|
Post by Kat on Dec 22, 2008 22:12:00 GMT 2
22.12.2008 - Tyhmänrohkea
Linkkasin tallissa toisen jalan varassa, välillä oikeallekin jalalle uskaltaen varata. Pitikin mennä telomaan se, mutta huomenna toivottavasti pääsisin jo jalkaa kunnolla käyttämään. Siinä oli tosin mennyt tämän päivän suunnitelmat, nimittäin puomien ja kavalettien treenaaminen diiva Seralla. Linkkasin portaat ylös erittäin vaivalloisesti, ja vilkaisin tuntilistaa.
Parahdin huomatessani, että olin ilmoittautunut ilman satulaa tunnille Seralla. Mitäköhän olin ajatellut... Samassa päässäni syttyi lamppu. Voisin tietenkin harjoitella ilman satulaa ratsastamista Seralla tänään, kun jalustimeen en kuitenkaan saisi jalkaani! Ajatuksesta iloisena marssin kaapilleni, onnellisena siitä, ettei Lynn ollut paikalla kieltämässä ja muistuttamassa todennäköisyydestä, että tulisin alas neidin selästä.
Vaihdoin päälleni ratsastushousut, sukat, lenkkarit sekä otin kainalooni kypärän ja hanskat. Linkkasin takaisin alas, onnistuen kompastumaan vasta tallikäytävällä harjapakki ja suitsien lisäpainosta. Kohta pääsin kuitenkin Seran karsinalle. Tamma hörähti minut nähdessään, eikä pistänyt pahakseen tuen ottamisesta vähän väliä harjatessani neitiä.
Talutin toispuolisesti linkuttaen Seran ulos, jossa talutin tamman määrätietoisesti penkin vierelle. Sera katseli penkkiä suurin silmin, eikä suostunut oleman paikallaan että pääsisin selkään. Tallista ulos tullut Anne alkoi lähestyä meitä. Heiluin varmaan uhkaavan näköisesti yhden jalan varassa penkillä, vieressäni pomppiva Sera. "Tarvitsisitko hieman apua?" nainen kysyi hieman epäilevän näköisenä "Etkös sä eilen juuri jalkasi loukannut?" "Loukkasin loukkasin, mutta hyvinhän mä ilman satulaa pystyn menemään", vastasin virnistellen. "Omalla vastuulla sitten", Anne sanoi ja auttoi minut Seran selkään. Kehotin Seran kenttää päin, ja naurahdin nähdessäni Annen pudistelevan päätään ja mutisten jotain "tyhmänrohkeista hoitajista".
Virnistykseni kaikkosi, kun kentälle astuttuaan Sera pomppasi puoli metriä sivulle nähdessään kuralätäkön. "Se on lätäkkö, l-ä-t-ä-k-k-ö, eikä se pure sua etkä sä huku sinne", selitin tammalle rauhallisesti. Sera käänteli korviaan kuunnellen, ja päätti ilmeisesti sitten uskoa minua. Kehuin tammaa mennessämme suoraan lätäkön ohi. "Eihän siinä mitään", ehdin kehua ja rapsuttaa tammaa kun Sera päättikin varmistaa vielä loikalla ettei lätäkkö häntä söisi varmastikaan. Keräsin nopeasti ohjat ja aloitin kunnon työskentelyn.
Sera kulki hienosti takajalat allaan ja turpa luotiviivalla, mutta vielä hieman jännittyneenä. Nostin laukan ympyrällä, mutta päätin sitten antaa tamman hetken päästellä höyryjä. Sisäpohkeella ohjasin tamman takaisin uralle, ja annoin Seran liikkua pidemmässä muodossa. Hellitin myös istuntaani, ja samassa Sera jo vastasi pidentäen askeliaan huomattavasti. Otin tamman mustasta viuhuvasta harjasta kiinni, ja nojauduin eteenpäin niin paljon kun ilman satulaa pystyin. Nautin tuulen vireestä kasvoillani. Laukkasimme monta monta ihanaa kierrosta. Kohta kuitenkin suoristin itseni vastahakoisesti ja siirsin Seran raviin. "Toi teki terää, eikös vain?" juttelin tammalle antaessani Seran kulkea eteen-alas. Ilmeisesti reipas laukka oli kyllä tehnyt terää, sillä Serassa ei ollut häivääkään jäljellä jännittyneisyydestä.
"No, montako kertaa putosit?" Sastu kysyi saapuessani tuomaan tavaroitani kaappiin. "Ai kuinka niin?" kysyin. "Anne mutisi jotain sun tempauksesta mennä Seralla ilman satulaa, ja siitähän sä et voinut selviä", Sastu selitti. "Mukava kuulla, että muhun luotetaan", naurahdin jatkaen "En nimittäin pudonnut kertaakaan". Sastun suu loksahti auki, mutta kohta hänkin nauroi. "Että sun kanssa" Hymyilin ja lähdin linkuttamaan rappusia alas, kotia ja glögiä kohti.
|
|
|
Post by Kat on Dec 24, 2008 12:08:35 GMT 2
24.12.2008 - Pienet hymysuut (tällainen yleiskatsaus)
Pienet jalat vipelsivät peräkkäin, jättäen vastasataneeseen lumeen pienenpieniä jälkiä, joita kummasteltaisiin jos ne löydettäisiin. Mutta tuskin niitä löydettäisiin, sillä kuka kulkisi nenä kiinni lumessa? Jalat kulkivat määrätietoisena edessä häämöttävää tallia kohti, josta paistoi lämmin valo ja jos kuunteli tarkkaan, pystyi kuulemaan iloista joululaulua tai naurua. Tarpeeksi lähelle päästyään jalkojen omistajat pysähtyivät ikkunan juurelle, ja haistelivat tallista tulevia pipareiden ja joulutorttujen tuoksua.
Jos joku olisi sattunut katsomaan juuri silloin ikkunasta ulos, olisi nähnyt kaksi punaista hiippalakkia. Kukaan ei kuitenkaan katsonut, pienten hippalakkien omistajien onneksi. Nyt jalat veivät hiippalakkien omistajat kohti ovea. Ne pysähtyivät, mutta lähtivät liikkelle kun Jaakko astui kainalossaan Ros ulos. Kaksikko naureskeli ja suuntasivat tarhoja kohti. Jalat lähtivät taas liikkelle, tällä kertaa tallin sisälle. Varjoja hyväksikäyttäen ne hipsuttelivat varpaillaan kohti tallin uutta lisärakennusta. Siellä ne pysähtyivät hetkeksi hoikan ruunikon Flooran luokse, jonka karsinassa Jokeri harjasi luimivaa tammaa. Hetken katseltuaan jalat lähtivät taas liikkelle, jättäen kuitenkin jälkeensä pienen punaisen paketin, jonka kortissa luki pienellä käsialalla kirjoitettuna "Floora & Jokeri".
