|
|
Post by Anne on Oct 17, 2012 13:16:26 GMT 2
Kuvat: Anne L
Kannen toteutus: Britta
Taustan "vihon" kuvan © marceline, flickr.com; by-nc
|
|
|
|
Post by Britta on Oct 21, 2012 18:45:32 GMT 2
When I met you for the first time
17. lokakuuta 2012 Skaalaus huononsi laatua, mutta olkoot nyt, on ainakin pienempi ja silmiä miellyttävämpi kooltaan. Sarjis oli tekeillä jo aikaisemmaksi päiväksi, mutta nyt sen vasta tänne sain, ja sovittakoot että se on nyt keskiviikoksi tarkoitettu, kun tuo tarina semmoinen on. Pitkästä aikaa piirsin sarjiksen, jee!F I R S T |
|
|
|
Post by Britta on Oct 30, 2012 20:46:46 GMT 2
Palkintoleirillä
17.-21. lokakuuta 2012 Vihdoin oli koittanut odotetun palkintoleirin aika. Minulla palkintoleiristä oli tullut enemmänkin extempore-leiri kuin palkintoleiri, nimittäin kun Riina oli lähtenyt, Seppeleeseen tuli uusi tuntsari; Hyperion. Hypestä oli tullut hoitohevoseni ja samaten myös leiriratsuni. Leirin ohjelma oli sellainen, jonka olisin mieluummin halunnut tehdä Riinan kanssa; tutun hepan kanssa koko ohjelma olisi helpompaa. No mutta, eipähän minulla ainakaan kävisi aika tylsäksi leirillä, kun kaikki asiat ovat uusia sekä minulle että Hypelle, ja varsinkin meille yhdessä. Olin ajatellut aloittaa Hyperionin kanssa rauhallisesti maasta käsin työskennellen ja harjaillen ja muutenkin tutustellen, mutta se siitä sitten. Nyt oli kuitenkin parasta jättää turhat ennakkoluulot taakseen ja mennä vain täysillä. Täysillä päin ennakkoluuloja. Meidät leiriläiset oltiin jaettu kolmeen majoittumisryhmään. Ykkösryhmässä, joka majoittui saunamökissä, olivat Selena, Inkeri, Loviisa, Ansqu, Taru ja Pinja. Kakkosryhmässä, keittiömökkimajoittujissa olivat Miira, Anthon, minä, Soffi, Mappe ja Catrina. Viimeisessä eli kolmannessa ryhmässä, joka majoittui Jaakon yksiössä, olivat Fiia, Pipsa, Salma, Linnea ja Reega. Meidän ryhmämme oli mielestäni tosi kiva, ja rahtauduimmekin piakkoin omaan möksäämme. Päätimme paikat aika nopeasti. Minä nukuin alapedissä Soffi yläpuolellani, Anthon nurkassa yksilöpaikalla ja Mappe yläpedissä Miira alapuolellaan. ”Tästä leiristä tulee tosi hauska!” Miira hihkaisi muiden nyökkäillessä. Laskin laukkuni sängyltäni lattialle ja avasin sen, ruveten purkamaan tavaroitani. ”Äiti on kyllä tehny aika hyvää työtä pakkaamisen kanssa”, myöntelen katsellessani hyvää järjestystä. ”Äitis?” Anthon naurahtaa nurkasta. ”Jep, äitini. En mä kato ite kerenny, ni latelin vaan vaatteet valmiiks mitä tarviin ja äiti järjesteli ne tänne”, kerroin pojalle, joka virnisti. ”Mammantyttökö?” hän rupesi kiusoittelemaan. ”Parempi sekin kuin joku hemmetin nurkka pupujussi löysät housussa”, viskasin takaisin. Poika hiljeni hetkeksi. ”Hei, älä nyt vitsistä suutu”, naurahdin nousten sängyltäni. Kävin pukkaamassa Anthonia olkapäähän ja päädyin sitten takaisin löhöämään sängylle. ”Ja ensimmäiset draamat ohi, mitä vielä sitten”, Mappe päivitteli huokaisten syvään, ihan leikillänsä varmaan. ”Katotaan mitä leiri tuo tullessaan”, Soffi sanoi hypäten alas yläpuoleltani. ”Syömään!” Jaakko kävi hoilottamassa jonkun mainoksen rytmiä tapaillen ovellamme. Jaakon huuto sai meissä liikettä aikaan; ainakin itse olin oikeasti nälkäinen, koska aamulla en ollut tohtinut syödä miltei mitään. Siitä se äiti oli sitten minulle mäkättänyt, mutten oikeastaan ollut välittänyt. Sainpahan ainakin nyt ruokaa. Ruokailun yhteydessä Anne kertoi tämän päivän ohjelmasta. Kello viideltä olisi ilman satulaa-ratsastusta (oh my gosh, miten minä selviän hengissä...) ja sitä kestäisi seitsemään asti, ensiksi olisi nimittäin Annen pitämä tunti ja sitten vielä tunti itsenäistä köpsyttelyä kentällä. Minä kuuluin ryhmä ykköseen Reegan, Linnean, Pipsan, Ansqun, Miiran, Soffin ja Catrinan kanssa. Hehe, siitä tulisi kyllä hauskaa! Olin yksinäni onnellinen siitä, että meillä oli juuri ensimmäisenä opetus, josta saisi sitten virikkeitä lopputuntiin. ”Hypsykkä-ää”, huhuilin tarhan aidalle kävellessäni. Kimo ei korvaansa lotkauttanut vaan jatkoi tarhakavereidensa kanssa ravailemista. Tarha oli hieman lillussa, koska oli satanut. Ja se jos mikä oli inhottavaa. ”Hyperion, ihan oikeesti mä en halua tulla sinne”, huudahdin ruunalle katsahtaen jodhpureitani. En ihan välttämättä halunnut niitä juuri nyt liata. Huudahdukseni ei tehnyt vieläkään Hypeen vaikutusta, joten minun oli uhrauduttava ruunaa hakemaan. Pujahdin aidan lankkujen välistä tarhaan saaden melkein sähköiskun ja nappasin aidantolpassa killuvan riimunarun matkaani, peitellen sitä selkäni takana. Tällä hetkellä olin vielä ihan kuivalla maalla, ja ajattelin ovelasti yrittää sniikata Hypen luokseni ilman mutalällyyn astumista. Tähän tarvitsisi kumikengät eikä näin ”matalavartisia” jodhpureja. ”Hype!” yritin vielä. Tällä kertaa Hype kohotti päätään ja huomasi minut, ”Joo, hyvä poika.” Hype alkoi kävellä löntystää luokseni, kaula pitkällä ja matalana. Hymyilin. Kimo otus jäi kuitenkin muutaman metrin päähän minusta, joten en luonnollisesti minään maailman pisimpänä tai pitkäkätisimpänä ihmisenä yltänyt ottamaan kiinni Hyperionin päitsistä. ”Ja perskules”, kirosin pienesti ja päätin urhean rohkeasti (tarkoittanevatkohan ne samaa?) astua mutaiseen maailmaan. Humps, sanoi maa, kun kenkäni siihen upotin. Ensimmäinen askel ei edes riittänyt, ja minun piti ottaa toinen. Kenkäni uppoutuivat maahan, enkä edes halunnut tietää, mitä kaikkea voisi tapahtua jos joku tönäisisi minua... Ja juuri sillä hetkellä sinä menit jujuun, ja luulit että minua tönäistäisiin. Hehe, eipäs tönäistykään, vaan varmaan kaikkien odotusten vastaisesti sain kiinni kiltti-Hypen päitsistä napsauttaen riimunarun kiinnittimen päitsien renkaaseen – victory is mine! Talutin hieman hermostuneen hoitoheppani pesupaikalle. Ja niin hän junttautuu hetkeksi pesarin eteen, silmät villisti vilkkuen. ”Nyt tulet tänne ja piste.” Hype antoi nopeasti periksi, sehän oli perimmiltään miellyttämishaluinen. Liekö nähnyt sitten jonkun kamalan vihreän olion pesupaikan nurkassa, kun ei olisi sinne halunnut tulla. Tiedä häntä, mutta nyt me siinä seisottiin, minun pestessä trakehnerin likaisia jalkoja lämpöisän veden ja oman tiskiharjani avulla. En ollut ikinä löytänyt mistään Seppeleessä tiskiharjaa, joten toin oman sellaisen jalkojen pesua varten. Se oli paljon kätevämpää kuin käsin tai pelkän veden kanssa, ainakin omasta mielestäni. Tai voihan olla niin, että Sebessä on joku jalkojen pesuun käytettävä tiskiharja, joka ei kertaakaan ole osunut silmiini. Talutin ruunikonkimon hoitohevoseni sen omaan karsinaan, jokuhan saattoi tarvita pesupaikkaa, ja jos me olisimme silloin tiellä, ei olisi mukavaa, ei tulijalle eikä meille. Halusin muutenkin laittaa Hypen nyt ihan rauhassa, tämä oli nimittäin ensimmäinen kertani kun varustan sen. Ruunahan tuli vasta eilen, ja kävin vain tutustumassa siihen muuten ja otin hieman tuntumaa. Hupelohan se oli, vähän säpsy välillä, mutta sen luulisi johtuvan paikan ”uutuudesta”, koska ainakaan Annen mukaan ruuna ei mikään säpsy olisi. Mutta tiedä häntä, millaisia puolia siitä vielä paljastuu. Kävin hakemassa harjapakin Hypen karsinan eteen ja palasin sitten karsinaan ottamaan Hypsykältä sen loimen pois. Ohut karva ja kohtalaisen viileä (kylmä!) ilma tuulineen, joten pitäisihän tuolla hienolla puoliverisellä käyttää loimea. Irrotin ensin etuosan hihnat, sitten loimivyöt ja lopuksi vielä viimoiset narut jalkojen välistä, vetäen loimen sitten pois hoitoheppani yltä. Laskostelin loimen karsinan ulkopuolella siistiksi, ja laitoin sen roikkumaan Hyperionin karsinan edessä olevaan tankoon. Palasin takaisin karsinaan mukanani pölyharja, jolla aloin kevyesti harjaamaan hoitohevostani. Pujotin kuolaimet Hyperionin suuhun. Ruuna yritti ensin nostella päätänsä, kunnes osoitin sille ettei minulle kannata ryppyillä. Hype laski päänsä alas auttaen minun työtäni. Vedin niskahihnan kimon hevosen korvien taa ruveten kiristämään hihnoja. Ja näin Hybe oli valmis (joo, uusia lempinimiä!), minä samoin. ”Ryhmä yksi, alkakaapas kalppia maneesiin!” kuului Annen topakka huuto. Pieni pala nousi kurkkuuni, koska tämä oli ensimmäinen ratsastuskertani. Ja ilman satulaa[/u]. Tällaiseen tilanteeseen joutui melko harvoin. Nousin jakkaralta Hyperionin selkään. Ruuna meinasi livistää altani, mutta Anne auttoi ruunan pitämisessä. ”Eiköhän tästä hyvää vielä tule, kunhan muistat olla määrätietoinen ja pehmeä, unohtamatta tasaisuutta”, Anne muistutteli minua. Siinä oli jo monta juttua, mutta enköhän minä tästä tunnista hengissä selviäisi. Toivotaan ainakin niin. Tunnustelin ratsuni askelta. Kohtalaisen energinen, pitkä ja ihan mukava. Ravi tulisi olemaan aika mielenkiintoista, koska Riinallakin oli isot askeleet. En kuitenkaan usko, että Hypen askeleet pystyisivät Rimpulan askeleet päihittämään, onhan Hyperion paljon entistä hoitsuani pienempi. Ravistelin Riina-ajatukset mielestäni, etten uudelleen herkistyisi. Minulla oli nyt uusi, ihana hoitohevonen ja olin vieläkin Seppeleessä! Työskentelimme jonkun aikaa käynnissä ohjat tuntumalla. Hype viskoi aluksi hieman päätään, kunnes sain siihen jotain kontrollia. Vieläkin se kulki pää kohtuullisen pystyssä, mutta eipä se mitään, tämähän oli ilman satulaa-tunti ja ensimmäiseni tällä herralla! Käyntityöskentelyn jälkeen nostimme ravin. Olin arvannut oikein; Hypen ravi todellakin oli kohtuullisen iso ja täten pomppuisa. Jonkun aikaa hyppelehdin satulassa varmaan aika korkealla saaden Hypen hieman hermostumaan, mutta kun sain ratsuani parempaan muotoon, pomppiminenkin vähentyi. Ja kyllä minä siihen varmaan totuinkin. Teimme ravissa voltteja ja ympyröitä, joilla yritin parhaani mukaan taivutella traksua. Ja yllättävän taipuisa se olikin! Nostin laukan. Meinasi hieman mennä kilpajuoksuksi, mutta otin kunnon puolipidätteet nostaen laukan. Hype totteli ja nosti mukavan lennokkaan kolmannen askellajin. Keskityin varsinkin oikeaan istuntaan ja hyvään myötäämiseen. Pyysin puolipidätteillä Hypeä peräänantoon antaen samalla pohkeita, ja sain kuin sainkin sen jonkinlaiseen sellaiseen, kuitenkin matalaan ja pitkähköön. ”Tulkaa tämä puomi tuosta keskeltä, ja jatkakaa koko muutaman puomin linja loppuun. Muistakaa myös myödätä”, Anne selosti. Kokosin Hypeä hieman paremmin ja lähestyimme puomia. Annoin puolipidätteet ennen puomia, koska Hyperion selvästi innostui puomien olemassaolosta ja kunnollalaukkaamisesta. Pää nousi ylös ja menimme ensimmäisen puomin pikkulaukassa. Annoin kimolle hieman ohjaa ja puolipidätteitä sekä pohjetta. Emme päässeet aivan keskelle, joten Anne neuvoi pitämään Hypeä kunnolla pohkeiden välissä. Laukkaharjoitusten jälkeen otimme vielä pohkeenväistöjä pitkillä sivuilla ensin käynnissä ja sitten ravissa. Tämän jälkeen siirryimme kentälle harjoittelemaan itsenäisesti, kun ryhmä kakkonen meni maneesiin. ”Mitä teitte? Oliko kivaa?” kysymykset kuuluivat meidän ryhmämme ohittaessa toisen ryhmän. Joku kerkesi jotakin jo vastata, mutta minää keskityin vain Hypeen. Taputin sitä kaulalle, tämän jälkeen myös silitellen. Annoin hetkeksi puolipitkät ohjat, ja siirryimme kentän puolelle. ”Hei, onko jollakin jotain peliä mielessä?” Soffi kysyi. ”Talli palaa!” Reega keksi. Muut nyökkäilivät ja mumahtelivat hyväksyvästi. Vapaaehtoisia ei ollut, ja arpa osui minuun. Menin Hypen kanssa seisomaan keskelle, sulkien silmäni ja miettien, kuinka onnellinen oikeasti olin. Yhtäkkiä räväytinkin silmäni auki ja huusin: ”TALLI PALAA!” Mukava oli leiri! Tarina onnistui hyvin, lopun voi käsittää parillakin tavalla, mutta muuten. Piirros onnistui hyvin, Britta on vain hieman jännä, ja kimon hevosen väritys on aika haastavaa, pakko sanoa... Mutta hyvin selvittiin! :)S E C O N D |
|
|
|
Post by Britta on Nov 4, 2012 11:17:25 GMT 2
Siivousta ja sadetta
