|
Post by Josefiina on Jul 29, 2009 16:27:35 GMT 2
29.7. Relax, take it easy!
Tänään on aivan erityinen keskiviikkopäivä. Olen näet päättänyt ottaa kokonaan uuden asenteen hevosiin, ja elämään yleensäkin. En enää aio stressata mistään, en ottaa paineita, en ahdistua. Aion olla iloinen ja kiitollinen siitä mitä minulla on: elänhän monen hevostytön unelmaa. Oma ratsastustalli ja oma hevonen – enempää tuskin voisin toivoa. Toistelen näitä sanoja itselleni peilin edessä ja taivuttelen suutani hymyyn. Peilikuvani on päivettynyt ja karaistuneen näköinen: nykyään vietän puolet päivästäni ulkoilmassa, ja sen huomaa. Siniset silmäni tuikkivat kehyksistään vilkkaasti. Tästä päivästä lähtien minä, Josefiina, aion todellakin ottaa elämästäni Seppeleessä kaiken irti.
Ihan kuin taivaskin olisi aistinut minun ryhdistäytyneen: kun nimittäin hyppelehdin tallille päin, huomaan auringon hehkuvan heleänsiniseltä taivaalta. Lämpö levittäytyy iholleni. Valo sukeltaa sisääni hengityksen mukana ja tunnen oloni energiseksi ja pirteäksi.
Okei, myönnetään. Iloisuuteni on myös yksi aivan erityinen syy: aamutallin tehnyt Jaakko herätti minut tänään yllättyneenä. Pella ei nimittäin ollutkaan karsinassaan yksin! Yön aikana se oli saattanut maailmaan pienen, suloisen, ihanan orin, joka on saanut jo nimensäkin: Seppeleen Svante. Ikionnelliset omistajat, minä ja Fiia, olemme vain vaivoin saaneet itsemme irrotettua karsinan ovelta, jossa olemme luuhanneet pitkin päivää. Varsa on oikea magneetti, joka on vetänyt muitakin katselijoita, mutta Fiia on toiminut tehokkaana variksenpelättimenä. Eihän Pellalta voisi vaatia, että se ensimmäisenä vuorokautenaan äitinä päästäisi kaiken maailman pentit ja maijat lastaan toljottamaan.
Hipsuttelen Hillan luo tarhalle, enkä tietenkään malta olla kurkkaamatta Pellan karsinaan. Fiia on tuonut tammalle lesesekoitetta, jota tammamamma syö mielellään. Varsa sen sijaan makaa ketarat ojossa turpeen seassa, pienet sieraimet värähdellen. Voi, miten vastustamaton se onkaan!
Lopulta saan aikaiseksi hakea mukaani Hillan, jonka kanssa ei olekaan ongelmia. Se on perin kyllästynyt tarhakavereihinsa. Siken, Humun ja Kamuliinin kanssa se ei ole erityisempiä siteitä solminut, ja Taiga on huomattavan äreä issikkaa kohtaan. Niinpä Hilla suuntaa hellyydenosoituksensa minuun, ja saankin heti osakseni monta märkää heinäpusua.
Tallissa on tavallisen vilkasta. On Ilua, Liinaa, Alinaa ja Shinaa. Pujottelemme Hillan kanssa tallin uudelle puolelle, jonne sidon tamman kiinni kahdelta puolen. Sen korvat kääntyilevät tiheästi, eikä hevonen koe oloaan turvalliseksi hälinässä. Pysyn itse mahdollisimman rauhallisena ja alan tyynesti sukiaa tammaa. Se on tavallisen levoton, mutta en välitä poukkoilusta vaan annan sen olla. Jossain vaiheessahan Hillan on pakko tottua ihmismassaan, kun kerran Seppeleeseen olemme jääneet pysyäksemme.
Satuloin Hillan tottuneesti ja napsautan kypärän kiinni päähäni. Huomaan, että kaikki on helpompaa ja yksinkertaisempaa, kun en vedä herneitä nenään hevoseni häsläämisestä. Hilla teutaroi ja pomppii kun talutan sitä ulos, mutta en vain välitä. Kuljen sen edellä kentälle määrätietoisesti ja luotan siihen, että Hilda tulee kyllä perässä – nätisti tai ei-niin-nätisti.
Pysäytän Hillan keskellä kenttää, kiristän sen satulavyön (josta tamma ei tietenkään pidä vaan steppaa paikallaan) ja ehdin juuri asettaa jalkani jalustimeen, kun Hilla jo kiitää kohti kentän toista päätyä. Tasapainoni on kerrankin ajan tasalla, ja saan kuin saankin itseni heilautettua satulaan. Lähden uralle pitkin ohjin käynnissä. Hilda kulkee ripeästi ja hermostuneesti. Se ei pidä yksinolosta, ja alkaa pian hirnua niin että pää tärisee. En ole moksiskaan, istun vain rauhassa ja hyräilen itsekseni Mikan biisiä Relax. Olen ihan varma, että tästä alkaa uusi tie, kohti parempaa.
|
|
|
Post by Josefiina on Aug 3, 2009 12:15:14 GMT 2
3.8. Heinäkuista hellettä ja mukavaa maastoilua
Tänään on hyvä päivä. Aavistan sen heti herättyäni. Aurinko paistaa, linnut laulavat, jostain kuuluu jo hevosen kavioiden kopsuttelua ja ihmisääniä. Venyttelen nautinnollisesti leveässä parisängyssäni ja vaihdan verkkaisesti yöpaidan puolipitkiin, vaaleansinisiin capreihin ja ruskeapunaiseen niskalenkkitoppiin. Niinpä, ei varmaan monen mielestä käytännöllinen asukokonaisuus tallille – mutta sen jälkeen, kun Seppeleeseen muutin vakituisesti, on koko vaatekaappini sisältö muuttunut vienosti hevosentuoksuiseksi.
