|
Post by Josefiina on Jun 11, 2009 16:24:55 GMT 2
11.6. Kun mä sinut kohtasin, oli aamu ihanin...
”Ei helvetissä!” Tuohtunut, punakka Artsi tuijottaa minua epäuskoisena. Huvittunut Tappi seuraa tilannetta ovenpielestä. Olemme ravitallin kaminahuoneen viereisessä valjashuoneessa. Nojaan kauralaaria vasten ja vilkuilen Artsia hempein hymy huulillani, yrittäen näyttää mahdollisimman söpöltä ja viattomalta. ”En perskutti anna keskenkasvuselle plikalle elämäni aarteita, elantoni turvaajia!” Artsin katse on synkkä, melkein uhkaava. ”No eipä noista kummoistakaan elantoa oo vielä irronnut”, Tappi pistää väliin virnuillen. Hänestä tilanne on koominen – ymmärrän täysin, miksi. ”Turpa kiinni, poika, painu sinä nyt helkutti töihin!” Artsi ärähtää Tapille, joka iskee minulle silmää ja muodostaa huulillaan sanan 'päissään', ennenkuin tottelee pomonsa käskyä ja katoaa tallin puolelle. Väläytän Katin poikaystäväksi vakiintuneelle jätkälle nopean hymyn ennen tämän lähtöä ja käännän sitten katseeni takaisin Artsiin. ”Artsi hei, mä oon täysi-ikäinen, Seppeleen pääomistaja ja ollut elukoiden kanssa tekemisissä polvenkorkuisesta. Usko tai älä, mä luulen handlaavani nää hevoset.” ”Jukolauta!” Artsi ärähtää. ”Sä et tajua, ettei nää ole mitään söpöjä poneja joilla voi perskuta laukata pelloilla paljain jaloin. Nämä on kuule arvokkaita eläimiä, ihan eri luokkaa ku Seppeleen kehäraakit...” ”Mä ymmärrän sen, Artsi kulta”, vakuutan imelästi (tässä vaiheessa miehen kaulanseutu muuttuu, jos mahdollista, vielä punakammaksi), ”mutta kun mä oon vakuuttunut, että pystyn käsittelemään näitä sun eittämättä upeita eläimiä.” En malta olla lisäämättä: ”Ja muuten, kyllä osa meidänkin hevosista on maksanut sellaisia summia, että joutuisit nipistämään viinaksista, jos samanlaisia mielit ostavasi...” ”Saakelin muija, tulee minun tallille kehumaan omia kaakkejaan”, Artsi mutisee, mulkoillen minua epäluuloisesti. ”Mitä varten sä edes haluat meijän heppoja lääppiä? Luulis sitä duunia olevan omillaki nurkilla.” ”On juu, mutta ois kivaa saada vaihtelua noihin umpituttuihin kuvioihin. Ja sitä paitsi”, jatkan liimautuen Artsin kylkeen kiinni ja tapittaen miestä silmiin viekoittelevasti, ”tää talli tarvii niiiin selvästi naisen kosketusta...” ”Voi helvetin helvetti”, Artsi yrittää kuulostaa äkäiseltä mutta joutuu vastahakoisesti naurahtamaan käheästi. Tupakanhaju löyhähtää kasvoilleni yhdistyen mielenkiintoisesti hevosenlannan lemahdukseen ja viinantuoksuun. ”Sä oot ihan friikki ämmä”, Artsi toteaa. ”Eli suostut?” kujerran räpytellen ripsiäni. ”Mihin hemmettiin mun piti suostua?” Artsi näyttää hölmistyneeltä. Huoahdan. Ei ole tämän miehen älykkyysosamäärässä kehumista. ”Mun viehätysvoima selvästi sekoittaa sun pasmat, mutta suostut siis siihen, että saan ajaa sun hevosia ja mahdollisesti vastineeksi tehdä joskus tallityöt?” Artsi vilkaisee minua arvostellen, on hetken hiljaa ja sanoo sitten jurosti: ”No jos jumaliste kerran niin pakottava halu on. Mutta jos yhenki kopukan koiven katkaset ni se on sitte perkele...” ”Kiitos, oot ihana!” Hymyilen miehelle tyytyväisenä ja lähden sitten Tapin perään.
”Se onnistu!” hihkun tallikäytävää lakaisevalle Tapille. ”Eli saat alkaa liikuttaa meidän ravureita säännöllisesti?” poika varmistaa. Kun nyökkään, hän toteaa ilahtuneena: ”Siistiä, työtaakka vähenee ja mulla on enemmän aikaa tärkeemmille jutuille. Kuten nyt esimerkiks tyttöystävälle.” ”Tosi söpöä, sä oot sulonen”, kommentoin nyyhkiksenä. ”Mikshän Artsi muuten edes oli noin epäluuloinen?” ”Nääh, se vaan esittää tollasta”, Tappi arvioi. ”Kahta Artsi ei tunnetusti voi vastustaa: viinaa ja naisia.” ”PERHANAN POIKA!” kuuluu silloin valjashuoneesta.
”Ai että tämä on Kopse?” Seisomme Tapin kanssa ylätarhoilla, ja rapsuttelemme aidan takaa valtavalta tuntuvaa, liinaharjaista suomenhevosta. ”Jep. Melkoisen lupaava kaakki, tästä voi tulla vielä tosi hyvä juoksija – se ei hyppää laukallekaan vaikka kuinka innostuisi”, Taappi kertoo. ”Ja kummiskin vasta neljä vee.” ”Cool. Ja on se komea”, huokaisen läsipäisen orin puhaltaessa lämmintä ilmaa naamalleni hyväntahtoisesti. ”Saiskos sitä koittaa?” ”Ai Kopsetta?” Tappi näyttää epäröivältä. ”Se on kuitenkin on ori, ja noin nuori, ja osaa olla aika raisu ja varomaton. Ei se pahaa tarkota mutta se nyt vaan on tommonen.” ”Kyllä me pärjätään”, vakuutan itsevarmasti.
Ja pian olenkin sukimassa Kopsetta ulkona. Ori on kahdelta puolen kiinni kaiken varulta. Tappi katselee vieressä, yhä hiukan epäilevän näköisenä ja Artsi mulkoilee uhkaavasti taloltaan, tupakka huulessa. Minua ei jännitä yhtään, lähinnä Kopse on huvittava. Se seilailee jatkuvasti edestakaisin yrittäessään työntää päätään syliini, haistellakseen minua kunnolla. Pari kertaa ori kieltämättä tekee melkoisen arvaamattomia liikesarjoja, ja saan tosissani väistää sitä. Tappi kalpenee entisestään, mutta loppujen lopuksi sanoo, että luottaa taitoihini ja auttaa minua valjastamaan orin. ”Tää remmi tulee tänne ja sit tää tänne ja tää tänne..” Tappi selostaa seikkaperäisesti valjastuksen saloja. Katson hoomoilasena pojan näppärää työskentelyä, ilmeisesti valjastamistaitoni ovat vähän ruostuneet... ”Kyllä sä opit”, Tappi kannustaa.
Vedämme kärryt Kopseen perään. Ori hoksaa pääsevänsä lenkille ja korskahtelee innoissaan, pyörien vielä entistä pahemmin sinne tänne. Minä pidän oria suupielestä (mikä on yllättävän vaikeaa, se kun hypähtelee eestaas) ja Tapilta kärryjenlaitto sujuu nopsakasti. ”Ja sitten vaan kyytiin!”
Tappi haluaa varmuuden vuoksi lähteä mukaani, mutta antaa minun olla kuskin paikalla, vasemmalla puolella. Reippaasti maiskautan Kopseen liikkeelle; se lähtee matkaan korvat hörössä, halukkaasti. ”Tappi! Pidä se muija kurissa!” Artsi huutelee portailta. Tappi heilauttaa kättään ja minä lähetän Artsille lentosuukon.
Käymme Kopseella pitkän ja hauskan lenkin ravitallin vakiometsäreittejä pitkin. Kopse on mukava, mutta vähän raskas ajettava; se kun painaa kädelle jatkuvasti, eikä mitkään pikku pidätteet tunnu sen suussa ollenkaan. Mutta täysipäinen se on, ei säikähtele puskista lentoon pöllähtäviä lintuja tai muuta vastaavaa. Rakastun Kopseeseen korviani myöten, ja Tappikin rentoutuu kun huomaa, että taidan sittenkin hallita ajohomman. Intoudun kiskaisemaan Kopseella kunnon spurtin sopivan kovalla suoralla, ja ori antaa minulle kyytiä, jota en ole eläessäni saanut. Olen mykistynyt ihastuksesta, ja Tappi nauraa säteileville kasvoilleni. ”Ymmärrätkö nyt, miks me näiden ravureiden kanssa pelataan?”
Palaamme tallille hikisinä, mutta tyytyväisinä. Kopse on nyt rauhallisempi saatuaan purkaa energiansa, ja odottaa kiltisti että saamme valjaat pois ja viemme sen takaisin tarhaan. Siellä ori ravaa tarhan keskelle ja piehtaroi sydämensä kyllyydestä. ”Noh? Onnistuitko rikkomaan kopukan?” Artsi lampsii valjashuoneen ovelle kun järjestelemme Tapin kanssa Kopseen valjaita. ”Äläs nyt, Jossuhan oli yllättävän lupaava”, Tappi kehaisee ja minä loistan tyytyväisenä. ”Mä valmennan Kopseesta kuule vielä voittoravurin”, vakuutan. ”Sen kun näkis”, Artsi tuhahtaa ja palaa sitten talolleen.
Hommat hoidettuamme minä lähden kohti Seppelettä ja Tappi Artsin perään. Vielä ennenkuin hyppään rämän autoni kyytiin, Tappi huikkaa: ”Lyökää nyt ton Artsin kanssa hynttyyt yhteen, niin saadaan vähän äksöniä meillekin...” Tyydyn näyttämään pojalle kieltä ja huvittuneena lähden takaisin kotiin, jossa varmaan odottaa melkoinen rumba näin aamupäivän tietämillä.
|
|
|
Post by Josefiina on Jun 11, 2009 16:26:00 GMT 2
Noin surkein tarina ikinä, huoh.. mutta halusin nyt jotain vääntää, vaikka sitten puoliväkisin.
11.6. Aina ei mee nallekarkit tasan
”Prrr, senkin kaistapäinen kopukka!” Harmahtavan kimo issikka koikkelehtii allani kaikkea muuta kuin miellyttävästi. Olemme lähteneet maastoon, minä ja wear, ja Hilda on koko tähän mennessä tunnin kestäneen retken aikana ollut niin hankala kuin suinkin voi. Se yrittää jatkuvasti rynnätä laukkaan TAI kääntyä takaisin tallille TAI hypätä pystyyn TAI loikata ojaan TAI... listaa voisi jatkaa loputtomiin. Taiga tietenkin käyttäytyy mallikelpoisesti, ja wearia tammani sählääminen lähinnä huvittaa. ”Anna sille pitkät ohjat, kyllä se tulee Taigsun perässä”, hän kommentoi tyynesti. Noudatan neuvoa, ja Himpsu rauhoittuukin hieman. Painotan sanaa hieman. Se on taas niin järkyttävä ratsastaa, että huh huh. Vielä vaikeammaksi kaiken tekee se, että neidin kanssa on käytettävä mahdollisimman helliä apuja, muuten se saa ihan oikean kohtauksen. ”Tää on oikeesti välillä yltiömäisen rasittava meetvursti”, uhoan wearille kun jälleen kerran menetän tasapainoni Hildan hypähtäessä takajaloilleen. ”Sä oot itse ihan raivoissasi ja se reagoi siihen noin”, wear vastaa suorasukaisesti. ”Hilda on niin herkkä hevonen ja kaikki, mitä sä teet, siirtyy heti siihen. Sä et varmaan itse huomaa sitä, mutta jos mulla ja Taigalla ois sama juttu, hoksaisit heti.” ”Niinkö?” Olen hölmistynyt ja vähän häpeissäni, ja päätän ryhdistäytyä. Hilla alkaakin kuunnella hiukan, ja rentoudun oitis. Salamana se siirtyy tammaan, ja pääsemme jatkamaan matkaa mukavasti. ”Wear, sä oot nero”, huoahdan. ”Josefiina, sä oot tyhmä”, tyttö virnistää takaisin.
Siirrymme leppoisaan raviin. Hilda tietenkin säikähtää pohkeita ja yrittää rynniä wearin ja Taigan läpi, mutta edessä olevan tamman jyhkeä takalisto pysäyttää sen näppärästi. Tammuska tyytyy tölttäämään kuolainta pureskellen. Aamupäivällä on satanut, ja metsä tuoksuu huumaavan hyvältä. Nuuhkimme sitä kaikki neljä vaikuttuneina. Isäni sanoo aina, että se tuoksu, mikä valtaa metsän sateen jälkeen, on paras tuoksu maailmassa. Tällä hetkellä olen täysin samaa mieltä hänen kanssaan. Sitten taivaalta alkaa piskotella pieniä, teräviä vesipisaroita, kuin tikareita. Ääh! Jatkamme kuitenkin ravissa, tai siis Hilda töltissä, välittämättä pienistä. Kunnes...
”Voi piip piip piip!” Täysin äkkiarvaamatta taivas repeää, ja niskaamme tulvahtaa jumalaton raekuuro: juuri ja juuri näen eteeni. Isot, valkoiset, kivenkovat pallot iskeytyvät meihin ja lujaa. Hilda sekoaa tietenkin välittömästi, se hirnahtaa kimakasti, pukittaa niin äkkiarvaamatta että lennän selästä komeassa kaaressa ja lähtee kiljahtaen laukkamaan suoraan kotiin päin. Hätäännyn ja yritän juosta tamman perään, mutta kuten sanottua, en näe juuri mitään, ja oikeassa nilkassani tuntuu viiltävä kipu. Äsken niin hiljainen ja kaunis metsä on totisesti muuttunut sekunnissa. ”Wear?” karjun sateen metelin yli paniikissa. ”Joo”, wear huutaa takaisin, ”tipuitko sä Hillalta?” ”Tipuin, ja se lähti vaan nelistämään tulosuuntaan, mitä jos se sotkeentuu ohjiin ja kaatuu ja repii ittensä ja kuolee ja -” ”Mä en saa yhtään selvää mitä sä kimität”, wear kiljaisee. ”Tuu nyt tänne Taigan selkään, lähdetään tallille. Eiköhän se Hilla sinne ole mennyt.” Ahtaudun wearin taakse, ja asento on kaikkea muuta kuin mukava. Mutta en ehdi ajatella sitä; minun on löydettävä Hilla. ”Odotetaan, että tää sadekuuro loppuu”, wear sanoo. Rakeet ovatkin jo muuttuneet vesipisaroiksi. Hetken ajan sataa taas valtavasti, kastumme wearin ja Taigan kanssa läpimäriksi, mutta se ei meitä haittaa. Tunnen, miten sydämeni pompottaa rinnassani kuin halkeamaisillaan.
Sitten sade tosiaan loppuu, ihan yhtä äkkiä kuin alkoikin. Wear kannustaa Taigan raviin ja osoittaa riemuissaan maahan: ”Katso, Hillan kavionjäljet näkyy märässä maassa!” Ilmeisesti islanninhevonen todella on juossut paniikissa takaisin tallille; jäljet etenevät kulkemaamme metsätietä poikkeamatta reitiltä. Helpotun askel askeleelta kun tajuan, että Himpsu on mennyt takaisin kotiin. Rutistan wearia lujaa.