3. marraskuuta 2012 ”Kiitos kyydistä!” huudahdin äidilleni paiskaten oven kiinni. Äidin auto peruutti, kääntyi ja kaarsi sitten pois Seppeleen tutusta pihasta. Tänään olisi kaapinsiivousoperaatio, joka oli kyllä odottanut jo aivan liian kauan. Saapastelin tyhjä kangaskassi kädessäni suoraan yläkertaan, halusin nimittäin hoitaa tämän mahdollisimman pian alta pois. Avasin peilin alla olevan kaapin hapuillen sieltä vanhaa pyyhettä. Pyyhkeen alta löytyi tummunut avaimeni, jonka nappasin käteeni. Nakkasin pyyhkeen takaisin kaapin nurkkaan ja laitoin kaapin oven kiinni. Kaivoin taskustani avaimenperän, jossa olivat omat tietoni ja kiersin sen kiinni avaimeen. Tämän jälkeen astelin olohuoneeseen. Olohuoneessa olivat Taru, Anthon, Selena ja Inkeri. Selena ja Inkeri lukivat sohvalla vierekkäin Hevoshullua, Taru joi jotain pöydän ääressä ja Anthon syötti kolikon kokisautomaattiin. ”Moikka!” tervehdin nelikkoa. Kuulin epämääräisiä mumahduksia, mutten antanut sen häiritä hetkellistä ”siivousintoani”. ”No niin, mä aion siivota mun kaapin tänään, muita?” Selena ja Inkku nostivat katseensa lehdestä, vilkaisten sitten toisiaan. ”Me ainakin tullaan!” Selena hihkaisi. Anthonkin vastasi myöntävästi. ”Kai mäkin sitten tuun, kerran seuraa on”, Taru hymähti hörpäten juomansa loppuun ja nousten pöydästä. Nyökkäilin hyväksyvästi, kadoten sitten huoneesta takaisin välitilaan, jossa kaapit sijaitsivat. Työnsin avaimen kaappini lukkoon vääntäen sitä. Kaappi vinkui avatessani sen sepposen selälleen ja paljasti kamalan sekasotkun. ”Voi herranpieksut”, henkäisin järkyttyneenä. Tämä oli vasta kuudes kuukauteni Sebessä hoitajana, ja jo nyt kaappi oli näin kamalan näköinen. Oli jo aikakin vaihtaa kaikki kaapin kesäkamat talvikamoihin, jonka olinkin jo tehnyt siivoamatta kesäjuttuja pois kaapista. Se oli suurin syy siihen, miksi kaappi näytti tuolta. ”Eiköhän aleta hommiin”, Anthon lausahti tullen oleskeluhuoneen ovesta ensimmäisenä ulos. Nyökkäsin. Anthon meni omalle kaapilleen, avaten sen tottuneesti. Selena tuli viereeni, avasi oman kaappinsa ja Inkku Selenasta seuraavan. Taru tuli hetken päästä tehden saman. Kävin ihan uteliaisuuttani kurkkimassa toisten kaappeihin, ensimmäiseksi tarkastukseeni joutui Anthon. ”Mitä ihmettä?” huudahdin, ”Miten oot saanu parissa kuukaudessa kaappis tohon kuntoon?!” Anthon virnisti kohottaen olkapäitään. ”En oo kovin siisti”, poika naurahti heilauttaen hiuksiaan. ”I see”, naurahdin jatkaen matkaani Tarun kaapille. Se ei edes ollut kovin sottainen. ”Inkeri, Inkeri, mä ymmärrän sun tilanteen”, sanoin hieman naurahtaen osoitten blondin kaapin sisältöä. Kaappi oli täyteen ahdettu kaikenlaista romua ja roinaa, jolla ei tuntunut olevan loppua. Inkeri naurahti nykäisten tavaraa kaapistaan alas. Selenankaan kaappi ei mikään siistein ollut, mutta ei se ollut yhtä sotkuinen kuin minulla tai varsinkaan Inkerillä. Tyhjennettyäni koko kaapin sisällön lattialle Inkerin tapaan, katsoin tavaranpaljoutta kriittisesti. Laitoin takaisin ratsastushousut, jodhpurit, ratsastuskengät, chapsit, kypärän, toppa- ja softshell-ratsastushanskat ja, raipan ja kannukset, näin aluksi. Tämän jälkeen aloitin lopun kasan läpikäymisen. Kesäratsastussukat pyykkiin, samoin toppi, jota olin etsinyt koko kesän tuloksetta, pari T-paitaakin päätyi pussiin. Näiden lisäksi kaapissa oli huppari, jonka laitoin takaisin kaappiin, samoin kuin tuuli- ja toppatakin. Topparatsarit, talviratsastussukat, pipo, lapaset ja villasukat päätyivät kaappiin myöskin. Kasassa oli vielä jotkut likaiset sukat, jotka joutivat jo pois, ja paksu, suuri, tummansininen fleece, jonka laitoin vielä kaappiin. Tämän jälkeen kävin tilpehöörikasan kimppuun. ”Kattokaa mitä mä löysin!” huudahdin nostaen esille viime kesän ajoleirillä otetun kuvan meistä leiriläisistä tyhmin ilmein. Minä, Justus, Pipsa ja Samppa esittelimme kameralle maailman typerimmät ilmeemme Popparin kanssa, joka jotenkin kummasta syystä haukotteli (tai oltiin saatu haukottelemaan) oikein makeasti kieli ulkona. Näytin kuvan muille, ja nauroimme vatsa kippurassa. ”Tää pitää kyllä joskus näyttää Pipsalle, halusi se tai ei!” naureskelin ottaen maasta sinitarrapaketin, napaten siitä pari palaa sinitarraa, asettaen palaset kuvan taa ja liimaten kuvan muiden kuvien joukkoon kaappini sisäpuolelle. Nauraisin sille varmaan joka kerta kaapin aukaistessani. Muita rojukasasta löytyneitä esineitä olivat mm. kuihtunut ja muutenkin kauhea voikukkaseppele, hevosta esittävä, varmaan Polluxin mukana tullut pieni patsas, joku epämääräinen möykky ja Simon harja (+ joḱunen muu harja). Kaikki paitsi Scimmyn harja lähtivät mukaani, koska jos minulla joskus vauvaa tulisi ikävä, niin voisin haistella varsatuoksua harjastani tallilla ja silitellä sitä. Nyt varmaan ajattelette, että olen hullu, mutta uskallan väittää, että aika harvat ovat kokeneet mitä minä olen kokenut – vieläpä samassa ajassa. Nostin kaikki kotiinmenevät roinat kangaskassiini, jonka laitoin siististi roikkumaan kaappiini. ”I'm ready!” hihkaisin tyytyväisenä. Selenakin oli jo valmis ja auttoi Inksua, Anthon ja Taru vielä ”loppusilasivat” kaappejaan. Katsoin hymyillen kaapissani killuvia kuvia, ja muistin jotain. Kaivoin taskustani minusta ja Hyperionista otetun kuvan ja liimasin sen sinitarrojen avulla ”kollaasin” jatkoksi. Joimme yhdessä kahvia (ne jotka joivat) ja jutustelimme mukavia. Tämän hetken jälkeen tein lähtöä Hypen luokse; tänään aikoisin ratsastaa. ”Mäki tuun, Humu on kuitenki samassa tarhassa ku Hyperion niin sama se nyt”, Taru sanoi hymyillen. Nyökkäsin tytölle. ”Vaihdan ensin ratsastusvaatteet ni mennää sitte.” Taru vastasi myöntävästi jääden vielä hetkeksi istuksimaan pirttipöydän ääreen. Vaihdoin pikaisesti vaatteet välitilassa ja kutsuin sitten Tarun mukaani. Emme olleet vielä hirmu tuttuja toisillemme, mutta koko ajanhan tässä tutustuttiin. Katselimme tummatukan kanssa hoitsujemme menoa takatarhassa. ”Onko Humu kiva?” kysyin keskustelua aloittaakseni. Totta kaihan se oli, eihän Taru muuten sen hoitaja olisikaan. ”On, ihana!” Taru sanoi posket punoittaen. Hymyilin hänelle. Taru oli aloittanut aika vasta, minä taas pian puoli vuotta sitten. En Hypen kanssa, mutta Riinan. ”Haetaanko noi?” kysäisin vaivihkaa. Minua vuoden vanhempi tyttö nyökkäsi topakasti. Menimme portista sisään riimunarut käsiemme takana. ”Hy-peee, tuleppa”, huhuilin kimolle, loimitetulle ruunalle. Oli melko lämmin, mutta sillä oli sadeloimi päällä; onnekseni. Tarukin huhuili suomenpiekkariaan, joka katseli hoitajaansa ihmeissään. Kävelin pari askelta eteenpäin ja kutsuin Hyperionia uudelleen. Ihmeekseni trakehner lampsi laiskasti luokseni ja antautui kiinni. Hymyilin ja taputin hoitohevostani kaulalle. ”Hyvä poika.” Tarulla kesti hieman kauemmin saada rautias suokki kiinni. Vasta silloin, kun esitin Hypen kanssa lähtevää ja raotin porttia, tamma hyökkäsi luoksemme. Taru tarttui kiinni Humun päitsistä ja kiinnitti riimunarun kiinni päitsien renkaaseen. Lähdimme peräkanaa kävelemään talliin ja Taru sulki portin perässämme. Pesupaikan ja jalkojenpesun kautta menimme karsinaan. Riisuin orilta loimen ja vein sen kuivamaan, se oli sen verran märkä. Säästyimme Tarun kanssa sadekuurolta, joka alkoi juuri äsken tihkutuksella jatkuen suuremmaksi sateeksi. Palasin harjapakin kanssa Hyperionin karsinalle, joka oli minulle todella tuttu. Riina oli asunut täällä. Vielä pari viikkoa sitten, suunnilleen. Karistin Riina-ajatukset mielestäni hymyillen. Meillä oli hauskaa, mutta nyt keskittyisin Hypeen ja sen kanssa treenaamiseen. Otin harjapakista pölyharjan, alkaen sillä käymään läpi kimon karvaa. Hype pärskähti lopetettuani harjaamisen ja tökkäsi minua. ”No joo joo, jatkan”, sanoin naurahtaen. Jalat harjasin kovemmalla harjalla ja pään pehmeällä pääharjalla. Tämän jälkeen puhdistin tottuneesti kaviot ja taputin ruunaa ryntäille. ”Me lähetään kuule ratsastamaan!” Kävin viemässä harjapakin pois ja hain tilalle satulan ja suitset. Jätin suitset karsinan ulkopuolelle ja menin sisään karsinaan satulan kanssa. Hype kavahti hieman nähdessään satulan, mutta menin sitä lähemmäs. Ruuna lähti kiertämään toiselle puolelle karsinaa, mutta otin sitä päitsistä kiinni ja hieman vaivalloisesti nakkasin satulan ruunan selkään, jolloin se rauhoittui merkittävästi. Kävin oikaisemassa satulahuovan toiselta puolelta ja palasin vasemmalle puolelle kiristämään satulavyön. Sitä kiristäessäni Hype nakkeli päätään ja taisi näyttää hieman hampaitaankin, mutten välittänyt. Kiristin satulavyön toiseen reikään ja taputin hoitsuani kaulalle. Otin karsinan ulkopuolelta suitset ja nakkasin poisottamani päitset karsinan ulkopuolelle. Laitoin ohjat kaulalle ja nappasin kiinni hoitsuni päästä. Tarjosin Hypelle kuolaimia, jotka se otti ihan kivasti. Vedin niskahihnan korvien taakse ja kiristin loput remelit. Tämän tehtyäni vedin ohjien vasemman puolen vasemman jalustinhihnan taa, ja lähdin varustamaan itse itseni. Astuin tuolille asettaen jalkani jalustimeen ja ponnistaen selkään. Olin jo kerennyt kiristää satulavyötä, mutta kiristin sen vielä loppuun selästä käsin. Säädin jalustinhihnat ja käänsin Hypen maneesin uralle. Ruuna tuntui virkeältä. Se katseli maneesia innostuneen oloisena, kaula pitkällä. Mukailin herrani pitkää askelta, pitäen toisella kädellä kiinni ohjista, toinen oli rentona reiteni päällä. Keräsin ohjat ja aloin tunnustelemaan hevosta. Minulla oli kannukset jalassa, katsotaan mitä siitä tulee... Mutta joo. Annoin Hypelle puolipidätteitä ja pohjetta, tarkoituksenani saada sitä hieman koottua ja peräpää alle. Hype nakkasi ensin päätään, alkaen sitten jo pikkuhiljaa myötäämään. Tein pysähdykset käynnissä joka kirjaimen kohdalle. Hyperion kuunteli kohtuullisen hyvin, pää vain nousi pysähdyksissä. Tämän jälkeen tein joka toisessa kirjaimessa pysähdyksen jälkeen peruutuksen. Nostin ravin. Hypen pää nousi taas, mutta kärsivällisenä annoin sille tasaisin väliajoin pienet puolipidätteet ja pohjetta. Hypen ravi oli aluksi melko laiskaa, ja jouduin muistuttamaan sitä missä mentiin. Pian traksu tajusikin, mitä siltä pyysin, ja tunsin, kuinka se otti takapään alleen ja myötäsi. Taputin hoitsuani pienesti kaulalle ja käännyin voltille. Hype taipui melko huonosti, ja jouduin siinä suhteessa työstämään sitä aika lailla. Päätin tehdä pitkille sivuille askeleenpidennykset ja päihin voltit harjoitusravissa. Päästyäni ensimmäiselle pitkälle sivulle, annoin sille puolipidätteet, napautin sitä pohkeilla ja maiskautin äänekkäästi. Askeleenpidennys oli kehno, ja annoin ruunalle hieman lisää pohkeita. Pää pystyssä se sitten porhalsi eteenpäin, taisi hieman kuumua. Annoin pienet puolipidätteet ja päädyssä siirryin harjoitusraviin. Hype ei malttanut lopettaa porhallustaan, joten tein mahdollisimman suuren voltin ja annoin pieniä puolipidätteitä. Tuon harjoituksen jälkeen otin käyntiin ja kävelin hetken pitkin ohjin. Hype venytti kaulaansa ja käveli melko nopeasti, minä venyttelin sen aikaa. Otin ohjat tuntumalle ja kokosin Hypeä. Hype pärisytti sieraimiaan ja myötäsi. Annoin ruunalle pohkeita jotta sain hyvän, tahdikkaan käynnin. Tämän jälkeen annoin puolipidätteet ja painoin laukkapohkeet ruunan kylkiin. Traksu nosti hetken viiveellä hitaan laukan. Maiskautin Hypelle antaen sille lisää pohkeita. Laukka rupesi pyörimään mukavasti ja kokosin kimoa hieman. Nyökkäsin hyväksyvästi Hypen ollessa hieman matalassa muodossa. Tein pääty-ympyrät, ja pitkällä sivuilla pysähdyin keskelle nostaen siitä uuden laukan. Loppuun tein vielä pohkeenväistöjä molempiin suuntiin sekä käynnissä että ravissa. Hyperion toimi siinä yllättävän hyvin, ja väisti melko jyrkästi vaikken sitä pyytänyt. Pohkeenväistöjen jälkeen annoin Hypelle pitkät ohjat ja päästin jalustimet jalasta. Taputin ruunaa kaulalle ja rupesin pyörittämään käsiäni. Pyöritin ensin toista kättä, sitten toista ja lopulta molempia. Jalatkin pääsivät pyöriteltäviksi. Käänsin ratsuni kaartoon ja pysäytin sen. Taputin ruunaa kaulalle kallistuen sitten makaamaan sen kaulan päälle. ”Kiitos ihanuus.” Eilen kirjoitettu, tänään laitettu.T H I R D |
|
|
|
Post by Britta on Nov 5, 2012 20:56:59 GMT 2
Runoratsuni laukkaa!
