|
Post by Kat on Jan 16, 2009 18:54:25 GMT 2
16.01.2009 - Odottamalla hyvä tulee(Arvaa kuka takana)
|
|
|
Post by Kat on Jan 17, 2009 20:17:42 GMT 2
17.01.2009 - Katwalk
"Kiitti", huikkasin ja hymyilin kauniisti bussikuljettajalle. Mies vilkaisi minua kulmiensa alta, ja sulki oven melkein ennen kuin olin edes päässyt ovesta ulos. Siinä vasta herrasmies, mehän vain juttelimme veljeni kanssa. Ei siinä mitään pahaa ole... Ei edes vaikka purskahdimme vähän väliä hekottamaan varsin kovaäänisesti ja välillä puheäänemme kasvoi melkein huudoksi. Eihän? Työnsin elämäänsä kyllästyneen kuljettajan pois ajatuksistani, ja lähdin puolijuoksua Seppelettä kohti, käsissäni ostoskassini.
Tallissa pompin portaat ylös, ja pelmahdin varsin tyhjään oleskeluhuoneeseen. Paikalla olivat vain Abby, Carkki, Lynn, Josefiina ja Wear. "Mitä raahaat kaikki vaatteesi tänne?" Lynn kysyi hymyillen. "Tässä mun kaikkia vaatteita ole, murto-osa siitä. Nää on kuulkaas mun ostoksia", selitin heilutellen kasseja. "Noniin, mars pukuhuoneeseen niitä vaihtamaan", Abby kommentoi. "Täh?" kysyin kummastuneena, kurtistaen kulmiani. "Aioksä muka olla näyttämättä niitä meille?", Lynn jatkoi ja tuli työntämään minua portaita alaspäin. "Mä kyl ajattelin olla näyttämättä...", vastustelin. "No, aikomus hylätty. Mars vaihtamaan!" Josefiinakin puuttui tilanteeseen. Huokaisin, ja lähdin pomppimaan wc:hen.
Jos kerran haluavat nähdä mitä olen ostanut, tehdään se kunnolla, mietin vetäessäni jalkaani tummansinisiä farkkulegginsejä. Vedin pääni ylitse vaaleanruskean villapuseron, jossa oli avara mutta suurikauluksinen kaula-aukko. Vedin vielä jalkoihini mustat korkeakorkoiset nilkkurit, ja olin valmis. "Ootteko valmiita?" huusin ovelta. Vastaukset olivat joo'n tyyppisiä. "Ei kuulu, oletteko valmiita?" huusin takaisin. "JOOO!!" tytöt huusivat nyt innoissaan, päästen mukaan juoneen. Astuin sisälle huoneeseen, ja kävelin huoneen päähän heilutellen lannetta ja astellen korkein askelin. Päässä pysähdyin ja poseerasin kolmeen suuntaan. Lynn alkoi viheltää, ja kohta tunnelma huoneessa kohosi nollasta sataan. Juoksin vaihtelemassa vaatteita, ja aina tullessani takaisin huoneeseen oli porukka kaksinkertaistunut. Muutkin hoitajat tulivat vuorollaan kävelemään "catwalkilla", tai kuten Lynniskäinen kiltisti korjasi, "katwalkilla".
Loikoilimme uupuneina sohvalla, minä puoliksi Lynnin ja Carkin päällä, sillä sohva ei aivan ollut tarkoitettu näin monelle ihmiselle. Vähän väliä purskahdimme edelleen nauruun, eikä naurusta ollut tulla loppua kun toinen hytkyi vieressä. "Miten sä pystyt liikkumaan noissa farkuissa?" Wear kysyi vilkuillen ihonmyötäisiä housujani. "Kulta, näitä kutsutaan farkkulegginkseiksi", vastasin ja heilautin jalkojani ilmassa. "Ai noi on sellaiset, mä mietinkin miten pysyit niin pitkään pystyssä", Wear sanoi hymyillen viattomasti. "Vihjaileksä mun olevan kömpelö, tai jotain?" kysyin muka kauhistuneena. Tuon olin kuullut ennekin. "Kyllä ehdottomasti vihjailee", Lynn huusi vastauksen Wearin puolesta. Näytin tytölle kieltä, mutta virnistin sitten. "Mä lähen nyt kyllä parempaan seuraan", sanoin ja pomppasin sohvalta pois. "Se lähtee etsimään Tappia", kuulin Jossun sanovan. "Seraa itseasiassa", huusin portaiden puolivälistä.
Matkalla hoitoponini karsinaa, vastaani saapui Elli ja Anne. "Moi Kat, Elli ratsastaa tänään Seralla", Anne sanoi. "Mutta ilmeisesti et ollut edes suunnitellut ratsastavasi", Anne jatkoi ja vilkaisi vaatteitani hymyillen. "Joo en ollut, voin laittaa Seran valmiiksi. Puolen tunnin päästä olen varmaan valmis?" vastasin myöskin hymyillen. "Kuulostaa hyvältä, nähdään maneesissa sitten", Elli sanoi. Kävelin Seran karsinalle, jossa kaunis poni jo kurkisteli innokkaasti luokseni. "Heei tyttö", tervehdin tammaa rapsuttaen tätä otsasta. Unohduin hetkeksi rapsuttelemaan tammaa, mutta kohta muistin, että harjaaminenkin oli keksitty. Harjasin siis ponin kunnolla, mutta nopeasti läpi.
"Avaa suu", maanittelin uppiniskaisesti kiinni suutaan pitelevää tammaa. "Sä tiedät etten mä haluis laittaa mun sormea sun suuhun, sillä siitä sä vaan suutut", selitin, ilman tulosta. "Kiiiltti, sä saat porkkanan jos avaat suus. Eikö kelpaa? Miten ois porkkana? Ei sekään. Nooh, auto?" selittelin, ja viimeisen kysymyksen kohdalla Sera aukaisi suunsa. Suuni loksahti myöskin auki, mutta tajusin nopeasti suitsittaa ponin. "Auton? Huhhuh että osaat olla vaativa", pälättelin Seralle ja nostin satulan tamman vaaleaan selkään.
Talutin Seran Jokerin avoimena pitämän oven läpi. Tamma steppaili vierelläni kävellessämme maneesia kohti, katsellen tapansa mukaisesti jokaista puskaa ja puuta korvat heiluen ja silmävalkuaiset pyörien. Minulla on sitten rohkea hoitoponi, mietin kun Sera säikähti omaa varjoaan. Maneesissa Elli jo odottelikin meitä. Autoin pitämään ponia kiinni kun nainen nousi selkään, jonka jälkeen toivotin hyvää tuntia ja lähdin tallia kohti. Jossa minua odotti ihanan likaiset ja bakteeriset kupit pestävänä.
|
|
|
Post by Kat on Jan 18, 2009 21:14:37 GMT 2
18.01.2009 - Se päivä, kun pojat sekosivat
Makoilin, nyt jo monennetta kertaa tällä viikolla, oleskeluhuoneessa muiden kanssa. Tänään “muut” sisälsi Sastun, Lynnin, Pipsan ja Carkin. Kenelläkään ei ollut mitään järkevää tekemistä, itsekin olin jo juoksuttanut Seran aikaisemmin päivällä. Tamma oli vain kerran saanut kunnon sätkyn, kun maneesinovi oli avautunut ja Lynn Sentteineen olivat saapuneet paikalle. Lopputunnin neiti oli hieman diivaillut Sentille, mutta kulki varsin rennosti ja totteli jokaista käskyäni, myös suunnanvaihto-käskyä raipanheilautuksesta.
Alhaalta tallista alkoi kuulua huhuilua, joka muistutti erehdyttävästi Jaakon sulolauluja. Hetken kuluttua kuulin kuinka joku käveli portaita ylös. “Eikö teillä ole parempaa tekemistä kuin löhötä täällä?” ovelle ilmestynyt Jaakko kysyi, katsoen meitä. “Njääh, ei ole”, vastasin ja venyttelin. “Eikö todellakaan? Onko hoitokonit liikutettu, varusteet putsattu ja kupit hinkattu?” mies jatkoi. “Hoitokoni on liikutettu, varusteet on putsattu ja kupit on… mikä se oli? hitsattu?” vastasin ja haukottelin perään. “Tää ei käy päinsä, mitä Annekin sanoisi jos kuulisi teidän vain löhöilevän” Jaakko sanoi, ja näytti sitten salamaniskun saaneelta. “Puolen tunnin päästä kentällä”, mies huusi jo puolessa välissä portaita.