Ja siellähän se on, tallin edessä, hikisenä, puuskuttavana ja hätääntyneenä. Erotan tamman jo kaukaa; sen ympärille on kerääntynyt joukko ihmettelijöitä. Yllätyksekseni näen, että Fiia roikkuu Himpun suupielessä, toisaalta tyttö onkin tammalle hiukan tuttu Pellan kautta. Hyppään Taigan selästä alas heti wearin pysäytettyä ponin, ja ryntään paikalle nilkuttaen. ”Onko se kunnossa?” kysyn nopeasti. ”Kysymys kuuluu, oletko SÄ kunnossa ja mitä ihmettä on tapahtunut”, Fiia vastaa. ”Arvaa meinattiinko pyörtyä järkytyksestä, kun yhtäkkiä kuuluu sateen keskeltä kamala metakka ja tämä elukka hyppii kuin sekopäinen tässä pihalla. Eikä ratsastajaa mailla halmeilla.” ”Se säikähti raekuuroa”, selitän nopeasti ja lähestyn sitten Hillaa. ”Moikka tyttö, raaauhassa...” Tamma pärskähtää ja hypähtää kauemmas, Fiia perässä pysytellen. Jatkan hevoselle juttelemista ja kohta se päästääkin minut lähelleen. ”Luojan kiitos, että se näyttää olevan kondiksessa”, huokaisen ja sitten jännitys purkautuu, polveni alkavat tutista kuin horkassa. Keikki taluttaa minut talliin ja Fiia lupautuu huolehtimaan Hillasta. ”Sä oot ihan likomärkä”, Keikki huomauttaa vähän säikähtäneen näköisenä. ”Ootsä nyt ihan jees? Kävikö mitään?” ”Nilkka muljahti jotenkin oudosti.” Irvistän ja yritän pyöritellä jalkaani, mutta kipu sumentaa silmäni. ”Varmaan nivelsiteet jotenkin löystyi, mutta eiköhän tää tästä.” ”Nyt menet kyllä päärakennukseen huilaamaan”, Keikki vaatii äidillisesti. ”Joojoo, mutsi”, vakuutan naurahtaen, enkä todellakaan aio pistää vastaan – lepoa nyt tarvitaan, tälle päivälle äksönintarpeeni kun on totisesti tyydytetty.
|
|
|
Post by Josefiina on Jun 14, 2009 1:17:35 GMT 2
Huom. kellonaika, se selittää kaiken ;D Mänöö eiliselle, siis lauantaille!
13.6. Meillä ei tarhamöllöillä
Harmahtava islanninhevonen seisoo tyynesti harjauspuomiin kiinnitettynä, kun taas minä mulkoilen sukimisen ohessa ärsyyntyneenä taivasta kohden. Kipeä nilkkani on alkanut toipua, ja pääsen taas ratsaille, mutta luonnonvoimat eivät suosi paluutani satulaan: sankeanharmaat pilvet roiskivat isoja, märkiä vesipisaroita pieninä kuuroina. Raivostuttavaa! Siiriä harjaavaa Nanaa taas vesipirskeet eivät haittaa tippakaan, vaan punaposkinen tyttö puunaa shettistä sen kummemmin säätä rienaamatta.
Himpsu on tänään suhteellisen rento, eikä minuakaan jännitä sen kummemmin. Olen päättänyt ottaa uuden, leppoisan asenteen; mitä sitten, vaikka kommelluksia sattuu, tärkeintä kun on pitää hauskaa hevosen kanssa. Ja noin yleisesti ottaen, viihdymme Hillan kanssa toistemme seurassa.
Yritämme saada ponskit äkkiä valmiiksi; sadehan saattaa yltyä äkisti. Siiri ja Hilla tulevat suhteellisen hyvin toimeen, emme kuitenkaan turvallisuussyitä pidä niitä ihan kylki kyljessä harjauspuomilla. Nana satuloi Siirin pikapikaa ja auttaa sitten minua Himpun kanssa. Saammekin issikan yhdessä ripeästi ratsastusvermeisiin ja napsautamme omat suojavarusteemme, eli kypärät, kiinni. Ja sitten vain turvat kohti kenttää.
Vedämme hikisen koulujumpan. Hilda ei vaikutakaan enää yhtä hankalalta, kun tarkkailen Siirin temppuiluja: shettistamma loikkii minkä lyhyillä kintuillaan ehtii ja kulkee hienosti vain satunnaisia pätkiä. Onneksi Nana ei ole moksiskaan, ja saakin pikkuhiljaa tamman toimimaan. Oma hevoseni on tänään aika kivuton ratsastettava. Huoleton asenteeni selvästi uppoaa siihen, ja jo huolellisten alkuverryttelyjen aikana huomaan Hillan liikkuvan kevyesti ja innokkaasti. Otamme ihan tavallista kouluvääntöä pohkeenväistöistä etu- ja takaosakäännösten kautta kokoamisiin; ei mitään liian vaikeaa, Himpsun keskittymiskyvyssä kun on vielä hiottavaa. Lopuksi testaan huvikseni laukanvaihtoja; aluksi annan epäselvät pohkeet ja tamma vetää vähän matkaa ristilaukkaa. Toistan avut ja pienen tahkomisen jälkeen ne menevät perille. Olen ylpeä ratsustani, mehän ollaan kohta Helppo A-tasoisia! Ratsastettuamme noin puolitoista tuntia alkavat sekä ratsut että ratsastajat olla niin puhki ja poikki, että päätämme lopettaa tältä päivältä. Ei muuta kuin selästä alas ja heppojen varusteet satulahuoneeseen. Koska ponit ovat väsyneitä, kylmäämme niiden jalat. Vaikka ulkona on pilvistä ja sateista, on siellä kuitenkin lämmin, joten emme loimita elukoita vaan annamme niiden kuivua hetken aikaa käytävällä. Ja sitten viemme, nyt huomattavasti rauhallisemmat, elikot takaisin tarhaan.
Perusteellisen uupuneina tuuperramme Nanan kanssa oleskeluhuoneeseen kylmälle limulle.
|
|
|
Post by Josefiina on Jun 16, 2009 17:07:45 GMT 2
16.6. Kesää mahoissa (klik it)Rääkkireenin jälkeen rentouduttiin laitsalla yhdessä. Kuva sux, mutta ensimmäinen ikinä tietokoneellani tekemä piirros, jonka on tarkoituskin olla rento. Olen päättänyt oppia piirtämään koneella, kun skanneri lähti!
|
|
|
Post by Josefiina on Jun 18, 2009 20:18:11 GMT 2
Tästä stoorista voi löytyä epäloogisuuksia, koska kirjoitin sitä kahtena tai kolmena eri päivänä. Noooh...
18.6. Vellihousuja ja uljaita mustia
Köröttelen jälleen kohti Artsin ravitallia. Taivas on kerrankin sininen, muutama pilvenhattara leijailee auringon lomassa. Mielialani kohoaa entisestään; on mukavaa päästä hetkeksi pois Seppeleen vilinästä, Artsilan ihanaan rauhaan.
Parkkeeraan kaarani sumeilematta Artsin ja Tapin keltaisen asumuksen viereen ja astun ulos. Joku hevosista hirnahtaa raikuvasti. Pyyhkäisen vaaleat otsahiukseni sivummalle automaattisella kädenliikkeellä ja marssin kohti tallia. Sieltä löydänkin hermostuneen näköisen Tapin, joka ei ole kyllä pukeutunut tallivermeisiinsä: pojan yllä on siisti ruskea huppari ja rennot mustat farkut. ”Jossu! Sä tulit, luojan kiitos”, Tappi hengähtää helpottuneena. ”Mm”, vastaan epäluuloisesti, miten nyt noin toivottu vieras olen, vaikka sovimmekin tulostani etukäteen? ”Tota, nyt kävi niin että mä unohdin yhden jutun ja tuli aika kaamee tilanne ja mä nyt keksin hyvän ratkaisun, joka saattaa kuulostaa susta vähän ilkeeltä mutta mä lupaan korvata tän, tätä iltaa ku ollaan suunniteltu jo pitkään ja mä en ymmärrä miten unohdin sen...” Tapin suu käy niin vikkelään, että putoan kärryltä jo parin ensimmäisen sanan aikana. ”Slow down ja selitä hitaammin”, vaadin tiukkana. ”Sä unohdit mitä? Ja mun osuus asiaan on mikä?” Tappi vetää henkeä ja lataa sitten surkeana: ”Mä unohdin että meidän piti tänään mennä Katin kanssa katsomaan yhtä bändiä kaupunkiin.” ”Ja?” Aavistelen pahaa, ja kulmakarvani heilahtavat taivaisiin. ”Ja mä en millään ehdi ajaa loppuja kaakkeja”, poika lopettaa huokaisten. ”Mitkä hepat on ajamatta?” kysyn oitis. ”Kopse, Simo ja Harma.” Tapin ilme on epätietoinen, äänensävystäni kun ei voi päätellä reaktiotani. ”No probs, kyllä mä ainakin hepan tai pari voin liikuttaa”, lupaan sitten auliisti ja Tapin olemus kirkastuu. ”Thänks thänks thänks! Mä oon sulle niiiin paljon velkaa, Kat kun ei ihan heti ois antanut anteeksi, jos tääkin pitkään suunniteltu ilta oiskin vietetty paskasissa kärryissä.” ”Pitäkää nyt ihana ja romanttinen ilta”, myhäilen Tapille, joka yhtäkkiä näyttää taas epävarmemmalta. ”Ai niin, tässä ois yks mutta...” ”No?” kysäisen huolettomasti. ”Kaikki ne liikutettavat on oreja, joten sä et SAA lähteä vielä yksin ajamaan niitä.” ”Voi elämän kevät, mitä mä sitten täällä teen?” Tappi virnistää vaivautuneesti. ”Mä ajattelin että Artsi vois...” ”Artsi?” älähdän uskomatta korviani. ”Minä ja Artsi samoissa kärryissä? En usko.” ”Älä nyt, se oli aika vaikuttunut kun mä kehuin sun ajotaitoja”, Tappi vakuuttaa koiranpentuilme kasvoillaan. ”Jossu pliiiiiis, tää merkkais mulle niin paljon.” Huokaisen raskaasti ja mulkaisen Tappia. Pojan suklaasilmät ovat melkein kosteat epätoivosta. Huokaisen uudelleen, vielä raskaammin ja murahdan sitten: ”Okei.” ”Jeeeee! Jossu, mä rakastan sua!” Tappi hihkaisee ikionnellisena ja lisää heti perään: ”Mut en silleen.” ”Samoin, hassu, mut ei silleen”, vastaan pojalle jonka kanssa olemme itse asiassa tunteneet jo pitemmän aikaa, ja jota voisi melkein kutsua ystäväksi. Katselen hymynkare huulillani, miten Tappi heilauttaa minulle kättään ja hypähtelee etupihalle moponsa selkään. ”Ai niin, Iso A on olkkarissa!” kuulen vielä etäisen huudon, ennenkuin Tapin menopelin pärinä täyttää tärykalvoni.
Kun Tappi on mennyt, ihmettelen tosissani, mihin sitä nyt taas tulikaan lupauduttua. Mjaah, ei se Iso A (lempinimi saa minut tirskahtelemaan ääneen) nyt niin pelottava voi olla. Reippaasti lähden taloa kohden.
Ulko-ovi on auki, ja sisältä kantautuu television mölinä. Raivaudun eteisen sotkun läpi epäsiistiin keittiöön, ja vilkaisen ohimennen tiskivuorta uskomatta silmiäni. Ei minuakaan siisteydestä tunneta, mutta tämä on jo jotain aika ennätyksellistä. ”Huhuu?” huikkaan ja samantien olohuoneesta kuuluu säikähtänyt ”perhana!”-lausahdus, epäilemättä Artsin suusta. Huvittuneena livahdan huoneeseen, jossa Artsi loikoileekin mustalla nahkasohvalla ja hörppii rennosti Karjala-tölkistä kostuketta kurkulleen. ”Tarttee ihmisiä säikytellä omassa kotonaan, perskules”, Artsi ärähtää. ”Mutta iltaa ny sitte, ponityttö.” ”Mikä ponityttö?” kivahdan vastaan. ”Ja mä mitään säikyttele, Tappi komensi mut tänne. Saat kerätä ittes siitä sohvalta ja lähteä mun kanssa tallille.” ”Mitäs helvettiä”, miehen kulmat kurtistuvat. ”Ja herra ite lähti tietty naisiin?” ”Mm-m. Ootkohan sä ihan ajokunnossa?” Vilkaisen epävarmasti olkkarin sohvapöytää, jolla lojuu jo jokunen tyhjä kaljatölkki. ”Tottakai mä oon. Sä menet varmaan sekaisin puolikkaasta siideristä, mutta tosimiehille noi tölkit on vasta alkua”, Artsi rehentelee ja nousee yllättävän ketterästi ylös. En huomaa miehessä humalan merkkejä, joten olkiani kohauttaen lähden hänen edellään tallille.
”Mitäs helkuttia se jätkänketale sitten sönkötti?” Artsi sytyttää miehekkäästi tupakan tallissa (hevoset eivät ole sisällä, joten tyydyn vain mulkaisemaan savuketta pahasti) ja puhaltaa savut suoraan kasvoilleni. ”Ai --” inahdan ja tuuppaan miehen kauemmas, tämän vain naureskellessa. ”No niillä oli nyt Katin kaa joku megasupertärkee meno, joten Kopse, Simo ja Harma pitäis ainakin vissiin ajaa.” Artsi huoahtaa, kiroaa hiljaa ja nappaa sitten karsinanovesta riimunnarun. ”Otetaanks me se Kopse sitten ekana?” ”Ay ay captain.” Lähdemme vieretysten kävelemään tarhalle päin. Herrasmiehen elkein Artsi tarjoaa minullekin henkosia tupakasta, mutta kieltäydyn nenääni nyrpistäen. ”Ai, onks ponityttö raitis?” ”Tupakan osalta joo.”
Hetken päästä hyväntuulinen hömelö nimeltä Kopse seisoo käytävällä kahdelta puolen kiinnitettynä. Ori nuuhkii minua uteliaasti ja tökkii turvallaan vaativasti: makupaloja tänne ja sassiin! ”Sä ilmeisesti tiedät, kuinka vastustamaton sä olet”, hymähdän hellästi liinakolle ja rapsutan sen otsaa. Samalla hetkellä Artsi astuu käytävälle Kopseen harjat ja valjaat käsissään, ja katsahtaa minuun hölmistyneenä. ”Jaa, ai mä vai?” Purskahdan hihitykseen, josta ei meinaa tulla loppua. Artsi ja Kopse tuijottavat minua ymmällään. ”Vaikka sit molemmat”, saan lopulta vastattua naurunsekaisesti ja nappaan harjat mieheltä, joka hymyilee vähän epävarmasti.
Kopse on mukava hoidettava. Se ei malttaisi seisoa paikallaan kovinkaan kauaa, mutta Artsin pieninkin murahdus saa orin heti asettumaan. Vilkaisen miestä yllättyneenä, hänen auktoriteettinsa tuntuu uppoavan tällaiseenkin jukuripäähän. Harjailen Kopsetta kaikessa rauhassa. Jotenkin pidän orista hirmuisesti: se on oikea suomenhevosen prototyyppi, rento ja rehellinen. Vähän kuriton se on, ja kova näykkimään, mutta 4-vuotiaaksi ravurioriksi vailla vertaansa. Juttelen hevoselle koko ajan sukiessani sitä; ori kuuntelee hölötystäni kiinnostuneena ja viskoo välillä kaulaansa kuin ymmärtämisen merkiksi. ”Meinasiksä koko elämäntarinas vuodattaa tolle?” Artsi puuskahtaa lopulta kyllästyneenä. ”Se elikko kiiltää jo siihen malliin, että nyt väistät ni meitsi heittää ajovehkeet selkään.” ”Törkee mies”, tuhahdan. ”Sä et ymmärrä naisia.” ”Niinhän se taitaa olla”, Artsi yllättäen vastaa vähän alakuloiseen sävyyn, mutta jatkaa heti vähän nolona: ”Osaakos ponityttö jo valjastaa?” Enhän minä osaa, mutta taas Artsi yllättää ollen harvinaisen kärsivällinen ja hyvä opettaja. Valjastamisen salat alkavat jo hiljalleen valjeta minulle, ja Artsi näyttää tyytyväiseltä. ”Kyllä susta kuoriutuu vielä kunnon ravilikka. Saat tulla sit lähtöihin helppimään.” ”Ai sä oot suunnitellu meidän yhteistä tulevaisuutta niin pitkälle?” heitän virnistäen, ja Artsi naurahtaa käheästi.
