ollut sua yhtään ikävä. Luulin, että sulla ei ois ollu mua. Pikemminkin niitä sun ig-bimboja.” Ei, se ei olisi ollut minun tapaistani kuitenkaan. Eniten minua yllätti Eetun seuraava vastaus.

”Voisinko tulla ens viikolla sun mukaan tallille?”

Kulmani kurtistuivat ihmetyksestä ja huuleni kääntyi mutruun. Tämä muuttui yhä kummallisemmaksi. En ollut täysin varma Eetun motiivista - ehkä pojalla oikeasti oli ikävä tallille ja heppailemaan, ehkä sillä oli mielessä jotakin muuta. Uusien tallityttöjen katsastamista? Tai juoruista perille pääsemistä? Maneesipalon selvittämistä? En tosiaan tiennyt, mutten voinut vastata kuin myöntävästi. Valehtelematta seura tekisi terää. Inkeri oli nykyään todella kiireinen töidensä kanssa ja jotenkin minusta tuntui, että blondi hieman vältteli minua. Muille se ei ehkä näkynyt, mutta normaalisti olimme kuin pulsu ja Alko - erottamattomat. Nykyään tilanne ei ollut sama. Juttelimme kyllä, naureskelimme, vaihdoimme kuulumisia ja joitakin tallin juoruja, mutta kaikki tuntui niin vähäiseltä entiseen nähden. Jotenkin vaivaantuneelta Inkerin puolelta. Minusta tuntui, että minillä oli jotakin salattavaa. Tai jotakin kerrottavaa, mitä ei halunnut kertoa. Etenkin, jos Inksu liikkui Robertin kanssa, eivät he halunneet tulla minun nähdykseni. Hajaantuivat kuin viiriäiset ja esittivät, että heillä oli jotakin muuta tekemistä kuin toistensa kanssa hengaaminen. En ymmärtänyt.

Ja niin me sitten, viikko keskustelun jälkeen, istuimme Eetun valkoisen Audin kyydissä. Poika oli välttämättä halunnut hakea minut, vaikka olisin päässyt tallille ominkin avuin. Minusta tuntui, että hän halusi jonkunlaisen briiffauksen siitä, mitä tuleman piti. Ja siinä vaistoni oli aika oikeassa. Eetu kyseli tietysti, mitä minulle kuului - kerroin tutun tylsää tarinaa. Olin töissä Liekkijärven K-Marketin (entisen Siwan) kassalla, kävin tallilla, luin eläinlääketieteellisen pääsykokeisiin. Autoin Enniä Ruolammen kanssa aina ajoittain. Eetu puolestaan kertoi elämästään ykkösketjun sentterinä menestyvässä joukkueessa. Siitä, kuinka kaikki se työ ja uhraukset olivat alkaneet kantaa hedelmää ja poika vihdoin pystyi elämään jääkiekolla. Ei brunette kuulemma maltaita tienannut (mutta sen verran kuitenkin, että pystyi ostamaan tällaisen Audin…), sen verran että pärjäsi. Hymähdin kommentille. Pystyisinpä minäkin elämään ratsastuksella. Tai edes pääsisin sinne elukalle kouluun niin voisin joskus elättää itseni työllä, mistä oikeasti tykkäsin. Niin kuin Eetu, joka oli tehnyt harrastuksesta ammatin.

Kerroin tallipalosta ja sitä seuranneesta hullunmyllystä, joka jatkui edelleen. Ennen olisin ollut suuna päänä tutkimassa, mutta nyt parikymppisenä halusin pysyä mahdollisimman kaukana kaikesta siitä. Tuntui, että jos sekaantuisin, olisin kohta aataminomenaa myöten syvällä tulisuossa. Sitä minä en tällä hetkellä kaivannut. Olin ihan tyytyväinen tylsään ja turvallisen tavalliseen - vaikkakin kiireiseen - elämääni. Tai no. Ihan. Se oli ehkä se sana, josta käräytin itseni valehtelemasta itselleni. Ihan sellaisesta pienestä, valkoisesta valheesta, mutta valheesta kuitenkin. Peittelemisestä. Uskottelusta, että pidin rutiinintäyteisestä ja aikataulutetusta elämästäni. Huokaisin ja käännyin katsomaan ikkunasta ohijuoksevia maisemia. En oikeastaan ollut aivan varma, mitä halusin elämääni lisää, mutta jotakin se tarvitsi. Jotain pientä kipinää, iloa. Hype oli tuonut sitä enemmän kuin osasin kuvitella, mutta silti jotakin puuttui. Enkä tiennyt mitä.

