|
Post by Liisa on Jan 6, 2010 21:22:15 GMT 2
6.1.2010 - Eye of a TigerPelleilin kameran makrokuvauksella ja nappasin kuvan Cassun silmästä. Ruuna seisoi pihalla pakkasessa, joten sen silmäripset olivat huurtuneet. (Mulla on melkonen inspis päällä, hoitoja tulee. ) 20HM! Pyöreitä lukuja jälleen!
|
|
|
Post by Liisa on Jan 10, 2010 14:25:00 GMT 2
10.1.2010. Kauniimpaa kuin koskaan
Laittakaa soimaan tarinan ajaksi, ja kuunnelkaa vaikka loputkin talvea fiilistellen;
Ravasimme rivakkaa vauhtia maastopolulla, minä, Maiss ja Josefiina. Minä jolkotin tietysti Cassulla, Maiss oli saanut ratsukseen Siirin kun sen ratsastaja oli peruuttanut tuntinsa ja Josefiina ratsasti liinakolla Toivollaan. Matka taittui mukavasti lauhkean pakkasen kiristellessä poskipäitä. Kaikki oli niin valtavan kaunista, valkea lumi loisti niin voimakkaasti, että olisi tarvinnut aurinkolasit. Maailma oli valkean hunnun vallassa, eikä vielä hailakka aurinko saanut sitä sulatettua. Lumipeitteen alla asui oma maailmansa, pienten ruohonkortten, lumen alle hautautuneiden orvokkien ja ahkerien myyrien maailma, joka sekin tulisi jälleen kaiken kansan tietoon keväällä lumen sulaessa. Pian lumen sulamisen jälkeen maan peittäisi jälleen valkea peite, kun valkovuokot alkaisivat kukkia. En malttanut odottaa kevättä, tuota taianomaista aikaa.
Pakkasen kuuraa oli pienimmässäkin puunoksassa, yksikään ei jäänyt huomiotta. Talitintit sirkuttivat puskissa. Äkkiä hidastimme käyntiin ja pysähdyimme, Josefiina kohensi toppatakkiaan; ja minä näin maassa makaavan pienen linnun, jonka rinta oli keltainen kuin voikukka, se makasi siinä siivet kehon ympärillä, jäätyneenä, pakkanen oli huurtanut sen kauniiseen höyhenpeitteeseen kuvioita. Lintu oli eloton, se makasi pehmeällä lumihaudallaan levollisen näköisenä. Näky oli niin surullinen, mutta jotenkin niin kaunis.
Pakkanen soitteli viulujaan peltojen tuolla puolen, kun me ratsastimme pellolla läpi paksun luminietoksen. Pieni puro oli vielä syksyllä virrannut iloisena, mutta nyt sen peitti jää. Jäällä luistelivat pienet linnut, jänis loikki karkuun. En saanut sanaa suustani, pakkasilmaa oli hankala hengittää. Varpaitani palelsi, mutta en antanut sen häiritä minua katsoessani maisemaa, jossa oli valkeata, vaaleansinistä, vaaleanharmaata, harmaanvihreät kuuset.
Astelimme peltoa eteenpäin ja maisemat kaunistuivat kaunistumistaan. Taivas oli kalpean vaaleansininen, aurinkoa ei enää näkynyt. Ohut pilviverho peitti taivaankantta. Kävelimme eteenpäin ja katselimme, kun pikkulintuparvet viettivät iloista juhlaa taivaalla. Näin hiirenjälkiä pellolla seisovan puun juurella, ne johtivat puun rungossa olevaan koloon.
Hevoset eivät kiirehtineet eteenpäin, nekin nauttivat upeasta talvipäivästä. Saatoin kuvitella lumilinnan pellolle, sen seinät kimaltelivat kuin timantit ja se oli pakkasen jäädyttämä. Ikkunoina olivat ohuet jäälevyt, lumilyhdyt ohjasivat kohti linnan sisäänkäyntiä. Mielikuvitus oli valloillaan.
Sanattomasta sopimuksesta nostimme laukan, se lennätti puuterilunta eteenpäin, sitä osui kasvoille. Jonkin talon aitana toimi aronianmarjapensas. Tummat marjatertut houkuttelivat paikalle pieniä lintuja, jokainen marjakin kannatteli lunta yllään. Katajat seisoivat pihassa oksat lumen peitossa. Taivaalta alkoi sataa hiljalleen pakkaslunta, en kuullut ääntäkään. Kaikki oli niin kaunista, luonto karkeloi.
Kuinka kauniin talven ihmemaan voikaan löytää luonnosta, kun vaivautuu katsomaan ympärilleen ja käyttämään mielikuvitustaan? Askelemme jäivät näkyviin, kunnes niitä peittäisi uusi kerros puhtaanvalkeata lumivaippaa. Lumi oli niin puhdas, se pesi maailman, se oli niin viatonta ja valkeata. Talven jälkeen maa heräisi jälleen eloon.
Auringonvalo loi viimeisiä säteitään puiden oksille. Pian aurinko lähtisi jälleen matkaan, se siirtyisi lämmittämään trooppisten maiden aavikkoja. Sitten me jäisimme tänne, yhä syvenevään pimeyteen, kuitenkin lumipeitteen valaisemaksi; Talven valot valaisisivat matkaamme ja kimaltelevat hiutaleet tekisivät näkymästä entistäkin loistavamman.
Lunta oli nietoksina ojilla. Katsoin metsänrajaan, räpyttelin lumihiutaleet silmäripsistäni. Näin siellä suuren, kauniin peuran, se katsoi suoraan meitä kohti. Hengähdin ja ilma huurusi ympärilläni. Peura tanssahteli korkeassa lumihangessa ja katsoi meitä kohti. Äkkiä se kääntyi ja tanssi takaisin metsikköön. Jossain hetken päästä vilahti ketun valkea häntä.
Olimme sanattomia, tämä kauneus oli mykistänyt meidät. Hevoset eivät päästäneet pihaustakaan, astelivat vain eteenpäin. Hiljaisuutta jatkui takaisin kotitallille asti, ränneistä riippui kauniita, kristallisia jääpuikkoja ja jääkuningatar lipunut maan yli hyytäen sen routaan. Ei ole kauniimpaa kuin luontoäidin tekemä.
