|
|
Post by Britta on Dec 22, 2013 13:31:30 GMT 2
Joulusiivous
22. joulukuuta 2013 Seisoin hevostarhan alimmalla lankulla, nojaten ruumistani ylempään. Katseeni liikkui kimon hevosen mukana, joka näemmä otti ilon irti elämästään pukkilaukkailun muodossa. En voinut olla hymyilemättä hieman, vaikka mielialani oli muuten maissa. Koulu oli loppunut eilen, se oli positiivista, ja todistuksen keskiarvokin oli ollut tosi hyvä. Siltikin, minulla oli sydämessäni joku outo tunne – aivan, kuin se olisi ontto. Tyhjä. Vislasin äänekkäästi ja huusin sen perään Hyperionin nimeä. Ruuna käännähti portille ja pää ponnahti pystyyn. Korvat osoittivat suoraan minuun päin, ja sieraimet olivat äskeisestä riehumisesta laajentuneet. Kutsuin hevosta luokseni, ja raviaskelin se lähestyi minua. Askeleet olivat korkeat ja pitkät, Hype näytti innostuneelta. Vain pieni hymy käväisi huulillani, kun trakehner saavutti minut. Annoin käteni haisteltavaksi ja tapailin toisella kädellä hoitohevoseni kaulaa ja korvantauksia rapsuttaakseni. Kallistin päätäni ja silmäni kiilsivät hetken ajan onnesta, joka hiipui nopeasti. En oikein osannut sanoa mitään, olin vain ja silittelin hevosta. Hype työnsi turpansa poskelleni, jolloin hengitykseni ja kaikki liikkeeni pysähtyivät vaistomaisesti ja suljin silmäni rauhallisesti. Hevonen hengitti rauhallisesti kiinni poskessani, kunnes äkillisesti nykäisi päänsä pois. Minä jäin samaan asentoon missä olin ollutkin – jähmetyin. Räväytin silmäni auki ja annoin hapen virrata keuhkoihini uudelleen. Hyperion ei lähtenyt muualle, se oli nyt vaan hieman kauempana. Puolittainen hymy häivähti huulillani ja laskeuduin pois aidalta. Ohut lumikerros narahti jalkojeni alla. Huokaisin raskaasti ja käännyin pois tarhalta, suunnaten askeleeni kohti tallia. Hype jäi hetkeksi katsomaan perääni, mutta lähti itsekin kävelemään keskemmälle tarhaa. Yhtäkkiä tunsin jotakin heitettävän persaukseeni. Lumipallo. Käännyin kannoillani potentiaalisen heittäjän suuntaan, mutten nähnyt ketään. Ilme kasvoillani oli tuima. Käännyttyäni takaisin talliin päin, sain uudelleen lumipallosta, mutta tällä kertaa takaraivoon. Sisälläni kiehahti, ja käännähdin katsomaan taakseni. Näin vaaleanpunaisen pipon heilahtavan ja silmäni kapenivat viiruiksi. Jos katse voisi tappaa, minun katseeni olisi varmaan tehnyt sen jo. ”Inkeri, nyt loppu.” Ääneni oli kylmä, siinä ei ollut positiivisia tunteita. Näin, kuinka vaaleanpunapipoinen, lyhyenläntä tyttö kohosi lumikinoksen takaa näkyviin, eikä ilmeeni muuttunut positiivisemmaksi. ”Mä olin menossa hakemaan Siiriä ja sä olit siinä sopivasti niin aattelin, että vois olla hauskaa –” Tuima mulkaisu keskeytti blondin tytön lauseen ja sai hänet hiljaiseksi. Pyörähdin toiseen suuntaan ja jatkoin matkaani tallirakennukseen, huokaisten huomaamattomasti. Tarvitsisin jotakin tekemistä. En seuraa, vaan jotakin, mihin purkaa tätä oloa, mihin en ollut vielä löytänyt vastausta. Ripein askelin kävin noutamassa kottikärryt ja talikon, palaten niiden kanssa Hypen karsinalle. Työnsin oven kokonaan auki ja kottikärryt hieman karsinan puolelle. Nostin talikon kottikärryistä ja astuin siivoamattomaan karsinaan. Kylmä talikko ei tuntunut mukavalta vielä hetki sitten lämpimissä käsissä, mutten välittänyt. Paiskin vain töitä, nakkelin lantakasoja toisensa jälkeen kottikärryihin, kääntelin kuiviketta ja kannoin märät kottareihin. Kasasin puhtaista kuivikkeista kekoa karsinan keskelle, ja se kasvoikin kasvamistaan. Keon ollessa valmis, levittelin sen tasaisesti karsinaan, jättäen reunat kuitenkin puhtaiksi. Käytyäni tyhjentämässä kottikärryt lantalaan kävin vielä hakemassa lisää kuiviketta karsinaan. Seuraavana olisi vuorossa ruoka- ja juomakupin sekä suolakiven ja sen pidikkeen peseminen. Hain valmiiksi ämpäriin lämmintä vettä ja sienen, joiden avulla putsaisin kupit. Ensimmäiseksi kävin ruokakupin kimppuun, joka olikin jo ehtinyt likaantua. Muutamasta kohdasta löytyi pinttyneempää likaa, mutta tarpeeksi hinkkaamalla sain nekin puhdistettua. Putsaaminen lievitti hieman ärtymistäni, jonka syy oli vieläkin tuntematon. Eikä aikaakaan, kun ärtymyksen voimalla tehokkaasti puhdistettu ruokakuppi melkein kiilsi. Tyytyväisenä katsoin lopputulosta, ja siirryin seuraavaan – juomakuppiin. Sitä oli mukavampi puhdistaa, ja oikein kiillottaa. Juomakupin puhtauden varmistettuani kävin vaihtamassa veden ja upotin suolakiven nesteeseen. Harjasin suolakiven puhtaaksi astianpesuharjalla ja siirryin pidikkeen pariin. Siihen oli kertynyt yllättävän paljon kauraa, jotka kaavin ensalkuun pois. Tämän jälkeen puhdistin pidikkeen sienellä loppuun asti niin, että sekin oli puhdas ja nostin suolakiven paikoilleen. Huokaisin tyytyväisenä katsellessani aikaansaannostani. Puhdas karsina. Puhdas karsina ei kylläkään vielä luonut joulutunnelmaa. Monessa muussa karsinassa oli jo joulukoristeet, mutta Hypen karsinassa ei ollut, oman saamattomuuteni vuoksi. Päätinkin samalla voimanpuuskalla hakea joulukoristeet kaapistani lojumasta – paremmin ne pääsisivät oikeuksiinsa karsinassa kuin kaapissa. Kiersin ensin kalterit, joka toisen eri puolelta, paksulla punaisella koristenauhalla, joka kimalsi nätisti. Samanlaisen, mutta valkoisen nauhan kiersin aloittaen eri puolelta, myös kaltereihin. Karsinanovi sai koristuksekseen havukranssin, ja ripustin hevosille sopivia pipareita roikkumaan kaltereiden eri kohdista. Hype saisi ajanvietettä, jos yrittäisi syödä niitä, ja jos ei yrittäisi, syöttäisin ne sille myöhemmin. Koristelun jälkeen siirryin satulahuoneeseen, josta hain Hypen harjapakin. En kuitenkaan halunnut jäädä satulahuoneeseen, en nimittäin kaivannut seuraa. Päätin palata Hyperionin karsinalle, josta minut olisi edes hieman vaikeampi huomata. Normaalisti sosiaalisena nämä päivät olivat harvassa, ja yleensä tuntui vieraalta edes ajatella, että minullakin voisi olla yksinäinen susi-päiviä, mutta nyt, kun koin taas yhden, tunsin sen tutuksi. Tyhjensin harjapakin sisällön karsinan eteen maahan. Karvoja lensi ympäriinsä, ja se sai minut aivastamaan. Kokosin harjapakin sisällön uudelleen pakkiin ja päätinkin siirtyä ulos, ettei kaikki pöly ja lika pääsisi sisäilmaan puhdistaessani pakkia ja harjoja. Istahdin tallin eteen, penkille. Laskin harjapakin maahan ja avasin sen, ottaen ensimmäiset harjat käsittelyyn. Pöly vain lensi, kun minä putsasin harjoja toisiaan vasten. Hyi. Päätin kuitenkin olla mahdollisimman tarkka putsauksessa, jotta jälkikin olisi sen mukaista. Puhdistettuani harjapakin sisällön siirryin sisälle, pesupaikalle, putsaamaan itse harjapakin. Harjasin sen astianpesuharjalla puhtaaksi, ja ruskea neste kertoi, että se oli tarpeellista. Huuhtelin harjapakin ja kuivasin sen lopuksi pyyhkeellä, jotta sain puhtaat harjat ja muut tilpehöörit suoraan pakkiin. Palautin harjapakin satulahuoneeseen, mutta otin sieltä käsittelyyni suojat ja pintelit. Vein ne suoraan pesupaikalle, täytin ämpärin lämpimällä vedellä ja upotin eri ämpäreihin pintelit ja suojat. Annoin niiden hetken aikaa liota, jonka jälkeen pesin ne käsin huolellisesti, välillä sientä apunani käyttäen. Vein suojat sekä pintelit kuivumaan ja siirryin satulan ja suitsien