Vähän ajan päästä Kopse seisoo kärryt perässään pihassa. Orin korvat liikkuvat edestakaisin ja se päästää ilmoille äänekkään hirnahduksen. Tarhojen suunnalta kiirii monta remakkaa vastausta, ja se saa Kopseen innostumaan. Se steppailee paikoillaan ja hypähtää takajaloilleenkin hiukan. ”Noh!” Artsin ei tarvitse kuin vähän korottaa ääntään, ja Kopse rauhoittuu heti. ”Noni, neiti on hyvä ja hyppää tonne oikeelle puolelle kärryjä”, mies sitten yrittää komentaa minua. ”En varmana mene!” tuiskahdan heti takaisin. ”Mä oon tullut tänne ajamaan itte enkä millekään huviajelulle!” ”Minun hevonen, minä ajan”, Artsi jyrähtää. ”Et hemmetissä aja”, kivahdan ja loikkaan muitta mutkitta kuskinpaikalle. Artsilla on Kopseen ohjat käsissä, joten hän ei voi muuta kuin törkätä nahkaremmit minulle ja kiertää nopeasti kärryt ympäri ja loikata pelkääjän paikalle. ”Perskules kun sä oot rasittava”, mies mutisee ärsyyntyneenä. ”Mäkin sua”, vastaan iloisesti ja maiskautan Kopseelle eteenpäinlähdön merkiksi.
Tänään aurinko on päättänyt raottaa pilviverhoaan, ja kaunis ilta-aurinko siivittää matkaamme metsätiellä. Kopse liikkuu energisesti ja innokkaasti: se on kiva ajaa, joskin kädelle painaminen on nähtävästi sen tunnusmerkki. Oria saa pidättää tosissaan, mutta vauhtia se sen sijaan lisää mielellään.
Retki olisi siis kaikin puolin täydellinen, ellei vieressäni istuva, kalpeaksi valahtanut Artsi olisi niin käsittämättömän rasittava. Miehen suusta kuuluu jatkuvasti hätääntyneitä kommentteja tyyliin: ”Älä älä älä, se lähtee sulta käsistä ihan just!” ”Perhana, älä nyt tässä ota tollasta kiitoravia, kato vähän miten kuoppanen tie, helvetti ku joku kivi jää renkaaseen ja siinä sitä sitten ollaan. Ja kuka maksaa viulut, kuka?” ”Saakutin saakutti, älä nyt ojaan aja!” ”Perrrrrrkele, sä oot ihan hullu kuski!”
Lopulta kyllästyn Artsin ainaiseen vininään ja pysäytän Kopseen keskelle leveää metsätietä. ”Mä en todellakaan jaksa tota sun vineemistäs. Jos ei tää kyyti kelpaa, ni herra on nyt hyvä ja hyppää pois. Saat kävellä kotiis”, latelen kylmän rauhallisesti. Artsin kulmakarvat kohoavat hiusrajaan ja miehen suupielissä alkaa nykiä. ”Ponityttö onki vähän tulisempi matami. Antaa mennä vaan, kyllä mä kyydissä pysyn.” Ja loppumatkan Artsi onkin huomattavasti rentoutuneempi; hän heittää läppää ajotaidoistani ja kertoilee, epäilemättä liioiteltuja, tarinoita ravikokemuksistaan. Minä kuuntelen, nauran ja kommentoin kitkerästi Artsin puheita.
Ennen takaisin tallille kääntymistä otamme vauhdikkaamman ravipätkän. Kopseen kaviot lyövät hurjaan tahtiin maahan, sen harja ja häntä hulmuavat ja korvat sojottavat tiukasti eteenpäin. Nautimme Artsin kanssa kyydistä täysin rinnoin – kunnes tulee aika hidastaa orin menoa. Pidätän nojaamalla reilusti taaksepäin, mutta Kopse puree hampaansa yhteen ja päättää jatkaa spurttiaan, yrityksistäni piittaamatta. Silloin Artsi kiskaisee ohjat minulta ja nykäisee niistä sellaisella voimalla, että luulisi tuntuvan kivisuisenkin kopukan suuvärkissä. Kopse inahtaa ja pysähtyy kuin seinään; kärryt stoppaavat nytkähtäen. ”Voi sitä nätimminkin hevosen pysäyttää”, huomautan napakasti, vähän nolona kun en itse onnistunut hidastamaan suokin menoa. ”Hei ponityttö, jos näitten elukoiden antaa pokkuroida yhtään, sä et kohta pärjää niille ollenkaan”, Artsi toteaa tyynesti. ”Eikä se Kopse rikki mee, sillä on pehmeät kuolaimet ja kova suu.” ”No se on kyllä totta”, myönnän ja vetäisen sitten ohjat takaisin itselleni. ”Kiitti avusta kummiski.” ”Kaikki ponitytön puolesta”, Artsi hymähtää ja pukkaan miestä kyynärpäällä kipeästi kylkeen.
Kotimatka sujuukin leppoisassa ravissa. Noin kilsa ennen tallia Kopse yrittää taas kiihdytellä, mutta tällä kertaa pysyn tiukkana ja saankin Artsilta erikoiskehut. Loistan kuin Naantalin aurinko kun pysäytän Kopseen tallin eteen, ja Börjeä taluttava Ros luo meihin uteliaan katsen. ”Artsi... ja Jossu?” nainen pukee ajatuksensa hämmentyneenä sanoiksi, samalla kun yrittää pidätellä sinne tänne koikkelehtivaa shettistään. ”Jep. Käytiin vähän romanttisella ilta-ajelulla”, Artsi murjaisee muina miehinä. Rosin ilme on ällistynyt. ”Eiku mä oon nyt alkanut liikuttamaan näitä kopukoita Tapin avuksi”, selitän mulkaisten Artsia murhaavasti. ”Ja koska Tappi ei ollut paikalla, ni jouduin huolimaan tuon seuraksi.” ”Älä valita, tykkäät kuitenki”, Artsi kommentoi kuivasti ja saa kipeän mätkäisyn olkapäähänsä. Ros ei ilmeisesti järkytykseltään pysty sanomaan sanaakaan, vaan nyökkää lyhyesti ja lähtee taluttamaan Börjeä pikkutalliin.
”Mitä sä horisit tolle Rosille.” Paiskaan kiukkuisesti Artsia piikkisualla, kun hoidamme hikistä Kopsetta tallissa. ”Kiva, kun nyt rupee Seppeleessä hirvee juorumylly pyörimään.” ”Nääh, älä nyt ota niin hemmetin tosissaan.” Artsi heittää lempeästi kaviokoukun minua kohti. ”Ihan läpällähän mä.” ”Ihan läppä koko mies”, puhahdan pöyristyneenä ja riuhtaisen Kopseen riimunnarun Artsin kädestä. Suomenhevonen tuuppaa minua ystävällisesti olkapäähän. ”Nyt mä vien tämän elikon ulos, ja sitten sä tarjoat sovintodrinkit talolla”, julistan juhlallisesti. ”Helvetin ponityttö”, Artsi marisee mutta lähtee kuitenkin alistuneena talolleen.
Kopse rynnii innoissaan vierelläni; saan pidätellä sitä tosissani. Riimunnaru hiertää ikävät jäljet käsiini orin kirmatessa malttamattomana edelläni. ”Nyt perhana!” kiljaisen kun suomenhevonen nirhaisee minua ranteesta, jättäen siihen mukavat hampaanjäljet.
Kun Kopse on viimein turvallisesti tarhassa, minä lähden talsimaan Artsin ja Tapin keltaiselle asumukselle päin...
|
|
|
Post by Josefiina on Jun 19, 2009 10:19:59 GMT 2
19.6. Yli, ali vai ohitse
Kello on tuskin edes yhdeksän, kun harmaa aamu on houkutellut minut ja Liinan tallille. Mustatukkainen tyttö sukii ison tallin käytävällä yhteistä hoitohevostamme Mynttiä, joka tepastelee energisesti paikallaan. Silitän puoliverisen nuorikon päätä hiukan haikeana; Myntti on saanut minulta huomiota viime aikoina ihan liian vähän. Onneksi sillä on Liina.
Ja onneksi minulla on Hilla. Harmahtava issikka seisoo myös käytävällä, yllättävän rauhallisena. Tosin sen korvat pyörivät päässä kuin lentokoneen propellit ja välillä se säpsähtelee ympäristön ääniä, mutta noin yleisesti ottaen se käyttäytyy esimerkillisesti. Muistankin kiitellä sitä jatkuvasti ja mietin, että Lynnin ratsastus teki Hildalle hyvää. Tai oikeammin se teki minulle hyvää. Sain uutta luottamusta ja puhtia työskentelyyn tammani kanssa.
Olemme päättäneet startata juhannuksen Liinan kanssa kentällä, estekoulutreenin parissa. Liina tosin aikoo varmuuden vuoksi vain taluttaa Mynttiä, tamman estekokemus kun on melko vähäinen.
Harjaamme hevoset kaikessa rauhassa. Huomaan ilokseni, että rauhallisuuteni todella tarttuu Hillaan vesirokon lailla: se on luottavainen ja rento, iloinenkin. Tämän hevosen voisin vaihtaa siihen hermoheikkoon virtahepoon, jollaiseksi rakas islantilaiseni tavallisesti heittäytyy!
Yllätyksekseni satuloiminenkaan ei tuota tänään vaikeuksia. Hilla on hiukan malttamaton, mutta odottaa lopulta hienosti, että saan kiristettyä sen satulavyön – jonka hoksaan menevän jo paljon kireämmälle kuin ennen kesää. Jee, makkarat vyötäröltä ovat siis selvästi huvenneet! Eipä Himpsu mikään mahtisonni ole koskaan ollutkaan.
Napsautan kypärän päähäni ja lähden Myntin ja Liinan perässä taluttamaan Hillaa kentälle. Ulkona se on täpinöissään ja hirnahtelee levottomasti. Mynttikin puhaltelee äänekkäästi ilmaa sieraimistaan ja steppailee edestakaisin. ”No on se nyt kumma”, Liina pyöräyttelee silmiään, välittämättä hoidokkinsa tempoilusta sen enempää. Minäkään en hätkähdä Himpsun sinkoiluja, puhelen sille vain hiljaa ja pidän ohjista tiukasti kiinni.
Kentällä odottavatkin jo puomiyhdistelmät ja pienet kavaletit, jotka kävimme pystyttämässä sinne aiemmin. Puomit on aseteltu toiselle pitkälle sivulle ja kavaletit ja pienet ristikot toiselle; Myntin kanssa keskitytään puomeihin ja Hildan kanssa pieniin esteisiin.
Liina roikkuu Himpun toisessa jalustimessa kun minä nousen selkään. Tamma on valmiina pyrähtämään matkaan heti, kun saan jalkani vasempaan jalustimeen, mutta Liina reagoi nopeasti tarttumalla ohjiin ja komentamalla issikkaa lyhyesti. Se säikähtää, peruuttaa pari askelta ja pysähtyy sitten hämmentyneenä; minä kehaisen tammaa samalla kun ponnahdan kevyesti sen selkään. Hilla seisoo nyt tiiviisti paikallaan Liinan säikäyttämänä. Kiitän tyttöä avusta; tämä nyökkää ja lähtee lämmittelemään Mynttiä maasta käsin. Minä kiristän satulavyötä parilla reiällä, taputan sitten tammaani kaulalle ja muutan hiukan painopistettäni, jolloin Hilla lähtee kuuliaisesti eteenpäin.
Aistin jo verryttelyjen aikana, että tänään on Hyvä päivä. Nimenomaan hyvä päivä isolla H-kirjaimella. Hilda on taipuisa ja rento, vastaa apuihin vikkelästi ja tarkasti, ja aistii pienimmätkin muutokset istunnassani, sekä käsieni ja pohkeideni paikassa. Niinpä voin huoletta pitää ohjat löysällä, jalkani rentoina ja keskittyä ohjaamaan ratsuani pelkällä istumisellani. Otamme alkuverryttelyiksi ravia pitkin ohjin, pohkeenväistöä ravissa, tölttiympyröitä ja kiemurauria (joita tosin joutuu hiukan soveltamaan puomien takia) ja etuosakäännöksiä. Kun Hilda alkaa pureskella kuolainta tyytyväisenä ja liikkumaan huomattavasti täysipainoisemmin, on aika aloittaa päivän treeni.
Ensin menemme Myntille ja Liinalle tarkoitetut puomit läpi käynnissä ja sitten ravissa. Hilla jäykistyy heti nähtyään puomit, ja ensimmäisellä kerralla 'ryöstää' hurjaan kiitoraviin, mutta en hermostu. Se selvästi hämmästyttää Hildaa, joka on tottunut siihen, että olen hermoraunion partaalla heti kun se vähän venkuroi. Lopulta puomit sujuvat kauniisti, ja kiitän Hilmaa ylitsevuotavasti. On aika siirtyä kavalettien pariin.
Kavalettivirityksemme on seuraavanlainen: puomi, matala kavaletti, puomi, matala kavaletti. Rata jatkuu vähän kauempana ristikko-puomi-kavaletti-ristikko-ristikko-viritelmänä, mutta sen säästän myöhempään. Himppu on kuin sähikäinen ylittäessämme kavaletteja ensimmäistä kertaa. Vaikka ne on tarkoitus ravata läpi, neiti päättää vetää ne yli huuuuuimalla kengurunloikalla. Olen valmiina ja nousen pikaisesti kevyeeseen istuntaan. Ja ei muuta kuin uusi yritys; nyt pidän tahdin niin rauhallisena, ettei Hilla yritäkään pomppuja. Se ravaa radan läpi pingottuneena ja jäykkänä, mutta ravaapa kuitenkin. Menemme kavaletit ja puomit uudelleen, uudelleen ja uudelleen, ja mitä enemmän toistoja, sen letkeämpi ja kauniimmin kulkeva hevonen. Otan väliin aina löysiä käyntipätkiä, jotta Hilla ei stressaannu.
Kun kavaletit menevät upeasti (tasoomme nähden) ja Himma polkee takajaloillaankin tarmokkaasti, siirrymme ristikkojen pariin. Se on jo vaativampi harjoitus, ja menemme sen ensin läpi kaikessa rauhassa. Odotan jonkinasteista skitsoilukohtausta, mutta Hilla onkin äärimmäisen fiksu. Se on vähän jännittynyt ja kuuntelee minun reaktioitani tarkasti; kun juttelen sille iloisesti ja istun tyynesti satulassa, nousten pieneen kevyeeseen istuntaan aina joka ristikon kohdalla, sekin rauhoittuu ja kulkee luottavaisesti allani. ”Sä olet maailman hienoin hevonen.”
Otamme ristikkorataa monta monituista kertaa. Hilla on jo hikinen, mutta jaksaa silti keskittyä uutterasti työskentelyyn. Aluksi sen hypyt ovat liioitellun korkeita ja päättyvät pariin kireään pukkiin, mutta toistojen myötä suorituksista tulee hallittuja ja sulavia. Himma hyppää komeasti ja kivasti, eikä jännitä lainkaan. Olen niin ylpeä ja onnellinen, että sydämeni on haljeta.
Loppuhuipennuksena otamme koko ratayhdistelmän putkeen: ensin kavalettiradan ja sitten ristikot. Niiden välissä on paikka muutamalle laukka-askeleelle. Aluksi Hilla epäröi ja pelkää ja kieltääkin pari kertaa, mutta ajan sitä määrätietoisesti eteen, käyttäen kuitenkin hellävaraisia apuja.
Sitä huumaavaa onnen tunnetta ei voi käsittää. Kun olemme päässeet kavaletit ja ristikot läpi onnistuneesti putkeen yhteensä kahdeksan kertaa, annan Hillalle pitkät ohjat. Se on yltä päältä hikimärkä mutta selvästi yhtä tyytyväinen kuin minäkin. Käännän katseeni Liinaan ja Mynttiin. ”Hei sori, mä en oo tajunnut katsoa teidän suoritusta yhtään”, pahoittelen tytölle, joka läähättää naama tomaatinpunaisena. ”No eipä tässä mitään katsomista olekaan”, Liina huohottaa. ”Mun kunto ei vaan kestä tän tammuskan vauhtia.” ”Kyllä sen karva on vähän kostunut”, arvioin ja pysäytän Hillan. Liu'un rauhallisesti satulasta ja nostan jalustimet ylös. Löysennän satulavyötä muutamalla reiällä ja napsautan kypärän auki. Tunnen, miten hiki virtaa selkääni myöten.
”Arvaa paljon me oltiin kentällä?” Liina henkäisee kun kiillotamme hevosia tallissa. ”Tunnin? Tunti ja vartti?” heitän villejä veikkauksia. ”Puolitoista tuntia! Ei ihme, jos Hilla on vähän väsynyt”, Liina pudistelee päätään. Himpsu tosiaan on vähän uupunut, se nuokkuu silmät puoliummessa ja pärskähtelee välillä rentona. ”Oho, pitää kyllä ottaa nyt pari kevyempää päivää, etten mä treenaa tota kuoliaaks.” Taputan tammaa kaulalle naurahtaen. ”Mä vien tän jo ulos, tuutteko te sit perässä?” ”Juu, menkää vaan.”