Seuraavaksi hiippalakkiset ystävämme hiipivät ruunivoikon tamman karsinalle, josta kuului matalaa hyminää "jouluyöstä". Pörröpäinen henkilö harjasi naama keskittyneenä Seran kyljessä olevaa likatahraa, tamman syödessä ja välillä tyttöä vilkaisten. Kohta jalkaparit lähtivät taas liikkelle, jättäen harjapakkiin keltaisen pitkulaisen paketin kortilla "Sera & Kat". Jalat töpöttelivät kohti pienempää karsinaa, jossa pirteä ruskeahiuksinen tyttö supatteli pienen vaalean shetlanninponin korvaan joulun iloja. Jalat pysähtyivät kuuntelemaan ja katselemaan, ja jättivät sitten suuren sinisen paketin kortilla "Pampula & Pipsa".
Karsinan seinän ylitse hymysuut loikkasivat viereiseen karsinaan, jossa Pampulan entinen karsinatoveri Siiri käyskenteli. Hetken odotettuaan hymysuisten toive toteutui, ja karsinaan pujahti myöskin hymysuinen Nana, kädessään porkkana. Pieni tamma ryntäsi heti nappaamaan herkkupalan tytön kädestä ja jäi rouskuttelemaan sitä tyytyväisenä. Hymysyyt katosivat karsinasta, mutta jälkeen jäi lämpimän ruskea pyöreä paketti "Siiri & Nana". Viereisessä karsinassa jättimäinen hevonen hörähti omistajansa Marielin astuessa sisään. Punalakeista jäi taas vain todisteeksi paketti, tällä kertaa oranssi kortilla "Luy & Mariel".
Näin jatkui pitkin päivää, jokaisen hevosen ja ponin karsinaan ilmestyi pieni - tai suurempi - paketti, hevosen nimellä ja hoitajan nimellä varustettuna. Kävi myös niin, että jokaisen tallihenkilökuntalaisen kaappiin ilmestyi paketti, jos ei hevosen nimen viereen ollut mahtunut. Työnsä tehtyään kaksi jalkaparia pysähtyivät heinäpaalien päälle. Sattuipa myös samalla hetkellä niin, että Kat katsoi juuri heinäpaaleille. Silmät apposelleen avautuneina tyttö katsoi ensin pieniä suippokärkisiä kenkiä, jonka jälkeen pieniä harmaita housuja, punaisia paitoja, hymyileviä lapsenomaisia kasvoja ja lopuksi punaisia hiippalakkeja, joiden päässä kilisi kulkuset. Tyttö nosti kädet silmilleen, hieraisten kerran. Uudelleen katsoessaan heinäpaalien päällä ei ollut enää mitään. Lukuunottamatta kahta pientä pakettia, joiden päällä luki "Hyvää joulua Seppeleen väelle".
Ilu saapui Katin vierelle, katsoen silmät apposellaan seisovaa tyttöä kummissaan. "Näytät joulupukin nähneeltä", Ilu kommentoi huvittuneena. "En joulupukin sentään, tonttujen vain"
|
|
|
Post by Kat on Dec 25, 2008 17:53:37 GMT 2
25.12.2008 - Seran suosikkitekeminen; poseeraaminenöh tollainen rumilus, varjot, suorat viivat jne. ei onnistunut kun piirrän paljon paremmin pieniä kuvia (nyt huomaatte miksi)
|
|
|
Post by Kat on Dec 28, 2008 20:58:56 GMT 2
27.12.2008 - Estetreeniä sekä suklaasilmiä
"Sera lähdettäiskö tänään maastoon?" kysyin puhtautta kiiltelevältä tammalta, jonka päällä oli jo varusteet satulasta martingaaleihin. Sera pärskähti ja heitti päätään. "Eikö? No mites olisi esteitä pitkästä aikaan?" Sera hörähti ja tönäisi minua kylkeen. "Päätetty", naurahdin. "Mutta kenet saataisiin rakentamaan esteet, ja nostelemaan puomit kun ollaan ne pudotettu. Siis teoriassa, sillä eihän me niitä pudoteta", jatkoin. Kuulin ulkoata kikatusta ja möreämpää naurua. Otin kypärän kainalooni, ja maiskutin Seran liikkelle.
Ulkona paikansin äänten lähteet, ja huomasin usean hoitajan kerääntyneen kahden mukiinmenevän näköisen - ainakin näin kaukaa katsottuna mukiinmenevien - pojan ympärille. Kävelin ryhmän luokse, ja huomasin ilokseni, että pojat eivät olleet vain mukiinmeneviä vaan suorastaan hyvännäköisiä.
Toisen, huomattavasti Jaakon näköisen, pojan arvelin noin viisi-kuusitoistavuotiaaksi, jopa vanhemmaksi, sillä tämän ruskeat hieman pörröiset hiukset eivät paljastaneet kasvoista muuta kuin siniset pilkesilmät. Lähempänä minua ja Seraa seisoi vanhemman näköinen, pitkähkö, hoikkarunkoinen melkein mustahiuksinen - tämän huomatessani sydämeni hypähti - poika, jonka tummanruskeat silmät kohtasivat omani. Sillä hetkellä kiitin mielessäni usein huomiota herättävistä hätkähdyttävän sinisistä silmistäni, joita ympäröivät tummat tuuheat ripset.
Loin tummiin suklaasilmiin tutkivan katseen, ja laitoin hyväksyvästi merkille ettei poika kääntänyt katsettaan pois, vaan tutkaili uteliaana takaisin. "Moi, tarvitsisin vähän raavasta käsivoimaa esteitä rakentamaan. Löytyisikö täältä apua?", kysyin katsoessani nyt nuorempaa poikaa kysyvästi. "Mä ja Tappi voidaan tulla", poika sanoi ilmeisen iloisena huomiosta. "Tappi ja...?" kysyin hymyillen vinosti. "Kristian", nuorempi vastasi. "Joo voidaan, kentällä vai maneesissa?" Tapiksi sanottu kysyi. "Kentällä, kun kerran ihan hyvä pohja", vastasin ja läksin taluttamaan Seraa kentälle päin.
Nousin selkään, poikien rakentaessa ohjeitteni mukaisesti neljän esteen rataa. "Kuinka korkeita saisi olla, neiti...?" Tappi kysyi matkien oivasti aikasemmin esittämääni kysymystäni Kristianin nimestä. "Neiti Kat, ja laitetaan vaikka siinä 70cm ja päälle", virnistin kerätessäni ohjia ja aloittaessani ravityöskentelyn. "Selvä on", Tappi vastasi myöskin hymyillen vilauttaen valkoiset hampaansa. Hetkeksi ohjasin Seran ympyrältä ties minkälaiseen soikioon, mutta toivuttuani hymystä ohjasin hieman rentoutuneen tamman takaisin voltille.