.... 21hm.
|
|
|
Post by Liisa on Jan 14, 2010 16:13:32 GMT 2
14.1.2010 - Pääkuva (otsikko... -.-) hihhih. 22hm.
|
|
|
Post by Liisa on Jan 16, 2010 14:58:04 GMT 2
16.1.2010 - Cassu versio 2010Anatomia perseellään & liian vaalea väritys... Mutta ainakin panostettu. (= 23HM.
|
|
|
Post by Liisa on Feb 7, 2010 16:52:45 GMT 2
7.2.2010 - Paluu tallille
Astelin sisälle tallirakennukseen. Ulkona jo hämärteli, oli sunnuntai-ilta. Minulla olikin ollut hetken tauko tallilla käymisestä, kun koulu oli alkanut ja siinä sivussa pari koettakin oli jo rustailtu. Nyt tiedossa oli ainakin matematiikankoe ja karttakoe, mutta päätin joka tapauksessa livahtaa tallille. Kohmettuneita sormenpäitäni pisteli, kun kävelin Cassun karsinalle ja ujutin käteni sisäpuolelle hevosen nuuhkittavaksi. Se puhalsi lämmintä ilmaa paleleviin käsiini, ja henkäys toi lämpimän tunteen koko kehooni. Kovinkaan moni ei huomannut minua Cassun karsinalla, ja tiesin kyllä, että olin tullut näkymättömämmäksi tallin keskeisissä jengeissä. Uudet hoitajat olivat pölähtäneet talliin, ja itse en ollut kaikkiin valintoihin ihan tyytyväinen. Kun paria hoitajaa kehuttiin jatkuvasti suu lääpällään, minä päätin vain pysytellä Cassun luona. En minä tätä kehujen tai ihastelujen vuoksi tehnyt. Halusin vain hevosen voivan hyvin. ”Mitäs me tehtäisiin tänään”, minä lepertelin Cassulle ja hymyilin. Hevonen hamusi heinää suuhunsa maasta ja nosti päänsä ylös. Se töytäisi minua sametinpehmeällä turvallaan, josta sojotti turpakarvoja. Ne kutittelivat minua kaulalta, kun hevonen tunki turpaansa syliini. ”Niin, Cassu, pidetään me matalaa profiilia. Kehukoon muut toisiaan minkä kerkeävät.” Harjasin hevosen nopeasti ja puhdistin sen kaviot. Niihin oli sulanut kiinni suuria tilsapaakkuja, joita yritin hakata kaviokoukulla irti. Cassu hermostui siitä hieman ja teutaroi paikallaan, mutta minä jatkoin sitkeästi, ja viimein viimeinenkin paakku irtosi kavionpohjasta. Suoristin selkäni ja huokaisin tyytyväisenä. Taputin ratsua kaulalle, ja olin matkalla kohti karsinan ovea hakemaan harjakampaa. Samassa näin vaalean pään Cassun karsinan ovella. Pää kuului Maissille. ”Moikka, Liisa!” hän huikkasi innoissaan. ”Sua ei olekaan näkynyt hetkeen.” ”Mä tiedän”, minä huokasin ja kaivoin kamman. ”Ei mulla ole mitään ongelmia ollut, koulu vain”, hymyilin tytölle, kun näin hievahduksen huolta hänen kasvoillaan. Maissin fleeceen oli tarttunut Siirin karvoja ja jouhia, ja tukkakin oli iloisesti sekaisin. ”Miten sulla on nyt mennyt Siirin kanssa?” ”Hyvin”, Maiss virnisti. ”Kultimussukka on niin lutunen.” ”Varo, ettet hemmottele sitä piloille”, minä naurahdin, suoristin jouhet ja sujahdin ulos karsinasta. Nappasin loimitelineestä suuren, pehmeän, vaaleansiniruudullisen tallitoppaloimen ja viritin sen Cassun päälle, jottei hevoselle tulisi vilu. Rintaremmit, vatsavyöt. Nyt hevonen oli siisti ja loimitettu, ja saatoin jättää sen rauhaan. Maneesissa oli meneillään tunti, joten en voinut mennä sinne ratsastamaan. Ulkona pikkupakkasessa ratsiminen ei myöskään oikein kiinnostanut, kun varpaani ja sormeni olivat märät ja kohmeessa. ”Tule, mennään heinävintille putsaamaan varusteita”, Maiss ehdotti. ”Käy”, minä sanoin ykskantaan. Haimme hevosten varusteet satulahuoneesta ja kiipesimme ylisille. ”Satulasaippua ja vesi unohtuivat. Hienoa minä”, minä huoahdin ja palasin takaisin tikkaille. Lumesta märät kengänpohjat ja liukkaat lapaset olivat huono yhdistelmä tikapuille, kuten pian sain kokea karvaasti. Noin puolivälissä tikkaita jalkani lipsahti poikkipuulta, ja samassa käteni ote kirposi. Hetkessä rymähdin tallin kovalle sementtilattialle. Jos aikaisemmin minua ei ollut huomaamattomuudeltani huomattu, niin nyt se sitten ainakin tapahtui. Hetkessä ympärilläni olivat Aimie, Ilu ja Jassu. ”Sattuiko?!” Aimie kysyi. Tosiaankin sattui. Polveen vihlaisi ikävästi. ”Tipuitko?” Ilu älähti. Tosiaankin taisin tippua, minä ajattelin saatuani mietteeni järjestykseen. ”Murtuiko?” Jassu huolehti. ”Tipuin ja se sattui, mutta ei kai murtunut”, minä ynisin ja nousin pystyyn. Polvi oli pettää alta, mutta pian seisoin kuitenkin molemmilla jaloillani horjumatta. Kävely kirpaisi, mutta saatoin liikuttaa jalkaani. Rullasin toppahousujani ylöspäin ja näin polvessa ilkeän mustelman. ”Sehän on Liisa”, Aimie teki havainnon, kun minä olin vakuutellut olevani jokseenkin kunnossa. ”Sehän on Sherlock”, minä tokaisin Aimielle virnistäen. ”It’s been a while”, Jassu lohkaisi englannin kielellä. ”Jees, jees”, minä myötäilin. ”Mitä sinä ylisillä teit?” Ilu kysäisi. ”Me puhdistetaan Maissin kanssa varusteita. Liittykää ihmeessä mukaan.” Ilu päätti, että hänellä oli tähdellisempääkin tekemistä, mutta Aimie ja Jassu myhäillen liittyivät seuraan. Jassu otti Siken varusteita työn alle ja Aimie pääsi selvittelemään Taigan suitsia, jotka joku aloittelija oli onnistunut sekoittamaan pahemman kerran. ”Jee, toit kavereita”, Maiss hymyili, kun palasin vintille. Sinne aiemmin sytytetyt valot alkoivat kirkastua. Energiansäästölamppuja, kun heräsivät niin hitaasti. ”Minä toin kuumaa mehua termospullossa. Se oli mulla mukana, ja taukohuoneessa oli pahvi- ja muovimukeja. Aimiella oli kauralastuja. Pidetään kekkerit”, Jassu virnisti ja veti itselleen heinäpaalin istuimeksi. Kyllä minulla näytti yhä olevan Seppeleessä ystäviä, tai ainakin kavereita. Omiamme jutellen, kuumaa mehua siemaillen ja keksejä jyrsien syvennyimme juorujen ja varusteiden puhdistamisen maailmaan, kun minunkin mielentilani sai kohennusta.