pariin. Ne aioin puhdistaa satulahuoneessa huolimatta siitä, saisinko seuraa vai en. Minua ei kiinnostanut – olin motivoitunut vain siivoamiseen, mikä oli erittäin harvinaista. Ehkä se oli hyvä tapa purkaa negatiivista mielentilaa. Harjasin satulahuovat kumiharjalla karvoista. Olin vaihtanut joulunpunaiset huovat Hypelle vasta äskettäin, joten en kokenut tarvetta pestä sitä. Jalustimet ja jalustinkumit putsasin ämpärissä, satulan hinkkasin nahkasaippualla ja siirryin sen jälkeen purkamaan suitsia ja pesemään niitä kokonaisuudessaan. Saippualla pesemisen jälkeen rasvasin nahkaiset varusteet, ja ne tuntuivat ihanan pehmeiltä käsittelyn jälkeen. Palautin varusteet puhdistettuina paikoilleen – kaksi satulaa ja kahdet suitset pesty. Tartuin harjanvarteen ja lakaisin Hypen karsinan edustan, muualta käytävä ei ollut pahemmin sotkuinen. Katsoin ympärilleni – siistiä. Huokaisin syvään ja hymynkareet hiipivät suupielilleni. Olin tehnyt työtä kuin eläin, ja nyt se palkitsi minut. Talli näytti kauniilta jouluasussaan, ja nyt myös Hyperionin karsina. Se oli siisti ja koristeltu. Varusteet olivat puhtaat ja hoidetut. Pyöritin pienesti päätäni itselleni – what a fool I’ve been. Astuin ulos pieneen pakkasilmaan, kädessäni sininen riimunaru. Pyörittelin sitä rennosti kädessäni, katsellen ympärilleni. Positiivisuus sai vähitellen sijaa minussa – olin kuluttanut kaiken negatiivisuuteni siivoamiseen, ja sille tielle se oli jäänyt, onneksi. Hyväntuulisena vihellellen kävelin kohti päämäärääni, hevostarhaa. Avasin portin ja sujahdin pienestä raosta tarhaan. Huusin Hyperionia, joka huomasi minut nopeasti. Lähdin kävelemään kohti traksua, joka jäi katsomaan minua uteliaasti, kaula pitkällä. Pari askelta hevonen otti minua vastaan, ja kun pääsin sen luokse, kaivoin taskustani porkkananpalan, jonka Hype noukki suuhunsa. Kiinnitin riimunarun päitsien renkaaseen ja taputin lapasella vuoratulla kädelläni Hypsyä kaulalle. Kävelimme rauhallisesti ruunan kanssa talliin. Ohjasin hevosen suoraan sen omaan karsinaan ja päästin sen riimunarusta irti. Hypeä kiinnosti karsinaan ilmestyneet koristeet, ja se kävi muutamaan otteeseen nuuhkimassa niitä ja yritti jopa napata pipareita. Hymähdin hevosen touhuille – oli siinä pieni penska vielä. Suin tummunutta hevosta pitkin ja rauhallisin vedoin. Minulla ei ollut kiire yhtään minnekään, ja mielialani oli tyyntynyt. Hype kävi välillä tökkäämässä minua turvallaan, kerjäten rapsutuksia. Se oli välillä aivan kuin koira, haha. Tänään hevonen oli vielä normaalia suloisemmalla tuulella – ehkä se aisti, että minua piti tänään piristää. Nousin Hypen paljaaseen selkään ja taputin sitä kaulalle. Käänsin hevosen nokan kohti hiekkatietä, josta lähtisimme pian maastoon. Luminen maasto rauhoittaisi varmasti mieltäni vielä enemmän, ja varsinkin, kun saisin nauttia siitä unelmieni hevosen kanssa. ”Tiiätkö mitä Hype?” kuiskasin hiljaa. Hevosen korvat kääntyivät taaksepäin, minua kohti, kuuntelemaan. ”All I want for Christmas is you.” F O R T Y - F I R S T |
|
|
|
Post by Britta on Dec 26, 2013 14:56:14 GMT 2
Ruskamaasto
19. lokakuuta 2013  Hype odottelee Brittaa tarhassa ruskan loisteessa.F O R T Y - S E C O N D |
|
|
|
Post by Britta on Jan 11, 2014 20:33:01 GMT 2
Maastoestetunti
26. lokakuuta 2013 Ikuisuusprojekti valmistui - ensimmäinen kunnon tietokonetyöni! Olen tähän tosi tyytyväinen ja sain intoa piirtää lisää koneella. Varsinkin tietyt yksityiskohdat (vastinhihnat, satulahuopa ja varusteet ylipäätään) onnistuivat hyvin. Vaatteiden laskoksiin yms. on vielä perehdyttävä, mutta aikanaan aikanaan. Tästä se lähtee tämäkin!F O R T Y - T H I R D Huolellinen ja tunnelmallinen kuva! Supekakkosen paikka =)  |
|
|
|
Post by Britta on Jan 12, 2014 19:39:24 GMT 2
Aattoratsastus
24. joulukuuta 2013  Britta ja Hype kävelyosuudella.F O R T Y - F O U R T H |
|
|
|
Post by Britta on Jan 29, 2014 19:10:34 GMT 2
Karsinamöllö
29. tammikuuta 2014  Hype odottamassa varusteidenlaittoa karsinassa.F O R T Y - F I F T H |
|
|
|
Post by Britta on Feb 2, 2014 20:08:49 GMT 2
Pikkujoulut
21. joulukuuta 2013  Pikkujouluhellittelyä.F O R T Y - S I X T H |
|
|
|
Post by Britta on Mar 6, 2014 17:36:15 GMT 2
Tammimaasto
25. tammikuuta 2014 Rentoa maksua, ihan mukava oli toteuttaa välillä tällaistakin. Vähän apua orastavan artblockin/inspiraatioblokin kanssa toi tämmöinen rento sarjis.  F O R T Y - S E V E N T H |
|
|
|
Post by Britta on May 1, 2014 13:40:37 GMT 2
Talvinen maasto
Maaliskuu 2014 Kylmä viima piiskasi kehoani. Suurimman osan näkökentästäni peittivät eri sinisen sävyt, mutta sivusilmällä näin lumisien maisemien kiitävän ohitse. Otteeni kiristyi kuskini lantiosta, ja vauhti kiihtyi. Ajolasit suojasivat silmiäni pahimmalta lumipöllyltä, samoin kuin crossikypärä. En ollut aikoihin ollut mopon kyydissä, ja pientä ahdistavaa tunnetta sydämeni pohjassa ei helpottanut talvinen sää – jäinen, kova tie, irtolunta tien päällä, hento lumisade ja tuuli. Mopo kääntyi Seppeleen pihaan melkein lintassa ja hidasti, lopulta pysähtyen tallin seinustalle. Rintaani pidellen nousin kaksipyöräisen kyydistä ja asetin lasit kypärän suuta suojaavan osan päälle nostaen kypärän tämän jälkeen otsalle, hengitellen rauhallisesti. ”Eetu, sä oot aika hullu”, totesin ykskantaan. Mopoa parkkeeraava Eetu virnisti minulle ohimennen ja nosti kypäränsä samalla lailla kuin minä, otsalleen, korjaten samalla sinisävyisen takkinsa asentoa. ”No oliko hurjaa”, Eetu kiusoitteli pukaten minua olkapäähän. Pyöräytin päätäni kuin järkyttyneenä, naurahtaen kuitenkin kevennykseksi päänpyöräytyksen perään. ”Kiitti kuitenki kyydistä.” Kapusimme Eetun kanssa yhtämatkaa yläkertaan vievät portaat ja suuntasimme kaapeille. Nostin oman kypäräni kaappini päälle ja näin sivusilmällä ruskeahiuksisen pojan tekevän samoin. Hymähdin huomaamattomasti ja siirryin peilin alla jököttävän kaapin luokse avaten sen. Kopeloin kaapin takaosaa, ja vanhan rätin alta löysin avaimeni. Vedin avaimen esiin ja vaivihkaa suljin kaapinoven. Eetu oli keskittynyt oman kaappinsa tutkailuun, joten hän ei huomannut omaa laatikkosniikkaustani. Siirryin oman kaappini luokse ja työnsin avaimen lukkoon vääntäen sitä. Kaapinovi avautui jouhevasti, toisin kuin monen muun kaappi – moni valitteli, kuinka klassisesti heidän kaappienovensa valitti, kun sitä aukaistiin. Yhtäkkiä kaappini sisältö päätti räjähtää päälleni, ja huomasin seisovani melkoisen rojukasan edessä. Käteni eksyytyi silmieni päälle facepalmaamaan ja kuulin, kuinka Eetu kääntyi takanani katsomaan selkääni. ”Olisko aika siivota toi rytöläjä, jos se jo räjähtää sun päälle?” poika naurahti osoittaen kasaa jalkojeni juuressa. Käännyin kulmiani kohottaen Eetuun päin, osoittaen pojan omaa kaappia. ”No kato omaas”, aloitin, ”se on vielä järkyttävämpi, tavaroita vain läjässä!” ”Se ei sentään räjähä mun päälle”, brunette naljaili kääntyen kuitenkin kaappinsa puoleen. ”No, ehkä oot oikeessa. Siivotaanko nää yhessä?” Vastasin Eetun ehdotukselle myönteisesti ja huokaisten käännyin uudelleen kaappini puoleen. Tästä tulisi erittäin mielenkiintoista. Kaapinoven sisäpuolelle oli kertynyt jo mukavan kokoinen kokoelma kuvia – Hype, Riina, Scimmy