|
|
Post by Britta on Jan 28, 2013 16:43:07 GMT 2
Tammimaasto
26. tammikuuta 2013 Astuin ulos äitini autosta raikkaaseen ulkoilmaan. Pakkasta oli pari astetta ja aurinko paistoi. Vedin sieraimiini talven tuoksua. Ilma oli kuin olikin hieman keväinen, vaikka oikeastihan oli kunnon talvi. Muistin kuin eilispäivän sen, kun pakkasta oli yli kaksikymmentä astetta ja olin käpertynyt moneen vilttiin käsissäni kuuma kaakaomuki. Nyt pakkanen oli onneksi pienentynyt alle kymmenesosaan siitä. Parempi näin päin, olihan meillä tänään tarkoitus lähteä tammimaastoon! Astelin varmana sisään tallin ovista. Lämmintä ilmaa pujahti ovenraosta ulos ja iskeytyi päin kasvojani. Vedin oven kiinni perässäni ja katsoin satulahuonetta hymyillen. Järjestyksessä kuin mikäkin. Suuntasin askeleeni pois satulahuoneesta kohti yläkertaan vieviä portaita. Askel askeleelta nousin portaita ylöspäin, kuunnellen askelmien tuttua valitusta. Käännähdin oleskeluhuoneen ovea kohti ja silmäni osuivat jo tutuksitulleeseen peilikaappiin, joka kätki kaapinavaimeni. Otin avaimen kätköstään ja hakeuduin kaapilleni. Metalliesine työntyi lukkoon ja väänsin sitä niin, että ovi aukesi. Kaappini paljasti kuvakollaasinsa, johon minun taskussani olisi lisä. Olin teettänyt Liinun ja Huijarin kuvan sekä yhden Hyperionin kuvan lisää. Otin valokuvat taskustani ja kaivoin kaappini perältä sinitarraa, jolla kiinnitin kuvat osaksi kollaasia. Hymyillen nakkasin sinitarran paikoilleen ja aloin vaihtamaan vaatteitani. Kuulin portaiden narisevan, kun olin vetämässä toppatakkia päälleni. Joku oli mitä ilmeisimmin tulossa yläkertaan. Otin kaappini ylähyllyltä mustan piponi ja vedin sen päähäni, katsahtaen sitten portaiden yläpäähän. ”Taru!” hihkaisin riemastuneena. Mustatukkainen tyttö näytti myös yllättyneeltä ja saatoin huomata pienen ilonpilkahduksen tämän silmissä. ”No hellurei”, Taru vastasi naurahtaen. ”Minne matka?” ”Ajattelin hakee Hypen tarhasta, tuukko mukaan? Samalla kato saisit sen Humun haettua”, vihjailin ja vedin kypärän pois kaapista sulkien oven. Taru näytti leikisti mietiskelevältä kun nakkasin avaimeni takaisin kaappiin. ”No jos tuota ehkä mahdollisesti juu”, tyttö vastasi lopulta päästäen ilmoille hersyvän naurun. Yhdyin nauruun lähtien Tarun kanssa alakertaan. ”Käyn nakkaamassa tän kypärän Hypen karsinalle, ni ootatko sen aikaa?” kysyin Tarulta askeltaen kohti hoitohevoseni karsinaa. Vastaukseksi sain omiin korviini muminaa, joka on varmasti aikaisemmin ollut jokin myöntävä sana. Laitoin kypäräni kiinni loimitankoon ja palasin ripeästi takaisin Tarun luokse. ”Sulla meni 0,53412 sekuntia liian pitkään”, minua vuoden vanhempi tyttö valitti, kunnes hänen pokkansa ei enää pitänyt. ”Joo-o”, virnistin ja lähdimme kävelemään yksissä tuumin kohti hoitohevostemme yhteistä tarhaa. Takatarha aukeni kulman takaa edessämme ja siellä olevat karvapallot, hevosiksikin kutsutut, nyhtivät heinää samasta kasasta. Ne eivät huomanneet tai vaihtoehtoisesti kiinnittäneet huomiota tuloomme. Otin aidalta Hypen riimunarun ja odotin, kunnes Tarukin sai käsiinsä Humun riimunarun. Avasin portin ja astuin sisään tarhaan. Innokkaimmat hevoset, joihin oma kullannuppuni ei kuulunut, käveleksivät portin pielustalla odotellen sisäänpääsyään. ”Et sinä Edi vielä pääse”, höpötin vaalealle pörröponille ja lähdin metsästämään Hyperionia kauempaa. ”Hype-ee, kultapieni-ii”, huutelin rakasta hoitohevostani. Se nosti päänsä heinäkasasta ja siihen sen reagoinnit loppuivatkin. Kävelin riimunaru selkäni takana trakehnerin luo ja napsautin narun lukon kiinni Hypen päitsien renkaaseen ja lähdin tarpomaan laiska (lue: vastahakoinen) hevonen perässäni kohti tarhan porttia. Taru sai Humun kiinni vikkelään ja pian me molemmat olimme tarhan ulkopuolella, viemässä hevosia tahoillemme. ”Nähdään pihalla!” huikkasin Tarulle, joka nyökytteli vieden Humun sisälle aittaan. Talutin kuusivuotiaan sisälle karsinaansa ja irrotin riimunarun päitsistä asettaen narun kiinni loimitankoon. Otin Hypeltä kevyen loimen pois ja kävin hakemassa sen harjapakin, joka löytyi tutulta paikaltaan satulahuoneesta. Palasin pakin kanssa takaisin ja otin sieltä kumisuan ja pölyharjan. Astuin sisään traksuruunan karsinaan ja annoin sen haistella harjoja ja käsiäni. ”Sinä oot tuommone nuuskuttaja”, naurahdin nuorikolle ja aloin pyörittelemään karvaa kaulasta lähtien kumisualla, vetäen vielä kumisuan jälkeen karvaa pölärillä. Samalla tekniikalla harjasin molemmat hevosen puolista ja Hype tuntui nauttivan. Pian vaihdoin kumisuan ja pölärin piikkisukaan jolla selvittelin sekä harjan että hännän. Seuraavana työnsä tekivät pääharja ja kaviokoukku. Onneksi Hypellä ei ollut tilsoja, ei tarvinnut niistä huolehtia. Harjapakin tehtyä työnsä kävin viemässä sen takaisin paikoilleen ja otin mukaani Hypen estesatulan ja meksikolaiset suitset kera suojien. Palasin varusteiden kanssa karsinalle ja jätin suojat sekä suitset ulkopuolelle ja menin satulan kanssa sisään. Hype kääntyi ja nakkasi päätään. ”No joo, voi kammotus että on kauhee satula”, sopersin kimolle ja nostin satulan sään kohdalle liu’uttaen sen taaksepäin siihen kohtaa, mihin se pysähtyi luonnollisesti. Oikea paikka. Suoristin satulahuovan vasemmalta puolelta ja kiersin sitten oikealle puolelle tekemään saman. Laskin satulavyön satulan päältä ja löysäsin sen viimeiseen reikään. Kiersin taas toisella puolelle ja rupesin kiristämään satulavyötä. Hype nakkasi päätään kun satulavyö kireni. Hevonen yritti pullistaa, mutta sain vyön juuri ja juuri ensimmäiseen reikään. ”Hyvä poika”, kehuin hoitohevostani taputtaen sitä kaulalle. Otin karsinan ulkopuolelta Hyperionin suitset ja purin ne nipusta. Asetin ohjat ruunan kaulalle ja otin päitset pois sen päästä nakaten ne käytävän puolelle. Kädelläni pidin kiinni Hypen päästä kun tarjosin sille kuolaimia, jotka se otti kohtuullisen hyvin. Vedin niskahihnan korvien taakse ja kiristin loput remmit. Karsinan ulkopuolelta käsiini etsiytyivät vielä suojat, jotka ketterästi liu’utin ja kiristin paikoilleen. Varustin vielä itseni ja olimme sitten Hypen kanssa valmiita matkaan. Pihalla kävi kova tohina, kun kaikki yrittivät ähräytyä toppavaatteissaan ratsujensa selkään. Minunkin täytyi satulavyön kiristyksen jälkeen pidentää jalustinta tarpeettoman pitkäksi saadakseni itseni kammettua selkään. Selästä käsin lyhensin jalustimet sopiviksi ja pyysin pihalla norkoilevaa Elliä auttamaan satulavyön kiristyksen kanssa. Pian olimme kaikki valmiita matkaan, ja etunenässä ilman satulaa ratsastava Anne lähti Edin kanssa näyttämään meille tietä. Lintujen laulaessa ilokonserttiaan ryhmämme taittoi matkaansa ratsujensa selässä. Maisemat olivat kauniita, kaikkialla oli valkoista ja kuuraista. Hypekin jaksoi pysyä nahoissaan, katseli rauhallisen oloisena ympärilleen ja nuuhki raikasta talvi-ilmaa. Tahtimme oli kohtuullisen reipas ja käyntiä kesti läpi metsätien. Saavuimme piakkoin leveämmälle autotielle, joka ei ollutkaan enää niin valkoinen; pohjavärinään kyllä, muutoin ei. ”Ravi!” Anne huusi jonon kärjestä ja nosti Edillä ravin. Otin puolipitkät ohjani lyhemmiksi ja kun edellämme oleva ratsukko lähti raviin, sinkosi Hype niiden perään. ”Soo”, rauhoittelin ruunaa ääniavuilla ja puolipidätteillä. Säätelin myös kevennykselläni ravin tahtia, ja pian se ei ollutkaan niin altajuoksevan oloista. Yhtäkkiä, mitään varoittamatta Hype hyppäsi ojaan ja minä horjahdin. ”Hui saakeli”, sain suustani. ”Miten sä nyt tollai?” Ohjasin Hypen takaisin jonoon ja hengittelin syvään. Melkein joka ikinen puska ja monttu oli niin kamalan pelottava, että sitä piti kytätä kuin viimeistä päivää. Selvisimme kuitenkin ilman haavereita, eikä ponini pomppinut puskaan enää kuin pari kertaa. Ja niitäkään ei olisi tarvinnut kokea. Siirsimme käyntiin ja kävelimme Ruolampeen vievän tien ohi. ”Voitas käydä morjenstamassa Sinnaa, se varmaan tykkäis ku tää koko poppoo ilmestyis tallipihalle eväidenkerjuussa”, vitsailin ja keskityin taas maisemiin. Tästäkin olin joskus Ruolammen hepoilla kävellyt ja hauskaa oli aina ollut. Huomasin pian, että meidän tiemme suuntasi järvelle. Rannalle päästyämme Anne jakoi meidät ryhmiin, ja minä olin Akun ja Annen kanssa samassa ryhmässä. ”Mikä kunnia”, naureskelin vieressäni seisovalle Akulle ryhmäjaon tapahduttua. ”Jokainen joukko saa mennä jäällä vapaasti. Yhteisestä sopimuksesta tehdään siirtyimsiä, voi laukata reippaasti, muttei aleta kisaamaan. Eli laukka suurella suurella ympyrällä!” Anne kertoi. ”Eli vapaat kädet seuraavat parikymmentä minuuttia, nauttikaa!” Joukkomme etsi oman kohdan jäältä niin, ettemme olleet liian lähellä hiihtäjiä. Se vasta olisi ollutkin, jos joku hiihtäjä olisi sohaissut hevosia sauvallaan… ”Otetaan vähän laukkaa”, Anne sanoi minulle ja Akulle. ”Tehdään vaikka alkuun kolmenkymmenen metrin ympyrä. Hype on nyt sen verran kuumana, että yritä saada sitä ulko-ohjan pidätteillä rauhoitettua. Istu alhaalla, rauhallinen istunta, Britta. Akku, Huiska yleensä kiihdyttelee laukkaan. Yritä ensin saada pidätteet läpi ja hevosta alle, sitten vasta laukkaa. Mennään!” Tein työtä käskettyä ja annoin ratsulleni rauhoittavia puolipidätteitä ja hengittelin rauhassa syvään tasaten istuntaani. Nostimme laukan ja lumi vain pöllysi. Hype nakkasi pienen ilonpukin ja lähti hieman kiihdyttelemään, minä kuitenkin pysyin selässä ja annoin sille puolipidätteet ettei se aivan käsistä lähtisi. Hymy kumpusi syvältä minusta ja naurukin pääsi valloilleen, niin hauskaa minulla oli. Hiljensimme jonkun ajan kuluttua raviin ja otimme laukkaa toiseen suuntaan. Hype kävi kuumana, mutten antanut sen häiritä. ”Otetaan vielä kahdeksikkoa, keskellä siirtyminen raviin ja laukka nousee taas”, Anne kehotti ja niin me teimme. Anne meni edeltä ja me Akun kanssa perässä. Hype kuumui hieman lisää harjoituksen aikana, mutta loppua kohden se jaksoi kuitenkin keskittyä ja meinasi vaihtaa laukan lennostakin. Kun kaikki olivat saaneet laukkailla melkein miten tahtoivat, lähdimme ravilla Seppelettä kohti. Viimeiset kilometrit taitoimme reippaassa käynnissä. Jokaisen kasvoilta paistoi tyytyväisyys ja minäkin silittelin myötään Hyperionin kaulaa. Tämä oli kyllä aikamoinen tammimaasto! F O U R T E E N T H Talvi 1 -merkki ansaittu talvisesta suorituksesta! =)
 ~Anne |
|
|
|
Post by Britta on Jan 31, 2013 13:22:33 GMT 2
Jälleennäkemisen riemu
31. tammikuuta 2013 Jos haluat pohjustaa tarinaa ja saada paremman lukukokemuksen, etsi täältä Eetu-sanalla tarinoita ja lue pätkät. Toisella sivulla Pojat on poikii-tarinan loppu kannattaa ainakin lukea, jos ei kokonaan jaksa. ;)”No moikka kultsi”, höpisin karsinassa odottavalle hoitohevoselleni. Olin ollut koko aamun tallilla, yläkerrassa jutellen muiden hoitajien kanssa. Meillä oli tosi hauskaa, kun tutustuimme toisiimme taas paremmin. Sain tutustua myös kolmeen uuteen hoitajaan; Niaan, Ainoon ja Emmyyn. Kaikki kolme vaikuttivat oikein kivoilta hoitajilta, minua vain harmitti, kun Mappe lopetti enkä kerennyt ystävystyä tytön kanssa kunnolla. No, enköhän näe Mappea vielä joskus jossakin. Robertkin oli yläkerrassa, kertoi lisää tarinoita voikosta kisaponistaan. En vieläkään ole varma, pystynkö täysillä uskomaan siihen tarinaan – mikäs kyllä siinä, jos olisikin ollut. Itse kun olin ennen Liekkijärvelle muuttoani asunut paikkakunnalla, jonka tallilla kävi ehkä yksi poika ja sekin oli kohtuullisen… No, ällöttävä. ”Nyt ois sulla vähänniinku meno tunnille”, sanoin Hyperionille joka puhalsi kasvoilleni lämmintä, hevosentuoksuista ilmaa. Hymähdin pienesti. Toivottavasti se ei älynnyt sanomisiani, näytti olevan niin hyvällä tuulellakin. Onnenpekka, se tuntilainen nimittäin. ”Hei, onko tämä Hyperion?” kuulin äänen karsinan ulkopuolelta ja raotin ovea. Ovensuussa seisoi aran näköinen nainen, tiukka nuttura ja kypärä jo päässään. ”Jep, oikean hevosen luona olet”, sanoin hymyillen. Nainen antoi kätensä haisteltavaksi Hypelle, ja kimo kavahti hieman, mutta tuli silti uteliaasti haistelemaan mustatukkaisen naisen kättä. ”Se on kyllä tosi ihmisrakas, mutta sua se ei taida olla ennen nähny?” esitin toteavan kysymyksen naiselle hymyillen. Nainen hymyili pienesti takaisin ja nyökkäsi. ”Mikä sun nimi muuten on?” kysyin asiakaspalvelumaisesti, avaten karsinanovea enemmän. ”Anette”, nainen esittäytyi, ja minä esittäydyin Britaksi. ”Voisitko sinä laittaa tuon… Hypen, jos minä sillä aikaa laitan itseni?” Anette kysyi oikein kohteliaasti, pieni pelko silmäkulmassaan. Nyökkäsin rohkaisevasti ja kerroin, että hän voisi tulla sitten karsinan eteen ollessaan valmis. Voi tuota naista, jotakin on varmasti tapahtunut, kun hän oli noin arka. Sennutunneilla mennessään hänen täytyi silti olla osaava, enkä sitä yhtään epäillytkään. Harjasin Hypeä sen sinisellä harjalla pitkin vedoin, rivakasti. Aika oli lentänyt traksua paijaillessa, ja nyt olisikin hieman kiire. Onneksi Hypellä oli ollut loimi tarhassa, niin se ei kovin likainen ollut. Kävin nopeasti läpi myös harjan ja kaviot, kunnes kävin viemässä harjapakin takaisin satulahuoneeseen ja otin samalla mukaani koulusuitset ja –satulan, koska he ilmeisesti menivät koulua. Jätin suitset karsinan ulkopuolelle odottamaan ja astuin satulan kanssa sisään. Hype nakkasi päätään nähdessään satulan, mutta antoi minun nostaa satulan itsensä selkään. Liu’utin satulaa kaulalta oikealle paikalleen ja suoristin satulahuovan molemmilta puolilta. Kiristin satulavyön tottuneesti Hyperionin nakellessa päätänsä. ”Voi sinua”, naurahdin ja nappasin karsinan ulkopuolelta Hypen suitset. Suitset menivät tällä kertaa helposti päähän ja viimeisenä silauksena jalkoihin laitoin suojat. Katsahdin nopeasti kelloa. Viittä vaille, juuri sopivasti. Kurkkasin käytävän puolelle ja huomasin Aneten kävelevän käytävää pitkin kohti karsinaa, jossa olimme. Nostin ohjat pois Hypen kaulalta ja pidin niistä kiinni astuen itse pois karsinasta. ”Elä sinä vielä tule”, sanoin hoitohevoselleni joka olisi jo innoissaan tullut pois karsinastaan jos sillä olisi ollut mahdollisuus. Ojensin karsinan luo saapuneelle Anetelle trakehnerin ohjat ja nainen kiitteli. ”Sitä mukaa kun olette valmiit, voitte viedä hepat maneesiin!” kuului huuto käytävältä ja avasin karsinan ovea enemmän. Nyökkäsin mustahiuksiselle naiselle rohkaisevasti ja tämä lähti Hypen kanssa käppäilemään maneesiin päin. Huokaisin syvään. Hyperion ei olisi mikään helpoin ratsastettava, ainakaan alkutunnista. Toivottavasti ratsastajan arkuus ja jännittyneisyys ei tarttuisi hevoseen. Tai mistäpä minä voisin tietää, millainen Aneten mieliala on silloin, kun hän ratsastaa. Kapusin portaat yläkertaan ja avasin oven. Vain Robert röhnötti sohvalla, lukien Hevoshullua, muita ei näkynyt. ”Where’s the others?” kysäisin vaivihkaa jääden seisomaan ovensuuhun. ”I scared ’em to death”, poika vastasi kylmänviileästi ja käänsi lehden sivua. Loin blondiin hieman oudoksuvan katseen ja lähestyin sohvaa. ”Just kidding”, Robert paljasti. ”Ne meni varustamaan tai lellimään hoitsujaan.” ”Ja miks sä et menny?” ”Venna sai jo lellimistä, tossa aikasemmin”, Robsu sanoi, ”ja nyt jotkut pikkutytöt jäi paijailemaan sitä karsinaan.” Nyökkäilin hitaasti pojan sanojen tahtiin. Venna varmaan listii koko tyttölauman, mutta se on sitten niiden, ei, vaan Robertin ongelma. ”Move your ass”, käskin blondia ja työnsin hänen jalkansa syrjään. ”Kan du prata svenska?” kysyin pojalta etsien parempaa asentoa sohvalta. ”Pardon?” Robert esitti ja yritti vallata itselleen suurempaa tilaa. ”Niin että osaatko puhua ruotsia”, suomensin ja tökin pojankloppia pois ”alueeltani”. ”En”, blondi vastasi yksiselitteisesti ja nousi makuuasennosta istumaan. ”Mun isä on ruotsalainen”, kerroin, ”tai niin se ainakin väittää.” Isä oli kotoisin Ahvenanmaalta ja täten puoliksi ruotsalainen, en vain tiennyt, kumpaa hänessä oli enemmän. ”Sen takia mun nimi on Britta, se on ruotsalainen nimi. Ranta-aho puolestaan on äidin sukunimi.” Robert pyöritti silmiään nauraen eikä tainnut uskoa tarinaani. En antanut sen häiritä vaan kävin makuuasentoon sohvalle. ”Hey, you stole my place!” Näytin blondille pojalle kieltä ja nappasin käteeni Hevoshullun. Ah tätä elämää! Kinasteltuani Robertin kanssa sohvapaikasta ja saatuani lopulta asiassa periksi, kun Robert lähti paijaamaan Vennaansa (tai vaihtoehtoisesti tarkistamaan, ovatko pikkutytöt vielä elossa), ajattelin lähteä katsomaan miten Anetella sujui Hypen kanssa. Luulen, ettei koulutunnilla pitäisi olla kovin paljon ongelmia, ainoastaan päänviskomisen kanssa jos senkään. Kyllä Hype osasi mennä peräänannossa kun sitä osasi ratsastaa, se piti vain laittaa tekemään kunnolla töitä. Hyppelin portaat alas ja kun pääsin käytävälle, en voinut uskoa silmiäni. Edessäni seisoi ruskettunut, tummanruskeat hiukset ja hunajanväriset silmät omaava poika. Ei herranjumala. Tämä ei voinut oikeasti olla todellista. ”B-Britta?” poika takelteli. Hänkään ei varmasti voinut uskoa tapahtunutta. ”Mitä hittoo sitä täällä teet?!” kysyin pojalta hölmistyneenä, samalla pieni ärtyisyyden vire äänessäni. ”No mä tossa alkeiskurssilla oon käyny, alotin ratsastuksen uudelleen tauon jälkeen ja ajattelin että käyn varmuudeks ton alkeiskurssin”, tummahiuksinen poika selitti, katse vieläkin maassa. ”Eetu”, puhuttelin poikaa nimeltä, ”Kato tänne.” Eetua varmasti hävetti, tai ainakin mietitytti tapa, miten me viimeksi näimme. Ja varsinkin se, miten hän lähti. Jätti minut yksin ja hylätyksi. Monet tunteet risteilivät sisälläni ja olisin voinut nakella tavaroita seinille. ”Tännekkö sä muutit?” tenttasin pojalta joka tunsi varmaan olonsa hieman epämukavaksi. Olin ikävöinyt poikaa, ja nyt se purkautui tällaisena puuskana. Eetu nyökkäsi vaisusti eikä halunnut ruveta mielistelemään yhtään. Taisi tietää, että olisi pitänyt hoitaa asia jotenkin perusteellisemmin ja pitää yhteyttä. Olimmehan kavereita! Tai no, ehkä vähän enemmänkin, joskus. ”Sori. Ois pitäny pitää yhteyttä.” Sieltähän se tuli. Miten pitää yhteyttä, jos ei jättänyt edes puhelinnumeroa? Koko hetki tuntui niin epätodelliselta. ”No niin olis”, inahdin ja huokaisin syvään. ”Eiköhän aloteta puhtaalta pöydältä, nyt me asutaan samalla paikkakunnalla. Vähän niinku sillon, kun sä kävit vielä Latulassa.” Eetu nyökkäsi ja päästi pienen hymynkareen karkaamaan suupielestään. Silmäni kostuivat ja pian kyynel vierähti silmäkulmastani lähtien vierimään pitkin poskeani. Hyppäsin Eetun kaulaan ja annoin patoutuneen surun tulla ulos kumpuavana kyynelvirtana. Eetu rutisti minua tiukasti, piti sylissään ja lohdutti. Irrottauduin pojan kaulasta itkut itkettyäni ja pyyhin vedet naamaltani. Brunette poika hymyili minulle rohkaisevasti ja näytti ylöspäinsuunnattua peukkua. ”Mun on pakko lähtee nyt”, hän sanoi vetäen puhelimensa pois takkinsa taskusta. ”Äiti soittaa jo.” Hymähdin ja nyökkäsin huomaamattomasti. Hyvästelin Eetun ja lähdin jatkamaan matkaa kohti maneesia. Maneesiin mennessäni Inkeri pysäytti minut. ”Kuka toi oli?” blondi kysyi innoissaan. Ratkesin heleään nauruun ja annoin sen kummuta syvältä sisältäni. ”Eetu”, vastasin lyhyesti ja kun Inksu yritti udella, mistä tunsin hänet, vastasin vain, että pitkä tarina. Niin, pitkä tarina, joka ei loppunutkaan niin onnettomasti kun olin odottanut. F I F T E E N T H |
|
|
|
Post by Britta on Mar 29, 2013 20:30:54 GMT 2
Koulutunnilla
4. helmikuuta 2013  Hypellä suitset päässä, pian päästään lähtemään! S I X T E E N T H |
|
|
|
Post by Britta on Mar 31, 2013 19:11:58 GMT 2
Palmulauantai - uusi juhlapyhä?