Tarpeeksi lämmiteltyämme ohjasin Seran suurelle ristikolle, jonka keskusta oli varmaankin siinä yli puolen metrin korkeudessa. Sera katsoi ensin estettä pitkin turvanvarttaan, mutta hyppäsi sitten kehotuksesta jättiloikan. "Neidithän osaa hypätä", keskellä seisova Tappi kommentoi heilauttaen hiuksensa sivulle. "Hah mikä epäusko äänessä", huusin takaisin ja käänsin Seran istunnalla noin 80cm korkealle ruotsalaiselle okserille. Sera katsoi estettä erittäin erittäin epäluuloisesti, mutta napautin hieman pohkeella ja liisimme senkin esteen ylitse, vaikkakin suurella ilmavaralla. Hyppäsimme esteitä hetkisen, kerran kieltäen 80cm muuriesteen mutta muuten puhtaasti.
Siirsin Seran käyntiin. "Eihän noista ole mitään vastusta meille, korottaisitteko hieman?" kysyin siirtäessäni karanneen kiharan korvan alle ja vilkaisin Tappia. "Öh siis voisimmeko mitä?" Tappi kysyi kangerrellen katsoessani toisaalle pojan silmistä. "Nostaa esteitä siihen ysikympin paikkeille", toistin huvittuneena. Kristian tönäisi Tappia kiusoittelevasti poikien lähtiessä toteuttamaan pyyntöäni. Kohta olivat esteet kaikki yhdeksänkympin paikkeilla, joten keräsin ohjat ja nostin kulmasta laukan. Ohjasin innosta loikkivan tamman pystyä kohti. Pidin istuntani kannustavana aina loppuun saakka, ja nousin sitten kevyeeseen istuntaan. Sera hyppäsi esteen ylitse, ja kuulin tuulen tuiverruksen ohella poikien vislaukset. Hymyilin, mutta keskityin sitten takaisin seuraavaan okseriin.
"Vouh, olin varma että tammasi kieltäisi muurille, mutta eih", Tappi sanoi rahdatessaan kahta puomia mukavan lihaksikkailla käsillään pois kentältä. Ohitin kehun, ja kiitin avusta. "Mä olen muuten tuolta Artsin ravitallilta", poika jatkoi rahdatessaan nyt muurinosia. Taputin pitkin ohjin kulkevaa Seraa, ja vastasin: "Mitäs sä täällä sitten olet? Ja entäs Kristian?" "Me tultiin vähän tyt- siis ratsuja katselemaan", Kristian huikkasi. "No hyvä että tulitte, ja toivottavasti tulette useamminkin", vastasin ja ohjasin Seran loppukäynneiksi maastoon.
|
|
|
Post by Kat on Jan 1, 2009 17:40:43 GMT 2
01.01.2009 - Vuoden ensimmäinen hoitokertomus
Kävelin hiljakseen bussipysäkiltä eteenpäin, kohti Seppelettä. Päässäni pyörivät uuden vuoden ajatukset, ja mietin väkisinkin mitä uusi vuosi toisi tullessaan. Aloin myös suunnitella, mitä tänään tekisin Seran kanssa. Täytyisi kysyä Annelta, aikoisiko hän tammalla ratsastaa. Täysin omiin ajatuksiini uppoutuneena en kuullut lähestyvän mopon ääntä. Yhtäkkiä viereltäni kuului mukavan matalalla ja karhealla äänellä: “Kelpaisko kyyti?” Hätkähdin, suorastaan pelästyin ja ärähdin vastauksen kummia miettimättä: “Joo ei kiitos, mistä mä tiedän oletko sä pedofiili tai jotain”. Tumman kypärän sisältä kuului karhea naurahdus, ja kädet nousivat ottamaan kypärää pois päältä. Mutisin jotain itsensä paljastelusta, mutta hiljenin sitten huomatessani, kuka kypärän takaa ilmestyi.
“Tappi!” huudahdin ja olisin voinut vajota maan alle äskeisistä kommenteistani. “Niinpä niin, pedofiili Tappi palveluksessasi”, poika hörähti vieläkin hekotellen. Tönäisin poikaa olkapäästä, saaden naurun vain yltymään. “Nyt vielä alat väkivaltaiseksi, huhhuh nainen”, Tappi hekotteli ja nappasi ranteestani kiinni. Nopealla liikkellä poika vetäisi minut taakseen istumaan. “Häh”, suustani pääsi. “Mä tarjoon sulle kyydin, Seppeleeseenhän sä oot menossa?” poika sanoi ja katsoi nautiskellen hölmistynyttä ilmettäni. “Öh joo, kiitti”, mumisin Tapin selkään, ja nappasin kunnon otteen. Tappi painoi kypärän takaisin päähänsä, ja kohta jo olimme Seppeleen tallipihassa. Nousin varsin kankeasti alas, ja kiitin kyydistä. Tappi kumarsi, tai no kumarsi niin paljon kun vain mopon päältä pystyi ja lähti sitten huristelemaan poispäin.
Hytisten käppäilin talliin, jossa ihana lämpö valtasi minut suljettuani oven. Marssin etsimään Annea, joka löytyi toimistosta. Koputin oveen astuessani sisään, mutta nainen ei huomannut minua. Kröhäisin, mutta vieläkään ei tapahtunut mitään. Menin pöydän vierelle, ja sanoin kuuluvalla äänellä “Hei!”. Anne hyppäsi tuolillaan, melkein pudoten siltä. “Mitä ihmettä sä siinä huutelet ja säikyttelet viattomia ihmisiä?” Anne kysyi istuttuaan taas keskelle tuolia. Peitin hekotukseni yskäkohtaukseen, taisi Anne ollut hieman valvonut raketteja lähettäessä. Anne katsoi minua erittäin epäilevästi, mutta kysyi sitten: “Niin oliko jotain asiaakin?” “Joo siis liikutatko Seran tänään?” kysyin viattomalla naamalla. “Liikutan, taidan varmaan juoksuttaa. Voitkin sen laittaa varmaan valmiiksi, tulen ihan kohta” “Selvä”, huikkasin ja olin jo matkalla Seran luokse.