ja Huijari esiintyivät kaikki useammassa kuvassa, Liinukin oli päässyt Hujun vierelle edustamaan. Nurkistaan repsottavan vuonohevosjulisteen olin kerännyt pois pari viikkoa sitten. Hoitohevosiani esittävien kuvien lisäksi kaapin sisäpuolella oli kuva ajoleiriltä, jossa minä, Pipsa, Justus ja Samppa irvistimme ja Poppari haukotteli taustalla. Naurahdin ääneen kuvaa tarkastellessani ja siirryin kollaasin muihin kuviin, joita en ollut ehtinyt tarkkailla aikoihin. Yhdessä kuvassa oli koko Seppeleen silloinen hoitaja- ja yksärinomistajapoppoo yhdessä henkilökunnan kanssa, toisessa kuva minusta ja Robertista poseeraamassa kameralle ja muissakin esiintyi monia muita tallilaisia. Kollaasi oli paisunut koko ajan, mutta vielä sisäpuolelle mahtuisi lisää kuvia, sikäli mikäli kerkeäisin niitä teettää ja kuvata. Hymyillen siirryin valokuvista tavaroiden pariin, käymään niitä läpi. Järjesteltyäni kaapin se näytti heti paljon säyseämmältä – enää minun ei tarvinnut pelätä, että se hyökkäisi uudelleen kimppuuni. Minun ei edes tarvinnut ottaa sieltä mitään mukaani(, en olisi kyllä jaksanutkaan,) vaan kaikki tavarat mahtuivat suhtkoht’ siististi sisälle violettiharmaaseen kaappiin. Loin tyytyväisen ilmeen kaapin suuntaan ja vedin sieltä esiin talviratsastusvaatteet – ne minun pitäisi pian vaihtaa. Kääntyessäni katsomaan, miten Eetun siivous edistyi, katseeni kohtasi täydellisen sekasorron. Vaatteita lojui siellä täällä ja tuollakin, muutama epämääräinen mytty oli lentänyt toiselle puolelle huonetta. En voinut pidätellä nauruani, vaan päästin sen ilmoille hetkeäkään miettimättä. Eetu kääntyi minua kohti tuiman näköisenä, mutta kääntyi nopeasti uudelleen kaappinsa puoleen. ”Tarviitko sä apua?” kysäisin vaivihkaa, tirskahtaen. ”Siltäkö se näyttää?” Eetu esitti vastakysymyksen, vieläkin kaappinsa parissa touhuten. ”En tarvii, kiitos vain kysymästä.” ”Ei väkisin”, totesin huvittuneena. ”Mä poistun olohuoneen puolelle, tuu säkin kun valmistut ikuisuusprojektis kans.” Avatessani oleskeluhuoneen oven huomasin ilokseni, että se oli täynnä tuttua porukkaa, vanhempaa sebeläiskaartia. Sohvalla istuivat Pipsa, Ilona ja Kimi sekä heidän kanssaan, melkein keskellä, virne naamallaan blondi Robert. Sydämeni pohjassa pakahtui, kun näin pojan – siitä oli aivan liian pitkä aika, kun olimme sattuneet tallille yhtä aikaa. Olimmehan me viestitelleet noin muuten, mutta ei se näitä in real life-tapaamisia voittanut. Pirttipöydän ääreen olivat kerääntyneet Pihla, Inkeri, Karoliina, Emmy, Fiia ja Salma, joka näytti vielä tavallista hyväntuulisemmalta. ”Heissan kaikki!” tervehdin porukkaa iloisesti ja hyppäsin sohvalle poikittain muiden syliin makaamaan. Sohvallaolijat päästivät älähdyksiä ja olin kuulevinani jotain nurinaa, mutta äänivyöry laantui, kun asetuin kunnolla paikoilleni. Vilkaisin Robertia nopeasti, hymy huulillani, johon Robs vastasi omalla hymyllään ja ravistamalla reittäni. Rinnassa lämpeni ja huulet pysyivät koholla, kuin väkisin. ”Moi vaan Brisu!” pöytä vastasi miltei kuorossa, lukuun ottamatta Salmaa, joka näytti olevan omissa ajatuksissaan. ”No mikäs se Salmaa niin hymyilyttää?” kysäisin vaivihkaa ja yritin kääntää päätäni edes hieman taaksepäin nähdäksäni Salman ilmeen. ”Mä luulen että sillä ja Jessellä on jotain juttua!” Inkeri hökäsi, ennen kuin Salma tai kukaan muu kerkesi sanoa yhtään mitään. Salma pudotti päänsä käsiensä päälle, joita nojasi pöytään, ja näytti punastuvan hieman. ”Tästähän voi tulla uus romanssi!” Emmy povasi. ”Kesän jälkeenhän täällä ei oo romansseja nähty, nytkö on uuen vuoro?” Salma nosti kulmakarvojaan ja naurahti lyhyesti, pudistellen päätään. En tiedä, yrittikö hän vain saada meitä pois aiheesta, vai eikö pikkuromanssi ollut totta? Emmyn sanat kohdistuivat ilmiselvästi minun ja Robertin suhteeseen, josta koko Seppele oli kuhissut kesästä lähtien. Vieläkään kukaan, edes minä, ei ollut saanut varmistusta mihinkään suuntaan. Nyt oli sentään minullakin jotakin kiinnostavaa kuunneltavaa ja seurattavaa, kun seppeleläiset olivat minua ja Robertia niin tiiviisti koko kesän (ja varmaan vieläkin) stalkanneet. Yhtäkkiä ovi avautui, ja Eetu astui sisäpuolelle kääntäen snapbackinsa oikeinpäin. Facepalmasin taas mielessäni paikkaani huoneessa, mutta morjenstelin kuitenkin Eetulle sohvalta. Pojan kasvoilta en osannut lukea mitään, mutta en minä uskonut, että hän olisi vieläkään tottunut minuun ja Robertiin. Tai no, siihen että oltiin tällaisissa väleissä. ”Mistäs täällä puhutaan? Mä kuulin jotain spekulointia jostain asiasta…” Eetu vihjaili, istahtaen huoneen keskellä olevalle sohvapallille. ”Salman ja Jessen romanssista”, Ilona vastasi vinkaten silmää sekä Eetulle että Salmalle. Tummahiuksinen poika kohotti kulmaansa kiinnostuneena, ja selitys sai alkaa taas uudelleen. Väiteltyämme, pohdiskeltuamme ja ennen kaikkea spekuloituamme Salman ja Jessen mahdollista rakkaustarinaa kyllästyimme hetkeksi aiheeseen, ja Salma sai hengähtää. Ihme kyllä, minun ja Robertin juttu pysyi keskustelusta sivusta, ja saimme ottaa itse kantaa tähän tuoreeseen lovestoryyn. Aiheet muuttuivat arkisemmiksi, kuten uuteen tuntihevoseen Windiin ja vanhojen hevosten lähtemisen päivittelyyn sun muuhun. Aiheen vaihtuessa Josefiinan takaisintulosta pähkäilyyn päätin liueta paikalta. Eihän minulla koko päivää aikaa ollut jutella, näin loppujen lopuksi. Tänään Hype piti liikuttaa ja eihän se paljon liikkunut, jos sitä ei laittaisi liikkumaan. Minulla ei kuitenkaan ollut tänään mikään koulutuuppailu- tai estehyppelypäivä, joten kaikista hermojasäästävin vaihtoehto oli lähteä maastoon. Kävelin tallin alakertaan ja huomasin tummien hiusten vilahtavan käytävänkulmalla. ”Odelie!” hihkaisin, toivoen, että pitkät hiukset kuuluivat huutamalleni naiselle. ”Ai, kato Brisu!” vastasi nainen helpotuksekseni. Hymy kareili naisen vaaleilla huulilla. ”Lähetkö Edin kans maastoon?” Myöntävän vastauksen saatuani lähdin hakemaan Haippia tarhasta. Hevonen tuli mielellään vastaan ja antautui kiinni. Varustin hevosen pikaisesti ja talutin sen pihalle, jossa nousin selkään. Hype katseli innostuneena ympärilleen – se ei ollut pitkään aikaan maastoon päässyt. Edi ja Ode saapuivat myös pihalle, joten pääsimme pian lähtemään. Kiertelimme ja kaartelimme maastossa ympäriinsä, aika lailla vailla päämäärää. Päätimme kuitenkin käydä lumen peittämällä sänkipellolla vähän ravaamassa ja laukkaamassa umpihangessa. Pakkanen kipristeli poskipäitäni ja kaivauduin syvemmälle takkiini. Painoin pohkeet tiiviimmin Hypen kylkeen ja nostin laukan. Hevonen pärskähti tyytyväisenä, laukaten rauhallisesti ja hallitusti eteenpäin – ihme kyllä. ”Otetaanko lujempaa?” huusin tuulta päin Odelle, joka istui takanani Edin selässä. ”Joo!” Nousin kevyempään istuntaan ja annoin Hypelle ohjaa pohkeiden kera. Ilonpukin saattelemana Hyperion ampaisi matkaan. Lumi pöllysi takanamme ja hento lumisade tuulen avustamana piiskasi kasvojani. Hypen jalat nielivät maata ja askeleet olivat korkeat. Nauru raikui vatsastani asti – mikä olisikaan tämän ihanampaa? Kökkö loppu, mutta piti saada loppuun kun aihe on talvinen ja talvi meni jo, haha.F O R T Y - E I G H T
Ihana talvinen tarina!