30. maaliskuuta 2013 Minua haukotutti. Parin päivän mittainen reissuni muualla oli tehnyt tehtävänsä, ja yöunet olivat jääneet vähille. Nyt minä kuitenkin reippaana tyttönä istuin bussissa, matkalla kohti Seppelettä. Räpläsin kännykkääni tylsistyneenä katsellen välillä ohikiitäviä, valkeita maisemia. Huomasin kauempana siintävän tutun bussipysäkin ja kurottauduin painamaan stop-nappia. Kuului vaimea piippaus ja rupesin keräilemään tavaroitani, siirtyen istumaan käytävänpuoleiselle penkille. Bussi hiljensi ja pysähtyi lopulta töksähtäen. Nousin ylös paikaltani, kävelin bussin käytävää pitkin ovelle ja kiitin kuskia kyydistä. Astelin portaat alas ja päädyin lopulta lumen peittämään maahan bussin kurvatessa pois pysäkiltä. Vedin sieraimiini raikasta ilmaa häivyttääkseni hetkellisen pahan olon, jonka bussi oli minulle aiheuttanut. Sohjo litisi kenkieni alla kävellessäni kohti tuttua tallipihaa. Lumi oli alkanut sulaa ja kotoa lähtiessäni pakkasmittari oli näyttänyt paria astetta plussaa. Reppuni, joka oli täynnä pääsiäisherkkuja muille tallilaisille, tuntui epämukavalta selässäni. Alussa reipas kävelyni muuttui pikkuhiljaa laahustukseksi ja ryhtinikin alkoi painua kumaraan. Siinä madellessani ryhdyin kuuntelemaan ympäristöäni tarkemmin ja huomasin, että takaani käveli varmasti joku toinen. Reippaammin kuin minä. Kävelijä saisi varmasti minut pian kiinni. En kehdannut vilkaista taakseni, vaan suoristin selkäni ja jatkoin hidasta kävelyä – tällä kertaa enemmän tahallaan kuin äsken. Pian viereeni talsikin tupsupipopäinen, oljenvaaleat hiukset omistava tyttö. ”Moi!” sanoin iloisesti, vaikken ollut aivan varma, missä olin tytön joskus nähnyt. ”Moi”, toppaliivitetty tyttö vastasi ujosti. Kirensin kävelyni tahtia pysyäkseni toisen tytön rinnalla. Hän oli minua muutaman sentin pidempi, ja hänen löysä piponsa sai hänet näyttämään vielä pidemmältä. Olin varmasti nähnyt tytön Seppeleessä, jossakin vaiheessa ainakin. ”Mikä sun nimi muuten olikaan?” kysyin nopeasti ja jälkeenpäin tajusin, kuinka typerältä kysymykseni kuulosti. Ei muistanut toisen nimeä. No, minun nimimuistillani ei paljon kehuskeltaisi. ”Nia”, vaaleahiuksinen tyttö vastasi ja antoi pienen, piilevän hymynkareen käväistä suupielellään. ”Mä oon Britta”, vastasin ykskantaan, vaikken tiennyt, tiesikö toinen minut vai eikö. ”Sä hoidat vissiin Hypee?” Nia tarkensi ja hidasti samalla kävelytahtiaan niin, että minäkin pysyisin perässä. Nyökkäsin hänelle vastaukseksi ja varmistelin itsekin vielä, että hänhän pääsi hoitamaan Huiskaa. ”Onnea vielä, ehkä uudestaankin, hoitajapaikasta, vaikka siitä onkin jo kauan kun hoitajaksi pääsit” sanoin tytölle iloisesti hymyillen. Nia kiitteli ja kertoi miten ihanaa oli päästä Huiskan hoitajaksi, vaikka kuulemma pitikin enemmän poneista. ”Jep, mäkin oon aikalailla poniratsastaja, mutta kaikki mun hoitsut on ollu hevosia”, naureskelin ja kohensin oman piponi asentoa. Nia nyökkäsi. ”Mitkä kaikki hoitsut?” Nia halusi tietää ja minähän mielelläni kerroin. ”Ensin hoidin Riinaa. Se oli semmonen melkein satakasikyt korkee puokki”, naurahdin Nian katsoessa minua hämmästyneenä. ”Riinalle tuli varsa, Simo, jota hoidin totta kai myös. Sitten oli molempien aika mennä” – huokaisin tässä välissä ja pyrin pitämään kyyneleet loitolla – ”ja tuli Hype. Hoidin hetken aikaa myös Hujua, sitä Liinun varsaa.” Nia näytti kiinnostuneelta pienen tarinani aikana. Hän nyökytteli ja kertoi, kuinka ihanaa hänen oli hoitaa Huiskaa. Iloiselta ja onnelliseltahan tyttö näyttikin, enkä voinut olla kokematta hyvää oloa itsekin. ”Mitäs aiot tehdä tänään?” kysyin Nialta ohimennen, rikkoakseni lyhyen hiljaisuuden. ”No, ajattelin käydä köpöttelemässä maastossa näin pääsiäisen kunniaksi”, olkipää virkkoi. ”Päästäänkö mukaan?” kysyin Nialta kohentaen piponi asentoa. Tyttö nyökkäsi naurahtaen. Tiemme erkanivat tallin sisälle päästyämme, kun Nia suuntasi suoraan Huiskan karsinalle ja minä aioin pitää välietapin yläkerrassa. Nousin portaat hölkäten ylös ja askelmat valittivat allani. Käänsin katseeni peilikaappiin ja avasin sen. Kaivelin avaimeni esiin ja tepastelin lokerolleni. Työnsin avaimen lukkoon ja väänsin. Vedin kaapinoven auki ja huokaisin. En ollut avannut tätä kaappia pitkään aikaan ja siellä vallitsi sekasorto. Pitäisi siivota se joku päivä. Kaivoin kaapista esiin ratsastushousuni, jotka vaihdoin collegeihin. Talviratsastussukat eksyivät jalkoihini tennissukkieni päälle (no kas kummaa) ja talvitallikengät chapsien kanssa vielä siihen päälle. Toppatakkini alla oli fleece, joten päätin laittaa sen päälle uuden, mustan toppaliivini. Koppasin kaapista mukaani myös kypärän ja hanskat, jolloin olin valmis alakertaan menoa varten. Jätin kypärän Hypen karsinalle, kun lähdin hakemaan itse hevosta tarhasta. Kun astuin tallista ulos, minun oli pakko painaa pääni maata kohti – aurinko paistoi lämmittäen ihanasti kasvojani. Tunsin itseni elinvoimaisemmaksi ja puskin loskan läpi tarhalle, jossa Hype asusti. Vislasin mennessäni, otin portilta ruunan riimunarun ja pujahdin tarhaan. Uteliaimmat tarhakaverit tulivat luokseni kerjäämään rapsutuksia, mutta itse päätähti jäi peremmälle syömään heiniään. Piilotin riimunarun selkäni taakse ja lähestyin omaa kullannuppuani rauhallisesti. Kun pääsin lähelle, kimo nuuski minua ja minä otin sen päitsistä kiinni. Riimunarun lukko löysi paikkansa ja off we went. Hype käveli säyseästi perässäni katsellen vähän väliä maisemia. Välillä se pysähtyi, mitä se ei yleensä tehnyt, vaan katselemaan ja haistelemaan pää pystyssä pääsiäisen ilmaa. Hymyilin onnellisesti. Tästä päivästä tulisi ikimuistoinen. Avasin tallin oven ja astuin sisään. Käänsin Hypen vetäen tämän jälkeen oven kiinni perässämme. Käännyimme uudestaan kavioiden kopistessa käytävällä lattiaa vasten. Suihkin Showshine-pullon kanssa ympäri Hypeä, lähinnä sen häntää ja harjaa, mutta myös takapää sai osansa käsittelystä. Nakkasin suihkepullon käytävälle ja selvitin häntää piikkisuan kanssa; milloinkohan viimeksi se oli oikeasti ajan kanssa selvitetty… En takertunut mietteeseen vaan jatkoin terhakkaasti toimiani. Päällisin puolin häntä oli suhteellisen helppo selvittää, mutta päällisien alla oli takkuisempaa. Yritin joutua tehtävästäni mahdollisimman nopeasti, koska olin Nian kanssa sopinut, että lähtisimme mahdollisimman nopeasti. Nostin satulan selkään ja Hyperion protestoi nakkaamalla päätään. Liu’utin satulan oikealle kohdalleen ja suoristin jo ennestään suoran satulahuovan molemmilta puolilta. Löysäsin satulavyötä viimeisimpään reikään oikealta puolelta, jotta sain sen ensimmäiseen reikään myös vasemmalta. Otin meksikolaiset suitset karsinan ulkopuolelta ja avasin ne nipusta. Asetin ohjat ruunan kaulalle ja otin suitset toiseen käteeni pidellen samalla Hypen päätä paikoillaan. Kuolaimet etsiytyivät hienosti suuhun ja niskahihna oli helppo vetää korvien taakse. Säädin remmit oikean mittaisiksi rutiinilla ja katsoin kokonaisuutta. Hype näytti kyllä hienolta estehevoselta suojineen kaikkineen! Painoin itselleni kypärän päähän ja vedin hanskat käteen. ”Britta, ootko valmis?” Nia huuteli jostakin ja minä vastasin olevani. Työnsin karsinanoven syrjään ja talutin Hypen pihamaalle, kauniiseen ilmaan. Linnut liversivät ja jääpuikoista tippui vettä. Pysäytin kimon ruunan keskelle tallipihaa ja vedin jalustimet molemmilta puolilta alas. Kiristin satulavyötä muutamalla reiällä ja säädin jalustinhihnat sopivan mittaisiksi. Nia puuhasi vähän matkan päässä minusta, täysin keskittyneenä Huiskaan. Hymähdin ja taputin omaa ratsuani kaulalle. Otin satulan etukaaresta kiinni ja työnsin jalkani jalustimeen ponnistaen itseni selkään. Painoin satulan keskellä Hypen selkää ja kiristin vyötä vielä yhdellä reiällä. Tunnustelin jalustimia ja lyhensin niitä vielä reiällä, jotta ne olisivat sopivat maastojalustimet – nykyiset olisivat menneet koulujalkkareista… ”Onko nää samanmittaset?” Nia kysyi Huiskan selästä ja minä ohjasin Hypen Huiskan eteen. Vertailin jalustimia, jotka näyttivät mielestäni kyllä samanmittaisilta. Nyökkäsin Nialle. ”No, sitte me ollaan valmiita matkaan!” Lähdimme kävelemään rauhallista tahtia maastoesterataa kohti. Ylitimme matkallamme pienehkön ”vuoren”, jonka rinteet alkoivat piakkoin jo olla sulat. Huipulla jäimme hetkeksi katselemaan keväisiä maisemia – siellä täällä alkoi olla jo vihreitä laikkuja; luontoäiti luovuttaisi lumensa vedeksi. Laskeuduttuamme vuorelta otimme ravia miltei maastoesteradalle asti. Emme kuitenkaan hypänneet esteitä tänään, vaan kävelimme niiden vierestä. Hype tuntui siltä, kuin se olisi heti halunnut lähteä täyteen laukkaan ja hypätä esteet, niin kuumana se kävi. Annoin sille kuitenkin tasaisin väliajoin pieniä puolipidätteitä ja hain ruunaa paremmin tuntumalle. ”Otetaanko laukkaa?” kysyin Nialta maastoesteradan jäätyä taakse. Nia nyökkäsi intoa puhkuen, ja minä annoin Hypelle puolipidätteet ja laukka-avut. Pienen pukin saattelemana Hyperion ampaisi laukkaan. Nousin kevyeen istuntaan ja annoin vain mennä. Katsoin taakseni ja huomasin Huiskan kiitoravaavan takanamme, kunnes Nia sai nostettua silläkin laukan. Suokkipötkylä ampui peräämme ja sai minut nauramaan. Vesi valui silmistäni ja tuuli tanssitti kiinniolevia hiuksiani. Vihreävalkeat maisemat kiisivät ohitsemme ja minä painauduin syvemmälle Hypen kaulaan; jouduin siristelemään silmiäni ilmavirran vuoksi ja halusin välttää sen. Huomasin isomman hiekkatien siintävän edessämme ja painoin pohkeet kiinni. Loska litisi ja sai takana tulevalle Nialle varmasti oikein kivat oltavat. Valmistelin raviinsiirtymistä jo hyvissä ajoin puolipidättein ja Hype kokosi laukkaansa. Nousin pystympään satulassa ja vähitellen takaisin istumaan. Trakehner tiputti raviin ja lopulta käyntiin. Huiska ja Nia tekivät meidän perässämme samoin. ”Käydäänkö Ruolammella mutka?” ehdotin virnistäen. ”Käydään myöhäisvirpomassa.” Nialla ei ollut mitään sitä vastaan, joten käännyimme Ruolammelle päin minun muhiessa suunnitelmaani. Ruolammelle saapuessamme meillä oli käsissämme oksat, jotka olimme noukkineet maasta jossakin kohti matkaamme. Olin kertonut ovelan suunnitelmani suklaamunista Nialle, joka oli vain naureskellut. Nyt seisoskelimmekin Ruolammen pihamaalla, Sinnan ja Klaran asunnon ikkunan edessä. Minulla oli hyppysissäni sohjoinen lumipallo. ”Tästä se lähtee”, naureskelin Nialle. Nakkasin lumipallon (hellästi) rakkaan serkkuni ikkunaan ja käppäsin Hypen kanssa etuovelle. Tumma hahmo käväisi ikkunalla. Nyökkäsin Nialle, joka laskeutui Huiskan selästä ja kävi topakasti koputtamassa oveen nousten nopeasti takaisin selkään risu kädessään. Joku rymisteli ovelle ja sen avauduttua ovenraosta työntyi blondi, uninen pää. ”Ai, rakas serkkuniko oli päiväunilla”, aloitin virnistäen. Sinna katsoi minua murhaavasti, kunnes huomasi Nian, jolle yritti näyttää aurinkoisimman hymynsä. ”Mh-mh”, Sinna mutisi haroen hiuksiaan, ”oliko jotain järkevää asiaa?” ”Joo”, vastasin ytimekkäästi, ”saadaanko virpoa?” Sinnan ilmeestä näki, että hän ajatteli minun olevan hullu kuin pullosta tullut. ”Melkein viikon myöhässä”, nainen totesi, ”mutta antaa mennä vaan.” Lurittelimme Nian kanssa yhteen ääneen tutun virpomislaulun heilutellen ”pajunkissojamme”. Ojensimme molemmat Sinnalle risuja, ja hän tuli Saulit jalassaan, pörröinen kylpytakki päällään hakemaan niin ylväät ja ”koristellut” oksamme. Hän katsoi niitä ilmeellä, joka kertoi, että hän varmasti aikoi heittää ne pois heti kun me olimme kadonneet tallin mutkan taa. ”No kiitosta vain”, Sinna sanoi hymähtäen ja kääntyi kadotakseen takaisin sisälle. Rykäisin kuuluvasti Hypen stepatessa allani. ”Palkka”, huomautin vaateliaasti naputtaen etusormea reittäni vasten. ”Jaa, sitä ihan noin vaativia tänään ollaan”, Sinna naurahti silmäillen olemustani. Nialle hän hymyili taas kuin hangonkeksi. Tai joku vastaava. Hän katosi sisälle ja palasi mukanaan suklaamunat ja hevosille leipää. ”Tässäpä nämä”, blondi naurahti ojentaessaan meille jo avatut munat. Leivät hän syötti hevosille. ”Tämä on ilmeisesti se Hype?” Sinna varmisteli kulmaansa kohottaen. Minä nyökkäsin. ”Ja tässä on Nia ja Huiska.” Sinna nyökytteli hyväksyvästi ja esitteli itsensä nimensä lisäksi myös tallinpitäjänä. Niinpä tietenkin. Kiitimme Sinnaa munista ja leivistä ja lähdimme kävelemään loskaisaa tietä takaisin tallille. ”Jymymenestys”, Nia sanoi vienosti hymyillen. Minä nyökkäsin topakasti. ”Niinpä”, vastasin haukaten loput suklaamunastani, ”ja nyt tallille laittamaan mun herkuillani pöytä koreaksi!” Tarkoitettu tosiaan eiliselle, aloitettu todella kauan sitten ja siksi alkua pitikin aika paljon muokata. Olipa kiva kirjoittaa pitkästä aikaa kunnon mittaa! :)S E V E N T E E N T H
Kevät 1 -merkki suoritettu keväisestä hoitomerkinnastä:
~Anne |
|
|
|
Post by Anne on May 6, 2013 13:25:17 GMT 2
Treeniä kentällä Britta ja Hype koulutuuppasivat kentällä. Elli huuteli kommentteja Frankin selästä. Spessu Britalle! |
|
|
|
Post by Britta on May 11, 2013 19:12:10 GMT 2
Kiitos ihanasta spessusta!♥ Kouluvalmennus?!