5. marraskuuta 2012 ”Hyperion,
Britan hoitsu on.
Kimo trakehner-ruuna,
on yleensä kuin taivaal’ kuuna.
Tasoltansa vaativa,
jekut itse laativa.
Vuosia vasta kuusi,
on kuin kaunis puusi.
Osa-aikaistuntsari,
kaikkien asioiden funtsari.
Hieman herkkä ja kuuma,
mulla on nyt kuitenkin huuma.
Ihmisrakas myöskin on,
rakkauteni mutkaton.
Korkealle pomppaa,
Brittaa siinä komppaa.
Taitaa myöskin koulujutut,
keittämättä jää silti hutut.
Taival toivottavasti pitkään jatkuu,
eikä tuu savun katkuu.
On aika lopettaa runo tähän,
tulihan siitä pitkä, vähän.” Kirsikka katsoi paperiani ihmeissään. ”Runosuonesi ilmeisesti sykkii”, tyttö sanoi lukien lauseita. ”Tai pikemminkin runoratsu laukkaa”, Pipsa naurahti sohvalta, syventyen sitten takaisin Heppahullunsa pariin. Hymyilin. Olin aina pitänyt runojen kirjoittamisesta, ja nyt minulla oli ollut sopiva aihekin; Hype. Erilaista! Runokukkani tosiaankin kukki (hehe :D), joten päätin kirjoittaa runon ja sitten tuollaisen pienen kuvailevan tekstin tuohon loppuun piristykseksi.F O U R T H |
|
|
|
Post by Britta on Nov 12, 2012 20:36:31 GMT 2
Karkulaisia ja maastoilua
10. marraskuuta 2012 Avasin tallin oven. Sieraimiini pöllähti ihana tallin tuoksu, joka sai jättämään kaikki murheet pois mielestä. Matikankoe olisi tulossa, mutta sekin vasta parin viikon päästä, nimittäin minulla olisi ensi viikolla työelämään tutustumisviikko! Olin todella innoissani asiasta, koska olin nimittäin päässyt TET:iin läheiseen eläinsairaalaan. Eläinlääkäri oli ollut ammattitoiveeni jo pari vuotta, eikä muita ollut tullut siihen rinnalle. Vaikka mummoni sanoi, että se olisi ”liian likainen” työ minulle, en välittänyt. Jos minun pitäisi keinosiementää lehmä, ohjaisin vain puhelun lehmien keinosiementäjälle. No okei, en sittenkään. Joten silloin vain hanska käteen ja menoksi. ”Moi Brisu, pitkästä aikaa!” kuului tuttu huudahdus käytävältä, joka herätti minut ajatuksistani. Huomasin tummatukkaisen naishenkilön kävelevän hymyssä suin luokseni. ”Moi Ode! Joo, liian kauan aikaa”, totesin mennen halaamaan naista. ”Mites sie oot Hypen kans edistyny?” ”Hyvin! Se jaksaa kuunnella minua nyt, mutta kuumuu silti aika paljon, joten… Noh, syöksähtelee välillä ja sitä rataa, mutta hyvin”, selitin naiselle. Ode nyökkäili. ”Mutta hei, meitin on pakko jatkaa matkaa tonne Edin karsinalle”, Odelie sanoi, ”Nähdään!” Nainen katosi toiselle käytävälle, ja minä lähdin kapuamaan yläkertaan. Olohuoneessa vallitsi mukava puheensorina. Rötkähdin sohvalle Mapen ja Ansqun keskeen. Jennyfer keitti kahvia, ja seisoi täten kahvinkeittimen luona. ”Hei!” Jenny huudahti kahvinkeittimen äärestä, ”Se oli mun paikka!” ”Mutta eipä oo enää”, vastasin brunetelle vinkaten silmää. Jenny esitti pahantuulista laittaen kätensä puuskaan. ”No kyllä sä tähän sitte mahdut kun oot tullakses, me osataan tiivistää”, Ansqu sanoi sovittelevaan äänensävyyn. Mappe nyökkäili lehtensä takaa. Jenny leppyi, ja kaatoi kahvia muutamaan kuppiin. Teekin oli valmis, ja ne jotka meistä eivät kahvia juoneet, ottivat teetä. Pian me neljä istuimme pirttipöydän ääressä juoden kuumia juomiamme, samalla jutustellen mukavia. ”Mua harmittaa ihan sikana ku Selena lopetti”, sanoin yhtäkkiä. Muut katsoivat minua surullisina. ”Jep… Mitäköhän Pellalle käy, kun se on kuitenki aika vanha?” Mappe kysyi katsoen muiden ilmeitä. Kohauttelimme hartioitamme. ”Mutta nyt iloisempaan aiheeseen!” Ansqu kailotti, ”Kohta on joulu!” ”Niinpä! Mä kyllä aion antaa Almalle paljon lahjoja”, Jenny sanoi myhäillen. ”Ai jaa”, Mappe sanoi, ”Mutta mäpäs annan Patronille enemmän!” Kiistely siitä, kuka antaisi hoitohepalleen eniten lahjoja, jatkui hetken, kunnes kaikki purskahdimme nauruun. ”Mä en malta odottaa Seben pikkujouluja”, sanoin, ”Vaikka mun pitäis käydä Ruolammenki pikkujouluissa, jos jaksan. Serkut on mut ainaki jo kutsunu, vaikkei niillä kai oo ohjelmaa selvillä.” ”Mikä Ruolampi?” Mappe kysyi ihmeissään. ”No, se on mun serkun pitämä talli siellä Liekkikallion lähellä”, sanoin, ”Muttei siitä sen enempää.” En halunnut kehuskella sillä, että serkkuni omisti tallin; en ollut sellaista tyyppiä, ja muutenkin kävin siellä ”liian harvoin”. ”Me voitas joskus käydä siellä”, Ansqu ehdotti. Nyökkäsin, sanoen että ehkäpä. ”Mentäiskö tänään maastoon?” Jennyfer kysyi muuttuen iloiseksi. Katselimme toisiamme innostuneina. Maasto kuulosti oikein hyvältä! ”Joo!” vastasimme täten kuin yhdestä suusta, nousten ylös ja painuen alakertaan. Kävelimme Mapen kanssa yhtä matkaa takatarhalle. Patron ja Hype asustelivat nimittäin samassa tarhassa. ”Kato Patronia!” Mappe hihkaisi. Poni nosti ilmeisesti omat päitsensä maasta ja kipitti niiden kanssa portille. ”Fiksu poni”, naurahdin, ”Joku oli vissiin ottanu sen päitet pois sen päästä.” Mappe nyökkäsi ja pujahti riimunarun kanssa sisälle tarhaan. Minä menin perässä, kutsuen Hyperionia luokseni. Ruuna mulkaisi minua kauempaa, jatkaen sitten heiniensä syömistä. ”Kas kas, Hypeä ei tänään näytä kiinnostavan”, naurahdin lähtien kävelemään kohti hoitohevostani. Hevonen vain, no, käveli kauemmas sitä mukaa, mitä minä kävelin. ”Pöhkö olet!” huusin hoitsuni perään. Mappe sai Patin (hehehe) kiinni leikiten, ja oli jo portilla odottamassa meitä ja huitomassa muita sisällehaluajia pois. Hype ei vain halunnut tänään kiinni. ”Entä jos me mennään jo? Tuu perässä sitten”, Mappe ehdotti ja suostuin. Tyttö avasi porttia, ja siinä samassa Hyperion ampaisi ohitseni ja karkasi ulos portista. Patron innostui siitä myös ja lähti vedättämään Mappea. Tyttö roikkui nyt ponin perässä. ”Päästä irti!” kiljaisin sulkien portin äkkiä muiden hevosten edestä. Mappe teki työtä käskettyä ja jätti Patronin laukkaamaan Hypen perään. Riimunaru meni rikki, ja nyhjötti nyt maassa. ”Voi eii”, Mappe nyyhkäisi. Minua taas hävetti. ”No niin, ei hätää”, sanoin esittäen hyvinkin rauhallista. Paljopa se auttoi, kun poni ja hevonen ilakoivat Seben tallipihalla. ”Kato, tuolla on Linnea!” hihkaisin onnessani, ”Linnea! Tuo äkkiä pariin astiaan kauraa!” Naisenalku katsoi hätääntyneisiin silmiini ja nyökkäsi. Hän käveli ripeästi sisälle. ”Estetään nyt se, ettei ne pääse tielle”, sanoin topakasti. Mappe nyökkäsi. Ajoimme niitä poispäin tieltä, keräten samalla kasveja käsiimme. ”Hy-pee, tuuppa poika, mulla on herkkua!” huutelin ruunalle, joka pää pystyssä ja häntä hulmuten ravaili tarhoissa olevien kavereidensa ohi. Voi että mikä soppa. Mappe oli saada Patronin kiinni, muttei kerennyt ottaa ponia päitsistä kiinni kun se jo lähti laukalle Hypen perään. Voi per...jantai. Linnea saapui onneksemme kaurojen kanssa, ravistellen niitä astioissaan. ”Tulkaapa tänne!” hän huuteli saaden karkulaisten huomion kiinnittymään itseensä. ”No niin, hienoa.” Molemmat olivat nyt kaurojen kimpussa, ja minä sekä Mappe hipsimme hoitsujemme luokse. Napautin riimunarun kiinni päitsien renkaaseen ja laitoin vielä varulta hirttolenkin poitsun turvan ympäri, ihan just in case. Mappe solmi jonkun ihmeellisen viritelmän riimunarusta Patin (ahaha) turvan ympärille ja lähti päitsistä kiinni pitäen taluttamaan ponia edellä talliin. ”Olipa show”, huokaisin Mapelle satulahuoneessa. Olin jo harjannut Hypen ja nyt olin varusteidenhakumatkalla. ”No joo, äläpä”, tyttö vastasi minulle nostaessaan satulan syliinsä, ”Ihan kamala.” Nyökkäsin. Tämän jälkeen lähdin suunnistamaan takaisin Hyben karsinalle. Avasin karsinanoven jättäen suitset ulkopuolelle. ”Olet sinä kyllä semmonen pökkelö ettei oo rajaa”, naurahdin trakehnerille. Poju vain katsoi minua ihmeissään; mitä se nyt siinä meuhkasi, mulla oli kivaa! Huokaisin syvään. Ei näiden kanssa voinut liian varovainen olla. Nostin satulan kimon selkään melko vaivatta ja kävin suoristamassa toiselta puolelta satulahuovan. Palasin toiselle puolelle kiristämään vyön. Heti vyön käteen otettuani Hyperion polkaisi maata. ”No joo, ei oo kivaa”, puhelin sille rauhoittavasti. Kiristin satulavyön ensimmäiseen reikään ja traksu nakkasi päätään. ”Joo joo, take it easy.” Otin karsinan ulkopuolelta suitset, jotka tottuneesti laitoin hoitohevoseni ylle. Hyperion ei vastustellut, ja minä hymähdin sille. ”Mutta oot sinä kyllä ihana.” Laitoin ohjasperän toisen puolen jalustimen taakse ja kävin varustamassa itseni loppuun. ”Ootteko valmiit?” huusin tyhjälle käytävälle. Satunnaisia ”joo”-huudahduksia ja joku ”ei ihan vielä”-huuto kuului, joten minä päätin jo lähteä pihalle. Kaviot kopisivat soratietä vasten. Olimme sopineet järjestykseksemme Alma ja J ensin, koska se olisi rauhallisempi, sen jälkeen me, sitten Ansqu ja Reiska ja viimeiseksi Mappe ja Patti (nauran vieläkin!). Päätimme käydä kohtalaisen pitkän lenkin, koska jokainen meistä tarvitsi virkistystä arkeen. ”Mulla on ens viikolla TET”, aloitin keskustelun. Pidin Hypellä puolipitkiä ohjia; siitä ne saisi helposti ja nopeasti lyhennettyä. ”Ai, kiva!” Jenny hymähti, ”Minne meet?” ”Ell”, vastasin lyhyesti ja ytimekkäästi. ”Vai niin, sitä on jo termit hallussa”, Ansqu naurahti takaamme. ”Hah hah hah. Mutta pitääpä ne ollakin”, vastasin. ”Meillä on vasta ens vuonna, ärsyttää!” Mappe huusi jonon perältä. ”Joo, uskon, muaki ärsyttäs”, myötäilin Mapen sanomisia. Seiskaluokalla minäkin olin odottanut tettiä. ”Otettaisko ravia?” Jenny keskeytti keskustelun letkamme päästä. Myöntelevät ynähdykset täyttivät ympäristömme, ja Jennyfer nosti Almalla letkeän ravin. Se oli kyllä aikamoisen hidasta, pakko kai se on myöntää. Hype innostui, mutta keskityin vain keventelemään rauhalliseen tahtiin ja annoin hieman puolipidätteitä. Ruuna rauhoittui, mutta kyttäili silti vähän ympäristöään. Kolea syystuuli puhalsi takkini läpi ja värisin hieman. Minua ärsytti suunnattomasti se, ettei lunta enää ollut. Jos sitä oli, se oli kamalaa loskaa. Luontokaan ei ollut enää niin kaunis kuin ennen lumen tuloa ja rapakelejä tai lumen sulamista. En nyt kuitenkaan jaksanut keskittyä luonnon ihailuun, vaan halusin tällä kertaa keskittyä enemmän hoitoheppaani pebani alla. ”Otetaan laukkaa!” Mappe huusi ryhmän hänniltä. Jenny nyökkäsi itselleen ja nosti Almalla terhakkaan mutta aika hidastempoisen laukan. Meillä meinasi taas Hypen kanssa mennä montéksi, mutta keskityin pidätteisiin ja nostinkin sitten puhtaan laukan. Ruuna kiihdytti Alman perään ja meinasi mennä ohikin, mutta kurvasin pohjoosruottalaisen muhkean peräpään taakse. Hyperionin pää liisi taivaissa, kun se hyppeli Alman perässä. Rauhoitin kättäni ja taputin herrasta rauhoittavasti kaulalle – kyllä se vielä pääsisi irroittelemaan, joskus. ”Otetaan kisa!” Ansqu ehdotti, ja niin me nelistimme vierekkäin. Ei se hirmu turvallista ollut, mutta sitäkin hauskempaa. Nousin kunnolla jalustimille ja painauduin kiinni lujaa laukkaavan traksun kaulaan. Hypekin painoi päätään alemmas, pienentääkseen vastusta, kai. Kiisimme tuulta päin sopimammelle maamerkille, kaatuneelle puunrungolle. Lähestyimme runkoa, ja Hype hyppäsi sen melko kaukaa, joten jäin hieman jälkeen. En silti tippunut (Hype ei kyllä tykännyt kun suu on niin herkkä), vaan hidastin rauhallisemmaksi laukaksi hypättyämme rungon. Pikku hiljaa pyysin steppailevaa ruunaa raviin, ja jäimme odottamaan vielä loppusijoista kamppailevia ratsukoita. Käännyimme pienelle mustikanvarpupolulle, ja annoin Hypelle enemmän ohjaa. Se oli kyllä saanut tänään todella hyvin liikettä, ja saisi huomenna ansaitun lepopäivän. Taputin ruunan harmahtavaa kaulaa tyytyväisenä. ”Hyvin sä vedät”, sanoin poitsulle. Ansqu hymähti takanamme. ”Joo, on se kyllä nopee”, blondi myönsi. ”Niimpä, se on varmaan Seppeleen nopein!” kehuin hoitohevostani ylpeänä. Ja jos ei ihan nopein, niin sopivin heppa minulle. Meidän tarinamme loppuun asti. Tämäkin tarkoitettu lauantaille, mutta vasta tänään saatu loppuun. Huh heijakkaa.F I F T H |
|
|
|
Post by Britta on Dec 2, 2012 18:09:06 GMT 2
Missä muruseni on
2. joulukuuta 2012 Huokaisin syvään ja raskaasti, silitellen kimon hoitohevoseni kaulaa. Melkein kuukausi oli mennyt melkein ilman visiittejä. Ja minä en ollut melkein vaan aivan liian kiireinen viime kuukauden. Kuukaudessa oli tapahtunut paljon asioita. Oli ollut TET-viikkoja ja koeviikko(ja) ja pelkkää pänttäämistä pänttäämisen jälkeen. Myös muut ikävät tapahtumat varjostivat elämääni, ja se teki minulle hallaa. Oli joulukuun toinen päivä. Maa oli saanut jo ohuen lumipeitteen, ja ajattelin, että minun täytyisi ruveta oikeasti treenaamaan Hypen kanssa. Ellikin koulutti siitä etevämpää koko ajan, ja kyllä minunkin taitoni jo siihen riittäisivät. Istahdin karsinan nurkkaan ja Hyperion toi päänsä syliini. Rapsuttelin ruunan otsaa pyörteen kohdalta ja hymyilin. Nämä olivat niitä elämän hyviä hetkiä. Kyllä täältä kaivon pohjalta noustaisiin, varsinkin kun itsenäisyysloma oli tulossa. Tässä hieman selitettynä epäaktiivisuuttani. Kyllä täältä ojan pohjalta nyt noustaisiin, entistä ehompana ja aktiivisempana! Tarinan on tarkoitus olla lyhyt ja ytimekäs, koska kuva on pääasia.S I X T H |
|
|
|
Post by Britta on Dec 3, 2012 18:14:40 GMT 2
Laukkaa hummani hei!