___
24HM. Viikon päästä sitten Valentines Day, tai näin suomeksi Ystävänpäivä, katsotaan mitä sinne keksin vai keksinkö mitään :----D
|
|
|
Post by Liisa on Feb 10, 2010 18:55:12 GMT 2
10.2.2010 - Jaakon surullinen tarina
”Perkeleen perkele!” Kuulin manauksen tallikäytävästä. Livahdin äkkiä Cassun karsinasta hevosta harjailemasta katsomaan, mikä kyseisen kiroamisen oli aiheuttanut. Ja sillä katsauksella se selvisikin: Jaakko oli kaatanut lantakärryt tallikäytävälle ja hyppi nyt villisti toista jalkaansa ravistellen. Olin aikeissa astella apuun, mutta Flooran karsinassa puuhaillut Jokeri ehti ensin. ”Voi Jaakko”, Jokeri sanoi surullisella äänellä, mutta häntä katsoessani näin tytön pidättelevän naurua. ”Jospa nyt nostetaan ensin nämä kärrit ylös”, Jokeri ehdotti, sipsutti lattialle levinneiden sontaläjien yli ja tarttui kottikärryjen kahvoihin. ”Jospa ja jospa! Ai saatan…” ”Noh, noh, Jaakko!” Hetkessä talliin iski hiljaisuus ja kirkas, ihmeellinen valo valaisi käytävän. Siinä seisoi Krister leveästi hymyillen, kädet puuskassa, talvivaatteissaan. Saatoin kuvitella taivaallisen sädekehän laskeutuvan tämän rauhantuojan tummien kutrien päälle. Prinssi rohkea oli saapunut pelastamaan meidät, viattomat tallitytöt, pahan ja vihaisen hirviön kynsistä. ”Sinäkin siinä, kiiltokuvapoika!” ärähti Jaakko. ”Jaakolla on ne päivät, siksi ärtymys”, sanoi Krister ja sai minut, Jokerin sekä pari muuta paikalle ilmaantunutta hykertelemään. ”Noh? Mikäs toi herra aurinkoisen kaupungista tänne sivistymättömyyden ja sonnan sekaan?” kysyi takaamme Jossu, joka oli ilmaantunut jostakin paikalle. Kuten nähdä saattoi, omistajattaren uudet ratsastusvaatteet olivat vailla likatahraa ja kampauskin näytti huolitellulta. ”Haistoin täällä tallissa remuavan rappion”, Krister aloitti ja potkaisi lantakikkaretta käytävällä, mulkaisten kottikärryjä ylös kampeavaa Jaakkoa. ”Vihjailetko, että minä olisin rappio? Minulle kaikkein törkeimmät työt annetaan ja vielä kehtaa cowboy ilkkua”, Jii rääkäisi. ”Lisäksi tulin vaan katselemaan, miten tallilla menee. On ollut vähän näitä kiireitä”, Krister myhäili. ”Kiireitä! Morsmaikun kanssa on ollut kiireitä, niin! Lakanat pöllyää!” ”Jaakko! Täällä on lapsia!” Josefiina kiljaisi, ennen kuin mies menisi yksityiskohtiin. ”Nosta ne kärrysi siitä maasta makaamasta ja jatka töitäsi! Ei sinulle palkka pervoilusta juokse!” ”Juoksisikin, niin meikäpoika nettoaisi omaisuuden”, Jaakko mutisi saatuaan kärryt ylös. ”Varo, tallin edusta on liukas…” ehti Krister varoittaa, ennen kuin kuului tömähdys ja karjuntaa. ”Vitut tätä jäätäkin!” kuului Jaakon räähkäisy, jota Josefiina ei ehtinyt sensuroida. ”No, mutta kävisikö herralle kuppi kahvia, nyt kun rauha näyttää palaavan talliin?” ”Ilman muuta”, virnisti Krister ja asteli Jossun vanavedessä kupposta hörppäämään.
Saimme Jokerin kanssa hevoset harjattua ja päätimme yhdessä tuumin mennä ulos katselemaan, miten Jaakko pärjäsi. Siellä mies nilkutti kiroillen kohti lantalaa. ”Kiri kiri, Jaakko”, suuni päästi, ennen kuin ehdin vaientaa sitä. ”Sinäkin siinä! Suksi…” ”Jaakko turpa kiinni”, huusi Yuff, joka talutti parhaillaan Blondia tarhasta sisälle. ”Tulkaas tytöt tänne vähän”, Jaakko huusi minulle ja Jokerille. Vilkaisimme toisiamme ja lähdimme astelemaan Jaakkoa kohti. Tämä taisteli yhä kottikärryjensä kanssa. ”Niin, että muistakaa, kuka täällä ne paskahommat tekee, niin. Nuori neiti siellä vaan hörppii kahvia ja jutustelee mukavia ja kauniita työkumppaninsa saaliin kanssa, ja entäs sitten se työkumppani, niin! Kyllä minulle aikanaan vaan luvattiin hyvää työtä ja kovaa palkkaa, mutta…! Palkka kyllä juoksee, mutta koko ajan saa olla ilkuntaa kuulemassa, niin! Ajatelkaa minuakin, tätä pientä koppiaista, joka on koko tallin siistin kuvan takana!” ”Etköhän nyt paisuttele”, Jokeri virnuili. ”Auttakaa te nyt edes minua, hienot neidit”, pyysi Jaakko. ”Emmepä taida”, sanoimme yhteen ääneen. ”Minä taidan mennä nyppimään karvoja Flooran harjasta – ja ai niin! Välipalani on syömättä! Onkohan eväslaatikossa tänään suklaa- vai kinuskileivos”, maiskutteli Jokeri. ”Saakeli…” murahti Jaakko. ”Työn iloa”, toivotimme vielä, ennen kuin hipsimme sisälle. Ulkoruokintaan tuo laiskottelija joutaisi.
___
25HM... =) Ja työn iloa Jaakolle!
|
|
|
Post by Liisa on Feb 17, 2010 16:50:35 GMT 2
17.2.2010 - Ihan normaali tallipäivä(kö?)
Astuin sisälle Cassun karsinaan ja tarjosin käteni nuuhkittavaksi siellä seisovalle ruunalle. Se puhalsi lämmintä ilmaa kämmenelleni ja jatkoi sitten heinien rouskuttamista, saaden minut hymyilemään. Hevonen ei painanut turpaansa kainalooni ja jäänyt nuokkumaan minua vasten suurta rakkautta osoittaen, mutta käsi sydämelle, kuinka monen hevonen oikeasti tekee niin, kun heinääkin on saatavilla syötäväksi?
Tapojeni mukaan riisuin Cassulta loimen ja harjasin hevosen huolellisesti. Ensin annoin juuriharjan sukia ruunan molemmat puolet, sitten harjasin pölyharjalla. Nyt myös herkkä vatsanalus ja jalat saivat karistaa suurimmat roskansa. Hevonen arasteli ensin pään harjaamista, mutta myöntyi sitten laskemaan kalloaan sen verran, että sain tehtyä harjauksen. Kavioista ilkeät tilsat tipahtelivat karsinan alusille.
