|
Post by Anne on Dec 8, 2008 16:11:16 GMT 2
|
|
|
Post by Kat on Dec 8, 2008 17:03:47 GMT 2
07.12.2008 - Sera saapuu Seppeleeseen
Siristelin silmiäni koettaen nähdä Seppeleen. Kohta siristelyni palkittiin, ja Seppeleen tallirakennus ilmestyi näkyviin. Kasvoilleni nousi hymy, joka ei varmaankaan lähtisi pariin viikkoon pois. Hevosrekan pysähdyttyä hyppäsin alas ja tiirailin Annea. Nainen kävelikin reippaasti autoa kohti tallin suunnasta, myöskin hymy kasvoillaan. “Toivottavasti matka meni hyvin ja uusi ponini on turvallisesti täällä”, Anne ehti tokaista nauraen ennen kun rekan takaosa alkoi paukkua ja kuului kimeää hirnuntaan. “Kyllä meni, mitä nyt Sera hieman metelöi vähän väliä. Parasta olisi varmaan mennä ottamaan tamma pois”, vastasin hymyillen. Lähdimme kävelemään rekan takaosaa kohti, jota kuljettaja jo availikin. Autoimme miestä avaamaan lastaussillan. Katsoin Annea kysyvästi, ja nainen nyökkäsi. Livahdin rekan sisään, kävellen tasaiseen tahtiin. “Minä täällä, ihan rauhassa tyttö”, mumisin kävellessä ruunivoikkoa tammaa kohti. Sera käänsi siroa päätään korvat heiluen minun puoleeni. Tamman ilmeessä oli tiettyä arvokkuutta, joka toi mieleeni tamman isän. Tamman vierelle päästyäni rapsutin Seraa korvan takaa. “Päästetääs sinut ulos”, sanoin ja avasin riimunnarun. Käänsin tamman ja läksin taluttamaan ramppia kohti.
Sera tanssahteli vierelläni häntä korkealla, pärskien vähän väliä. Hymyilin, mutta kiristin vaistomaisesti otetta riimunnarusta. Rampille tullessamme Sera teki äkkipysähdyksen. Taputtelin tammaa rauhoittavasti, mutta Seran mielestä ramppi oli ties mikä hauras tikku joka katkeaisi jos siihen astuisi. Sama juttu siis kuin lastatessa, huokaisin ja pyysin Annea auttamaan. Yhteisvoimin saimme tamman ulos, toisen houkutellessa ulkona kauraämpärillä ja toinen taluttaen. “Tätä täytyy harjoitella”, Anne sanoi pyyhkien hikeä otsaltaan. Nyökkäsin ja katsoin vieressäni seisovaa tammaa. Sera seisoi korvat hörössä katsellen uutta kotiaan. Kauaa neiti ei paikoillaan malttanut olla, ja kohta Sera aloitti taas steppailunsa. Anne tuli ottamaan neidin kuljetussuojat sekä loimen pois, minun pidellessä nyt jo varsin hermostunutta tammaa. “Kohta pääset karsinaan rauhoittumaan”, selitin tammalle. “Noniin, valmista on. Viedäänpä tyttö tutustumaan uuteen kotiinsa”, Anne sanoi. Nyökkäsin ja annoin riimunnarun Annelle. Lähdimme kävelemään neiti välissämme tallia kohti.
“Tässä se nyt on, toivottavasti kelpaa”, Anne sanoi päästäessään ponitamman tutkimaan karsinaansa. Sera kiersi karsinan pariin kertaa, haistellen tarkasti joka nurkan. Kohta tamma kuitenkin pysähtyi ja alkoi nyhtämään heiniä. “Taisi kelvata”, sanoin naureskellen. Juttelimme Annen kanssa vielä hetken Seran liikuttamisesta ja hoitamisesta, jonka jälkeen lähdin haukotellen bussipysäkkiä kohti. Matka ties mistä Suomen perämailta Seppeleeseen oli kestänyt kauan, ja jännityskin vaati nyt veronsa. Uneksin omasta pehmeästä sängystä, mutta onneksi säpsähdin hereille kun bussini saapui.
(kirjoittelin tämän eilen Seran saapumispäivänä)
|
|
|
Post by Kat on Dec 9, 2008 14:30:38 GMT 2
09.12.2008 - Poni ja sen höpsähtänyt hoitaja
Avattuani Seppeleen oven kasvoilleni tulvahti niin tuttu ja turvallinen tuoksu; kuivattujen heinien ja hevosten tuoksu. Vedin syvään henkeen pari kertaa, ja astuin sitten sisälle talliin. Suljin vielä oven perästäni. Kävelin rauhalliseen, hieman uniseen talliin. Karsinoista kuului tyytyväistä rouskutusta, mikä vain lisäsi unisuuden tunnetta. Jokainen askeleeni kuulosti omiin korviini räsähdykseltä, joka kaikui tallissa. Lopulta pitkältä tuntuvan matkan jälkeen saavuin kaapilleni, josta nappasin Seran harjapakin. Käännyin kannoillani ja läksin takaisin käytävälle. Kävelin aivan tallin päätyyn, jossa vielä rauhallisemmassa kohdassa kuin muu talli sijaitsi Seran karsina.
Avasin karsinanovea hieman ja pujahdin sisälle. “Hei kaunokainen, olet ilmeisesti kotiutunut hyvin?” Sera kääntyi minua kohti ja katsoi minua tummilla silmillään hieman epäilevästi. Ojensin käteni, ja pienen epäröinnin jälkeen Sera laski turpansa siihen. Tamma puhalsi lämmintä ilmaa käteeni, saaden sen kutiamaan. “Toi kutittaa”, naureskelin rapsuttaen toisella kädelläni neidin pyrstötähden muotoista otsamerkkiä. Tamma painoi nyt otsansa rapsuttavaa kättäni vasten nauttien. Hetkeen ei ollut mitään muuta kuin minä ja Sera, eikä millään ollut väliä.