7. huhtikuuta 2013 Koulukilpailut. Herranjumala. Koulukilpailut! Mihin soppaan olinkaan taas lusikkani työntänyt, olin nimittäin ilmoittautunut Villahaan koulukisoihin ja vielä helppoon B:hen. Ensimmäiset kilpailuni Hypellä. Voi herttinen. No, ei auttanut muu kuin ottaa härkää sarvista ja hommautua valmennukseen. Sitä me todellakin tarvittiin. Vaikka kulkihan Hype ihan nätisti, kun sille päälle sattui. Sattui. Ja olihan se tietenkin omasta päivästä kiinni. Kyllä se ”pikkuherra” osaisi kun pyydettäisiin. Tallilla vaihdoin ripeästi päälleni ratsastusvaatteet ja lähdin hakemaan tyttölauman kanssa hevosia sisälle. Hyperion napotti surkean näköisenä loimi päällä tarhan nurkassa, ilmeisesti elämä kyrsi juuri sillä hetkellä. Ei oikein hyvältä näyttänyt. Päätin kuitenkin ottaa itselleni positiivisen asenteen ja lähestyin ruunaa iloisen päättäväisesti. Saavuttuani kimon luokse annoin sille pienen leivänpalan ja otin sen kiinni. Traksu ei pahemmin vastustellut vaan yritti hamuta taskujani uuden leivän toivossa. ”Saat jos meet valkassa hyvin”, supatin Hypelle. Mielessäni tiesin antavani sille herkkua miten kävisikään, koska sen ruuna ansaitsi. En oikeastaan koskaan osannut olla sille kunnolla ärtynyt, vaan aina se palkitsi jotenkin, viimeistään karsinassa. Vedin loimen Hypen päältä ja laskostelin sen loimitangolle. Kävin ruunan nopeasti läpi harjalla, koska aikaa ei ollut hukattavaksi – olin taas kerran myöhässä. Jalat olivat rapaiset ja niihin pitikin käyttää myös piikkisukaa. Pitäisi pestä ne tunnin jälkeen... Harja ja häntä olivat nopeasti selvitettyjä, koska olin aikaisemmin puunannut ne oikein hyvin. Koko hoitoprosessin ajan Hype nuuhki minua, pysäytti lähelle, oli muutenkin aivan ihanan hellyydenkipeä. Jouduin valitettavasti pitämään hellimishetket lyhyinä, etten myöhästyisi valmennuksesta – meidän pitäisi keretä myös verrytellä. Satula vasemmassa kädessäni ja suitset oikeassa taapersin Hypen karsinalle. Satulahuoneesta löytyi kaikki tarvittava, ja suojatkin olivat puhdistettuina odottamassa karsinan edessä. Mustat varusteet näyttivät kyllä ikävän nuhjuisilta, koska niitä ei oltu pesty hetkeen. Tietäisin ainakin, mitä minun täytyisi valmennuksen jälkeen tehdä... Karsinalle päästyäni avasin oven ja Hype pyörähti tapansa mukaan kerran ympäri jääden sitten seisomaan paikoilleen. Jätin suitset karsinanoveen koukkuun ja astuin satulan kanssa sisään kimon karsinaan. Nostin satulan hieman kaulalle ja liu'utin sen siitä paikoilleen. Suoristin molemmilta puolilta satulahuovan ja laskin satulavyön satulan päältä. Vyö kiristyi niukin naukin löysättyäni sitä toiselta puolelta ja Hype nakkasi päätään. Oli mahtavaa, ettei se jaksanut muuten temppuilla. Niissä oli kyllä haastetta, mutta tykkäsin kovasti Hypen karsinakäyttäytymisestä. Suitset etsiytyivät koukusta käsiini ja avasin ne nipusta. Laitoin ohjat tottuneesti kaulalle ja nappasin oikealla kädellä Hypen päästä kiinni samalla pitäen suitsia kädessäni. Tarjosin kuolaimia vasemmalla kädellä ja niin ne luiskahtivatkin suuhun omia aikojaan, helposti kuten aina. Vedin niskahihnan harmaiden korvien taakse ja suoristin otsaharjan. Suoristin otsapantaa ja turpahihnaa suoraan laittaen sitten leukahihnan kiinni. Turpahihna tuli vielä poskihihnojen alta kiinni ja niin olimme valmiita suitsien osalta. Otin etujalkojen suojat käytävältä ja laitoin ne paikoilleen, samoin kuin takajalan suojat. Laitoin ohjasperän vasemman jalustimen alle ja käännähdin käytävälle asettelemaan omia varusteitani paikoilleen. Pian seisoimme kaarrossa keskellä maneesia. Minä vedin jalustimet alas ja säädin ne oikeille mitoille. Olin kiristänyt satulavyötä jo reiällä ja nyt kiristin sitä lisää. Hype yritti pullistaa muttei kauaa jaksanut, joten sain vyön helposti tarpeeksi kireälle. Nostin jalan jalustimeen (ei mikään helppo homma!) ja otin satulan etukaaresta kiinni. Ponnistin selkään nakaten oikean jalkani toiselle puolelle ratsuani. Lähdimme kiertämään ympäri maneesia rennosti pitkin ohjin. Valmennus meni kokonaisuutta katsoen hyvin. Alussa Hype olisi halunnut juosta alta, mutta sain sen suhteellisen nopeasti kuulolle käyttäen ympyröitä ja voltteja apunani. Hype alkoi pikkuhiljaa hakeutua peräänantoon ja liikkuikin rennosti ja tarpeeksi eteen; ei liikaa eikä liian vähän. Pyrin pitämään käteni rentona paikoillaan ja annoin tarvittaessa vain todella pieniä ohjasapuja. Valmennuksen varsinaisesti alettua Anne huomasi istunnassani jännittyneisyyttä ja pyysi tekemään muutaman ympyrän kevyessä ravissa. Tein niin ja pyrin keskittymään oman istuntani rentouteen, hengittelin selässä syvään ja ajattelin selkää suoraksi ja hartioita taakse alas. Tämän jälkeen Anne pyysi kokoamaan ravia ja istumaan harjoitusraviin. Hypen pää nousi hetkellisesti mutta sen vaiheen jälkeen ruuna tuli taas mukavasti peräänantoon ja työskenteli koko kropallaan. Raviosuus meni hyvin eikä Hypekään hermostunut, vaikka kokosin sitä enemmän. Tämän jälkeen otimme käynti-ravisiirtymisiä, joissa alussa Hype nosti päänsä ylös siirtyessämme ravista käyntiin. Kun sain omaa istuntaani rentoutettua ja kuvittelin jääväni istumaan paikoilleen käyttäen enemmän istuntaa kuin ohjaa, pysyi Hype peräänannossa myös siirtymisessä. Kun siirryimme vastaavasti laukkaan, Hype kuumui liikaa. Se ei ensin meinannut nostaa laukkaa ollenkaan vaan lähti lisäämään ravia, jolloin otin kiinni ja käänsin voltille. Annoin suuremmat laukka-avut, jolloin laukka nousi paremmin. Laukka oli alussa melkoista kiitoa, joten jouduin ottamaan laukkaa monta kertaa uudelleen. Viimeiset nostot menivät suhteellisen hyvin verrattuna ensimmäisiin nostoihin. Loppuun otimme vielä ravilisäyksiä. Oli sanomattakin selvää, että Hype rikkoisi laukalle. Niin siinä kävikin, koska ruuna oli kuumunut laukannostoissa ja halusi nyt nostaa laukkaa, ah-niin-ihanaa. Aloitin pienestä lisäyksestä ja annoin Hypelle hieman ohjaa. Loppua kohden lisäykset paranivat ja alkoivat näyttää jotenkuten kunnon lisäykseltä. Venymistä ei tapahtunut paljon, mutta huomattavasti kuitenkin. Anne neuvoi minua ottamaan kisoissa lämpässä heti laukannostoja ja pitkiä laukkapätkiä, jotta Hype rauhoittuisi radalla. Pistin neuvot mieleen ja kiittelin Annea valmennuksesta. Siitä oli paljon hyötyä! E I G H T E E N T H |
|
|
|
Post by Britta on May 12, 2013 13:33:19 GMT 2
Kaksi näkökulmaa
12. toukokuuta 2013 Tarinassa esiintyy Enni. Tarina alkaa ja loppuu Britan kerronnalla. Harmaiden * * *-merkkien alapuolelta alkaa Ennin kerronta, beigejen * * *-merkkien alapuolelta Britan.Hengitin tallin pölyistä ilmaa sieraimiini. Tuntui ihanalta olla taas tallilla, ihan vain oleilla ja tehdä mitä halusi. Tällä hetkellä seisoin vain keskellä käytävää, katsellen ympärilleni kuin ensikertalainen – ainakin siltä tuntui. En ollut päässyt käymään säännöllisesti tallilla, ainakaan kovin aktiivisesti. Kesä onneksi tuli ja siihen tulisi muutos. Hype oli kuitenkin menossa ansaitulle laidunlomalle heinäkuussa, joten ennen sitä pitäisi nauttia kesästä, joka tosin jatkuisi vielä elokuuhun, jos vanhat merkit paikkansa pitäisivät. Muutenkin heinäkuu menisi rippihommissa, niin tallilla käyminen jäisi vähemmälle. Mutta onneksi sinnekin oli vielä aikaa! Kännykkäni värisi taskussani. Avasin vetoketjun ja vedin valkean esineen käteeni. Viesti. Tarkastin lähettäjän; Enni? Mitä ihmettä se kikkarahiuksinen serkkutyttö nyt viestiä laittoi? Viestin sisältö yllätti minut ainakin jollain tasolla. Enni kysyi, voisiko tulla pistäytymään Seppeleessä, katsomassa Hyperionia. Sitä blondi ei ollutkaan nähnyt, eikä varmaan koko Seppelettä sen tarkemmin. Itseasiassa kaipasin jotakin seuraa, ja serkku saisi kelvata siitä. Kunhan se ei vaan taas yrittäisi iskeä jotakuta, kuten Latulassa. Kai se vain kaipasi seuraa itselleen, kaunis miestennainen. Vastasin serkulle myöntävästi ja lisäsin loppuun vauhdittavaa tekstiä. Uskoin, että Enni saattaisi olla jo matkalla; olisi varmaan tullut ilman myöntävää vastaustakin. Jonkun aikaa odoteltuani kuulin moottorin ääntä ja astuttuani ulos tallin ovesta näin Vespan pihassa. Enni veti kypärän päästään ja heilautti hiuksiaan, näyttäen elokuvasta karanneelta. Nyrpistin huuliani ja tervehdin serkkua. ”Mites se Bee on noin naama nyrpällään? Eikö ole ihana nähdä omaa rakasta serkkuaan?” Enni kiusotteli, kävellen lanteet keikkuen luokseni. Virnistin loppujenn lopuksi, halaten blondia. ”No on ihana, mutta ei sun tarvii noin pröystäillä, ollaan tallilla”, naurahdin tökäten serkkua olkapäähän. Enni vain virnisti. ”Let's go. Tahon tietää, mihin voin viiä nämä kamat”, blondi sanoi lähtien seuraamaan minua kohti ensin tallia ja sitten yläkertaa. Jätimme tavarat yläkertaan ja taapersimme takaisin alakertaan. Enni katseli ympärilleen – nobody around. Tämän jälkeen täysi-ikäinen (vihdoin ja viimein kuulemma) kohotti kulmaansa vihjailevasti. ”Mites sun miesasiat?” korkkiruuvikihara kysyi vinkaten silmää. ”Tai poikiahan ne taitavat vielä olla.” Oh gosh. Olihan minulla jotakin kuvitelmia, mutten tiennyt sen paremmin. Tyydyin siis vain kohauttamaan olkiani ja esittämään samanmoisen vastakysymyksen. Enni veti suupielensä niin alas kuin sai, suu kuin hevosenkengällä, esittäen ah-niin-surullista. Teeskentelyä, hah. ”Ei oikein mitenkään, kai”, Enni surkutteli, ”mutta ehkä vielä joskus joku sattuu kohdalle...” ”No niimpä niin, osaan jotenkin arvata, että et ihan totta puhu”, naureskelin. ”Kai sä täältäkin jotakin haet.” ”Mistä sitä tietää missä sen oikean tapaa”, Enni sanoi vinkaten silmää, ”mutta jatketaas kierrosta.” Esittelin tallin pidemmän kaavan kautta, kertoen missä mikäkin hevonen asui. Enni kuunteli tarkkaavaisena, vaikka tuskin osasi yhdistellä hevosten nimiä ja niiden ulkonäköä, jos jossakin vaiheessa ne näkisi. Oli kuitenkin yksi hevonen, jonka tyttö tunnisti. ”Tollopoika!” Enni huudahti heti nimikyltin lukiessaan. ”Joten Jessekin on täällä jossakin.” Päästin heleän naurun kumpuamaan sisältäni, vaikka jouduinkin torjumaan Ennin ajatukset. ”Jesse tuskin on tänään tallilla”, kerroin, ”mutta sun pitää tulla useammin niin saat nähdä sitä täälläkin!” Enni nyökkäsi tomerasti ja jatkoimme kierrostamme ulos. Kävin esittelemässä aitan ja tarhat asukkaineen. Enni kävi höpöttämässä varsinkin Tollolle, joka katsoi blondia kuin pökkelö(ä). Päätimme jatkaa matkaa, kunnes meinasimme kirjaimellisesti törmätä oranssihiuksiseen ihmisolentoon. ”Oi anteeks tyt-”, Enni aloitti, kunnes huomasi törmäilijän kasvot, jotka hän nosti maasta. ”Poika, tarkoitan”, blondi korjasi väkinäisesti naurahtaen. Pojan katseessa oli ehkä hieman noloutta, joka häipyi nopeasti pois. ”Moi, oon Kasper”, pisamaposki sanoi automaattisesti, nopeasti. Enni vaihtoi vaihdetta ja hymyili nyt maireammin. ”Hei vaan, Enni”, blondi esitteli itsensä napakasti. Hän näytti siltä, että halusi jäädä hetkeksi juttelemaan Kasperin kanssa. Minä liukenin takavasemmalle, hakemaan Hypeä sisälle; ajatuksenani oli käydä rento kävelymaasto tandemia Ennin kanssa; yhteispainomme ei päätä huimannut, eikä pieni kävelylenkki pahaa tekisi. * * * Loin pikaisen katsauksen Kasperiksi esittäytyneeseen miehenalkuun. Vaatteiden läpi ei näkynyt lihaksikkuutta tai luikkuutta, mutta ulkomuoto oli muuten ihan miellyttävä. Perustasoa, kai, luonne voisi määrätä loput. Pitkät, siististi kiinniolevat hiukset ja pisamanaama. Hymyilin hieman toispuoleisesti ja päätin aloittaa jutustelua. ”Mites olet tänne päätynyt?” aloitin, seisten rennosti paikoillani. Kasper näytti hetken hieman lukkiutuneelta, mutta alkoi mahdollisesti päästä kahleistaan. Hitaasti ja varmasti. Tai epävarmasti. Hymyili se ainakin hetken aikaa. ”Oppisopimuksella työskentelen hevosenhoitajaksi”, Kasper vastasi, kuin olisi tottunut kertomaan samoja vastauksia päivästä toiseen. ”Oi, kiva, mäkin nimittäin opiskelen hevosenhoitajaksi”, kerroin vieno hymy huulillani. Kasper nyökkäsi hieman nuivasti, kuin haluten pois tilanteesta. ”Oletko kauan ollut täällä?” jatkoin kysymystulvaani ja katsoin Kasperin kasvoja. ”En kauaa, ravipuolella oon jonkin verran pyöriny Tapin mukana”, oranssitukka selosti ja huomasin miehenalun puristavan riimunarua kädessään. ”Hevosta hakemassa?” kysäisin by the way ja sain vastaukseksi nyökkäyksen. ”Siitä puheen ollen, haluatko tulla auttamaan läsk-, siis Alman, hakemisessa? Se piti tuoda omaan säilytyslokeroonsa”, Kasper kysyi yllättäen ja minä nyökkäsin. Tänään lähtee! * * * ”Hypehöpöö, tulehan tänne, lähdetään sisälle täältä mutaseoksesta!” Tarhat olivat kuivuneet ihan kivasti, mutta vieläkin ne muistuttivat hieman enemmän sikamutavelliä kuin tarhoja. Sateet eivät ainakaan auttaneet asiaa, mutta toivottavasti ne edes joskus kuivuisivat kunnolla. Sopi sitä aina toivoa, mutta kaikkea ei voinut saada – valitettavasti. Jos vanhat merkit paikkansa pitivät, niin jossakin vaiheessa tarha olisi niin kuiva, että se pöllyäisi. Kuten karsinat, joita piti kastella kastelukannulla, etteivät ne olisi aivan autiomaita. Lähestyin Hypeä rauhallisesti, käsi ojossa. Yritin astua vähän kuivempiin kohtiin, etten olisi jodhpureineni uponnut tarhaan. Siinä vasta olisikin ollut näky – minä polvia (tai ehkä sittenkin vain nilkkoja) myöten sonnassa. Kengät täynnä tavaraa. Ei pahemmin houkuttele, ei. Päästyäni Hyperionin luokse annoin sen haistella minua ja otin sen päitsistä kiinni. Vein riimunarun selkäni takaa Hypen leuan luo ja napsautin lukon kiinni renkaaseen. Taputin kimoa kaulalle palkaksi ja lähdin kävelemään väistellen kuraa tarhan portille. * * * En yhtään tiennyt, missä tällainen Alma-niminen hevonen asusti. Se toi mieleen jonkun lehmän, mutten uskonut, että tämä hevonen oli lehmänkirjava. Ehkä se oli vain muuten lehmää muistuttava? Tai sitten se olisikin joku kiiltävä puoliverinen, ja mä olisin ihan väärässä. Onneksi Kasper näytti tietävän, ja kävelinkin miehenalun vieressä. Turhaa kiirettä rennolla poninhännällisellä ei ollut, ja se olikin vain hyvästä. Rento ja rauhallinen asenne sekä luonne, mahdollisesti? Vauhtia kyllä olisi kiva jotenkin olla, hmh. ”Tuo ruskea tynnyr-”, Kasper meinasi taas, mutta päädyinkin täydentämään miehen lauseen i:llä. Tynnyri mikä tynnyri, jos Kasper niin ajatteli. Kävisi katsomassa kiiltäväkarvaisia puoliverisiä, niin tietäisi mitkä eivät sitten ole tynnyreitä. Tai sitten mikään ei ole, vertailukohteita kuitenkin. Kasper nyökkäsi hieman vaitonaisesti, pieni hymy käväisi kuitenkin hänen huulillaan. ”No, mä voin jäädä portille, niin hae sä se”, lupauduin ja olinkin jo pian portilla väkräämässä sitä auki. Kasper tuli hieman epäluuloisena perässä, astuen sitten avonaiseen tarhaan. Pari muuta hevosta kävi nuuskimassa pitkälettiä, mutta Kasper piti kiintopisteensä tiukasti ruskeaverikössä. Kasperin saalis, haha. Tarkkailin, kun pisamanaama lähestyi Almaa (joka näytti vähän lehmältä, mutta söpöltä sellaiselta). Kasper ei näyttänyt aivan varmalta tekemästään, mutta rohkeni kuitenkin mennä patsaana seisovan Alman luo ja ottaa sen kiinni. Pian kaksikko kävelikin rauhassa kohti porttia. Mä aplodeerasin Kasperille, joka tyytyi virnistämään. Alma's out! * * * Vedin loimen pois Hypen päältä. Ei ollut vielä ihan niin lämmin, että se ilman pärjäisi – kohta ilma kylläkin lämpenisi, mutta vielä oli pidettävä loimet fifipuokkien päällä, etteivät ne vilustuisikylmettyisi tai jotain. Hypellä oli enää ohut loimi, jonka laskostelinkin loimitangolle siistiin nippuun. Vedin karsinanoven kiinni ja astelin satulahuoneeseen hakemaan harjapakkia ja samalla suitsia. Ne menisivät samalla kertaa, säästäisin jalkojani, hehe. Palattuani karsinalle laskin harjapakin kädestäni lattialle, seinän viereen ja asetin suitset karsinanovessa killuvaan koukkuun. Avasin harjapakin, ottaen sieltä esiin kumisuan ja pölyharjan; aloittaisin viimeisten talvikarvojen hinkkaamisella. Hypestä ei olllut lähtenyt paljon karvaa, ja epäilinkin, että vielä olisi kohtia, jossa tarvittiin vähän auttavaa kättä karvan irroittamisessa. Pyörittelin kumisukaa kimolla karvalla ja pyyhkäisin pölyharjalla irronneet karvat lattialle. Hype tykkäsi tutkiskella tekemisiäni, tuli välillä todella lähelle ja haisteli. Piti itseään siinä ja minusta tuntui, että aika pysähtyi ympärillämme. Siinä olimme vain me kaksi, lähekkäin. Nämä tilanteet tuntuivat erityisiltä, ja vedin itsekin hitaasti ilmaa sisään ja ulos, sulkien silmäni ja tuntien Hypen lämmön. Hetken kuluttua trakehner vei päänsä pois, jolloin jatkoin sukimista. Jonkun aikaa karvaa irroiteltuani vaihdoin kovaan harjaan, jolla harjasin Hypen muuten läpikotaisin. Jalat olivat hieman likaisemmat kuin muu vartalo ja niitä saikin jonkun aikaa jynssätä, ennen kuin ne lähtivät