Luikahdin käytävän puolelle ja ihmettelin hiljaisuutta. Missään ei ollut ketään. Pampula ja Siiri rouskuttivat ruokaa karsinassaan ja Blade kolisteli karsinansa ovea. Mutta ei ristin sielua, ei. Hevosiakin näytti olevan tallissa, vain pari oli poissa. Kyse ei voinut olla yhteisestä maastoretkestä, koska eihän sinne tähän aikaan vuodesta yleensä jalan lähdetty. Ja jos koko talli tyhjeni, siitä yleensä jätettiin ilmoitus.
Yläkerrastakaan ei kuulunut äänen ääntä. Jos porukka olisi kokoontunut sinne, varmaan tänne saakka raikuisivat nauru, huudot ja armoton höpötys, joita tallijengin kokoaminen yhteen ja sullominen taukotupaan aiheuttaisivat. Joten missä kaikki olivat? Ei talli normaalisti ollut näin hiljainen. Minua alkoi jo huolestuttaa, peräti pelottaa, vaikka ilmapiiri olikin rauhallinen ja hevoset seisoivat levollisina karsinoissaan.
Päätin jättää asian sikseen, tahdoin ratsastamaan. Hain Cassun varusteet. Nostin satulan ruunan sileään selkään, melkein kaulalle, ja vedin sitä satulahuovasta taaksepäin, kunnes satula löysi oman kohtansa eikä enää liikkunut. Kiinnitin vyön ja kiristin sitä. Siinä vaiheessa ruuna alkoi viuhtoa päätään ja väläytellä hampaitaan. Kun satula oli kunnolla paikoillaan, laitoin kuolaimet suuhun ja päitset ruunan päähän ja kiinnitin soljet.
Saatuani itsenikin valmiiksi, lähdin taluttamaan hevosta pihalle. Se lompsi rauhallisesti perässäni. Suunnistin maneesiin yhä ihmetellen, missä kaikki oikein olivat. Oli niin hiljaista, oli niin rauhaisaa. Oli niin autiota. Epätodellinen olo hiipi sisälleni, kun astelin lumikokkareita varoen maneesiin, Cassua mukanani taluttaen. Pakkasta ei ollut paljoa, mutta halusin vaihteeksi ratsastaa sisätiloissa ulkotreenin sijaan.
Työnsin auki maneesin painavan oven, ja minulle valkeni, missä kaikki olivat. Valot paloivat ja katsomo oli täynnä. Pari ratsukkoa tanssahteli taitavasti hiekalla, ja tunnistin ne Anneksi sekä Palmikoksi ja Elliksi sekä Bladeksi. Kukaan ei huomannut tuloani. Samassa ovea vasten nojaillut harjanvarsi kaatui aiheuttaen kolauksen ja pelästyttäen Cassun. Ruuna loikkasi hirnahtaen eteenpäin ja ryntäsi kentän keskelle. Minä pyllähdin maahan.
Hevonen heitti riemukasta pukkilaukkaa kentän keskellä, ja äkkiä ratsukoiden taidonnäyte keskeytyi, kun maneesiin ryntäsi hätääntynyt hevonen. Nana loikkasi katsomosta ja pyydysti Cassun, rauhoitellen ruunaa. ”Ai täällä te olette!” minä sain suustani noustessani vaivalloisesti maasta. ”Täälläpä täällä. Anne ja Elli esittävät küria. Komea sisääntulo, by the way”, Henni sanoi katsomosta. Sain pian Cassun takaisin itselleni. Volttasin maneesin toisessa päässä, kunnes keskeytynyt esitys oli ohitse. Katsomo puhkesi suosionosoituksiin.
Ihan kuin ensimmäinen säikähdys ei olisi ollut tarpeeksi, mutta Cassu pelästyi maneesin nurkkaa ja lähti viemään minua pukkilaukalla maneesin toiseen päähän, kohti katsomoa. Minua katsottiin taas ihmetellen. ”Täytyy kyllä sanoa, että Liisan ja Cassun pukkishow oli melkein yhtä komea kuin teidän kürinne”, Yuff hymyili. ”Niinpä. Hakekaapas joku taukohuoneesta termospullot. Palataan tänne katsomaan, josko Liisa esittää meille jotain yhtä kiinnostavaa”, Keikki virnisti ja minä hymyilin vaivaantuneena takaisin, saatuani vihdoin ratsuni rauhaan.
___
26HM!
|
|
|
Post by Liisa on Feb 23, 2010 15:46:11 GMT 2
23.2.2010 - HarhakuviaTuo JÄRKYTTÄVÄ SUTTU joka yrittää sarjakuvalta näyttää kuvastaa sitä, kun menin tervehtimään Cassua. Ties mitä porkkanakuvia näki poika kädessäni, kun makupalojen toivossa sitten haukkasi melkein koko käden ja sylki ulos limaisena ja kuolaisena. =D (Varoitus, kauhea laatu voi vahingoittaa silmiänne... Huitaisemalla piirretty, niin kuin ruutupaperistakin näkee...) ___ 27HM. =)
|
|
|
Post by Liisa on Mar 5, 2010 16:13:06 GMT 2
5.3.2010 - Kiperä alkeistunti
Hyppäsin auton kyydistä tallin pihalle ja lähdin astelemaan kohti ovea. Maassa oli yhä paksu, puhtaanvalkea lumikerros, joka yhdistettynä auringonvaloon sai minut siristelemään silmiäni oikein urakalla. Onneksi jossain taskujen pohjalla olisi aurinkolasit, mutta en jaksanut kaivaa niitä esiin vaan hipsin mahdollisimman nopeasti sisälle talliin. Siellä valaistus oli ystävällisempi silmille. Huomatessani Keikin Blondin karsinassa pienen alkeisratsastajan kanssa muistin äkkiä jotakin. Cassullakin oli tänään alkeistunti! Katsoin tallin kelloa ja se osoitti puolta. Kiirehdin Cassun karsinalle, jossa jo odotti mutrusuinen pikkuratsastaja Jossu rinnallaan. ”No niin, tulihan se taluttaja sieltä”, nainen sanoi, hymyili hieman ja lähti tomerin askelin muualle.
