Post by Josefiina on Sept 8, 2009 20:15:22 GMT 2
7.9. Luonnon helmassa
Hevosten kaviot kolahtelevat maantien kovaan pintaan. Ympärilläme aukeavat karheat sänkipellot, tummentunut taivas kehystää maisemaa. Istun Hillan keinuvassa käynnissä rentona ja huokaisen tyytyväisenä. Kello lähentelee jo yhdeksää, hiljalleen alkaa pimentyä. Koivut tienvarressa hehkuvat sinistä taivasta vasten säihkyvinä ja pientareen pitkät koiranputket hipovat ratsujen jalkoja.
Juuri tätä tarvitsin. Silitän toisella kädelläni hajamielisesti issikan kaulaa, samalla kun annan katseeni levätä horisontissa. Edellämme kulkee korskea Sera, jonka selässä keikkuva Anne kääntyy hymyilemään minulle olkansa yli. Sanoja ei tarvita, vain katse riittää.
Olemme käyneet kiertämässä noin tunnin maastolenkin harvemmin käytettyjä reittejä pitkin. Virkistävän vieraat polut piristivät niin hevosia kuin ratsastajiakin. Taipaleen varrelle on mahtunut niin ripeää ravia – meidän tapauksessamme tölttiä –, maltikasta käyntiä ja lennokasta laukkaa. Kävimme myös huviksemme hyppäämässä tutun ja turvallisen maastoesteradan; minä ja Hilla tarvitsemmekin harjoitusta tulevaan PKK-cupiin, hetken mielijohteesta kun tungin tamman kenttäratsastuksen aloittelijaluokkaan.
Joka tapauksessa, retki on sujunut loistavasti. Korjaan: suorastaan upeasti. Tietenkin Hilda on tehnyt niitä omia tavallisia temppujaan: komeita sivuloikkia, jolloin olen heilahdellut satulassa kuin heinäseiväs, äkkijarrutuksia, jolloin olen melkein sinkoutunut kaulan yli ja pieniä piristäviä pukkeja, joilla nyt ei sinällään ole ollut mitään vaikutusta minuun. Sen sijaan yksi täpärämpi tilanne koettiin, kun Sera säikähti tien yli vilahtanutta harmaata kissaa. Se sai Hillan suunniltaan, ja sain tosissani pidätellä tammaa, ettei se kaahannut suorinta tietä takaisin tallille.
Nyt ollaan kuitenkin kunnossa ja turvassa. Tallille on matkaa vajaa kilometri, ja niinpä keskitymme Annen kanssa nauttimaan hiljaisuudesta ja tunnelmasta. Tässä on sitä jotain, jota ei Seppeleen huminassa aina tavoita. Harmoniaa, rauhaa. Tunnen oloni tyyneksi ja turvalliseksi, vaikka päivä onkin ollut yhtä sirkusta. Alman tuleminen tallille sai hoitajat ja hengaajat suorastaan sekopäisiksi, ja siinä hysteriassa on ollut kestämistä yllinkyllin. Tietenkin pohjoisruotsalainen on mitä hurmaavin otus, ja olen itsekin siihen korviani myöten pihkassa, mutta sirkusta on joutunut hillitsemään kovalla kädellä.
Hengähdän syvään; päätän kerätä voimia tästä hetkestä. Onhan kaikki hyvin niin kauan, kuin minulla on kuvankaunis islantilaiseni.
Hevosten kaviot kolahtelevat maantien kovaan pintaan. Ympärilläme aukeavat karheat sänkipellot, tummentunut taivas kehystää maisemaa. Istun Hillan keinuvassa käynnissä rentona ja huokaisen tyytyväisenä. Kello lähentelee jo yhdeksää, hiljalleen alkaa pimentyä. Koivut tienvarressa hehkuvat sinistä taivasta vasten säihkyvinä ja pientareen pitkät koiranputket hipovat ratsujen jalkoja.
Juuri tätä tarvitsin. Silitän toisella kädelläni hajamielisesti issikan kaulaa, samalla kun annan katseeni levätä horisontissa. Edellämme kulkee korskea Sera, jonka selässä keikkuva Anne kääntyy hymyilemään minulle olkansa yli. Sanoja ei tarvita, vain katse riittää.
Olemme käyneet kiertämässä noin tunnin maastolenkin harvemmin käytettyjä reittejä pitkin. Virkistävän vieraat polut piristivät niin hevosia kuin ratsastajiakin. Taipaleen varrelle on mahtunut niin ripeää ravia – meidän tapauksessamme tölttiä –, maltikasta käyntiä ja lennokasta laukkaa. Kävimme myös huviksemme hyppäämässä tutun ja turvallisen maastoesteradan; minä ja Hilla tarvitsemmekin harjoitusta tulevaan PKK-cupiin, hetken mielijohteesta kun tungin tamman kenttäratsastuksen aloittelijaluokkaan.
Joka tapauksessa, retki on sujunut loistavasti. Korjaan: suorastaan upeasti. Tietenkin Hilda on tehnyt niitä omia tavallisia temppujaan: komeita sivuloikkia, jolloin olen heilahdellut satulassa kuin heinäseiväs, äkkijarrutuksia, jolloin olen melkein sinkoutunut kaulan yli ja pieniä piristäviä pukkeja, joilla nyt ei sinällään ole ollut mitään vaikutusta minuun. Sen sijaan yksi täpärämpi tilanne koettiin, kun Sera säikähti tien yli vilahtanutta harmaata kissaa. Se sai Hillan suunniltaan, ja sain tosissani pidätellä tammaa, ettei se kaahannut suorinta tietä takaisin tallille.
Nyt ollaan kuitenkin kunnossa ja turvassa. Tallille on matkaa vajaa kilometri, ja niinpä keskitymme Annen kanssa nauttimaan hiljaisuudesta ja tunnelmasta. Tässä on sitä jotain, jota ei Seppeleen huminassa aina tavoita. Harmoniaa, rauhaa. Tunnen oloni tyyneksi ja turvalliseksi, vaikka päivä onkin ollut yhtä sirkusta. Alman tuleminen tallille sai hoitajat ja hengaajat suorastaan sekopäisiksi, ja siinä hysteriassa on ollut kestämistä yllinkyllin. Tietenkin pohjoisruotsalainen on mitä hurmaavin otus, ja olen itsekin siihen korviani myöten pihkassa, mutta sirkusta on joutunut hillitsemään kovalla kädellä.
Hengähdän syvään; päätän kerätä voimia tästä hetkestä. Onhan kaikki hyvin niin kauan, kuin minulla on kuvankaunis islantilaiseni.