Matkalla kuitenkin muistin, että harjat unohtuivat. Palasin tamman kaapille, josta nappasin mukaan harjat ja juoksutusvarusteet. Puolijuoksin tamman karsinalle, jonne pujahdin sulkien karsinan oven perässäni. “Hei neitiseni, tänään onkin vähän lyhyempi hoitokerta”, selitin tammalle antaessani taskustani tammalle sokerin, jonka Sera hamusi silkkisellä turvallaan saaden minut nauramaan. Harjasin Seran nopeasti puhtaaksi, ja laitoin tammalle juoksutusvarusteet. Talutin tamman toimiston oven eteen, ja koputin Seran pälyillessä ovea. Hetken kuluttua Anne pyyhälsi luoksemme, vetäen ratsastushanskoja käteen. “Kiitos paljon”, nainen sanoi hymyillen ottaessa Seran minulta. Katselin hetken parin perään, ja naurahdin nähdessäni Seran säikähtävän Jaakkoa. Talsin satulahuoneeseen, jossa kulutin loppupäivän putsaten Seran varusteita.
19hm
|
|
|
Post by Kat on Jan 5, 2009 15:31:42 GMT 2
05.01.2009 - Kohtalolle kettuileminen ei tiedä hyvää
Avasin oleskelutilan huoneen rymisten, ja loikin kädet ympärilläni sisälle. “Herran jumala kun tuolla on kyykylmä”, selitin hampaat kalisten. “Mokoma vilukissa, eihän siellä oo kuin kymmenen astetta pakkasta”, Lynn naljaisi hymyillen tuolilta. “Onksiel kymmenen miinusta? Ihme etten saanut hypotermiaa, vai mikä se on”, tuhahdin. “Vai mikä se oli, vai kuka se oli vai missä se oli”, Lynn rallatteli. Pöh, mokomakin Lynniäinen. Kävelin kaapilleni ja nappasin sieltä toisen takin, oranssikeltaisen pipon sekä paksut nahkarukkaset. Vedin jalkaan vielä villasukat ja niiden päälle paksummat mustat tallikenkäni. Nostin vielä mustan kaulaliinani kasvoilleni, ja käännyin mennäkseni portaisiin. “Hei Katti oo varovainen portaissa, ethän sä pysty liikkumaankaan edes noiden vaatteiden alla”, Lynn huusi nauraen kun astuin portaisiin. “Mä mitään kaadu, huolehdi nyt vain omista vaatteistas”, huusin takaisin. Lynn ei ottanut kehotuksestani vaaria, vaan tuli portaiden yläpäähän katsomaan menoani.
Menin portaat yksi kerrallaan, pitäen erittäin tiukasti reunasta kiinni. Kerran jalkani lipsahti, mutten kaatunut. Viimeisellä askeleella hymyilin voitonriemuisesti, ja irrotin käteni reunasta. Aivan kohtalolle kettuillakseni hyppäsin viimeisen askeleen alas, ilman ongelmia. Otin sitten askeleen eteenpäin, ja tunsin kuinka jalkani menivät ristiin. Kuin hidastetussa filmissä lähdin kaatumaan eteenpäin kädet heiluen avuttomina sivuilla, ja pitkältä tuntuneen ajan kuluttua paiskauduin maahan ja kierähdin selälleni.
“Eiih, se kaatu portaiden jälkeen vasta. Voitteko kuvitella, vasta portaiden jälkeen. Portaat se selvisi, muttei kävelyä”, kuului portaiden yläpäästä Lynnin riemastunut ääni, ja perään sydämellistä hekotusta. Suljin silmäni ja suunnittelin kuinka tunkisin Lynnin blondit hiukset tallin takana olevaan likavesiämpäriin. Juuri saadessani kuvitelmissani Lynnin kasvot ämpäriin, yläpuoleltani kuului ääni.
“Tarvitsisitko apua?” Silmäni ampaisivat auki, ja kirosin niin kömpelöt jalkani ja maailman huonoimman tuurini myöskin likavesiämpäriin. Katsoin nimittäin suoraan ylös Tapin komeisiin kasvoihin. Pojan huuli nyki, ja näin kuinka tämä yritti pidätellä nauruaan. “Eiku mä kyl ajattelin makaavani tässä loppupäivän, ootko sä ikinä huomannut miten kiehtova tallin katto voi olla?” vastasin kylmällä äänellä. “Enpä kyl oo huomannut. Mutta haluatko että tulen siihen viereen katsomaan vai autanko sut ylös?” Tappi vastasi aivan tosissaan. “Jos vaikka tällä kertaa auttaisit ylös”, pyysin ja samassa tunsin kuinka vahvat käsivarret tarttuivat kiinni ja sitten seisoinkin jo pystyssä, tosin hieman pöllämystyneenä. “Kiitti”, sanoin ja pudistelin vaatteitani. “Eipä mitään”, Tappi vastasi ja suoristi piponi. Hymyilin ja lähdin lyllertämään hikisenä Seran karsinaa kohti napaten matkalta harjapakin ja riimunnarun.
“Hei minnes sä meet?” Tappi huusi perääni ja juoksi sitten vierelleni. Katsoin poikaa hölmistyneenä, ja kysyin: “Ai kuinka niin? Seraa harjaamaan ja sitten tarhaan viemään” “Haluatko seuraa?” poika kysyi. “Tiedätkö ketään joka voisi tulla?” kysyin saaden vihdoin ääneeni edes hieman normaalia vahvuutta. “Kelpaisinko mä?” Tappi kysyi ja katsoi silmiini hymyillen vinosti. Ai että kelpaisitko. “No, ehkä tän kerran”, vastasin ja ojensin pojan syliin harjapakin.
“Täähän on tää Sera?” Tappi kysyi astuessamme ruunivoikon tamman karsinaan. Nyökkäsin ja halasin tammaa kaulasta. Johtuiko se sitten pipostani joka esti kuuloaistiani tai sitten vain toiveistani, mutta kuulin Tapin mutisevan vieressäni jotakin “muakin saat halailla rauhassa” matalalla äänellään. Katsahdin poikaan sivusilmin, ja huomasin tämän hymyilevän leveästi. Olin varmaan kuullut väärin. Ehdottomasti. “Aletaanko harjaamaan, tai muuten tässä menee koko loppupäivä jos vain tammaas halailet”, Tappi kysyi.