”Ootko ennen ratsastanut Cassulla?” minä kysyin hakiessamme hevosen harjakoria. ”En”, vastasi tyttö. Hänellä oli vaaleat saparot, vaaleat housut sekä sininen takki ja päässään myssy sekä kypärä. ”Osaatkos harjata hevosta?” jatkoin ja ojensin tytölle pölärin. ”En”, hän ilmoitti. ”Noh, opetellaan. Ota tuosta harja.” Pikkutyttö otti suan hieman epäilevin ilmein. Cassu tervehti häntä lämpimällä puhalluksella, joka sai tytön naaman entistäkin happamammaksi. Hän tuli viereen hepan kyljen luokse ja tapitti minua sotaisan näköisenä. Vedin henkeä ja aloin esittää hänelle, miten hevosta harjataan. Tyttö vain tuijotti, mutta ei sanonut mitään tai tehnyt elettäkään auttaakseen. Päinvastoin, hän veti kätensä puuskaan. ”Äh, ihan tylsää. Harjaa sä.” Harjasin hieman ymmälläni Cassua. Yleensä juniorit halusivat melkein pakolla päästä kiinni harjaan ja saada sukia hevosta. Tämä seisoi karsinan ovella ja katseli ympärilleen. ”Mä olisin halunnut mennä Siirillä. Toi Cassu on ihan tyhmä poni.” ”Mutta ethän sä ole ratsastanut sillä?” minä ähkin puhdistaessani hevosen kavioita jäätilsoista. ”Ihan tyhmä poni”, tyttö toisti. Olipa hankala tapaus. Sellaisten kanssa ei ollut koskaan mukava olla. ”Älä koske sillä koukulla säteeseen”, tyttö huudahti kimakalla äänellä, kun kopistin kavioita. ”En, en”, minä yritin hillitä itseni. Mikä päällepäsmäri.
Tunnin alkaessa Cassu oli jotakuinkin kunnossa. Minä olin saanut sen puhtaaksi ja hoidettua, ja nyt se lompsi rauhallisin askelin kentälle. Olin saanut myös selville, että tytön nimi oli Iida ja että hän oli ratsastanut enimmäkseen poneilla. Tyttö oli tallista lähtiessä halunnut väen vängällä ottaa raipan, koska oli sitä mieltä, ettei Cassu liikkuisi muuten. Vakuuteltuani hänelle kauan, että hevonen oli melko reipas tapaus, hän viimein itkua tihrustaen ja entistä ynseämpänä jätti raipan talliin. Keikki loi säälivän katseen minua kohti mitatessaan jalustimia, ja minä huokaisin syvään. ”No niin. Onkohan ne jalustimet nyt sopivat”, minä mietin ääneen, kun olin saanut jalkkarit viimeiseen reikään. Lyhyemmiksi niitä ei saisi. ”On kai”, tyttö sylkäisi sanat suustaan. Punttasin hänet selkään ja lähdin astelemaan kaviouralle Cassu vierelläni. Se otti kaiken rauhassa, silmäili vain syötäväksi kelpaavia havuja.
”Mä en enää haluaisi taluttajaa. On tyhmää, että joku vaan roikkuu siinä kiinni!” ”Sun täytyy oppia hallitsemaan hevosta itse, ennen kuin riimunnaru irrotetaan”, minä kerroin. ”Mä osaan jo.” En uskaltanut sanoa mitään vastaan, niin rumasti Iida kivahti. Kuiskattuani Jossulle puoliääneen, kuinka vihaisella päällä tyttö oli, tämä käski minun vain pysytellä hiljaa ja rauhallisena, antaa tytön kiukutella mikäli haluaa. Minä en kuitenkaan tahtonut, että tyttö purkaisi kaikkea agressiotaan Cassuun, joten vähän väliä jouduin antamaan hänelle neuvon pitää kätensä paikallaan ja pohkeet takomasta, kun vielä käveltiin pitkin ohjin.
Kun pääsimme raviin, alkoi jo Cassuakin vähän ärsyttää pikkuratsastaja, joka ei Jossun ohjeista huolimatta halunnut lopettaa pohkeilla hakkaamista. Cassun pää nousi ja korvat painuivat luimuun joka kerta, kun sitä nyittiin suusta. ”Lujempaa, lujempaa”, vaati Iida. Tunti kului, ja sen lopulla oli aika laukata. Tyttö näytti kerrankin jopa tyytyväiseltä. Ensin Jossu selosti laukannoston, sen jälkeen minä vielä toistin tärkeimmät osat saadakseni Cassun laukan nousemaan mahdollisimman helposti. Jos hevonen vain ravata raahustaisi uralla, niin siitäpä Iida tulistuisi. Kun oli aika nostaa laukka, sain helpottua. Cassu nosti pitkänsivun alussa hyvän laukan ja minä pysyin sen vierellä. Nostot toistettiin pari kertaa ja sitten oli loppuravin ja käynnin aika. ”Oliko kiva hevonen?” minä kysyin tunnin lopuksi. Ja mitä näinkään! En ollut uskoa silmiäni, ja siristin niitä entisestään. Iidan kasvoilla oli hymy! Vielä melko iloinen sellainen! ”Se oli kiva heppa. Suutuin, kun en saanut mennä Siirillä, mutta Cassu oli kiva. Hoidetaan se yhdessä tunnin jälkeen, jookos?” Minä hymyilin vapautuneesti takaisin ja halasin hevosta. Loppu hyvin, kaikki hyvin – Cassun ansiosta.
___
28HM!