puhtaaksi. Koko vartalon läpikäytyäni palasin karsinan puolelle ja vaihdoin harjan pääharjaan. Otin Hypeltä päitset pois ja harjasin sen päätä. Alussa ruuna yritti nostella päätään ylös, mutta pidin siitä napakasti kiinni ja Hype laskikin sen alas, antaen minun harjata koko päänsä korvia myöten. Hypen ratsuharja oli kovin takussa harjatessani sitä piikkisualla. Päätinkin ottaa avuksi harjanselvitysainetta, jota suihkin menemään harjaan ja häntään. Tämän jälkeen nakkasin putelin menemään karsinan puolelle ja tartuin piikkisukaan. Nyt takut lähtisivät vähän helpommin ja harja sai samalla kiiltoa. Me like! Viimeisenä vuorossa olivat kaviot, jotka nousivat hyvin yksi kerrallaan. Käytin kaviokoukkua ja sen päässä olevaa harjaa (jota oikeasti rakastan) saadakseni kaviot mahdollisimman puhtaiksi ”sisältä ja ulkoa”. Myös päkiäinen ja vuohiskuoppa olivat kohdealueitani, ne olivat nimittäin kerenneet jo mennä hieman likaisiksi. * * * ”Mitä sä yleensä teet täällä?” kysäisin Kasperilta, joka oli saanut Alman turvallisesti karsinaansa. Miehenalku laittoi riimunarun koukkuun ja kääntyi muhun päin. ”Siivoilen ja kunnostan paikkoja, tarhaan hevosia”, oranssipää luetteli, ”ja kerran olen joutunut avustamaan pentujen tunnilla.” Viimeisen lauseen Kasper sanoi kuin häveten, ja mä en voinut olla tirskahtamatta. ”No voi sua, se onkin niin kamala kohtalo”, nauroin ja pukkasin Kasperia olkapäähän. ”Pienenä mä tein sitä aina, mutta nykyisessä työpaikassani ei onneksi sitä ole.” Kasper virnisti ja tarttui harjaan, etsien jostain nurkan takaa mullekin oman. ”Ja nyt mun pitää siivota”, Kasper naurahti nakaten mulle harjan, ”ja sä saat luvan auttaa.” Esitin pettynyt-ja-surullinen-pikkutyttö-ilmeeni, naurahtaen tuon jälkeen tarttuen harjaan. Se olikin tuttua touhua, harjausta riittäisi aina. Aloitimme lakaisun hiljaisuudessa, molemmat samalla käytävällä omilla tahoillamme. Pian juttu alkoi luistaa, ja mäkin olin kertonut varmaan puolet elämäntarinastani. No ei vaineskaan, mutta paljon oli tullut juteltua ja naurettua siinä harjanvarressa suihkiessa. Olin ainakin kertonut miksi ja kenen kanssa olin itse tallille päätynyt, kun en hoitaja ollut, ketkä olivat sukulaisiani (hehe) ja sen, että toinen serkkuni omistaa tallin. Korjasin kuitenkin, etten työskennellyt siellä täysipäiväisesti, vaan Sinna hälytti minut joskus orjanhommiin. Tai, nykyisin vähän useammin. Kasper oli naureskellut, kertonut itsekin tarinoita siinä sivussa. Sain ainakin tietää, että hän oli Tapin serkku (joku Artsin ravitallilainen, pitääkin udella Eleonoralta tästä lisää) ja oli saanut osin sitä kautta tämän pestin. Naurua oli riittänyt, ja me molemmat olimme kertoilleet tosiaan vaikka mitä. Kasper oli kertonut myös arjestaan Seppeleessä, lipsautellen vähän väliä söpöjä lempinimiä asioille. Ne saivat minut vain nauramaan; eihän nyt noin ”kokematon heppapoika” voisi kaikkien asioiden nimeä tietää ja muistaa. Mikäs niissä lempinimissä, kunhan muistaisi mitä ne olivat! * * * Liu'utin toista etujalan suojaa paikoilleen. Tunsin sen ”loksahtavan” ja vedin tarrat napakasti kiinni vastakappaleeseensa, laittaen lopuksi päällimmäisen tarran kiinni. Sama rulianssi toiseen jalkaan ja takajalkojen suojien vuoro. Niissä suojissa oli vaikeampaa tuntea oikeaa kohtaa (jos ei ollut harjaantunut asiassa), mutta asetin molemmat suojat oikeisiin kohtiin, tarrat päälle. Jalat valmiit, ja suitsien eli da loppusilauksen vuoro. Nappasin mustan nipun karsinan ulkopuolelta käsiini ja huomasin jonkun tutun kävelevän käytävää pitkin. ”Robert!” Poika katsahti epäluuloisesti ympärilleen kunnes huomasi minut. Virne vaaleaverikön naamalla kirkastui ja hän kävelikin topakoin askelin luokseni. ”Long time no see”, totesin suoraan kapsahtaen pojan kaulaan. Hetken taisi blondé olla vähän hämillään, mutta halasi sitten takaisin. ”Where have you been?” kysyin pitäen vieläkin suitsinippua kädessäni. ”Well, uhm, I've been busy”, Robärt vastasi raaputtaen takaraivoaan. ”On ollut ikävä”, kerroin ylisymppisäänellä ja -ilmeellä Robsun kohentaen sitten ryhtiään. ”I knew it”, poika sanoi hieman rehennellen, kunnes jatkoin: ”Sun kiusaamista.” Robert mulkaisi minua leikillään ja minä muksaisin poikaa hellästi olkapäähän. ”Just kidding, kiva nähdä sua taas”, paikkailin pikkupilaani ja hymyilin. Robertti virnisti, mumisten jotakin samaa omaan puheeseeni. Mumisun tarkoitus taisi olla kuulumatta, haha. ”Mitäs aiot tehdä tänään?” kysyin astuen nyt sisään karsinaan. Robert tuli perässä karsinan ovelle, jääden juttukaveriksi. ”Täytyy putsata varusteita”, Robert kertoi, ”niiden pitää olla sooo shiny!” Naurahdin pojalle avaten suitset nipusta. Nostin ohjat Hypen kaulalle ja pidin katseeni vieläkin Röbertissä. ”Okay”, vastasin ytimekkäästi. ”Itse aion käydä Ennin kanssa maastopöhnäilemässä.” Robert nyökkäsi, mutten ollut varma, ymmärsikö hän pöhnäilysanaani. Ihme kyllä, poika ei esittänyt lisäkysymyksiä Ennistä, vaan totesi, että siitä tulisi varmaan hauskaa. Tarjosin keskustelun lomassa Hypelle kuolaimia, jotka se otti. Suitsin kimon rivakasti loppuun, ja Robertkin sanoi lähtevänsä hommiin. Hyvästelin pojan ja vedin puhelimen taskustani. Ennille viestiä siis. * * * Käytävien lakaisu sujui nopeasti kahden ihmisen voimalla ja olimmekin pian valmiita. Kasper oli paljastunut vähemmän juroksi kuin olin ensisilmäyksellä ajatellut, ja luulen, että miehen käsitys minusta oli myös muuttunut. En mä kovin pissisprinsessa ole. ”Paljonko sulle on muuten kertynyt ikää?” kysyin by the way päästyämme ulos. Tappi oli tulossa hakemaan Kasperia tämän työpäivän päätyttyä ja mä lupasin pitää seuraa serkkupojan saapumiseen asti. ”Parissakymmenissä”, Kasper vastasi, ”tai oikeastaan ei ihan vielä. Yhdeksäntoista.” Nyökkäsin pieni hymy suupielilläni. Jee, samaa ikäluokkaa! Yllättäen myös Kasper kysyi vastakysymyksen iästäni. ”Naisilta ei suvaitse kysyä ikää”, moitin leikilläni, heilutellen etusormea, ”mutta täysi-ikäiseksi olen päässyt. Olen loppuvuodestasyntyjä, mikä ei ole kovinkaan kivaa.” Kasper nyökkäsi ymmärtäväisen näköisenä tiiraten sitten tielle, mutkan taakse. Moottorin mylvintä kuului, ja Kasper saikin viestin. Taisi olla Tapilta joku kiireenvoideviesti, mikälie, vauhdittamaan tuloa. Mutta Kasper olikin jo pihalla, eikä aikonut vastata viestiin. ”Hei muuten”, kysyin viime minuuteilla, ”mikä sun puhelinnumeros on?” Kasper näytti hetken hieman yllättyneeltä mutta hymyili sitten. Pisamapää luetteli numeronsa, jonka otin muistiin omaan puhelimeeni. Jaoin myös oman numeroni pitkätukan kanssa. Siinä samassa Tappi kaahasi pihaan. Kasper tunti mutisevan jotakin etupenkin tyhjyydestä, näyttäen iloiselta asiasta. Tappi huomasi minut ja heilautti kättään hymyillen, taisi vinkata siinä samassa silmää Kasperille. En huomioinut tilannetta, vaan katselin kun Kasper hyppäsi autoon ja kirosi jotakin serkulleen. Moikkasin Kasperille viimeisen kerran, ja Tappi laittoi moottorin hyrräämään. Pian kaksikko autoineen olikin kadonnut mutkan taakse, ja mun oli etsittävä Britta käsiini. * * * ”No vihdoin suvaitsit saapua!” kivahdin Ennille laittaen kädet kiusoitellen puuskaan. Enni näytti minulle kieltä ja painoi kypärän päähänsä, minun ollessani jo täydessä valmiudessa. ”Taisit jäädä suustasi kiinni”, sanoin vinkaten serkkutytölle silmää. Silläkin lauseella oli monta tarkoitusta, miten nyt Enni sen ottaisikaan. Täysi-ikäinen vain naurahti viitaten minua ulos. Otin ohjat pois Hypen kaulalta ja avasin karsinanovea enemmän, jotta Hype mahtuisi vaivatta kulkemaan siitä. Lähdin Ennin perään, taluttamaan uljasta ratsuamme pihamaalle. Nousin penkiltä Hypen selkään, etummaiseksi. Enni hyppäsi minun taakseni Hypen hetken ihmetellessä erilaista painoa selässään. Annoin kimolle hellästi pohkeita, ja niin me lähdimme matkaan. ”No mites sen Kasperin kanssa meni?” kysyin, pitäen ohjia puolipitkänä. ”Mitenkäs se”, Enni vastasi jotakin erilaista äänessään, ”opiskelee oppisopimuksella hevosenhoitajaksi täällä.” ”Kyllä mä sen tiesin”, naurahdin ja silitin hetken kimoa kaulaa, ”mutta teidän suhteen.” ”Mitä sä vihjaat”, Enni naurahti. ”En mä mitää yritä.” Käännyin sekunniksi Enniin päin kohottaen kulmaani, nauraen sitten heleästi perään. Kyllä minä tiesin serkustani sen verran, että se nyt vaan tykkäsi miesten seurasta. Poikien, mitä lie olivatkaan. Pitää sen Ennin joskus löytää joku, asettua aloilleen. Saattaisin vastaisuudessa nähdä Enniä useamminkin tallilla, Kasperia tai jotakin katsomassa. Mistäpä minä tiesin, mitä heidän välillänsä oli tapahtunut. Tiesin vain, mitä olin tehnyt Hypen kanssa – ja tämäkin päivä oli ollut ainutlaatuinen. Sää oli vähän vaikea miettiä, mutta leikitään että edellisenä yönä oli satanut; täällä nimittäin satoi ja ukkosti. Ihanaa oli kirjoittaa kunnolla pitkästä aikaa!♥N I N E T E E N T H
Super-merkki ansaittu hauskasta ideasta ja upeasta tekstistä. Tarinaa oli mielenkiintoista lukea! =)
~Anne |
|
|
|
Post by Britta on Jun 10, 2013 19:22:43 GMT 2
Estevalmennus?!
19. huhtikuuta 2013 Estekilpailut. Esteet ja kilpailut. Minkä ihmeen täyskäännöksen olin tehnyt, takaisin vanhaan intohimooni? Pienempänä (nassikkana) olin aivan innoissani hyppäämisestä, hyppäämään oli aina päästävä ja kouluratsastus oli niiiiiiin tylsää. Asetelma oli jossakin vaiheessa kääntynyt päälaelleen, ja ratsastinkin lähinnä koulua, viilasin kaikkia pieniä yksityiskohtia. Ja nyt olin menossa estekisoihin, joissa olin käynyt luoja ties milloin viimeksi. Esteradatkin olivat todella pelottavia opetella – ne tulivat nokan eteen niin nopeasti, että pää menisi sekaisin niitä harjoitellessa. Kouluratsastuksessa sai sentään harjoitella rataa kauemmin, itse asiassa niin kauan, kun se kutsussa kerrottiin. Hui kamala. Hypen hoitaminen ja varustaminen sujuivat ripeästi ja oli aika ryhtyä hommiin. Kävelimme kahdeksanhenkisen joukkiomme kanssa kentälle ja käännyimme oikeaoppisesti kaartoon. Kiristin satulavyötä molemmilta puolilta ja pyysin Kasperia (joka juuri sopivasti oli laiskasti kävelemässä poispäin) roikkumaan oikean puolen jalustimessa sen aikaa, kun nousisin selkään, ettei satula keikkaisi ympäri. Pyysin pisamanaamaa kiristämään avukseni myös satulavyötä, ja miehenalku teki työtä käskettyä minun huhkiessa vastinhihnojen vetämisen kanssa. Kun satulavyö oli tarpeeksi kireä, lyhensin vielä jalustimia ja lähdimme hevosen kanssa kävelemään uraa pitkin rauhalliseen tahtiin. Ravilämmittelyn jälkeen oli aika aloittaa totistakin totisempi toiminta. Ensimmäisenä esteenä oli neljänkymmenen senttimetrin korkeudessa killuva pysty, jonka ajattelin sujuvan leikiten. Katselin muiden suoritusta esteelle ja kun oli oma vuoroni, nostin laukan. Laukka meinasi ensin olla hieman hätäistä, mutta tehtyäni ympyrän laukassa sain hevoseen parempaa kontaktia. Liisimme esteen yli hienoisella ilmavaralla, ja minä jäin jälkeen. En edes halunnut kuvitella, minkä näköinen olin siinä hetkessä… Osasin vain toivoa, etteivät kentän laidalla kihertäneet pikkutytöt saaneet pokkareillaan hyvää kuvaa hypystämme. En halunnut saada kuvaa koskaan nokkani eteen, ainakaan katseltavaksi… Pienen pystyn jälkeen hyppäsimme okseria. Tunsin Hypen kuumuneen allani ja päätinkin siinä odotellessamme vuoroamme tehdä hieman voltteja käynnissä ja ravissa höyryjen päästelemiseksi. Vuoromme tultua nostin laukan suoraan käynnistä, ettei hevonen pääsisi yrittämään kuskaamistani. Annoin hevoselle pieniä puolipidätteitä kunnes tunsin vauhdin sopivaksi. Kevensin hieman istuntaa ja pääsin esteellä hyvin mukaan. Siirsin ratsuni laukasta ravin kautta käyntiin ja taputin sen kaulaa. Kyllä me jotenkin (ainakin Hyperion) koikkelehtisimme radankin läpi. Toisella kerralla rytmi oli rauhallisempi ja samoin hyppykin. Minun piti vain muistaa pitää tällä kertaa jättölinja suorassa, ennen kuin kääntäisin meidät omalle paikallemme jonoon. Viimeisenä oli koko radan ratsastamisen vuoro. Esteet korotettiin jokaiselle ratsukolle yksilöllisesti heidän korkeimman osallistumisluokkansa mukaan, joka tarkoitti meillä 80 senttimetriä. Olimme Hypen kanssa lähtövuorossa viidensinä, ja kun Anne kertoi meille radan, meinasivat perhoset vatsassani muuttua söpöiksi, lentäviksi dumboiksi. Miten ikinä voisin muistaa radan näin nopeasti, kun siihen sisältyi joku voltti ja viisi estettä?! Okei okei, ehkä vähän liioittelin – olinhan hypännyt pidempää ja haastavampaa rataa aikaisemminkin, eikä siinä ollut hämminkiä. Minun oli vain koottava itseni ja katsottava, miten se menisi. Kehoni paistui turvaliivini sisällä kuin keittokattila, eikä hikoamista helpottanut hetkellinen stressini. Kun oli minun vuoroni, hengitin syvään ja nostin laukan. Otin laukkaa ympyrällä pari kierrosta, kunnes ohjasin Hypen okserin ohi aidan puolelta. Käänsin ruunan portilta kohti ykkösestettä ja tunsin hevosen kiihdyttävän allani. Ensimmäisessä hypyssä oli jo roimasti ilmavaraa ja näytin taas sammakolta, sisiliskolta tai sohvaperunalta. Vaihdoin kaarteessa laukan ja otin hevosta kiinni, joten saavuimmekin siististi ristikolle, jossa sain itseni kunnolla mukaan. Hype ennakoi portin ja yritti kaahottaa suoraan sille. ”Britta, pidä ulkoavut todella voimakkaina, muuten Hype sinkoilee mihin sitä huvittaa”, Anne ohjeisti ja minä painoin ulkopohkeen kiinni. Sain kuin sainkin ruunan (paisuneelle) voltille ja sieltä pois ja liisimme nyt hieman rauhallisemmin portin yli. Laukka vaihtui esteen päällä ja lähestyimme vauhdilla muuria. Hetken kimo kyttäsi estettä, mutta topakat pohkeet saivat sen unohtamaan turhan haahuilun ja traksu keskittyikin hyppyynsä. Okseri ylittyi pienellä ilmavaralla ja vauhtiakin riitti. Viimeinen ristikko ylittyi siistimmin ja sitten rata olikin jo ohi. Hidastin vauhtiamme ravin kautta käyntiin ja kehuin hieman puuskuttavaa ruunaa ylenpalttisesti. Hienosti se loppujenlopuksi meni, eikä toinenkaan kerta jättänyt ketään kylmäksi – se oli tarkempi, siistimpi ja parempirytmikkäämpi. Ehkä, mahdollisesti, kisat sujuisivat hyvin. Sen näkisi kuuden päivän päästä, jolloin minulla olisi varmastikin löysät housussa ja dumbot vatsassa. Täytyisi kyllä psyykata itseäni nämä kuusi päivää, etten aivan turhaan hätäilisi. Kyllä se siitä. Nehän olivat vain yhdet kisat. Vain ensimmäiset pitkiin aikoihin. T W E N T I E T H |
|
|
|
Post by Britta on Jun 14, 2013 19:31:29 GMT 2
Koulukurssi