Loppupäivähän siinä sitten kuitenkin meni, johtuen ehkä piposodasta minun ja Tapin kesken, tai sitten yrityksestäni antaa Lynnille lumipesu tai… Lopulta kuitenkin lähdin illalla kotia kohti bussi pysäkille, ja onnistuinpa vielä bussiin astuessanikin lipata
|
|
|
Post by Kat on Jan 6, 2009 13:52:24 GMT 2
06.01.2009 - Sera vs. SiiliPahoittelen suuuresti laatua, päätin vähän kokeilla piirtämistä ilman rajoja, ja huomasin ettei ihan onnistu ja sitten tuo tausta jajaja
|
|
|
Post by Kat on Jan 7, 2009 18:52:02 GMT 2
07.01.2009 - Luotanko - vai en - ettet ole mörkö?joo vei mukanaan, oli pakko kokeilla uudestaan tuota piirtämistä ilman rajoja, pahoittelen :'D
|
|
|
Post by Kat on Jan 8, 2009 18:55:24 GMT 2
08.01.2009 - Kun sanottavaa riittää, mutta muuta ei
“Moi Katti, mitäs sä? Kylmää pukkaa” “Kylmää pukkaa joo, mutta mä pärjäilen. Kyl mä pärjään, älä yhtään virnistele Lynniskä” “Mäkö muka virnistelen? Katos peiliin Kattisein” “Ja muka peiliin, mitä mä sieltä näkisin muka… Hei kato Anne!”
“No moi Kat” “Onkos sul suunnitelmia Seran suhteen?” “Itse asiassa ei pahempia, mutta sähän voisit neidin kanssa vähän erikoisempia esteitä harjoitella, että Sera niihinkin tottuisi?” “To-tottahan toki, mä menenkin tästä” “Muista olla varovainen”
“Ai että sä menet Seralla erikoisesteitä hyppäämään? Saanko tulla kattomaan, saanhan katti saanhan?” “Lynn et saa! Muistaksä viimekertaisen?” “Miten sen vois unohtaa, sain kaikki lumet päälle… Mutta hei näytä sille jaakon… ei kun siis närhen munat!” “Tietty mä sille jaakon… ei kun siis närhen munat näytän, mitä sä oikeen oletit?” “Enhän mä muuta olettanutkaan, mutta onnea” “Sitä sä nimittäin tarvitset, rutkasti” “Mä kuulin ton viimeisen!!”
“Hei Sera påni, oothan tänään kiltisti? Jookos?” “Mä oletan, että toi oli myöntävä vastaus… Älä yhtään hirnuile!”
“Sera, tuo on Ilu ja Tiia. Ei, se ei ole läikikästä sonnia taluttava sapelihammastiikeri! Ei ole, usko jo! Se ei ole edes maalipurkkiin pudonnut hirvi jota taluttaisi kouluvalmentaja. Lyödäänkö vetoa?”
“Neitiseni, tuo on maneesinovi. Se EI ole helvetin portti edelleenkään, luulisi sun jo sen oppineen. Et vai oo oppinu?”
“Nonih pysys nyt hetki paikoillas, että mä saan näit jalustimia lyhennetyiksi. Hetki hei, piikku hetki. Ptruuu…”
“Hyvä tamma, muhun voit luottaa… Hienosti meni väistö, loistavaa Sera!”
“Mitä mä just sanoin? Sä voit luottaa muhun, etten mä käske sua hyppäämään tuonelan jokeen, sillä tuo on nimittäin vain aaltoeste. Ai et usko vai?” “Mitä mä sanoin, mitä mä sanoin?! Hyvinhän se meni, ja ilman minkäänlaista tuonelan jokeen hyppäämistä. Seuraavaks risueste. Joo just niinkö risuestelaukassa…”
“M-m-mä pysyn mukana vaikka kuinka loikkisit, pyyysyyyyn…” “Pysyin! Mites nyt suu pannaan? Ai ei oo suuta? No turpa sitten”
“Hyvä tyttö, nyt saat pitkät ohjat sen nojalla ettet säiky. Sovittu?”
“Mitä me Sera sovittiin? Ei säikkymistä? Ai nyt pidät lupaukses, no hyvä”
“Kiitos ja ratsailta, hieno neiti”
“Tässä nää porkkanat, ole ylpeä itsestäs. Sä selvisit vesi-, muuri-, risu- ja aaltoesteen. Joo mä tiedän että sä olet paras, mutta et saa lisää porkkanoita”
“Noo Katti, monta kertaa tulit alas?” “En kuule kertaakaan, kuten hyvin tiedät sieltä maneesinraosta katsoessas” “Nii-ih, ihan turhaan mitään soperrat, mä näin sut” “No viuviu, sul piti olla huono näkö… Mä oisin halunnut mansikkakakun” “Olisit vai, kiva tietää et muhun luotetaan. Mikä toi virnistys on?” “Ei mikään, aattelin vaan et kohtahan toi keli alkaa lauhtua… ja sit viuh vaan ja katti lens yks ja kaks” “Haistas kuule lantakasa” “Samoin” “Joo tää Katti lähti nyt, adios” “Adios Amigo!”
|
|
|
Post by Kat on Jan 9, 2009 23:10:16 GMT 2
09.01.2009 - Tekniikan (& taskujen) ihmelapsi
Hyppelin vihehhellen lumista tietä, kun taskussani alkoi täristä. Pysähdyin, ja raavin päätäni. Tuotah... Mietin hetken eri tärinävaihtoehtoja, kun tajusin sen tulevan kännykästäni. Sähelsin kädet takataskuuni ja yritin napata takataskustani kännykän. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä juuri tänään olin unohtanut mustat pillifarkut jalkaani. Ähelsin hetken hyppien käsi takataskussa, kun kuulin ääniä takaata.
"Tarvitsisitko taas vaihteeksi apua?" Tappi kysyi huuli nykien, kulma koholla. Valahdin valkoiseksi - punastua en osaa - ja yritin nyt riuhtaista käden takataskustani. Sekään ei onnistunut hetkeen, vaan kyykistelin vuorostani vetäen kättäni housuista. Pirulauta tätä nykymuotia, mietin ja sain lopulta riuhtaistua käteni pois. Vilkaisin takaisin Tappia, joka nauroi nyt peittelemättä käsi vatsalla. "Saanko kysyä mitä sä yrität?" poika kysyi nauraen edelleen. "Testasin vain takataskujeni varkaankestoa", mutisin edelleen valkoisena. "Ja tulos on?" "Varkaankestävä", rykäisin kurkkuani. Samassa tärinä alkoi uudelleen, ja huomasin Tapinkin kuulevan sen. Poika käveli taakseni, katseeni seuratessa häntä. Tappi pysähtyi laittaen kätensä takataskuuni. "Iih", inahdin ja hypähdin paikoillani. Tappi pärskähti, ja nosti kännykän takataskustani. Nappasin tärisevän puhelimen pojan kädestä.
"Kat", huohahdin puhelimeen. Hymy nousi kasvoilleni kun tunnistin serkkuni, ja minun, hyvän ystävän äänen. Käänsin selkäni Tapille, ja siirryin kävelemään vähän matkan päähän lumelle. Heilautin jalkaani, vaikkakin erittäin kömpelösti, sillä farkut estivät liikeratani. Nappasin yhden karanneen kiharan otsaltani ja pyörittelin sitä sormissani.