 |
|
|
|
Post by Britta on May 6, 2014 19:21:03 GMT 2
Koulutunti kangilla
20. helmikuuta 2014 Vähän meni mittasuhteet päin mäntyä, mutta ilman mallia kuitenkin onnistuin suunnilleen rakenteessa - jeij!F O R T Y - N I N T H |
|
|
|
Post by Britta on May 30, 2014 17:29:13 GMT 2
Reunited
30. toukokuuta 2014 Hiekkatie rapisi tutusti kuluneiden Conversejeni alla. Kääriydyin syvemmälle trenssitakkini uumeniin ja annoin käsien valua taskujen pohjalle. Pyörittelin vasemman käden sormillani huulirasvapurkin kantta – auki, kiinni, auki. Nostin pienen purkin varomattomasti taskusta ja pudotin sen kostealle hiekalle. Kirosin. Käsi hapuili uudelleen kohti huulirasvapurnukkaa, kaikessa lykyssä se ei ollut tippunut maahan oikein päin. Tai no, oikein päin juuri se oli tippunutkin, pohja edellä. Edellisestä hoitokerrastani oli kauan. Aivan liian kauan. Koulu oli painanut niin kovasti päälle, että koulusta tultuani olin ehtinyt vain lukea kokeisiin, syödä ja hyvällä tuurilla tehdä läksyt. Nukkumaanmeno venyi puolenyön tienoille, jättäen jälkeensä koko ajan suurenevan univelan. Tuntui, kuin jättimäinen punnus olisi sysätty pois hartioiltani, kun tajusin kaikkien kokeiden loppuneen tältä vuodelta. Koko peruskoululta. Ei enää huonostinukuttuja öitä, ei kevyiden sivujen kahinaa. Ei enää hetkeen. Ensi syksynä olisin taas uuden haasteen edessä: lukion. Seisoisin uuden koulun ovilla, hapuilemassa ovenkahvaa, joka tuntuisi oudolta kämmenen sisälle puristettuna. Vieraalta, johon ei tohtisi kajota. Ihmisistä tulvivat käytävät, kaikki ne uudet kasvot… Ja opiskelu. 31 kurssia ensimmäisenä vuotena ei ollut mikään pikkujuttu, ainakaan, kun kuulin monien kavereideni valinneen alle 30 kurssia. Joku saattoi todetakin suorittavansa lukion kolmessa ja puolessa tai jopa neljässä vuodessa. Minä taas halusin paahtaa eteenpäin kohti unelmiani mahdollisimman nopeasti – kolmessa vuodessa siitä laitoksesta olisi ulos päästä vä. Haahuillessani ajatusteni syvimmissä kolkissa en huomannut, kuinka saavuin Seppeleen pihaan; niin automaattista ja rutiininomaista askellukseni oli ollut. Havahduin, ehkä hieman säikähtäenkin, todellisuuteen. Tallin piha oli täysin sula, koivujen norkot olivat vaihtuneet vihertäviksi silmuiksi, jotka innokkaasti puskivat tietään valoon. Suurin osa lehdistä oli kasvanut täyteen mittaansa, saaden koko tallin ympäristön kukoistamaan. Ruohoa riitti yllin kyllin, ja aidanvierestä joku oli jo ensimmäisiä voikukkia nyhtänyt hevosille syötettäväksi. Epämiellyttävä olo valtasi minut. En tuntenut olevani tervetulleena kotona taas. Tunsin oloni kurittomaksi kakaraksi, joka tuli nyt alistuneena takaisin kotiin tajuttuaan, ettei suuri maailma ollutkaan sitä, miltä se oli vaikuttanut. Pala kurkussani kasvoi entistä enemmän ottaessani ensimmäiset askeleeni tallinovea kohti. Minun teki mieli piiloutua, vajota maan alle ja lähteä juoksemaan pois, takaisin turvalliseen kotiini. Omaan kotiini. Toiset hoitajat olivat varmasti olleet niin aktiivisia, niin reippaita ja tunnollisia. Mutta minä en ollut. Olin laiska, saamaton… en edes tohtinut sanoa, mikä. En olisi halunnut myöntää itselleni, kuinka kamala hoitaja olin ollut, ja olen yhäkin. Mutta pakkohan se oli, kaikkien niiden todisteiden valossa. Pääni nytkähti lannistuneena rintaan ja näpräsin huulirasvapurkkia yhä kiivaammin. Mitä tekisin? Minun ei tarvinnut kauaa miettiä, kun tallin ovi leväytettiin yhtäkkiä auki kovalla kiireellä. Säikähdin pahanpäiväisesti ja painoin käden rintaani, huohottaen. Tasoitellessani hengitystä en rekisteröinyt, kuinka säikäyttäjäni huusi nimeni ja kääri kädet ympärilleni. Kasvoni valtasi ymmyrkäinen ilme. Pienestä shokista toivuttuani pudistin päätäni kuin selvittääkseni ajatuksiani ja käänsin katseeni minua halaavaan Inkeriin. Tuntui, että Inksukin oli hujahtanut poissaoloni aikana ainakin kymmenen senttiä lisää pituutta. ”No, etkö aio sanoa beeäfäffällesi mitään?” pirtsakka voimanpesä hihkaisi. Naamallani oli typertynyt ilme, enkä osannut vieläkään reagoida. Ei Inkeri voinut olla siinä. Sain suustani ulos pelkkää mongerrusta ja lopulta lyhyen moikkauksen. Blondi päästi minusta irti ja tsekkasi minut kiireestä kantapäähän. ”Sori kun nyt ei ehdi jutella tarkemmin, mitä kuuluu, mulla on ihan hirvee kiire laittaa Siiri valmiiks”, Inkeri latoi suustaan kuin espanjalaiset torimyyjät tarjouksiaan, ”mut nähään sen jälkeen!” Räpsäytin silmiäni pariin otteeseen ja huomasin ällistyksekseni, että Inkku oli kerennyt jo juosta seuraavaan paikkaan, kuin tuli hännän alla. Hämmästyneenä jäin seisomaan tallin nyt avonaista ovea vastapäätä, enkä voinut enää perääntyä. Oli pakko mennä sisään. Hevosentuoksu pöllähti suoraan punottavaan nenääni. Allergikkona kevään aika ei ollut helppoa, mutta onneksi se oli kohta ohi ja kevät antaisi kesälle sijaa. Loisteputkivalojen kajossa pölyhiukkaset erotti selvästi, mutta ne loivat lähinnä rauhallista tunnelmaa leijaillessaan hitaasti maata kohti kuten lumihiutaleet. Tuntemattomia kasvoja, kiireisiä ihmisiä. Kuolainten kodikas kilinä, lattianlakaisu. Pysähdyin ajattelemaan. Seurasin katseellani minulle lähes tuntemattomien ihmisten puuhailuja, ja saattoihan matkassa olla joku tuttukin, jota en tunnistanut. Miksi en ollut raivannut aikaa tänne? Miksi olin niin saamaton? Olisihan minulla ollut aikaa, jos olisin tehnyt aikaa. Miten saatoin jättää tämän kaiken taakseni niin pitkäksi aikaa? Lasittuneet silmät jäivät tuijottamaan särisevään kattolamppuun ajatusten virratessa päässä. Tunsin leijuvani jossain kehoni yläpuolella. ”Brisu, missä oot oikein ollu?” Kysymys poksautti kuplani ja pudistin jo tavaksitulleesti päätäni, suunnaten sen jälkeen silmäni äänen suuntaan. Tummahiuksinen nainen seisoi edessäni kädet lanteillaan, vieno hymy huulillaan. ”Oot kasvanu ihan hirveesti, vaikka ollaanhan me nyt nähty kuitenkin. Silti näytät paljon vanhemmalta.” Naurahdin kuivasti, vaikken edes huomannut niin tekeväni. Pakotin raukean hymyn huulilleni ja sipaisin sotkunutturasta karanneen kiehkuran korvani taakse. ”Kotona, koulussa, lähinnä jälkimmäisessä. Tai ainakin koulukiireiden parissa”, totesin virnistäen teennäisesti. Toivoin hartaasti, ettei Odelie huomaisi teennäisyyttäni, vaan sivuuttaisi sen. Lyhyehkön Odelien kanssa vietetyn juttutuokion jälkeen tiemme erkanivat. Suuntasin askeleeni kohti yläkertaan vieviä portaita. Tuttu narina kuului muutamalta portaalta niiden kopistessa tennareideni alla. Kaappien luona ei ollut ketään, huh. Sain vaihtaa vaatteeni rauhassa. Polvista paikatut farkut kelpasivat täydellisesti tämän päivän hoitotoimenpiteisiin, samoin seuratakki ja leopardikuvioiset kumisaappaat. Lukitsin kaappini jäljessäni ja saapastelin – kirjaimellisesti – takaisin tallin puolelle pyöritellen kaapin avaimen perää kädessäni. Ympäröivästä häslingistä välittämättä kävelin suoraan ulko-ovelle ja vedin keuhkoihini ulkoilmaa. Tämän herkän hetken pilasi sieraimiini tunkeutuvat siitepölyhiukkaset, jotka saivat minut aivastamaan muutaman kerran peräjälkeen. Tuhahdin nenääni hieraisten ja lontostin kohti hevostarhaa. Kesä oli kyllä käynyt Liekkijärvelläkin, kyllä, mutta se oli paennut yhtä nopeasti kuin tulikin. Paetessaan kesä oli jättänyt tilalle kevään, tai pikemminkin tämä säätila vaikutti minusta syksyltä. Satoi koko ajan, melkein vaakasuoraan, ja oli pilvistä. En kuitenkaan antanut sateen latistaa mielialaani, joka oli jo muutenkin tarpeeksi tuskainen. Sekä omatunnon että allergian takia. Hevostarhalle päästyäni en aikaillut, vaan pujahdin ketterästi aidan ali tarhaan. Kokeneempien tunnit alkoivat vasta tuntien päästä, joten minulla oli tässä aikaa. Ja sen ajan aioin käyttää viisaasti. ”Hype-ee!” huhuilin portilta, etsiessäni kuivinta tietä kimon hevosen luo. Näin vaalean pään kohoavan ruskean hevosen takaa ja kuulin hirnahduksen. Hirnahduksen, voitteko kuvitella? Sydämeni oli pakahtua, enkä enää välittänyt rapakoista, vaan ripeästi kävelin mustajalkaisen hevosen luo. Hevonen haisteli kättäni tarkkaan, samoin muun kehoni. Rapsutin trakehneria hellävaraisesti samaan aikaan harjamarrosta. Tunsin, kuinka ylähuuli alkoi pyöriä olkapäätäni vasten ja painoin pääni mustan harjan sekaan. Silmäni täyttyivät vedestä ja niiden tulviessa yli äyräiden vesivanat valahtivat kyynelinä poskille, jatkaen matkaa leuan alle ja vaatteisiin. Ne eivät kuitenkaan olleet surun kyyneliä. Ne olivat ilon, onnen ja jälleennäkemisen synnyttämiä kyyneliä. F I F T I E T H |
|
|
|
Post by Britta on Jul 28, 2014 21:01:25 GMT 2
Baby you're so classic28. heinäkuuta 2014 Britta ja Hype treenailemassa koulua ilman satulaa, Hype hienona! Skanneri pilasi laadun totaalisesti, pitää yrittää toisella skannerilla uudelleen... Itse piirrustukseen olen aika tyytyväinen, piirrustusinto nostelee taas päätään - oli niin kivaa tän parissa kun pikkuhiljaa alkaa anatomia olla kohdillaan!F I F T Y - F I R S T |
|
|
|
Post by Britta on Jul 29, 2014 10:31:37 GMT 2
Social butterfly?