8.-10. maaliskuuta 2013 Koulukurssi, huh huh. Ensimmäinen päivä oli ylittänyt odotukseni (hyvällä tavalla!) enkä malttanut odottaa, mitä toinen päivä toisi tullessaan. Olin eilen saanut ratsastaa sekä Hypellä että Edillä, jota olin joskus toivonut hoitsukseni. Edi oli niin eri tuntuinen kuin Hype, tahmea lahna. Lopputunnista sekin kulki ihan hyvin, mutta tänään olikin aika ratsastaa Hypellä. Anne oli jakanut meille lappuset siitä, mitä tekisimme tänään. Lapun mukaan tunnista tulisi rankka, enkä ollut muuta odottanutkaan kun ilmoittauduin juuri koulukurssille. Hain Hypen tarhasta ja se tuli tällä kertaa ihan mielellään. Se oli ravannut loimensa ilmeisesti piehtaroidessaan mutatarhassa, ah sitä likaa. Talutin Hypen tallin ovista sisään ohjaten sitä kohti pesupaikkaa. Kävelin sinne itse edellä, kääntäen ruunan sitten ympäri. Kiinnitin Hypen molemmin puolin päitsiin ja irrotin riimunarun pois päitsien renkaasta. Avasin loimen remmit ja vedin sen inhoten alas kimon selästä. Rapaa, likaa, lokaa. Velvoitin ohikulkevan, viattoman pikkutytön katsomaan Hypen perään sen aikaa, kun minä kävin viemässä sen loimen kuivumaan. Loimi oli kyllä myös kopistelun ja pesun tarpeessa, mutta ensin sen oli kuivettava. Palasin takaisin pesupaikalle mahdollisimman nopeasti vapauttaen pikkutytön tehtävästään. Pikkuinen lähtikin ehkä hieman huojentuneen näköisenä lampsimaan pois, kun minä otin vesiletkun käteeni ja avasin hanan. Suihkutin ratsuni jalat pikaisesti puhtaiksi ja kuivasin ne satulahuoneesta tuomallani pyyhkeellä niin kuivaksi, kuin ne sain. Riimunaru löysi piakkoin oman paikkansa, ja irrotin sivuilla olevat narut irti päitsistä lähtien tämän jälkeen kävelemään (ravasta masentuneen) hevosen kanssa kohti sen omaa karsinaa. Harjasin Hypeä pitkin ja rauhallisin vedoin. Välillä se työnsi vaalean turpansa poskeani vasten, hengitteli siinä rauhallisesti ja hiljaa saaden minutkin rentoutumaan läpikotaisin. Lopetin touhuamiseni ja nautin vain hetkestä. Niin pian kuin se lähelleni tuli, osasi se myös viedä päänsä pois. Jatkoin tämän jälkeen harjaamista, jota ei loimen alueella kovin paljon ollut – kaula, jalat ja mahanalus olivat suurimmat ongelmakohdat. Kova harja viuhui läpi rapaisten kohtien, saaden entisen mutamöykyn näyttämään pikkuhiljaa hevoselta. Hymähdin hiljaa ja päädyin miettimään, kuinka ihanaa olikaan saada tällainen höpönassu hoitohevoseksi. Riina ja Hype olivat niin erilaisia. Olivathan ne toki samanlaisiakin ja aivan yhtä tärkeitä, mutta niin. En kärsinyt ajatella Riinaa sen enempää, vaan jatkoin kimon karvan puunaamista kuntoon. Selvitin harjan ja hännän takut ensin sormin ja tämän jälkeen piikkisualla varovasti sukien. Käytin tässä apunani selvitysainetta; ajattelin nimittäin, etteivät ne takut lähtisi koskaan ilman sitä… Pian jouhet kiilsivät puhtauttaan, ja sain olla oikein ylpeä lopputuloksesta. Takkujen jälkeen hoitovuorossa olivat kaviot. Otinkin harjapakista esiin harjallisen kaviokoukun, (jota oikeasti rakastan,) jonka avustuksella rupesin puhdistamaan Hypen kavioita. Juoksutin kättäni ruunan jalkaa pitkin ja laitoiin samalla hieman painoani lapaa vasten, jolloin Hype nosti jalkansa. Tarrasin kiinni mustaan möykkyyn(, kavioksikin kutsuttuun,) ja laitoin kaviokoukun viuhumaan. Puhdistin säteen vierustat ja muut irtotöhnät koukulla ja harjasin kavion muuten puhtaaksi, enkä malttanut pitää käpäliäni irti myöskään päkiäisestä – harjasin senkin nimittäin puhtaaksi. Sama juttu toistui kolmelle muulle kaviolle, ja vielä kavioiden päälliset siistittyäni nakkasin kaviokoukun harjakoppaan odottamaan seuraavaa käyttöä. Harjapakin poisvientimatkalla mukaan tarttuivat koulusatula ja nivelsuitset. Suojat olivat jo näppärästi odottamassa Hypen jaloissa, eikä minulla tällä kertaa tulisi kiire varustamisessa. Tottuneesti jätin suitset karsinanovessa nököttävään koukkuun ja astuin satulan kanssa sisään karsinaan. Hype kierähti ympäri, ja minä menin sen kaulan alta toiselle puolelle. Nostin satulan kaulalle ja liu’utin sen siitä paikoilleen, testaten vielä, olihan se oikeassa kohdassa. Jees. Suoristin satulahuovan molemmilta puolilta ja löysäsin oikealta puolelta satulavyötä. Palasin takaisin vasemmalle puolelle laittamaan vyötä lopullisesti kiinni. Se meni helposti, Hypen nakatessa päätään tuntiessaan mahansa ympärillä jonkin kiristyvän. Kiristettyäni vyön niin, että satula pysyisi selässä, taputin kimoa kaulalle. Se pörähti kuuluvasti, ja olin onnekas, etten saanut mitään shittiä päälleni – toisinkuin pahaa-aavistamaton juomakuppi. Suitset käsissäni tuntuivat ja näyttivät hieman likaisilta, joten ajattelin pestä ne mahdollisimman pian. Nyt en kuitenkaan kerinnyt ajatella moista, vaan nappasin kimosta päästä päitset pois ja nakkasin ne karsinan ulkopuolelle. Otin napakan otteen suitsista ja Hypen päästä, jolloin saatoin sujauttaa kuolaimet helposti sen suuhun. Suitset istuivat päähän aina yhtä hyvin kuin yleensä, ja muutenkin kaikki vaikutti niin normaalilta. Mutta sitä se ei todellakaan ollut, ehei – silloin en vielä tiennyt, että minulla oli edessäni elämäni (varmaankin) kovin koulurääkki ikinä. Seisoimme pian maneesissa, kaarrossa kuin alkeistunneilla. Kiristin Hypen vyötä molemmilta puolilta ja säädin jalustinhihnat sopivan mittaisiksi. Edellisellä kerralla ratsastaessani ne olivat olleet hitusen liian pitkät ja hölskyneet jaloissa. En halunnut sen toistuvan nyt. Nostin jalan jalustimeen ja kampesin itseni selkään. Taputin ruunaa kaulalle ja annoin sille luvan lähteä kävelemään monttua pitkin ympäri maneesia. Alkuverryttelyssä Hype tuntui hieman vastentahtoiselta. Liekö sillä mennyt joku hieman osaamattomampi vai oliko se muuten vain huonommalla tuulella (hey c’mon, se ei ollut sentään tamma), mutta onnekseni laukan jälkeen se (ihme kyllä) tuntui paremmalta, saatuaan purkaa höyryjään. Otin paljon laukkaa ja sainkin koottua Hypeä mukavasti, vaikka aina hitaampaan askellajiin siirryttäessä pää nousi ylös. Sain kuitenkin ruunan koottua uudelleen todella nopeasti, ja siitä rytmistä oli helppo aloittaa kunnon rääkki. ”Tasoittakaa välimatkat, niin millekään tehtävälle ei tule ruuhkaa ja kokonaisuus etenee sujuvasti”, Anne ohjeisti, ja pian olimmekin asettuneet sopivasti toisiimme nähden. Tämän jälkeen Anne kertoi meidän aloittavan tehtävän käynnissä, C-päädyn käynti/raviosuudesta lähtien. Katsoin ensimmäisten tehtäväntekoa tarkkaan, ja huomasin pian itsekin kääntäväni ratsuani C:n ja H:n väliseen kulmaan, josta tehtävien teko oli aloitettava. Kulman jälkeen suoristin Hypen huolella ja lähdin pyytämään väistöä. Jouduin vahtimaan, että pitäisin kaulan vain asetuksen verran pienesti taivutettuna, ettei se taipuisi liikaa. Myös puolipidätteet olivat kova sana ensimmäisissä väistöissä, tuntui nimittäin, ettei Hype meinannut astua sivulle ollenkaan. Minun oli pidettävä huoli myös siitä, ettei takapää jäänyt seilaamaan perään vaan pysyisi etupään mukana. Paljon mietittävää. Väistöjen jälkeen täytyi suoristaa hevonen nopeasti ja nostaa laukka. Sain ensimmäisellä kerralla antaa Hypelle hieman topakammat avut, että sain sen kunnolla nostamaan laukan. Annoin laukan rullata sen pienen pätkän, mitä laukkaa oli tarkoitus mennä, ja siirryin takaisin käyntiin. En ollut pitkään aikaan mennyt avotaivutusta, mutta ajateltuani sen voltin aluksi sain itseni avomoodiin ja pystyin keskittymään apuihin – niihin samoihin, kuin voltille lähdettäessä. Hype kokosi itsensä kauniisti ja se olikin merkki siitä, että olimme oikeilla jäljillä – kunnolla tehtynä hevonen hakeutuu kunnolla peräänantoon avossa. Sain pyytää Hypeä etenemään paremmin, koska sen käynnistä meinasi tulla yhtä laahaamista. Sulkutaivus sujui minulta huonommin kuin avo, mutta varsinkin jälkimmäisellä puoliskolla hoksasin ja muistin kunnolla sulun jujun. Sekin oli vain ajattelemisesta kiinni, oli niin monta liikkuvaa osaa joita piti kontrolloida – pitää niiden naruja käsissään. Olin todella helpottunut, kun pääsin ”vapaalle” käyntiosuudelle, hengähtämään hetkeksi. Anne muistuttelikin, ettei pitänyt jäädä matkustamaan vaan koko ajan piti tehdä töitä, ja minä nyökkäsin hänelle. Tietenkin tiesin sen, mutten voinut vastustaa hetken huoahdustaukoa. Jo toisen suorituskierroksen jälkeen hiki valui noroina selkääni ja otsaani pitkin. Olin pukenut liikaa vaatteita, ja jouduinkin riisumaan niitä päältäni vaate vaatteelta, hiljalleen. Hype oli alkanut toimia paremmin ja se keskittyi tekemiseensä, samoin kuin minä omaani. Tuntui, kuin olisimme olleet yhtä, samaa lihaa, luuta ja verta. Tunsin ratsuni jokaisen askeleen, pienenkin liikkeen. Tehtävien suoritus vain parani paranemistaan, meidän molempien osalta. Pyrinkin käyttämään mahdollisimman huomaamattomia apuja, koska minun ei tarvinnut miettiä, tottelisiko Hype minua. Totta kai se tottelisi. Siltä se tuntui, aivan uskomattomalta. Tältä tuntui varmasti kaikista kouluratsastajista heidän ratsastaessaan Grand Prixiä hienoine hevosineen. Minulle riitti vähempi, joka saattoi olla myös parempi. Ravissa tehtävien teko oli aluksi taas hieman hakusessa, mutta se parantui kerta kerralta. Lopulta kumpikaan suunta ei tuottanut sen suurempia ongelmia, vaan sain taas keskittyä pieniin liikkeisiin ja mahdollisimman hyviin teihin, myötäyksiin ja muuhun hinkkaukseen. Hype näytti peileistä aivan eri hevoselta, ja tämännäköisenä olisin voinut uskoa sen menevän niitä GP-ratoja. Se oli rehellisesti peräänannossa, liikkui elastisesti ja tahdikkaasti eikä varmaankaan jättänyt myöskään katsojia kylmäksi. En olisi koskaan halunnut lopettaa sitä tuntia, niin mahtavan yhteyden löysin Hyperioniin. Vastaisuudessa oli kai ruvettava puhumaan Bripestä, Britan ja Hypen yhdistelmästä eikä meistä erikseen. Onneksi minulle oli annettu näin mahtava hoitohevonen.  Suurenee täysikokoiseksi klikkaamalla.T W E N T Y - F I R S T |
|
|
|
Post by Britta on Jun 23, 2013 20:17:04 GMT 2
Juhannuksen jälkeen
23. kesäkuuta 2013 Saavuin tallille erittäin kevyissä vaatteissa. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja asteita oli varmasti yli 25. Matkassani oli pieni pussi, johon olin piilottanut eväitä tätä päivää varten. Kaivoin mikroshortsieni taskusta puhelimeni katsoakseni kelloa. Tähän aikaan tallilla voisikin olla ihan mukavasti porukkaa, kuten yleensäkin iltapäivällä. Ulkona ei (ihme kyllä) maannut yhtään kehoa, joten käänsin katseeni talliin, jonne päätin astella suoraan, karkuun siltä kuumuudelta. Kävin tarkistamassa ilmoitustaululta, olisiko tänään mitään erikoista. Näin, että Hype oli mennyt tänään estevalmennuksessa jokusen muun konin kanssa. Luultavasti ratsastaja oli pärjännyt hyvin, koska estevalmennukset kuulostivat ainakin omiin korviini tasokkailta. Toivoin hartaasti, että ratsastaja (tai vaikka Elli tai ihan kuka vain) olisi tajunnut huuhdella Hypen, sillä nimittäin olisi muuten todella kuumat oltavat. Se ei varmastikaan ollut päässyt helpolla valkassa, ja ihan hyvä niin. Eipähän kunto pääsisi laskemaan, paitsi heinäkuisella laidunlomalla. Sen Hype oli kyllä ansainnut, ja olin mielelläni sen sille antanut. Avasin peilin alla olevan kaapin, josta nappasin oman avaimeni, tuttujen rojujen takaa. Kävelin rauhassa kaapilleni ja työnsin avaimen lukkoon, joka meinasi alkaa jo ruostua. Käänsin avainta lukossa ja kaappi avautui hieman narahtaen. Katsoin törkyistä kaappiani haikealla katseella ja laitoin eväspussini roikkumaan kaapin koukkuun. Tarkastelin kaapin sisustaa. Suuri vuonohevosjuliste oli alkanut repsottaa toisesta kulmastaan, ja liimasin sen takaisin paikoilleen. Tarkastelin kuvakollaasia kaapin sisällä – monta kuvaa Riinasta yksin, jokunen kuva siitä ja Simosta, Simosta yksin, Liinusta ja Hujusta sekä yksin että erikseen. Ja Hyperionista tietenkin. Kaapissa oli kiinni myös ryppyisillä lapuilla päivämääriä ja nimiä, kuviin liittyen. Oloni tuntui oudolta ja samassa muistinkin, että vuosipäiväni Seppeleessä oli mennyt ohi niin että heilahti. Vuosi, kuukausi ja neljä päivää sitten oli kulunut vuosi siitä, kun olin päässyt Seppeleeseen hoitajaksi. Ennen sitä olin vain hengailija, välillä liiankin aktiivinen sellainen. Miettiessäni hengailija-aikojani minua alkoi hieman hävettää. Pikkuhäpeän jälkeen tuli nauru, joka meni nopeasti ohi. Sitten minua onnisti. Ensin olin ajatellut haluavani hoitohevosekseni jonkun pikkuponin, mutta päädyinkin sitten suureen möhkäleeseen – ihanaan Riinaan, Annen omaan yksityiseen. Se oli yksi parhaista päätöksistä, mitä olen tehnyt. Hihkuin onnesta saatuani tietää hoitohevosesta - ”pikkuisesta” Riiviöstä. Riinalla, kuten monella muulla rakkaalla lapsella, oli monta nimeä – Riina, Riinuli, Riinuska, Riiviö, Rimppakinttu... Eivätkä nimet siihen loppuneet. Riinalle syntyi kaunis varsa, Scimitar eli Scimmy, jonka itse ristin Simoksi. Sain Riinan ja Simon kanssa aivan ihania muistoja, jotka ovat vieläkin mielessäni iloa tuottamassa. Minulle oli kova pommi, kun Simo lähti – ja heti sen perään oma suuri Riiviöni. Samana päivänä Hype saapui – ja sille tielle on jääty, Hyperionin kanssa. Minusta oli ihanaa, että Anne luotti minulle toisenkin hoitohevosen Rimppakintun jälkeen, eikä dumpannut minua ulos. Hypeä hoitaessani minusta tuli yhtä aikaa myös Huijarin ja Liinun hoitaja, kun koulutin Hujua eteenpäin. Voi näitä kaikkia aikoja, ja tässä vieläkin seistään, lisää muistoja keräämässä. Haikeiden, mutta mahtavien muistojen kertauksen jälkeen päätin tunkeutua olohuoneeseen. Avasin vauhdilla oven ja ”TADAA!”-huudahdustani ei voinut kukaan olla huomaamatta. ”Britta, moi! Liity toki seuraan!” Pipsa huudahti ensimmäisenä. Laitoin oven kiinni perässäni ja hyppäsinkin sohvalle muiden sekaan. Kuulin voihkaukset niiden ihmisten suista, joiden päälle olin vahingossa hypännyt. Sohvavanhuskin natisi painolastinsa alla ja jos se voisi päättää, missä ”tekisi töitään”, se paikka tuskin olisi tämä. ”Sorry guys”, naurahdin ja tein itselleni tilaa sohvalta. ”Mites teidän juhannukset meni?” ”Oikeen railakkaasti bilettäessä”, Ilu vastasi vierestäni, naurahtaen perään. ”No ei vaines, mukava jussi oli, eikä onneksi tullu riehuttua.” Nyökkäsin hymyillen ja käänsin katseen muihin. Jokainen varmasti ”joutuisi” kertomaan oman jussinsa kulun, joten vuoroja oli turha jakaa. ”Tosi hauska juhannus oli, kavereiden kanssa sitä oli kyllä ihan mahtava viettää!” Kirsikka kertoi. ”Teki mieli kyllä tulla tallille, mutten kuitenkaan kehannu.” ”Mun jussi oli perinteinen”, Miira sanoi, ”kokko, saunomista ja sensellasta.” ”Mulla kans aika normaali”, sanoi uusin hoitaja Emsku, johon en ollut vielä kovin hyvin kerennyt tutustua. Nyökkäsin ja loin kysyvän katseen Pipsaan. ”Samaa sorttia”, Pipsa sanoi, ”kokista kulu ja mie tein juhannustaikojaki!” ”Were you naked?” kysyi Anthonin kanssa huoneeseen jostakin pyyhältänyt Robert. Kimi katsoi Robertia toruen, muissa lause aiheutti pieniä tirskahduksia. ”No en todellakaan”, Pipsa sanoi reveten nauruun. ”Robs ois kuitenki halunnu nähä Pipsan sillo”, kiusasin väliin, jolloin Robert yritti minuun mä-kuristan-sut-ilmettään. Se ei toiminut minuun. ”Ihan normaali kukkia tyynyn alle ja sit vasen sukka nurin ja sinne viiden pennin kolikko”, Pipsa selvensi naurultaan. ”Sä oot säästäny viispennisen juhannustaikoja varten?” Anthon älähti tuijottaen Pipsaa silmä kovana. Brunette tyttö pudisti napakasti päätään, naurahtaen perään. ”Vanhemmilla oli tallessa, joten mie päätin kokeilla.” Sekalaisen sakkimme seasta kuului hyväksyviä mumahduksia, ja Anthon sekä Robert istuivat suosiolla pirttipöydän ääreen huomattuaan meidän tyttöjengimme vallanneen sohvan. ”Ite vietin juhannuksen lähinnä kotona, se oli semmonen perhejuhannus”, sepostin ja muut nyökkäilivät. Anthon ja Robert pysyivät hissunkissun omista juhannusmenoistaan; itselläni oli pieni aavistus, että heidän juhannuksensa saattoivat olla hieman kosteat – tavalla tai toisella. Oleskelutilassa vallitsi mukavan lämmin ilmapiiri. Hoitajia tuli ja meni, itse pysyttelin visusti valtaamallani paikalla. Puheenaiheita oli laidasta laitaan, kuten helleaalto ja homojen oikeudet (mistäköhän sekin aihe sai alkunsa). Naurulta ei vältytty, enkä usko, että kukaan olisi halunnutkaan olla aivan tuppisuuna. Ilun puhelimesta soi musiikki ja tällä kertaa vuorossa oli Passengerin Let her go. Jäin kuuntelemaan laulun sanoja tarkemmin. Olin kuullut sen monta kertaa aiemminkin, mutta nyt jäin oikeasti miettimään. Apua. Sanat toivat aivan mieleen Riinan. Silmäni vesittyivät, mutta yritin pidätellä kyyneleitä viimeiseen saakka. Valitettavasti yksi kyynel pääsi valahtamaan silmäkulmastani ja se vieri alemmas, pitkin poskea kaulalle kastellen toppini. ”Britta, onko kaikki ok?” huoneeseen myöhemmin saapunut Jennyfer kysyi minulta. ”Jep, kaikki okei”, sanoin loihtien kasvoilleni vienon hymyn. Puristin silmäni kiinni ja annoin kaiken suolaveden valua pois silmistäni. Pipsa tarjosi minulle paperia, ja minä tartuin siihen pyyhkien kyyneleet kasvoiltani. Rytistin paperin mytyksi yrittäen nakata sitä roskikseen. ”Damn it”, kirosin hiljaa heitettyäni ohi. Kävin kuitenkin kilttinä tyttönä viemässä roskan roskakoriin, sysäten samalla Riinan pois mielestäni. Ne ajat olivat ohi, ja niistä oli jäljellä hyvät muistot. Käännettyäni selkäni Robert oli varastanut paikkani. Katsoin poikaa leikisti-nyrpeä ilme kasvoillani ja kävelin takaisin sohvan luo. ”Get out of my place”, käskin tiukalla äänensävyllä, joka ei tosin vieläkään ollut totinen. Ja tuskin koskaan tällaisissa tilanteissa olisi. Robert asetti kätensä liioitellun hitaasti puuskaan ja kohotti kulmakarvaansa. Ärsytti minua. Yritin ahtautua Ilun ja Robertin väliin istumaan, mutten mahtunut, vaikka Ilu yritti tehdä minulle tilaa – Robs nimittäin vain levensi asentoaan. Rypistin suutani ja yritin työntää, vetää, tökkiä ja tehdä vaikka mitä saadakseni blondin pois paikaltani. En nimittäin mahtunut takaisin sohvalle, jos Robsu ei siirtyisi. Nurahdin ja laitoin itsekin käteni puuskaan. ”Mä istun sitten sun syliin jos et siirry”, uhkasin ja tehostin sitä ”tuimalla” katseellani. Robert teki naamalleen leveän, muka-ylimielisen hymyn. ”Go ahead!” poika vastasi ja niinpä niin – minä länttäsin persaukseni Robertin syliin. Blondi taisi olla hieman yllättynyt, että istuin oikeasti siihen, mutta en aikonut muuttaa mieltäni. Pian ovi avautui hitaasti ja hetken hieman aran näköinen henkilö kurkisti ovenraosta. Tiesin varsin hyvin, ettei tuo henkilö, tai pikemminkin poika, ollut oikeasti arkaa nähnytkään. Ehkä häntä hävetti tulla hoitajien tilaan nuuskimaan, mutta siinä brunette oli. Eetu. ”Ai, moi Britta”, Eetu tervehti minua nopeasti, tarkastettuaan huoneen sisällön.. Nopeasti hän tajusi, että satuin istumaan Roben sylissä, ja taisi pojalla mennä luu kurkkuun. Hetken Eetu vain oli hiljaa, yritti saada jotakin suustaan onnistumatta. Käänsin pääni hieman vinoon ja loin brunetteen kysyvän katseen. ”Moi vaan”, vastasin takaisin. ”Oliko sulla jotain asiaa, vai mitä?” Hymyilin pienesti