Hilla piristyy heti ulkoilmaan päästyään. Se jarruttaa keskellä pihaa, kiljahtaa kovaäänisesti ja saatuan vastauksia ympäriltään, peruuttaa pari askelta ja hypähtää takajaloilleen. Roikun riimunnarussa virnuillen, Hilla on aina Hilla.
Päästän tamman kavereidensa luokse ja talsin itse päärakennukselle. Tallille alkaa virrata innokkaita heppatyttöjä, ja minun on käytävä suihkussa ennen töihin menoa. Jospa sitä keksisi jotain juhannuskivaa hoitajille ja hengaajille – ja ehtisi piipahtaa Artsilassakin...
|
|
|
Post by Josefiina on Jun 19, 2009 14:56:02 GMT 2
19.6. Ravihuumaa Charlotan kyydissä
”Onko ponityttö muhun niin kusessa, ettei voi olla täältä pois päivääkään?” Virnuileva Artsi on tupakalla portaanpielessä. Olen juuri kaasuttanut pihaan kolhiintuneella Fordillani – taas vaihteeksi. ”Hyvää juhannusta vaan sullekki”, totean kuivasti ja nyökkään tallille päin. ”Läheks mun kans ajamaan?” ”Kenellä meinasit?” Artsi heittää tupakan maahan ja tallaa sen Adidaksillaan. ”Vaikka Lotalla?” ”No ei tässä nyt parempaakaan tekemistä oo. Tappi tuli kotiin neljältä yöllä naisensa kans, nyt ne koisaa yläkerrassa ja karjuu pää punasena jos vähänkin kolisuttaa kahvikuppeja.” ”Sittenhän sulla kävi hyvä tuuri, koska voiks olla parempaa tekemistä kuin viettää aikaa mun kanssa?” Hymyilen aurinkoisesti miehelle, joka vain pyöräyttää silmiään.
Hetken päästä Artsi on pukenut ylleen mustan neulepaidan, ja tallustamme tallin ohi ylätarhalle. Siellä laiduntaa kaunis, Kopsetta selvästi pienempi lämminverinen tamma. Se kohottaa päänsä tarkkaavaisesti nurmesta heti kuultuaan askeleet, hevosen koko kehon jännittyessä. ”Ootas, mä käyn nappaamassa sen.” Artsi aukaisee tarhan portin livahtaen sisään. Mies lähestyy jännittynyttä hevosta rauhallisesti jutellen. Tamma rentoutuu silminnähden ja hipsii Artsin luokse kutittaen miehen kaulaa ylähuulellaan. Artsi hutaisee Lotan pään pois naurahtaen ja napsauttaa riimunnarun kiinni sen riimuun.
”Millanen tää Lotta oikein on?” kysyn kun Artsi kiinnittää Lotan kiinni tallikäytävälle. ”No just tällanen perskutin vajaa riekkuja.” Mies nykäisee Lottaa riimusta, tamma kun riehuu yrittäen koko ajan repiä itseään irti ketjuista. Se pyörii ympyrää ja on malttamattoman oloinen. ”Se hoksas, että nyt päästään kärryjen eteen”, Artsi kommentoi ja ojentaa minulle Charlotan kuluneet harjat. ”Ponityttö saa hoitaa ton kiillotuspuolen, mä teen sit miesten työt.” Huokaisen syvään. Artsi käy kieltämättä silloin tällöin hermoille. Oikeastaan aika useinkin. Tai vielä oikeammin, jatkuvasti. Alan joka tapauksessa sukia Lottaa reippaasti. Sitä ei seisoskelu kiinnosta, vaan se pyrkii jatkuvasti eteen, taakse tai sivuille. Tamma ei muista minun olemassaoloani, ja välillä olen liiskautua seinää vasten Lotan innostuessa. ”Perkeleen elukka, rauhotu nyt!” Artsi rientää hätiin, ja Lotta asettuu heti. ”Mitä pelastavaa ritaria sä leikit”, hymähdän huvittuneena. ”Meinaatko, ettei ponityttö pärjää tälle?” ”Lotta nyt on vähän tommonen”, Artsi vastaa taputtaen ruunikkoa kaulalle. ”Muuten ihan kelpo juoksija, mut käsittelyssä vähän, no, levoton.” ”Ihanko totta?” Äänessäni on sarkasmia, kun saan jälleen väistää Lotan viuhuvia kavioita. Yritän sukia tamman mahdollisimman ripeästi. Kavioidennostossa se hätäilee: nostaa jalkansa sekunnin sadasosassa ja heti perään potkaisee sillä ilmaa ja laskee sen maahan. Pysyn kuitenkin tiukkana ja lopulta saan puhdistettua kaikki neljä kaviota. Hikisenä lasken kivikautiselta näyttävän kaviokoukun Artsin tuomaan harjakoriin ja huoahdan raskaasti. ”Työntäyteinen juhannus, mä kävin jo kotona oman elukan reenaamassa.” ”Ai sulla on joku omaki kopukka? Millanen, joku helvetin pallomahanen shetlanninponi?” ”Vähän sä oot daiju”, parahdan. ”Mulla on islanninhevonen, tiedätsä millasia ne on?” kysyn ja rapsutan samalla Lotan kaulaa. Tamma tuuppii minua kärsimättömänä ja kuopii lattiaa etukavioillaan. ”No!” Artsi komentaa ensin ravuriaan, ja kääntää sitten katseensa minuun. ”Joo kai. Sellasia pikkuhevosia?” ”Mm, mut ei mitään poneja. Mun issikan nimi on Hilla ja se on about sataviiskytviis senttiä korkee.” Työnnän Lotan pään kauemmas, se kun tylsyyksissään jyystää minua hampaillaan. ”Ja se on useimmiten ihan skitso. Sellanen arka ja herkkä. Mut on se silti maailman paras heppa.” ”Ootsä ajanut sillä ikinä?” Artsi vaikuttaa aidosti kiinnostuneelta. ”En, ei oo tullut mieleen opettaa sitä ajolle, mutta vähän jäätävä idea”, henkäisen ihastuneena. Miten mieletöntä olisikaan painella talvella Hildalla pitkin lumista metsää reen kyydissä! ”Mä voisin auttaa sen opettamisessa”, Artsi tarjoutuu avokätisesti. ”Ai oikeesti?” ”Juu. Onhan sustakin tavallaan apua täällä.” Artsi hymyilee vinosti nojaillessaan seinään. ”Voi kiitti!” Halaan Artsia ennenkuin ehdin edes ajatella asiaa, ja irrottaudun pikaisesti miehen kaulasta, lievästi punastuen. Artsi on yhtä tomaatti, ja mutisee äkkiä hakevansa Charlotan valjaat valjashuoneesta. Kun mies palaa sieltä, on hän taas normaali rempseä itsensä. ”Noniin, ja sitten laitetaan tää tummu valmiiks. Muistatsä jo, miten valjastetaan?” ”Annas ku meitsi koklaa.” Näplään Lotan valjaiden kanssa touhukkaana. Tuo tuossa on häntävyö ja tuo mahavyö – ja tuo ehkä rintaremmi, mutta entäs tuo? Lopulta joudun pyytämään myhäilevältä Artsilta apua. ”Kyllä sä opit vielä, ponityttö”, tämä vakuuttaa leppoisasti.
Päävehkeet sentään minä osaan laittaa ilman avustusta, ja pian talutamme Lotan pihalle, jossa Artsi kiskoo kärryt sen perään. Huomaan, että nämä ovat uudemmat ja hienommat, ja katsahdan Artsiin ihmetellen. ”Voitais käydä raviradalla”, hän selittää. ”Näkisit vähän, miten tosimiehet ajaa.” ”Mutta eikö siellä oo joku tietyö menossa?” ihmettelen samalla kun autan Artsia kärryjen kiinnityksessä. ”Joo, mut sehän tarkottaa vaan sitä, että radalle ei pääse yleistä tietä pitkin. Kyllä ravimies keinot keksii”, Artsi sanoo rehvakkaasti ja jatkaa sitten: ”Tänään muuten on ihan perhanan varma, että mä ajan.” ”Ok.” En ala vastustelemaan, vaan kipuan tyytyväisenä kärryille Artsin viereen. Tämä maiskauttaa Lotalle ja tamma lähtee reippaasti matkaan.
Artsi paljastaa, että raviradalle menee oikotie, josta vain harvat ja valitut tietävät. Istun tyytyväisenä kyydissä ja nautin maisemista. ”Lotta on vaikeempi ajaa ku Kopse”, Artsi juttelee. ”Oikeestaan aika hemmetin rasittava välillä. Se on joo herkempi suustaan, mutta nostaa laukan ku vähän mätkäsee perseelle.” ”Onko se pärjänny lähdöissä?” utelen samalla kun tartun tiukasti kärryn laitoihin, maantie kun on kuoppaista sorttia. ”Vaihtelevalla menestyksellä”, Artsi myöntää. ”Yleensä se just hylätään liikojen laukkojen takia. Mut kyllä se ihan jees juoksija on, voittanukki jotain. Sillä on tosi kova kilpailuvietti ja se tykkää juosta. Sille on kaavailtu jossain vaiheessa varsaakin, mutta saa nyt nähä.” Artsi kääntää ronskisti Lotan metsätielle ja virnistää minulle: ”Ootas, kun se tajuaa minne ollaan menossa.” ”Oi, vähän ois söpöä ku Lotta sais varsan!” huokaisen haaveillen. Charlotta tunnistaa tien ja korskahtaa kovaäänisesti. Sen askel muuttuu pitemmäksi ja lennokkaammaksi. Artsi röhähtää nauruun ja antaa tamman kiihdyttää. ”Hidasta, hullu!” minä älähdän: metsätie röykyyttää vielä enemmän kuin maantie. Artsi mutisee jotain tyyliin 'naiset', mutta toteuttaa pyyntöni.
Pian ravirata aukeaa edessämme. Jännitys kutkuttaa mahanpohjaani ja istun tiiviimmin kärryjen kyytiin. Lotta on aivan mahdoton; minun käsissäni se ei pysyisi, niin täpinöissään se on. Tamma heittelehtii puolelta toiselle, pureskelee kuolainta, viskoo kaulaansa ja häntäänsä ja hypähtelee välillä takajaloilleen hiukan. ”Ootsä valmis?” Artsi vilkaisee minuun kysyvästi. En saa sanaa suustani, nyökkään vain.
Ja samassa Artsi maiskauttaa hiljaa – muuta hän ei ehdikään, kun Lotta sinkoutuu matkaan. Ruunikon tummat jalat iskeytyvät kovaan pohjaan kuin tikarit. Tuuli iskee vasten kasvojamme, tunnen miten vaaleat, lyhyet hiukseni hulmuavat villisti ja miten silmiini kihoaa kyyneleitä. Lotan korvat ovat luimussa ja häntä tiukkana viivana kun se juoksee silmitöntä vauhtia. Artsi nauraa ääneen ja läimäyttää kevyesti Lottaa ohjilla lautasille; jos mahdollista, tamma kiihdyttää vauhtiaan entisestään. Adrenaliinia syöksyy suoniini, vauhdin hurmos on jotain sanoinkuvaamatonta. Suljen silmäni ja vedän syvään henkeä, en kuule mitään muuta kuin oman, katkonaisen hengitykseni ja Lotan kavioiden tiheät iskut. Hetkessä on jotain käsinkosketeltavan maagista: hevonen, joka oikeasti rakastaa juoksemista, joka elää juoksemiselle, tuntuu nauttivan tilanteesta yhtä paljon kuin minäkin.
Sitten taika katoaa, kun Artsi hidastaa Lotan menoa ensin hitaampaan raviin ja sitten käyntiin. Tamma on yltä päältä hikinen ja puuskuttaa sieraimet levällään. Minäkin melkein huohotan, niin unohtumaton kokemus Lotan kyyti oli. ”No... mitäs tykkäsit?” Artsi hymyilee. ”Mä...” En keksi sanoja, millä kuvailla olotilaani, joten tyydyn vain nyökkäämään silmät säteillen. ”Mä tykkäsin.” ”Et sä kyllä ihan mitätön muija oo”, Artsi toteaa ja lisää heti perään: ”Ponitytöks, siis.”
Kierrämme raviradan vielä kerran, mutta hitaassa käynnissä, ja sitten Artsi kääntää tamman takaisin metsäpolulle. ”Ei se perhana nyt ees laukannut”, Artsi lausahtaa tyytyväisenä. ”Pääsenks mä oikeesti joskus sun ja Tapin kans raveihin?” kysyn yhtäkkiä. ”Niinku hoitajaks tai sillai?” Artsi vilkaisee minua hämmästyneenä, ja miehen suupielissä kareilee hymy kun hän vastaa: ”Kyllä ilmanen työvoima kelpaa aina. Et terppatuloo vaan.”
Lopun matkaa olemme hiljaa, nautimme hiljaisuudesta ympärillämme ja hymyilemme itseksemme. Tallin pihassa Artsi hinaa kärryt takaisin heinälatoon ja minä talutan Lotan talliin. Riisun valjaat, vien ne satulahuoneeseen ja heitän tamman selkään loimen. Olen juuri kylmäämässä sen jalkoja, kun Artsi tulee sisään. ”Mikäs loimi toi on, helvetti soikoon?!” mies ärähtää oitis. ”Et perhana laita Lotalle Foxin lointa!” ”No anteeks nyt kauheesti, mutta tuolta sekasotkusta nyt ei löydä ees omia ajatuksiaan”, kivahdan takaisin ja kiskaisen kiukkuisesti loimen tamman päältä. Vien sen varustehuoneeseen ja löydänkin loimen, johon on kiinnitetty jeesusteipillä teksti Charlotta. ”Noni, nyt näyttää paremmalta”, Artsi murahtaa kun tulen kantamuksineni takaisin. En vastaa mitään, vaan heitän kankaan Charlotan ylle ja laitan sen nopeasti kiinni. Sitten taputan tammaa, joka on huomattavasti rauhallisempi kuin aikaisemmin. Talutan Lotan takaisin ylätarhaan. Se ei vastustele, ja heti tarhaan päästyään hörppää aimo annoksen vettä saavista.
”Mitäs juhannussuunnitelmia sulla on?” Artsi kysäisee vähän sovittelevaan sävyyn, kun olen hyppäämässä Fordiini. ”Tuumasin vaan, että ku ois tarkotus viettää iltaa täällä meillä vähän varttuneemmalla sakilla, ni jos kiinnostais...” ”Keitä siihen varttuneempaan sakkiin sitten kuuluu?” ”No minä, Tappi ja Katti, Jaakko ja Ros, Elliki sano pääsevänsä... niin ja Anne ja Krister tietty.” Artsi kaivaa taskustaan tupakan ja sytyttää sen tottuneesti. ”Nii et varataanko bisseä sullekki?” ”Emmä juo bisseä, mutta tulla voin”, lupaudun. ”Monelta meinasitte?” ”No jos siinä seittemän maissa...” ”SEITTEMÄN? Tajuaksä hyvä mies mitä kello on? Mun pitää ehtiä käydä suihkussa ja vaihtaa vaatteet ja meikata ja sitä ennen vielä tehä töitä tallilla, ja sit tehä ruokaa ja laittaa pyykit koneeseen ja siivota lattiat ja...” luettelen kauhistuneena. ”Wou-ou”, Artsi perääntyy pari askelta virnistäen. ”Riläks, hani, kyllä sä ehit, jooko?” ”Kattoo nyt”, vastaan epäillen. ”Nähään sit illalla... jos nähään.” ”Kun nähään”, Artsi korjaa. ”Pääset maistaa mun tuoretta pontikkaa, on muuten pirun hyvää”, hän vielä huikkaa ennenkuin ehdin sulkea auton oven. Näytän miehelle kieltä lasin läpi ja lähden kohti Seppelettä, valmistautumaan iltaa varten.
|
|
|
Post by Josefiina on Jun 20, 2009 12:52:44 GMT 2
20.6. Adios, amigos!
Lintujen laulu kantautuu puoliksi avonaisesta ikkunasta, kun avaan hitaasti silmäni uuteen aamuun. Yöpöydällä lepäävä kello näyttää jo kahtatoista. Herranjestas! Ponkaisen nopeasti istualleni, mutta hetken mietiskelyn jälkeen kaadun takaisin vuoteeseen. Kyllä tallitytöt hoitavat duuninsa.... Eilisissä juhannuskemuissa tosiaan meni myöhään, palasimme Jaakon kanssa Seppeleeseen neljän maissa. Ja pitkäksi venynyt ilta tuntuu kyllä kropassa. Irvistäen tassuttelen keittiöön ja kaadan itselleni lasillisen tuoremehua.