29. heinäkuuta 2013 ”Hey babe!” Käännähdin ympäri, hiusten heilahtaessa mukana pään heilautusta myötäillen. Pitkäksi venähtäneet, ruskeansävyiset hiukset takertuivat kiinni ripsiin ja naamaan, ei mennyt ihan kuin Strömsössä. Mahdollisimman sievästi nyin ylimääräiset hiukset pois näkökentältäni ja loin hurmaavan hymyn hieman itseäni pidemmän, blondin pojan puoleen. ”No hei vaan”, hymähdin, jääden seisomaan paikoilleen. Blondi poika käveli vierelleni ja pukkasi minua leikkimielisesti olkapäästä. Huulet piirtyivät virneeseen ja jatkoin kävelyäni pojan vierellä. ”Mitäs Roobärtti tietää?” kysäisin smalltalkina, hiekan rapistessa kuluneiden Conversejeni alla. ”Parempaa, kun näin nätti tyttö vastassa odotteli”, Robert sanoi vinkaten silmää ja saaden minut nauramaan räkäisesti. ”Soisi odotella useamminkin!” Robertin tökkäys kylkeen sai minut nauramaan asialle vielä enemmän, enkä ottanut juttuja tosissaan. ”Yeah right”, totesin puoliksi itselleni ja vilkaisin poikaa sivusilmällä. Lippis koristi pörröisiä hiuksia ja hymykuopat pilkistelivät ruskettuneiden kasvojen lomasta. A complete package. Meidän suhdehuhuista oli jo vuosi, viime kesänähän nuo huipentuivat. Nyt meidän juttu ei enää kiinnosta ketään, vaikkei eihän me yhdessä olla, vieläkään. Ainakaan virallisesti, vaikka ehkä meillä jotain säätöä on. Ehkä. Nykyään Salman ja Jessen juttu kiinnostaa tallilaisia enemmän, mukaanlukien minua – pitäisi päästä keskustelemaan Salman kanssa kaksin tästä... Serkkuni Enni, joka Mêl Serenissä työskentelee, ei ollut ihmeissään Jessen uudesta säädöstä – kuulemma noita tuntui riittävän, vaikka korkkiruuvikiharainen nuori nainen ei ollut mitään omasta suhteestaan Jesseen maininnutkaan. Ehkä jotain, ehkä ei. Liikaa jossittelua, liikaa ehkä-sanoja. Tartuin reippaasti tallin ovenkahvaan ennen seuralaistani ja vetäisin oven auki. Se aukeni hieman narahtaen, päästäen hevosentuoksun leijailemaan ulos. Robert tarttui pröystäillen oveen ja antoi minun mennä ennen itseään, mikä sai minut muljauttamaan silmiäni. Talli oli hiljainen, muutamia askelia sieltä täältä kantautui tärykalvoilleni. Jos viritti aistinsa äärimmilleen, saattoi kuulla harjan juoksutuksen karvapeitettä vasten, luudan lakaisun betonilattiaan, tuntea pölyhiukkasten kirmaavan ulos vapauteen, nähdä kaltereiden välistä kurkottautuvia korvia, jotka halusivat aistia kaiken ympärillä tapahtuvan. Saattoi tuntea lämmön, joka huokui koko talliympäristöstä. Rakkauden. ”Stop that daydreaming”, Robert keskeytti ajatuksenkulkuni tuhahtaen perään. ”Such a princess...” ”...and you are the prince, right?” naurahdin hieman ärsyyntyneenä kauniiden ajatusteni sekoittamisesta. Robert kohotti kulmiaan noteeraamatta lausettani sen suuremmin. Kuin automatisoituna kävelimme suoraan yläkertaan ja kaappien ohi olohuoneen ovelle. Ilma oli vieläkin lämmin, suorastaan kuuma – mietinkin, milloin tämä hellejakso purkautuisi ukkosena taivaalta, ei tällaista luonnotonta hellettä voinut kauaa kestää. Robert vetäisi oven auki ja hyppäsi oviaukosta teatraalisesti, kuin odottaen aplodeja. Pyöritin päätäni huomaamattomasti puolelta toiselle, silmiäni uudempaan kertaan pyöritellen – hölmö kun on. ”Joo, taptap, hieno sisääntulo”, tokaisin Robertin takaa tuupaten tuon sisään huoneeseen. Robs ei ollut varautunut tuuppaukseen, joten poika kompastui omiin jalkoihinsa ja oli lentää nokalleen, jos ei olisi viime hetkellä saanut kiinni sohvan selkänojasta. Räkäisesti nauraen astelin itsekin huoneeseen, sulkien oven perässäni. ”No johan oli näyttävä sisääntulo”, Inkeri tokaisi sohvannurkalta, katsoen ensin minuun ja sitten Robertiin. Nauruhan tytöltä pääsi, mikäpä muukaan. Robert kampesi itsensä ylös ja pudisteli vaatteitaan olemattomasta liasta, mikä olisi voinut vaatteet lattiallamöyrimisestä tavoittaa. Samalla korjaantui lippalakkikin oikeaan asentoon ja hurmurihymy palasi huulille, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Oh dear mikä tapaus. Inkerin lisäksi olohuoneessa hengailivat Kuú, uudehko hoitaja, johon en ollut vielä täysin ehtinyt tutustua, Salma, Fiia, Emmy, Ansqu ja Akku. Viimeisenä mainittu näytti jotenkin mystiseltä pöydän ääressä istuessaan, kuin tarkkaillen tilannetta. Tai toista meistä, ja you bet, se en ollut minä. Äkättyäni blondin vilkuilun tyttö käänsi pikaisesti päänsä toisaalle ja olin näkevinäni pienen punan kohoavan nuoren tytön poskipäille. Well, ehkä se oli vain jokin hallusinaatio, tiedä häntä – pistoksen käväistyä rinnassani työnsin koko asian mielen perukoille. ”Mitä muijat, mikä boogie?” Robert tavaili ainakin miljoona vuotta vanhan biisin sanoja, jammaillen samalla lauleskelunsa tahtiin. Katsahdin Robertiin päin naurahtaen ja päätäni pyöritellen – mikä sillä tänään oli? Oma boogiensa, nimittäin. ”Dude, that's an old song, and you don't sing Finnish songs too often”, totesin nuivasti. ”Please, don't.” Robert loi minuun hieman hämmästyneen katseen, mutta jatkoi pian samaa rataa ja hyppäsi Inkerin viereen sohvalle. Itse hakeuduin pöydän läheisyyteen, en nimittäin tänään kokenut houkuttelevaksi äkkäytyä pullollaan olevan sohvan sekaan. Syvään huokaisten istahdin pöydän ääreen, Salman viereen ja Akkua vastapäätä. Salma tarjosi vedenkeitintä minun puoleeni ja nappasinkin tyhjän mukin pöydältä, ojentaen sitä takaisin brunettea kohden. Kuuma neste virui kaatonokasta mukiini ja täytti sen piripintaan. Nappasin pöydältä teepussin ja upotin sen liemeen, hajamielisesti pussia kupissa nostellen. Rupattelimme niitä näitä, normaaleja heppajuttuja ja vähän muita kesäkuulumisia. Jotenkin en ollut enää fiiliksessä mukana, vaikkakin osallistuin keskusteluun kuin tavallisesti. Mieleni oli muualla, kehoni läsnä. Miten niin hyvin ja positiivisesti alkanut päivä kääntyi näin harmaaksi ja hajamieliseksi? Mieleni sopukoissa pyöriskelleni en kuullut mitään ulkopuolisesta maailmasta – näin ajatukseni silmieni edessä, kuulin ajatukseni korvissani. Katse lasittui ja lusikan pyörittely teekupissa lakkasi, kun karkasin luonteeni vastaisesti omiin ajatusmaailmoihini. Se social butterfly koteloitui kuoreensa ja tunsi olonsa haavoituvaksi. Ajatukset juoksivat takaisin edellisiin kesiin, kauniisiin muistoihin, joita sävyttivät myös ne kipeämmät. Robert, Eetu, Riina, Ämmä, Hype... Ajatukset vetivät solmua aivojeni ympärille, tunsin leijuvani kehoni yläpuolella. Yhtäkkiä kuplani puhkesi, kun hätkähdin Salman kädenheilutteluun silmieni edessä. Säpsähdin ja käänsin säikähtäneen katseeni Salmaan, kuin aropupu ajovaloissa. ”Haloo, onko ketään kotona?” Salma kysyi epäluuloinen ilme kasvoillaan. ”Sillä jäätää aika pahasti”, Akku naurahti taustalta kääntyen takaisin keskustelun puoleen. Pupillit pienenivät, katse normalisoitui ja puheensorina särähti tärykalvojani vasten. ”Joo, kaikki inkkarit kanootissa”, vastasin teennäisen naurahduksen seuraamana. ”Vähän jäi töllö päälle.” ”Daydreamer”, Robert tuhahti virnistäen jostain kauempaa, mutten sen kummemmin kiinnittänyt poikaan huomiota. Huh, pitäisi ehkä ryhdistäytyä. Yritin keskittyä keskustelemaan, vaikka ajatukseni harhailivatkin jossain aivan