lauseideni perään, helpottaakseni Eetun oloa. ”J-Jaakkoa etsin, tietääkö kukaan missä se vois olla?” poika sai lopulta suustaan, takellellen. Meinasin tirskahtaa, mutta vastasin vain ystävällisesti, että mies olisi todennäköisesti pihalla tai omassa asunnossaan, jos ei kerta ollut tallissa. Eetu nyökkäsi, kiitti ja lähti pois. ”Ihan söpö”, Jennyn lisäksi huoneeseen myöhemmin tullut Inkeri totesi. ”Sönkkää ja kaikkee.” ”No ei se oikeesti”, naurahdin, ”en tiiä, mikä sillä nyt oli. Varmaan tää tuntemattomien paljous, vaikka on se yleensä tosi sosiaalinen.” Tajusin kyllä, että Eetu oli järkyttynyt nähtyäni minut Robertin sylissä, mutta hänpä ei ollutkaan tietoinen tapahtumasta. ”Tiesittekö muuten, että Lovvu vaihtaa Frankille?” Inkeri pamautti yhtäkkiä, ja suuni aukesi väkisin. ”Oikeestikko?! Loviisa sopi kyllä Pampulle ku nenä päähän, ne oli niin sulosia”, sopersin ja Inkku nyökkäsi varmenteeksi. ”Jotkut kato kasvaa”, blondi sanoi hieman myrtyneenä, mutta palautti sitten ilon itseensä. ”Mun ei tarvii ainakaan vaihtaa Sirpalta!” ”Mäki vaihdoin Alman Gittaan”, Jenny jatkoi järkyttämistä. Silmäni suurenivat ja näytin varmaan aika naurettavalta. ”Alma lähti eläkkeelle, niin mun piti valita keneen haluun vaihtaa”, Jenny kertoi, hieman haikeana. Varmasti vaikea paikka. ”Otin sitten Gitan.” Nyökkäsin rohkaisevasti Jennylle ja onnittelin tätä uudesta hoitsusta. ”Tiiän ton tunteen.” Päätin käydä tänään Hypellä kevyen maaston, koska ilma oli niin ihana, ettei sitä voinut jättää käyttämättä. Mitään rankkaa ei kuitenkaan kehdannut tehdä Hypen päiväisen valmennuksen takia, joten maasto virkistäisi varmasti meitä molempia. Lähdinkin kävelemään hiekoitettua tietä pitkin, joka veisi minut Hyperionin tarhalle. Ohitin matkallani tutusti maneesin, joka oli tyhjillään. Auringonpolttama katto imi valoa, toisin kuin oma ihoni. Onnekseni en ihotyyppini takia ollut sitä palavaisinta, lähinnä rusketuin. Ihana tummempi iho! Saavuin takatarhalle hymy huulillani. Näin juuri, kun Hype käännähti makuullaan vielä toiselle kyljelleen ja nousi sitten ylös, ravistellen itseään. Näky sai minut nauramaan ja tunnelma parantui, jos se siitä enää pystyi parantumaan. Katselin hetken tarhan ulkopuolelta ponien ja Hypen touhuja, kunnes sain siitä tarpeekseni ja menin sisälle tarhaan. Kutsuin hoitohevostani nimeltä ja vihelsin. Reino tuli tervehimään minua, ja rapsutinkin sitä hetken korvan takaa, jonka jälkeen kävelin Hypen luokse. Se nuuhkaisi kättäni ja antoi kiinni. Taputin kimoa kaulalle, lähtien etsimään reittiä ulos tarhasta. Tällä kertaa ei tarvinnut varoa lätäköitä tai mitään vastaavaa, koska oli niin kuivaa. En vain halunnut tennareihini kovin paljoa lisäsontaa. Onneksi Hypen piehtaroidessa tullut lika ei ollut tarttunut kovin hyvin ja se oli helppo harjata pois. Muutenkin hoitaminen oli melko nopeaa, Hype oli yhtä hyvällä ja elämäniloisella tuulella kuin minäkin, eikä se yrittänyt mitään ylimääräistä. Kavioissa ei ollut mitään ihmeellistä, joten viimeisenä silauksena päätin selvittää sekä harjan että hännän ensin käsin ja tämän jälkeen piikkisuan sekä harjakamman avulla. Viimeisiä kertoja häntää sukiessani kuulin kavioiden kopinaa käytävältä. Hyökkäsin karsinan oviaukkoon nähdäkseni, kuka sattui tulemaan. ”Miira, heissan!” hihkaisin iloisesti, astuen ulos karsinasta ja vetäen sen kiinni. Kävelin viereisen karsinan luo, kun Miira oli taluttanut hoitohevosensa sisään. ”Mitäs meinasit tänään tehdä?” kysäisin hieman vihjaavasti. Miira kohautti hartioitaan. ”Tuu mun ja Hypen kanssa kevyeen maastoon”, ehdotin ja loin kasvoilleni parhaimman puppyfaceni. Miira nauroi ilmeelleni ja päästettyään Myntin irti riimunarusta tuli kanssani karsinoiden ulkopuolelle. ”No voin mä tulla”, Miira myöntyi asettaessaan narua paikoillleen, ”mut yhdellä ehdolla.” Katsoin Miiraa yhtä innoissaan kuin pikkulapsi, joka oli saanut juuri tahtonsa periksi ja sai nyt tikkarin. Sain innoltani kysyttyä no, ja Miirahan vastasi. ”Mennään ilman satulaa.” Nyökkäsin, kuin asia olisi ollut itsestäänselvyys. Tällaisella kelillä olisi täyttä halvattua mennä satulalla. Polttaisi persauksen, mihin sitä tällaisella kelillä tarvitsisi? ”Ollaan hoitamisen suhteen tehokkaita nii päästään nopeesti matkaan!” sanoin innoissani. ”Mulla on sit eväät, voidaan syyä ne sitte ku tullaan.” Painoin kypärän päähäni ja otin ohjat pois Hypen kaulalta. ”Ootko sä valmis?” huhuilin kaltereiden läpi Myntin karsinan puolelle. Sain myöntävän vastauksen ja työnsin karsinanoven kokonaan auki, lähtien tämän jälkeen taluttamaan ratsuani ulos. Astuessani ovesta tunsin, kuinka kuuma ilma ulkona oli sisäilmaan nähden – kuin olisin törmännyt johonkin seinämään! Nappasin tallin seinustalta puupenkin, jonka kanssa kävelin keskemmälle pihaa. Asetin penkin paikoilleen ja nakkasin ohjat takaisin Hypen kaulalle. Siirsin penkkiä uudelleen, hieman lähemmäs ratsuani ja nousin sille. Pidin ohjat kädessäni ja tunnustelin Hypen selkää. Voimakkaalla ponnistuksella hyppäsin ensin vatsalleni selkään, jonka jälkeen hain istuma-asennon. ”Mä alan olla ruosteessa!” naurahdin Miiralle, joka vuorostaan kapusi Myntin selkään. ”Pitäis harrastaa tätäkin vähän useammin”, tyttö totesi ja lähti kävelemään kohti tietä. Minä ohjasin Hypen heidän peräänsä. Lähdimme valaistulle maastoreitille (vaikkakaan valoja ei ollut päällä, niin valoisaa oli muutenkin). Pieni tuuli vapisutti puiden lehtiä ja aurinko paistoi täydeltä terältä. Tuulettomina aikoina sain huiskia paljonkin öttiäisiä ympäriltämme, fiksuna olin nimittäin unohtanut laittaa ötökkäkarkoitetta. Miira oli muistanut, ja olinkin hieman kateellinen hänelle hänen ötökättömyydestään, hahah. Tunsin Hypen askeleiden kulun todella selkeästi ja nautin siitä. Ruuna oli matkassa (kerrankin) rauhallisin mielin, venyttäen kaulaansa ja nuuhkien ilmaa. Itsekin sain katsoa maisemia ja aina niin rakkaita haapojakin löytyi. Metsän seasta kuului lintujen laulua ja rapinaa. Pienet eläimet vipelsivät pitkin sammalikkoa, oksikkoa ja tietä. Kahden hevosen askeleet kaikuivat rytmikkäästi tietä pitkin ja hikipisaroita valui kehoani pitkin. Pyyhkäisin muutaman otsaltani ja silitin Hypeä kaulalta. Sen ruumiinlämpö siirtyi myös minuun. Otimme pienen ravipätkän rennossa tahdissa. Hype kyttäsi pari kertaa puskaa, mutta sain sen rauhoittumaan. Toppini oli liimautunut ihooni kiinni, mutten antanut sen haitata. Minusta oli ihanaa olla vain maastossa, auringon paistaessa ja lintujen laulaessa hyvän ystävän kanssa. ”Muistaakseni tuolla on lampi, käydäänkö uittamassa?” Miira kysyi yllättäen, siirtäen Myntin käyntiin. Hän osoitti harvenevaan metsään ja minä nyökkäsin. ”Se tekee terää kun on näin kuuma!” Miira ohjasi Myntin pusikkoon ja lähdimme Hypen kanssa perään. Lammen vesi kimmelsi valonsäteiden osuessa siihen. Paikka näytti taianomaiselta, emmekä Miiran kanssa voineet olla innokkaampia veteenmenosta; molemmilla oli sen verran nihkeä olo, että viilennys oli toivottua. Ohjasin Hypen veden luo ja annoin sen haistella vettä. Myntti vierellämme meinasi vastustella, mutta Miira pysyi lujana. ”Myntti, mä tahon tonne viilentämään”, tyttö purnasi, mutta Myntti näytti tarvitsevansa miettimisaikaa. Kehotin Hypeä eteenpäin ja ihme kyllä – ruuna kahlasi veteen ja rupesi loiskuttamaan vettä. Sitä räiskyi päälleni ja minua nauratti. Höpsö hevonen. Miira sai Myntinkin Hypen perässä veteen ja Hype uskaltautui syvemmälle. Pian trakehner ui lammessa, käyttäen lihaksiaan. Pudottauduin alas selästä uiden hevosen vierellä. Vesi oli kylmää, mutten antanut sen haitata – aiemmin oli ollut niin kuuma, ettei nyt pitänyt valittaa. Hetki oli maagisen mahtava; parempaa en olisi voinut toivoakaan. Kotimatkalla otimme vielä hieman laukkaa ja palauttelevaa ravia. Loppumatkan menimme käynnissä ja tallille palattiinkin iloisin mielin ja monta muistoa rikkaampana. Päivä oli hiponut täydellisyyttä haikeista hetkistä huolimatta. Hymyilin Miiralle onnellisena ja kiitin häntä reissusta. Kävimme purkamassa hevoset pikaisesti tallissa ja veimme ne sitten tarhoihin. Palatessamme tarhoilta yhtäkkiä päällemme suihkutettiin jääkylmää vettä. Kiljaisin ja suoristin käteni veden tulosuuntaan. ”Ähähää, siitäs saitte kaipaamaanne viilennystä!” Inkeri kiljui letkun päässä, vierellään hihittävä Loviisa. ”Inkeri! Lovvu! Tää kostetaan!” Miira huusi ja lähti juoksemaan tyttöjä kohti. Supervoimillaan tyttö torjui mahdollisimman paljon vettä ja nappasi letkun tytöiltä, kostaen heille osoittamalla suuttimen heitä kohti. Tämä se vasta oli after-juhannus! T W E N T Y - S E C O N D
Kesä 2 ansaittu kesäisestä suorituksesta:
~Anne |
|
|
|
Post by Britta on Jul 4, 2013 12:17:33 GMT 2
Korkokenkiä ja sattumuksia
1. heinäkuuta 2013 ”I hate wearing high heels!” kirosin Robertille, joka käveli vierelläni kohti tarhoja. Olin saanut korkokengistä tarpeekseni jo kahtena päivänä – eilen heti leirin jälkeen minut oli kiidätetty yhtiin rippijuhliin ja myös tänä aamuna minun oli käytävä valokuvailemassa ystäväni rippijuhlia. Yhdeksän sentin koroilla kävely ei todellakaan ollut mitään herkkua, ja rakkoja löytyikin jaloistani kiitettävästi. Ne olivat vielä värjäytyneet miltei mustiksi lainattujen korkkareiden päästettyä väriä, eivätkä rakkokohdat olleet ainoat kohdat, joihin väri oli tarttunut. Ja mikä ironisinta, yritettyäni pestä niitä ennen tallille tuloani, musta väri oli levinnyt näyttäen nyt jaloissani mustelmilta. Great, varpailleni oli annettu turpiin. Tai varpaisiin. ”I would like to see you wearing heels”, Robert naureskeli korottaen sinä-sanaa. Katsoin häntä pistävästi ja sain sitten ovelan idean. Tänään saataisiin kyllä huumoripläjäys! ”Get your nag and let’s go”, Robert naljaili pukaten minua olkapäähän. ”Sinuna en kyllä sanos”, naurahdin kuvaillen Vennaa. ”Pyöreä maha, korkeutta ehkä metri ja kakskyt senttiä… Lihapulla siis.” Blondi katsoi minua tuimasti takaisin, hoputtaen minut sen jälkeen hakemaan ”kaakkiani” tarhasta, että päästäisiin joskus estetreenin pariin. Tosiaan – olin raijannut Robärtin mukaani nostelemaan puomeja ja kantelemaan esteitä. Ja se dumbass oli suostunut, hehe. Se taitaa olla tämä charmi. ”Hyperio-oo-n”, huutelin hoitohevoseni nimeä, ”tulepas niin lähdetään!” Kimo hevonen ei korvaansa lotkauttanut, huitaisi vain hännällään ja piti päänsä maankamaralla. ”Hype, äläs nyt”, yritin vielä, ”mulla saattaa olla sulle jotain hyvää taskussa!” Ei vieläkään mitään. Mikä tuohonkin hevoseen oli tullut, kun ei oman hoitajansa kutsua kuunnellut. Jouduinkin vain alistumaan ja kävelin Hyperionin luo ottaakseni sen mukaan. Pidin pian päitsistä kiinni ja olin laittamassa riimunarua kiinni niihin, tuttuun tapaan. So far so good. Mutta sitten tapahtuikin jotakin odottamatonta – Hype vetäisi päänsä voimalla kauemmas ja minä yritin pysyä kyydissä. Horjahdin tasapainoalueeltani ja huomasin pian makaavani keskellä hevonpaskoja, Hyperionin ravatessa tarhan toisessa päässä. Kuulin Robertin nauravan taustalla, mutten itse voinut ottaa tilannetta huumorilla. ”Jumalauta elukka!” karjuin hoitohevoselleni noustessani ylös maasta. Tämän se tuntisi nahoissaan kunnon rääkillä! Kävelin päättäväisesti paskat naamallani (ja vaikka sun missä) Hyperionin luo ja se yritti samaa temppua uudelleen. ”No juokse sitten kerran et anna kiinni!” Pyöritin riimunarua lähestyen Hypeä. Hetken annettuani sen juosta koetin, antaisiko se jo kiinni. Ei vieläkään. Toistin samaa siihen asti, kunnes se lopulta päätti päästää minut lähelleen. Otin sen itsevarmasti kiinni ja rämmin pois tarhasta. Robert nauroi vieläkin, ja minä meinasin näyttää hänelle keskisormea, mutta mairea ilme kasvoillani annoin Robsille pitkän halin. Yritin oikein hieroa naamaani hänen poskiaan vasten tartuttaakseni mahdollisimman paljon sontaa häneenkin. ”Se parhaiten nauraa joka viimeksi nauraa”, virnuilin irrottautuessani pojasta. Hän ei ollut saanut miltei ollenkaan likaa vaatteilleen, naamassa sen sijaan oli kyllä tavaraa. Blondin silmät kapenivat viiruiksi ja hän sanoikin minulle miltei ääneti, että aikoi kostaa. Leikillään, kylläkin. Vein kurittoman trakehnerin odottamaan karsinaansa sillä välin, kun suuntasimme Robertin kanssa vessaan puhdistamaan naamojamme. ”Onneks tää ripsari on vedenkestävää”, huokaisin hiljaa ja pojan kysyessä mitä sanoin, totesin vain, etten mitään. Eivät ne pojat niin hyvin tätä ymmärtäisi. ”This smell is disgusting!” Robs kirosi yrittäen saada sontaa pois naamaltaan. En voinut muuta kuin nauraa katsellessani pojan naamanpuhdistussessiota. Hänen miehisyytensä taisi karista hieman, mutta päätin olla huomauttamatta asiasta – se ei tekisi tilannetta paremmaksi. Yhtäkkiä vessan ovi lensi auki (olimme ilmeisesti unohtaneet lukita sen) ja oven takaa paljastui Peppi Pitkätossun näköinen, pieni tyttö. Hänen silmänsä suurenivat nähdessään meidät kahdelleen vessassa. En edes halunnut tietää, miten noin pieni tyttö ajattelisi tästä ja tyydyin naurahtamaan väkinäisesti. ”Sori, me vaan nopeesti hoidetaan hom-”, Robert aloitti kunnes painoin käden nopeasti hänen suulleen. ”Naamojenpesu loppuun, oli vähän likaa naamassa”, selitin nopeasti Robertin yrittäessä selittää jotakin käteni alta. Hymyilin suurta tekohymyä, joka varmasti näytti aika kammottavalta, ja suljin oven uudelleen, tällä kertaa lukiten sen perässämme. Päästin blondin otteestani ja huokaisin syvään. ”Näen varmasti tästä lähtien Peppi Pitkätossu-aiheisia painajaisia…” mutisin ja katsoin Robsun puolipuhdasta naamaa. Poika nyökkäsi näytellen kylmiä väreitä. Otin paperiarkin automaatista ja kostutin sen, ojentaen käteni kohti Robertin naamaa. ”You still got some shít on your cheek”, naurahdin ja siirryin lähemmäs poikaa. ”Yuck, take it off!” blondi karjui ja minä hankasin likaa pois hänen naamaltaan. Tarkkailin lopputulosta pää kallellaan. ”Hmmh, ehkä siitä tuli ihan kelvollinen”, arvioin ja taputin poikaa leikilläni poskelle. Robert mulkaisi minua takaisin, enkä voinut muuta kuin nauraa. Pesin vielä loput sonnat pois naamaltani ja käsivarsiltani, kunnes olimme valmiita lähtöön. Avasin oven lukosta ja tarkistin selustan. Hipsimme Robsun kanssa vähin äänin pois vessasta – tai no, ainakin yritys oli hyvä. ”Mitä ihmettä?!” kuului kiljaisu, ja käännähdin nopeasti äänen suuntaan. ”Inkeri, you almost scared me to death!” Robert älähti käsi rinnallaan. Oloni oli hieman vaivautunut; olinhan juuri astellut ulos hotelli helpotuksesta Inksun entisen(kö?) ihastuksen kanssa. Ei herranjumala. ”Mitä hemmettiä te teitte?” Inkeri kysyi pysäyttäen jokaisen sanan jälkeen. Rapsutin niskaani hymyillen väkinäisesti (taas kerran), kun minua-ei-hävetä-mikään-Robs alkoi kertoa tarinaa alusta alkaen, lyhennettynä kylläkin. ”…ja sitten sä tulit ja melkein tapoit mut, kun säikähin tota sun kiljahdusta.” Inkeri nyökytteli pojan tarinan tahdissa ja tirskui välillä. Hän taisi myös kehua minua Robertin sotkemisesta, en ollut ihan varma. Haisin nimittäin vieläkin lannalle, joka oli alkanut kuivaa vaatteisiini. ”Hei, Robbe, voitasko mennä?” kysyin pojalta tökäten häntä selkään. Osoittelin vaatteitani ja heilautin sitten päätäni yläkerran suuntaan, ja blondi tajusikin, että taisi olla aika mennä vaihtamaan vaatteita. ”Inkeri, see ya around”, blondi sanoi toiselle ja lähdimme yhtä matkaa yläkertaan. Avatessani kaappini oven tajusin, ettei minulla ollut mitään muuta päällepantavaa. Ei toppia, ei t-paitaa eikä huppari tullut kuuloonkaan. Myöskään ylimääräisiä ratsastushousuja ei ollut. Kirosin tuuriani ja huomasin Robertin ilmeen kirkastuvan. ”Hei, mulla taitaa olla tuolla shortsit, niin sä voit lainata näitä mun housuja”, poika sanoi, ”ja on mulla kai paitakin.” Silmäni suurenivat. Minä pojan vaatteissa?! Katselin ja kuulostelin nopeasti ympärilleni. Muita potentiaalisia vaatteenlainaajia ei ollut, joten huokauksen saattelemana hyväksyin Roben ehdotuksen. En tiedä, tarjosiko hän vaatteita ihan hyvästä hyvyydestään vai säälistä. Poika kävi vaihtamassa vaatteensa ilmeisesti tyhjässä olohuoneessa, tarjoten minulle vaihdon jälkeen vaatteitaan. ”Sähän oot ruskettunu”, huomautin katsellen pojan ihoa. ”Solariumissa varmaan käyny.” ”Luonnon omassa solariumissa ehkä”, blondi naurahti ja tyrkytti uudelleen vaatteitaan. ”Aiotko ottaa vai et?” Tartuin vaatekasaan vieläkin hieman epäilyksellä, mutta astelin sitten olohuoneen puolelle vannottaen Robertin vartioimaan sisäänkäyntiä. Telkesin oven kiinni vielä työntämällä jakkaran sen eteen (hätävara, ei se ketään pidättelisi), jotta kuulisin jos joku on tulossa. Ainakin viimeistään jakkarasta. Tepastelin ulos oleskeluhuoneesta Robertin (melkein liian isot) vaatteet päälläni. Poika itse