Pam
Huokaisin lumouksen rikkoutuessa ja kuulin jonkun huhuilevan. Kurkistin karsinasta ulos, ja näin Abbyn kävelevän käytävää pitkin harja kädessä. Nuori nainen huomasi minut ja käveli luokseni. “Anne pyysi sanomaan, että voisit käydä juoksuttamassa Seraa ja sitten vähän kävelylenkillä”, miellyttävä ääni sanoi Abbyn päästä. Hetkinen, nyt meni jotain väärin. Pudistelin päätäni yrittäen saada ajatukseni kirkkaiksi. Katsoin Abbya ilmeisesti hieman omituisen näköisenä, sillä hän kysyi olinko kunnossa. “Joo olen kyllä, hieman vain väsynyt”, sanoin kummastellen itseäni. Nainen katsoi minua vielä hetken, mutta päätti ilmeisesti sitten, että olin tarpeeksi järjissäni yksin jätettäväksi ja lähti lakaisemaan käytävää. “Mikäs mua vaivaa?” kysyin Seralta ottaessani pölyharjalla pahimpia likoja pois. Sera hörähti, saaden minut nauramaan. “Niinpä niin, taidan olla hieman jouluhöpsöksi tulossa”, juttelin tammalle hymyssä suin.
Kohta oli varsin puhdas jo valmiiksi ollut tamma aivan puhdas, ja lähdin hakemaan tamman juoksutustarvikkeita. Satulahuoneesta tullessani tavarat käsissä oikealta puoleltani kuului sähähdys. Hypähdin ja katsoin varsin pelokkaasti oikealle. Kaapin päällä istui mustanpulskea kissa, jonka käpälissä oli hiiri. Katsoin elävää hiirenloukkua, mutten tunnistanut eläintä. Varmaan lähiseudulta oleva kissa, päättelin ja jatkoin matkaani. Varustin Seran nopeasti suitsilla, pinteleillä, juoksutusremmillä sekä kiinnitin juoksutusremmin kautta liinan kuolaimiin. Maiskautin tamman liikkeelle, ja lähdin itsekin kävelemään tamman vierellä.
Päästyämme ulos tallista kuului heinäpaalin räsähdys, jota Sera säpsähti ottaen sivuaskeleita korvat viuhuen. Puhelin tammalle rauhoittavasti taluttaen sitä samalla maneesia kohti. Maneesissa avasin ovet ja talutin tamman sisälle. Suljettuani oven, jota Sera myöskin hieman säikähti, lähdin taluttamaan steppailevaa tammaa uralla. Viidennen kierroksen jälkeen neiti laski päätään ja alkoi rentoutua. Viimein.
Pyysin Seran suurelle voltille ympyrälle, heilauttaen hieman juoksutusraippaa. Kuuliaisesti Sera siirtyi kävelemään nyt onneksi rennoin käyntiaskelin voltille. Hetken annoin tamman vielä kävellä, mutta maiskautin sitten kehottaen Seran raviin. Tamma lähti liitävin askelin ravaamaan kaula hieman kaarella, katsellen kuitenkin kokoajan silmänurkastaan minua. Ravautin tammaa toiseen suuntaan hetken, kunnes siirsin neidin käyntiin ja vaihdoin suunnan. Toisessa kierroksessa harjoittelin tamman kanssa hetken siirtymisiä, jotka Sera osasi hienosti.
“Ja laukka. Maisk”, sanoin ja siinä samassa Sera lähti pukitellen kiitämään voltilla. “Jaahas, että tällälailla”, mumisin ja rauhallisella äänellä pyysin neitiä raviin. Kohta Sera hieman puuskuttaen siirtyikin käyntiin. Koetin uudelleen laukannostoa, joka tällä kertaa sujui huomattavasti rauhallisemmin. Kehuin tammaa vuolaasti, ja nostatin laukan vielä toisessa kierroksessa.
Keräsin liinan hiljalleen käteeni, ja lähdin taluttamaan tammaa ovia kohti. Sera katseli kädessäni olevaa raippaa epäilevästi, ja rentoutui vasta kun olin sen paikoilleen jättänyt. Ulkona jouduin räpyttelemään silmiäni hetken. Sinä aikana kun olimme maneesissa olleet, oli hämärän tilalle saapunut jo täysi pimeys. Serakin katseli pimeyteen hetken epäilevästi, mutta päätti sitten ilmeisesti luottaa jonkin takia, ettei mikään sieltä hänen kimppuunsa hyökkäisi. Taluttelin Seraa kentällä hetkisen vielä, maastoon en näin pimeällä herkän ponin kanssa ensimmäisinä kertoina viitsinyt lähteä.
Tallissa otin Seralta ensin varusteet pois, jonka jälkeen harjasin pölyyntyneet kohdat. “Huomisiin”, mutisin tammalle samalla kuin se hamusi porkkanan kädestäni.
|
|
|
Post by Kat on Dec 10, 2008 18:27:35 GMT 2
10.12.2008 - Kakkuja luvassa
“Moi Kat!” kuului monesta suunnasta astuessani toimistoon. Penkeillä löhöilivät hieman masentuneen näköinen Karoliina, iloinen Lynn sekä Jenna ja Alina. Hymyilin kaikille moikaten myöskin. “Aiotko tänään kaunottaresi selkään uskaltaa?” Jenna kysyi virnuillen. Virnistin takaisin, vastaten: “Niin mä vähän ajattelin. Eli älkää kiltit tulko maneesin ovea availemaan silloin kun me siellä ollaan, etten tule yhtään enempää alas”. “Ei me mitään, tullaan jo heti alkuun katsomaan”, Lynn vastasi hymyillen iloisesti. Huokaisin liioitellusti ja pyörittelin silmiäni. Sentti oli saanut hyvän uuden hoitajan, mietin katsellessa iloista Lynnia. “No menen tästä Seraa laittelemaan”, huikkasin vielä ja pyyhälsin varusteita hakemaan.
Harjasin ensin tamman nopeasti, onneksi tamma on niin diiva ettei usein itseään pahasti likaa. Harjattuani tamman laitoin kiiltävän ruskean satulan punaisella huovalla tamman selkään, ja kiristin vyön Seran hieman luimistellessa. Uudet ruskeat suitset menivät myös nopeasti, ja lopuksi vielä kiinnitin huovan väriset punaiset suojat tamman jalkoihin. “Olet sä kyllä sävy sävyyn neitiseni”, naureskelin ja vetäisin omat mustat hanskani käteen ja kypärän päähän. Nappasin vielä kouluraipan oven vierestä, ja läksin taluttamaan tammaa maneesia kohti.