"Moikka, nähään pian" huikkasin puhelimeen ja painoin sen tällä kertaa viisaana harmaan laskettelutakkani rintataskuun. Vasta sitten muistin Tapin, ja käännähdin ympäri. Liian nopeasti, tietenkin minun tuurillani paikan ainoalla jääkohdalla. Jalkani lipesi ja huuliltani pääsi "Shooot", mutta samassa käsivarsi nappasi lantiostani kiinni ja pysähdyin huojuen. "Kolmas kerta toden sanoo", Tappi hymähti korvaani. Vilkaisin poikaa silmänurkastani ja lähdin kävelemään omilla jaloillani mahdollisimman ylpeästi tallia päin, tai siis keräten ne ylpeyden rippeet joita minulla oli jäljelläni. Tappi huusi perääni, ilmeisen naureskellen: "Nähään taas, katti joka ei putoa aina jaloilleen"
Katti joka ei putoa aina jaloilleen mutisin näreissäni suunnatessani oleskelutilaan. Avasin oven, ja kävelin omissa ajatuksissa sisään. "Hyvät tallivaatteet", kuulin ensimmäisenä. Katsahdin Hinaan, ja hänen vieressään istuvaan Weariin ja Pipsaan. "Aattelin luoda vähän uuden tallimuodin, saatais kymmenen kertaa enemmän kakkuja kuin normaalisti jos kaikki käyttäis tälläsiä housuja", selitin hymyillen tytöille. Naurupyrskäyksen saattelemana hipsin ottamaan Seran harjapakin.
Kävelin tallin läpi rauhallisempaan lisäosaan, ja ilman edes ajattelua suunnistin Seran karsinalle. Avasin oven, ja olin pudottaa harjapakin kun huomasin karsinan olevan tyhjä. Katsoin hätääntyneenä ympärilleni, ja laskin pakin alas. Puolihölkkäsin takaisin oleskeluhuoneeseen, huutaen ensimmäisenä sinne saapuessani: "Sera on varastettu! Se ei ole karsinassaan". Järkytyin kun kuulin taas naurua, ja mulkaisin hekottavaa Nanaa. Nana ei välittänyt mulkoilustani, vaan selitti naurun hellittäessä: "Et sitten ole tänään kännykkääsi?" Jähmetyin. Olinhan minä, minähän vastasin siihen. Kaivoin kapistuksen kuitenkin rintataskustani, ja huomasin että ylänurkassa oli viestin merkki. Avasin viestin. Ratsastan tänään Seralla, joten neitiä ei tarvitse liikuttaa. - Anne Katsahdin nolona Nanaan, ja hymyilin vinosti. "En kunnolla", vastasin nolona. Damn, mitä mä nyt tekisin. Sitten muistin karsinassa odottavat likaset, bakteereja täynnä olevat, kupit karsinassa. Hieman erilainen ilta luvassa, mutta ainakin olisi jotain mitä tehdä, mietin palatessani karsinalle nyt käsissäni harja ja vesiämpäri.
|
|
|
Post by Kat on Jan 10, 2009 17:39:47 GMT 2
10.01.2009 - Hikikoulutreeniä
"Seraaa", huusin keikkuen tarhan laidalla. Tähyilin pimeyteen, mutten erottanut kuin vaalean Hillan siluetin. Olin juuri laittamassa käsiä tötteröksi suulleni, kun kuulin hirnahduksen ja huomasin silmänurkastani liikettä. Sera laukkasi häntä korkealla pukitellen joka toisella askeleella minua kohti. Hymähdin ja hyppäsin aidan yli tarhaan. Tamma kiisi Hilla perässään luokseni, pysähtyen eteeni. "Hei vaan sullekin", mumisin napsauttaessani riimunnarun riimuun kiinni. Hilla jäi hieman kauemmaksi, katsellen epäluuloisesti minuun. Avasin porttia hieman ja talutin Seran pois tarhasta. "Sinä jäät sinne muitten luokse", selitin Hillalle joka edelleen katsoi meihin päin. Tamma mietti hetken, ja lähti sitten kirmaamaan takaisin muitten luokse.
"Oletkos saanut jo ystäviä?" kysyin vierellä kävelevältä Seralta. Tamma liikutti korviaan ja hörähti sitten. "Oletan tuon tarkoittavan "kyllä"", selitin nauraen mutta kiristin sitten otettani riimunnarusta kun neiti katsoi postilaatikkoa silmät suurina. "Sä olet nähnyt ton jo kymmeniä kymmeniä kertoja", mutisin suupielestäni. Saavuimme kohta tallille, josta paistoi ihanan lämmin valo. Pysäytin Seran hetkeksi, jotta pääsin avaamaan oven. Talutin sitten Seran talliin ja huikkasin vieressä olevalle Hinalle pyynnön laittaa oven kiinni.
"Oma koti kullan kallis", kerroin Seralle astuessamme neidin karsinaan. Nostin riimun pois tammalta, ja nappasin ulkopuolella odottavasta harjapakista kumisuan. Aloitin ponin kaulasta pyörein vedoin. Sera venytti kaulaansa ja ummisti silmänsä. Kumisuan jälkeen vaihdoin pölyharjaan, jolla harjasin pölyt pois. "Sä olet maailman paras hoitoponi, et ole ikinä likainen", selitin tammalle. Sera nosti päätään ja pärskähti. "No okei, sä olet muutenkin maailman paras hoitoponi, myös muilta osin kuin puhtaudeltasi", myönsin nauraen.
Kahdenkymmenen minuutin kuluttua napsautin kypärän leukahihnan kiinni ja nappasin kouluraipan karsinan vierestä. Maiskautin Seran liikkelle ja lähdimme kävelemään vierekkäin ovesta ulos, maneesia kohti. Maneesissa napsautin valot päälle, mikä sai Seran leikkimään gasellia.
Keräsin ohjat ja nostin jalkani jalustimelle. Rauhallisella liikkeellä nousin steppailevan tamman selkään. Lyhensin jalustimet Annen jäljiltä sopivan mittasiksi, ja annoin Seralle sitten kehotuksen lähteä kävelemään uralle. Annoin jalkojeni venyä pitkäksi kantapäät alhaalla, ja keskityin vain tamman liikkeisiin allani.
Viidennen kierroksen jälkeen keräsin ohjat tuntumalle, ja kehotin Seran raviin. Tamma pompahti kevyesti liitävään raviinsa, pureskellen kuolaimia hieman tunnustellen. Asetin tammaa kulmissa keventäen rauhallisesti. Välillä ratsastin voltille, asettaen Seraa vuoroin ulos- vuoroin sisäänpäin. Siirtäessäni Seran takaisin käyntiin hyvän ajan päästä hiki valuen niskassani, tamma kulki kaula kaarella takapää mukana.