3. joulukuuta 2012 Meillä oli tänään koko päivä vapaata opettajiemme kokouksen vuoksi, ja mikäpäs olisikaan parempaa kuin viettää päivä tallilla. Päivemmällä olin nähnyt pitkästä aikaa Odelieta (jota minulla kerkesi olla jo ikävä!), mutta muita en oikeastaan nähnytkään. Olin käynyt moikkaamassa molempia hoitsujani, mutta ajattelin vielä käydä ratsastamassa Hyperionilla ihan kunnolla maneesissa, olihan ulkona jo mukava lumikerros. Päivä kääntyi jo iltaan, ja tallille alkoi tulvia porukkaa. Itse vietin aikaani tällä hetkellä yläkerrassa, keittäen nuudeleita. Olohuone oli mukavan hiljainen ja sain nauttia välillä omasta rauhastani, miettien viime viikkojen ja päivien tapahtumia, ehkä jopa kaukaisempiakin. Olin nyt ollut Seppeleessä hoitajana puoli vuotta, nyt joulukuussa tulisi täyteen puolen vuoden lisäksi yksi kuukausi. Hymähdin pienesti. Yhdessä vaiheessa olin todella aktiivinen hengaaja, on siitäkin jo pari kuukautta kun vuosi hengailijahoitajana (jos ymmärrätte mitä tarkoitan) tuli täyteen. Tällä välillä oli kerennyt tulla paljon uusia hoitajia, itselleni pettymyksiä ja lopulta suunnaton onnellisuudentunne ja harmillisesti lopettaneitakin hoitajia oli mukana, samoin yksi sääntöjenrikkoja, joka erotettiin hoitajan pestistä. Harmillisia kaikki tällaiset, mutta niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Kaadoin vedet pois nuudeleistani ja hämmensin niitä hajamielisesti. Minulla oli kerennyt tässä puolen vuoden aikana olla periaatteessa neljä hoitohevosta, jos Simo ja Huijarikin lasketaan. Olin huomannut myös Hujun hoitajahaun, mutta olin kuitenkin nakannut ajatuksen pääkoppani pohjalle muhimaan. Katsoo sitten lähempänä tarkemmin. Pyöritin nuudeleita haarukkaan ja pistin haarukan suuhuni. Samassa ovi avautui, ja ovenraosta kurkisti aivan hieman punertavaan sävyyn taittuvat, ruskeat hiukset omaava tyttö. Tyttö oli kohtalaisen pitkä, enkä ollut nähnyt häntä tallilla monta kertaa, tai ehkä emme vain olleet sattuneet tänne yhtä aikaa. ”Moi!” tervehdin tottuneesti, aivan niin kuin jokaista tallillakävijää. ”Moi”, brunette vastasi hennosti. Vaikutti hieman ujolta, juuri vastakkaiselta luonteenomaajalta kuin minä. ”Mikä sun nimi muuten on, en oo nähny sua täällä hirmu usein?” kysäisin vaivihkaa, pöydän ääressä istuen. ”Ilu”, toinen esittäytyi ja näytti siltä, että etsi jotakin. ”Okei. Mun nimi on Britta”, huikkasin, kun Iluksi esittäytynyt tyttö katosi ovenraosta takaisin välitilaan. Pian hän kuitenkin palasi takaisin ja rojahti sohvalle. ”Something lost?” kysäisin vetäen lisää nuudeleita naamariini. ”Ei oikeastaan”, Ilu vastasi epäröiden. En tiedä, olinko sitten niin ventovieras, ettei minulle kannattanut mitään kertoa. Tiedä häntä sitten. Hiljaisuudessa söin ruokani loppuun ja nakkasin varsin kostean kertakäyttöastian kera haarukan roskakoriin. ”Hoidatko sä muuten ketään, vai hengailetko vain?” avasin keskustelua, istahtaen pöydän luo siirtyneelle jalansijalle, jota palliksikin kutsuttiin. ”Pellaa hoidan, aikasemmin hoidin Tiiaa ja Topia, mutta pidin tauon. Kolme vuotta oon siis täällä kerenny jo pyöriä”, tyttö vastasi vienosti hymyillen. Näytin varmasti aika hauskalta iloisesti yllättyneine kasvoineni. ”Oi, vähänkö kiva!” sanoin ilahtuneena keskustelun avautumisesta, ”Mites sä nyt Pellan hoitajaksi sitten, isojen hevosten jälkeen? Ja kun ei hoitajahakuakaan ollu?” ”Anne soitti mulle ja kysy, haluaisinko mä ruveta hoitaa Pellaa”, Ilu selitti vauhtiin päästyään, ”Ja totta kai mä halusin tänne takaisin.” Nyökkäsin ja raahauduin pallin kanssa lähemmäs sohvaa ja täten myös Ilua. Puhuimme nyt paljon avoimemmin vaikka mistä, aika turhistakin asioista, mutta asioista, jotka kasvattivat tuttavuuttamme kohti kaveruutta. ”Hei muuten, mä ajattelin mennä tänään Hypellä esteitä, niin voisitko sä tulla kasaamaan mun kans esteitä ja nostelemaan sitten puomeja?” keksin ja jos jälleen kerran olisin mangahahmo, hehkulamppu olisi juuri syttynyt pääni päällä. ”No mikä ettei, eipä mulla oikeastaan oo parempaakaan tekemistä”, Ilu vastasi hymyillen, ”Mut sä tuut olemaan sitten mulle avustuskerran velkaa.” Ilu meni hoitamaan Pellaa siksi aikaa, kun minä varustin Hypeä. Kävelin sukkelasti tarhalle ja huutelin ruunan nimeä. Vastoin kaikkia odotuksiani kimo hevonen nosti päänsä ja ravasi luokseni. ”Mullakin on ollu ikävä sua, vaikka nähtiinkin vasta eilen”, puhelen pojulle. Napsautan riimunarun kiinni päitsien renkaaseen ja hätistelen muita pakkasesta poishaluavia hevosia kauemmas portista. Pääsemme ilman karkulaisia ulos tarhasta, ja suljen portin perässäni huolellisesti. Hype steppaa hieman vierelläni, mikäkin kylmäverinen höpsö. Suomenhevoset eivät hevillä hätkähtäisi eikä niitä tarvitsisi pukea suurten loimikerrosten alle, mutta onpahan ainakin tekemistä! Kopistelin lumet päällimmäisen loimen päältä ja vein sen kuivumaan. Fleeceloimen jätin karisinanoven tankoon, sehän ei luonnollisesti ollut kastunut toisen viltin alla. Hype nuuhki uteliaasti taskujani, tuloksetta. ”Ei vielä höpöliini”, lepertelin hoitohevoselleni aivan kuin lapselle. Hype hörähti minulle ja pukkasi minua ei-niin-hellästi ja vaativasti rintakehään. ”Elä kehtaa”, murahdin, ”Kyllä saat, kunhan oot tehny töitä” Hain traksun harjapakin karsinan eteen ja otin sieltä pölyharjan. Harjailin kimoa, loimen ansiosta puhdasta karvaa rauhallisin vedoin aloittaen kaulasta ja edeten lopulta takapäähän, jalat tietenkin siinä välissä. Harjattuani molemmat puolet samalla tyylillä, puhdistin Hyperionin kaviot. ”Ei hemmetti nää on kylmät!” puhisin ruunalle, joka vähät välitti minun sanomisistani. Hm, tyypillistä. Nakkasin kaviokoukun takaisin pakkiin ja otin sieltä piikkisuan, jonka avulla rupesin harjailemaan ruunan (tynkää) harjaa, joka oli kerennyt mennä jo kohtuullisen mukavaan takkuun. Kun sain harjan selvitettyä, oli hännän vuoro. Itseni sekä hevoseni varustamisen jälkeen olin valmis matkaan. Vedin turvaliivin vetoketjun kunnolla ylös asti kiinni, ja lähdin taluttamaan Hypeä maneesiin. Ai niin, Ilu! Toivottavasti tyttö osaisi tulla maneesiin, koska häntä ei voinut huhuillakaan mistään, olihan hän aitalla Pellan luona, ainakin oletettavasti. Avasin maneesin oven ja viheltelin samalla. Maneesi oli tyhjä, ja se passasi meille oikein hyvin. Kiristin ruunan satulavyötä ja nousin tuolilta selkään, enhän halunnut saattaa itseäni heti maistelemaan maneesin pohjaa, olihan tämä vasta toinen hyppykertamme ja emme olleet vielä mitään kovin suuria esteitä hyppineet. Kiristin satulavyötä vielä selästä käsin ja säädin jalustimet sopiviksi. Pian Ilu saapui maneesiin ja kiristi Hyperionin satulavyötä vielä hieman. Kävelin tämän jälkeen muutamia kierroksia jutustellen rennosti Ilun kanssa, kunnes otin ohjat tuntumalle. Hype tuntui valpastuvan silmissä ja pää nousi heti pystyyn. Tuhahdin poitsun käytökselle, mikä höperö. ”Sä voisit tehä tähän jonkun muutaman esteen sarjan?” ehdotin Ilulle. Tyttö nyökkäsi ja kävi tuumasta toimeen, minun lämmitellessä trakehneria. Rauhoitin käteni ja henkäisin syvään. Annoin Hyperionille pienet puolipidätteet ja painoin pohkeet ruunan kylkiin. Hype ampaisi raviin ja yritti ensimmäiseksi juosta alta. Sillä taisi olla ”hieman” virtaa. Kevensin rauhallisesti hoitohevoseni selässä, antaen sille tasaisin väliajoin puolipidätteitä. Aloitin verkkaamisen tekemällä pääty-ympyröitä ja muutenkin voltteja, että saisin herrasen taipumaan. Pian ravin tahti muuttui kiireisestä sopivaksi ja traksu alkoi vähitellen pyynnöistäni koota itseään eikä vain jolkottaa kaula pitkällä. Volttiharjoitusten jälkeen otin käynti-ravi-siirtymisiä ja siirtymisiä askellajin sisällä. Hype viskoi välillä päätään mielenosoituksellisesti, mutta löysäsin ohjaa ja kokosin ruunaa, jolloin se rauhoittui ja kulki mukavassa muodossa. Istuin alas harjoitusraviin tehden samoja harjoituksia kuin kevyessäkin ravissa, mutta pian nostinkin laukan, jota seurasi minulle jo melko tuttu kaava. Pää kattoon, joskus joku pukki ja täyttä höyryä eteenpäin. kaava toistui silloin, kun Hype ei ollut kovin paljon tehnyt tunteja, eli melko usein. Tänäänkin oli sen vapaapäivä. Rauhoittelin laukkaa puolipidättein ja yritin koota ruunaa hieman heikoin tuloksin. Tein päätyihin ympyrät ja taivutin kimoa hevosta, jolloin se alkoi rauhoittumaan ja taipumaan niskastaan. Se otti takaosan takaisin alleen ja tuli takaisin peräänantoon. Otin laukkaa molempiin suuntiin ja rupesin sitten tulemaan esteitä, ensin yksittäistä ravissa. Hype oli innoissaan ja meinasi rynnätä esteelle, joten minun täytyi antaa sille pidätteitä mutta myös ottaa sitä hieman ylös. Ristikot ylittyivät leikiten, ja pari kertaa sekä ravissa että laukassa riitti meille. Ristikon jälkeen Ilu nosti esteen matalaksi pystyksi. Hype hyppäsi kuin kissa (lukuun ottamatta sitä, että se halusi hieman kaahata ja hypätä liian aikaisin) ja oli aika siirtyä sarjaan. Tulin sarjan laukassa, ja yritin muistaa johtaa esteen päällä. Sitä minulle ei oikeastaan koskaan ollut kunnolla opetettu, mutta olin kuullut, että niin täytyisi tehdä. Ja tietysti nähnyt, ja kaikki ratsastuksenopettajat varmaan olettavat että tämäntasoinen ratsastaja osaisi jo johtaa. Helppoahan se olisi, jos vain muistaisi. Ilu nosti sarjan kuuteenkymppiin ja Hype innostui enemmän. Pysyin kohtuullisen hyvin hypyissä mukana, mutta kun lähestyin ensimmäistä kertaa kuudenkympin sarjan kolmatta eli viimeistä estettä, Hype jostain syystä otti kunnon sivuloikan saaden tasapainoni horjahtamaan. ”Wou”, oli ainoa sana, jonka sain suustani, ja kun mitään ei käynyt, ohjasin Hypen uudelleen esteelle ja tällä kertaa lensimme sen yli leikiten. Esteet tuntuivat kovin pieniltä suuren Hyperionin selässä, joten muutaman kerran jälkeen oli taas aika nostaa esteitä. Lopetimme hyppäämisen kahdeksankymmenen kohdalla. Olin tyytyväinen Hypeen ja itseeni, en sentään tippunut! Muutenkin muistin johtaa ja sain myödättyä vähän huonoissakin hypyissä. Kyllä vielä Hypestä esteratsu leivottaisiin. Loppuverkaksi päästin ohjat pitkiksi ja painoin laukkapohkeet Hypen kylkiin. Kuumunut ruuna säntäsi laukkaamaan ympäri maneesia innoissaan kuin mikäkin. Nousin jalustimille kevyeeseen istuntaan tukien itseäni tarvittaessa Hypen harjaan ja/tai kaulaan. Nautin vauhdin hurmasta, ja Ilu vain nauroi katsellessaan meitä. Olimme kyllä Hypen kanssa oikein hyvä pari, ainakin vauhtia meiltä löytyy! Jotenkin tönkköä tekstiä, kyllä tämä tästä lähtee sujumaan!S E V E N T H |
|
|
|
Post by Anne on Dec 11, 2012 15:31:11 GMT 2
Kouluttajaa odottellessa
 Britta odotteli Hypen kanssa Elliä kentällä, jonka oli tarkoitus koulia Hypeä. Spessu Britalle! |
|
|
|
Post by Britta on Dec 13, 2012 20:37:17 GMT 2
Ihana kuva, kiitos paljon! Sinulla rennommatkin kuvat toimivat tosi hyvin. :)Marrasmaasto