“Mitä toi oli?” Pipsa kysyi hetken kuluttua. Muutkin alkoivat hieman heräillä. “Pitäisköhän meidän mennä?” Sastu kysyi oikoen jalkojaan. “Kentälle siis”. “Mennään kattoo mitä se keksi”, Lynn sanoi ja pomppasi kaapilleen, ulkovaatteita hakemaan. Katsoin pienestä ikkunasta ulos, josta näkyi tallipiha. “Hei, tuollahan on Tappi ja Kristian”, huudahdin tunnistaessani tallipihan läpi kävelevät henkilöt. “Ja nyt Jaakko tapas ne… Ja ne lähtee kävelemään kentälle päin. Dääm, enempää en enää näe, ikkuna on liian pieni”. Tytöt olivat kerääntyneet taakseni kuullessani ensimmäisen huudahduksen, ja katsoimme toisiamme nyt kummissamme. “Okei, nyt kyllä mennään ja nopeasti kentälle”, Lynn toitotti. Nappasin takkini ja huivini, ja lähdin pomppimaan Lynniskäisen perään portaisiin, muut minun perässä.
Suunnistimme yhdessä porukassa kentälle päin, jossa näimme poikien jotain hihhuloivan. Lähestyessämme kenttää pistin merkille, että kentällä näytti olevan ties minkälaista erikoisestettä ja muuta sälää. Meidät huomatessa Jaakko huusi toisille jotain. Mitä sitten Jaakko olikin sanonut, se sai Tapin ja Kristianin kaivamaan taskuistaan jotain, ja saamaan heidät kävelemään meitä kohti. “Jonoon järjesty!” Tappi toitotti. Kurtistin kulmiani, mutta asetuin Lynnin taakse seisomaan. Pojat tulivat vierellemme, ja seuraavaksi huomasin etten nähnyt enää mitään. “Mitäh?!” mutisin ja yritin nostaa silmieni päällä olevan asian pois. “Rauhotu kirppu, se on vain pinteli”, Tappi kuiskasi korvaani ja laski pinteliä repineen käteni alas.
“Noniin, tehtävänne on etsiä kentältä puomeista rakennettu neliö, ja mennä sen sisään”, kuulin Jaakon sanovan. “Siis täh, mitä tää nyt on olevinaan”, ilmeisesti Carkki, huuteli jonon perältä. “Lapsellista”, Sastu mutisi takaatani. Samassa kuului viuh, ja Sastu kiljahti. “Au, toi sattu!! Mitä sä annat raippaa…”, tyttö mumisi tuohtuneena. “Siinä näitte mitä tapahtuu jos ei tottele, eli mars matkaan”, Jaakko toitotti. Pystyin kuulemaan pelkästä miehen äänestä, että tämä nautti tästä. Lähdimme kuitenkin törmäillen toisiimme kävelemään oletetusti kentällä.
“Vauhtia nyt, ei tässä ole koko päivää aikaa”, Kristian hekotteli. Murahdin, ja samassa tunsin kuinka tasapainoni petti. Rämähdin maahan, mutta onneksi käsissäni olevat lapaset estivät naarmujen saamista. Tunnustelin ympäriltäni, ja käteeni osui jotain kovaa. Hmm, pitkulaista ja pyöreähköä… Puomi! Lähdin etenemään ryömien, ja kohta arvasin löytäneeni puomineliön. “Löysin! Tännepäin!!” huusin, ja kuulin muiden huokaisevan. Vähän ajan kuluttua seisoimme kaikki edelleen silmät sidottuna oletetussa puomineliössä. “Okei, löysittehän te sinne. Nyt ottakaa pintelit pois, seuraavaa osiota varten”, Tappi huusi. Repäisin pintelin silmiltäni, ja räpyttelin silmiäni. Kentälle oli ilmestynyt meidän harhaillessamme kokonainen esterata esteitä. Tai ei rata, sillä esteitä oli siellä täällä. “Seuraava tehtävänne on päästä mahdollisimman nopeasti esteradan lävitse Tapin luokse, jossa etsitte kadonneen avaimen. Se, missä avain on, on salaisuus. Nopeimman ei tarvitse jäädä enää viimeiseen osioon”. “Paikoillanne - valmiina - hep!” Kristian karjaisi. Että näitä poikia, tämä vielä kostetaan, puhisin loikkiessani esteiden ylitse. Minun tasapainollani päädyin kuitenkin hyvin nopeasti maahan. Manasin syvään, ja vieressäni suhahtava Sastu hymyili pahoittelevasti. Jatkoin esteiden ylittämistä ja välillä alittamista. Näin Carkin ja Lynnin ehtineen jo Tapin luokse, jossa tytöt etsivät avainta ämpäreistä. Joiden sisältöä en halunnut edes tietää.
Viimein pääsin myöskin Tapin luokse, jossa kaikki muut olivat jo. Pysähdyin katsomaan hetkeksi muita, jotka tonkivat ämpäreitä. Mm, eihän avain välttämättä ämpäreissä olisi. Huomasin Tapin peittelevän virnistystä. Avain olisi siis jossain helpossa paikassa, joten hiivin pojan taakse. Hmm, jos olisin avain, missä olisin? Mielessäni välähti, ja sujautin käteni Tapin takataskuun. Bingo! “Avain!! Jipii, löysin”, huudahdin ja aloin pomppia ympäri. Toiset katsoivat minuun murhaten. “Epäreilua, ei me viittitä Tapin takapuolta mennä kaivelemaan. Katilla oli kotikenttäetu”, Lynn tuhahti. Näytin tytölle kieltä ja taputin tämän päätä lohduttavasti, saaden läppäisyn olkapäähäni.
“Katti meni ja voitti, eli hänen ei tarvitse osallistua seuraavaan osioon. Pojat?” Jaakko sanoi virnistellen. Samassa Tappi nappasi käsistäni kiinni, ja Kristian ja Jaakko nappasivat jalkani. Kiljaisin ja yritin rimpuilla irti. Ilman tulosta, ja seuraavaksi huomasin kuinka matkamme vei pelottavasti kohti pihan ainutta lumikasaa. “Ei te ette voi, toi on märk..” kiljuin mutta sitten jo lensin suuressa kaaressa lumiloskakasaan. Pläts- kuului, ja tunsin kuinka housuni kastuivat läpimäriksi. “ARGH! Mä tapan teidät, tapan tapan tapan”, kiljuin. Tallinovesta äänten houkuttelema Anne katsoi minua pahasti, joten hiljennyin. “Katti vaan tässä syyttää meitä omasta kömpelyydestään”, Jaakko selitti enkelikasvoisena Annelle. “Ja nyt tytöt, mennään viimeiseen osioon. Eli korjaamaan tavarat kentältä”, mies huikkasi lopuille jotka hekottelivat vieläkin minun kohtalolle. Huokaisin syvään, ja päätin etten enää olisi ikinä Jaakon näkyvillä toimettomana.
|
|
|
Post by Kat on Jan 19, 2009 18:39:58 GMT 2
19.01.2009 - Katti & Luuta, parkettien partaveitset
Pyyhkäisin hikeä otsaltani, ja heitin viimeisen talikollisen lantaa olkani ylitse kottikärryihin. Kärryt natisivat uhkaavasti, mutta pysyivät pystyssä. Huokaisin ja iskin talikon kärryihin ja lähdin kärräämään haisevaa kärryä kohti lantalaa. Pitikin sitten mennä kostoa yrittämään Jaakolle juuri silloin kun Anne ilmestyi nurkasta. Okei, pahemminkin olisi voinut käydä, sillä sain “vain” käskyksi olla koko loppupäivän Jaakon orja… Kippasin lannat lantalaan ja palautin kärryt ja talikon paikalleen. Otin käteeni harjan, ja lähdin lakaisemaan lisäsiiven lattiaa.
Korvakuulokkeistani alkoi kuulua vanha biisi, Toton Africa. Hyräilin rakastamaani biisiä, ja huomaamattani jalkani lähtivät omille teilleen. Keinuimme yhdessä harjan kanssa lattian poikki, roskien liitäessä tieltämme. Biisin loppuessa pysähdyin hätkähtäen, ja vilkaisin ympärilleni. Tap-tap-tap “Ja uusi tallirakkaus syntyi! Osaan kuvitella jo suuret otsikot “Katti & Luuta, parkettien partaveitset”” Josefiina hekotteli vatsa kippurassa. “Joo hekoheko”, murahdin mutta naurahdin sitten itsekin. Taisin olla aika viisaan näköinen heiluessani luudan kanssa. “Apua saa tarjota?” sanoin, ja osoitin vielä puoliksi likaista lattiaa. “Kiitti tarjouksesta, mutta tietääkseni vain sä olet Jaakon orja tänään”, Jossu sanoi ja hymyili varsin viehättävästi, lähtien sitten oletettavasti Hillan karsinaa kohti. Kilttiä. Jatkoin lattian lakaisua, ja kymmenen minuutin kuluttua lattia kiilteli jo puhtauttaan. Vein harjan paikoilleen, ja nappasin mukaani Seran varusteet.