"Nyt vähän testataan mitä osaat", sanoin rauhallisella äänessä ja asetin tamman sisään. Tiivistin istuntaani ja hipaisin tammaa sisäpohkeella. Sera nosti välittömästi oikean laukan. Pidin istuntani hyvin mukana, muistaen kaikki putoamiset liiasta huolimattomuudesta. Työskentelin tammalla laukassa, harjoitellen niin vastalaukkaa, laukanvaihtoja ja käynti-laukka siirtymisiä. Lopulta siirsin tamman reippaaseen kevyeeseen raviin, ja annoin neidin venyttää kaulaansa eteen-alas. Seran tuntuessa lopulta aivan rentoutuneelta, siirsin tamman käyntiin ja annoin pitkät ohjat. Vilunväristys kulki selkäpiitäni pitkin, kun en enää työskennellyt täysillä.
Kaarsin tamman kaartoon, ja rapsutin ponin hikistä kaulaa. Sera hörähti. Hymyilin ja irroitin jalustimet, ja nousin alas selästä. Löysäsin satulavyön, nostin jalustimet ylös ja ohjat kaulalta. Avasin maneesinoven. Sera säpsähti ja steppaili hieman. "Aina sä jaksat", nauroin ja talutin tamman talliin.
|
|
|
Post by Kat on Jan 12, 2009 15:40:42 GMT 2
Karon pitämän "Vuodenvaihdos ponien kanssa koulutunnilla" kuva
|
|
|
Post by Kat on Jan 12, 2009 22:04:26 GMT 2
12.01.2009 - Testi 1: Uteliaisuus
Pompin tarhan vierellä silmät kiinni, pyörien siellä ja täällä. Jäin pyörimään paikalle, ja tunsin kohta kuinka maailma alkoi huojua. Pysähdyin ja räpsäytin silmäni apposen auki. Päässäni soi ja maailma kellahteli vasemmalta oikealle. En ensin erottanut edessäni seisovia ihmisiä, joten olin pyllähtää takapuolelleni kun huomasin Ilun, Nanan ja Josefiinan tuijottavan minua kummissaan. Räpsyttelin silmiäni hetken saadakseni maailman pysähtymään taas raiteilleen.
“Soitetaanko pöpilään?” Josefiina kysyi koputtaen minua otsaan. Hieroin kohtaa johon Jossu osui. Tytöt kerääntyivät nyt aivan tiiviisti ympärilleni, katsoen toisiaan huolestuneesti. “Ehdottomasti”, Ilu vastasi turhia miettimättä. “Kuka ottaa jalat ja kuka kädet?” Nana paukautti. Jossu ja Ilu katsoivat nyt myös huolestuneesti Nanaa. “Osaan kävellä itekin”, vastasin varmasti ymmärtäen Nanan lauseen, maailman ollessa nyt aivan raiteillaan. “Ai pöpilään vai?” Jossu kysyi ihmeissään. “No en pöhkö, Seraa hakemaan”, vastasin ja otin askeleen tarhaa päin. Huojahdin ja Josefiina tarttui minua kädestä. “Mitä ihmettä sä oikein pyörit täällä? Et sä voi hakea Seraa jos et pysy edes pystyssä”, Ilu totesi viisaana. “Testasin vain miten uteliaita ponit on”, selitin kärsivällisesti ja nostin peukkuani tarhaan päin. Portilla toljottelivat neljä ponia korvat hörössä meihin päin, mukaan lukien Sera.
Ilu, Nana ja Josefiina hätkähtivät ja purskahtivat sitten nauruun. Oli minun vuoroni katsoa heitä nyt huolestuneesti. Kohta aloin kuitenkin jo turhautua, ja paukautin: “Mitä?” Josefiina katsoi minua nauraen ja selitti sitten: “Vain sä voit keksiä testata tuollaista”. Virnistin kohauttaen olkapäitäni, minkäs ihminen voi luonnolleen. Testasin ottaa uuden askeleen, ja tällä kertaa jalkani pitivät. Marssin tarhalle ja sujahdin lautojen välistä sisään. Nappasin vyöksi sitomani riimunnarun esille, ja napsautin sen Seran riimuun. “Jos nyt nauramiselta kerkeätte, voitteko pitää muita poneja että saan tän neidin ulos?” kysyin kolmelta tarhan ulkopuolella olevalta tytöltä. “Tottahan toki”, Nana vastasi iloisesti ja tuli toiset perässään pitämään tarhaan jääviä kiinni. Talutin Seran ulos, ja jäin odottamaan tyttöjä. Heidän saapuessa vierellemme lähdimme kävelemään porukkana tallia kohti. Seralla oli asiasta hieman sanottavaa, mutta parin rohkaisevan taputuksen jälkeen neitikin hyväksyi ylimääräiset saattajat. Tallin edessä Nana ja Ilu jatkoivat matkaa maneesille päin, kun taas Josefiina jatkoi vierelläni kävelyä.
Talutin Seran karsinaan, jossa päästin tamman syömään heiniä. “Miten olisi hiihtoratsastusta?” oveen nojaileva Jossu kysäisi arkisesti. “Ai Serallako ajattelit hiihtää perässä? Vaiko peräti Hillalla?” kysyin sarkastisesti. “En mä ajatellut hiihtää, sä ajattelit”, Jossu tokaisi. “Joopa joo, en mä sentään Niin hullu ole”, vastasin. Jossu pudisti päätään hymyillen tietävän näköisenä. “No en tasan olisi!” sanoin erittäin vakuuttavalla äänellä. Josefiina vain jatkoi tietävää hymyilyään. Käänsin tytölle selkäni, ja aloin harjaamaan Seraa. “Joopa joo, ehket tänään”, Josefiina ja lähti kävelemään poispäin, vihellen itsekseen.
Katsoin tytön selkää silmät viiruina, miettien mitä se nyt oli keksinyt. Oletin kuitenkin olevani tänään ainakin turvassa, joten jatkoin tamman selässä olevan tahran puunausta. Ollessani tyytyväinen lopputulokseen kävin hakemassa tamman juoksutusvälineet, jotka laitoin Seralle. Talutin tamman ulos pimeään iltaan, henkäisten syvään nähdessäni tähtitaivaan kirkkaana ja suurena. Jäin hetkeksi katselemaan taivasta Sera vierelläni, ihme kyllä rauhallisena. Kohta napakka tuuli sai kuitenkin kylmän väreet kulkemaan lävitseni, joten talutin Seran kentälle.