10. marraskuuta 2012 Marrasmaasto, niin kaunis ajatuksena, mutta ei-niin-kaunis todellisuudessa. Katsahdin ulos oleskeluhuoneen ikkunasta. Sade piiskasi maata, ikkunalasista valui sadepisaroita ja maa oli kuin mikäkin sikojen kylpyamme. Jo pelkkä ulos katsominenkin masensi, lähteä nyt maastoon likaamaan itsensä ja hevonen. ”Miten mä suostuinkaan Tollon kanssa tähän marras-, ei, vaan mutamaastoon”, Jesse puhisi kahvia juodessaan. ”Niin, onhan Tollo niin hieno, ettei sen karvalle saa yhtään mutaroisketta tulla”, virnuilin blondille, ”Kyllä se Hypekin varmaan likaa itsensä pahemman kerran, kimo kun on.” Jesse mulkaisi minua leikkisästi. ”Oot ihan ku Enni, se on Serenissä töissä”, Jesse selvitti. Ennin nimi sai hymyn huulilleni. ”Ehkä siks, kun me ollaan serkuksia.” Jessen silmät suurenivat. ”Enni, sä, mitäh?” Jesse riimitteli, varmaan huomaamattaan. Nyökkäsin. ”Ilmankos ootte niin samanlaisia”, blondi naurahti ja hörppäsi kahvistaan loput. ”Noni, eiköhän mennä.” Hype oli jo valmiiksi sisällä, joten minun tehtäväkseni jäi sen harjaus ja muu varustus. Kävin hakemassa harjapakin satulahuoneesta ja toin sen tottuneesti Hypen karsinan eteen. Otin pakista esiin pölyharjan ja vedin harjaa ensin Hypen kaulaa pitkin. Kaulasta siirryin etujalkaan ja puhdistin vuohiskuopatkin huolella. Jalkovälitkin olivat puhdistukseni alla, ja sen jälkeen siirryin kylkiin, vatsaan ja selkään. Juoksutin harjaa säältä hännäntyveen, harjaten myös lautaset ja karvan pyörteen takajalkaa unohtamatta. Toistin saman toiselle puolelle, jonka jälkeen otin pakista pääharjan. ”Laskeppa sitä päätä vähän alemmas”, sanoin Hypelle ja vedin pienesti päätä nahkapäitsistä alaspäin. Kun pääsin harjausvaiheeseen, ruuna piti päänsä nätisti alhaalla ja näytti nauttivan harjauksesta. Puhdistin pään huolellisesti, ja sen jälkeen otin pakista piikkisuan, jonka avulla kera sormieni rupesin selvittämään harjaa. ”Takkukasa”, puuskahdin yrittäessäni selvittää sinnikkäimpiä takkuja trakehnerin harjasta. Hype pärskähti tyytyväisenä. Siirryin pian harjaamaan häntää, joka ei kovin ollutkaan (ihme kyllä) takussa. Kyllä se maaston jälkeen varmaankin takkuuntuu ja mutaantuu, heh. Sukailun jälkeen puhdistin huolella hoitohevoseni kaviot ja nakkasin koukun takaisin harjapakkiin. Vein harjapakin satulahuoneeseen ja sieltä mukaani tarttui estesatula ja meksikolaiset suitset. Rakastin Hypen meksikolaisia, olin nimittäin vaihtanut nenälle tulevan osan sydämen muotoiseksi. Se oli oikein suloinen! Muutenkin Hypen varusteet olivat ekstrahienoja, olin nimittäin saanut avustaa niiden valitsemisessa. Ainahan hoitohevonen tarvitsisi juuri sitä parasta kohtelua, ja parhaat kamppeet, tietenkin! Meidän väriksemme oli valikoitunut tummansininen, joka sopi Hypelle oikein mainiosti. Nostin satulan Hyperionin selkään ja liu’utin sen paikoilleen. Kiristin satulavyötä, Hyperionin nakatessa päätään. ”Oisko sulle sittenki pitäny ostaa sulle se martingaali hyppäämiseen”, naureskelin laskiessani satulasiiven alas. Otin karsinan ulkopuolelta suitset ja napautin päitset pois herrasen päästä, nakaten päitset karsinanovessa killuvan tangon päälle. Laitoin ohjat kimon kaulalle ja nappasin sen päästä kiinni. Tarjosin traksulle niveliä, ja se otti ne mukavasti suuhunsa. Vedin niskahihnan Hypen korvien taakse ja oioin korvat sekä otsatukan hyvin. Kiristin remmit sopivalle kireydelle, laittaen sitten ohjasperän nostetun jalustimien taa. Viimeiseksi vuorossa oli suojat ja voíla, hevonen oli valmis, ja saman pystyi sanomaan minustakin heti, kun olin saanut chapsit, kypärän ja hanskat päälleni. Nousin sateisella pihalla uljaan ratsuni selkään. Hype ei näyttänyt pitävän sateesta, vaan tanssahteli levottomasti heti, kun pääsin ruunan selkään. ”Nyt loppu”, sähähdin Hypelle huulieni välistä. Puoliverinen rauhoittui siksi hetkeksi, että sain kiristettyä satulavyön loppuun ja säädettyä jalustimet. Hyperion nakkasi päätään kärsimättömästi, mutta minä yritin rauhoitella sitä olemalla itse rauhallinen ja silittelemällä sen jo nyt märkää kaulaa. Kypäräni samettisesta lipasta alkoi hiljalleen tipahdella pisaroita naamalleni tai takilleni, mutten välittänyt. Tänne oltiin tultu nauttimaan eikä inisemään, eikä meistä kukaan ollut sokerista tehty. Tai ehkä Bonnie saattoi kuvitelmissaan olla, mutta sitä ei taidettu laskea tähän. Ainoastaan Topilla, Tollolla ja Bonskulla oli loimet, muut hevoset olivat yksäreitä karaistuneempia eivätkä tarvinneet sellaisia hömpötyksiä. ”Menemme suuremmilla teillä! Pääasiallinen askellaji on ravi. Välimatkat hevosen pituisiksi. Inkku yrittää Siirin kanssa pysyä mukana”, Anne selvitti. Lähdimme kävelemään tietä pitkin, päämääränämme ilmeisesti metsä, joka todennäköisesti olisi märkä, kylmä, kostea, hämärä, iljettävä paikka… Ai niin, positiivisella mielellähän tänne oli lähdetty, joten metsässä voisi nauttia luonnon ihanista tuoksuista ja havupuiden läsähdyksistä naamaa vasten, lukuun ottamatta alastomia lehtipuita. Pidin Hypellä puolipitkän ohjan, ja ruuna tuntui tutkiskelevan ympäristöään uteliaasti. Alkukärsimättömyys oli kaikonnut, ja me molemmat nautimme, suojasihan metsikkö meitä kovimmalta sateelta. Pian metsä kuitenkin aukeni vielä suuremmaksi tieksi, eikä se enää oikein suojannut yhtään mitään. Nyökkäsin päälläni eteenpäin ja kypärästäni räiskähti vesipisaroita. Great. Siirsimme ratsut raviin. Hype näytti innostuneelta, ei edes tainnut välittää lätäköistä, toisin kuin jotkut muut hevoset. Taakse kurkatessani ainakin Bonnie väisteli rapakoita täyttä häkää, sipsuttaen kuin mikäkin kuninkaallinen. Naurahdin pienesti ja käänsin katseeni takaisin eteenpäin. Keventelin rauhallista tahtia, Hypekään ei ollut vielä kuumunut tai mitään, piti märkyydestäkin huolimatta touhusta. Nyt sain ainakin tietää, ettei tämä ruuna vettä kovin kavahtanut. Edessämme kulkevan ratsukon jäljestä rapaa roiskui päällemme, saattoivatpa jokuset pisarat löytää tiensä minunkin naamalleni. Onneksi istuin hieman korkeammalla, ja tässä tilanteessa ajattelin Inksu-raukkaa. Mitenköhän rapaisia he Sirpan kanssa olisivat kun pääsisimme takaisin tallille asti… Tien pohja näytti pikkuhiljaa paranevan, ja pian kuuluikin Annen laukkaansiirtymiskäsky. Istuin syvälle satulaan ja tunsin kuinka Hype innostui allani. Annoin ruunalle laukka-avut, ja tuo siirtyi säpäkästi laukkaan minimaalisen pukin säestyksellä; taisi olla kunnolla innoissaan. Alkulaukkamme oli melkoista kyytiä, tykitystä, jos niin voi sanoa, mutta kun olin antanut ruunan hieman revitellä ja ottaa edessäolijat kiinni, annoin Hypelle puolipidätteet. Traksu hiljensi laukkaa, minun seistessä kevyessä istunnassa jalustimieni varassa. Taputin Hyperionin märkää kaulaa ja annoin sille tilaa laukata. Laukka loppui liiankin aikaisin, ja autotielle kääntyessämme oli aika siirtyä käyntiin. Hevosten kaviot kopisivat asfalttitietä vasten, saaden yhteiskopinan kuulostamaan jonkinlaiselta rytmiikkamusiikilta. Kuuntelin ajatuksissani kavioiden kopinaa, hymyillen autuaasti. Vaikka minulla oli hieman kylmä ja olin aivan läpimärkä, minulla oli ollut todella mukavaa jo tähänkin asti, vaikka Hype tunnostikin nyt kuumalta kävellessään puolituisella ohjastuntumalla kuin kana. Nauroin ääneen hevoselle, ja muut varmaan saattoivat miettiä, että mitä se Britta siellä yksin hohottaa. En pahemmin välittänyt, vaan jatkoin maisemien ihailua ja matkasta nauttimista. Pellon reunassa tuuli kovasti, ja se sai Hypen levottomasti tanssahtelemaan allani.. Rupesin itsekin olemaan hieman varautunut, kun kimo katseli korvat höröllä metsikköön ja pellolle, säpsähtäen kuullessaan pienenkin poikkeavan äänen. Perskutan tuuli. Käännyimme kohti tallia nostaen ravin. Tuuli oli jo hieman vaiennut, ja pyytäessäni Hypeä hieman alas, se totteli nätisti. Saipahan jotakin muuta ajateltavaa kuin sitä tuulta ja niitä surullisenkuuluisia vihreitä miehiä siellä jossakin. Pätkän ravattuamme otimme käyntiin, joukossa oli nimittäin näitä levottomia koneja, nimim. olisikohan kenties minun polleni, hehe. Pidin Annen kehotuksesta Hypeen vielä kunnon ohjastuntuman ja pyrin pitämään selvänä, ettei minun altani noin vain lähdettäisi. Kaikki olivat varmasti huojentuneita tallin saapuessa näköpiiriimme. Nousimme pihassa hevosten selästä ja kiittelimme niitä. Löysäsin Hyperionin satulavyötä ja suitsien remmejä, halaten sitä kaulasta. ”Hyvin meni, niin, hyvin meni!” kehuin ruunaa rapsutellen sitä. Pian koko joukkiomme oli valmis lähtemään sisälle lämmittelemään. Minä ainakin aioin mennä kuuman kaakaokupin ääreen. Hieman pidempää tuli vaikkei olisi tarvinnut, inspiroi! :)E I G H T
|
|
|
|
Post by Britta on Dec 17, 2012 18:26:28 GMT 2
Pikkujoulut
8. joulukuuta 2012 Oli koittanut kauan odotettujen pikkujoulujen ”aatto”, ja minäkin olin noussut ylös tarpeeksi aikaisin etten myöhästyisi kemuista – minä olinkin aika kuuluisa Britta Myöhänen... Nyt seisoin tallipihalla toppavaatteissani, takkini kauluksen taakse piiloutuneena. Olisi sittenkin pitänyt ottaa se kaulahuivi. Pihalla värjötteli arvoilta parikymmentä ihmistä, kaikki varmaan yhtä hukassa kuin minäkin. Pian Robert, Inkeri ja Loviisa saapuivat luokseni. ”So cold”, Robert hytisi vaatekasan alta, ”I'll be a snowman!” Robertin kommentti sai minut repeämään. Herra Lämpimänmies potkiskeli lumipaakkua kauemmas jalastaan. ”Älä valita, täällä Suomessa kehittyy melkoiseksi sissiksi”, Inkeri kihersi tökäten Robsua kylkeen. Pikkuinen Inkeri hieroi käsiään yhteen ettei itse jäätyisi. ”Hyvähän se on sanoo kun on pidempi”, Loviisa selitti, ”Koska jos on pienempi nii on suhteessa isompi pinta-ala lämmön haihtumiseen.” ”Viisas pätytäti”, Inkeri naurahti, ”Sä oot perillä asioista!” ”Nii, me käytiin asiaa just bilsassa”, brunette selitti korjaten silmälasiensa asentoa. Tyydyin virnuilemaan tytöille. ”Mullakin on kylmä”, myönsin hyppelehtien paikallani, ”Lämmittäkää mua!” Ilman varoitusta Robert kietoi kädet ympärilleni, lämmittäen. Tämä ei ollut kovin ennalta-arvattavaa, ja sydämeni taisi jättää puolikkaan lyönnin väliin. Pian myös Inkeri ja Loviisa kasautuivat ympärilleni ja me kaikki neljä lämmittelimme toisiamme. ”Aww, sulosia ootte”, sanoin minua halaavalle kolmikolle hymyillen. ”Siirrytään satulahuoneeseen”, Salma ohjeisti ja irrottauduimme lämmittelyryhmästämme lähtien kävelemään muiden mukaan kohti sisätiloja. Siellä olisi ainakin lämmin, mutta toisaalta ollessani keskimmäisenä lämmitettävänä olin lämmennyt jo kohtuullisen hyvin. Satulahuoneessa minä kerkesin istahtaa pukille ja sain viereeni Anthonin. Salma ja Anne jäivät seisomaan huoneen keskelle, raottaen hieman toppa-asujaan ja muita kamppeitaan etteivätn ihan paistuisi kuoliaiksi. Osasyynä taisi olla myös se, että he voisivat puhua helpommin – kuka tietää, vain he itse. Kaksikko toivotti meille hyvää joulua, ja pyysi sitten meitä joululahjan tuoneita tuomaan lahjan juuttikankaiseen säkkiin. Salamyhkäisesti kaivelin toppa-asuni alta pienen paketin, jonka kävin pikaisesti pudottamassa pussiin. Tällä välin Kirsikka oli kerennyt varastaa paikkani, joten tyydyin istumaan puoliksi Kiminäkin tunnetun tytön ja puoliksi Anthonin syliin. ”Päivä alkaa perinteisellä joulusiivouksella”, Anne aloitti, ”Salma on tehnyt teille listan tuohon seinälle, voitte käydä katsomassa, millaista hommaa kenellekin on tiedossa!” Lössimme kipitti mahdollisimman nopeasti seinässä roikkuvan lapun luo muodostaen kunnon tungoksen, jonka takaa pienimmät meistä eivät nähneet mitään. Minäpä olinkin jo jopa 155 senttiä pitkä, yletyin sentään jonnekin. ”Kaikki siivoavat oman (hoito)hevosensa karsinan ja oman lokeronsa”, sanoi ensimmäinen kohta. Eipä kaappini siivoamisesta ollut kauaa, joten sen kanssa olisi vain päälipuolista siivoamista. Täytyi vain toivoa, ettei Hype ollut kovin kerennyt sotkea karsinaansa... Muita minun kontolleni lankeutuneita hommia olivat tallikäytävän siivoaminen Salman kanssa (varasimme uuden puolen), tarhojen putsaus Salman, Anthonin, Riellan, Annen, Jessen ja Odelien kanssa ja varsatarhan katos Tarun kanssa, asustihan Huju siellä. Onneksi minun ei tarvinnut siivota vessoja! Melkein kaikki porukastamme aloitti illan hoitohevosensa karsinan puhdistuksella, kuten myös minä. Veimme kaikki yhdessä hevoset pihalle, hetkeksi. Varasin kottikärryt ensimmäisten joukossa itselleni ja otin talikon mukaani kärräten lastin Hyperionin karsinalle. Tottuneesti otin ensin näkyvät läjät ja virtsat, sen jälkeen kävin