Kipitin lattian poikki, katsoen etten vain sattuisi Jaakon terävien silmien katseeseen. Ehkä jos ehtisin maneesiin ennen kuin mies huomaisi minut, olisin turvassa. Eikai hän voisi käskeä minua alas Seralta? Eei. Kai. “Hei tyttö”, tervehdin Seraa, joka nuuhki innoissaan hiuksiani. Haistoi varmaan uuden omenashampooni. Varustin tamman, ja vilkaisin sitten ulos käytävälle. “Noniih, eiköhän mennä. Mutta hiljaa sitten, ja nopeasti”, supisin Seran korvaan. Pujahdimme takaovesta niin nopeasti kuin pystyimme. Huokaisin kun ovi sulkeutui perässämme. “Minnekkä sitä ollaan menossa?” Hypähdin ilmaan, kuten vierelläni oleva poni. Samperin Jaakko. “Kentälle. Ratsastamaan. Anne käski”, sopersin. “Ai että Anne käski”, Jaakko sanoi ja hieroi leukaansa mietteliäästi. “Joo niin käski, voit tarkistaa vaikka Annelta itseltä”, selitin pokerinaamalla. Jaakko tutkaili kasvojani hetken, mutta lähti sitten itsekseen mutisten talliin. Huh. Läksin nopeasti taluttamaan Seraa maneesille päin, ennen kuin mies muuttaisi mielensä.
Maneesi kaikui tyhjyyttään, kun astuin ruunivoikon tamman kanssa sisälle. Napsautin valot päälle, ja huomasin maneesissa olevan puomeja. Ehkä voisin Serankin kanssa puomeja hieman kokeilla, päätin kiristäessäni tamman vyötä. Nostin jalkani jalustimeen, ja nousin rauhallisesti tamman selkään. “Hieno tyttö, jaksoit hienosti seistä paikoillasi”, kehuin tammaa. Samassa kuulin kuinka maneesinovi aukesi, ja sisään astuivat Mariel ja Luy. “Ai te olettekin täällä, sopiiko että tullaan tän “pikkuisen” kanssa mukaan?” Mariel kysyi. “Tulkaa ihmeessä”, vastasin ja hymyilin Marielille.
Asetin Seraa suurella pääteympyrällä alkukäyntien jälkeen. Tamma tuntui hieman jäykältä sisään, joten ratsastin sisäpohjettani paremmin sisään. Hetken kuluttua tunsinkin, kuinka Sera antoi periksi sisältä, jonka jälkeen tamma alkoi asettua kunnolla ja liikkua paremmin takapäällään. Jatkoimme työskentelyä ympyrällä toiseen suuntaan, joka tuntui olevan heti alkuun helpompi suunta Seralle.
Nostin laukan kulmasta. Avusta Sera nosti pehmeän laukan, jatkaen edelleen kauniisti peräänannossa kulkua. Hymyilin, mutta keskityin sitten edessä oleviin puomeihin. Juuri ennen ensimmäistä nousin hieman kevyempään istuntaan. Huomasin Seran korvista, että tamma jännitti hieman, joten rohkaisin neitiä. Korvien kääntely loppui, ja laukkasimme puomit ilman kolauksen kolausta loppuun asti. Toistimme harjoituksen pariin kertaan, ja joka kerralla Sera kulki rentoutuneemmin ja lopulta tamma laukkasi puomit ilman mitään epäröintiä.
“Loistavaa, loistavaa”, kuiskasin tammalle ja katsoin Marielin ja Luyn hienoa työskentelyä. Istuin alas harjoitusraviin, ja asetin Seraa, siirtäen samalla tamman sisäjalat hieman sisällepäin, niin että tamma kulki kolmella uralla. Avotaivutusta siis. Sera tanssahteli ensin hieman kuumentuen avuista, mutta rentoutuessani ja höllätessäni hieman painetta jalassani tamma asettui takaisin. Pitkillä sivuilla jatkoin tamman kanssa avotaivutusten parissa, ja lyhyillä sivuilla ratsastin eteenpäin purkaen avojen painetta.
Viimeisen erittäin onnistuneen avojakson jälkeen suoristin tamman, ja annoin tamman venyttää kaulaansa, minkä Sera teki innoissaan. Ravailimme reipasta eteen-alas ravia hetken ajan, ja kohta siirsin tamman käyntiin. Huomasin Marielikin jo kävelevän jättiläisensä kanssa. “Luyhan meni tosi hienosti”, kommentoin hymyillen Marielille, heidän tullessa kuuloetäisyydelle. “Kiitti, Serakin näytti toimivan todella hyvin!” Mariel vastasi vastaten myös hymyyn. Annoin Seran kävellä normaalia pidemmän aikaan.
“Olit tänään loistava, oikein kouluponi”, selitin Seralle, tamman napatessa avoimelta kädeltäni porkkanat. Olin harjannut neidin tunnin jälkeen oikein kunnolla, Sera oli hieman hikeentynyt satulavyön alta ja kaulasta. Rapsuttelin tammaa vielä hetken, mutta muistin sitten Jaakon. Hipsin ulos, ja juoksin mopolleni. Se siitä tänpäiväisestä orjuudesta, mietin käynnistäessäni moponi ja lähtiessäni ajamaan kotia kohti.
|
|
|
Post by Kat on Jan 20, 2009 14:59:25 GMT 2
20.01.2009 - Agenttiura: hylätty
Hiippailin tallin käytävää pitkin varpaillani, välillä pysähtyen muka rapsuttamaan hevosta. Vilkaisin ympärilleni Kallen karsinan vieressä, ja olin saada sydänkohtauksen kun huomasin tulijan vierelläni. “Mit-?” Tappi aloitti kysymään hymyillen, mutta painoin käteni pojan suulle. “Shh! Ensin meinaat säikäyttää mulle sydänkohtauksen, ja nyt vielä aiot paljastaa mut!” sihisin pojalle, ja siirsin käteni hitaasti pois. “Mitä sä pakoilet?” Tappi kysyi huvittuneesti. “Jaakkoa tietty! Sillä on ollu viimeaikoina kummia päähänpistoja laittaa “Pörriäinen töihin”, kuten se itsekseen hekottelee”, tuhahdin ja kurkkasin käytävälle. “Tiekkö susta ei kyllä tulisi agenttia, sillä sä näytit äsken vain koomiselta luikkiessasi ympäriinsä, luulin et ajattelit varastaa hevosen tai jotain. Ja sitä paitsi mä olen seuraillut sua jo kymmenen minuuttia, etkä oo huomannut”, Tappi hekotteli. Valahdin valkoiseksi. “Huijaat”, sanoin. “Enpä taida. Muuten hei, miten aiot pitää mut hiljaisena, etten vain mene heti kertomaan Jaakolle että sä olet toimettomana?” Tappi kysyi, pilke silmäkulmassa. “Sä et uskaltaisi”, sanoin, itsekin kuitenkin varmana, että Tappi todella uskaltaisi. “Mua ei kuule turhaan kutsuta rohkeaksi”, poika vastasi ja otti askeleen poispäin.
“Tappi!” sihahdin, ja nappasin pojan kädestä kiinni. “Heti tänne takaisin!” “Mitä mä saan vaitiolosta?” Tappi kysyi, pilkkeen voimistuessa silmässä. “Hmm, katsotaas”, sanoin. Poika otti askeleen takaisin, katsoen minua uteliaasti. Otin itsekin askeleen, ja olin nyt aivan kiinni Tapissa. Katsoin poikaa silmiin. “Miten olisi vaikka…?” kysyin, ja painoin huuleni pojan huulille. Tappi vastasi suudelmaan, ja nosti kätensä pääni sivuille karsinan oveen. Omat käteni harhailivat pojan tummissa, hieman kiharoissa hiuksissa.