Kiristin satulavyön Seran pureskellessa kuolaimiaan ja hipsien eestaas. Katsoin katsomoon, jossa istuivat toimistossa olleet tytöt. Ainakin olisi todistajia kertomassa sitten ensimmäisestä ratsastuskerrastani Seralla. Pyysin tanssahtelevan tamman käyntiin. Sera lähti kävelemään liitävään tapaansa, liikutellen korviaan ja yrittäen siirtyä vähän väliä raviin. Parin kierroksen jälkeen luovutin, ja otin ohjat käteen. Aloin asettelemaan tammaa kulmissa, joita Sera katseli jännittyneenä.
Mennessämme katsomon ohitse joku tytöistä yskäisi, ja Sera loikkasi metrin sivuun. Onneksi olin varautunut, ja pysyin selässä. “Noniin rauhassa tyttö, se oli vain yskäisy”, mutisin tammalle kääntäessäni sen voltille. Työskentelimme hetken ympyrällä, jossa taivuttelin tammaa ulos ja sisään saaden neidin pehmenemään hieman edestä. Mutta vain hieman, ja erittäin pienoisesti hieman. Kun olin suoristanut tamman takaisin uralle, kokeilin miten herkkä tamma oli. Pyysin pienellä istunnanmuutoksella tamman raviin, ja Sera todellakin lähti raviin. Hämmästyin hetkellisesti tamman upeista raviaskelista, jotka olivat pehmeät mutta näyttävän liitävät ja tanssahtelevat. Viuh. Sillä hetkellä kun hämmästelin unohdin hetkeksi istuntani, ja samassa Sera oli jo viuhahtanut altani. Näin vain silmänurkastani vilahduksen, ja seuraavassa hetkessä makasin maassa suu täynnä purua.
“Ootko okei?” Alina huusi katsomosta. Heilautin kättäni merkiksi, että olin kunnossa. Nousin jaloilleni syljeskellen puruja suustani. Sera liihotteli ilmeisen tyytyväisenä itseensä toisella puolella maneesia. Onneksi kuitenkin Karoliina oli tullut katsomosta, ja sai tamman nopeasti kiinni. Kävelin kaksikon luokse, pudistellen puruja myös vaatteistani. “Kiitti!” sanoin Karoliinalle, ja nousin tamman selkään uudestaan. Karoliina palasi takaisin katsomoon, ja minä keräsin heti ohjat takaisin tuntumalle. Toista kertaa en jättäisi istuntaani pois, päätin päättäväisenä selässä. Pyysin Seran uudelleen raviin, johon tamma lähti taas liitelemään. Nyt kuitenkin pidin itseni kasassa, jonka tamma huomasi.
Kymmenisen minuuttia työskentelin taivutellen tammaa niin ulos kuin sisään. Sera ilmeisesti huomasi muutoksen ratsastuksessani, sillä putoamisen jälkeen sain takaisin normaali ratsastukseni. Unohdin myös katsomossa olevat silmäparit, ja heti alkoi neiti toimia paremmin. Siirsin Seran käyntiin, ja käänsin ympyrälle. Ympyrällä harjoittelin hetken siirtymisiä käynnistä raviin. Niiden onnistuessa, päätin kokeilla laukkaa. Jatkoin kuitenkin ympyrällä, muistaessani eilisen juoksutuksen. Siirsin painoani hieman sisälle, ja painoin hiukkasen sisäjalalla tamman kylkeä. Sera pomppasi laukkaan, mutta olin valmiina. Tiivistin istuntani, ja kiitos tamman uskomattoman herkkyyden Sera vastasi apuun. Kiitin tammaa rentoutumalla.
Jatkoin laukassa asettelua rennolla istunnalla., vaikkakin olin valppaana. Tunsin parin kierroksen jälkeen ikään kuin napsahduksen, kun löysin sopusoinnun istunnan kanssa. Sera vastasi välittömästi parempaan istuntaan, rentoutumalla ja laskemalla päätään. Hymyilin ja vaihdoin suuntaa. Laukkasin vielä hetken toiseen suuntaan. Kohta kuitenkin siirsin tamman raviin. Ovea ohittaessamme kuului ulkoa räsähdys, mutta Sera ei edes korvaansa loksauttanut. Hymyni nousi varmaan korviini asti, niin hieno tunne oli tuntea tamman olevan avuilla. Annoin Seran venyttää kaulaansa eteen-alas ravissa, jonka jälkeen siirsin tamman vielä käyntiin ja annoin kävellä loppukäynnit.
“Lopputunnista löysitte yhteisen sävelen!” Jenna huikkasi iloisesti katsomosta, muiden nyökytellessä. “Hieno lento oli muuten se putoaminen, tuot sitten kakun huomenna”, Lynn jatkoi pilke silmäkulmassa. Virnistin tytölle kääntäessäni Seran kaartoon. Lynn vaikutti erittäin mukavalta ihmiseltä. Nousin alas satulasta ja nostin jalustimet. Taluttaessani tamman katsomon viereen tytöt tulivat vierelleni. “Joo huomenna saatte sitten kakun putoamisestani”, vastasin vasta nyt ja jatkoin “Vaikkakin luulen, ettei se viimeinen kakku tule olemaan”. “Ai kuinka niin?” joku tytöistä kysyi. “Aina kun putoaa, täytyy tuoda kakku seuraavalla kerralla enkä usko että Sera tulee päästämään minua helpolla tulevaisuudessakaan”, selitin iloisesti taputellen vieressäni kulkevaa Seraa.
Tallissa otettuani tammalta varusteet pois, laitoin vielä talliloimen neidille päälle ja pesaisin kuolaimet. Menin vielä hetkeksi toimistohuoneeseen juttelemaan, esimerkiksi minkä makuisen kakun leipoisin. Lopulta sanoin kaikille moikka, ja läksin iloisena lopputunnista onnistuneesta ratsastuskerrasta.
|
|
|
Post by Kat on Dec 11, 2008 16:24:29 GMT 2
11.12.2008 - Maastoilua ruutitynnyrillä
Loikin pahimpien vesiloskalammikoiden ylitse kohti ovea. Kolme metriä enää, kyllä minä selviän… Ja samassa liukastuin. Lensin suoraan takapuolelleni lammikkoon, ja tunsin kuinka vesi ryöpsähti läpi mustien verkkarieni. Kirosin erittäin hartaasti, ja nousin litimärkänä ylös. “Ei samperin samperi”, mumisin avatessani tallin oven. Housuni litisivät märkyyttä, alushousut mukaan lukien. Huomasin myös oikean kylkeni olevan märkä. Hemmetti. Ratsastushousut minulla olisi kaapissani, muttei toppia tai saati sitten kolitsia. Mieli mustana marssin kaapilleni ja vaihdoin nopeasti verkkarit beeseihin ratsastushousuihin ja saapassukkiin. Vetäisin vielä ruskeat ratsastussaappaani jalkaan, ja nappasin kainalooni kypärän, hanskat ja raipan.