karsinan läpi tarkemmin. Kun olin saanut karsinan puhtaaksi, kävin tyhjentämässä kottikärryn lantalaan ja toin karsinaan uutta kuiviketta. Tämän jälkeen hain Hypen sisälle, nimittäin oli tarhojen putsauksen vuoro. Tarhoja tosissaan oli monta, mutta yhdessä huhkiessamme homma sujui sutjakkaasti, ja kylmä ilma olikin jo muuttunut hieksi otsalla. Taru tuli hakemaan minua varsatarhan katoksen siivoukseen, ja minä lähdin laahustamaan terhakkaan tytön perään. Tarhojen jälkeen oli lakaisun vuoro. Salma ja minä olimme jo aikaisemmin päättäneet lakaisevamme uuden puolen, ja näin tapahtui. Lakaiseminen oli minusta ihan mukavaa, ja toimin terhakkaana harjanvarressa. Siivoaminen tallilla oli paljon, paljon kivempaa kuin kotona, jossa täytyi metsästää villakoiria imurin kanssa sängyn alta ja kahlita pölyhiutaleet pinnoilta. Tämä tuntui hyvältä. Tätä tehtiin yhdessä, yhteisen hyvän vuoksi. Salman tuomat jouluherkut antoivat meille Boostin vihreän potkuninjan tavoin lisää voimaa ja energiaa jaksaa päivän siivousurakkaa. Kun saimme lakaistua käytävän, lähdimme Salman kanssa yksissä tuumin kohti yläkertaa, siivoamaan kaappejamme. Siinä ei minulla kauan menisi. ”Vihdoinkin, kaikki valmista!” hihkaisin keskellä tallikäytävää, saavuttuani yläkerrasta takaisin alas. Soffi hymyili vieressäni. ”Kyllä se rankkaa oli, mutta todellakin vaivan arvoista”, tyttö myötäili hymyillen. Nyökyttelin kuunnellessani toista. Hän oli niin oikeassa. Kohta tämä raataminen palkittaisiin ja ilonpito saisi alkaa! Kun koko poppoo oli koolla alakerrassa, lähdimme hakemaan joulukoristeita heinävintiltä. Joulun henki heräsi minussa. Tämä oli minun ensimmäinen jouluni Seppeleessä, hoitajana. En tainnut hengaajana edes kehdata eksyytyä paikalle näin joulun aikaan, ainakaan kovin usein. Oli ihana katsoa tätä joulutouhotusta ja olla siinä mukana. Aattoratsastuskin tulisi vielä tänä vuonna olemaan, enkä malttanut odottaa. Tämä oli sitä vapaaehtoistyötä. Tämä oli voimaa, mukavuutta ja yhteenkuuluvuutta. Lahjanaru, tai siis joulunauha, löysi tiensä jokaiseen tallin kolkkaan, johon sitä passasi laittaa. Koristelin Hypen karsinan nauhalla, jokainen kalteri sai väriä. Pihistin pari joulupalloa omaan käyttööni ja käytin niitäkin karsinan koristelussa. Metsästä sain havunoksia ja paksut koristenauhat toimivat koristelun apuna, samoin kuin piparkakut, jotka köytin kiinni kaltereihin. Jospa ne pysyisivät siinä edes jouluaattoon asti... Kun sain Hypen karsinan valmiiksi, siirryin avustamaan muita yleisessä koristelussa, ja sain viedä lyhtyjäkin tallin alueelle. Oi tätä auvoa! Oli illan toiminnan vuoro. Rekiläiset pakattiin niin tiukkaan vällyjen väliin kun vain mahdollista, kun me muut, ”hurjat hiihtoratsastajat”, odottelimme monoinemme opastusta, tietenkin tutussa ja turvallisessa puolikaaressa. Anne hyppäsi Bladen selkään ja varusteet kuntoon. Linnea piteli Senttiä tämän aikaa. ”Kannattaa ennakoida ja käyttää laskettelulaseja, ni ette saa lumipaakkuja kasvoille”, Salma selitti asettaen omat lasinsa silmilleen, ”Multa saa nää lainaan, tuossa aidanpielessä on toiset.” Salma asettui itse suksille ja Blade lähti käyntiin. ”Tasapaino pysyy paremmin, kun pitää polvia vähän koukussa ja nojaa himpun verran taaksepäin. Ei tää vaikeeta oo, ku mennään hitaasti. Kurveihin on hyvä varautua ennalta, jalat kyllä liukuu oikeeseen suuntaan kun on sukset, mutta ylävartalolla voi nojautua vähän käännöksestä ulospäin.” Nyökyttelimme sitä mukaa, mitä Salma kertoi ohjeita. Olin itse hiihtoratsastanut ehkä kerran, pellolla. Tulisi olemaan uusi kokemus, tämä kenttähomma nimittäin, kun oli aidat ympärillä. Ja silloin, kun minä viimeksi hiihtoratsastin, olin paljon nuorempi. Salman ja Annen kierrettyä kenttää, he jakoivat meidät kahteen ryhmään. Päädyin Sentin ja Salman (hehe, SS!) ryhmään kera Tarun, Jessen, Lovvun, Soffin ja Fiian. Minun hiihtovuoroni koitti pian. Olin edellisistä huomannut, että ensin mentiin käyntiä ja sitten lujempaa. Tästä tulisi tosi hauskaa. Laitoin sukset kiinni monoihin ja vedin lainalaskettelulasit silmieni suojaksi. Tartuin kiinni kapulasta ja huusin Salmalle, että olin valmis lähtöön. Sentti lähti liikkeelle ja minä huojuin hieman. Sain pian tasapainoni kuntoon ja hetken rauhallisestioton jälkeen vauhti kiihtyi. Suuni piirtyi hymyyn ja lopulta kunnon nauruun, niin mukavaa minulla oli. Lumi pöllysi kiitäessämme ympäri kenttää, toiset vain katselivat menoamme kentän laidalta. Jäin varmaan tihrustamaan muiden ilmeitä liian tarkkaan, nimittäin en nähnyt edessäni lojuvaa lumikokkaretta ja lensin mukkelismakkelis mahalleni, roikkuen hetken ratsukon perässä. Päästin asian tajuttuani, huutojen avustuksella, irti ja jäin makaamaan maahan. ”Eihän käyny pahasti?” Salma huusi Sentin selästä, pysähtyen. Ratkesin railakkaaseen nauruun. ”Ei todellakaan”, vastasin, ”Mutta mulla on ilmeisesti aikamoinen pukinparta!” Muutkin nauroivat nähdessään naamani, ja nousin ylös hieman huterasti. Salma tuli luokseni ja käänsi Sentin. Koppasin kiinni kapulasta ja taas mentiin! Kävimme vaihtamassa monomme pois ja kokoonnuimme sitten yhteiselle jouluaterialle. Rekiretkeläiset hehkuttivat omaa juttuaan ja me omaamme. Kun näimme joulupöydän, kaikkien suu varmasti loksahti auki. Pöydässä oli kaikkea mitä vain toivoa saattoi, ja kävimme ahnaasti ruoan kimppuun. Syömisen lomassa keskustelimme vain vähän, pääenergia kuului vain syömiseen. Ruoan jälkeen jaoimme lahjat. Kävin nappaamassa juuttisäkistä itselleni sinisen lahjan ja päädyin takaisin paikoilleni rapistelemaan sitä. Jotkut avasivat pakettinsa hienovaraisesti, mutta minä olin aina tottunut vain repimään, joten niin tein nytkin. Minun lahjastani paljastui satulasaippua ja sieni, jotka olivat peräisin Miiralta. Tulivat todellakin tarpeeseen! Kiitin tyttöä lahjasta ystävällisen hymyn kera. Mukavaa saada lahja todella hyvältä kaverilta! Vielä olisi jäljellä jouluratsastus. Kävelin Hypen karsinalle sinisen harjapakin kanssa ja katselin hetken kauniisti koristeltua hoitohevoseni kotia. Aivan ihana. Raotin ovea ja pujahdin herraseni palatsiin sisään kera harjan. Hype näytti iloiselta nähdessään minut ja taisi tietää, että minulla olisi sille herkkua. Totta kai sitä piti omaa hoitohevostaan muistaa! Nakkasin porkkanan ja leipäpalan Hypen ruokakuppiin ja taputin sitä kaulalle. Hieno poika se oli. Harjasin Hypen pikapikaa puhtaaksi, alkoi meillä olla nimittäin pieni kiirus. Harjauksen jälkeen selvitin vielä harjan ja hännän ja puhdistin kaviot. Tämän jälkeen kävin viemässä harjapakin takaisin paikoilleen satulahuoneeseen, josta ”sattumalta” tarttui mukaan Hypen estesatula ja meksikolaiset suitset. Otin harjapakista mukaani myös ruunan suojat. Niiden kera palasin trakehnerin karsinalle ja jätin kaikki muut ulkopuolelle paitsi satulan, jonka nakkasin ripein liikkein selkään. Hype nakkasi totutusti päätään minun kiristäessä satulavyötä, mutta nyt ei voinut muuta. Kuolaimet suuhun, niskahihna korvien taakse ja muut hihnat kiinni. Suojat olivat viimeiset, ja Hype oli valmis. Ohjat jalustimen taakse ja omat kamat niskaan. Me olimme valmiit ”koitokseen”. Joulumaasto oli aivan täysi kymppi. Otsalamppujen ja lopulta katulamppujenkin valossa ratsastimme tietämme valaistulla reitillä päättäen maaston laukkapätkään. Hype innostui kovasti ja annoin sen päästellä. Sydämeni pamppaili jännityksestä ja samalla vapaudesta, kun nousin jalustimille. Ihana olo. Tallilla olimme jo kovin väsyneitä, mutta jaksoimme vielä raahautua mukavan lämpöisään ja kodikkaaseen joulusaunaan, jonka jälkeen kaikkien oli aika lähteä omaa kotiaan kohti. Hassussa järjestyksessä päivämäärät mutta eipä tuolle mitään voi. Alussa varsinkin ispiroi, loppuun asti saattoi hieman heiketä, mutta kuitenkin olen suhtkoht tyytyväinen koko helahoitoon.N I N E T H |
|
|
|
Post by Britta on Dec 19, 2012 10:19:34 GMT 2
Mattimyöhänen ja maailmanpelastaja
19. joulukuuta 2012 Painoin pipoa syvemmälle päähäni. Oli kylmä, pakkasta oli varmaan yli kaksikymmentä astetta. Minulla oli aamulla hammaslääkäri, ja seuraava bussi lähtisi vasta parin tunnin kuluttua. Mikäpä sen parempaa kun kuluttaa tämä ylijäämäaika tallilla! Olin jäänyt ukkini kyydillä tallin bussipysäkille, pitihän minun kuulemma saada edes jotakin liikuntaa… Haha. Tuuli puski maiharini läpi ja vedin sen karvaista huppua enemmän korvieni päälle. Tuulenpitävyys ei tainnut tässä kangastakissa olla kovin hyvä… Mutta ihanan lämmin se pakkasilla oli, ainakin välillä, kun helma oli sen verran pitkä että se ylsi peittämään minua reiden puoleenväliin saakka. Onneksi bussipysäkiltä ei ollut tallille pitkä matka, muuten varmaan jäätyisin puikoksi lähinnä tuulen takia. Tuntuu kuin-lämpötila-arvioni keikkui siellä miinus kolmenkymmenen asteen tienoilla. Halleluja, tallinpiha! Kiihdytin kävelytahtiani päästäkseni sisään mahdollisimman nopeasti. Vetäisin tallinoven auki ja tunsin astuvani jonkinlaisen näkymättömän seinän läpi – aivan ihanan lämmin! Kävelin rauhassa satulahuoneen poikki, suunnaten askeliani kohti yläkertaan vieviä portaita. ”Britta!” Anne pysäytti minut käytävällä, ”Mitä sinä täällä tähän aikaan, neidin pitäisi olla koulussa?” Annen leikkituima ilme sai minut tirskahtamaan. Brunette painoi kädet lanteilleen, odottaen selvästi vastausta. ”Mulla oli hammaslääkäri, bussi kouluun lähtee vasta parin tunnin päästä, joten mä päätin tulla siks aikaa tänne”, selitin yrittäen pidätellä naurua. Annen ilme oli hulvaton! ”Jaahas, aika vedenpitävä selitys”, Anne arvioi, ”Mutta älä yhtään tirsku siinä!” Nainen hymyili minulle lähtien jatkamaan matkaansa. Minäkin jatkoin omaani, suuntana vieläkin yläkerta ja oleskeluhuone. Avasin oleskeluhuoneen oven katsellen ympärilleni. ”Ode!” kiljaisin riemusta kun huomasin korkkiruuvikiharat omaavan naisen istuskelevan pirttipöydän ääressä. Odelie käänsi katseensa minuun, hieman ihmetellen ensin, että kuka siellä noin rääkyy, mutta huomatessaan minut, nainen nousi ylös ja tuli halaamaan. ”Suakin näkee”, nainen naurahti irrottautuessaan minusta. ”No joo, sua paremminkin”, virnistin. Minähän olin ollut täällä… Viimeksi toissapäivänä? Odelie palasi takaisin pöydän ääreen, siemailemaan jotakin juomaa kupista. Lehtikin brunetella oli edessään. ”Ota kahvia, sitä on tuossa pannussa ja on vielä varmaan lämmintäkin”, Ode kehotti viitaten kahvinkeittimeen päin. Nyökkäsin ja kiitin tarjouksesta. Etsin itselleni mukin (Polle-muki!) ja kaadoin siihen kahvia, jättäen maitovaran tällä kertaa. Maito löysi tiensä kahviini, ja otin sokeripalan suuhuni, hörpäten sitten kahvia. ”Pöljä oot, pakko myöntää”, Odelie sanoi, tarkoittaen varmaan sokeria. ”Sokeri on hyvää, mut en mä sitä kehtaa ihan pelkästään tässä syyä”, naurahdin kaataen taas kahvia suuhuni. ”Harvinaisen hyvää oot osannu keittää”, kehuin nuorta naista. ”Vihjaatko sä, etten mä aina keitä?” Pudistin päätäni vastaten, että tarkoitin Oden kahvi vs. muiden kahvi-taistoa. Odelie tyytyi ajatukseen ja uppoutui sitten lehtensä pariin. Yhtäkkiä hän kuitenkin tajusi olemassaoloni taas. ”Mitä sä muuten täällä teet?” nainen kysäisi lehdenlukunsa ja kahvinsärpimisensä välissä. ”Oli hammaslekuri, pari tuntia, okei vähän vähemmän, aikaa kuhan bussi tulee kouluun”, selitin myös brunetelle. Hän nyökkäsi. Juotuani kahvin sanoin heiheit Oddielle ja lähdin suunnistamaan alakertaan. En edes vaivautunut vaihtamaan kun vain takin ja vedin toppahousutkin vain farkkujeni päälle. Pipokin vaihtui, samoin hanskat. Ja kengät. Tuo ei tainnut kyllä olla ihan vähää… Alakerrassa tajusin, että Hype oli varmasti tarhassa, enkä kehdannut tuoda sitä