muualla. Huomattuani Robertin ja Inkerin alkavan kiusoitella toisiaan lähemmin, olin nähnyt tarpeeksi. Hörppäsin teekupista pohjat ja nousin aika ryminällä ylös paikaltani, sopertaen jotakin Hypen hoitamisesta ja kiireestä. Läksiäiseksi väläytin teennäisen hymyn olohuoneen kalustolle ja kompuroin pois huoneesta, jättäen hiljaisuuden perääni. Hetken kestänyt ihmetys kuitenkin kaikkosi äkkiä, ja kuulin tutun puheensorinan jatkuvan. Erotin sorinan seasta Inkerin ja Robertin pirteät äänet ja sanoja, joita en olisi halunnut kuulla. Rintaa puristi, sydäntä ahdisti ja se pamppaili kiivaasti. En tiennyt, mikä minuun oli mennyt – ihan normaalia naljailua ja kiusoitteluahan tuo oli ollut, monta kertaa ennenkin tuollaista oli tapahtunut sekä Robertin ja Inkerin että samaisen pojan ja muiden tallilaisten kesken. Ei, nyt se ei vain käynyt päinsä. En tiennyt, mikä minulla oli – herkkyys puski pintaan. Se herkkyys, jota moni ei minussa nähnyt; olin vain se selviytyjä, se positiivinen, se kiusoittelija ja aina iloinen. Aina hymy huulilla, aina toisia auttamassa. Ei, ei ja ei. Onnekseni kukaan ei lähtenyt perääni, se olisi aiheuttanut vain lisää huolta. Tallissa ei ollut ketään, kun ripein askelin marssin sen poikki ja pyrin ulos. Tämä hauras perhonen halusi ulos, halusi vapauteen. Halusi olla yksin. Läimäytin ulko-oven auki ja pysähdyin hetkeksi. Tajusin, etten ollut hengittänyt kunnolla koko matkalla ja vetäisin syvään henkeä, huohottaen hetken sen perään. Pudistin päätäni kuin olisin halunnut pudistaa kaikki ajatukset päästäni, siinä kuitenkaan onnistumatta. Suljin ulko-oven rauhallisesti ja notkahdin polvilleni muutaman metrin päähän. Mikä minulla oli hätänä? Silmät kostuivat, mutten halunnut päästää kyyneliä ulos. Yritin kuivailla silmiäni paidanhelmaan, mutta lopulta minun oli annettava periksi – muutama kyynel valui poskea pitkin, pyyhkien mennessään meikkiä naamaltani. Hieraisin nopeasti poskeani korjatakseni ihoa ja huokaisin syvään. Pää tuntui painavalta, aivot tohjolta, sydän rasittuneelta. Painoin pääni kämmeniin ja lyyhistyin miltei maan tasalle. Lämmin tuuli tanssitti hiuksiani naamalleni ja pois, mutten välittänyt. Päässä löi tyhjää, kropassa löi tyhjää. En tiennyt mistään mitään. Kuulin tallin oven avautuvan ja nousin rivakasti ylös, pudistellen vaatteita hiekkapölystä. Pyyhkäisin pikaisesti mahdollisesti levinneet meikit ja kyyneleet pois kasvoiltani ja käännyin tulijaan päin, sydän kurkussa pamppaillen. Syvä huokaus pääsi keuhkoistani, kun tulija ei ollutkaan blondi poika, vaan sen sijaan brunette tyttö – Salma. ”Hei Britta, onko kaikki ok?” polkkatukkainen kysyi heti alkuun, mikä sai minut vaivaantumaan. Vihasin tuota kysymystä, ei, kaikki ei ole ok, mutta miksi sen myöntäisin. Vaikka itsekin sorruin lähes joka kerta samaan kysymykseen, tiesin, että se olisi hyödytön. ”On”, vastasin vetäen feikkihymyn tiukasti huulilleni. Rooli olisi ja pysyisi. ”Okei”, Salma vastasi hieman epäilystä äänessään. ”No, mut muista, että voit aina puhuu mulle, jos tarvii.” Nyökkäsin vaitonaisesti ja naurahdin teeskennellen perään. Jäin seisomaan paikoilleen Salman suunnatessa hakemaan kimoa kisaponiaan ja korjailin huomaamattomasti printatun T-paidan kastunutta reunaa. Ryhdistäydy nainen. Keräsin reippaudenrippeeni ja lähdin talsimaan kohti hevostarhaa. Kuiva hiekka pölisi allani, kun napakasti askelsin tarhalle vievää tietä pitkin. Mielialani vankistui askel askeleelta, puhkuin voimaa. Jokin jylläsi sisälläni, eikä se ollut enää ahdistuneisuus vaan aivan jotain muuta. Se oli varmuutta. Päästyäni tarhan portille huutelin Haipin (yash, varmuudenpuuskissa uusi lempinimi!) nimeä. Nappasin riimunarun portinpielestä ja henkäisin syvään pujahtaessani aidan välistä tarhaan. Kimo, varsin likaisen näköinen ruuna nosti päätään syödystä heinäkasasta ja jäi tapittamaan minua kiinnostuneena. En voinut estää hymynkareiden hiipimistä suupieliini. Piilotin narun selkäni taakse ja lähestyin hevosta käsi ojossa, samalla jutellen sille mukavia. Muutkin tarhalaiset kävivät juttusillani, mutta minulla oli päämääränä vain yhden ja ainoan hevosen luokse pääseminen. Hyperion otti muutaman askeleen minua kohti ja jäi kiltisti odottamaan kiinniottoa. Leveä hymy huulillani napsautin riimunarun lukon kiinni päitsiin ja taputin hiekasta pöllyävää hoitohevostani kaulalle. ”Tulehan murunen”, lepertelin pienelle kimolle lähtiessäni kävelemään edeltä tarhan portille. Laiskasti trakehner lähti minua seuraamaan, samalla tutkiskellen ympäristöään tarkkaavaisena. Tallipihan kautta sisään ja suoraan karsinaan kävi meidän tie. Hype keinutti päätään puolelta toiselle, katsellen, mitä kaikkea tallissa tapahtui. Aika hiljaista oli nytkin, joten hevosella ei ollut paljon nähtävää. Jätettyäni Haipin karsinaan kävin poimimassa satulahuoneesta matkaan hepan harjapakin, jonka sisältöön paneuduin tarkemmin. Mieleni valtasivat taas ne harmaat, hämärät ajatukset. Uppouduin syvemmälle ajatusten syövereihin, olin hukkua niihin uudelleen. Sydän pamppaili lujempaa, käden ote harjasta helteni ja harja putosi takaisin pakkiin, josta olin sen juuri nostanut. Britta, sinä olet täysi typerys. ”Hey babe!” Deja vu valtasi mieleni ja säpsähtäen käännyin katsomaan, kuka keskeytti ajatukseni, vaikkei siitä ollut mitään epäilystä – blondi poika, josta kaikki tämä alkoi. Oravanpyörä, joka ei koskaan lakannut pyörimästä. ”Don't be so depressed”, Robert sanaili virnistäen. ”Smile, it looks good on you.” Katsahdin Robertia et-oo-tosissas-ilmeelläni ja käännyin takaisin harjapakin pariin, kuin se olisi ollut sata kertaa kiinnostavampi kuin hurmaava blondipoju takanani. ”Honey, I'm serious”, Robert maanitteli muka-vakavammalla äänellä. ”Cheer up a bit for me.” Miljoonan ajatukset pyörivät päässäni, mutta niistä välittämättä nousin kyykystä seisomaan ja käännyin yhä myrtyneenä Robertin puoleen. Poika kallisti päätään hieman ja laski kätensä hartioilleni, mikä sai minut vilkaisemaan niihin nopeasti, kuin kosketusta kavahtaen. Robert astui askeleen lähemmäs ja toi kätensä naamani korkeuteen, koskettaen suupieliäni vetäen ne luonnottomaan hymyyn. Hymähdin vaitonaisesti pojan eleelle ja hetken mielijohteesta pudottauduin hieman pidemmän blondin kaulaan, painaen pääni tuon olkapäälle. Tuttu, lämmin tunne valtasi sisuskaluni. Tämä perhonen oli valmis kuoriutumaan uudelleen. F I F T Y - S E C O N D |
|
|
|
Post by Britta on Jul 29, 2014 23:20:34 GMT 2
Koulukisoihin tähtäävä valmennus
20. huhtikuuta 2014  PeruutustreeniäF I F T Y - T H I R D |
|
|
|
Post by Britta on Jul 30, 2014 21:59:14 GMT 2
I think I love you better know
30. heinäkuuta 2014  "Oot rakas."F I F T Y - F O U R T H |
|
|
|
Post by Britta on Aug 2, 2014 20:57:02 GMT 2
Myrskyä ilmassa