“No, miten on?” kysyin hetken kuluttua, hieman hengästyneenä. “Mikä on miten? Mä tulin vasta talliin, en oo nähnyt mitään tai tiedä kenestäkään”, Tappi vastasi ja painoi huulensa taas huulilleni. Miehiä on niin helppo suostutella. Pääni takaa kuului pärskähdys, ja hyppäsimme Tapin kanssa pelästyneinä erilleen. Kalle katsoi meihin korvat höröllä, suu täynnä heinää. “Se siitä sun rohkeudesta”, heitin nauraen ja lähdin jatkamaan kesken jäänyttä matkaani Seran karsinalle. Kuulin askeleet perässäni.
“Moi kaunokainen, sä olet paras”, selitin Seralle, joka hamuili kättäni sametinpehmeällä turvallaan. “Pitäiskö olla mustasukkainen?” Tappi kysyi, nojaillen karsinaan. “Ei tässä oo edes mitään kilpailua, eli ei tartte”, sanoin ja aloin harjaamaan tammaa pojan ojentamalla kumisualla. “Ai, kiitti”, Tappi sanoi hieman rehvakkaasti, pörröttäen hiuksiaan. “Mä tarkotin äskeisellä, että sua ei voi edes verrata Seraan, sillä Sera. On. Paras”, korjasin. Tapin ilme venähti, muttei kauaksi aikaa. “Mä tiedän ettet sä tarkoittanut tota”, poika sanoi hymyillen nyt taas normaalia virnettään. Samassa pojan kännykkä soi, ja Tappi vastasi siihen. ”Missä hemmetissä sä olet? Täällä on kaikki tekemättä!” puhelimesta huusi Artsin ääni. “Mä tuun heti, oon kaupassa”, Tappi vastasi. Toisessa päässä luuri meni kiinni. “Säkään et sit nähnyt mua”, poika sanoi. “En en, maksaa saat myöhemmin. Moikka!” huusin jo poistuvalle pojalle. Katsoin sitten Seraa, joka tönäisi minua. “Joo nyt sä saat mun koko humion”, nauroin ja jatkoin tamman harjaamista. Ratsastamaan en tänään menisi, sillä Anne hoitaisi sen puolen.
|
|
|
Post by Kat on Jan 21, 2009 20:14:15 GMT 2
21.01.2009 - Unta vain
|
|
|
Post by Kat on Jan 22, 2009 15:36:58 GMT 2
22.01.2009 - Lumiriehaa
Lumi on niin kauan ihanaa, kun se ei sula niskassa tai se ei katkaise jalkojani saadessaan minut liukastumaan. Mutta onneksi kaikkeen on ratkaisu. Hymyilin ja nostin kasvoni raikkaaseen, puhdistavaan lumisateeseen. Pompin viimeiset askeleet tallin ovelle, jota raotin ja sujahdin sisään. “Moi Katti, montas kertaa kaaduit?” hymyilevä Pipsa kysyi. Minulla oli ilmeisesti jo koko tallin kattava maine huonosta tasapainosta maalla. “En kertaakaan”, vastasin ja pudistin päältäni satanutta lunta. Pipsan suu loksahti auki. “Kuin niin et kaatunut? Mäkin olin kaatua kun Sikkeä hain”, tyttö pälätti kummissaan. Nostin jalkaani. Pipsa katsoi hetken kengän pohjaani kummissaan, mutta repesi sitten nauruun. “Oot hankkinut itsellesi hokit”, tyttö hekotteli. “Kai nyt, mun tuurilla kaikki apu on tervetullutta”, sanoin hymyillen ja nappasin jalassani olevat “hokit” pois, sisällä niitä ei kannattaisi tylsyttää.
Jaahas, Sera on ulkona. Karsina ammotti tyhjyyttään, joten nappasin riimunnarun koukusta ja läksin takaisin ulos. Laittaen tietenkin hokit jalkaani, ennen kuin surman suuhun astuisin. Ulkona pyrytti rauhalliseen tahtiin edelleen. Kävelin hymy kasvoillani tarhoja päin, kun piponi yhtäkkiä lensi pois päästäni. Heti perään lumipallo läjähti käsivarteeni, saaden minut pompahtamaan metrin sivulle. Läheisestä pusikosta kuului hekotusta, ja samassa lumipalloja alkoi lennellä oikein olan takaa. “Ääk”, karjaisin ja juoksin läheisen puun taakse, jonka viereen piponi oli lumipallon voimasta lentänyt. Pudistelin pipon ja painoin sen nopeasti päähäni, tiiraillen sitten lumipallojen lähettäjiä. Tappi ja Kristianhan ne sieltä kurkistelivat, lähettäen vähän väliä lumipalloja puuhun jonka takana olin. “Tulitauko!! Mun täytyy hakea Sera, oikeesti!” huusin pojille. Vastaukseksi sain kahta kovemman lumiryöpyn suojaani. Argh, miten pääsisin tarhalle ilman, että olisin kuin mikäkin lumiukko?
Mielessäni välähti eilinen leffa Tapin kanssa. Virnistin keksiessäni miten ehkä pääsisin kuivana pois. “Tappii?” huusin. “Mitä kirppu?” kuului vastaus. “Sun olis paras lopettaa toi tulitus, tai kerron kaikille miten “rohkea” olet”, huusin. Hetken ei kuulunut mitään, mutta kohta kuulin kuinka Tappi manasi hartaasti. “Sä olet kiero nainen”, Tappi huusi ja käski sitten Kristianin lopettaa tulituksen. Vilkaisin puun takaa, ja näin Tapin nousseen ylös ja kävelevän minua kohti.
“Moi”, tervehdin poikaa, joka oli aivan myrtynyt voitostani. “Toi oli karua kiristää eilisellä”, poika murahti. “Mä en voi sille mitään ettet sä näköjään kestä kauhuleffoja, mutta hei, se on aika söpöä”, sanoin ja hymyilin pojalle. “Oikeest? Söpöä?” Tappi kysyi hieman pirteämmän, jopa omahyväisen näköisenä. “Ei”, naurahdin pirullisesti ja lähdin Seran tarhaa kohti. Tappi jäi seisomaan paikoilleen typertyneenä hetkeksi, mutta otti minut sitten kiinni parilla loikalla, pudottaen niskaani lumipallon.
“Tota sä saat katua!” karjaisin ja taklasin pojan, ennen kuin tämä ehti juosta paikalta pois. Painimme hetken lumikasassa, molempien yrittäessä tunkea mahdollisimman paljon lunta toisen niskaan. Vähän ajan kuluttua yritin lähteä juoksemaan tarhoja kohti, mutta Tappi nappasi minut syliinsä, niin että juoksevat jalkani sohivat ilmaa. “Rauha!!” raakuin epätoivoisena, hekottaen vatsa kipeänä. Hetken poika vain pyöritti minua ilmassa, mutta laski sitten alas maahan. Päässäni pyöri, mitä ei laisinkaan parantanut Tapin huulet omillani. Huojahdin poikaa vastaan, ja samassa kaaduimme rytäkässä lumikasaan.
Katselin ylöspäin, lumihiutaleiden putoillessa kasvoilleni. Korvissani soi yhtäkkisen hiljaisuuden vuoksi, minkä rikkoi vain minun ja vieressäni makaavan Tapin raskaat hengitykset. Makasimme vierekkäin lumessa pitkän tovin, vain nauttien lumesta ja hiljaisuudesta.
“Kat?” Tappi kysyi hiljaa. “Niiin?” “Jos vaikka nyt on tulitauon aika?” “Joo, vaikka”, vastasin ja käännyin katsomaan Tapin tummia, suuria suklaasilmiä. Vastasin pojan hymyyn ja suikkasin suudelman niihin, ennen kuin nousin ylös. Pudistelin vaatteitani, vaikkei se kyllä mitään auttanut. Olin auttamattoman, ehdottoman läpimärkä sulavasta lumesta. Tappikin nousi vierelläni seisomaan. “Mennäänkö nyt hakemaan se Sera?” Tappi kysyi. Nyökkäsin, ja lähdin koettamaan josko nyt pääsisin tarhalle. Kyllähän sinne sitten pääsin, ja nappasin ruunivoikon tamman kiinni ja talutin ulos tarhasta Tapin pitäessä porttia auki.