“Moi”, mutisin hieman edelleen nyreissäni kaatumiselleni astuessani toimistoon ja laskin kakun, joka onneksi oli selvinnyt kaatumisesta vahingoitta, pöydälle. Monet herkkusuut nousivat ottamaan palat. “Valmiina maastoon?” kuului moikkailujen seasta. Paikansin hymyilevän Fiian, ja tämän vieressä Wearin. Muistin, että olimme sopineet eilen lähtevämme maastoon, ja musta mieleni oli poissa. “Tietty, oletteko jo poninne harjannut?” “Ollaan me. Sulla ei varmaan kauaan mene diivan harjaamisessa, joten mennään varustamaan”, Wear sanoi. Nyökkäsin ja kävin nappamassa tarvittavat Seran varusteet.
Talutin Seran ulos, jossa Fiia odotti russitamma Pellan selässä ja Wear risteytysponi Taigan. Seran toisella puolella käveli Alina, joka oli lupautunut tulla pitämään Serasta kiinni, että pääsisin sen selkään. Apu olikin tarpeen, sillä tamma oli aivan täpinöissään toisista poneista eikä olisi malttanut päästää minua selkään. “Kiitti avusta”, sanoin hymyillen Alinalle. Tyttö vastasi hymyyn sanoen: “Eipä mitään, meidänkin pitää sitten joskus mennä maastoon”. Nyökkäsin ja naurahdin perään, Seran pompahtaessa kuin ilmoittaakseen, että hänkin oli olemassa. Kumarruin rapsuttamaan tammaa, ja vilkutin Alinalle.
Lähdimme käyntiä tietä pitkin metsään. Toiset pitivät ohjat pitkinä, mutta Seralle en tohtinut turhan pitkiä ohjia antaa, sillä tamma tuntui kävelevältä ruutitynnyriltä ja tarkkaili erittäin tarkasti tummaa metsää. “Ei toi Sera näytä kovinkaan rauhalliselta”, Wear kommentoi Taigan selästä. “Juu ei kyllä siltä tunnukaan”, naurahdin ja siinä samassa Sera pompahti raviin. Pidätin tamman istunnalla takaisin käyntiin, ja virnistin tytöille. “Mitä jos mentäisiin reipasta ravia, että tää pommi saisi vähän energiaa purettua?” kysyin nähdessäni edessämme avautuvan hieman kuivemman hiekkatien. Toiset nyökkäsivät ja keräsivät ohjat käteensä. Kohta jo ravasimme sangen reippaasti, kiitos Seran, eteenpäin. Kuten olin aavistellut, hetken päästä Sera lopetti alituisen kyttäilemisensä metsään ja alkoi liikkua vapaammin. Liian pian tie kuitenkin muuttui taas varsin liukkaaksi, ja siirryimme kaikki käyntiin.
Pysäytimme hetken päästä risteykseen ratsumme. “Minnes mennään?” Fiia kysyi ihastuttavan russin selästä. Katsoin Wearia, joka vastasi hetken päästä: “Jos vaikka laukkasuoralle, niin voitaisiin vähän irrotella?” “Hyvä idea!” totesimme Fiian kanssa, ja niin käännyimme Wear Taigalla kärjessä laukkasuoralle vievälle tielle. Rupattelimme matkalla laukkasuoralle, ja huomasin pitäväni molemmista tytöistä yhä enemmän ja enemmän. Molemmat käsittelivät ponejaan tottunein ottein taitavasti, ja juttu luisti enemmän kuin hyvin.
Nopeasti vilahtaneen matkan jälkeen saavuimme suoralle, ja keräilimme kaikki ohjat kunnolla tuntumalle. Sera vaistosi, että kohta tapahtuisi jotain hauskaa ja kiekkui nyt laidasta laitaan. Naureskelimme Wearin ja Fiian kanssa poniemme erilaisuutta, vaikkakin nyt Pellakin heräsi Seran kiekuilusta mallia ottaen. Onneksi pääsimme suoralle kuitenkin nopeasti, ja Wearin merkistä nostimme samoihin aikoihin laukan. Sera loikkasi varmaan yhtä paljon ylös kuin eteen pohkeestani, mutta pidin istuntani kiinni ja Sera rauhoittui.
Seran pitkä laukka vei meidät toisten edelle, mutta pidätin tammaa joka hiljensi hieman päätään tyytymättömästi heitellen toisten ponien tasolle. Vilkaisin vierelläni laukkaavaa Fiiaa ja Pellaa, joilla molemmilla oli iloinen ja vauhdista huumaantunut ilme. Hymyilin itsekin, laukkaamista maastossa ei voita mitään. Paitsi ehkä tietenkin kunnon tehokoulutreenit. Kuitenkin taas kerran liian nopeasti suora loppui, ja pidätimme yhdessä tuumin kaikki ponimme ensin raviin ja sitten käyntiin. “Se oli kyllä ihanaa”, Wear huokaisi rapsuttaen tuhisevan Taigan niskaa. “Niin oli, ja ihmeen rauhallisesti selvisimme”, myönsin taputtaen myöskin Seran kaulaa. “Ei nuolaista ennen kuin tipahtaa”, Fiia sanoi iloisesti hieman liikuskelevan Pellan selästä.
Hymyillen lähdimme ravaamaan takaisin Seppelettä kohti. Mietin onnellisena laukkapätkää, jossa Sera oli käyttäytynyt huomattavasti paremmin kuin olin osannut odottaa. Siirryttyämme käyntiin, annoin neidille pitkät ohjat, sillä kaikki jännittyneisyys oli poissa. Loppumatka aina tallille saakka sujui leppoisasti. Tallipihalla Sera päätti kuitenkin muistuttaa minua vaikeudestaan, loikkaamalla metrin sivulle Jaakon tullessa tallista kottikärryjen kanssa. Onnekseni jalustimet olivat vielä jaloissani, ja pysyin selässä.