|
|
|
Post by Liisa on Mar 10, 2010 16:18:20 GMT 2
10.3.2010 – Kolme syytä pitää Cassusta
1. ”Astelin tarhalle hakeakseni sieltä Cassun. Hevonen olisi varmasti yltä päältä märkä, ja ulkoloimi varmasti tehnyt tehtävänsä. Tarhassa seisoi kaksi oliota, Cassu sekä Reni. Reni oli pahemmassa kunnossa kuin tarhatoverinsa – sen harja oli kurainen, loimivyöt auki sekä jotenkin hevonen oli onnistunut kaivamaan otsalleen loskaa. Liukastellen se lähti ravaamaan ympäri tarhaa pää pystyssä ja häntä soihtuna, selvästikin yrittäen saada Cassua mukaan hauskanpitoon. Minä odotin jännittyneenä, mitä hevonen päättäisi. Hetken mietittyään ruuna katsoi minua lempeästi, hörähti ja asteli suoraan luokseni. Reni jäi hirnumaan kimeällä äänellä tarhan perälle, kun Cassu tuli luokseni, laski päänsä ja puhalsi lämmintä ilmaa kädelleni. Napsautin riimunnarun kiinni, ja hevonen töytäisi minua pehmeästi turvallaan ja painoi sen kainalooni ystävyyttä hieroen.” » Cassu on luottavainen, luotettava, ystävällinen ja kiltti hevonen, jonka kanssa on mukava olla. 2. ”Saatuani tarhassa pyörineen ja loskassa marinoituneen hevosen valmiiksi, talutin sen kentälle. Kenttä oli märkä ja tahmea, eikä Cassu olisi halunnut lähteä uralle rämpimään. Ohjasin sen hieman uran sisäpuolelle, jossa oli kuivempaa, ja annoin hevosen kävellä pitkin ohjin. Lämpän jälkeen keräsin ohjat ja annoin pohkeiden vaikuttaa. Cassu alkoi hieman vastahakoisesti reipastua. Se tarjosi hieman peräänantoakin, jota yritin ylläpitää mahdollisimman pehmeällä kädellä ja pohkeella. Reippaan kävelypätkän jälkeen nostin rauhallisen ravin. Kun lämmittely oli tehty, siirryin asiaan, harjoitteluun. Tein pysähdyksiä, väistöjä, avo- ja sulkutaivutuksia sekä peruutuksia ja suunnanvaihtoja. Toppatakki alkoi äkkiä tuntua kamalan raskaalta ja hiki kihota pintaan. Heitin takin aidalle ja väänsin koulua pelkässä hupparissa, mittari oli näyttänyt kai plus viittä. Rankan treenauksen ja pitkän vänkäämisen jälkeen tunsin viimein, kuinka Cassu marssi ryhdikkäänä pohkeenväistön, taipui kuin ajatus ja peruutti vain pienestä ohjan puristuksesta – aivan niin kuin oli tarkoituskin. Heti tämän koettuani annoin pitkät ohjat, ravasin kevyttä ravia hetken ja päästin sitten hevosen kävelemään.” » Cassu on omalla tavallaan haasteellinen, mutta sen ratsastaminen on todella palkitsevaa! 3. ”Treenin jälkeen suin hevosen oikein hyvin ja loimitin sen. Se saisi olla pienen hetken tallissa ennen loskakeliin palaamista. Mielissään hevonen rouskutti heinää ja haukkasi makupalat, joita sille tarjosin. Jäin harjailemaan Cassun karvaa pölärillä, ja ruuna oikein nautti siitä. Se venytti kaulaansa, pörisi ja ummisti silmiään. Tunsin sormenpäilläni sen rentoutuvan. Liikunnasta lämmenneet lihakset jäähtyivät, mutta eivät kylmenneet. Puhua pukahtamatta hoidin hevosen loppuun ja keräsin omat tavarani. Kävin imaisemassa Tripin taukohuoneeessa ja palasin sitten katsomaan Cassua, kun se yhä söi siniruudullinen talliloimi päällään. Äkkiä hevonen nosti päätään heinäkasasta, kääntyi ja työnsi turpansa kalterissa olevan aukon läpi ja kutitti kasvojani turpakarvoilaan. Se sai minut hihittämään. Tarjosin Cassulle kättäni. Se hamusi sitä, nuolaisi ja nosti ylähuultaan. Kihersin ja katsoin ratsua iloisena.” » Cassu saa iloiseksi ja hymyilemään, sekä odottamaan seuraavaa tallikertaa! ___ 29HM . Tuo on nyt vähän kuin hoitotarina, katkaistuna kolmeen pätkään ja naamioituna aiheeseen, miksi pitää Cassusta. Joka pätkän lopussa on kooste hepan hyvistä puolista. =) Muoks // eihän tuosta sitten loppujen lopuksi kovin pitkäkään tullut, mutta tykkään lopputuloksesta. ; )
|
|
|
Post by Liisa on Mar 15, 2010 17:51:30 GMT 2
15.3.2010 - Vierailu ravitallillaPuristin pohkeillani Cassun kylkiä. Herra epäili hetken ja hyppäsi sitten lumipenkan yli tien reunalle. Tekisimme tänään vähän pidemmän retken, nimittäin kävisimme Artsilassa kurkkaamassa, miten siellä asiat sujuvat. Cassu pääsisi nuuhkimaan tovereitaan ja kenties tuttua Lottaa, johon olimme jollakin maastoretkellä törmänneet ja jota Cassu oli katsellut varsin kiinnostuneesti. Hevonen asteli kiltisti tien reunaa. Käännyimme tielle, jonka varrella sijaitsi Zarda. Tallin ohittaessamme katselin kauniita, toppaloimiin käärittyjä tarhassa käyskenteleviä friisiläisiä. Yksi niistä oli kentällä suorittamassa koululiikkeitä. Ratsu allani asteli reippaasti ja korvat hörössä, seuraillen, mitä kentällä oleva ratsukko teki. Cassu päästi kimeän hirnahduksen, johon kentällä työskentelevä musta hevonen vastasi vain vinkaisulla, ja jatkoi sitten tanssahteluaan kaula kaarella. ”Mennäänpäs sitten, jätetään heidät harjoittelemaan rauhassa”, minä kehotin. Nostin ravin rantatiellä, kun varmistin, ettei liikennettä ollut juurikaan. Nyt saatettiin unohtaa hetkeksi se, kuinka ryhdikkäänä ja korkein askelin oli kouluratsastuksessa edettävä. Annoin Cassun ravata omaa rauhallista tahtiaan, välillä pärskähdellen. Juuri kun ehdin mukautua keventämään yks-kaks-yks-kaks – tahtiin, pysähtyi hevonen kuin seinään ja lähti sitten peruuttamaan pää ylhäällä. Tien reunassa seisoi rusakko kuin kivettyneenä, takajaloillaan. ”Hei, rauhotu!” minä huudahdin hevoselle, joka tempoi ohjia. Vihdoin puupää rusakko lakkasi pällistelemästä ja tajusi lähteä livohkaan. ”Eikös rusakon kuuluisi olla se, joka pelästyy”, minä puuskahdin, kun Cassu viimein ohitti paikan, jossa pupu oli hetkeä sitten istunut. Jälkenä siitä oli pieni kasa löysää hätäpapanaa. Artsilaan saapuessamme piha oli hiljainen. Pian kuitenkin puiden takaa saapui reippaasti kävellen hevonen, jonka kärryillä istui Tappi. Hän virnisti minulle ja heilautti kättään, johon oli vedetty paksu toppahanska. ”God dag, madam”, hän sanoi, hyppäsi kärryiltä ja antoi kärryjä vetäneen hevosen – Foxin – nuuhkia varovasti Cassun turpaa. Olin koko ajan varuillani kääntämään hevosen, sillä aina kahden hevosen väliset kohtaamiset eivät kulkeneet kovin sopuisasti. Foxi tyytyi vinkaisemaan hiljaa, ja se riitti kertomaan Cassulle, ettei tälle hevoselle kannattaisi alkaa uhota. ”Mikäs sinut tänne toi?” kysyi Tappi. ”Jos tallin päämiestä etsit, niin hän on… ööh…” ”Sano vaan suoraan, että kylällä.” ”Ei, vaan rehukaupoilla.” Minä katsoin Tappia hieman epäilevästi. ”Ihan oikeasti.” ”Jaa. Minä tulin tänne ihan vaan katsomaan, miten bisnes kulkee. Onko tullut voitettua hölkkiä viime aikoina?” ”Hölkkiä?” Tappi toisti naurua äänessään. ”Viimeksi kyllä ihan valuivat hikeä, sekä mies että hevonen. Foxi jäi neljänneksi, mutta ennustan, että tällä kunnolla me tullaan ihan kohta voittamaan. Kyläravit. Suur-Hollola. Ravikuninkuus. Elitloppet.” Ainakin jälkimmäinen oli minulle vähän vieraampi käsite, mutta nyökkäsin vastaukseksi. ”Aina saa toivoa…” ”… mutta eihän se toivo näitä hevosia piiskaa juoksemaan, vaan vietti, hyvä kunto ja armoton ohjastaja!” sanoi Tappi pilkettä silmäkulmassaan ja taputti ravihevosta kaulalle. Sen punertava kaula kiilsi hieman kylmästä säästä huolimatta, mutta enää hevonen ei puhaltanut. Treenistä kertoivat enää punertavat sieraimet. ”Mutta mä menen nyt viemään tämän hevosen sisälle.” Ratsastimme tarhojen ohitse. Cassu jäi seisomaan yhden tarhan kohdalle pää pystyssä, sieraimet laajenneina ja ryhdikkäänä. ”Unelmoitko sinäkin ravihevosena olemisesta?” minä kysyin. Kuin vastauksena, Cassu huoahti syvään. ”Sinä olet puhtaasti ratsusukua”, minä hymyilin. ”Mutta jos tahdot, voidaanhan me ravata tuota peltoa takaisin niin lujaa kuin ikinä osaat. Tai ehkä laukka olisi sinulle helpompaa.” Siihen Cassu vastasi nyökkäämällä päätään ja lähtemällä reippaasti liikkeelle. ___ 30HM ja pyöreitä lukuja.