Istahdan pöydän ääreen ja hörpin juomaani. Tiedän, että raskaat pussit ovat ilmestyneet silmieni alle; muutamankin tunnin univaje kun näkyy minusta heti. Mutta oli se sen arvoista... jos siis tykkää kaatokännissä olevista miehistä ja palaneesta grilliruoasta. Hihitän ääneen muistaessani jätkien sekoilut. Artsin pontikka teki kauppansa, etenkin miehelle itselleen. Hän oli vetänyt kunnon pohjat ennen vieraiden saapumista ja sammui jo puolenyön jälkeen. Jaakko ei jäänyt paljoa huonommaksi ja Tappikin oli jonninmoisessa tujussa. Krister tyytyi naukkailemaan fiksusti vain keskiolutta.
Puen päälleni ja vilkaisen samalla pakattuja kassejani eteisessä. Mieleni valtaa haikea olo. Huomenna lähden reissurumballe, ja palaan takaisin Seppeleeseen vasta heinäkuun lopulla. Juuri, kun kesä on parhaimmillaan! Ensi viikolla on Seppeleen hoitajien heppaleiri; siellä sentään ehdin pyörimään sen verran että tunnit saan pidettyä, kun ensimmäinen lomareissuni sijoittuu lähiseuduille.
Astun ulos. Ei taaskaan kovin kesäinen ilma: siniharmaa taivas ja lämpötila kymmenen paikkeilla. Huokaisen raskaasti ja lähden saapastelemaan ponitarhaa päin. Minua vastaan tulee Topia taluttava Ros, joka virnistää leveästi. ”Huomenta. Pääsit ylös?” Huomaan, että tummat rinkulat värittävät Rosinkin silmiä. Silti nainen on urhoollisesti jalkeilla ja komentaa ärhäkästi Topia, joka on nähtävästi mitä energisimmällä tuulella. ”Mm-m. Tiukkaa teki.” Haukottelen leveästi. ”Jaakkoa tuskin näkyy tänään. Voin vaan kuvitella millanen darra sillä on.” ”Puhu vaan omasta miehestäs”, Ros purskahtaa nauruun. ”Äijä oli ihan diudou kun me vasta tultiin.” ”Omasta miehestäni?” Kurtistan kulmiani hämmästyneenä ja tajuan sitten, ketä Ros tarkoittaa. ”Hei oikeesti, se EI ole mun mies.” ”Eikö? Ainakin haluais olla.” Ros iskee silmäänsä. Kevyt puna nousee kasvoilleni, kun muistan Artsin känniset hourailut. ”Se oli hei ihan jurrissa ja sitä paitsi -” ”Mut se laulo sulle serenadin, selvä merkki”, Ros muistuttaa varmana asiastaan. ”R, A, K, A, S, kulta kultasein...” ”Ssht!” Pakotan Rosin vaikenemaan ja vilkuilen ympärilleni hätääntyneenä. ”Siitä ei puhuta. Okei?” ”Okei”, Ros lupaa vastahakoisesti ja jatkaa aurinkoisemmin: ”Mutta nooh, odotapa vaan millainen juorumylly alkaa pyöriä kun Jaakko kertoo siitä Kristianille, Kristian tytöille ja tytöt muille tytöille...” Kalpenen silminnähden. ”Ros oikeesti!” Nainen vain virnistää, heilauttaa kättään ja jatkaa matkaansa kohti tallia.
Minä hipsin punakkana tutulle tarhalle, jossa samoilee persoonallinen tammalauma: Sikke, Liinu, Taiga, Humu, Pella ja Hilla. Pujahdan aidan alta samalla kun nappaan vaaleanvihreän riimunnarun portinpielestä, ja rapisutan taskussani lymyilevää karkkipussia. Kaikkien hevosten päät nousevat oitis heinikosta, ja luokseni rynnii sekava lauma jotain ruskeaa, harmaata ja valkoista. ”Irti, hullut! Ei mulla mitään ole!” Sohin itseni irti tammojen tiukasta puristuksesta ja nappaan Himman riimusta kiinni, ennenkuin se ehtii livistää. ”Moi kulta”, lepertelen rakkaalle hevoselleni. Se pärskähtää ja hamuaa hiuksiani hellästi. ”Sä olit eilen niin hieno, ettei sun nyt tarvi muuta kuin viettää vähän aikaa paijattavana. Sopiskos se?” Hilda hinkkaa kutiavaa päätään minua vasten, joten otan sen myöntävänä vastauksena. Kiinnitän riimunnarun islantilaisen riimuun ja lähden reippaasti taluttamaan sitä talliin.
Siellä odottaakin, yllätys yllätys, melkoinen kuhina. Hevosentuoksua ja heppatyttöjen kikatusta ja höpötystä. Huoahdan haikeana, tätä kaikkea tulee Ikävä isolla iillä. Mutta pianhan minä tulen takaisin ja sitten onkin edessä kohta arkeen palaaminen...
Huokaisten kiinnitän Hildan kahdelta puolen kiinni tallin uudempaan osaan. Siellä on hivenen hiljaisempaa, kaikki uuden puolen asukit kun tepastelevat vielä ulkosalla. Käyn pikaisesti hakemassa Himman harjapakin ja alan sukimaan tammaa tahdikkaasti. Se arastelee vähän ison tallin metakkaa, mutta pysyn itse hyvin tyynenä ja niinpä tummaturvankin jännittyneisyys vähenee ja lopulta se on melkein täysin rento. Rapsuttelen Himppua ja juttelen sille lempeästi. ”Mulle tulee karsea ikävä sua, tiesitkö?” huoahdan. ”Pitää yrittää välillä poiketa täällä... Ethän sä unohda mua, rakas?” Hilla höplää huulillaan kaulaani ja hörähtää pehmeästi. Hörähtää. En usko korviani ja peräännyn ällistyneenä kauemmas. Hilda säikähtää ja peruuttaa sekin pari askelta taakse. ”Anteeks, anteeks, ei ollu tarkotus säikäyttää...” Palaan ponin luokse ja tartun sen riimuun molemmilla käsilläni. ”Mikä toi ääni oli, häh?” Hilla tökkää minua epävarmasti turvallaan: mitä sä skitsoot, muija? ”Sä taisit ihan oikeesti höristä mulle”, henkäisen ja yhtäkkiä mieletön hyvän olon tunne syöksyy varpaistani aina päälaelle saakka. Kiedon käteni Himman kaulan ympärille ja halaan sitä tiukasti. Suljen silmäni ja vedän syvälle keuhkoini islantilaisen tuttua tuoksua. ”Et sä mua unohda”, mumisen hiljaa. ”Enkä mä sua. En ikinä.”
Kun Himpsu on putipuhdas ja alkaa jo hermostua turhasta seisoskelusta, talutan sen tallipihaan. Päätän talutella tammaa hetken, ihan vain huvikseni. Annan sen mässyttää herkullisimmat voikukkakeskittymät maneesin laidalta ja maistuvimmat ruohonkorret päärakennuksen pihalta.
Vielä ennenkuin päästän Himpsun takaisin laitsalle, kosketan sen kaulaa varovasti. ”Arvaa mitä... mun elämään voi tulla uusia hevosia... ja tota... eeh... uusia ihmisiä myös...”, naurahdan hiukan hämmentyneenä, ”mutta sä oot silti numero yksi. Nyt ja ikuisesti. Sovittu?” Hilla potkaisee takajalallaan mahanalustaansa kärpäsiä karkoittaakseen. Ei siis tähänkään kysymykseen selkeää vastausta.
Hymy huulillani päästän rakkaan, rakkaan islantilaiseni takaisin nauttimaan kesäpäivästä.
|
|
|
Post by Josefiina on Jun 20, 2009 14:14:36 GMT 2
20.6. Juokse sinä humma
Kuinka ollakaan, ravikärpänen ei jätä minua rauhaan edes tänään. Ei auta muu kuin hypätä Ford Mondeoon (malli vuodelta 2002, aah) ja körryyttää kohti Artsilaa. Epäilen nimittäin, että tallinomistajaa ei saa nostetuksi punkasta koko päivänä, ja liikutusapua tarvitaan. Tai ainakaan minä en moisen alkoholimäärän juotuani tokenisi päiväkausiin.
Ajan pihaan mahdollisimman äänettömästi ja jätän kaaran ladon seinustalle. Hyppään autosta ulos ja kuuntelen: ei mitään elonmerkkejä. Virnistän ja lähden tallustamaan keltaiselle talolle päin. Keittiön ikkuna on auki, ja sisältä kuuluu melua...
”R, A, K, A, S kulta kultasein, mä sanoin niin ja selväks tein me mennään maalla naimisiin, en enää lähde kaupunkiin sä olet kaunistunut niin, en tiedä kuinka sanoisin sen paremmin...” ”POIKA PERKELE!”
Tukahdutan hysteerisen hihityksen. Oikeaan paikkaan olen saapunut, ja ilmeisesti kumpikin talon asukkaista on hereillä. Koputan muitta mutkitta oveen ja astun sisään. ”Hoomenia.” Loikkaan keittiön ovelle. Artsi ja Tappi kääntyvät katsomaan minua hölmistyneinä. ”Huomenta huomenta”, Tappi tervehtii minua sitten, ilkikurinen virne kasvoillaan. ”Tulitkin juuri sopivasti, me puhuttiin Artsin kaa et mikä Tapani Kansan biiseistä on paras. Mun mielestä Äidin pikkupoika tai Käymme yhdessä ain on aika helmiä, mut Artsi diggaa siitä är aa koo aa äs-lurituksesta. Mikshän?” Mulkaisen Tappia murhaavasti ja raivaan itselleni tilaa keittiön pöydän äärestä. Artsi ei ole huomaavinaan läsnäoloani vaan hörppii maanisen näköisenä kahviaan ja tuijottaa päivän lehteä. ”Turpa kiinni ja heitä jotain syötävää”, tuiskahdan Tapille, jonka hymy vain levenee. Saan kouraani omenan, jota ryhdyn rouskuttamaan hiljaisuuden vallitessa. Tappi istuu pöydän päähän ja katsoo silmät kiiluen vuoroin Artsia, vuoroin minua. Kun mitään ei tapahdu, poika huoahtaa ja ilmoittaa lähtevänsä huoltamaan Artsin auton subbareita.
Jäämme Artsin kanssa kahdestaan keittiöön. Alan tulla vähän levottomaksi, kun mies ei puhua pukahda. Narskutan omenan loppuun ja heitän raadon likaämpäriin. Olen juuri lähdössä ulos, kun keittiöstä kuuluu sepäselvä murahdus: ”Oota nyt helvetti.” Oho, se siis on hengissä. Jään eteiseen maleksimaan, kun Artsi kulauttaa kahvikuppinsa tyhjäksi ja kiskaisee jalkaansa ne samat ikivanhat Adidakset. Yllään miehellä on kauhtunut valkoinen svetari ja löysät verkkarit.
”Kopseella?” Artsi ynähtää kysyvästi samalla kun imee nautinnollisesti päivän ensimmäistä savukettaan. ”Mm-m.” Olen vähän vaikeana, mies on jotenkin ihan erilainen kuin ennen, juro ja pahantuulinen. ”No käy sit perhana hakee se, mitä sä siinä jumitat”, Artsi tiuskaisee äkillisesti, katsahtamattakaan minuun päin. ”Tosi kiva kun sä olet noin %)¤#n hyvällä tuulella”, kivahdan takaisin ja lähden raivoissani harppomaan talliin. Kaappaan ensimmäisen näkemäni riimunnarun ja painelen ennätysvauhtia Kopseen tarhalle. ”Huomenta sullekki”, tervehdin kireästi oria, joka ravaa heti portille kuultuaan askeleiden äänet. Kopse hörähtää ja heilauttaa päätään. Aukaisen portin ja metsästän suokin riimunnaruun ennenkuin se ehtii rynniä ohitseni. Kopse hiplaa kättäni hyväntuulisesti huulillaan. ”Sä oot ihan hassu”, puuskahdan suomenhevoselle jo paljon leppyneempänä. ”Ainut selväjärkinen mies näillä tiluksilla.”
Talutan Kopseen talliin ja kiinnitän sen käytävälle. Artsia ei näy, joten haen orin harjat ja rupean sukimaan sitä reippaasti. Kopse pyörii levottomana edestakaisin ja saan komentaa sitä tosissani. ”Eikö ponityttö pärjää?” Artsi hönkäisee yhtäkkiä selkäni takaa ja hyppään säikähdyksestä varmaan puoli metriä ilmaan. ”Jos ei oo muuta tekemistä ku tulla siihen irvailemaan ni vedä vaikka kännit”, vastaan kylmästi ja jatkan Kopseen puunaamista. ”O-ou, mistäs nyt tuulee?” Artsi kohottaa kulmiaan huvittuneena. ”Täh? Sähän se tässä oot ku petolinnun peräpuoli”, ärähdän kiukkuisesti. Artsi menee vähän nolon näköiseksi ja hieroo niskaansa. ”No kun... tota...” ”No kun tota?” avitan auliisti. Artsi on pitkän aikaa hiljaa ja mutisee sitten: ”Noku mua hävettää ihan hemmetisti.” ”Aha”, yritän pitää jäätävän asenteeni, mutta lopulta minun on pakko virnistää. ”Sietäiskin. Arvaa, saadaanko siitä sun balladista kuulla koko loppuelämä?” ”Sä et siis oo vihainen?” Artsi näyttää helpottuneelta. ”Vihanen? Miks oisin? No okei, ei se nyt ehkä ihan fiksu veto ollu, mutta jotain tollasta sulta nyt osas odottaakin.” Läimäisen Artsia olkapäähän. ”Dorka.” ”Ehe ehe”, kuuluu miehen kommentti. Jää väliltämme on sulanut, ja juttelemme rennosti. ”Sä oot muuten aika piru suuttuessas”, Artsi pyörittelee päätään. ”On kuultu ennenkin”, virnistän ja lasken Kopseen etukavion maahan. ”Nyt voitais katsoa, millainen pirulainen tää on tänään ajettaessa?” ”Jees mädäm!”
Pian istummekin Kopseen kyydissä, orin körötellessä pitkin hiekkatietä. Artsi halusi välttämättä istua kuskin paikalle. ”Eiks sulla oikeesti oo karsee darra?” ihmettelen aidosti. ”Voi kuule, toi nyt oli aika kevyttä settiä”, Artsi rehentelee miehellään. ”Oisit nähny mut ja Jaakon valomerkin jälkeen sillon, ku Jaakko ei vielä ollu hairahtanu tohon siilipäähän.” Pyöräytän silmiäni, voin vain kuvitella.
”Mua ei sitten näykään täällä melkein kuukauteen”, muistan mainita kun olemme ajaneet jo hyvän matkaa. Kopse kulkee tapansa mukaan vauhdikkaasti ja pyrkii vähän väliä vielä kiristämään tahtia. Artsi pysyy kuitenkin tarkkana eikä anna orille mahdollisuutta ryöstää. ”No? Kyllästyitsä jo?” ”En todellakaan. Mutta oon neljä viikkoa putkeen reissussa”, selitän. ”Sukuloimista ja kavereiden näkemistä ja sen sellasta.” ”Aijaa...” Artsi hymähtää vaisusti. ”Onks sul joku erityinenki?” hän kysäisee sitten. ”Ai mikä erityinen?” En blondina tajua kysymystä. ”No niinku kaveri... joku vähän tärkeempi...” Artsi köhäisee lievästi punaisena. ”Aa!” Hehkulamppu syttyy pääni päälle ja minun on vaikea hillitä hymyäni kun vastaan kieltävästi. ”Ai. Kiva.” Artsin ääni on selvästi tyytyväinen. ”Kiva? Että mä jään vanhakspiiaks ja muutan luostariin?” kummeksun. ”Entä sulla, onko sulla joku salaperäinen erityinen?” ”Itse asiassa on”, Artsi vastaa käheästi ja maiskauttaa Kopseelle. ”Aijaa. Ootteks te kauan ollu yhessä?” Ääneni on vähän ontto ja suupieleni kiristyvät. ”Kakskytneljä vuotta”, Artsi sanoo vakavalla naamalla ja jatkaa sitten: ”Eksä tiennyt, että oma äiti on joka miehelle ihan omaa luokkaansa?” Purskahdan nauruun. ”Sen mä oon kyllä huomannu, mammanpoikia kaikki.”