Tallissa Anne tuli minua, Tappia ja välissämme olevaa Seraa vastaan. Meidät nähdessään nainen pärskähti, mutta peitti naurahduksen nopeasti yskäisyyn. “Mistä te olette uimapaikan tähän aikaan talvesta löytänyt?” nainen kysyi, yrittäen pitää naamansa peruslukemilla. Vilkaisin vettä valuvia vaatteitani ja tunsin kuinka hiuksistani putosi pisaria kasvoilleni. “Käytiin tossa tarhojen edessä vähän lumen laatua tutkimassa”, Tappi totesi naurahtaen. “Jaahas. Kat, löytyykö sulta vaihtovaatteita?” Anne kysyi, hymyillen. “Eipä taida löytyä…” sanoin, yrittäessä muistella olisiko oleskeluhuoneen kaapin pohjalla mitään. “Sitten on varmaan parasta että minä liikutan Seran tänään, ja te lähdette kuivattelemaan itsenne, ettette nyt aivan vilustu”, nainen sanoi ja otti Seran minulta. “Joo se ois varmaan parasta”, vastasin helpottuneena, se tästä puuttuisi että saisin vuosisadan pahimman flunssan.
Kävin nopeasti hakemassa puhelimeni ja lapaseni oleskeluhuoneesta, Tapin odottaessa alhaalla. Kävelimme sitten yhdessä parkkipaikalle. Suuni loksahti auki, kun huomasin Tapin mopon normaalilla paikalla mönkijän. Tappi nauroi reaktiolleni, ja taputti sitten mönkijän satulaa. “Tällä kehtaa lumessakin mennä”, poika vastasi ylpeänä. “Niin kai”, vastasin. Painoin Tapin antaman kypärän päähäni, ja nousin pojan taakse mönkijälle.
|
|
|
Post by Kat on Jan 23, 2009 15:16:47 GMT 2
23.01.2009 - Karkulainen(plääh siitä tuli orimainen...)
|
|
|
Post by Anne on Jan 24, 2009 18:16:12 GMT 2
24.1.09 Treeniä
Aahh, pakkanen oli kiristynyt ja lumi narskui jalkojeni alla kävellessäni talliin. Olin pyytänyt aamuvirkumpaa Kristeriä hakemaan Seran tarhasta, itse olin koisinut puolille päivin. Tarkoituksena oli nyt mennä ratsastamaan Seralla (homma josta olin luistanut jo useamman kerran viime aikoina, mutta nyt olisi kunnon tunti tulossa). Ja Krister tulisi vielä opettamaan, joten kunnon rääkki oli luvassa. Kiriteriltähän oli mennyt työpaikka alta Legentin lopetettua, ja komistuksen sormet syyhysivät päästä koulimaan ratsastajia. Seppeleestä en miehelle töitä antaisi, sama työpaikka ei varmaankaan tekisi suhteelle hyvää.
Menin tallin uuteen osaan. Käytävällä seisoi hyvin luminen Krister ja koppavasti pärskähtelevä ruunikonvoikko ponitamma.
- Oot säkin sitten konin hankkinut. Ei ihan heti antanut tarhassa kiinni, ja sitten kun antoi... Krister puisteli lumia vaatteistaan merkiksi tapahtuneesta.
- Ehkei se vaan tykkää miehistä, hymähdin.
- He hee, no, kosto on suloinen, Krister sanoi ja tuuppasi harjapakin syliini. - Nähdään pian kentällä, maneesin on varattu.
Krister meni matkoihinsa. Lähestyin tammaa rauhallisen varmasti. Tamma pärskähti ja polki lattiaa hermostuneesti.
- Ilmeisesti sulla menee jo Katin kanssa paremmin. Anteeksi, että olen ollut kiireinen, silitin tamman värisevä kaulaa.
Suin kaunista kultaista karvaa hetken ja Sera alkoikin rauhoittua. Satulan tamma otti selkäänsä mallikkaasti, suitsimisesta se ei perustanut, ja viskoi päätään riehakkaasti minun kiristäessä hihnoja.
- No, eiköhän me olla valmiit, taputin Seraa ja ohjasin sen ulos raikkaaseen ilmaan.
Krister oli kentällä toppatakki päällä ja tuli pitämään Seraa, kun punnersin tamman selkään. Jalustimet olivat Katin pituuksilla, mutta ilmeisesti meillä oli aikalailla samanpituiset koivet, kun jalustimien pituus istui kuin nakutettu.
Annoin pelkän painoavun ja Sera lähti kepeästi liikkeelle. Lämmittelimme käynnissä ja ravissa. Pian Krister otti meidät ympyrälle.
- Neiti ratsastuksenopettaja on ilmeisesti unohtanut muutaman ihan perusasian. Pää pystyyn ja katse menosuuntaan. Onhan se tamma nätti, mutta ihaile sen päätä maasta käsin, älä selästä.
Ryhdistäydyin ja huomasin, että olin tiiviisti tuijotellut Seran suitsien niskahihnaa ja sen pään asentoa.
- Ota paremmin kuolaimelle, siirrä painoa hieman taaemmas satulassa, ohjaa Seran painoa sen takasille. Näyttää paremmalta.. Krister ohjasi.
Tein työtä käskettyä, pian poni kantoi itseään paremmin ja etuosaan tuli keveyttä.
- Nosta koottu laukka. Pidä Sera kasassa ja hyvin taivutettuna.
Sera oli jo hieman päästellyt energioitaan raviosuudessa, mutta sanan laukka kuullessaan, se jännittyi allani ja siirteli korviaan hermostuneesti eteen ja taakse. Aivan kuin kysyen: ”Milloin mennään?”
Ja sitten mentiin. Laukka-avut annettuani, ei kootusta laukasta ollut tietoakaan. Sera harppasi reilusti eteenpäin ja kaunis muoto, jossa se oli jo aiemmin liikkunut, oli tipotiessään.
- Ota se prkleen koni haltuun! Krister murisi.
Tiivistin istuntani ja tein kunnon pidätteet. Onneksi herkkäsuinen tamma kuunteli apuja ja hidasti laukkansa, niin että pääsimme takaisin hallitulle ympyrälle. Koottua laukka ei vieläkään ollut, ja yritinkin työstää Seraa takaisin muotoon.
- Otan raville, ei tästä tule mitään, sanoin Kristerille, joka ei näyttänyt olevan työskentelyyni järin tyytyväinen.
Hidastin vauhdin raviin. Kylkeäni pisti ja olin kauttaaltani hiessä. Pitäisi varmaan alkaa käymään kuntosalilla, mietin. Vanhuus ei tule yksin.
Sain ravilla taas Seran muotoon ja kokeilin uudestaan koottua laukkaa. Sera karkasi jälleen kuolaimelta, mutta vauhti oli jo tasaisempaa.
- Eiköhän teidän ole paras lopetella, ennen kuin saat sydärin, Krister sanoi, kun huomasin minun puuskuttavan huolestuttavasti.
- Jooh, taitaa olla parasta, läähätin ja aloitin jäähdyttelykäynnin.
Mietin miten ikinään pystyn kilpailemaan, kun kunto on mitä on. Ehkä pitäisi vain jäädä eläkkeelle...
Huomattavan kökkö tarina, mutta sainpahan vihdoin jotain kirjoitettua!
|
|
|
Post by Kat on Jan 26, 2009 22:32:50 GMT 2
26.01.2009 - Kultainen käsky
Loikkasin bussista alas, viitsimättä edes kiittää kuljettajaa. Sama hapannaama kuin viimeksikin, ei ansaitse minun kiltteyttä. Mieleeni muistui aikaisemmin tänään ollut uskonnontunti, jossa puhuimme etiikasta. “Tee toisille niin kuin haluaisit itsellesi tehtävän”, tai jotenkin sinne päin. Pöh, ei kaikille jaksa olla kiltti. Työnsin omatunnon piston taakse, turhaan yrittää saada minusta enkeliä kun en sitä ole perusluonteeltani.
Huomasin tulleeni tallin eteen. Avasin oven ja astuin sisään. Tallissa kävi kuhina, mikä rauhoitti hieman sinne tänne lentelevää mieltäni. En ollut nyt kuitenkaan juttu-tuulella, joten pujahdin nopeasti vain hakemaan Seran harjat ja kiirehdin sitten jo tamman karsinalle. Avasin karsinan oven rauhallisesti, ja menin sisään. Sera katsoi minuun suurilla tummilla silmillään, hörähtäen hiljaa. “Hei”, mutisin ja rapsutin tammaa otsasta. Aloitin harjaamisen tavallisen tapaan kumisualla, pyörivillä liikkeillä.