Laitoimme pihalla jalustimet ylös, puhellen kohta jo olevasta joulusta. “Oottekste vielä lahjoja ostaneet?” Fiia kysyi taluttaen Pellaa tallia kohti. Voihkaisin. “Eih! Mä oon unohtanut. Paniikki iskee, apua apua”, voivottelin Wearin naureskellen vieressä. “Mulla on jo melkein kaikki ostettu”, hän sanoi hymyillen. “Onnekas”, mutisin vielä erotessamme tallissa viedäksemme ponimme omiin karsinoihin. “Ei onnekas, vaan toimelias”, Wear huikkasi vielä Taigan karsinasta. Näytin Wearin selälle kieltä, ja käänsin Seran karsinaansa.
|
|
|
Post by Kat on Dec 13, 2008 0:06:24 GMT 2
12.12.2008 - Liian syviä mietteitä liian myöhään karsinassa
Livahdin Seran karsinaan, rikkumattoman hiljaisuuden ympäröimänä. Tamma katsoi minuun kysyen myöhäisen ajankohdan syytä, mutta jatkoi sitten ruohonkorsien etsimistä turvallaan. Istahdin perimmäiseen nurkkaan. Nojauduin seinää vasten, ja huokaisin syvään. Mieleeni muistuivat surullinen mutta merkitsemätön musiikki, nyyhkäisyt sellaisilta joista en ollut koskaan kuullut ja omat kyyneleeni jotka kuprusivat vasten tahtoani silmänurkistani.
Ne olivat elämäni ensimmäiset hautajaiset. Ja varmaankin hienoimmat sellaiset. Pappi itse tuli sanomaan, että ne olivat hänen uransa, joka oli alkanut 60-luvulta, suurimmat. Pitäisikö sen lohduttaa? Ei, mutta kuitenkin tunsin ylpeyttä siitä, että minun isoisäni hautajaisiin tuli paljon ihmisiä. Sellaisen asian ei pitäisi tuottaa mielihyvää, kun pitäisi olla surullinen. Hautajaisissa kuuluisi saada ilmaista surunsa vapaasti, ilman että miettisi mitä muut ajattelisivat itsestään. Miksi kuitenkin yritin kaikella tahdonvoimallani estää kyyneleiden karkaamista ihmisten tuodessa arkulle kukkia ja lausuessaan kunnioituksena vainajalle? Epäonnistuen siinäkin. Ja vielä jossain, sisimmässäni, tunsin kuinka melkeinpä nautin surusta. Siitä, että tuntee todella jotain.
Tunsin, kuinka surun vapistuksen alkoivat karata taas syvältä suljettujen ovien takaa. Yritin kieltää itseäni, sillä kuitenkin myöhemmin melkeinpä häpeäisin itseäni. Olinko siis itseni oma arvostelija, se, jonka mielipiteitä pelkäsin? Aloin keskittyä ympäristööni. Kuulin, kuinka nurkassa rapisi. Hiiri varmaankin. Kun keskityin kunnolla, pystyin kuulemaan äänten takaisen hiljaisuuden. Hiljaisuuden, joka rauhoittaa ja antaa luvan ajatella. Kyynel ilmestyi taas varkaen silmänurkkaani ja alkoi laskeutua poskelleni. Pyyhkäisin sen vihaisena itselleni pois. Lämmin turpa ilmestyi poskelleni, siihen missä kyynel oli äsken vierinyt. Kiedoin käteni lämpimän kaulan ympärille, tuntien taas kuuluvani johonkin. “Kiitos”, kuiskasin nyyhkäisyjen lomassa. Sera ei vetäytynyt pois, vaan antoi tuomitsematta minun itkeä suruni pois. Ainakin osan siitä.
|
|
|
Post by Kat on Dec 13, 2008 17:06:57 GMT 2
13.12.2008 - Pienet vihreät miehet nurkissa
|
|
|
Post by Kat on Dec 14, 2008 12:21:59 GMT 2
14.12.2008 - Kuinka Kat putosi kymmenen kertaa yhden tunnin aikana (ja kuinka Lynn nauroi hänelle katketakseen ja kuinka kaikki päättyi lopulta niin, että Kat menetti hermonsa ja heitti Lynnin pihalle katolta tippuvan lumen alle.) Erityiskiitokset Lynnille, joka oli tarinan muusa!
Ajelin hengenvaarallista tietä uljaalla mopollani, tuntivauhtia 5km/h. Jokaisessa mutkassa jouduin vauhdin pysäyttämään ja melkeinpä taluttamaan moponi, etten olisi kaatunut. Ehkä olisi kannattanut tulla bussilla… mietin varmaan tuhannetta kertaa. Noin puolen tunnin päästä, likomärkänä ja jäässä, ajelin Seppeleen pihalle. Tuuli vinkui korvissani, saaden jalan varaan asettamani mopon melkein kaatumaan ja litimärät hiukseni sekoittumaan kahta kauheammin. Näytin varmaan variksenpelättimeltä. Kompastelin talliin, jossa oli kuhina päällä.
“Hei mikä uitettu koira - oi anteeksi kissa - sieltä tuli?” Jaakon ääni kysyi muiden äänten yli. Irvistin erittäin epänaisellisesti ja näytin miehelle kieltä. Luistelin märillä kengilläni kaapilleni, ja vaihdoin nopeasti varusteet kuiviin. Hiukseni eivät tosin suostuneet laisinkaan ojentumaan, joten sitaisin ne pieneen sykeröön niskaani, joskin jo ensimmäisen askeleen jälkeen yli puolet hiuksista olivat taas lähteneet omille teilleen. Marssin toimistoon, onnellisena siitä, ettei minulla olisi mitään syytä mennä tänään ratsastamaan siinä kelissä. Anne oli nimittäin eilen ilmoittanut, että menisi itse Seralla ratsastamaan.