Kopse vetää kärryjä energisesti ja innokkaasti. Sen korvat ovat hörössä ja häntä heiluu rytmikkäästi puolelta toiselle. Vauhti on rauhallinen, tänään kun Kopseella ei ole tarkoitus vetää hikilenkkiä. Tällä kertaa kuljemme pitkin leveää maantietä. Artsi sanoo, että Kopse ei välitä, vaikka vastaan tulisi Johanna Tukiainen, ja saa minut melkein tukehtumaan nauruuni.
Loppumatkasta vaihdamme vaivalloisesti paikkoja, ja minä saan ajaa. Artsi lupaa, että saan päästellä sen minkä uskallan, hän kun kuulemma saa pidätettyä Kopseen vaikka se oppisikin rynnimään kotiinpäin. ”Mitä sille rauhalliselle lenkille tapahtui?” ”Nooh, antaa perskeles pojan juosta kun kerran haluaa.” Minun ei tarvitse kun maiskauttaa pari kertaa ja liikauttaa ohjia, kun Kopse värähtää ja kiihdyttää tarmokkaasti puhisten. Maantien pikkukivet sinkoilevat ilmassa, kun iso suomenhevonen jyrää kaikki tielle eksyneet ötökät, kävyt ja kepukat. Yhtäkkiä kulman takaa erottuu valkoinen pakettiauto; Artsi nappaa ohjat minulta ja pidättää Kopsetta ronskisti. Vastentahtoisesti ori pudottaa käynnille ja kiskoo ohjia itselleen. Pakettiauton ohitettua meidät turvallisesti, pääsen minä taas puikkoihin ja sitten mennään eikä meinata! Noin kilometri ennen ravitallia hidastan Kopseen käyntiin ihan itse. Se yrittää jatkuvasti hypätä raville, mutta pidän tuntuman suuhun ja pian ori alistuu kohtaloonsa. Se ei yllätyksekseni ole edes hionnut, vaan viskelee päätään rauhattomana.
Tallin pihassa pysäytämme Kopseen ja teemme jo tutut rutiinit: kärryt pois, heppa sisälle, valjaat pois, jaloille kylmää ja kopukka ulos. Katselemme hetken aikaa Artsin kanssa Kopseen villiä menoa, kun ori irrottelee tarhassa harja liehuen. ”Millonkas me alotetaan se sun ponin ajokoulutus?” Artsi mörähtää kun lakaisen vielä tallikäytävää ennen lähtöäni. ”Heinäkuun lopulla sit. Se ei ookaan mikään helppo projekti sitten”, varoitan jo etukäteen. ”Mulle kaikki projektit on helppoja”, Artsi sanoo miehekkäästi ja saa selkäänsä mäiskäisyn luudasta.
”No... nähään sitten... joskus?” hymähdän kun palaan Fordin luokse. ”Juu, soita vaikka sit ku oot taas täällä.” Artsi nojaa ladon seinään ja näyttää hetkellisesti aika komealta. ”Tapin numero sulla on varmaan, kysy siltä mun numeroa.” ”Hei mutta, kyllä me ehkä voidaan nähdä heinäkuun alussakin”, huomaan yhtäkkiä sanovani. ”Kymmenes päivä tallilla järkätään jotkut heinäbileet, ja mä pääsen varmaan siksi päiväksi kotiin. Että jos sinne?” Artsi näyttää yllättyneeltä. ”No mikä ettei”, hän sitten toteaa hymyillen. ”Tarjotaanko siellä jotain limsaa vahvempaa?” Huokaisen raskaasti. ”Artsi hei, ne on teinityttöjä. Että mehulinjalla mennään.” ”Kai mä silti voin tulla”, Artsi hymyilee edelleen. ”Sii juu then. Soittele, jos tulee ikävä...” ”Sitä soittoa saat odotella”, puuskahdan miehelle ennenkuin nyökkään ja hyppään kärryni kyytiin. Radiossa soi joku poppibiisi, rakkausaiheinen tietenkin, ja jostain kumman syystä huomaan vatsanpohjallani perhosia.
|
|
|
Post by Josefiina on Jul 19, 2009 18:51:31 GMT 2
19.7. Kotiinpalaamisia ja hysteeri-Hilloja
Heinäkuinen sunnuntai-aamupäivä aukeaa edessäni kirkkaana ja valoisana. Fordini moottori kehrää kuin kissa, radiosta soi Lady Gagaa ja asfaltti väreilee lämmössä. Vihdoin olen matkalla takaisin kotiin.
Minulle ehti jo tulla ikävä Seppelettä, vaikka irtiotto arjesta tulikin tarpeen. Olen huomannut kaipaavani jopa sitä korviahuumaavaa meteliä, joka täyttää tallikäytävän kun jollekin hevoselle etsitään hoitajaa, ja jopa tallityöt ovat alkaneet houkutella. Tallilla on taas tapahtunut: Manki-poni on lähtenyt, ja täten yksi karsinapaikka on vapaana. Minulla ei suoraan sanottuna ole hajuakaan, mitä aion sillä tehdä. Onneksi mitään ei tarvitsekaan päättää vielä. Mankin omistaja, Brenna, lopetti myös Epun hoidon. Mitään draamaa kuvioon ei liity, mutta tietenkin tuppaa silti harmittamaan, että veikeä poniherra ei enää meillä asu. Toiminhan itse joskus Mankin kisahoitajana. Lisäksi Cassun hoitaja, Henni, lopetti Seppeleessä. Cassun tilanne vaatiikin toimenpiteitä, sillä Henni oli sen ainoa hoitaja. Päätän mielessäni järjestää hoitajahaun heti, kun ehdin kotiutumaan.
Eniten minulla on ikävä kuitenkin omaa, rakasta, ihanaa hevostani. Mitenhän Hilla on pärjännyt?
Huumaava onnentunne täyttää minut, kun yhtäkkiä havaitsen olevani oikeassa risteyksessä. Käännyn ripeästi pihaan ja parkkeeraan kaarani kömpelösti päärakennuksen eteen. Sammutan auton ja tunnen, miten hymy täyttää kasvoni. Kotona taas!
En ehdi kuin juuri ja juuri rämplätä etuoven auki ja heittää matkalaukkuni eteiseen, kun minut jo bongataan. Talsiessani tallille päin olen pian uteliaiden tallityttöjen saartama; joukossa ovat ainakin Liisa, Jenna, Sanni, Elkku, Shinqua ja Jassu. ”Vihdoin suakin näkee”, Jenna puuskahtaa. ”Oliko rentouttava loma?” ”Harvinaisen”, minun on pakko myöntää. ”Mitäs tänne kuuluu?” ”Ihan jees”, Jassu kohauttaa hartioitaan. ”Vähän on ukkospilviä ilmassa, kun moni puhuu lopettamisesta, ja Brenna ja Henni teki sanoista totta.” ”Mua ei ainakaan saa täältä pois kulumallakaan”, julistaa Liisa, ”etenkään jos se oma hoitsu jossain vaiheessa pärähtää kohdalle.” ”Minäkään en ihan niin vaan poistu Epun karsinalta”, Elkku juttelee kun tallustamme talliin päin. ”Se oli taas niiin kiva ratsastaa!” ”Mukava, että teillä sujuu hyvin”, totean ystävällisesti. ”Onko Annea näkynyt, eikös sekin oo jo palannut reissultaan?” ”Juu, siellä se toimistossa häärii”, Sanni tietää kertoa. ”Se melkein valu hikeä, kun kuulemma saa maksaa erääntyviä laskuja sydämensä kyllyydestä”, Shinqua hymähtää. ”Okei, mäpä käyn tsekkaamassa tilanteen”, ilmoitan ja pujahdan edellä viileään talliin. Samassa minut valtaa rauhallinen, tyyni, miltei seesteinen olo. Kun tallissa ja sen ympäristössä on viimeiset kuukaudet häärinyt periaatteessa kaksikymmentäneljä tuntia seitsemänä päivänä viikossa, on siihen kiintynyt ihan eri tavalla. Ja nyt olen taas elementissäni: rakkaiden hevosten ja ystävien parissa.
Ennenkuin hypähdän toimistoon, vaihdan pikaiset kuulumiset Sikkeä satuloivan Pipsan kanssa. Tyttö on jopa tavallistakin hymyileväisempi, ja ymmärrän miksi, kun paikalle tupsahtaa yhtäkkiä Kristian Liinun suitset kourassaan. ”Hei Pipsa, oliks ne nää?” Kristian kysyy kulmat kurtussa. ”Mä en yhtään tajua, mitä nää kaikki remmit ja venkselit on...” Sitten poika huomaa minut: ”Ai moi, Jossu. Kiva kun tulit, Jaakosta on tullut ihan hermoraunio kun se sai olla yksin pitämässä kuria, kun Ellikin lähti kotiinsa tällä viikolla.” ”Pitääkin ottaa se puhutteluun”, virnistän. ”Ja ihan paitövei, noi ei oo Siken suitset.” ”No ei todellakaan ole”, Pipsa huoahtaa muka väsyneenä, vaikka oikeasti tyttöä naurattaa. ”Nuo on jo kolmannet, mitkä tää miehenkuvatus tuo. Voitko kuvitella, ensin se tarjosi Siirin suitsia!” ”Aina tarvii motkottaa...” Kristian marisee ja painuu takaisin satulahuoneeseen. ”Niissä lukee isolla SOLSIKKE!” Pipsa kiljaisee perään. Minä jätän kaksikon rauhaan ja suuntaan naureskellen toimistoon.
Pöydän takana istuu selvästi päivettynyt Anne, joka naputtelee keskittyneesti tietokonetta. ”Pöö”, hihkaisen ennenkuin nainen ehtii huomata minut, ja Anne saa melkein sydänkohtauksen. ”Josefiina on palannut”, hän toteaa sitten kuivasti. ”Olikos kiva loma?” ”Juu, ihan super”, vastaan pirteästi ja jään ovensuuhun keikkumaan. ”Ootko sä kohta valmis?” ”Oikeestaan mä olen jo valmis, kuinka niin?” Anne sammuttaa tietsikan ja venyttelee työstä jumiutuneita niskojaan. ”Mä ajattelin että kunnon ratsastus tekis terää”, ehdotan toiveikkaana. ”Käypi hyvin”, Anne myöntyy oitis. ”Maastossa?” Emmin hetken. ”No en kyllä tiedä yhtään, miten Hilla toimii... mutta okei, kai se sopii.” ”Kiva! Mä otankin Bladen.” Touhukkaina lähdemme metsästämään ratsujamme ulkoa.
Hetken kuluttua olen tarhassa, jossa Himpsu, Taiga, Pella, Liinu, Humu ja Sikke laiduntavat kaikessa rauhassa. Minun on pakko hihittää ääneen kun huomaan, millaiseksi Pella on turvonnut. Varsa voi syntyä millä hetkellä hyvänsä, ja russ-tamma on varsin tuskaisen näköinen. Se seisoo varjossa yksinään, silmät ummessa ja korvat taaksepäin käännettyinä ja hyökkää heti, jos joku hevosista yrittää lähestyä sitä. Hilda näyttää yhtä suloiselta kuin aina; pörröharjainen issikka nostaa päänsä uteliaana nurmesta ja selvästi tunnistaa minut. Kun erehdyn kahisuttamaan taskuuni jäänyttä jäätelöpaperia, ryntäävät kaikki muut paitsi Pella luokseni herkkujen toivossa. Muut lähtevät heti hoksattuaan, ettei nameja ole tulossa, mutta Himppu jää luokseni, haistellen minua tiiviisti. Tamman elekieli on epävarmaa ja kohteliasta; se on hiukan jännittynyt seurassani. Juttelen sille hiljaa ja olen paikallani, kunnes islantilainen rentoutuu ja puhaltaa kasvoilleni lämmintä ilmaa. Sitten se alkaa hinkata kutisevaa päätään olkavarteeni. Hymyilen ja taputan harmaasävyistä hevosta kaulalle. Sitten kalautan riimunnarun sen riimuun ja lähden taluttamaan yllättävän yhteistyöhaluista hevosta harjauspuomille, jossa Anne odottaakin jo rauhallisen Bladen kanssa.
”Mä ajattelin, ettei Hilla välttämättä tykkää olla tallissa nyt, kun oleskeluhuoneeseen alkoi lapata porukkaa”, Anne selittää huomaavaisesti. ”Kiva!” Hymyilen ja haen molempien hevosten harjapakit. Hilla ja Blade eivät ole ylimmät ystävykset, ja inahtavat pari kertaa haistellessaan toisiaan. Sitten musta puoliverinen pärskähtää välinpitämättömänä, ja jännitys laukeaa. Alamme sukia ratsujamme kiireettömästi. Sanoja ei tarvita, olemme kai molemmat ikävöineet tätä. Puhelen Hildalle hiljaa, ja sen korvat liikkuvat kun se keskittyy ääneeni. Tamma on melko tyyni, välillä se säpsähtelee tuulen suhinaa tai jostain kantautuvaa kovaäänistä puhetta, mutta rauhoittuu nopeasti.
Harjaukseen menee tovi jos toinenkin: perfektionistina ponista nouseva sankka pölypilvi saa minut hermoromahduksen partaalle, ja niinpä pyöritän kumisukaa tamman karvalla yhä uudestaan. Sitten harjakivi ja pölyharja. Sama rumba toistuu uudelleen ja uudelleen. Anne touhu lähinnä naurattaa. ”Haittaako se nyt jos siinä hepassa on pari irtokarvaa?” nainen kommentoi (hänhän on tietenkin saanut Bladen karvan kiiltämään kauniisti jo aikoja sitten, ja rapsuttelee nyt tamman otsaa, Bladen nuokkuessa uneliaana naisen kättä vasten). ”Kyllä haittaa”, tuiskahdan kipakasti, ”koska ennen pitkää mä en sitten edes erota koko elikkoa villakoirien seasta.” ”Whateva”, Anne nostaa molemmat kätensä ilmaan antautumisen merkiksi ja kipaisee hakemaan Bladen varusteet. Minä hinkkaan ja hinkkaan Hillan karvaa, ja hiljalleen se alkaa näyttää jo ihan siedettävältä. ”Tän vois kyllä pestä vaikka huomenna”, suunnittelen. ”Tosin siinä saatetaan tarvita paria auttavaa käsiparia...” ”En välttämättä lupaudu mukaan ilmaiseksi”, Anne irvistää, ”vaikka se nyt vaikuttaakin aika rennolta.”
Hilla alkaa hermostua jahkailuuni ja steppailee edes takaisin. Vähän väliä minun ja Annen puheille eksyy tallityttö jos toinenkin, ja vieraat ihmiset stressaavat tammaa entisestään. Annen läsnäolon se kyllä sietää, onhan nainen rauhallisuudessaan harmiton, mutta hihittävät ja höpöttävät hoitajat menevät totaalisesti yli hilseen. Lopulta tulee sitten kertalaagi. Hilla saa paniikkikohtauksen, kun Nana pomppaa yhtäkkiä nurkan takaa, ja lähtee peruuttamaan silmät muljahdellen. Se vetää riimunnarun repeämispisteeseen, mikä saa sen pelon vain yltymään. Harjapuomi nitisee liitoksissaan. Salamannopeasti aukaisen vetosolmun ja tartun Hillan riimusta kiinni. Se peruuttaa heti pari metriä ja hypähtää pystyyn. Päästän riimunnarun oitis löysäksi ja yritän silittää hevosen kaulaa. Se viskoo kaulaansa ja ottaa muutaman sivuaskeleen. Pysähdyn, pidän tiukasti riimunnarusta kiinni ja alan puhella tammuskalle arkisesti. ”Sooo jaa, mitä sä nyt tolleen, Nanahan se vaan oli...” Kestää hetken, toisenkin. Mutta lopulta Hildan kehon läpi kulkee viimeinen väristys ja se ravistelee harjaansa. Sitten se tulee luokseni ja tunkee päänsä syliini, ihan kuin pieni lapsi, turvaa etsien. Halaan Hillan päätä ja vedän sisääni hevosen tuttua, turvallista tuoksua. ”Sä olet turvassa mun kanssa, jooko, pieni hevonen?”