Olin juuri laittamassa Seralle lointa, kun kuulin karsinan oven avautuvan. “Hei karamelli”, Tapiksi tunnistamani ääni sanoi. “Karamelli?” tuhahdin ja nostin loimen Seran selkään. “Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Lapsi ei kyl sovi tähän tilanteeseen, eli voisin sanoa että rakkaalla lelulla on monta nimeä”, Tappi mietiskeli. “Lelulla? Sanoiksä mua leluksi?” kysyin, silmät apposellaan. “Kutsuin”, Tappi vastasi virnistäen. Kun en kuitenkaan virnistänyt takaisin, poika jatkoi. “Tai siis en kutsunut, en missään nimessä. Sanoin että rakkaalla kullalla on monta nimeä” “Nyt kuulostaa paremmalta, vaikka vähän liian hienolta”, vastasin ja jatkoin loimen kiinnittämistä.
Loimitettuani Seran loppuun Tappi avasi karsinan oven. Läksin taluttamaan tammaa tarhoille päin, Tappi vierelläni. Tarhalla päästin Seran irti. Jäin katsomaan pää pystyssä sieraimet suurina ravailevaa tammaa, ja vilkaisin taivasta. Tummia, mutta kuitenkin vaaleahkoja pilviä oli siellä täällä, niin ettei mitään muuta näkynyt. Kuulin Tapin hengityksen vierelläni, ja käännyin katsomaan poikaa. “Mikäs sulla on, kun oot noin hiljainen?” poika kysyi siirtäen kiharan silmiltäni pois. “Edes mä en jaksa aina olla iloinen”, vastasin ja hymyilin vinosti. “Kukaan ei sitä sulta odotakkaan”, Tappi vastasi ja avasi kätensä kutsuvasti. Painauduin pojan lämpimään syliin, hengittäen sisään Tapin tuoksua, jossa oli tuttu hevosten tuoksu.
Pitkältä tuntuneen ajan kuluttua kylmyys viimein pureutui minuun, ja värähdin. Tappi huomasi tämän, joten lähdimme kulkemaan tallia kohti. “Mitä sä mietit?” Tappi kysyi kun astuimme sisään tallin lämpöön. Mietin hetken, ja vastasin sitten rehellisesti: “Et kyllä usko, mutta ajattelen kultaista käskyä. Toimisiko se, jos kaikki tekisivät toisille, mitä he haluaisivat itselleen tehtävän?” Oletin, että Tappi keksisi vastauksestani vitsin jos toisen, mutta poika hiljentyikin ja mietti pitkään ennen kuin vastasi. “Saattais se toimia, mutten usko että kukaan todella pystyisi olla tekemättä mitään pahaa” “Niinpä”, vastasin. Kävelimme varustehuoneeseen, jossa kaivoin Seran varusteet esiin ja aloin Tapin avustuksella putsata niitä.
(tämä on ajaltaan ennen Lynnin tarinaa, btw)
|
|
|
Post by Kat on Jan 27, 2009 19:25:04 GMT 2
27.01.2009 - Pomppivia lumikasoja
Talutin Seran omaan karsinaansa. Tamma pyörähti kerran haistellen joka nurkan, mutta asettui sitten niin että sain loimen nostettua pois. “Siellä on aika kiva keli, aivan valkoista”, selitin Seralle, joka seisoi taas kerran aivan puhtaana karsinassa. Pieni läpikäyminen vain pölyharjalla ja kavioiden katsominen, niin tamma olisi valmis. Sera katsoi minuun, korvat liikkuen sivuille, mutta sitten tamma hörähti. “Hah, vihjaatko että meidän pitäisi mennä maastoon?” kysyin ja nappasin pölyharjan käteeni. Harjasin Seran nopeasti, kuten olin arvellutkin riittävän.
Olin kävelemässä varustehuonetta kohti, kun tallinovesta ilmestyi pää. Tyttö katseli hetken ympärilleen, mutta päätti sitten astua sisälle. “Julia!” hihkaisin tunnistaessani tämän, ja juoksin halaamaan tyttöä. “Kat”, Julia henkäisi iloisena halatessaan minua takaisin. “Mitäs sä?” kysyin ja halasin Juliaa vielä kerran. “Rauhoitus nyt, mehän nähtiin vasta ihan vähän aikaa sitten”, Julia kehotti, mutta hymyili sitten. “Oooi kun söpöä, kahden ystävän jällennäkeminen”, kottikärryjä työntävä Jaakko ilmoitti virnistäen. “Ah kita kiinni heinämies”, murjaisin ja siirsin katseeni takaisin Juliaan. “Mä nyt sitten hoidan Killiä Veronican kanssa”, Julia sanoi. “Killiä? Veronican kanssa?” kysyin. “Mutta sittenhän me nähään paljon useammin, voit aina pyytää Tappia tuomaan sut tänne”, jatkoin tajuten kunnolla Julian lauseen. “Nii ja sähän käyt kanssa aina välillä Artsin ravitallilla, poikia auttelemassa. Muistathan sen?” Julia kysyi hymyillen. “Ai nii, mehän nähää sit kaikkialla!” riemuitsin. “Mä olin just hakemassa Seran suitsia ja lähtemässä maastoon, haluaisitko liittyä seuraan?” “Muuten kyllä ehdottomasti, mutta olin vain pistäytymässä matkalla kotiin”, Julia vastasi pahoitellen. “No joku toinen kerta sitten?” kysyin. “Ehdottomasti, mutta mä tästä lähen, koira on ollut jo liian kauan yksin kotona”, Julia sanoi ja toivotti moikat. Vilkutin tytölle, ja kävin sitten hakemassa Seran suitset.
Suitsitettuani Seran painoin itselleni kypärän päähän ja vedin hanskat käteen. Katsoin Seraa, joka oli hiippailemassa jo ulos karsinasta. “Ehei, sä tulet vasta sieltä kun mä sanon”, selitin tammalle ja työnsin sen takaisin. Sera hieman nyrpisteli siroa turpaansa, mutta seisoi sitten hetken karsinassa kiltisti, kunnes itse pyysin tamman sieltä pois. Talutin tamman ulos, jossa nousin tamman paljaaseen selkään penkiltä. Seran selkä tuntui mukavan lämpimältä verkkareideni lävitse, enkä edes huomannut ympärilläni olevaa kylmää ilmaa.
Lähdimme kulkemaan tietä metsään, puolipitkillä ohjilla. Aivan pitkiä en uskaltanut antaa, sillä tamma tuntui vielä jännittyneeltä eikä se auttaisi mitään että tulisin heti alas jos Sera jotain keksisi. Sera tarpoi lumessa, välillä hieman kohotellen jalkojaan liioitellusti, saaden minut hekottelemaan. Mikä diiva. Kun Sera alkoi tuntua siltä, että olimme kävelleet tarpeeksi, siirsin tamman raviin kerättyäni ensin ohjat. Sera ravasi korkein askelin, mutta pehmein ja pysyin selässä erittäin hyvin. Yhdessä vaiheessa vierestämme putosi lunta kuusesta, mutta olin selässä heräillä ja Seran loikatessa pidin tuntuman, ja niin jatkoimme matkaa ilman mitään kummempaa.
Olin juuri siirtänyt Seran käyntiin, kun edessämme liikahti… lumikasa? Sera pysähtyi korvat hörössä, ja minäkin kurottelin selässä nähdäkseni äsken liikkuneen paremmin. Katselimme lumikasoja silmä tarkkana, mutta kuitenkin kun eräs kasa pomppasi, olimme saada molemmat sydänkohtauksen. Sera loikkasi myöskin sivulle, mutta sitten jäimme taas toljottamaan kasaa. Eihän lumikasat ole eläviä? Ei niiden kuuluisi liikkua, pohdiskelin. Samassa kasa loikkasi taas eteenpäin, ja heilui sitten sinne tänne. Hetkonen… Lumikasasta pilkisti musta häntä esiin, ja kun hetken tarkastelin sitä paremmin, tajusin lumikasan olevan lumen peittämä kissa. Tajutessani erehdykseni, aloin nauramaan Seran selässä. Sera käänteli korviaan kummissaan, saaden kohta tarpeekseen. Tamma steppaili paikoillaan, häntä heiluen villisti. “Se onkin vain kissa, mutta lähetään vain”, selitin taputtaessani Seraa kaulaan.
Lähdimme jatkamaan matkaamme, kiertäen kissan kuitenkin melkein puskasta. Tuntiessani Seran rauhoittuneen taas tarpeeksi, annoin laukka-avut. Sera nosti hieman pompahtaen laukan, ja hetken laukkasimme lumi lentäen tiellä. Tamma heitteli hetken kuluttua päätään, yrittäen lisätä vauhtia. Pidin kuitenkin käteni alhaalla, ja kohta Sera alistui määräämääni vauhtiin, korvat muuntuen höröön. Tullessamme takaisin hiekoitetulle tielle, siirsin Seran ravin kautta käyntiin. Pääsisimme tietä seuraten varsin nopeasti takaisin Seppeleeseen. Loppumatka sujui varsin leppoisasti, mitä nyt hekottelin välillä omille pomppiville lumikasoilleni.