“No mutta Kat, sinua juuri etsinkin”, kuului ensimmäisenä Annen ääni pöydän takaa. “Tässä olen”, virnistin lausahtaen laiskasti. “En ehdikään tänään Seraa ratsastamaan, joten jos olisit kiltti ja harjoittelisit tammalla varsinkin laukannostoja maneesissa?” Voihkaisin kuuluvasti, mutta pakotin kasvoilleni hymyn tapaisen ja vastasin: “Tottahan toki!” Anne hymyili ja toivotti kaikille sitten moikat lähtiessään huoneesta. Lysähdin Lynnin viereen penkille. “Mä voin tulla aivan hyvää hyvyyttäni punttaamaan sut aina uudestaan sit Seran selkään”, tyttö sanoi räpsyttäen silmiään viattomasti. Loin Lynniin murhaavan katseen, tai ainakin sen olisi pitänyt näyttää murhaavalta, vaikkakin Lynn purskahti raikuvaan nauruun. “No tule sitten, mutta vain sinä! Kukaan muu ei sinne tule, ja säkin vaan todistamaan kuinka En tule kertaakaan alas”, murahdin. “Sovittu!” Lynn sanoi vieläkin virnistellen. Lähdin päätäni pudistellen hakemaan Seran varusteita, ja laittamaan itsenikin ratsastuskuntoon.
“Hei prinsessa”, mutisin tammalle saapuessani karsinaan. Harjasin tamman kunnolla, kerrankin neidissä oli jopa likaa. Harjauksen jälkeen varustin tamman suitsilla ja satulalla. Tämän jälkeen asettelin takkutukkani päälle kypärän, ja vetäisin tummat ratsastushanskani käsiini. Ulkoata kuului samassa kova pamaus, ja Sera hätkähti huomattavasti. “Mitä meidän koulutreeneistä oikein tulee, jos sä jo sisällä säikyt?” mutisin tammalle avatessani karsinan oven ja lähdin taluttamaan tammaa maneesia kohti. Matkalla maneesiin Sera säikähti vain viitisen kertaa, milloin tuulta, milloin tuulessa lentävää lehteä ja milloin pelottavaa lumikasaa.
Lynn, joka oli kipittänyt hieman ennen meitä maneesiin, avasi suuret ovet joista talutin Seran sisälle. Lynn sulki oven, ja oli menossa katsomoon istumaan. “Sunhan piti tulla roikkumaan, tää on ainut kerta kun sä sitä pystyt tekemään”, huudahdin juuri istuneelle tytölle. “Mokomakin ylimielinen orjapiiskuri”, Lynn mutisi kiivetessään takaisin katsomosta ja lähtiessään kävelemään minua ja Seraa kohti. Laskin jalustimet ja kiristin satulavyön, ja Lynnin pitäessä vastaan nousin selkään. “Nonih nyt voit mennä katsomoon, ja pysyä siellä hiljaa”, hymyillen naljaisin Lynnille, joka kauniisti näytti kieltään minulle. “Joo on kaunis kieli sulla”, huudahdin vielä tytön perään ja annoin Seralle kehotuksen lähteä kävelemään.
Seinät paukkuivat tuulen voimasta, ja joka nurkka narisi saaden kylmät väreet kulkemaan selässäni. Tunsin, kuinka allani oleva poni oli jännityksestä pinkeä. Istuin syvemmälle satulaan ja hengitin pari kertaa syvään saadakseni oman ruumiini rentoutumaan. Kuitenkin jokaisesta yhtään lujemmasta tuulenpuuskasta säpsähdin itsekin. Siirsin tamman parin kierroksen käynnin jälkeen raviin, johon tamma lähti pompahtaen. Rauhoittelin Seraa tekemällä suuria voltteja, taivuttelemalla ja avaamalla moottoreita reippaammalla eteenratsastuksella. Hyvinhän tämä sujuu, mietin tamman myödätessä voltilla. Samassa kuului kova räsähdys. Katto putoaa, ehdin miettiä ja tiukentaa hieman istuntaani kun Sera jo lähti. Tamma ei kuitenkaan lähtenyt odottamaani suuntaan, vaan kääntyi 90 asteen kulman pakoon ääntä. Tömps, kuului vain ja olin maassa. Hemmetin hemmetti. Kuulin kuinka katsomosta Lynn laskeutui alas, ja rauhoitellen Seraa ottaen ponin kiinni. “Ootkos okei? Taisi lumi pudota katolta” “Joo oon, tamma pääs yllättämään”, mutisin hieroen kovan tällin saanutta takalistoani. Nousin kuitenkin heti selkään, Lynnin iskien silmää yrittäen samalla peittää virnistystään.
Toisen ja kolmannen putoamisen jälkeen, mitkä myöskin putoava lumi aiheutti, Lynnin pokka piti. Seitsemännen putoamisen jälkeen luulin hetken tytön saaneen jonkinlaisen kohtauksen, niin lujaa hän yski ja kakoi vedet silmissään. Lopulta, kymmenennen putoamisen jälkeen, Lynnin pokerinaama petti. Tyttö makasi vatsallaan katsomossa hakaten nyrkeillään penkkiä silmät vuotaen. Henkeä haukkoen Lynn sopersi: “hehhaheh - suoraan - eihh hehheh - takapuolelleen - hihhah - lumi - hehheh - uusi hih paras kaverini - hah - olisi pitänyt - hahhahh - olla kamera” jatkaen vielä hetken päättyen johonkin hauskojen kotivideoiden palkitoon. “Ja u-uulos!” sanoin varmaankin tomaatinvärisenä holtittomasti hekottavalle Lynnille. Tyttö nosti päätään silmät vuotaen, räjähtäen sitten takaisin nauruun. “Oikeesti, Lynn, nyt ulos! Täst ei tuu yhtään mitään”, tiuskaisin pidellen erittäin kovia kokenutta takapuoltani toisella kädellä ja toisessa säpsyä Seraa. Käteni huomatessa Lynn alkoi hetken näyttää siltä, että kohta hän unohtaisi hengittää hekotuksen lomassa. Hieman rauhoituttuaan tyttö nousi, ja lähti maneesin ovea kohti. Viimeiseksi hän kuitenkin vielä vilkaisi minua, totaalisesti reveten vielä kerran. Lynn avasi oven, ja kiljaisi sitten. “Ei samperi”, kuului vain tytön peittyessä lumiloskaan. Ovi sulkeutui hyvin nopeasti, mutten voinut välttyä kuulemasta erittäin pitkää manauslistaa.