2. elokuuta 2014 Painostava ilma tuntui sisällä asti. Kavutessani portaita ylös kohti hoitajien tilaa tunsin samalla hien nousevan pintaan, epätavallisen helposta liikunnasta. Pysähdyin portaiden yläpäähän tunnustelemaan ilmaa – ei yhtään parempaa korkealla, minne kuuma ilma tunnetusti kohosi. Ällöttävä, limainen olo valtasi minut ja halusin mahdollisimman pian jonnekin ikkunan ääreen, vähän raittiimman ilman pariin. Tartuin olohuoneen ovenkahvaan, joka tuntui viileältä kämmentäni vasten. Painoin kahvan alas ja vedin oven auki tottuneesti. Huone näytti ensivilkaisulla tyhjältä, mutta tarkemmin ympärilleni katseltuani huomasin pirttipöydän ääressä istuvan, tummahiuksisen tytön. Tämä tyttö näytti vaipuneen täysin omiin ajatusmaailmoihinsa, samalla tiiraillen ulos olohuoneen pienestä, ristikoidusta ikkunasta. Kuin reaktiota varoen hipsin vedenkeittimen luo, vilkuillen samalla pöydässä istujaa. Miksi en tunnistanut tyttöä, joka etäisesti vaikutti niin tutulta? Ehkä minulla oli vain niin huono nimimuisti uusien henkilöiden suhteen, ettei mitään rajaa. Sekavat ajatukseni syrjään nakaten istahdin pirtinpenkille, tätä tummahiuksista tyttöä vastapäätä. Yhtäkkiä tyttö hätkähti hieman ja käänsi katseensa minuun, pieni hymynkare huulilla leikitellen. ”Ai hei”, tyttö tervehti minua rauhalliseen äänensävyyn. ”En huomannut tuloasi, anteeksi.” ”Ei siinä oo mitään anteekspyytelemistä”, hymähdin nojaten käteni pöytään. Piti saada jotain tekemistä tähän rupattelun ohelle, mutta käsien ulottuvilla ei ollut mitään syötävää tai räpellettävää. Ahdistavaa. ”Mä en kuollaksenikaan muista sun nimee, kauheeta mutta totta”, tunnustin pieni häpeänpilkku rinnassani, ”mut kuitenki muistan sen, että sä hoidat Eelaa.” ”Kuú, ja joo, niin hoidan”, ruskeahiuksinen vastasi piilotettuun kysymykseeni, hymähtäen perään. ”Sut mä muistan, oot Britta.” Nyökkäsin henkäisten pidättämäni ilmat pois keuhkoistani – ei tämä pörröpäinen onneksi ottanut nokkiinsa, vaikken tuon nimeä muistanutkaan. Rauhallisen keskustelumme lomassa kuulin, kuinka joku kapusi yläkertaan tuovia portaita ylös ja asteli olohuoneen ovelle. Ovi avautui hitaasti, ja raosta kurkisti tuttu brunette – Anne. ”Huh, siinähän sinä oletkin”, Anne sanoi helpottuneen näköisenä. ”Mulla ois sulle asiaa, käytkö toimistossa kun ehdit?” Kohotin kulmaani vaivihkaa Kuúlle, jonka jälkeen nyökkäsin hymyillen Annen puoleen. Nainen katosi ovenraosta yhtä nopeasti kuin oli sinne ilmestynytkin, jättäen minut hölmistyneenä miettimään, mitä hänellä olisi minulle tällä kertaa asiaa. ”Ei tallinomistajan puheille meneminen oo aina paha juttu”, Kuú lohdutteli myötätuntoinen ilme kasvoillaan. ”Niin, ei tietenkään, varsinkaan Annen”, hymähdin kääntäen katseeni ulos ristikkoruutuisesta ikkunosta. ”Mutta nyt mulle tuli sellanen tunne, että tää juttu ei oo hyvä.” Hyvästeltyäni Kuún ainakin hetkeksi nousin paikoiltani ja suuntasin tieni alakertaan, kohti Annen toimistoa. Sydän tykytti rinnassani ja kurkussani oli pieni palanen, koko kehon kuumotusta unohtamatta. Ei kai se nyt niin kamalaa olisi Annen juttusilla käydä, enhän edes tiennyt, mitä asia koski. En kuitenkaan voinut mitään sille tunteelle, joka lävisti minut juuri niinä hetkinä. Tämä ei olisi mitään hyvää, sanoi kuudes aisti, jos sellainen oli olemassa. Käsi hiestä nihkeänä koputin muutaman kerran toimiston oveen ja raotin sitä. Anne kutsui minut peremmälle, ja luikin kuin säikähtänyt peura sisälle huoneeseen, jota koristi pienoinen sekasorto. ”Älä sotkusta välitä, mulla on aika monta rautaa tulessa nyt”, nainen naurahti osoittaen minulle tuolia toimistotuoliaanpöytäänsä vastapäätä. ”Istu vaan.” Olin kuin lapsen kengissä. Lapsen, joka odotti nuhtelua, lapsen, joka tunsi epävarmuutta ja hiukkasen häpeää jo valmiiksi. Ahdistuneen lapsen, joka ei tiennyt, miten päin tuolilla pitäisi istua. ”Asiahan on nyt niin, että...” Anne aloitti, pitäen pienen hengähdystauon, asettaen samalla jalkansa ristiin, ”...Riina lopetettiin tässä vähän yli viikko sitten.” Sydämeni jätti yhden lyönnin väliin ja kehoni yli hulmahti lämpöaalto, jonka jälkeen kylmyys valtasi sisimpäni. En tuntenut enää hiostavuutta, vaikka kylmä hiki pöllähti iholleni. En saanut suusta sanaakaan, tuijotin vain Annen ohitse tyhjyyteen. Pysähdyskuvat tuosta vaaleanrautiaasta hevosesta pyörivät mielessäni hiljalleen, tahtiaan nopeuttaen ja pian en saanutkaan niistä enää selvää. Yhtäkkiä lysähdin käsieni varaan, jotka tuin polviini. Kyyneleet virtasivat tulvivista kyynelkanavista poskille, joista ne tippuivat vaatteilleni. Shokkitila purkautui samalla kun kyyneleet vierivät, mutta helpotusta ne eivät tuoneet. Tunsin Annen käden laskeutuvan hellästi olkapäälleni, mutten reagoinut siihen, en ainakaan hylkäämällä. Hiljainen niiskutus sulkeutui toimiston seinien sisään ja olin kuulevinani Annenkin niiskaisevan. Juuri, kun olin ajatellut käydä Riinan luona vierailulla, se vietiin pois. Yli kaksi vuotta sitten aloitin sen hoitamisen, ja niin, minun oli tarkoitus käydä sen luona aivan lähipäivinä. Vihdoin olisin ollut valmis herkkään kohtaamiseen, mutta tuo puoliverinen riistettiin minulta, meiltä. En voinut Annea syyttää, en tietenkään – pikemminkin minun olisi kiitettävä häntä, kun päästi rakkaan laukkaamaan taivaslaitumille kärsimisen sijasta. Eihän Riinalle oltu annettu kauaa elinaikaa, kun se Seppeleestä lähti. Mutta silti noutaja oli tullut liian aikaisin, liian aikaisin tuolle hevoselle. ”Riina varsoi kauniin, voikon tammavarsan ennen lähtöään”, Anne kertoi herkistyneellä äänellä, hiljaa. ”Se on ihan Rimpulan näköinen, tosi kaunis. Sentistä.” Nyökkäsin kyynelmereni keskeltä, vaitonaisena. Kyyneleet olivat lakanneet hetkeksi, pitihän minun joskus toimistosta pois päästä. Nostin pääni käsieni ja hiusteni seasta, vetäen hennon, mutta voipuneen hymyn huulilleni. Itkuiset kasvoni olivat varmasti mitä kaunein näky, mutten antanut sen häiritä. Nutturalta karanneet hiukseni liimautuivat tiukasti kiinni märkiin kasvoihin. ”Kiitos kun kerroit”, lausahdin hiljaa. ”Kiitos kaikesta.” Ojennuin Anneen päin rutistamaan tuota, ja brunette kaappasikin minut yllättävän tiukkaan syleilyyn. Halauksesta irrottauduttuamme hymyilin Annelle pää kallellaan, pyyhkien vetisiä kasvojani kämmenselkiin. ”Kyllä tämä tästä”, totesin puoliksi itselleni. ”Onhan mulla Hype, ja teidät kaikki.” Poistuin murtuneena toimiston ovesta suoraan ulos. Taivas näytti tummalta ja pilvimassaa oli kerääntynyt kiitettävästi lyhyen ajan kuluessa. Ilma seisoi ympärilläni, puristaen minut tiukkaan pakettiin. Vilkuilin ympärilleni, kuin katsellen, ettei kukaan huomaisi, ja romahdin tuttuun paikkaan polvilleni hieman edemmäksi tallin ulko-ovesta. Revin nutturan auki ja annoin pohjaväriltään ruskeiden hiusten valahtaa kasvojeni peitoksi. Hiustenkäret nuolivat ahnaasti hiekkaista maata, suojaten minua muulta maailmalta. Silmät vettyivät uudelleen ja kasvot täyttyivät kyynelistä, tuntui, kuin itkisin koko sieluni pihalle. Itkuni oli hiljaista, kärsivän itkua – en halunnut hakea huomiota, halusin välteläl sitä. En halunnut nähdä ketään, jokaikinen saisi painua kuuseen. ”Hei Britta, mikä on?” Taas joku keskeytti rypemistuokioni, mikä sai vihan kiehahtamaan kylmänviileässä rinnassani. Pyyhin pikaisesti suurimmat lätäköt naamaltani ja heilautin hiukset kasvojeni edestä, varmasti erittäin murhaava ilme kasvoillani leväten. Huomatessani kysyjän kahdeksanvuotiaaksi pojaksi karistin tiukan ilmeen ja yritin