|
|
|
Post by Liisa on Mar 21, 2010 16:42:39 GMT 2
21.3.2010 - Noloja hetkiä ja punastuksia”Cassun karsina – siivottu. Varusteet – tarkistettu. Harjat – pölytetty.” minä luettelin ja ruksasin mielessäni listalta asioita, joita olin jo tehnyt. Mitä muuta voisin tehdä? Periaatteessa olisin nyt vapaa lähtemään kotiin, mutta minä halusin viettää aikaa tallilla. Muut olivat vielä edellä mainittujen askareiden parissa, kun minä jo nojailin kottikärryihin toimettomana. ”Tule auttamaan Siirin karsinan siivoamisessa”, huikkasi Maiss shettisten boksista. ”Talikon heiluttelu saa jo riittää”, minä vastasin enkä jaksanut liikauttaa eväänikään. Viereeni tuli Aimie, joka hänkin oli saanut jo askareensa valmiiksi. Seuraamme liittyi vielä Elkku ja hänen perässään asteli Fiia. ”Tyylsäää”, valitti Elkku. ”Minulla on idea”, sanoi Aimie ja hänen silmissään paloi omituinen liekki. Taas sitä mennään, minä ajattelin, ja päässäni alkoi soida Tiktakin Heilutaan – biisin alkusoinnut. Aimie nappasi tyhjän kottikärryn ja kaatoi Fiian siihen istumaan. Sitten hän lähti ryntäämään tallin toiseen päähän kottareita työntäen. Fiia kiljui kuin viimeistä päivää, onneksi kaikki hevoset olivat pihalla tai tunneilla. Pariin otteeseen pyörä liippasi ja kärry meinasi kaatua, mutta se vain lisäsi Aimien vauhtia. Lopulta Fiia kiljui jo niin lujaa ”pysähdy, pysähdy” että hurjapää malttoi hidastaa ja kipata Fiian karsinan ovelle. ”Hei, muistatteko, että Jossulla on siellä taukohuoneessa se vesipullo? Mitä jos vähän… miksataan?” Minä päätin jäädä tästä hauskuudesta pois, sillä kuulin pihalta auton ääniä. ”Mä meen katsomaan, kuka tuli pihaan.” ”Tule sitten perässä”, huudahti Aimie. Nyökkäsin. Pihalla oli nainen pitkässä ulkoilutakissa, vierellään pieni pojannulikka. ”Kaipaatteko apua?” minä kysyin. He näyttivät olevan aika pihalla. ”Etsimme tallin omistajaa.” Vilkaisin kentälle päin ja näin Jossun pitävän parhaillaan alkeistuntia. ”Omistajalla näyttää olevan juuri nyt kiireitä”, minä sanoin asiallisimmalla äänelläni, kun huomasin jonkun pikkuisen tippuneen Pampulan selästä. Josefiina oli parhaillaan auttamassa itkua pidättelevää lasta, pidellen kiinni Pampulan ohjista. ”Mutta voitte varmaan mennä katsomaan tuntia, tai tulla sisälle odottelemaan. Tunti kai loppuu pian.” ”Me taidamme tulla sisälle, kun pikku Jimillä on jo varmasti kylmä. Eikö niin, Jimi? Tule sisään”, nainen sanoi. Huomasin heti, ettei hän aivan ollut perillä tallin olosuhteista. Takki oli vaaleanpunainen ja siinä oli turkista helmassa ja hihoissa. Jalkineissa oli korot ja käsivarrella roikkui pikkulaukku. Huulet oli punattu reilusti helmiäiskiilteellä. Puhuin parhaani mukaan ja yritin vaikuttaa asiantuntevalta tallitytöltä. Kehuin Seppeleen hyviä puolia ja pulisin kilteistä omistajista. Juuri kun olimme lähestymässä toimistoa, kuulin kiljuntaa. Yläkerrasta juoksivat jonossa Aimie, Fiia, Elkku ja Maiss. Heti kun tajusin tilanteen, ymmärsin, että järkevät puheeni tallista oli nyt nollattu. Neljä hullua syöksyi portaita alas. Aimiella oli kädessään Jossun vesipullo, jota hän ravisteli. Sisältö oli kellertävää ja vaahtosi. Vilkaisin rouvaa, jonka silmät hitaasti pyöristyivät. ”Äkkiä nyt… Ääk!” Tytöt kaatuivat sievästi päällekkäin portaiden juureen. ”Minä kaadan nämä päällesi… Äh… Kastan naamasi Epun kakkaan!” ”Äläpäs sinä siinä, housuni ovat ihan täynnä jotain epämääräistä möhnää!” Heti kun tytöt tajusivat minun, rouvan ja tikkaria litkivän pikku-Jimin tuijotuksen, he nousivat äkkiä pystyyn, siistivät vaatteensa ja punehtuivat jokainen reilusti. ”Niin että… Minä taidankin tästä lähteä siivoamaan sitä karsinaa.” ”Joo, ja minä käyn putsaamassa vaatteeni… Heippa…” Jossun vesipullo jäi kuohumaan maahan niille sijoilleen, ja hitaasti sen koko sisältö olisi levinnyt talliin, ellen olisi nostanut pulloa pystyyn, huuhtonut sitä ja täyttänyt uudestaan puhtaalla vedellä. Mitäköhän tytöt olivat pulloon tunkeneet? Ehkä sitä ikivanhaa kokista, joka oli lojunut taukohuoneessa jo ihmisiän? ”Kiitti vaan, nyt minun järkipuheistani ei ollut mitään apua”, minä manasin punehtuneena ja ohjasin rouvan toimistoon. Jätin hänet ja Jimin sinne lukemaan hevoslehtiä. Myöhemmin, juuri kun olimme lähdössä maastoon, Jossu käveli ohitseni. Minä nappasin häntä hihasta. ”Löysikö se rouva ja se poika sinut? Minä johdatin ne toimistoon, ja siinä matkalla kävi yksi nolo juttu, mutta…” ”Joo, löysiväthän ne. Olit kuulemma komean esittelypuheen pitänyt.” Punehduin. ”No, tilasivatko ne tunteja”, minä kysyin sitten. Sillä asiallahan he olivat olleet. ”Hahhah”, Jossu nauroi. ”Ne olivat tuttujani. Tuntevat kyllä tallin ja sen omistajat ennestäänkin ja tulivat vain tervehtimään. Mutta eihän ylimääräinen tietoisku tallista koskaan ole pahitteeksi. Sinusta tulee vielä hyvä myyntipuhuja.” Nyt oli minun vuoroni nolostua. ___ 31HM, jahuuu !