pysyi pokkana, en sitten tiedä mitä hän päänsä sisällä ajatteli – nauraako vaiko eikö nauraa, siinäpä vasta pulma. Robs tyytyi vain nyökkäämään viittoen minut mukaansa alakertaan. Nappasin matkan varrelta vielä loput ratsastusvarusteeni, ettei minun tarvitsisi palata enää yläkertaan. Yritin kävellä tallin läpi mahdollisimman nopeasti ja huomaamatta ja onnistuinkin siinä Hypen karsinarivistölle asti, kunnes näin edessäni Jennyferin ja Miiran. Voi hemmetti. Hymyilin tytöille aurinkoisesti ja kävelin nopeahkosti Robert perässäni Hypen karsinaan. ”Britta”, Jenny aloitti dramaattisesti, ”mitä ihmettä sulla on päällä?” ”Vaatteet”, vastasin nopeasti ja patistin Robertin hakemaan Hypen harjapakkia. ”Omatko vaiko ei?” Miira jatkoi vihjailua ja tuppautui karsinan oviaukkoon. Tahdoin vain painua maanrakoon, en nimittäin mielelläni halunnut kertoa melkein uineeni hevosensonnassa. Pudistinkin heikosti päätäni ja Jenny kohotti kulmaansa. Juuri kuin Miira oli avaamassa suutaan varmasti kysyäkseen, kenen vaatteet minulla oli, pistin väliin että Robertin. Molemmat tytöt olivat suu pyöreänä ja tirskuivat sitten kahdelleen. Katsoin heitä nuivasti ja selitin lantaepisodin mahdollisimman lyhennettynä heillekin. Ja sekös vasta naurua aiheuttikin. ”Paremmat nääki on ku ne paskaset”, sanoin mielipiteeni suoraan ja hätistin tytöt vaatteitani arvioimasta pois. Samalla Robert saapui harjapakin kanssa, ja ryhdyimme tuumasta toimeen harjaamisen suhteen, kumpikin omilta puoliltamme. Harjaaminen ja varustaminen hoituivat nopeasti kahden ihmisen ollessa asialla, eikä aikaakaan, kun kävelin täydessä sotisovassa (kypärä, saappaat, hanskat, turvaliivi) kohti tyhjää kenttää. Käänsin hevosen kentän reunaan ja kiristin satulavyötä molemmilta puolilta. Säädin jalustimet reikiin, joissa muistin estejalustimieni paikkojen olevan ja pyysin Robertia roikkumaan oikeanpuoleisesta jalustimesta sen aikaa, kun nousin selkään. Viimeinen silaus oli satulavyön kiristys ja sitten olimmekin Hypen kanssa valmiita alkukäynteihin. Sillä aikaa Robert kantoi kentälle parin esteen linjan, joiden väliin mahtui kuusi laukkaa. Alkuverryttelyksi otin kevyessä ravissa paljon voltteja, ympyröitä ja lieviä kaarteita. Myös siirtymiset ja temponvaihtelut auttoivat minua saavuttamaan ravissa Hypelle tietyn mielentilan. Melko pian se hakeutuikin kuolaimelle ja tuntui halukkaalta työskennellessä. Istuin hetkeksi harjoitusraviin ja nostin siitä laukan. Ensimmäinen laukannosto onnistui ilman juoksuyritystä, mutta laukka tuntui laahaavalta. Annoin ruunalle pohjetta ja maiskautin kerran, jolloin laukka lähti kunnolla rullaamaan ja tuntui energiseltä. Molempiin suuntiin laukattuani päätin aloittaa tehtävän. Lähestyin ensimmäistä ristikkoa oikeassa kierroksessa kevyessä ravissa. Käännyin linjalle ja annoin kimolle samalla pienet puolipidätteet. En päässyt ensimmäiseen hyppyyn loikkaan kovin hyvin mukaan, eikä Robs voinut olla virnistämättä vieressäni. Näytin hänelle suorituksen välissä kieltä ja jatkoin tehtävääni. Kuten arvasin, Hype yritti kaahata altani pois, koska se luuli, että hyppäisimme heti seuraavan esteen. Istuinkin esteen jälkeen satulaan ja nostin laukan kääntäen ruunan pois linjalta suurelle voltille. Tunsin laukan vääräksi ja korjasin oikean laukan ravin kautta. Muutenkin tämä ensimmäinen voltti oli kaikkea muuta kuin pyöreä, enkä ollut tyytyväinen suorituksemme. Päästyäni pois voltilta siirsin Hypen raviin ja hyppäsimme ravissa toisen ristikon. Hyppäsin linjaa samalla tavalla, samalla ristikkokorkeudella vielä pari kertaa. Nämä kerrat olivat huomattavasti edellisiä parempia – Hype jaksoi odottaa pyyntöäni siirtyä laukkaan ja itse maltoin ratsastaa voltista tarpeeksi pyöreän. Traksu taipui mukavasti ja sen työskentely oli hienoa. Pyysinkin näiden kontrolliharjoitusten jälkeen Robertia nostamaan ensimmäistä ristikkoa korkeammaksi ja toisen pystyksi. Nostin laukan hyvissä ajoin ennen kulmaa, jotta sain siihen kontrollia ennen esteitä. Ensimmäiselle esteelle askeleet osuivat hyvin kohdalleen, mutta hypyssä oli kyllä ilmavaraa. Pysyin siitä huolimatta hyvin kunnon istunnassa, eivätkä jalatkaan heittäneet paikoiltaan. Toiselle esteelle laukkoja tuli kuusi ja ”puoli”, joka tarkoitti pikkuaskelta ennen pystyä. Oli lisättävä kaasua seuraavalle kerralle. Tulin linjan samoilla korkeuksilla vielä kerran, jolloin se meni paremmin. Robert nosti molemmat esteet 60 senttimetrin korkeuteen. Nostettuani laukan annoin Hypelle ensin pienet puolipidätteet ennen estettä, jonka yli liisimme kevyesti. Painoin kaasun pohjaan esteen jälkeen, jotta saisimme linjan menemään sujuvalla kuudella laukalla. Hype hyppäsi kuin gepardi, mutta kaasukahva sillä meinasi jumittua esteen jälkeen. Ruunan kaulalle oli alkanut kerääntyä hikeä, ei vielä paljon, mutta vähän. Se teki töitä sata lasissa. Esteitä korotettiin koko ajan pikkuhiljaa ja korkeimmillaan ne olivat 85 sentin korkeudessa. En ollut hypännyt Hypellä pitkään aikaan edes tuota korkeutta, ja mahassa kouraisi. Esteet näyttivät suurilta. Eivät kylläkään niin suurilta, kuin pikkuponin selässä oli ysikymppi näyttänyt, mutta nämäkin olivat jo tarpeeksi isoja. Nostin laukan ja pyöräytin Hypen pienehköllä ympyrällä, kääntyen sitten suoraan ja kohti esteitä. Hype kiihdytti laukkaansa ennen estettä ja nosti päätään. Hyppy lähti taas hieman ilmavana, mutta pystyin pitämään itseni hyvässä asennossa ja keskityin nyt seuraavaan esteeseen. Laukka meinasi karata käsistä Hypen kuumuttua, ja jouduinkin antamaan sille puolipidätteet. Yhtäkkiä kimo päätti nähdä jotakin niin kammottavaa, ettei voinut mennä esteen yli. Se kielsi. En ollut kunnolla varautunut siihen reaktioon, vaan huomasin pian roikkuvani kaulalla, Hyperionin steppaillessa paikoillaan. Yritin saada itseni ylös kaulalta, mutta hevosen pomppiessa allani tunsin sen miltei mahdottomaksi. En kuitenkaan halunnut tippua, joten sinnillä roikuin kaulalla siihen asti, kun Robs tuli luoksemme ja otti Hypen kiinni, rauhoitellen sitä äänellään. Työnsin itseni selkään ja korjasin kypäräni lipan asentoa. Virnistin voitokkaasti Robertille, joka päästi ratsustani irti. ”Jos oisit tippunu, nii oisit saanu pestä noi vaatteet käsin”, blondi naurahti ja palasi sitten paikoilleen. Käänsin Hypen kentän poikki pitkän sivun keskelle ja nostin harjoitusravin kautta laukan. Lähestyimme nyt uudelleen linjaa, nyt rauhallisemmassa tempossa kuin edellisellä kerralla. Hype malttoi keskittyä jo ensimmäisellä esteellä paljon paremmin, mutta esteen jälkeen se jäi kyttäämään toista estettä. Annoin sille napakasti pohkeita ja maiskautin juuri ennen estettä. Ratsuni meinasi taas jäädä arpomaan, mutta hyppäsikin yhtäkkiä suoraan esteen edestä suurella loikalla ja minä jäin auttamattomasti jälkeen. Kävin kroppineni kaulalla alastulon jälkeen, mutta kasasin itseni satulaan. Taputin kimoa kaulaa ja päätin hypätä linjan vielä kerran uudelleen. Viimeinen kerta sujui kuin unelma, ja kehuin kimoa ratsuani vuolaasti. Päästin sen ravaamaan pitkin ohjin kenttää ympäri, sen ravatessa liidokkaasti allani. Tein loppuraveissa laajoja kaaria ja suuria ympyröitä, Hypen venyttäessä kaulaansa. Muutaman kierroksen molempiin suuntiin ravattuamme siirsin käyntiin ja viitoin Robertia avaamaan kentän portin. ”Käydään loppukäynnit maastossa”, selitin pikaisesti samalla ratsuani silitellen. Robert nyökkäsi ja lähti (ihme kyllä) meidän perässämme kävelemään maastoa kohti. Tämä päivä oli kyllä jos minkälaisia sattumuksia täynnä, mutta loppujen lopuksi se oli oikein onnellinen. Olin erittäin tyytyväinen Hyperioniin, näin loppujen lopuksi. ”Ja olit sinähi ihan hyvä puominnostelija”, virnistin Robertille, joka nyökkäsi oikein itsekkäästi. ”Of course! Ja teilläki meni kyllä hyvin.” Palasimme maastosta rentoutuneina ja purimme Hypen nopeasti saadaksemme sen suihkutettua ja vietyä pihalle. Ruuna näytti onnelliselta päästyään laumakavereidensa joukkoon, ja minä sekä Robs päädyttiin vielä yläkertaan muiden seuraan. Istuessani sohvalla Robertin ja Salman välissä muistin ovelan suunnitelmani. Kipaisin hakemassa kaapistani pussin, jonka kanssa palasin hieman tirskuen olohuoneeseen. Olkkarilaisten katseet kääntyivät minua kohti, ja suljettuani oven aloitin puheeni. ”No niin, elikkä Robert”, aloitin heilutellen pussia kädessäni, ”aamulla sä sanoit, että haluaisit nähdä mut korkkareissa. Mut nytpä me nähään sut!” Robs katsoi hölmistyneenä minua. Naurunremakka huoneessa laantui siihen, kun nostin korkokengät pussista ja työnsin ne blondin pojan jalkojen viereen. Huoneessa alkoi minun johdollani taputus ja kannustushuuto ”Robert, Robert!”, jonka painostamana pojan oli miltei pakko laittaa korkokengät jalkaansa ja nousta ylös sohvalta. Hetken aikaa haparoituaan Robbe lähti kävelemään, eikä se näyttänytkään niin huonolta, kun varmasti me kaikki olimme ajatelleet. ”Herranjestas Robs, sä kävelet melkein paremmin kun mä itse!” huudahdin helakan naurun säestämänä Robertin pitäessä muotinäytöstään. Suunnitelma oli onnistunut, ja tämä hetki kruunasi koko päivän. Tarkoitettu tosiaan maanantaille, vähän venyi tämän laittaminen.T W E N T Y - T H I R D |
|
|
|
Post by Anne on Jul 18, 2013 21:34:12 GMT 2
Yleisleirillä Britan suklaapaperin rapina kiinnittää kimojen huomion. Spessu Britalle ja Salmalle! |
|
|
|
Post by Britta on Aug 11, 2013 16:05:34 GMT 2
Kiitos ihanasta spessusta! <3Toukomaasto
5. toukokuuta 2013 Hype pelästyi ohikaahannutta autoa. Kuvasta on jäänyt pois jalkojen luona ollut pölypilvi, ja nyt jälkikäteen huomasin, että unohdin taas suojat... Hups. Anatomia on kyllä päin mäntyä, mutta tässä pelkistetyssä kuvassa keskityin lähinnä asentoon ja tilanteeseen.T W E N T Y - F O U R T H
|
|
|
|
Post by Britta on Aug 11, 2013 18:44:36 GMT 2
Sattui ja tapahtui
11. elokuuta 2013 Nostin jalkani jalustimeen ja otin satulasta kiinni. Ponnistin jalustimen avulla satulaan, nakaten toisen jalkani Hyperionin toiselle puolelle. Jalustimet tuntuivat sopivilta, joten kiristin vielä satulavyötä niin, etten huomaisi tunnin aikana olevani hevosen mahan alla. Taputin kimoa karvaa ja annoin hevoselle pohkeita. Trakehner lähti liikkeelle laiskasti askeltaen. Pidin ohjat pitkinä molemmissa käsissä ja tunnustelin hevosen askeleita. Keinuva käynti oli unettavaa, ja se sai minut rentoutumaan.
Pian Anne käveli kentälle, käytyään tallissa. Hän ei jäänytkään tavoilleen ominaisesti seisoskelemaan reunalle, vaan tuli kentän keskustaan. Kävellessämme Hypen kanssa naisesta ohi, hän lähti kävelemään verkkaisesti, meidän vierellämme. Minusta tuntui oudolta, aistin tunnelman muuttuneen.
”Britta, meidän pitää ruveta miettimään sinulle uutta hoitohevosta”, Anne sanoi rauhalliseen sävyyn. Sydämeni jätti yhden lyönnin väliin ja pala käväisi kurkussani. Pysyin kuitenkin viileän asiallisena, kuunnellen, mitä Anne oli sanomassa.
”Hypellä on jotakin häikkää takapäässä, eikä se kestä normaalia tuntikäyttöä. Se ei ole vielä missään julkisessa myynnissä, mutta ystäväni sisko etsi hevosta, ja ehdotin Hypeä. He tulevat katsomaan sitä tiistaina”, nainen kertoi minulle. Anne selosti jotakin jostakin suomenhevosesta, joka menisi kohta helppoa A:ta ja olisi tosi kiva muutenkin, ei hötkyilisi missään tilanteessa, ei kisapaikoillakaan. Puheet menivät aivan ohi, olin vain mykistynyt, nyökytellen hitaasti. Olin lamautunut, en voinut olla enää rento. Mietin vain Hypen menettämistä.
Anne käski meidän ottaa ohjat käsiimme ja alkaa ottaa hevosta kuulolle pysähdyksin käynnistä. Pääni löi tyhjää, enkä voinut keskittyä tehtävään enkä apuihini. Kuljin kuin unessa, Hyperion vain käveli allani ja pysähtyi kuin siltä tuntui. Kuulin hämärästi Annen pyytävän ratsukkoja siirtymään kevyeen raviin, ja Hypekin siirtyi letkan mukana. Kevensin rauhalliseen tahtiin, yhteen kohtaan seinässä tuijottaen. Yhtäkkiä sadat ajatukset lävistivät pääni – miten pärjäisin ilman Hypeä, millainen se uusi suokki olisi, saisinko koskaan enää nähdä hoitohevostani? Pääni oli samalla pyörällä ja tyhjä, sydämeni pumppasi aina vain lisää verta kehooni. Ja sitten pimeni.Hätkähdin hereille joltakin pehmeältä esineeltä. Avatessani silmiäni enemmän, huomasin sen olevan oleskeluhuoneen sohva. Tunsin sydämeni lyövän lujaa, olin hikinen ja hengitys tiheää. Nousin istumaan, hengittäen syvään. Yritin tasata hengitystäni ja samalla pyyhin hikeä otsaltani. ”Ai, nytkö se prinsessa Ruusunen heräsi?” Robert naljaili pöydän äärestä. Mulkaisin poikaa niin hyvin kuin siinä mielentilassa osasin, johon blondi vain naurahti. En edes ollut tajunnut ympärilläni olevia ihmisiä, yksi uudemman polven hoitaja, joka taisi olla nimeltään Essi, vilkaisi minua kääntäen katseensa kuitenkin nopeasti pois. Tuhahdin ja löin pääni takaisin sohvatyynyyn. Onneksi se oli vain unta. Jäin makaamaan makaronina sohvalle, poski tyynyn päällä painuksissa.’ ”Wake up Sleeping Beauty”, Robert kailotti, ”or do I have to kiss you?” Naurahdin mielessäni pojalle ja siihen ehkä-kätkeytyneelle vihjaukselle. Nousin kuitenkin kehotuksen saattelemana ylös ja hieraisin silmiäni. ”Pitää kai mennä treenaamaan sitä palloa”, nurisin. ”Hypellä on nyt ihan järkky maha!” ”No ei todellakaan ole”, Emsku väitti naurahtaen. Hapan katseeni tyhjyyteen kertoi muille varmasti jotakin muuta. Nousinkin rivakasti ylös sohvalta ja pyyhkien viimeiset unenrippeet silmäkulmastani talsin ovesta ulos, muille mumisten jotain moikkauksen tapaista. Kävelin vieläkin unisena kohti takatarhaa, jossa Hype minua toivottavasti odottaisi. Ja niinhän se tekikin. Pujahdin sisälle tarhaan riimunaru selkäni takana. Huudin Hypen nimeä ja se nosti päänsä heinistä. Rapisutin karkkipaperia ja kutsuin ruunaa luokseni, ja laiskasti löntystäen kimo (likaisia läikkiä täynnä oleva) hevonen tuli luokseni. Taputin sitä kaulalle ja laitoin riimunarun kiinni päitsiin, antaen pikkuiselle rohmulle palan sokeria. Hype nappasi sen suuhunsa, rouskuttaen sen murskaksi. Hymähdin hiljaa ja kävelin hevosen kanssa portille, jonka aukaisin. Astelin portista ulos ja käänsin Hypen nokan kohti tarhaa, jotta saisin suljettua portin turvallisesti. Varmistettuani portin olevan kiinni silitin Hypeä turvalta ja lähdin kävelemään kohti tallia. Ruuna seurasi laiskanletkeästi perässäni, kunnes yhtäkkiä riuhtaisi päätään, yrittäen irrottaa itsensä otteestani. Pitelin narusta kiinni ja nykäisin terävästi takaisin. Ei reaktiota – Hype lähti vetämään minua suoraan pusikkoon. En irrottanut otettani, vaan yritin pysäyttää pikkuhepan menon, tuloksetta. Yhtäkkiä kuului vaimea ”naps”, ja huomasin seisovani narunpätkä kädessäni, paikoillani. Eikä hevonen ollut naruni päässä. Ilmeeni oli varmasti jokseenkin typertynyt, mutta hetken shokin jälkeen tilalle iski ärtymys. ”Nyt kaakki tänne ja vähän äkkiä!” Kävelin itsevarmasti kohti ruoholäntille pysähtynyttä kimoa. Murisin samalla itsekseni kaikkia mahdollisia kirosanoja, mitä siinä tilanteessa sain keksittyä. Juuri, kun saavuin Hypen luokse, se karautti taas kauemmas. Silmäni kapenivat viiruiksi, niin paljon minua ketutti. Yritin vielä kerran lähestyä ruunaa, tuloksetta. Käännähdin tallirakennusta kohti ja näin juuri sopivasti ovesta astuvan Kasperin. ”Kasper!” ärjyin, ja miehenalku kääntyi minuun päin. Varmasti hieman ihmetellen ja oudoksuen, en olisi epäillyt yhtään. ”Tuo kauraa ja vähän äkkiä!” Luihuletti kääntyi kannoillaan ja palasi sisään talliin. Minä manasin tuuriani ja yritin pitää kimon hevosen tallin alueella. Siitä vasta soppa syntyisikin, jos Hype lähtisi hortoilemaan tielle… Kun kuulin askelia takaani, käännyin uudelleen tallin suuntaan. Kaurakippoa ei kantanutkaan Kasper, vaan Robert. Voihan vitalis… Leveä virne naamallaan poika talsi luokseni, heilutellen kaura-astiaa. Hype nosti päänsä puskasta ja kääntyi meihin päin, höristäen korviaan. Robert lähestyi hevosta rauhallisesti, kauroja heilutellen. Hype tuli pojan luokse ja työnsi päänsä kaurojen sekaan. Sillä välin minä solmin riimunarunpään kiinni hevosen päitsiin ja pyöräytin sen hirttolenkille hevosen turvan ympäri. Robert ei voinut pidättää nauruaan, ja minä mulkaisin häntä. Pojan jatkaessa nauramistaan minäkin tirskahdin, ja loppupeleissä molemmat nauroimme kuin viimeistä päivää. ”Sun ei olis pitäny päästää tota hevosta laitumelle”, blondi nauroi. ”Sehän sai pahemmat vieroitusoireet kuin ponit konsanaan!” Nyökkäilin myönnytykseksi, kävelyttäen Hypeä päitsistä ja narusta. Vilkaisin Robbea silmäkulmastani, päästäen pienen hymynkareen karkaamaan suupieleeni. ”No mieti, jos Vennan olisit laittanu laitumelle… Siitä ois tullu vielä lihavampi ku se on!” ”Venna isn’t fat!” Robert sanoi takaisin esittäen loukkaantunutta. ”She