Hillan rauhoituttua talutan sen takaisin harjapuomille. Se alkaa välittömästi teutaroida ja saa Bladenkin hermostumaan; Anne on miltei jäädä alle kun yleensä leppoisa tamma hypähtää komean sivuloikan. ”Sori hirveesti, en mä tarkoittanut...” Nana mutisee naama punaisena. ”Ei se mitään, kunhan nyt haet porkkanan ja tuut antamaan sen Himpulle”, käskytän ystävällisesti. ”Ettei sille nyt jää traumoja joko susta tai tästä puomista... tai sitten sekä että.” ”Mulla onkin taskussa pari sokeripalaa”, Nana muistaa ja kaivaa namit capriensa uumenista. Sitten hän astuu reippaasti lähemmäs – vähän liiankin reippaasti. Hilla sävähtää ja hypähtää taas takajaloilleen. En ole laittanut tammaa kiinni, joten roikun riimunnarussa mahdollisimman eleettömästi. Kun tamma sitten lopulta oma-aloitteisesti rauhoittuu, Nana ojentaa sille tärisevin käsin sokerit. Hilla haistelee niitä epäluuloisesti, mutta lopulta se hotkaisee herkut hetkessä. ”Noniin.” Hymyilen tyytyväisenä ja alan solmia riimunnarua harjapuomiin. Hilda hermostuu heti, joten sen sijaan vain heitän narun puomin yli: ei se siitä mihinkään lähde.
Viimein pääsen tositoimiin; haen Hildan varusteet ja kypäräni. Anne auttaa satuloimisessa parhaansa mukaan. Hän osaa suhtautua tamman poukkoiluun välinpitämättömästi. Toisin kuin Elli, muistelen virnistäen. Punapää ei luota rakkaaseen ratsuuni yhtään, vaikka onkin hevosten kanssa pörrännyt pikkulikasta saakka. Hilla pyörii ja pomppii aluksi, mutta hiljalleen – ihan hiljalleen – se alkaa alistua kohtaloonsa. Ja ennenkuin issikka huomaakaan, kiristän jo sen satulavyötä, muun ollessa valmiina.
”Vihdoin!” Anne puuskahtaa noustessaan keveästi Bladen selkään. Minä ravaan Hillan perässä, en saa jalkaani asetettua jalustimeen kun islantilainen esittää taas hienon älä-tule-mene-pois-tanssinsa. Lopulta pihaan sattuneen Rosin avustuksella pääsen juuri ja juuri puoliksi Himpsun selkään. Se lähtee oitis raviin, jolloin minä tömähdän maahan persuksilleni. ”AUUUUUUUU”, kieun kuin ravitallin Kunkku-kukko, ja hieron ahteriani. Ros ja Anne ovat tikahtua nauruunsa, ja Blondin omistaja saa hekotukseltaan vain vaivoin paikoilleen jääneen Hildan suitsista kiinni. ”Tallinomistajamme loistava esimerkki oikeaoppisesta selkäännoususta”, Anne kuittailee. Yritän uhmakkaasti uudestaan, ja tällä kertaa saan juuri ja juuri hilattua itseni tukevasti satulaan, vaikka Hiltsu paahtaakin jo eteenpäin. ”PRRRR!” pidätän tammaa kiukkuisena ja se pysähtyy töksähtäen. Saan rämplätä jalustinten kanssa hetken, ne kun ovat ilmeisesti olleet viimeksi Lynnillä, ennenkuin saan ne sopiviksi. Siinäkin Ros saa toimia apumiehenä, Hilla kun on päättänyt ettei sitä voisi vähempää kiinnostaa säätämisemme.
Anne nauraa vieläkin, kun viimein pääsemme matkaan. ”Toi nauru on kohta harakan arseessa”, ennustan ylpeästi. ”Minä ja Hilda pestään teidät laukkasuoralla 6-0.” ”Niin, siis Hilla pesee, koska sähän et varmaan pysy selässä suoran loppuun asti”, Anne antaa takaisin ilkikurisesti. ”Kehe kehe”, pyöräytän silmiäni. ”Mutta nyt vedetään sitten pitkä ja rankka maastoreissu. Tää tämän lagailu johtuu siitä, että sen liikuttaminen on ollut aika minimaalista. Että luulot pois heti alkuunsa.” ”Ay ay captain”, Anne nyökkää hymyillen ja kääntää Bladen edemmälle varjoisalle metsäkujalle.
|
|
|
Post by Josefiina on Jul 21, 2009 12:27:27 GMT 2
Tarina eiliseltä.
20.7. Sadetansseja ja suudelmia
Ja niin loppui se muutaman päivän kestänyt helleputki. Huokaisen raskaasti, naama makuuhuoneeni ikkunassa kiinni. Pienet, terävät vesipisarat halkovat ilmaa. Ankeat pilvet ovat jälleen kerran kansoittaneet taivaanrajan, ja hevosetkin ovat kokoontuneet tarhoihinsa tiiviiksi rykelmiksi. Huokaus. Hyperhyvä tuuleni on kuin poispyyhkäisty, ja masentuneena raahaudun kaivelemaan aamupalaa kaapeista. Enkä tietenkään muistanut eilen käydä kaupassa, joten aamiaiseni koostuu Pirkan puolisulaneista suklaakekseistä, oudonmakuisesta omenamehusta ja kuivuneista ruisleivänkannikoista. Pitempi huokaus.
Puen ylleni harmaat college-housut, valtavan ja ikivanhan t-paidan, sekä paksun hupparin. Samalla huomaan, että Jaakko on tehnyt varmaan mielestään hauskan tervetuliaislahjan ja tuonut kasapäin likaisia pyykkejään kodinhoitohuoneeseen. Vielä pitempi huokaus.
Tarvon läpi tihkusateen tallille, ja jo siinä matkalla ehdin tulla likomäräksi. Tallissa on hiljaista, yksikään hoitaja ei ole vielä eksynyt paikalle. Kaikki karsinat ovat kaiken lisäksi siivoamatta. Ja missä luuraa niinsanottu työntekijämme Jaakko? Niinpä. Piiiiiiiiiiiitkä huokaus.
Ei auta muu kuin tarttua talikkoon ja kottareihin ja aloittaa likainen ja raskas homma. Hiki alkaa virrata jo ensimmäisen boksin jälkeen, ja matkat lantalaan ovat yhtä tuskaa. Suunnittelen jo mielessäni, miten annan Jaakolle potkut ja palkkaan tilalle ulkomaalaista ja halpaa työvoimaa, joka ei jatkuvasti vingu ylitöistä ja palkankorotusten puutteesta. Huokaus. Kello lähentelee kymmentä, eikä ainuttakaan elävää sielua lisäkseni ole ilmestynyt. Ilmeisesti tänään on seppeleläisten virallinen lepopäivä, siis kaikille muille paitsi minulle, tai sitten yksinkertaisesti tytöt ovat päättäneet odotella, josko keli iltapäivää kohti parantuisi.
Aherran vielä kahdeltatoista. Olen likomärkä ja täysin raato, kun lykkään viimeisen kottikärryllisen lantalaan. Kolme ja puolituntinen urakka on ohi, ja painun sisälle vaihtamaan vaatteet. Yllätys yllätys, juuri silloin hoitajia alkaa virrata paikalle solkenaan. Huoh, huokaus.
Käyn vaihtamassa ylleni ratsastushousut ja saappaat, sekä kuivan hupparin. Palatessani talliin kuulen tyttöjen ihmettelevän siivottuja karsinoita. En paljasta osallisuuttani asiaan, vaan piipahdan oleskeluhuoneessa. Siellä ei näytä olevan ketään – vai hetkinen, sohvannurkassa näyttää istuvan joku. Tai jotkut. En ensin erota kuin yhden pörröpään, jonka tunnistan Katiksi. Ja toinen osapuoli on kukas muukaan kuin Tappi. Kaksikko on kietoutunut tiukasti toisiinsa ja harjoittavat nyt keskittyneesti jotain, joka näyttää lähinnä siltä, kuin Kat imuroisi Tapin naamaa sisuksiinsa, ääniefekteillä höystettynä. ”Pitääkin laittaa tallin sääntöihin uusi pykälä: kuhertelemalla aiheutetut traumat viattomille sivullisille kielletty”, möläytän yhtäkkiä, ja saan kyyhkyläiset irtaantumaan toisistaan pikavauhtia. ”Ai Josefiina... me ei tajuttu että sä olit siinä....” Tappi mutisee naama punaisena. ”Kiva nähdä suakin”, hymyilen aurinkoisesti nololle pojalle. ”Mitä sä tolleen hiippailet? Me tässä ollaan niitä viattomia, tirkistelyn uhreja nääs!” Kat yrittää säilyttää ylpeytensä ja pöyhii muhkeaa hiuskuontaloaan. ”Mm-m, teiniparien tiirailu kuuluu lempiharrastuksiini”, vakuutan. ”Tapilla oli varmaan roska silmässä... tai kitalaessa? Tai ehkä ennemminkin haimassa, kun sitä piti niin syvällisesti onkia ulos?” ”Mä vaan tarkistin, onko se pessyt huolellisesti hampaansa”, Kat opastaa. ”Me ei olla kato vähään aikaan nähty, pitäähän sitä ottaa selvää ton terveydentilasta.” ”Niin just”, Tappi nyökyttelee naaman väri jo normalisoituneena. ”Sä oot vaan hellyydenkipeä ja tunnet siksi tarvetta analysoida meidän rakkauselämää.” ”Samaa puutetta taitaa olla ravitallilla päin”, Kat jatkaa pirullisesti. ”Artsikin on nimittäin ollut viime viikkoina harvinaisen vihainen nähdessään meidät suorittamassa... öö... noita tollasia terveystarkastuksia. Mistähän se vois johtua?” ”Tjaa-a”, yritän kohauttaa olkiani rennosti, mutta nyt on minun vuoroni punehtua. Kat ja Tappi katsahtavat toisiinsa tietäväisinä. ”Sun kannattais varmaan tänään tulla käymään meillä?” Tappi ehdottaa kömpiessään ylös sohvalta. ”Siis ihan vaan siksi, että et unohda tulevaa raviohjastajan uraasi”, poika lisää nähdessään uhkaavan katseeni. ”Joo, mennään hei kaikki yhdessä”, Katti innostuu, ”sitten kun ollaan hoidettu nää Seppeleen kopukat.” ”Mnoh, kai se käy”, vastaan ympäripyöreästi. ”Jos sade lakkaa ja mulla ei oo hirveesti tekemistä ja eläinlääkäri ei tuu tänään kattomaan Pellaa...” ”Turpa kii, sönkkö”, Tappi komentaa lempeästi. ”Käykää nyt äkkiä hoitamassa ne elukkanne, niin päästään. Mulla on nälkä.”
Sade on vain yltynyt, kun hölkkään kohti tuttua tarhaa. Ponit ovat painuneet aitauksen kauimmaiseen nurkkaan, kuinka ollakaan, ja nököttävät siellä kylki kyljessä. Yritän vihellellä ja huudella kauempaa, mutta tuuli sieppaa ääneni eikä Hilda osoita aiettakaan liikahtaa lähemmäs. Kiroten astun laitsan puolelle ja äännähdän inhoten, kun ratsastussaappaani lötsähtävät mutaiseen vesilätäkköön. Tarvon täyttä höyryä tammojen luokse; ne kääntävät korvansa minuun päin, mutta eivät kiinnostu läsnäolostani sen enempää. Niinpä saan suorastaan kiskoa Himpsun mukaani ja hinata sen isoon talliin. Säänkestävä ponski kun ei koirankeleistä välitä, joten sisälle lähteminen ei innosta.
Tallissa on jo hälinää ja vilskettä. Ainakin sateesta on jotain hyötyä, sillä hoitajat ovat vallanneet satulahuoneen putsatakseen hoitsujensa varusteita. Minä pujautan Hillan Siken tyhjään karsinaan, kokemuksesta kun tiedän, ettei sen hermo kestä käytävällä ihmisvilinässä. Himppu haistelee boksin perinpohjin mutta toteaa sen sitten turvalliseksi, painautuen kuitenkin varmuuden vuoksi takaseinään. Haen tamman harjaboksin ja alan kiskoa vettä sen päältä hikiviilalla. Sen kummempia harjaustoimenpiteitä tamma ei oikein tarvitsekaan – luojan kiitos, sillä tamma heiluu sinne tänne levottomana (hikiviilahan nyt tunnetusti on hyvin vaarallinen kapistus, jota kannattaa pelätä) ja kääntää aina tilaisuuden tullen takamuksensa minua kohden. Saan vaivoin puhdistettua kaviot ja lähden sitten hakemaan Himpun kamoja. Kat ja Tappi ovat jo melkein valmiita Seran kanssa ja ilmoittavat menevänsä jo edeltä maneesiin (oletettavasti saadakseen harrastaa rauhassa lisää bakteeri-imurointeja), joka tällä erää onkin täysin käytettävissämme. Minä jään tappelemaan Hillan kanssa: se käy kovin levottomaksi, kun Sera viedään vastapäätä pois, ja rupeaa vuoroin kolistelemaan karsinan kaltereita ja potkimaan takaseinää. Komennan tammaa ärsyyntyneenä, mutta käskyni kaikuvat kuuroille korville. Viimein saan nakattua satulan Hildan selkään ja vyön kiinni. Suitsien laittaminen onkin huomattavasti helpompaa, issikka hoksaa pääsevänsä pois tallista – sitä ahdistaa, kun se ei näe ainuttakaan lajitoveria – ja antaa minun sählätä päänsä ympärillä rauhassa.
Käväisen vielä hakemassa kypäräni satulahuoneesta ja sitten talutan Himpun maneesiin. Matkalla sekä minä että hevonen ehdimme kastua kunnolla, mikä saa minut päästelemään muutaman ronskin ärräpään. Lisäksi ratsuni huomaa, että ympäristöhän on täynnä vaaroja. Tarhoissaan kököttävät hevoset, tuulessa huojuvat puut ja autolla pihaan köröttelevä Ros ovat tietenkin aivan kamalia ja epäilemättä suunnittelevat nirhaavansa sataviisikymmentäsenttisen otukseni. Jälleen kerran huokaus.
Maneesissa pyydän katsomossa lusmuilevan Tapin avukseni, sillä Hilla on taas päättänyt olla hankala selkäännousussa. Poika tarttuu reippaasti hevosen suupieleen, ja sepä saakin tamman suunniltaan. Se hypähtää äkkiarvaamatta taaksepäin ja riuhtaisee itsensä vapaaksi. Sitten se ravaa suoraan uralla kulkevan Seran luokse, mutta Katin hoidokki ei ilahdu islantilaisen vierailusta, vaan suuntaa tammaa kohti kipakan varoituspotkun. Hilla vingahtaa ja laukkaa täyttä häkää toiselle puolelle maneesia. ”Onks toi elikko ihan täysipäinen?” Tappi katselee issikan menoa suu auki. ”Millainen omistaja, sellainen hevonen”, irvailee Kat ja pysäyttää Seran kauniisti kohdallemme. Näytän tytölle erään tunnetun kansainvälisen käsimerkin ennenkuin lähden metsästämään issikkaa, joka on jäänyt maneesin nurkkaan. Huohotan, kun viimein pääsen parinkymmenen metrin päähän. ”Hillaa...” kutsun hevosta hiljaa ja tarkkailen sen reaktiota. Hilla haistelee maata muka välinpitämättömänä, mutta se vilkuilee minua ja kuuntelee tarkkaan ääntäni. Jatkan kimolle juttelemista ja pääsenkin kosketusetäisyydelle. Kun sitten olen saamassa otteen sen ohjista, tsädäm! Tamma lähtee hurjaa kiitoa kohti Seraa, Katia ja Tappia. ”Ottakaa se kiinni!” kiljaisen, mutta toimenpiteitä ei tarvita, sillä Hilla pysähtyy nätisti Seran rinnalle ja antaa oitis Tapin tarttua ohjiinsa. Hyvin, hyvin, hyvin pitkä huokaus.