Nousin hykerrellen mielihyvästä takaisin selkään. Takapuoltani kolotti, mutta ihme ja kumma Lynnin lähdettyä pystyin taas keskittymään ratsastukseen. Myös lumen putoaminen oli loppunut. Ehkä tyttö oli saanut loput päälleen, haaveilin iloisena. Lopputunnin harjoittelin Seran kanssa laukannostoja niin käynnistä ja ravista, ja lopputunnista rapsutin kauniisti kulkevaa Seraa kaulaan.
|
|
|
Post by Anne on Dec 16, 2008 11:10:37 GMT 2
Kat, 3 Kohista: Sori laatu, tällä hetkellä tykkään tuosta värityspuolesta enemmän kuin tarkkojen linejen teosta, joten tulee tuollaisia hmm.. "juoksevampia" kuvia. =)
|
|
|
Post by Kat on Dec 16, 2008 15:38:44 GMT 2
kiitos ihanasta kuvasta, Sera on aivan syötävän näköinen <33 16.12.2008 - Tunnin jälkeen(joo jostain vanhemmasta piirroksestani piirsin muutellen, sen takia laatu...)
|
|
|
Post by Kat on Dec 17, 2008 14:46:54 GMT 2
17.12.2008 - Estevalmennus opettaja CarkkiAvasin Seran narisevan karsinanoven, ja pujahdin sisälle. Tamma käänsi siroa päätään minua kohti, ja hörähti. Sydän pompahti rinnassani ja onnentunne levisi aina hiusrajasta varpaisiin saakka. Tamma kääntyi ja puhalsi lämmintä ilmaa ojennettuun käteeni. Rapsutin Seraa niskasta. Sera otti taas yhden askeleen ja painoi päänsä syliini, kerjäten lisää rapsutuksia kuin mikäkin kissa. Hymyilin ja rapsutin tammaa edelleen niskasta. “Olet ihana”, mumisin tammalle saaden vastaukseksi hörähdyksen, kuin tamma olisi ilmoittanut tietävänsä olevan ihana. Kymmenisen minuutin päästä kävelin hakemaan varusteita satulahuoneesta. Avasin oven varsin rivakasti, ja olin törmätä johonkuhun. “Anteeksi”, naurahdin Cindylle joka hieroi käsivarttaan johon olin ilmeisesti paiskannut oven. “Ei se mitään, en ole posliinista”, tyttö hymähti takaisin ja jatkoi hyörimistä Taigan varusteiden ympärillä. Nappasin käsivarsilleni satulan, suitset sekä punaiset suojat. Tänään pääsisin kokeilemaan hieman Seran hyppytaitoja. Marssin takaisin karsinalle, ja varustin tamman nopeasti. Talutin tamman maneesiin, jossa nousin selkään Carkin auttaessa. Sastu ja Pipsa olivat jo nousseet ratsujensa, Rensun ja Bertin, selkään. Olisimme siis Seran kanssa ainoa tyttöenergiaa-pari… ja varmaan myös kuumin ja hermostunein. Alkutunnista Sera säpsähteli Carkin mikistä tulevaa ääntä, niin ettei rentoutumisesta ollut tulla mitään. Jännitin oman kroppani myöskin huomaamattomana, sillä uusi tilanne sai Seran jännittymään ja siten myös minut. Carkin huomauttaessa kireydestä huomasin sen, ja onnistuin rentouttamaan oman kroppani. Kohta tamma kulki huomattavasti paremmin, ja kiitin mielessäni hyvästä huomautuksesta. Ensimmäinen ravisiirtyminen meni pomppimiseksi, sillä Sera pelästyi mikistä tulevaa ääntä. Rauhoittelin tammaa, mutta kireys taisi jäädä taas huomaamattani päälle ja Sera kulki pärskien ja hieman jännittyneenä. Rentoutin itseni juuri samalla hetkellä kun Carkki huudahti ohjeita Sastua. Siinä samassa Sera pomppasi sivulle, saaden rentoutuneen kroppani jäämään jälkeen. Pamahdin maahan, mutta onneksi mitään ei sattunut. Nappasin Seran kiinni. Tamma katseli ympärille hermostuneena, kuin odottaen uutta hirviöääntä. Juttelin Seralle hetkisen, ja nousin sitten selkään takaisin. “Kat, tosi hienosti hoidit ton tippumisen ja sen seuraukset", Carkki huudahti ilman mikkiä. Hymyilin, ja muistelin vuosia Kelmin ponitallin ponien kanssa. "Kelmiläisten kanssa näitä sattuu”, vastasin opettajalle. Kohta olikin jo minun ja Seran vuoro mennä esteille. Tamma säpsähteli allani, ja ensimmäinen este päättyi kieltoon. Kokosin istuntani paremmin kasaan, ja otin uuden yrityksen. Tällä kertaa Sera hyppäsi loisteliaasti, vaikkakin hieman kuin vähätellen esteen korkeutta, esteen ylitse. Muuten esteet sujuivat minun ja Seran kohdin hyvin, tosin tamma kuumeni suuremmilla esteillä. Myös toinen putoaminen sattui, kun ulkoata kuului pamaus juuri esteellä ja Sera loikkasi vinoon minun kellahtaen esteen päälle. Lopputunnista annoin tamman kävellä pitkin ohjin, ja myöntelin Carkin kehottaessa käyttää seuraavalla kerralla martingaaleja esteillä. Olin itsekin huomannut Seran pään heittelyn häiritseväksi, ja Carkin kehotus varmisti päättelyni oikeaksi. Kaikin puolin olin kuitenkin erittäin tyytyväinen tunnin sujuun, sillä se oli kuitenkin vasta ensimmäinen estekertamme.
|
|
|
Post by Kat on Dec 18, 2008 15:33:02 GMT 2
18.12.2008 - Diivailuahmm tuo loimi alkaa aivan väärästä kohtaa jne, mutta mutta... 11HM
|
|
|
Post by Kat on Dec 19, 2008 14:29:53 GMT 2
19.12.2008 - Laukkaa hummani hoi
|
|
|
Post by Kat on Dec 20, 2008 17:00:55 GMT 2
20.12.2008 - Sastun maastolenkki
|
|
|
Post by Kat on Dec 21, 2008 15:14:59 GMT 2
21.12.2008 - Rauhallinen kävelylenkki?