is sporty!” ”Yeah, right…” naurahdin ja löin nyrkin hellästi pojan olkapäähän. ”Outch, that hurts!” Robert älähti pidellen olkapäätään. Virnistin pojalle, joka katsoi minua samalla lailla takaisin. ”You’re such a lady”, naurahdin ja talutin Hypen tallin ovista sisään. Päätin, että menisimme tänään koulua, aloittaen vähän rennommin tämän kunnonkohotuskuurin. Eihän nyt laitumilta vastapalannutta (möhömahaa) voinut heti rääkätä, vaikka mieli kyllä siinä vaiheessa teki… Velvoitin Robertin ottamaan ratsastuksesta kuvia ja poika olikin innoissaan saadessaan Canonini käteensä. Vannotin hänet pitämään kameraani kuin posliininukkea tai kukkaa kämmenellä (Anthon viisaana nakkasi sivusta lisäksi tytön, mikä lie vinkki ollut…). Kamera sai kuitenkin hetkeksi jäädä laukkuun käytävälle, kun pyysin Robertia auttamaan Hypen harjaamisessa. Tai enpä tiedä, kuinka paljon poika oikeasti auttoi – lähinnä tarkkaili minun tekosiani ja huomautteli (leikillään), jos näki jotakin korjattavaa. Ja näytti pari kertaa kädestä pitäen, miten homma tehtiin. Just. Laitoin Hypen joutuisasti valmiiksi (vatsavyö näyttää jo löysänäkin omaan silmään liian tiukalle, nyyh!), ja samoin itseni. Robert pääsi taas naljailemaan Hypen paksuudesta, mutta tässä asiassa pistin vastaan ja sanoinkin, että kyllä sitä pitää vähän kesämasua olla. Ja Vennalla sitä on ihan muulloinkin. Robs ei tästäkään tykännyt, mutta minä naurahdin perään jotakin kumoavaa. Robert esitti iloista pikku-tallityttöä, joka pääsee kuvaamaan tuntia. En nyt tiedä, oliko hän oikeasti asiasta innoissaan vaiko ei, mutta päätti kuitenkin seurata perässäni, kun talutin Hypen kentälle. Nousin ruunan selkään kepeästi Roben roikkuessa vastakkaisen puolen jalustimesta. Kiristin vielä satulavyötä ja säädin jalustinhihnat oikean mittaisiksi, jonka jälkeen lähdimme ratsuni kanssa kävelemään pitkin ohjin ympäri kenttää. Robert kaivoi kameraa esille laukusta ja antoi sarjakuvauksen laulaa – taisi ihan tahallaan hommata minulle paljon poistettavaa. Tai no, mene ja tiedä. Yritin käynnissä tunnustella Hypen takajalkojen liikkeitä, jotta saisin myöhemmin aktivoitua niitä. Keinuva käynti oli unettavaa, ja minä rentouduin. Déjà-vu, herranjestas! Muutamia kierroksia käveltyäni otin ohjat käsiini. Alussa tein hieman kontrolliharjoituksia – pysähdyksiä muutamat molemmille pitkille sivuille. Hype kuunteli hyvin, mutta se käveli ajoittain liian laiskasti. Jouduin aktivoimaan käyntiä moneen otteeseen, ennen kuin sain sen pysymään halutulla tasolla. Pysähdyksistä tuli tarmokkaampia ja jalatkin osuivat tasan. Siirryin pysähdysten jälkeen kevyeen raviin. Kevyessä ravissa aloin jumppaamaan Hypeä viisikaarisella kiemurauralla, asettaen ja taivuttaen. Ensin minulla oli hieman hakusessa kaarien koko, mutta kun sain kuvion päähäni, niin ainoa ongelma oli se, että Hype yritti punkea kaarteessa ulos, pidemmälle kuin olisi pitänyt. Sain kontrolloitua tätä ongelmaa terävällä ja aktiivisella ulkopohkeella, ja Hype antoikin periksi. Se alkoi varsinkin kaarteissa hakeutua hyvin kuolaimelle, ja sain sen suoristettua hyvin suoralla. Tehtyäni kiemurat molempiin suuntiin siirsin Hypen harjoitusravin kautta käyntiin, vasempaan kierrokseen. Siirtyminen oli hyvän terävä, mutta kuitenkin pehmeä. Pidin ohjat tuntumalla, ja aloitin väistöjen harjoittelemisen. Ensimmäisen väistön kohta oli S, josta väistimme vasemmalle niin kauan, kuin olimme E-kirjaimen kohdalla, josta väistimme takaisin uralle. Sama tehtävä myös toisella sivulla, kirjaimina P, B ja uralle n. R:ään. Alussa meinasin asettaa liian paljon (tästä Robertkin huomautti heti alussa), mutta heti huomautuksen jälkeen pyrin asettamaan Hypeä vain vähän. Alun väistöt olivat muutenkin hakusessa ja takapää meinasi jäädä, mutta paransimme koko ajan. Väistöt toiseen suuntaan olivat parempia, kun Hype vähän lämpesi, se vain meinasi poikittaa liikaa. Annettuani Hypen kävellä hetken pitkin ohjin, siirryin harjoitusraviin. Tulimme pois uralta pitkillä sivuilla, ja pysäytin Hypen pitkien sivujen keskelle E:hen ja B:hen. Ensimmäisissä pysähdyksissä Hype ei meinannut kuunnella apuja, ja minun pitikin valmistella enemmän. Pian pysähdyksistä tuli teräviä, samoin kuin pysähdyksen jälkeisistä liikkeellelähdöistä raviin. Jalatkin saatiin tasan tarpeeksi hyvillä valmisteluilla. Hype jäi kuuntelemaan apujani ja hakeutui kuolaimelle. Pysähdysten jälkeen nostin laukkaa. Laukka nousi jommastakummasta päädystä päättyen seuraavaan päätyyn, suunnasta riippuen. Karkeasti selitettynä tämä tarkoitti puolta kierrosta ravia ja puolta laukkaa. Ensimmäinen nosto, tai no, nosto yritys oli surkea. Hype ei kuunnellut laukkapohkeitani vaan yritti lähteä kiitämään ravissa, jolloin käänsin ruunan voltille ja yritin seuraavasta päädystä uudelleen. Rauhallisesta ravista nosto onnistui hyvin ja Hype jaksoi kuunnella pohkeita. Ensimmäisellä laukkapätkällä Hype oli (ihme kyllä!) lahna. Siirtyminen raviin meni hyvin, mutta ravissa oli paljon rauhoittelemista kun hevonen vaan höntysi. Hypen kuumuessa laukkapätkiinkin saatiin vauhtia, mutta ravipätkissä sitä oli liikaa. Robertin mukaan Hype pitäisi viedä raveihin näyttämään taitojaan… Just. Laukkojen jälkeen tein loppuverryttelyt kevyessä ravissa ja siirsin käyntiin. Tässä päivässä oli paljon hyvää, mutta myös huonoa. Robert kehui saaneensa otettua ainakin viisisataa kuvaa, enkä minä voinut olla läimäyttämättä itseäni avokämmenellä otsalle. ”Ei herranjumala mikä määrä, mieti kuinka paljon mulla on poistettavaa!” älähdin suu auki. Robert vain hekotteli itsekseen, laittaen kameran takaisin laukkuun. ”Ei yhtään, koska kaikki kuvat on mun mestariotoksia”, poika kehuskeli ja naurahti perään. Pudistin päätäni epätoivoista esittäen, kunnes käänsin katseeni takaisin Robertiin. ”Kiitos kuvaajalle, oli kiva kun pääsit”, hymähdin taputtaen Hypeä kaulalle. Robert antoi pepsodenthymyn paistaa kasvoiltaan. ”Eipä mitään, oli mukava kun otit mut tänne”, poika virnisti kävellen kentän portille. ”Totta kai, ainahan on mukava mieskomeutta katsella”, heitin ja virnistin naiskauneuden vastakohtailmauksen perään. Robs jäätyi hetkeksi, virnistäen sitten. Käänsin Hypen kentän portin luokse ja laskeuduin selästä. Löysäsin satulavyötä, avasin turpahihnan soljestaan ja nostin jalustimet ylös molemmilta puolilta. Hype oli tehnyt töitä, sen näki jo ulospäin – hevonen oli hikinen. Silitin kimoa karvaa hetken ja lähdin sitten Robert vierelläni kävelemään tallia kohti. Päivä kera ylä- ja alamäkien, mutta ainakin hauskaa oli ollut! T W E N T Y - F I F T H |
|
|
|
Post by Britta on Aug 18, 2013 17:06:57 GMT 2
Yleisleiri; Sukkamehun arvoitus ja kuva
24.-30. kesäkuuta 2013 Leirin viides päivä (pessimisti sanoisi kolmanneksiviimeinen). Paljon oli kerennyt tapahtua, mutta kuulemma edessäpäinkin olisi mahtavia juttuja. Aika oli mennyt turhankin nopeasti, ja itse jo nyt harmittelin leirin viimeisien päivien kolkuttelua. Emmy oli kyllä sanonut, että meidän täytyy muistaa elää hetkessä eikä vain kirota leirin loppumista tai miettiä menneitä. Niin minäkin yleensä tein, mutta jo nyt harmitti näin mukavan leirin loppuminen. Tänään olimme ehtineet jo maastoilla ja uittaa, jotka olivat molemmat ihania kokemuksia. Ilma oli todella kuuma, ja uitto oli piristänyt painostavaa tunnelmaa. Hypekin oli alun tanssahtelun jälkeen suostunut menemään veteen oikein mallikkaasti, ja pääsin itsekin uimaan sen vierellä. Pikkuhepasta paljastuikin oikea vesipeto! Reissun jälkeen olimme hoitaneet hevoset mahdollisimman nopeasti pois, suoraan tarhoihin. Itse olimme lösähtäneet tallirakennuksen edustalle nurmikolle, tuskastelemaan hellettä. Ilma seisoi yllämme ja värähteli, kosteus oli käsinkosketeltavaa. Sää enteili ukkosta. Jesse ja Anthon olivat lähteneet käymään mökissään (mitä lie suunnittelivat meidän päidemme menoksi), ja me tytöt makasimme nurtsilla minishortseissa, topeissa (myös napapaidoiksi käärityissä), bikiniyläosissa ja kukin missäkin paitavaihtoehdossa. Kenellekään ei ollut tullut mieleenkään laittaa päälle mitään pidempää, vaan paljastelimme kroppiamme auringolle. ”Järkyttävän kuuma”, Salma tuskaili käärityssä, vihreässä topissaan. Emsku tyytyi vain nyökyttelemään ja hörppäsi lisää kokista pullosta, joka oli joskus ollut kylmä. ”Minnekköhän pojat meni?” Fiia heitti ilmoille kysymyksen, joka askarrutti varmasti osaltaan meitä kaikkia. Kohautin tyynesti olkapäitäni, nousten istumaan. ”Varmaan kohta tulevat”, Emmy totesi, osuen – näin kliseisesti ilmaisten – naulan kantaan. Näimme bruneten ja blondin (B&B!) kävelevän vierekkäin, jotenkin oudossa varustuksessa. Emskun suu loksahti auki ja pian hän nauroi vatsa kippurassa. Me muut emme olleet vielä tajunneet mitään poikkeavaa pojissa, vaan katsoimme vuorotellen nauravaa Emskua, vuorotellen saapuvaa (wannabe)gangstakaksikkoa. Ja sitten minäkin tajusin, mitä oli tapahtunut. ”Tennissukat ja sandaalit!” älähdin osoittaen B&B-tiimin vaatetusta. Koko tyttöjoukko pamahti nauruun, kaikki eri suuntiin heiluen. Joku nauroi toisen olkapäätä vasten, toinen hakkasi nurmea avokämmenellä, jotkut heijasivat eteen ja taakse; joukkiomme sekalaiset naurutyylit olivat kyllä varmasti näkemisen arvoisia... Jesse ja Anthon jäivät seisomaan eteemme, kuin poseeraten. Heillä oli päällä ne surullisenkuuluisat tennissukat ja sandaalit, mutta tämän lisäksi myös havaijipaita, bermudashortsit ja vyölaukut. Oikeasti, vyölaukut. ”Mitä ihmettä?!” Emmy sai suustaan tovin naurettuaan. Jesse kohotti pokkana kulmiaan. ”Ai mitä? Me Anthonin kanssa puettiin kesävaatetusta päälle!” ”Ja laitetaan nää ehkä discoonki”, Anthon täydensi vetäen Jessen kanssa identtisesti vaalean kalastajanlakin selkänsä takaa ja asetti sen näyttävästi päähänsä, Jesse vierellään. ”Toi kuvio oli varmasti harjoteltu”, Fiia virnisti kohentaen asentoansa nojaten nyt makuullaan kyynärpäihinsä. ”No ei todellakaan”, pojat toistelivat pudistellen päätään. Minä tirskuin vieläkin ja aina kääntäessäni katseeni uudelleen team B&B:en päästin suustani naurunpurskahduksen. Anthon katsoi minua ”pahasti”, istahtaen Emmyn ja minun keskelle. ”No niin, nytpä on hyvä paistatella päivää näin neitien keskellä”, poika tuumasi ja sivusilmällä näin Jessen istuvan Salman viereen. Pyöräytin silmiäni naurahtaen myötähäpeällisesti. Voi pojat. ”Mistä te ees saitte noi... vaatteet?” Salma esitti jatkokysymyksen. Pojat mumisivat epäselvästi osoitellen ilmansuuntia, eikä meistä kukaan jaksanut tivata tarkempaa vastausta. ”Näytätte kyllä aivan suomituristeilta”, Fiia naurahti kumartuen tarkastelemaan Jessen asua tarkemmin. Nappasin itse Anthonin päästä kalastajanlakin ja länttäsin sen päähäni. Brunette loi minuun paheksuneen katseen, antaen asian kuitenkin olla. Katseeni jääti Anthonin valkoisissa tennissukissa. Pääni oli kallellaan, aivan kuin olisin jäänyt miettimään jotakin asiaa. Kaikki olivat hiljaa ja jokaisen rauhasista pukkasi varmasti hikeä. ”Onkohan sukkamehulegendat oikeesti totta?” Lause ryöppysi suustani kuin oksennus, en voinut sille mitään. Toin juuri yhden typerimmistä ajatuksistani julki, kuin vahingossa. Sain osakseni hieman oudoksuvia katseita, mutta Emsku tarttui kysymykseen. ”Mehän voidaan kokeilla!” tyttö huudahti, jatkaen omaa ajatustani. ”Miten?” Fiia ihmetteli, nousten maasta ylös. Ajatus kaikessa ällöttävyydessään alkoi kiinnostaa. Lamppu syttyi päässäni. ”Laitetaan nuo kaksi” – tässä välissä osoitin Anthonia ja Jesseä – ”hikoilemaan tennissukissaan!” Team B&B katsoi toisiaan sekavin ilmein. Lopulta he nyökkäsivät itsevarmoina ja kättelivät kuin yhteisestä sopimuksesta. Taisivat ottaa haasteen vastaan. Käskimme Jessen ja Anthonin käydä vaihtamassa mahdollisimman hiostavat kengät (sukat olivatkin molemmilla jo huippuluokkaa...) ja pian he palasivatkin kengissään takaisin luoksemme. Emsku nauroi jo valmiiksi, enkä minäkään voinut olla virnuilematta. ”No niin”, Fiia aloitti hieroen käsiään yhteen, ”eiköhän aleta hommiin!” Salma käski poikien käydä hölkkäämässä mökkejä ympäri alkulämpimiksi. Sillä aikaa me keksimme heille uusia tehtäviä. Ei mennyt aikaakaan kun hengästyneet Jesse ja Anthon palasivat mökkireissultaan (en tässä vaiheessa kyllä ollut aivan vakuuttunut siitä, olivatko he oikeasti juosseet vai esittivätkö he hengästyneitä). Seuraavana meillä oli heille matalat penkit, jonka päälle ja pois piti hypätä. ”Päälle, pois, ylös alas”, Emmy piti yllä tahtia kun B&B hyppivät tasajalkaa penkeillään. Lukuisia kyykkyhyppyjä, yleisliikkeitä, pikajuoksuja, marsseja, steppiliikkeitä ja muita ihania hikeä kartuttavia muuvsseja myöhemmin pojat olivat läkähtyä. Kuuma ilma teki treenaamisesta raskaampaa, mutta olimme sentään huolehtineet koekaniinien tankkauksesta testin aikana; ”Vettä!”-huudon kaikuessa joku meistä tytöistä oli kiiruhtanut paikalle vesipullon kanssa. Palvelusta saimmekin kiitosta, haha. Käskimme hikiset miehenalut istumaan nurmelle riisumaan kenkiä jaloistaan. ”Te saatte kyllä ite puristaa sukistanne ne mehut”, Salma vannotti Fiian nyökytellessä suurieleisesti päätään vieressä. ”Kuitenki haluaisit puristaa ne sukat”, härnäsin Selman kyljessä kiinni kunnes tyttö tökkäsi minut naurahduksen saattelemana kauemmas. ”Hyi, aivan järkyttävä haju!” Emsku älähti aitiopaikaltaan. ”Uusi hajuvesimakuhan tästä saataisiin”, Anthon väitti yrittäen työntää kenkäänsä Emmyn naamaan, ”eau de Anthon!” ”Eau de Sukkahiki pikemminkin”, Emmy mutisi yrittäen työntää kenkää pois luotaan. Virnistin leveästi, ojentaen selkäni takaa kaksi lasia. ”Tässäpä teille, suoraan keittiöstä oikein puhtaat lasit”, esittelin asettaen lasit poikien eteen. ”Pistäkää parastanne!” Jesse sai ensimmäisenä kengät ja sukat jalastaan, ojennellen varpaitaan. Blondi ojentui kohti lasia, aloittaen ensimmäisen sukan puristamisen. Hän väänsi sukkaa kaikin voimin, ja ehkä sieltä irtosikin muutama pisara. Toinen sukka perään, ja oli Anthonin vuoro. ”Kyllä... mä... tän... saan!” brunette ähki vääntäessään sukkiaan mutkalle. Me tytöt emme voineet muuta kuin nauraa, sen verran naamat punaisina olivat pojat sukkiaan vääntäneet. Salma nosti lasit ylös maasta ja peilasi ne taivasta kohden. ”Kyllä täällä vähän sukkamehua taitaa olla”, tyttö totesi. ”Ja kun se on mehua, niin jonkunhan se pitää juoda!” Pähkäiltyämme, ketkä saisivat joutuisivat juomaan sukkamehut, päädyimme tyttöjen kesken siihen tulokseen, että pitihän poikien omat tuotoksensa juoda. Ensin heidän naamansa olivat epäileväisiä, mutta vähäisen yllyttämisen jälkeen molemmat päättivät nieleskellen juovansa lasienpohjat tyhjiksi. En voinut uskoa, että he oikeasti aikoivat tehdä sen, niin kamalalta sukatkin olivat haisseet. ”Ootte te kyllä aivan järkyttävän yllytyshulluja”, Fiia taivasteli pudistaen järkytyksestä päätään. En voinut olla tunnustamatta tuota tosiasiaa – hulluja nuo suomalaiset. Tai puoliksi suomalaiset. Anthon ja Jesse nostivat lasit käsiinsä. Jesse pyöritteli pientä nestemäärää lasinsa pohjalla, Anthon näytti henkisesti valmistautuvan koitokseen. ”Jos sä et juo tota myös, nii turpiin tulee”, Anthon uhkasi leikillään, naurahtaen perään. ”Samat sanat pätkä”, Jesse toisti raapien päätään joisiko vai eikö joisi-tyyliin. ”Jesse, Anthon, Jesse, Anthon!” aloitin kannustushuudon kera taputusten, johon muutkin tytöt ryhtyivät. Ja sitten se tapahtui – B&B-tiimi otti laseista ryypyt ykösellä Pohjanmaan kautta. Hurrasimme uskalijaille koekaniineille ja he itse sylkivät. En voinut pidätellä nauruani ja jos vain katsoinkin Jesseen ja Anthoniin, nauruni lensi. Salma tarjosi pojille kokista, jotta he voisivat huuhtoa tuon sukkamehun maun suistansa. ”No oliko se kamalaa?” Emsku kysyi virnistäen. ”Vaikka sitä ei ollu paljo, ni ei se kyllä herkkuakaan ollu”, Jesse totesi otettuaan huikan Salman pullosta. Anthon nyökkäili vieressä. ”Kato suuvettä teille illan bileitä varten”, Emmy naurahti, ”ja hajuvettä samalla!” Anthon ravisteli kehoaan, näemmä oli saanut kylmiä väreitä jo ajattelusta. Siivosimme jälkemme (tai lähinnä Anthon ja Jesse veivät hikiset vaatteensa pois) ja kuulimme pian kutsun syömään. Nyt oli ainakin sukkamehun arvoitus ratkaistu, ja leiridiscoon valmistautuminen odotti!
Kuva linkkinä; päätettiin järjestää pieni näytös ja puettiin Jesse vintiltä löytyneisiin yli-isoihin lännenvaatteisiin. Miehenalku itse ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä, mutta painostuksesta hän suostui esittämään Monty Roberts-tyylistä hevosmiestaitoa Hypen kanssa. Hirmu rento kuva, skanneri kadotti varjot ja Hype näyttää epämuodostuneelta varsalta... Mutta no, kerrankos tuota!T W E N T Y - S I X T H |
|
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!