sisälle; olihan se ansainnut päivän tarhailunsa. Lähdin kuitenkin porkkana kädessäni raahautumaan Hypen tarhalle morjenstamaan ruunaa. Olisi se ainakin iloinen, kun toisin sille porkkanaa. Jäisi varmaan pörisemään siihen tarhan reunaan, hetkeksi, kunnes tajuaisi etten tulisi tuomaan enää lisää herkkuja tai en ottaisi sitä sisälle. Sitten se varmaan lähtisi takaisin temmellykseen tarhakamujensa luo. Pienet lumihiutaleet tipahtelivat hiljalleen taivaalta kun astuin ulos. Lunta oli tullut varmaan kohta kymmenen senttiä, ja jos ei niin paljon, ainakin toivoin niin. Pidin lumesta mutten kylmästä – oliko se aivan normaalia? Sitä en tiennyt, mutta jäin hetkeksi tallin ovensuuhun ihastelemaan lunta. Alastomat puut olivat saaneet päällensä lumivaipan, ja kun tiirasin vähän tarkemmin, huomasin, että hevosetkin olivat tainneet saada. Hymyillen ja lumisateesta piristyen lähdin hiljoksiin kävelemään kohti Hyperionin tarhaa. Matkalla sinne näin maassa jäniksen jäljet; yksi, yksi, kaksi. Täällä käy siis jänöjusseja, aivan kuin kotipihallammekin. Tarhalle saavuttuani huhuilin kimoa trakehner-ruunaani tulemaan portille. Ensin se ei tainnut kuulla, mutta kun vähän rapistelin karkkipussin roskaa taskussani, niin johan tuli Hype ja muitakin sen kavereita. Annoin hoitohevoseni nuuhkia kättäni ja silitin sitä otsasta. Ruuna nakkasi päätään ja peruutti hieman, mutta tuli kuitenkin takaisin. Kai sen pitäisi kohta tajuta, että se olen vain minä… Rapsuttelin sitä, siinä seisoessani tarhan aidan alimmalla lankulla itse aitaan nojaten. Lumihiutaleet tippuivat päällemme ja katsoin Hyperionin tummia silmiä. Kauniita, tutkimattomia. Rapsutteluni jatkui leuasta, ja ruuna nautti. Nosti päätään ylemmäs (”Höpsö, en mä sinne asti yllä!”) ja laski sen sitten uudelleen alas. Kurottelin hieromaan myös sen kaulaa, molemmilta puolelta. Kimo halusi haistella myös naamaani, ja minä puhaltelin sen sieraimiin. Hevoset tekivät niin toisilleen ja niin minäkin Hypelle. Se rauhoittui ja puhalteli ilmaa naamalleni, samalla kun minä sen sieraimiin. Hyperion pukkasi minua vaativasti, ja jatkoin rapsuttelua ja puhaltelua. ”Sulla on tänään tunti”, sanoin sille hiljaa, ”Joten mä en tänään ratsasta.” En usko, että Hype tajusi asiaa kovin hyvin, mutta se painoi päänsä käsiini. Hieroin sen otsaa ja asettelin otsatukkaa paremmin. Melkein kaikki muut huomionhakijat olivat menneet, ja minä sain keskittyä vain Hypeen. Aikani traksua hellittyäni annoin sille vaivihkaa porkkanapalan, etteivät muut hepat kovin kateellisiksi tulisi. Ne eivät tainneet tajuta asiaa, pala oli sen verran pieni ja Hype nopea. Hymisin ruunalle hiljaa pieniä sanoja. ”Mä voisin käydä siivoomassa sun karsinan”, sanoin Hypelle haikeasti hymyillen. Laskeuduin aidalta alas, taputtaen Hypeä vielä kaulasta. Lähdin kävelemään kohti tallia, rauhallisin ja virkistäytynein askelin. Tallissa etsin käsiini kottikärryt ja talikon. Kärräsin koko komeuden Hypen karsinan eteen. Karsinan koristelut olivat pysyneet, jopa piparit. Kukaan ei onneksi ollut ollut niin ahne, että olisi syönyt Hypen karsinan koristeet… Astuin karsinaan sisään ja otin talikon kottikärryjen päältä. Talikkoon tarttui kaikki näkyvät läjät ja virtsalaatat. Nakkasin kaiken kottikärryyn, jonka sisälmys alkoi pian täyttyä. Kaiken näkyvän poisotettuani käänsin karsinan kokonaan läpi kooten keon puhtaista puruista karsinan keskelle. Välillä minun täytyi käydä tyhjentämässä kottikärry ja palata takaisin töihin. Kun olin saanut koko karsinan läpikäytyä, tyhjensin kottikärryn lantalaan ja kävinn hakemassa karsinaan uusia puruja. Levittelin purut sekaisin vanhojen kanssa ja katsoin ylpeänä aikaansaannostani. Puhdas karsina. Kävin viemässä kottarit ja talikon omille paikoilleen ja palasin sitten yläkertaan. Katsahdin kelloa. Voi ei, voi ei, voi ei! ”Pari tuntia” oli mennyt kuin siivillä, ja nyt minä olin myöhästynyt bussista. Ei näin voinut käydä! En oikein tiennyt, olisiko ollut tyytyväinen siitä, että voisin olla pois koulusta vai häpeäisinkö sitä, että unohdin ajan kulun. Vaihdoin äkkiä vaatteeni takaisin kouluvaatteiksi ja etsin puhelimeni. Samassa kuulin askelia portaista. Odelie saapui yläkertaan. ”No, mikä paniikki täällä on?” nainen kysyi tavalliseen, rauhalliseen tapaansa. ”Mä myöhästyin.” ”Mistä myöhästyit?” Oddie kysyi ihmeissään, mietteliään näköisenä. ”No siitä linja-autosta”, vastasin murheen murtamana. Ode kuitenkin hymyili. Ei tässä tilanteessa voinut mitenkään hymyillä! ”Mä voin viedä sut, ei mulla oo mikään kiire”, brunette sanoi. ”Maailmanpelastaja!” huudahdin ja kapsahdin naisen kaulaan. ”Noh, ei se niin iso juttu ole”, Ode hymyili. Hän viittasi minua alakertaan; nyt täytyisi todellakin mennä, etten myöhästyisi Odelienkin kyydistä! T E N T H |
|
|
|
Post by Britta on Dec 22, 2012 12:46:12 GMT 2
Maailmanlopun päivä
21. joulukuuta 2012 Lumi narskui kenkieni alla ja pakkanen paukkui. Olin tänään pitkin hampain päättänyt kävellä tallille, ei minulla muuta kyytiä ollut ja pyörääni ei ollut luottamista tällä kelillä – Britta, Jopo ja lumiliukas tie eivät olisi maailman paras yhdistelmä varsinkaan, kun pyörässä ei ollut nastarenkaita. Tyydyin sitten vain hammasta purren kävelemään tallille, kun sinne halusin. Koulut olivat vihdoin loppu ja hyvä tokarihan sieltä oli tullut – pakko, jos mielisin hevosalalle. Tai vaikka eläinlääkäriksi. Olin supertyytyväinen itseeni, ja kuulemma oli syytäkin. Tiesinhän minä sen itsekin. Katsoin valkoisia huurrekuorrutteisia puita. Koivut varsinkin, ja muut lehtipuut, olivat kauneimpia tällä hetkellä. Jopa lempipuuni haapa saattoi hieman hävitä koivulle, sen valkealle puvulle, jota kimalteet koristivat. Lehtipuut seisoivat kauempana tukevina, pitäen vihreän neulaspeitteensä tiukasti ympärillään. Biologiaa lukeneena tiesin, ettei niilläkään ollut helppoa, vaikkei niillä oikeaa sielua ollut, ainakaan meidän uskontomme mukaan. Hymähdin syvällisille pohdinnoilleni ja antauduin kuuntelemaan luonnon ääniä. Joka uloshengityksellä vaalea, hyvinerottuva höyry karkasi suustani. Joskus pienenä olin tainnut leikkiä polttavani tupakkaa tai jotakin, kun olin puhallellut ilmaa pois suustani. Oikein kovana, niin... Minä en sentään ollut sortunut siihen keuhkomyrkkyyn, vaikka polttavia kavereita minulla olikin. Minua ei kiinnostanut. Oli parempaakin elämää, enkä tarvinnut mitään suosiota; minulla oli paljon hyviä kavereita ja niistä muutamia hyviä ystäviä. Siihen ei tarvitse tupakkaa. Kylmät väreet kulkivat pitkin naamaani. Hiukseni olivat muuttuneet valkeiksi, tunsin myös ripsieni jäätyvän pakkasakan tyyliin. Kuurakuningatar. Muutama pieni lumihiutale leijaili taivaista ja yritin pyydystää niitä kielelläni. Aivan kuin pikkutyttönä. Juoksin hiutaleiden perässä. Ne olivat vain niin pieniä, että niitä oli vaikea saalistaa, enkä saanut kiinni kuin ehkä kaksi. Se ei minua häirinnyt, vaan nautin tästä tilanteesta. Nautin jopa yksinäisyydestä. ”Hiutaleet hiljaa leijailee”, hyräilin tänään joulukirkossa kuulemaani laulua. Se meni todella korkealta, oman ääneni kanssa niin pitkälle ei pötkittäisi. En muistanut kunnolla sanoja, hyräilin melodiaa, näin musikaalisena tyttönä. Pakkasen kipristellessä poskiani sain idean. Tänään olisi Hypen lepopäivä, eli periaatteessahan minä voisin mennä ruunalla tunnille! Se olisi todella mukavaa, varsinkin jos pääsisin estetunnille, kun niillä olen vähemmän käynyt, näin nykyään koulupainoitteisena immeisenä. Kun olin pienempi, rämäpäisempi ja uskaliaampi. Aina oltiin kitisemässä esteratsastusta, hah. Silloin en minä ollut varmaan kuullutkaan turvaliiveistä tai muista härpäkkeistä. Ratsastettiin vain siinä hetkessä, rohkeasti. Muistot saivat hymyn huulilleni. Pitäisi kyllä kysyä Annelta mitä hän olisi mieltä. Tuttu punainen tallirakennus siinsi kauempana, lähestyi puiden takaa. Hevosten näköiset tummat hahmot hytisivät tarhoissaan, jotkut tosin vain riehuivat. Höpsöjä koko jengi. Kiristin tahtia pikakävelyksi, sitten hölkäksi ja suoraksi juoksuksi. Nostin polviani korkeammalle, tehokkaammin. Pian tallin piha olisi jalkojeni alla, yhtä tukevana kuin aina ennenkin. Ja sitten valkoinen möykky osui suoraan minua naamaan. Joku hemmetin idiootti heitti minua lumipallolla! Puun takaa kuului hihitystä. Ne tulevat olemaan niin kuolleita. Pyyhin sulanutta lunta kasvoiltani ja kiitin onneani, että minulla oli vedenkestävää ripsiväriä. ”Esiin sieltä pelkurit!” karjuin ottaen maasta lunta näppeihini. Ei mitään parasta lumipallolunta, mutta sai luvan kelvata tähän hätään. Puun takaa kurkistivat Catrina ja Kirsikka. ”Perskules!” kiljuin ja nakkasin lumipalloa Kimiä päin. Tyttö puikahti piiloon puun taakse. ”Älä kuule yritä, mä pelasin pesäpalloa vielä viime kesän!” uhosin ja tein pari lumipalloa valmiiksi, lähtien karjuen epämääräisiä sotahuutoja juoksemaan kohti tyttöjen turvapuuta. Catrina kurkisti puun takaa näyttäen kieltä, juuri niin otollisesti, että minä sain nakattua suoraan lumimöykkyni Frankenstainin hoitajan naamalle – ja samantien suuhun ja tietysti siihen kieleen. Catrina sylki lunta suustaan. ”Siinä oli sitten koirankus-, eiku pissaa”, virnistän voitoniloisesti tytölle. Catrina näytti siltä, että voisi oksentaa siihen paikkaan. Hän puisteli kieltään ja sylki maahan. Nyt oli Kirsikan vuoro. Lähdin juoksuun, kiihdytin. Kimi ei tajunnut minua, kun hän yritti lohduttaa Catia koiranpissasta, auttaa häntä sylkemään? Tartuin minua vanhemmasta tytöstä kiinni, niskasta niskalenkille. Vedin tytön mukanani lumikasalle. Kimi kirkui ja yritti päästä otteestani irti, muttei auttanut. Minä upotin tytyn pään lumeen ja hieroin siihen lisää valkoista höttöä. Kimi yritti ottaa minua kaulasta kiinni ja painaa minut alas, onnistumatta asiassa. ”Ähähhä”, ilkuin, ”Näin käy, kun minua heittää lumipallolla!” Samaan aikaan Catrina oli toipunut koiranpissaepisodista ja tuli luoksemme. Tyttö hyppäsi päälleni ja jouduin päästämään Kirsikan irti otteestani. ”Ää!” kiljaisin, ”Ei siinä ees oikeesti ollu kus- pissaa!” Catrina huokaisi helpotuksesta ja kehotti sitten Kimiä ottamaan minun jaloistani kiinni. ”Ei, ei, ei!” huusin, potkin ja hytkyin. Tytöt saivat minusta kiinni ja juoksivat suurimmalle lumikasalle minua kantaen. He rupesivat heijaamaan minua edestakaisin. Ei, he eivät voisi heittää minua tuonne, eiväthän?! ”Yksi, kaksi...” Kirsikka laski, ”KOLME!” Minut nakattiin suoraan lumihankeen, jonne upposin kuin kivi kaivoon. Tytöt hyppäsivät päälleni ja hieroivat naamani täyteen lunta. ”Ei-ii! Joojoo, opin läksyni, päästäkää mut!” Minulle vain naurettiin ja nakattiin lisää lunta päälleni. ”Oikeesti nyt!” ärähdin ja tytöt päästivät minut. ”Hei, älä nyt pienestä suutu”, Cat yritti. ”Niin, itekki teit mulle lumipesun”, Kimi myötäili. Kyräilin tyttöjä pahasti alta kulmieni. ”En niin!” kiljaisin ja otin molemmat tytöt kainaloihini niskasta ja painoin heidän päänsä hankeen, ”Nyt ollaan tasoissa!” Päästin kaksikon irti ja jäimme kaikki kolme nauramaan lumihankeen. Hevoset mahtoivat katsoa meitä hieman ihmeissään, vinoon; miten nuo muuten niin järkevät kaksijalkaiset noin ryhtyivät leikkiin? ”Eiköhän mennä kuivattamaan itseämme”, ehdotti Kirsikka. Nyökyttelimme Catin kanssa vilkaisten toisiamme. Tosiaankin. Istuimme kolmilleen yksi viltti yllämme ja kaakaomukit kädessämme sohvalla. Kaakao höyrysi edessäni ja kohotin mukia huulilleni. Ihanan lämmin, tai kuuma, höyry. Lipitin vähän kaakaota kupistani, huokaisten syvään. ”Se teki hyvää”, Kimi sanoi virnistellen. Nyökkäsin. ”Niimpä, hauskaa ainakin oli!” Catrina myötäili hörpäten omasta, violetista kupistaan. ”Onneks meidän kamat