“Joulu on taas, joulu on taas, kattilat täynnä puuroo…” hoilottelin iloisesti avatessani oleskelutilan oven. “Ei puuroa vaan karkkia”, kuului eräältä sohvalta. Paikansin äänen, ja näin ketarat ojollaan makailevan Lynnin. “Huomenta vaan sullekin kulta pieni”, rallattelin ja marssin kaapilleni. Kaivoin sieltä ratsastushanskani ja olin lähtemässä alas, kun Lynnin laiskahko ääni kuului: “Aiotko sä pelkillä hanskoilla mennä ratsastamaan? Vähän riskaabelia, sanoisinko” “Niin varmaan olisi jos ratsastamaan menisin, mutta ajattelin ihan vain kyllä taluttaa Seraa kulta pieni”, vastasin hyvin iloisella äänellä ja läksin uudelleen portaita kohti. “Kullat ja pienet on housuissas”, kuulin kylläkin vielä ennen alas ehtimistäni.
Ennen Seran luokse menoa poikkesin varustehuoneeseen, josta nappasin mukaani tamman harjat ja suitset. Tavarat saatuani suuntasin matkani neidin karsinalle, ja karsinalle päästyäni laskin kantamukseni maahan. Nappasin käteeni pölyharjan, ja kiitin mielessäni diivahoidokista, joka ei itseään helpolla sotke. Pujahdin karsinaan. Sera katsoi minua hetken, hörähti ja jatkoi syömistään. “Moi vaan”, mutisin ja aloitin harjaamisen tamman kaulasta. Noin vartin päästä seisoin tamman vieressä ja vetäisin vielä ratsastushanskani käteeni. “Eiköhän mennä”, sanoin tammalle ja avasin karsinan oven apposelleen.
Talutin Seraa juuri ulospäin, kun tallista kuului rysähdys. Sera hätkähti ja nosti päänsä pystyyn, silmävalkuaiset pyörien. “Soo tyttö, ei se ollut mikään pommi, ihan vaan normaali paukahdus”, selittelin tammalle rauhallisella äänellä. Sera vilkaisi minuun, käänteli korviaan ja rauhoittui sitten. “Hyvä tyttö, useammin kun mua uskoisit niin menis tosi hyvin!” kiittelin tammaa ja valitsin lumisen metsätien. Lähdimme tamman kanssa vierekkäin sitä kävelemään.
Sera katseli jokaista pusikkoa ja lumikasaa erittäin epäilevästi, mutta huomasin ilokseni, että tamman hermostuessa pälättelin tammalle niitä näitä niin Sera hyvin harvoin mitään säikähti. Kävelimme rauhassa, ja matka taittui hyvin letkeästi. Henkäisin syvään raikasta metsäilmaa, johon sekoittui vierellä kävelevästäni ponista tallin ja hevosten tuoksua. En huomannut tiessä olevaa syvää kuoppaa, vaan astuin sen reunaan. Jalkani lipesi, ja kuului kräks.
“Ai pentele, ei hemmetin hemmetti”, manasin rähmälläni maassa, onneksi ohjat kuitenkin kädessä. Sera pälyili minua erittäin epäluuloisesti korskuen, mutta asettui sitten neljälle jalalle ja jäi odottamaan mitä seuraavaksi. Kömmin ylös hyvin vaivalloisesti, kiroten jokaiselle liikkeelle joka liikutti nilkkaani. Ylös päästyäni nojasin Seraan, joka ensin katsoi minua kuin mitäkin hirveä, mutta pysyi paikoillaan. “Mitäs nyt?”, kysyin niin Seralta kuin itseltäni. “Okei, pitää kokeilla josko jalka kannattaisi”, jatkoin. Astuin varovasti oikean jalan päälleni, ja kaduin sitä välittömästi. Silmieni eteen ilmestyi keltaisia tähtiä, jotka pyörivät sinne tänne.
Mietin tilannettani. Olin metsässä, vieressäni hetken ainakin rauhallinen poni, nilkka ainakin hetkellisesti toimintakyvyttömänä. Ja tulos olisi?
“Tää on niin cliché”, mumisin nostaessani Seran ohjat kaulalle ja valmistautuessa ponnistamaan. Onneksi Sera pysyi suht paikoillaan, ja toisella yrityksellä sain heilautettua kipeän jalkani tamman selän yli. Otin tukevan otteen Seran harjasta, ja ponkaisin vielä kerran. Istuin tamman selässä. Pyyhkäisin hikipisarat otsaltani ja paransin asentoani. Sera pureskeli kuolaimiaan hieman rauhattomasti, joten annoin tammalle merkin kääntyä. Oikeaa jalkaani en kyennyt kunnolla käyttämään, mutta onneksi Sera totteli pienintä istunnanmuutostanikin, joten pääsimme hyvin liikkeelle. Lähdimme käyntiä samaa tietä kuin olimme tullutkin.
Matka taittui varsin hitaasti, mikä oli ihme ottaen huomioon allani olevan ratsun. Sera ilmeisesti tunsi, etten ollut aivan järjissäni tai kunnossa. Kerran tamma hyppäsi sivulle huomattuaan rusakon pusikossa, mutta pysyin selässä, kiitos yhdeksän vuoden ratsastuskokemuksen. Hieman alle puolen tunnin kuluttua talli ilmestyi näkyviin, ja huokaisin helpotuksesta.
“Sun piti mennä vain taluttamaan sitä”, tallista ulos tullut Lynn huudahti. “Joo niin piti, mutta olisi pitänyt arvata, että onnettomuusalttiina ihmisenä onnistuisin astumaan metsän ainoaan kuoppaan ja nyrjäyttämään nilkkani”, selitin liukuessani alas Seran selästä. “Toi on just niin sua”, Lynn mutisi tullessaan auttamaan. Hänen avustuksellaan linkkasin talliin heinäpaalin päälle istumaan, ja sitten Lynn nopeasti vei Seran karsinaansa. Palattuaan luokseni, tyttö tokaisi: “Mennääs sit hoitamaan toi sun jalka, kulta pieni”. Naurahdin, ja annoin Lynnin auttaa minut heinäpaalilta alas.
|
|