Eetu kaartoi autollaan tallin pihaan ja parkkeerasi tottuneesti autonsa. En ollut uskaltanut edes kysyä, kuinka paljon valkoinen unelma oli maksanut. Eetu avasi oven ja hyppäsi ulos viileään syysilmaan. Hän katseli ympärilleen, pälyillen kohti maneesin tummia raunioita. En sanonut mitään, nousin vain autosta ja menin seisomaan Eetun viereen. Joka kerta, kun katse sattui harhautumaan kohtaan, missä maneesin ja metsän olisi pitänyt olla, teki mieli itkeä. Se oli niin julmaa, niin epäreilua. Olisin halunnut ottaa Eetua kädestä, mutten tuntenut poikaa enää tarpeeksi. En uskaltanut. Se olisi tuntunut jotenkin teennäiseltä. Eetu huokaisi syvään.

”Ihan kamalan näköistä. Mä niin toivon ettei toi oo ollu mikään tuhopoltto. Kuka oikeesti vois tehä noin? Tuntuu ihan sairaan pahalta.”
”Sano elä muuta”, vastasin painaen katseeni kengänkärkiin. Niin minäkin toivoin, niin moni muukin toivoi. Todisteet vaan vaikuttivat puhuvan puolestaan - miksi maneesi olisi muka yhtäkkiä syttynyt palamaan?
”Käydään vaikka katsomassa Hypeä. Sillä alkaa kohta tunti, voitais vaikka hakea valmiiksi sisälle”, ehdotin Eetulle. Miehenalku vilkaisi minuun ja nyökkäsi hyväksyvästi. Nosti lippiksen tummilta kutreiltaan, veti hiukset taakse ja painoi lakin takaisin päähänsä. Eetun takaletti oli lyhyempi kuin viimeksi, kun olimme nähneet. Tosin siitä oli todella, todella pitkä aika.

Ruunat käyskentelivät suhteellisen rauhallisena omassa tarhassaan. Hypellä ja Rotalla oli meneillään joku yhteinen strippishow, sillä pojat olivat ehtineet riisua toisiltaan kaulakappaleet. Hype piti hampailla kiinni omastaan, aivan kuten näyttäen Rotalle, että otahan tuosta kiinni, niin revitään tästä loputkin. Hymähdin kaksikolle ja vislasin. Hypen pää kääntyi, aivan kuten parin muunkin hevosen. Pujahdin Eetu vanavedessäni tarhaan ja annoin narun pojan kouraan.
”Sun vuoro, verestähän muistojas”, naurahdin ja jäin portinsuuhun katsomaan, kuinka Eetu suoriutuisi. Arktik käytti tilaisuuden hyväkseen ja tuli kiehnäämään kylkeeni rapsutusten toivossa, kun Eetu lähestyi valkeaa hoitsuani. Poika ojensi kätensä, höpötti Hypelle, antoi sille taskustaan leivän. Hype kurottautui varoen nappaamaan leivän, mutta yllätyksekseni antautui samalla kiinni Eetulle. Hymyilin Artik kainalossani. Kyllä heppa heppapojan näemmä tunnistaa, vanhankin sellaisen. Ehkä se tosiaan on niin, että kerran heppatyttö/-poika, aina heppatyttö/-poika. Näin sukupuolineutraalisti ilmaistuna tietenkin.

Eetu leperteli Hypelle niitä näitä minun hakiessani ruunan harjapakkia. Olin luvannut Eetulle, että hän saisi nyt täysipainoisen heppakäsittelyn. Enkä uskonut että tulevaa tuntilaista haittaisi se, että valkoinen hevonen olisi jo valmiiksi puunattu. Ja ei se Hypelle pahaksi tekisi, vaikka saisi uudenkin harjauksen. Tallilla oli vielä melko hiljaista, sillä tunnit eivät olleet vielä alkaneet. Astuin satulahuoneeseen ja hätkähdin - minuun selin seisoi punatukkainen tyttö. Hän putsasi satulaa kovin rauhallisena, kääntyen ovelle päin sen käydessä. Moikkasin minulle ennestään tuntematonta tyttöä iloisesti.

”Ai moikka!” hän vastasi, piirtäen kasvoilleen leveän hymyn. ”Me ei olla taidettukaan tavata.”
”Ei olla ei”; vastasin punapään kysymykseen ojentaen käteni, ”mun nimi on Britta. Hoidan Hypeä, se valkee trakehner.”
”Aa joo se! Mä oon Bellatrix. Sano vaan Bella”, nuori nainen esittäytyi vastaten kädenpuristukseeni. Napakka puristus, aika hyvä alku siis.
”Alotin aika vasta Tikrun hoitajana, oon siis ihan untuvikko täällä”, Bella naurahti jatkaen satulan jynssäystä. Tyttö oli tosissaan huoliteltu - ripset olivat kauniisti kaarretut ja tummat, poskia koristi hento bronzer. Kaunis hän oli, todellakin. Nyökkäsin uudelle tuttavuudelleni vieno hymy kasvoillani ja nappasin Hypen harjapakin.
”Nähdään toistekin!” huikkasin ennen poistumistani takaisin tallin puolelle. Bella vaikutti mukavalta näin parin minuutin kohtaamisen perusteella.