Maneesiin en tällä kertaa mennyt, sillä Elli ratsasti siellä vielä enkä viitsinyt mennä häiritsemään säikkyjä Seralla. Kenttäkin oli sitä paitsi sulanut ja sopi hyvin juoksutus aikeisiini. Serakin saisi vähän totutella pimeyteen. Kentän keskellä kehotin Seran suurelle ympyrälle ympärilleni. Tamma kulki pää korkeuksissa sieraimet väristen, säpsähtäen jokaista tuulenpuuskaa. “Rauhallisesti Sera, soojaa”, puhelin rauhallisella äänellä. Sera käänteli korviaan, kuunnellen. “Ja raavia”, sanoin mahdollisimman tasaisella äänellä, mutta tamma lähti kuitenkin kiitämään kiitoravia pitkin askelin, katsellen edelleen ympärilleen. “Ptruu, raaaa-uha”, juttelin tammalle ja kohta poni hidastikin hieman. Kehuin Seraa vuolaasti, ja annoin tamman ravailla lämmitäkseen. Kohta kehotin tamman kääntymään, ja Sera kääntyikin heti, saaden kehut. Ravautin Seraa toiseenkin suuntaan hetken. “Ja käynti”, sanoin. Sera siirtyi käyntiin heti, nyt paljon rennompana. Hetken tamman käveltyä sanoin “laukka”, mihin poni vastasi nostamalla rauhallisesti laukan. Kehuin taaskin Seraa, ja laukkautin tammaa molempiin suuntaan.
“Hienostihan se meni, mikään mörkö ei hyökännyt sun kimppuun edes niistä mustista puskista”, juttelin tammalle kävellessämme takaisin tallia kohti. Sera hörähti, saaden minut hymyilemään.
|
|
|
Post by Kat on Jan 14, 2009 19:59:24 GMT 2
14.01.2009 - Luottamus sarastaaja kaikki leikkii etteivät tietäisi että nyt on talvi, eikös niin?
|
|
|
Post by Kat on Jan 15, 2009 22:50:50 GMT 2
15.01.2009 - Kuin myös, hulluja ollaan kaikki
Harjasin Seraa pitkin vedoin, nauttien tamman läsnäolosta. Ajatukseni harhailivat takaisin aikaisemmin tänään tapahtuneeseen maastolenkkiin:
”Paikoillanne, valmiit, hep!” Lynn hihkaisee tullessamme laukkaan sopivalle pätkälle. Ihastelen allani olevan tamman rauhallisuutta, ja hymyilen jo pelkästä ajatuksesta päästä laukkaamaan Lynnin ja Sentin vierelle. Ehkä pieni kisakin voisi sytttyä. Painan kantapääni alas, ja parannan istuntaani. Hipaisen malttamattoman ponin kylkeä, ja maailma räjähtää. Huomaan vain silmänurkastani liikettä metsässä, kuin harjan piiskaisun. Suustani pääsee pihahdus, ja makaan maassa selälläni, kuunnellen loittonevia laukka-askelia. Liian monia laukka-askelia, mietin mutta pudistan sitten päätäni. Huh, taisin lyödä pääni pahemmin kuin ajattelin, mietin ja painan taka-alalle harjan piiskaisut sekä ylimääräiset laukka-askeleet päästäni ja kävelen omana iloisena itsenäni Seraa etsimään.
Havahduin kun harja putosi kädestäni, puoliuneksiminen ei ole terveellistä hereillä. Jatkaessani harjausta, mietin kuitenkin vielä Lynnin loppumatkan käyttäytymistä. Ehkä en ollutkaan vain lyönyt huomaamatta päätäni pudotessa. Lynn oli näyttänyt melkeinpä aaveelta loppumatkan, hän oli ollut valkoinen kuin lakana. Metsässä putoaminen oli ollut helppo painaa taka-alalle, mutta nyt yksin tallissa ollessani yksityiskohdat alkoivat palailla. Mitä Lynn olikaan sanonut loppumatkasta? Siellä se on, metsän reunassa, tai jotain sen suuntaista. Okei, nyt aloin seota. Pudistin päätäni turhautuneena, Lynnin pelästynyt olemus oli vain saanut minutkin pelästyneeksi. Se se on, totta kai Lynniäinen oli taas kerran saanut minutkin hourailemaan, päätin ja työnsin taas maastoreissun kummastukset pois ajatuksistani.
“Täällä sitä vain lorvitaan”, kuului korvani juuresta. Kiepsahdin ympäri ja löin yllättäjää kaikin voimin harjalla vatsan suuntaan. Kuului vain kova älähdys. “Mitä sä hyökkäilet viattomien kansalaisten kimppuun?” vatsaansa pitelevä - minun kauhukseni - Tappi ähkäisi. “Oi sorisorisori”, huudahdin ja valahdin valkoiseksi. Hemmetin Lynn, manasin. Menin edelleen vatsaansa pitelevän Tapin vierelle, ja pörrötin tämän hiuksia avuttomana. “Toihan auttaa”, Tappi tuhahti mutta nappasi minut sitten jättimäiseen karhunhalaukseen. “Argh - en saa - henkeä”, pihisin, mutten pannut kovinkaan pahaksi edes hetkellistä hapensaamispuutetta. Tapin sylissä oli liian hyvä olla. Päästyäni karhunhalauksesta Tappi nosti vielä lyömisestä nolostuneet kasvoni ylöspäin, katsoen minua silmiin. “Sä sitten tiedät miten mukiloida mies?” poika murahti ennen kuin hiljensi anteeksipyyntöni varsin vaativaan suudelmaan.
“Koskeeko vatsaan vielä?” kysyin kymmenisen minuutin päästä satulahuoneessa Tapilta, joka istui sohvalla vieressäni. Tai pikemminkin minä istuin pojan sylissä, mutta miten vain. “Et sä niin voimakas kuule ole, kirppu”, Tappi sanoi. “Ai en vai? Ei kannata aliarvioida, mokomakin hujoppi”, huudahdin ja hyökkäsin äkkiarvaamattomasti pojan päälle, kutittaen tätä. “Hehheh - mä luovutan - hehheh”, poika ulvoi naurun lomasta. Virnistin voitonriemuisesti ja kierähdin pois Tapin päältä. Onneksi, sillä samassa Anne pelmahti tyhjään oleskeluhuoneeseen. “Valomerkki, muut ovat lähteneet jo aikoja sitten koteihinsa”, nainen sanoo hymyillen. “Oho, miten kello jo noin paljon on”, parahdin huomatessani seinällä olevan kellon. Lähdimme kävelemään alas portaita, yhdessä Tapin kanssa Anne takanamme. Varmistaen varmaan, ettemme jäisi lähimpään nurkkaan.
|
|