teeskennellä aurinkoista, laihoin tuloksin. ”Ei mitään erikoista, kunhan tutkin muurahaisten sielunelämää”, murjaisin vitsin Jasonille, joka tapitti minua pää kallellaan. Teki mieli nakata tuo kahdeksanvuotias poika jonnekin, mistä kukaan ei häntä löytäisi, mutta hautasin äkkipikaisen ajatuksen yhtä nopeasti kuin se tulikin. Jason naurahti vastaukselleni, mutta piti vakavan linjan. ”Ei kun oikeesti”, Jason tivasi, uteliaisuutta ja myötätuntoa silmissään. Myötätuntoinen, hiljentävä hymy huulillani katsoin nuorta poikaa ja nousin ylös, vaatteet hiekassa ja meikit levinneinä. ”Myöhemmin.” Lähdin kävelemään poispäin, jättäen Jasonin seisomaan yksin suurelle pihamaalle. Hiukset tuulessa liehuen painelin suoraan hevostarhalle, jääden aidan nurkalle istumaan. Vedin polvet koukkuun eteeni ja hengittelin syvään, rauhassa. Tuijotin horisonttiin, katse lasittuneena ja ajatukset harhaillen. Tämä kesä oli jäänyt liian lyhyeksi monelta osaa. Elämä oli epäreilua. Pilvilinnoja ei ole olemassakaan, ne pitää itse rakentaa. Kuitenkin, usein käy niin, että joku muu romahduttaa ne vaivoin rakennetut pilvilinnat ja on aloitettava alusta. Joskus, kuitenkin, olet itse itsesi pahin vihollinen. Tunsin varovaisen nuuhkaisun takanani ja käänsin pääni nähdäkseni Hypen, joka oli uteliaana tullut katsomaan, kuka aidanpieleen oli tullut norkoilemaan. Hymähdys kävi huulillani ja kampesin itseni ylös maasta, välittämättä vaatteiden törkyisyydestä ja kosteudesta. Pujahdin aidan ali tarhaan ja annoin hevosen haistella käsiäni. ”Rakas, mulla ei oo sulle mitään, sori.” Hevonen toi päänsä lähelleni ja nuuhki hiljaa poskeani. Työnsin käteni mustan, ylikasvaneen harjan sekaan ja tunnustelin harjamartoa sormillani, alkaen rapsuttaa hevosta. Kimo silminnähden nautti tekemisistäni, alkaen itsekin pyörittelemään huultaan hiuspehkoani vasten. Joskus pitää vain nostaa katse tulevaisuuteen, pois maasta ja pois menneisyydestä. Ikinä ei saa unohtaa, mutta anteeksi voi antaa – itselleen. Asioista selvitään asenteella, mutta hetken voi siltikin rypeä surussaan, jos kokee sen helpottavan. Ainakin minulla se helpottaa hieman. ”Tulehan poika, mennään”, puhelin trakehnerille taluttaen sen päitsistä tarhan portille. Portilla lisäsin varustukseen riimunarun, jonka kera poistuimme tarhasta kohti tallia, joka oli kylläkin viimeinen paikka, jonne halusin mennä, mutta muuta mahdollisuutta ei ollut. Paitsi, entä jos... ”Hei Jason!” Pieni poika, joka ilmeisesti odotti äitinsä kyytiä, kääntyi nopein liikkein minua kohti. ”Hakisitko mulle jonkun kypärän? Lainakypärä käy varsin hyvin, koko on jotain 58.” Lyhyenläntä Jason kipaisi vikkelästi sisälle ja palasi sieltä vielä vikkelämmin, käsissään ruskea peruskypärä. No jaa, ruskea ei ihan ollut meidän väri, mutta sillä nyt ei ollut mitään merkitystä. Kiittelin poikaa ja sidoin hiukseni ponnarille, jonka jälkeen vedin kypärän päähäni. Vähän isohan se oli, mutta sai luvan kelvata. Sidoin Hypen riimunarun kiinni sen päitsiin ohjiksi ja nousin selkään tallin edustalla pyörineeltä tuolilta. Tämä olikin ensimmäinen kerta, kun menin Hypen kanssa vain päitsillä, mutta kertahan se on ensimmäinenkin. Hype katseli korvat hörössä maailmaa, kun annoin sille pohkeita merkiksi lähteä kävelemään pois tallipihasta – halusin kirjaimellisesti karistaa tallin pölyt jaloistani tekemällä aivan jotain muuta. Aurinko pilkisteli tummien pilvien takaa värjäten maiseman oranssiksi laskevine säteineen. Huomasi kyllä, että oli tulossa syksy – aurinkokin valmistautui siihen. Hype käveli rennosti allani, eikä meillä ollut tarkoituskaan mennä lujaa, käppäillä vain rauhassa. Meillä ei ollut kiire yhtään minnekään, ja nyt oli hyvä mahdollisuus etsiä uusia reittejä ja muuten vain samoilla metsässä. Tunsin tuulen yltyvän ja se värisytti ihoani samalla, kun poninhäntä tanssahteli selkääni vasten. Taivas synkkeni ja ymmärsin, että oli meidän aika kääntyä kotiin päin, pakoon myrskyä. Aika kauashan me oltiinkin Haipin kanssa ehditty, kävelyvauhtia, tunnustellen ulkomaailmaa. Sain karistettua ikäviä asioita mielestäni, muutettua niitä pikku hiljaa positiivisiksi ja rauhoituttua. Pienet pisarat alkoivat tipahdella ihoani vasten ja kuulin kauempaa jyrinää. Hypen korvat kääntyivät eteenpäin ja se jännittyi hieman, ottamatta kuitenkaan askelia yhtään nopeammin. Itse olin rauhallisin mielin – en pelännyt ukkosta, en salamoita, en sadetta enkä tuulta. Tulkoot jos olivat tullakseen. Näin ensimmäisen salaman ja laskin sekunteja jyrinään. Vielä kymmenisen kilometriä ja se olisi päällä. Alkuperäissuunnitelmasta poiketen aktivoin Hypen käyntiä ja painoin laukkapohkeet sen kylkiin, jolloin hevonen ponkaisi hurjaan laukkaan. Tarrauduin väliaikaisohjien lisäksi kiinni hevosen ylikasvaneeseen harjaan saadakseni tukea, jota shortsit eivät antaneet. Tuntui, kuin olisimme laukanneet suoraan myrskyä karkuun. Sade yltyi rankkasateeksi, tuuli puhalsi lujaa saaden sateen tulemaan melkein vaakasuoraan päin naamaa. Sadepisarat muuttuivat kovemmiksi, rakeeksi, joka onneksemme pian suli takaisin veden muotoon. Minun oli vain luotettava allani laukkaavaan hevoseen – se kyllä tietäisi, että tätä tietä päästäisiin kotiin. Itse en miltei nähnyt eteeni sadepisaroiden piiskatessa kehoani, joten todellakin, minun oli vain luotettava ja keskityttävä tähän hetkeen, tähän tilanteeseen. Jyrinä ja salamointi sen kun yltyivät, joten meidän oli päästävä kotiin. Suomen kesä... Hyvissä ajoin ennen Seppelettä siirsin tarmoa puhkuvan kimon raviin, jotta se saisi edes vähän loppuverryttelyä. Haip ei meinannut pysyä kavioissaan, mutta puksutti menemään kuitenkin puhdasta ravia. Lyhyehkön ravipätkän jälkeen annoin hepan vielä kävellä, vaikka tiesin, että myrsky olisi pian päällä. Saavuttuamme tallipihaan laskeuduin märkänä rättinä selästä. Jalat eivät meinanneet kantaa, mutta kuitenkin talutin Hypen urheasti karsinaan asti ja riisuin sen mittavat varusteet. Heppa sai rapsutukset kera muutaman heppanamin, jotka olivat unohtuneet shortsien taskuihin. Hienosti se oli minua, märkää ja nuutunutta rättiä, kantanut läpi matkan. Kuulin tiuhaa kavioiden kopinaa käytävältä. Viimeisiä hevosia tuotiin ilmeisesti sisään, suojaan myrskyltä. Jätin Hypen rauhaan odottelemaan iltaruokiaan ja vedin karsinanoven perässäni kiinni. Karsinanoven, joka oli palvellut minua jo Riinan aikana. Samaan karsinaan sulkeutuivat muistot, niin hyvät ja huonot, joiden kanssa oli elettävä. Kuitenkin, mieluummin muistelisin niitä joskus lämmöllä, en itku kurkussa. Huomasin näköpiirissäni blondin nuorukaisen, Vennan karsinan edustalla. Hiljaisin askelin kävelin tuon luokse ja mielitekona halasin poikaa takaapäin. Tunsin tämän hieman säpsähtävän, mutta käännyttyään pojan naamalle levisi ihmettynyt virne. ”Well, what's that for?” kysyi venytetty Vennan puunaaja, Robertiksikin kutsuttu. Hautasin pääni tuon olkapäähän, enkä päästänyt irti vastatakseni. ”Sanotaan näin, että tää on lahja sulta mulle. Mä todella tarvitsen tätä, mutta selitystä saat kyllä odottaa.” F I F T Y - F I F T H |
|
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!