|
|
|
Post by Liisa on Jun 17, 2010 12:06:47 GMT 2
17.6.2010 - Long time no see
Pitkästä aikaa.
Huokaisin nähdessäni ruunikon laiduntamassa vehreässä tarhassa. Se kohotti päätään ja höristi korviaan minut huomatessaan, ja jatkoi pian ruohojen harvennusta. Hymyilin hieman, otin tutunnäköisen riimunnarun aidantolpasta ja pujottauduin sisään tarhaan. Tämän narun olin ostanut Cassulle itse. Se oli vähän kärsinyt, mutta tunnistettavissa.
Hevonen antoi kiltisti kiinni ja puhalsi lämmintä ilmaa kädelleni. En tiennyt, tunsiko se minua enää niin hyvin, vaikka olinkin käynyt tallilla usein. En ollut hoitanut ruunaa tai käynyt tunneilla pitkään aikaan, mutta nyt olin ottanut itseäni niskasta kiinni. Jätin hevosen tallin edustalle harjauspuomiin kiinni ja hain sen harjakorin. Ensin rapsutin kuivuneen kuran kumisualla irti ja sitten jatkoin puhdistamista pölyharjalla. ”Hyvä poika”, minä mutisin, kun hevonen antoi pienistä vastusteluista huolimatta minun harjata sen vatsanalusen puhtaaksi. ”Onko tätä häntää harjannut kukaan sitten viime kerran”, minä supisin selvittäessäni Cassun häntäjouhia, jotka olivat kuivuneet yhdeksi suureksi korpuksi. Ei näemmä tuntilaisia kamalasti kiinnostanut hevosen hoito tunnin jälkeen, tai ainakaan mikään niin ’vähäpätöinen’ asia kuin hännän harjaus.
Samassa näin silmäkulmastani lähestyvän blondin. Käänsin päätäni ja näin tytön kasvot, jotka sulivat leveään hymyyn. Kyseessä oli Maiss, jolla oli käsipuolessaan Cassua kahta kuraisempi Siiri. ”Liisa! Pitkästä aikaa!” Halasimme ja minä hymyilin. ”Olen tyytyväinen itseeni, kun sain raahattua itseni tänne.” ”Hienoa. Cassu on vain pyöristynyt… Jonkun pitäisi tehdä sille kunnon treeni.” ”Meinaatko?” minä aprikoin ja puin suojat hevosen jalkoihin. ”Kentällä on esteitä. Käy ratsastamassa se hevonen läpi ja hyppää pari kertaa”, Maiss ehdotti. ”Se piristää jos jokin”, hän virnisti sitten ja kiinnitti poninsa harjauspuomiin Cassun viereen. Päätin ottaa neuvosta vaarin mittaillessani katseellani hevosen kasvanutta mahanympärystä.
Hetken päästä olinkin jo kentällä. Sinne oli rakennettu toiselle pitkälle sivulle ristikko ja pystyeste ja toiselle okseri. Alkukäyntien jälkeen aloin koota Cassua. Se tuntui kovalta, eikä taipunut aivan niin kuin ennen. Hetken kokoamisen ja taivuttelun jälkeen sain kuitenkin hevosen ratsastettua muotoon ja kuolaimelle, jolloin se rentoutui ja alkoi kuunnella apujani paremmin. Kevyt ravi oli ensin melkoista laahustusta, mutta työnteon jälkeen sain ratsun käyttämään takajalkojaankin. Huomasin hahmon kentän portilla. Se oli Anne, suurin piirtein samannäköisenä mitä aina ennenkin. Hymyilin hänelle tervehdykseksi, ja hän jäi katselemaan ravityöskentelyämme. Cassu rentoutui ja pehmeni pikkuhiljaa, ja taputin sitä sisäkädellä kaulalle. Hetken kuluttua otin käyntiin ja annoin hevoselle hieman pidempää ohjaa. ”Se meni tosi hienosti”, sanoi Anne. ”Cassu on vähän unohtanut oikean muodon.” ”Joo, se tarvitsi enemmän verryttelyä.” ”Hyppääpä tuosta pari estettä.” Tein työtä käskettyä, kokosin hevosen ja nostin laukan. Estehalut sillä oli yhä tallella. Se kiihdytti estettä lähestyttäessä, mutta minä istuin alas ja pidätin. Sitten myötäsin ja lähdin mukaan liitoon, ja lentelimme esteen yli kevyesti. Annoin hevosen venyttää askeltaan kunnolla esteenn jälkeen, kunnes taas lyhensin sen seuraavalle esteelle. ”Sehän meni tosi hienosti”, Anne sanoi.
Hänen lähdettyään jäähdyttelin ratsuni ravissa, annoin sille pitkät ohjat ja ratsastin sen ulos kentältä, kohti maastopolkua. Tästä minä pidin, ja niin piti Cassukin. Sai hengittää ja olla rauhassa. Ja miettiä, ajatella. Minulla olisi paljon mietittävää. Jatkaisinko Cassun hoitoa? Olihan tässä koko kesäloma. Mutta kävin jo usein ratsastamassa, ja halusin vapaa-aikaakin. Näine mietteineni ratsastin pienen lenkin, jonka jälkeen annoin hevosen rentoutua omassa karsinassaan syömässä.
___
semmosta. 32 hm.
|
|
|
Post by Liisa on Jun 18, 2010 14:38:09 GMT 2
on aika hiljaa kiittää ja kättä puristaa, nyt meidät yhteen liittää vain muistojemme maa. jäi jälki sydämiimme, jälki unelmiin, sulle laulan näin nyt näkemiin.
Kiitos mukavasta hoitotaipaleesta Garamonde Cactuar, Cassu ! ♥ Terveisin entinenlaiskahölmöiloinenrakastavakilttityhmäoutohullu hoitajasi Liisa. =) !
|
|