ei ihan kokonaa kastunu”, tajusin onnellisena. Pitäisi tunnille mennä märissä kamppeissa, jos nyt menisin. Ja kai minulla olisi kaapissa jotakin rompetta päälle laitettavaksi. ”Mä ajattelin mennä tänään tunnille, jos vaan pääsen”, kerroin suunnitelmistani sohvalla istuville kavereilleni. ”Oi, kuulostaapa hyvältä!” Kimi myönsi Catin nyökytellessä. ”Munki pitäs jossaki vaiheesa, mut en tänään”, Catrina sanoi asettaen ilmeisesti tyhjän kaakaokuppinsa maahan. Katsahdin kelloa. ”Tänää se junnujen estetunti on vasta vika tunti vissii”, kerroin ottaen mukista viimeisen, pitkän kulauksen, ”Mut eipä tässä oo kauaa aikaa ja pitää siltä Annelta kysyä. Meen varmaan jo kuhan oon laittanu ton kupin pois.” Nousin pehmeältä, jo monet takamuksenjäljet itseensä painaneelta sohvalta, lämpimän viltin alta. Otin oman kaakaomukini pöydältä ja vein sen pois. Koputin toimiston oveen. Sisältä kuului askelia ja ovi avautui. ”Ai Britta”, Anne sanoi hieman yllättyneenä, ”Mitäs mielenpäällä?” ”No mä aattelin että voisinksmä tulla siihen vikalle junnujen estetunnille Hypellä? Sillä on kyllä tänää vapaapäivä mutku mä mieluusti ottasin opetustaki enkä menis vaa itseksee. Ja muutenki pitäs mennä maastoon paleltumaan, ei kentällä ees voi mennä”, selittelin ja katselin pidempää naista välillä silmiin, välillä kengänkärkiin. ”Joo, eiköhän se käy”, Anne vastasi hymyillen, ”Me hypätään tänään jotain 60-70.” Nyökkäsin ja kiitin Annea, sanoen samalla, että laittaisi sitten tilisiirron. Minulla kun ei rahaa nyt ollut. Astuin ulos kylmään ja tuntui, kun olisin astunut seinään. Lämpimästä kylmään. Kesällä taisi olla juuri toisin päin, kylmästä lämpimään. Lähdin kävelemään Hyperionin tarhaa kohti, hyräillen joululauluja. Oi, oli niin ihanaa, oli joulu! En sitä kyllä kunnolla vieläkään tajunnut, mutta jossakin sisimmässäni kyti joulu. Kaikki joulut, mitä olin viettänyt. Nekin, jotka vietin pikkunaskalina saaden lahjaksi babybornin vai mikä se nyt ikinä olikaan. Joskus olin töhertänyt sen jalkaan mustekynällä ja kun olin isompi, minua ärsytti se kovasti. Töhertää nyt vauvaansa... Hyperion seisoskeli tapansa mukaan kauempana portista. Huhuilin ruunaa, ja se todellakin taisi haluta sisälle, se nimittäin ravasi korkein askelin luokseni portille. Puikahdin portin raosta sisälle tarhaan ja annoin Hypen haistella kättäni. Napsautin riimunarun kiinni päitsiin ja hätistelin innokkaimpia sisäänhaluajia pois riimunarunpään ja ääneni (”Shh!”) avulla. Uskoivatpahan edes vähän. Luikahdin tarhasta ulos Hypen kanssa, hätyytellen vieläkin innokkaimpia. Hype kavahti narunkäyttöäni mutta rauhoittelin sitä. Lukitsin portin huolellisesti ja lähdin kävelemään Hypen kanssa sisään talliin. Sisällä ohjasin Hypen suoraan pesupaikalle aavistelujeni vuoksi. Ja aavistelinpahan oikein. Kun nostin kimon jalan ylös, huomasin sen kavioissa isot tilsat. Ne täytyisi nakuttaa pois. Kävin hakemassa tietynlaisen vasaran ja palasin pesupaikalle. Nostin Hypen jalan uudelleen ja nakuttelin tilsoja pois. Hype ei oikein pitänyt ajatuksesta, yritti kiskoa jalkaansa, mutten välittänyt; pidin vain tiukasti kiinni ja taitoin jalkaa himpun verran ulospäin, niin se lopetti. Sain kuin sainkin kaikista jaloista tilsat oikein kivasti pois ja otin Hypen pois pesarilta, vieden sen karsinaan ja jätin vasaran paikoilleen. Karsinassa otin hoitohevoseltani parit loimet pois ja laskostelin ne siististi karsinanovessa (ulkopuolella tietysti) kiinni olevalle tangolle. Hain satulahuoneesta Hypen harjapakin ja palasin sen kanssa karsinalle. Laskin pakin maahan ja avasin sen. Otin sieltä esiin pölyharjan ja piikkisuan, mennen niiden kanssa sisään karsinaan. Harjasin Hypeä tarkasti, puhdistaen pienetkin kovettuneet liat pois sen karvapeitteestä. Etenin harjaamisessani rauhalliseen tahtiin, mitään kiirehtimättä. Eihän minulla tosiaankaan vielä ollut kiire. Harjaselvitysainetta kävin etsimässä muualta ja toin sen Hypelle. Suihkuttelin ainetta ruunan häntään ja harjaan ja päätin antaa niiden vaikuttaa vähän aikaa. Tällä aikaa puhdistin trakehnerin kaviot vielä uudemman kerran, eihän vasaralla saanut muuta kuin tilsat, mutta aika puhtaatpa ne ovat olleet tilsojen poistamisen jälkeen. Tällekin herraselle voisi laittaa tilsakumit niin säästyttäisi tällaisilta, tai ainakin vähennyttäisi. Harjatökötti oli jo vaikuttanut, ja otin piikkisuan ja harjakamman harjapakista. Hype oli koko hoitamisen ajan rauhallisin mielin, niin kuin yleensä. Välillä se pukkasi minua vailla lisää hoitoa ja rapsutuksia, mutta pääosin oli vain paikallaan. Tartuin mustaan harjaan ja harjasin sitä varoen ensin piikkisualla ja sitten harjakammalla. Harjasta tuli ihanan selvä, samoin otsatukasta. Harjanselvityksen jälkeen siirryin häntään, jonka kanssa oli vähän isompi työ. Kun olin saanut hännänkin selvitettyä, olin tyytyväinen. Kun lähdin satulahuoneeseen harjapakin kanssa, huomasin, että muutkin tuntilaiset olivat saapuneet paikalle. Jätin pakin satulahuoneeseen omalle paikalleen ja otin Hypen estesatulan telineeltä ja käteni etsivät vielä ruunan meksikolaiset suitset. Muistin vielä ottaa harjapakista Hyperionin suojat, ja koko helahoidon kanssa lähdin kulkemaan hoitsuni karsinalle. Jätin suitset ja suojat karsinan ulkopuolelle ja astuin satulan kanssa sisään karsinaan. Hype polki jalkaa ja yritti lähte pois luotani, mutta pidin sitä sen hetken päitsistä kiinni. Kiellettyäni sitä kiertämästä se uskoi (ihme kyllä) ja minä nostin mustan satulan sen selkään. Jo tutuksi tullut päännakkaus ja pieni jalanpolkaisu. Vai niin. Liu'utin satulan oikealle kohdalleen ja suoristin satulahuovan molemmilta puolilta. Löysäsin satulavyötä oikealta puolelta ja palasin takaisin vasemmalle. Kiristin vyön ensimmäiseen reikään ja taputin Hypeä. Otin karsinan ulkopuolelta suitset ja irrotin päitset ruunan päästä nakaten ne karsinan ulkopuolelle. Laitoin ohjat kaulalle ja otin päästä ja suitsinipusta kiinni. Tarjosin Hypelle kuolaimia ja se otti ne suuhunsa. Vedin niskahihnan korvien taakse ja suoristin otsatukan. Kiristin loput remmit oikeille kireyksille ja otin käytävältä kimon suojat. Liu'utin kaikki suojat oikeille paikoilleen ja laitoin tarrat kiinni. Hevonen oli valmis, kun laitoin vasemmalta puolelta ohjasperän vasemman puolen jalustimen taakse. Itselleni laitoin käytävän puolelta päälleni turvaliivin, topparatsastushanskat ja kypäräkin painautui päähän. Pian Anne kutsui meidät maneesiin. Karsinoiden ovet aukenivat ja ratsukot lähtivät kävelemään maneesiin. Minäkin otin ohjat pois Hypen jalustimesta ja kaulalta, avasin ovea ja lähdin taluttamaan Hyperionia maneesiin, muiden perässä. Hype tuntui reippaalta allani. Se otti pitkiä, temmokkaita askelia jo nyt, alkukäynneissä, vapaalla ohjalla. Olimme kävelleet jo jonkin aikaa, ja pian Anne tuli maneesiin ja pyysi meitä ottamaan ohjat tuntumalle. Kirin ohjia lyhyemmäksi ja Hype valpastui lisää. Sillä oli latausta vaikka muille jakaa. Anne pyysi meitä ottamaan kevyttä ravia ja tekemään paljon ympyröitä ja voltteja. Annoin Hypelle pohkeita ja se lähti kiitomaiseen raviinsa. Pyysin sitä hitaampaan raviin puolipidätteillä ja yritin koota sitä aika laihoin tuloksin. No, pistetään alkuinnostuksen piikkiin. Tein paljon voltteja ja päätyihin ympyrät Annen ohjeiden mukaisesti ja pikkuhiljaa Hypekin alkoi rauhoittua. Minä yritin keventää hitaammin ja edesauttaa tahdin hiljentämistä. Kantapäät alas, kyynärpäät kylkiin, nyrkki pystyyn, katse menosuuntaan, istu keskellä... Rentouduin satulaan ja nautin olostani ja niin taisi Hypekin tehdä, kun antaessani puolipidätteitä se alkoi tarjota peräänantoa. Vähän pitkähkö muoto, mutta kyllä se nyt aluksi kelpasi. Nostimme seuraavaksi laukkaa molempiin suuntiin ja teimme pääty-ympyröitä. Meidän täytyi kuitenkin varoa kahta estettä, jotka maneesissa olivat. Toinen oli lähellä toista päätyä ja toinen toista, 1-2 kirjainväliä siinä oli. Hype innostui kovin laukassa ja halusi vain päästellä, joten minun täytyi antaa sille pidätteitä ja tehdä enemmän ympyröitä. Otimme hetken välikäynnit, ja pian olikin tehtävämme vuoro. Meidän täytyisi harjoitella tiukkia käännöksiä, ensin ristikkona ja ravissa, jolloin se ei olisi kovin vaikeaa. Nostin ravin ja Hype innostui taas. Valmistelin ruunaa pitkältä sivulta ja käänsin sen hallitusti, ravissa kun tämä oli aika helppoa. Hype ei edes pompannut astetta korkeampaa, vaan pysyi hyvin ravissa ja estekorkeudessa. Esteiden välit menimme myös kevyessä istunnassa. Kun kaikilla alkoi sujua, Anne nosti ristikot pieniksi, varmaan 50 cm pystyiksi ja meidän täytyi tulla esteet laukassa. Hype innostui taas ja teki pienen pukin laukannostossa. Hömppä hevonen. Käänsin ruunan aikaisin ja se kääntyi kuin kissa. Esteen yli mentiin pienellä ilmavaralla, mutta toisella esteellä mentiin hienosti korkeutta totellen. Välissä Hype yritti lähteä ja kiihdytti seuraavalle esteelle, mutta sain sen puolipidättein tottelemaan apujani; kuumuihan se, pää pystyssä laukkasi, mutta hypättiin ainakin hyvin. Muutaman kerran mentiin pientä pystyä ja meilläkin alkoi sujumaan ei-niin-vauhdikkaasti ja lennokkaasti, joten oli aika nostaa kuuteenkymppiin. Vaikka minulla oli kerran väärä laukka tullessamme ensimmäiselle esteelle ja kaarrokseen, Hype hyppäsi ja säilytti tasapainonsa. Hieno hevonen! Lopuksi hyppäsimme pari kertaa myös seitsemänkympin estettä, jonka jälkeen oli aika siirtyä loppuraveihin ja -käynteihin. Taputin ja silitin herrani kaulaa; se oli hypännyt todella hienosti, kuin kissa, vaikka vauhtia ei varsinkaan alusta ollut puuttunut, eikä loikkiakaan. Nätimpi tuntuma ja kootut askellajit hävisivät silloin jonnekin, mutta eipä siinä mitään, kun muuten meni hyvin. Ehkä sitten ensi kerralla menisin koulutunnille ja saataisiin keskittyä kunnolla tuntumaan ja peräänantoonkin! Eiliselle tarkoitettu, kuten päivämäärästä huomaa. Ja ei tullut maailmanloppua, ei!E L E V E N T H |
|
|
|
Post by Britta on Jan 4, 2013 21:07:00 GMT 2
Aattoratsastus
24. joulukuuta 2012  Jäimme Hyperionin kanssa katselemaan talvista ja lumista maisemaa ja taivasta. Oli todella kaunista, kieltämättä! T W E L F T H |
|
|
|
Post by Britta on Jan 25, 2013 18:23:55 GMT 2
Tuuppausta ja puunausta
25. tammikuuta 2013 Kävin Hypen vapaapäivän "kunniaksi" tekemässä kunnon koulutuuppaukset ja ihan hyvinhän se viime kertaan verrattuna meni; ruuna jaksoi jo alussa keskittyä ja ei yrittänyt lähteä juoksemaan alta. Peräänantoonkin se pyrki melkein heti alussa, mutta laukassa pää vielä nousi. Treenien jälkeen kävimme käppäilemässä maastossa, ja se oli minusta (ja varmaan hevosestakin) todella virkistävää. Maastosta tultuani hoidin Hypen hyvin läpikotaisesti ja siistin sitä. Harjalle näytin saksia ja selvitysainetta, hännälle vain jälkimmäistä. Kyllä pojasta ihan hevosen näköinen saatiin, ja mikäpä sen parempaa, kuin puunata Hype ja sen jälkeen myös varusteet! Lika sai kyllä tänään kyytiä, eikä karsinakaan jäänyt paitsi asiasta. Minulla oli oikea siivouspäivä! Kuva on työstetty monen viikon historiantunneilla, tosiaan pieniä pätkiä kerrallaan. Hevosesta ei tullut anatomialtaan kovin uskottavaa, mutta halusin keskittyä siihen, että koetan vaikeampaa asentoa ja nakkaan perfektionistisyyden nurkkaan. Taustan kanssa ei oikein natsannut, mutta päähenkilöt onnistuivat ihan kivasti.T H I R T E E N T H |
|
Apr 30, 2022 23:14:52 GMT 2
Apr 30, 2022 23:14:52 GMT 2
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!
May 1, 2022 15:32:48 GMT 2
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!
May 1, 2022 15:32:48 GMT 2
Dec 11, 2022 14:02:46 GMT 2
Dec 11, 2022 14:02:46 GMT 2