Nousin alas Seran selästä tallipihalla, ja nostin ohjat kaulalta. Halasin tammaa pitkään kaulasta. “Paras, diivoin, ihanin ja kaunein poni”, selitin Seralle. Talutin tamman sisälle, jossa nopeasti putsasin lumet pois kavioista ja jaloista, ja pesin suitset. Pompin ylös oleskeluhuoneeseen, jossa oli vain Josefiina. “Moi Katti, mistäs olet tulossa?”, tyttö kysyi iloisesti. “Seran kanssa kävin maastossa ilman satulaa, oli aivan mahtava”, vastasin. “Tai mitä nyt kuvittelin nähneeni hetken pomppivia lumikasoja” “Täh? Mitä sä oot ottanut?” Jossu kysyi nauraen. “Nääh en mitään, se lumikasa osoittautui vain lumipesun saaneeksi kissaksi”, vastasin. “Vai että lumipesun saanut kissa”, Jossu hekotteli minun laittaessani varusteeni kaappiini. Toivotin hyvät illat Josefiinalle, ja lähdin ulos pimeyteen bussia odottamaan.
|
|
|
Post by Kat on Jan 29, 2009 16:21:25 GMT 2
29.01.2009 - Poukkoilua kerrakseen
“Kiitti kyydistä”, sanoin ja suikkasin nopean suukon Tapin huulille. On hyvä kun pojalla on mönkijä, minunkaan moponi ei tästä lumimäärästä enää selviä. Tappi vilkutti ja lähti sitten pikapikaa ajamaan takaisin Artsia kohti. Artsi ei nimittäin katso aivan suopein silmin pojan lorvimista Seppeleessä… Lähdin kävelemään tallia kohti, liukastellen joka toisella askeleella. Viimein kuitenkin pääsin ovelle, kaaduttuani vain kolme kertaa.
Tallissa loikin ensin tapani mukaan oleskeluhuoneeseen, joka kuitenkin toitotti tyhjänään. Missä kaikki olivat? Kurkistin ulos ikkunasta, ja näin parin tytön kävelevän hevonen välissään. Työnteossa, ilmeisesti. Kuten minunkin pitäisi. Napattuani nopeasti hanskani kaapista lähdin loikkimaan takaisin alas. Vein hanskat ja harjapakin karsinalle, joka oli tyhjä. “Ulos siis”, mutisin ja lähdin talsimaan takaisin kaatumisvaarakkeelle. Ulkona kävelin vihehhellen - tai siis pihisten, sillä en osaa viheltää - tarhalle, jossa Sera laukkaili punainen loimi viuhuten. “Seraa”, karjaisin hiljakseen, ja samassa tamma muutti suuntaansa, laukaten nyt suoraa minua kohti. Juuri ennen minua poni kuitenkin jarrutti, heitellen sitten ylpeänä päätään. “Joo oli hieno juttu”, naureskelin ja napsautin riimunnarun kiinni tamman riimuun. Avasin portin, ja olin saada Seran päälleni.
“Mikäs sulla on, tolleen kun rynnistelet päälle portista?” kysyin tammalta ja suljin portin takaamme. Sera ravaili ympärilläni, katsellen jotakin ilmeisen pelottavaa. “Mennääs talliin”, kehotin, ja lähdin kävelemään tallia päin. Sera pomppi, loikki ja steppaili vierelläni, niin että jouduin vähän väliä kunnolla tammaa komentamaan. Viimein pääsimme kuitenkin talliin, vaikka hetki siinä meni, sillä tallinovi olikin yhtäkkiä muuttunut Seran mielessä mörkölän takaportiksi. Tallissa talutin tamman karsinaan.
“Rauhoitus nyt”, pihisin Seralle, joka pompahteli vierelläni matkallamme kenttää kohti. Tamma säpsähti joka ikistä kuprua lumessa, saaden käsivarsiani jomottamaan riuhtaisujen johdosta. “Taitaa Seralla olla vähän energiaa?” vastaantuleva Abby hymähti. “Joo vähän, ei oo pysyä nahoissaan”, selitin juuri kuin Sera päätti Abbyä säikähtää. Nainen naurahti ja toivotti onnea juoksutukseen. Irvistin ja komensin Seraa, joka suunnilleen laukkaili vierelläni. Jo harjaaminen oli ollut kerrankin varsin vaikeaa, sillä Sera ei ollut pysyä paikoillaan yhtäkään sekuntia.
Saavuimme vihdoin kentälle, jossa Sera loikkasi heti raviin päästessään ympyrälle. Onneksi minulla oli vain lyhyempi juoksutusraippa, pitkällä en varmaan tammaa saisi hiljentämään kertaakaan. “Kääynti”, sanoin rauhallisella äänellä. Hetkeen tamma ei korvaansa loksauttanut, mutta kohta ravi hiljeni ja Sera siirtyi käyntiin. “Hyvä tyttö”, kehuin ja pidin tamman vielä hetken käynnissä, vaikkakin Sera vähän väliä loikahteli sinne tänne muka säikkyen. “Ravi”, sanoin ja seuraavassa hetkessä Sera loikki pukitellen eteenpäin, saaden minut melkein kaatumaan, niin kovaa tamma vetäisi liinasta.
Talutin höyryävän tamman takaisin talliin. Hiki valui selässäni, saaden kylmän tuulen nyt tuntumaan kahta kylmemmältä. Tallissa vein Seran karsinalle, jossa laitoin tammalle hikiloimen. Raahustin jalat turtana oleskeluhuoneeseen, jonne oli nyt ilmestynyt ihmisiä. “Argh, Sera oli ihan hullu”, rääkäisin ja rojahdin sohvalle Carkin viereen. “Mitäs se?” tyttö kysyi. “Juoksutin sitä kentällä. Sera oli päättänyt että jokainen räsähdys ansaitsee pukkirodeoesityksen, ja lopussa kun kävelytin sitä uralla niin se retale onnistui kaatamaan mut parikin kertaa, päästen irti”, selitin. “Eikai Seralle sattunut mitään?” Lynn kysyi huolestuneena nurkasta. “Seralle? Sitäkö sä vain ajattelet, vaikka mä olen melkein joutunut sen jalkoihin! Ei sillä mikään ole, pääsi innoissaan laukkailemaan kentällä. Onneksi portin tajusin sulkea…” mutisin. Lynn hekotteli hetken, voivotellen sitten kuitenkin kun osuin tyttöä kasvoihin sohvatyynyllä.
41hm
|
|
|
Post by Kat on Feb 21, 2009 19:58:57 GMT 2
21.02.2009 - You are my sunshineYou Are My Sunshine My only sunshine. You make me happy When skies are grey. You'll never know, dear, How much I love you. Please don't take my sunshine away
|
|
|
Post by Kat on Feb 22, 2009 20:41:28 GMT 2
22.02.2009 - Luminen maastolenkki
|
|
|
Post by Kat on Feb 23, 2009 20:22:37 GMT 2
23.02.2009 - Toisiinsa kahlitut
Piippiip pipipiippii pipipiippii
Murahdin ja käänsin kylkeäni, vetäen samalla tyynyn päähäni. Ärsyttävä piipitys ei kuitenkaan loppunut, päinvastoin se koveni. Raotin silmiäni, ja putosin samassa rymisten sohvalta alas. “Mitä hittoa sä pelästyttelet viattomia naishenkilöitä?!?” ärähdin Tapille, joka oli parin sentin päässä naamastani, pitäen herätyskelloani kädessään. Poika virnisti ja nosti minut kädestä ylös. “Sä olet tosi suloinen nukkuessasi. Etkö nukkunut yöllä, kun täytyy ottaa päiväunet?” poika uteli ärsyttävän innokkaalla äänellä. Kukaan ei saanut olla iloinen, kun olin itse vasta heräilemässä. Mikään ei ole kauheampaa kuin herätä kesken päiväunien. “Äh, kita umpeen”, murahdin ja hieraisin silmiäni. “Pitäisköhän meidän nyt lähteä sinne Seppeleeseen? Puhuit jostain tasasta, ja kello on kymmentä vaille”, Tappi jatkoi hymyillen huvittuneesti. Kerpele.