Toinen kerta toden sanoo, vai miten se meni? Tappi pitelee nyt Hillaa tiukemmin, ja pääsen kuin pääsenkin issikan selkään. Se alkaa heti steppaamaan levottomana ja pyrkii raviin ohjatessani sen uralle. ”Kiitti”, hymyilen Tapille ennenkuin pidätän tölttiin rynnänneen islantilaiseni. Se on jännittynyt ja kireä. Kuin viulunkieli. Hilla pelkää olla maneesissa, se kuuntelee epävarmana jokaista ääntä ja säikähtää kaikkea: Seran pärskähdystä, Tapin naurahdusta, ulkona puhaltavaa viimaa. Otan siis vain käyntiä ja keskityn ratsastamaan hevosta pehmeästi ja vähäeleisesti. Ratsastan syvälle kulmiin sisäpohkeeni avulla enkä anna Himpun kurvata Seran perään. Kuvittelen, että tamma on pehmeää pullataikinaa, jota minä muovailen ratsastuksellani. Kun tamma lopettaa rynnimisen, annan sen nostaa ravin ja otan voltteja ja kiemurauria pelkillä painoavuilla ja pohkeilla. Ohjat pidän löysinä ja kädet hiljaa.
Vasta kahdenkymmenen minuutin kuluttua Himppu alkaa rentoutua ja keskittyä pelkästään minuun. Se pureskelee kuolainta ja kääntää korvansa suuntaani. Taivuttelen hevosta, pyydän sitä liikkumaan ilmavasti ja kauniisti. Hiljalleen Hilla alkaakin käyttää takajalkojaan. Kehun sitä tyytyväisesti ja jatkan ravia. Otamme kaikkea helppoa ja yksinkertaista, jossa Hilda onnistuu leikiten. Niin hassulta kuin se kuulostaakin, olen ihan varma, että niin tamman itsetunto paranee ja se alkaa pitämään ratsastusta ihan kivana juttuna.
Kun Hilla liikkuu energisesti ja iloisesti, päätän alkaa ottamaan laukannostoja. Istun harjoitusraviin, pidätän tammaa hiukan ja kulmassa hipaisen sen kylkiä laukkapohkeilla. Hilda lähtee oitis pehmeään ja tasaiseen laukkaan. Jatkan laukkaa pitkää sivua pitkin ja teen pääty-ympyrän. Pudotan raville seuraavan pitkän sivun puolessavälissä. Sera ja Kat seuraavat pian perässä. Kuuma ja tulinen kelmiläinen liikkuu silmät palaen, ja kaksikko pelaa hyvin yhteen. Sera kuuluu lempihevosiini Seppeleessä, ja Kat sopii sen kanssa yhteen täydellisesti.
Otamme lisää nostoja molempiin suuntiin, ja Hilla liikkuu upeasti, kaikkia lihaksiaan hyväksikäyttäen. Muutaman kerran se sävähtää jotakin ja heittää melkoisia sivuloikkia, onnistuen pudottamaan minut selästään kerran. Laskeutumiseni maneesin hiekkaan on pehmeä, joten nousen heti takaisin hämmentyneen Hilpun selkään ja jatkan treeniä.
Tunnin ratsastuksen jälkeen sekä Sera että Hilda ovat sen verran hionneita, että päätämme lopettaa onnistuneen reenin siihen. Otamme vielä loppuravit ja -käynnit. Hilla puhaltaa ulos raskaasti ja kävelee nyt täysin rentona. Vartin loppuverkkojen jälkeen hypähdämme takaisin maan kamaralle ja lähdemme taluttamaan hevosia takaisin talliin. Kat pukee Seralle sadeloimen, ja minäkin päätän hetken pohtimisen jälkeen loimittaa Himpun ainakin hetkeksi. Se näyttää suloiselta vaaleanvihreässä loimessaan.
Talutan Hillan ulos ja huomaan, että kaatosade on muuttunut pieneksi, leppoisaksi ripotteluksi. Jätän loimen kuitenkin islantilaiseni päälle, saapa kuivua hetken aikaa. Päästän Himpun tarhaan ja katson, miten se rientää muutaman ilopukin kera tammakavereidensa luokse. Hevoset eivät kepulikonsteja tarvitse ollakseen onnellisia; raikas ilma ja lajitovereiden seura riittävät. Niin ainakin päättelen, kun Hilla liimautuu Taigan kylkeen ja alkaa jyystää märkää ruohoa maasta.
Palatessani sisälle näen, että tallin edessä on lauma sinne tänne hyppiviä tyttöjä, jotka hoilottavat jotain selittämätöntä. Lähemmäksi käveltyäni tunnistan tyypit: Nana ja Jenna, ketkäs muutkaan. ”Mitä ihmettä te teette?” kysyn purskahtaen nauruun. Sen verran osaan päätellä, että ilmeisesti tytöt tanssivat. Ainakin he heiluttelevat käsiään kuin mustekala lonkeroitaan ja potkivat jaloillaan epämääräisesti. ”Tää on meidän sadetanssi, dorka”, Jenna selittää ohimennen. ”Me houkutellaan aurinkoa esiin”, Nana selventää loikkiessaan ympärilläni. ”Mutta eikö sadentanssin tarkoitus ole nimenomaan kutsua sade, eikä lopettaa se?” huomautan huvittuneena. ”Oho, hups!” tytöt kikattavat ja lopettavat mielipuolisen sinkoilunsa. ”Mitä jos me nyt kutsuttiinkin tänne joku ukkosmyrsky? Tai trombi”, Nana epäilee. ”Trombeja on Suomessa vaan Särkänniemessä”, sanon kuivasti ja lähden sitten kohti päärakennusta, jonka edessä Kat ja Tappi ovatkin jo huitomassa; sovimme, että lähdemme minun autollani Artsilaan jahka olen vaihtanut jotakin kuivaa ylleni.
”Miten me nyt saadaan nätti kesäilma?” kuulen Jennan tuhahtavan takaani. ”Keksikää sellanen aurinkotanssi!” huikkaan tytöille, joiden naamat kirkastuvat heti, ja he alkavat selvästi suunnitella uutta koreografiaa.
Naureskellen hypähtelen talolle päin. Kaikkea sitä näkee, kun Seppeleen konnuilla asustaa. Kat ja Tappi ovat ainakin ihan sekaisin toisistaan, tallitytöt nyt pyörällä päästään muuten vaan. Mutta mitähän loppukesän suvituulet minun menokseni keksivät?
|
|
|
Post by Josefiina on Jul 21, 2009 18:19:55 GMT 2
21.7. RakettiorikliksLämmin tiistai-iltapäivä kului mukavasti Kopseen kärryillä hyväntuulisen (!) Artsin seurassa. Liinaharjaa ei tänään pidätellyt mikään, ja sain käyttää kaiken tahdonvoimani orin hidastamiseen.Kuva sucks (pään ja vartalon mittasuhde, aah <3) mutta minkäs teet. Joo, jostain syystä poistin vahingossa tämän kuvan sekä täältä että omasta päiväkirjastani, joten ei muuta kuin uudestaan... ;D
|
|
|
Post by Josefiina on Jul 21, 2009 18:47:17 GMT 2
21.7. Ihan metsässäklikLyhyen estetreenin jälkeen vedimme rennon maastolenkin Eijan ja Luyn kanssa. Yhteissaldona vain 4 tippumista - alamme selvästi edistyä!
|
|
|
Post by Josefiina on Jul 28, 2009 20:54:05 GMT 2
28.7. Pieni tovi
Juuri nyt käpertyisin mieluiten sohvannurkkaan paksun viltin alle, hotkisin levykaupalla Geisha-suklaata ja katsoisin jotain romanttista nyyhkyleffaa, jonka ainoat kriteerit ovat ääretön siirappisuus, kuvottava imelyys ja sopivan tyhmä juoni: olen näet ihan poikki. Koko tiistai meni nähtävästi tallissa: eläinlääkäri kävi katsomassa Pellaa, pidin kokonaiset kolme ratsastustuntia (onneksi paikalle sattunut Anne suostui hoitamaan päivän viimeisen), joku oli potkaissut Eppua kipeästi tarhassa, Topi karkasi aitauksesta, siivosin toimiston... Istun oleskeluhuoneen sohvalla puoliunessa, jaksamatta kommentoida mitenkään hoitajien ripeää sananvaihtoa siitä, mitä vapaalle karsinapaikalle tapahtuu. Kello lähentelee kahdeksaa, pian on hevosten iltaruokien aika. Onneksi minun ei tarvitse siihen sirkukseen osallistua! Poden valtavan huonoa omaatuntoa Hillan vuoksi: nyt pariin päivään en ole ehtinyt liikuttaa tammaa juurikaan. Se on kyllä yötä päivää laitumella ja pysyy siellä tyytyväisenä, mutta jokainen ylimääräinen vapaapäivä on hallaa orastavalle yhteistyöllemme. Mutta minulla on yksinkertaisesti liikaa tekemistä, enkä voi jättää Seppeleen asioita rempalleen vain oman hevoseni edun takia. Niinpä tyydyn pitkin hampain odottamaan viikonloppua, jolloin viimeistään pääsen issikkani selkään. Nousen vetelästi nojatuolista ja lähden raahustamaan portaita alas. Talli on jo hiljentynyt. Maneesissa hikoilee vielä tiistain vika ratsastusryhmä, sitten iltatallilainen saa alkaa ajaa hoitajia kotiin ja pehkuihin. Ainakin minulle yöunet maistuisivat. Nappaan satulahuoneesta mukaani Hillan hoitopakin ja lähden rahjustamaan läpi harmaan maiseman tuttua tarhaa. Pella ja Taiga seisovat molemmat portin vieressä. Molempien mahat roikkuvat miltei polvissa, ja Pella etenkin näyttää hyvin tuskaiselta. Olenkin pitänyt sen viimeisen viikon yöt sisällä: saa tammamamma nauttia omasta rauhastaan ja valmistua pienokaisensa syntymään. Pella on jo todella tuskainen, eihän sen laskettuun aikaan ole enää kuin pari päivää. Yritän taputtaa tammaa kaulalle lempeästi, mutta se luimistaa korvansa ja kääntää päänsä pois häntäänsä viuhtaisten. Raskaus muuttaa naisia, ja näköjään myös hevosia. Hilla on ihmeissään, kun sen parhaat kaverit suhtautuvat siihen äkäisesti ja torjuvasti. Ei puhettakaan, että kolmikko laiduntaisi kylki kyljessä: Taiga ja Pella seisovat lähinnä mahdollisimman erillä muista ja myös toisistaan, ja nuokkuvat silmät puoliummessa. Hilda on selvästi yksinäinen, sillä kun ei erityisemmin muita sydänystäviä ole. Niinpä issikka tervehtii minua ilahtuneesti. Alan harjata Hillaa laitumella. Se nuuskii minua ja harjapakkiaan ja alkaa sitten jyystää viimeisiä ruohonrippeitä. Koska kaikki tarhat ovat jo niin loppuun rouskutettuja, olemme Jaakon kanssa alkaneet viedä kaikille hevosille myös heinäpaalit silloin tällöin. Hilla nauttii kosketuksestani. Suin sitä pitkin, pehmein vedoin, ajatuksiini uponneena. Vaikka tammani ei ole missään kiinni, se seisoo paikallaan kiltisti ja kuuntelee hiljaista jutteluani. Nautin suunnattomasti tästä hetkestä: vain minä ja Hilla, rakas, rakas hevoseni. Tuntuu, että ratsastuksesta on tullut minulle eräänlaista suorittamista, se on suorastaan velvollisuus. Kaipaisin samanlaista otetta harrastukseen kuin Seppeleen hoitajilla, jotka kruisailevat pitkin metsiä ilman satuloita: missä on minun inspiraationi, minne on se suunnaton ilo kadonnut? Pohdin asiaa vakavasti samalla kun puhdistan pienen issikkani perinpohjin. Jynssään sen mahanaluksen ja harjantyven, korvantaustat ja vuohiset. Miksen osaa enää nauttia hevosista kiireettömästi ja stressittömästi? Tosiasiassahan tämänhetkinen saamattomuuteni ja innottomuuteni johtuu täysin fyysisestä väsymyksestä. Mutta tuntuu, että työt imevät minusta kaikki mehut, ja Himppu jää väkisin toiselle sijalle. Oikeastaan sekin on vain järjestelykysymys: päätän keskustella tallivuoroista Jaakon kanssa heti huomenna.
Kun olen harjannut Hillan, minulla on jo paljon parempi olo. Kiedon käteni hevosen kaulan ympärille ja jään siihen. Hilla hamuaa hiuksiani ja hörähtää pehmeästi. Sydämeni sykähtää oitis, ja lämpö virtaa kehooni. Se rajaton riemu on yhä sisälläni. Olen vain tainnut etsiä sitä liian kaukaa.
|
|
|
Post by Josefiina on Jul 29, 2009 16:27:18 GMT 2
29.7. Pieni ihme
”Minä en voi uskoa tätä.” Seisomme Fiian kanssa Pellan karsinan ovella, kasvoillamme haltioituneet hymyt. Pitkä, piinaava odotus on nyt ohi, ja tulos tässä, silmiemme edessä.
Tietääköhän tuo pieni, harmaa ori, miten toivottu se oli? Aistiiko se, että rakkautemme sitä kohtaan alkoi jo, kun se oli emänsä kohdussa? Tunteeko se, miten sydämemme ovat pakahtumaisillaan seistessämme tässä, vain katselemassa sitä?
En koskaan olisi voinut uskoa, että jonakin päivänä omistan hevosen. Hilla toteutti sen haaveen, ja Seppeleen myötä omistuksessani on nyt kokonainen lauma persoonallisia, erilaisia eläimiä. Se oli jo tarpeeksi hurjaa; en ikinä uskaltanut kuvitellakaan, miltä tuntuisi seurata omistamansa hevosen odotusta ja millainen olo tulisi, kun se viimein olisi ohi ja maailmassa olisi taas yksi poni lisää.
Sisälläni on niin kovin, kovin lämmin olo, kun katselen pientä. Varsa on jo jaloillaan, se on eläinlääkärin mukaan syntynyt jo iltayöstä. Se näyttää elinvoimaiselta ja terveeltä, ja imee maitoa halukkaasti. Pella töyttii varsaansa hellästi: se kiukkuinen, tuskainen tamma, joka russ vielä pari päivää sitten oli, on poissa, ja tilalla huolehtivainen ja lempeä emä. Siinä se nyt on. Ravurinalkumme, joka tällä hetkellä näyttää kyllä enemmänkin hirveltä. Orin jalat ovat suhteettoman pitkät verrattuna sen kehoon, ja vuohiset eivät vielä kannattele jalkoja. Varsa on äärettömän suloinen, ja voin vain kuvitella, millainen rumba syntyy, kun uutinen piskuisesta ponista leviää tallissa. ”Pella ei nyt kaipaa ylimääräisiä vierailijoita”, Fiia sanoo kuin ajatukseni lukien. ”Mä ja Jaakko pidetään kyllä huoli siitä”, vakuutan. Pella on ohjannut varsan karsinan kauimmaiseen nurkkaan ja tarkkailee suuntaamme jatkuvasti. Vaikka Fiia onkin sen hoitaja ja minäkin tullut tammalle hyvin tutuksi, se tekee hyvin selväksi, että juuri nyt se haluaa nauttia varsastaan ihan itsekseen. Siksi emme yritäkään lähestyä kaksikkoa, mutta olemme kuin liimautuneet karsinan ovelle. Emme saa silmiämme irti varsasta, joka on kaikkien salaisten toiveidemme täyttymys.
”Svante”, Fiia sanoo yhtäkkiä. Katsahdan häneen ihmetellen. ”Svante”, Fiia toistaa varmemmin. ”Sen nimi on Svante.” Niin: olemme päättäneet jo etukäteen, että varsan nimen tulee olla ruotsinkielinen, lyhyt ja ytimekäs. Olemme kahlanneet läpi kaikki kalenterin ruotsalaiset nimet, ja Svante esiintyy listallamme. Nyökkään Fiialle. ”Seppeleen Svante, se se on.” Pakottaudun irrottamaan katseeni orista. ”Miten olis juhlalimsat oleskeluhuoneessa?” ”Kuulostaa hyvältä.” Itseksemme myhäillen lähdemme tallille kertomaan suuren uutisen pienestä ihmeestä.
|
|