Eetu nautti Hypen harjauksesta miltei yhtä täysin siemauksin kuin Hype itse. Mielestäni oli hellyyttävää katsella Eetun kirkkaina loistavia silmiä ja hymyyn kaartuvia suupieliä. Rapsuttelin itse hevosta kaulalta seuraten pojan puuhailua.
”Mulla oli niin ikävä tätä. Tää on niin rentouttavaa, jotenkin, kun ei tartte ajatella mitään muuta. Tai oikeestaan ei pysty, kun haluu olla vaan hetkessä.”
Hymähdin Eetun sanomisille. Sehän meni juuri noin. Etenkään hevosen selässä ei ehtinyt ajatella mitään muuta, oli vain keskityttävä ohjaamaan oman mielen omaavaa eläintä. Hevosta hoitaessa oli helpompi vajota omiin mietteisiinsä. Ja joskus kertoa ne hevoselle. Ne kuuntelivat ilman tuomitsemista, ja vaikkeivät osanneetkaan meidän kielellämme vastata, osasivat ne silti tavallaan lohduttaa. Ainakin kovin lohdullista oli ajatella niin.

”Onko tämä Hype?” nuori, ehkä yläasteikäinen tyttö kysyi kurkistaen karsinasta sisään.
”Joo on! Mä oon sen hoitaja, Britta. Harjattiin sulle Hype valmiiksi ja Eetu puhistaa just kavioita, mutta sille ei tee pahaa jos sä haluat harjata sitä lisää”, vastasin ystävällisesti hymyillen.
”Kiitti paljon, mä ajattelinkin putsata omat varusteet ennen tuntia niin nyt mä ehdin tehdä sen hyvin”, vaaleaverinen tyttö totesi hymyillen. Eetu työntyi ulos karsinasta minun perässäni ja moikkasi tytölle, joka selvästi järkyttyi pojan olemassaolosta. Tajuttuaan oman järkytyksensä tyttö punastui ja meni sisään karsinaan Hypeä rapsuttamaan.
”Me jätetään nyt sut Hypen kanssa, tuu kysymään multa tai keltä tahansa muulta apua jos tarttet. Kivaa tuntia!” toivotin tuntilaiselle, joka vastasi ymmärtäneensä.

”Ihan outoo miten pelkkä hoitaminen oli pitkästä aikaa noin hauskaa”, Eetu naurahti kävellessämme tallin käytävää pitkin. ”Ei se ennen noin hauskaa sentään ollu.”
”Se tarkottaa että oot käyny täällä ihan liian harvoin”, vastasin virnistäen. Eetu käänsi lippiksensä nurin päin ja nyökkäsi.
”Siinä oot kyllä ihan oikeessa, mun pitäs tulla useamminkin. En ehkä vaan uskalla ilmottautua tunnille, koska sit huomaisin kuinka paska musta on tullu.”
”Höpö höpö, se on melkein niinku pyörällä ajo! Kuhan jonkun tason saavuttaa niin kyllä sillä pysyy. Tai siis eihän se istuminen oo niin helppoo, mutta kyllä se sieltä tulee. Ajan kanssa ja kunhan rutiini karttuu”, kannustin brunettea. Eetu näytti epäilevältä.
”Mutta kun ei mulla oo aikaa rutiinin kartuttamiseen kun reenaan lätkää niin paljon”, Eetu nurisi. ”Mä oikeasti tahtosin tulla mut joutusin menee jollekin talutustunnille.”
”Ei se haittaa, mä voin tulla taluttaa sua niin ei tuntus niin pahalle”, vastasin naurahtaen ja tökkäsin poikaa olkapäähän.
”No sillon se vasta tuntui-”
”Ai ketä sä vapaaehtosesti lähtisit taluttaa?”

Yhtäkkiä aika pysähtyi. Edessämme seisoi tuttu, pieni blondi, jonka kasvot olivat vääntäytyneet kauhistuneimpaan ilmeeseen, jonka olin puoleen vuosisataan tytön kasvoilla nähnyt. Blondin vanavedessä ovenraosta ilmestyi toinen blondi, tämä pidempi ja vastakkaista sukupuolta edustava. Ketkä muutkaan kuin Inkeri ja Robert. Robert ja Inkeri. Taas yhdessä. Tällä kertaa sellaisessa tilanteessa, mitä en olisi toivonut edes pahimmalle vihamiehelleni. Epämukavuuden tunne oli käsinkosketeltavaa, ja ne muutamat sekunnit jotka olimme kaikki hiljaa, tuntuivat kahdelta vuodelta. Eetu oli vähintään yhtä ahdistuneen näköinen kuin Inkeri, enkä edes uskaltanut kääntää katsettani Robertiin.

Mitä tässä pitäisi muka tehdä?

S E V E N T Y - N I N T H