Loikkasin pystyyn sohvalta ja juoksin ympäri huushollia. “Kuin sä muuten pääsit sisään?” huusin pomppiessani yhdellä jalalla vetäen toista kenkää jalkaan. Nappasin pöydältä vielä kännykän ja ryntäsin sitten ulko-ovelle, jota Tappi piti jo auki. “Avaimet oli ovessa…” Tappi vastasi. Löin kädellä otsaani, siellä ne siis olivat olleet! Pihatiellä pysähdyin, suuni loksahti auki. Yleensä Tapin mopon paikalla oli nyt vanha, ränsistynyt volvo. “Sä olet 17? Vai oleksä sittenki huijannut ikäs?” kysyin suu auki. “Heh en, tiedäksä et mä täytän ihan kohta 18 joten olen autokoulussa. Ja serkun paperit taskussa varmuuden vuoks…” Tappi sanoi virnistäen. “Oikeest?” kiljaisin ja pompin auton vierelle. “Kyllä, oikeest”, Tappi sanoi hymyillen ja avasi sitten pelkääjän puolen oven. Loikkasin sisälle istumaan. “Siiistiiii”, sanoi venyttäen sanaa nautinnollisesti. Vilkuilin ympärilleni, ja avasin edessäni olevan lokerikon samalla kun Tappi käynnisti auton. Poika peruutti volvon erittäin hienosti pois pihaltamme, ja lähti sitten Seppeleeseen vievää tietä pitkin.
“Kato! Hyih, kenen auto tää on?” huudahdin ja näytin Tapille löytöäni. Lokerikosta oli löytynyt käsiraudat, erittäin aidon näköiset. “Tää on mun faijan vanha, oonhan mä kertonut että se on poliisi?” Tappi sanoi. “Niijjoo, mä jo ehin pelätä että mihin tarkoitukseen nää on”, virnistin. “Oon hämmästynyt, oot muakin kaksimielisempi”, poika sanoi ja pörrötti hiuksiani. “Mm, mielenkiintoinen kampaus muuten”, Tappi jatkoi. Käteni lennähti hiuksiini ja rävelsin nopeasti peilin esille. Hiukseni sojottivat joka suuntaan, takkupesänä. Kuin afro. Karjaisin ja läjäytin peilin takaisin kiinni. Liian järkyttävinä päätin unohtaa hiukseni, ja keskityin taas käsirautoihin. “Näähän on makeet”, mutisin ja napsautin toisen kiinni käteeni. “Heh, täähän toimiiki”, selitin innoissani ja napsautin toisen Tapin käteen.
“KAT!” Tappi karjaisi ja oli ajaa tieltä ulos. Pompahdin penkilläni säikähdyksestä. “Mitääh?” vikisin ja vilkaisin Tappia. Poika katsoi raivoissaan kädessään olevaa käsirautaa, ja sitten minuun murhaavasti. “Öh, noihin ei taida olla avaimia täällä?” kuiskasin. Tappi pudisti päätään raivoissaan. Ups. Kerpele kertaa kaksi. “Hemmetti sun kanssa nainen, faija tulee vasta huomenna kotiin. Miten mä selitän tän, mun ei pitäis olla tässä autossa!” Tappi sanoi ähisten. “Eksä sanonut et sä oot autokoulussa?” kysyin hiljaa. “No olen, mutta vasta koulussa! En mä sais ajaa ilman ketään kaitsijaa. Hemmetin hemmetti”, poika tuhisi. Loppumatkan menimme hiljaisuuden vallitessa.
Tappi pysäytti auton Seppeleen autopaikalla. Avasin tottuneesti oven, mutta pysähdyin nykäykseen kädessäni. “Aih niin”, sanoin ja vilkaisin käsiämme. Emme mitenkään pääsisi eri ovista tulos. Tappi huokaisi, mutta virnisti sitten. “Täytyy kai ottaa kaikki ilo irti, ettet pääse karkuun”, poika sanoi ja vetäisi minut luokseen, painaen suunsa vaativana huulilleni. “Tappiiih! Me ollaan jo myöhässä”, mutisin hetken päästä. Tappi virnisti ja vetäisi minut syliinsä, jonka jälkeen poika astui ulos ovesta minä sylissä. Ulkona pyristelin itseni alas, posket punaisina. “Osaan kyllä kävellä itsekin”, sanoin ja lähdin harppomaan tallia kohti. Taas nykäys kuitenkin pysäytti minut. Kerpeleen raudat. Tappi harppasi yhdellä askeleella vierelleni, ja lähdimme sitten kävelemään tallia kohti.
“Moi pörriäinen… Ja kato mieshän se siinä, terve Tappi!” Jaakko toitotti astuessamme talliin. Eih, miksi, oi miksi juuri Jaakon piti olla juuri nyt käytävää lakaisemassa?? “Terve, katos mitä Kirppu tänään keksi tehä”, Tappi sanoi ja nosti kätemme ylös. Jaakon ilme valahti ensin kummastuksesta, mutta seuraavassa hetkessä mies taipui kaksin kerroin hekottaen sydämensä kyllyydestä. Kasvoilleni nousi murjotusilme. “Miten ihmeessä pörriäinen onnistuu?” Jaakko kysyi hekotettuaan ensin aivan liian kauan. Ei käsiraudat nyt niin hauskaa olleet. “Se nyt onnistuu mihin vain”, Tappi tuhahti päätänsä pudistellen. “Hei! Mä olen edelleen täällä”, mutisin ja lähdin raahaamaan Tappia oleskeluhuoneeseen. Portaissa kuitenkin pysähdyin, oleskeluhuone ei olisi ehkä fiksuin paikka mennä. Käännyin ja raahasin Tapin varustehuoneeseen.
“Ai Kat, moi”, pöydän takana istuva Anne sanoi hymyillen. Naisen ilme kuitenkin muuttui, kun tämä huomasi käsissämme olevan käsiraudan. “Jaahas, et sitten pystykkään tänään ratsastamaan Seralla… Viitsitkös sanoa Ellille, että tämä voisi tehdä sen?” Anne kysyi virnistellen. “Jooh tietty”, mutisin nolona ja vetäisin Tapin samaa tietä ulos. Tappi hekotteli matkallamme tallikäytävää pitkin. Onnekseni Elli löytyi jo Flooran karsinasta, ja nainen suostui hoitamaan Seran tänään nähtyään raudan.
“Mitäs nyt?” Tappi kysyi kun raahasin tätä edelleen perässäni, kohti ulko-ovea. “Me mennään teille odottamaan sun faijaa, ennen kuin yksikään näkee enää meitä”, sanoin terävästi. Tappi kuitenkin pysähtyi. “Eikä muuten mennä, se tulee vasta huomenna ja mulla on Jaakolle asiaa. Näin sen äsken menevän oleskeluhuoneeseen…” Tappi sanoi virnistäen pelottavasti. “Ei! Me ei mennä sinne, en suostu!! Et saa mua sinne!” huudahdin. “En vai?” Tappi kysyi ja nappasi minut nopeasti taas syliini. Pyristelin ja taoin Tappia nyrkeilläni rintaan, mutta poika kantoi minut kevyesti oleskeluhuoneeseen. Siellä Tappi pudotti minut vierelleen seisomaan. Oleskeluhuone oli täydempi kuin olin osannut pahimmissa painajaisissani kuvitella, ja kaikkien katseet olivat käsiraudoissa. “Jaahas, Katti on päässyt taas vauhtiin”, Lynn hekotteli sohvalla. “Miks vaan mä muka voisin tehä tällaista? Yhtähyvin Tappi olis voinu tehä tän”, kysyin loukkaantuneena. “Ei muute olis, vaan sä voit lukita teiät käsirauhoitin”, Abby nauroi saaden muutkin hekottamaan. Murahdin. “Sait haluamas, mut on nolattu. Voidaanko nyt, kiltti, lähteä teille?” kuiskasin Tapille. Tappi nyökkäsi omahyväisenä ja toivotti muille hyvät illat.
“Oliko toi nyt hauskaa?” kysyin happamana Tapilta kävellessämme ulkona. Tappi katsoi ensin minun suuttuneita kasvoja, ja sitten tallille päin. “Ehottomasti!” poika sanoi. Mottasin tätä vatsaan, saaden Tapin ähkäisemään. “Okei okei, ton mä ansaitsin. Mennäänkö nyt meille, sovintoa solmimaan?” poika kysyi nauraen, pilke silmäkulmassa. “Ja kuka se meistä oli kaksimielinen?! Häh?” naurahdin. Tappi hymyili ja suikkasi suukon huulilleni, ennen kuin kaappasi minut taas syliinsä jotta pääsisimme autoon.
|
|