Kello on puoli yksitoista, ja tallivuoroni alkaa tasalta. Tosin näin kesäaikaan nuo vuorot eivät niin joustamattomia ole. Yleensä jätämme Jaakon kanssa tallityöt suosiolla hoitajille, ja päivän urakka koostuu minun kohdaltani lähinnä toimistotöistä, tuntien pitämisestä, tallin yleissiisteydestä huolehtimisesta ja laidunhevosten vahtimisesta. Tuntien pitäminen vaatii toki aika paljon aikaa ja jaksamista, mutta oikeastaan nautin siitä. Sitä paitsi nyt kesällä Elli on luvannut hoitaa tunnit pääosin, sillä hän majailee tällä hetkellä perheensä kesämökillä Liekkijärven rannalla.
Hypähtelen aurinkoisen pihan läpi talliin. Lämpö tulvii iholleni hellästi, ja hymy puhkeaa kasvoilleni. Pihalla näkyy jo muutama innokas hoitaja. Porukkaan kuuluvat ainakin Keikki, Sanni ja Dreamer. Moikkaan tyttöjä iloisesti ja astun sitten viileään talliin. Kaikki hevoset ovat ulkona, joten sisällä on hiljaista ja viileää. Harpon ilmoitustaulun luokse ja tsekkaan tuntitaulukon. Tänään on 3 ratsasustuntia, mutta muistaakseni Elli lupautui pitämään kaikki. Punapääraukka kun yrittää ottaa kaiken irti Seppeleestä, ennenkuin elokuun puolessavälin palaa takaisin opintojensa pariin.
Tartun talikkoon ja kottikärryihin ja painelen Blondin karsinalle. Niin, luitte aivan oikein: Blondin karsinalle. Ressukka nimittäin sai kamalan ähkykohtauksen, ja luovutin Hillan aittakarsinan toipumisen ajaksi sympaattiselle eläimelle. Niin Blondi saa tervehtyä rauhassa, ja Hilla siedätyshoitoa ihmiskammoonsa. Tähän mennessä kokeilu ei ole sujunut ihan suunnitelmien mukaan, sillä issikka pelkää edelleen kuollakseen tallin melua ja vieraita ihmisiä. Toisaalta sen ei tarvitse karsinassa pitkiä aikoja viettääkään, ja Lontin boksi on sitä paitsi tallin uudella puolella.
Hilla ei vietä öitä sisällä, mutta ehti eilisen harjaustuokiomme aikana sotkea karsinan kertakaikkisen järkyttävään kuntoon. Raivaan karsinan keskelle tilaa ja alan tekemään siihen suurta kekoa puhtaasta turpeesta. Homma on raskas ja vie aikaa, mutta hikisempiäkin urakoita on tehty, kuten esimerkiksi kaikkien karsinoiden siivous omin voimin. Niinpä en valita, vaan lykkään nöyrästi täyden kottarillisen lantalaan.
Sitten onkin aika lähteä ponitarhaa kohden. Nappaan satulahuoneesta riimunnarun ja lähden pomppimaan pihalle. Kaarran päärakennuksen takapihan kautta ja saavun pian valkoiseksi maalatulle aidalle. Näkymä on herttainen: viisi pörröistä ponimaista otusta jyystämässä loppukesän viimeisiä ruohotupsuja auringonsäteissä kiillellen. Hetki saa sydämeni miltei pakahtumaan onnesta. Seppele on eittämättä parasta, mitä minulle on koskaan sattunut, ja yksinkertaisesti vain kuulun tänne, kaksi- ja nelijalkaisten ystävieni joukkoon.
Lähden reippaasti tarpomaan Hillan luokse ja pian yhytänkin kimon tamman. Vihellän hiljaa jääden kauemmas, ja tamma nostaa päänsä ruohosta korvat hörössä. Se selvästi tunnistaa minut ja hetken pohdiskelun jälkeen tepastelee luokseni uteliaasti. Silitän hellästi tamman kaulaa ja hymyilen itsekseni. Se alkaa osoittaa vihdoin hiukan kiintymystä ja luottamusta minua kohtaan.
Hilla lähtee kanssani sisälle melko mielellään. Tosin heti, kun se ymmärtää, että kuljemme kohti isoa tallia, tulee täysi tiltti. Tamma jämähtää paikalleen, nostaa päänsä ylös ja haroo koko voimillaan vastaan. Mitkään maanitteluni tai komenteluni eivät auta, ihan kuin hevonen olisi kasvattanut juuret kavioihinsa. Päänsisäinen lämpömittarini alkaa hiljalleen kohota, kun Hilda kertakaikkiaan kieltäytyy liikkumasta. Lopulta tilanne laukeaa siihen, kun tamma saa melkein sydänkohtauksen kuullessaan Liinan skootterin lähestyvän tietä pitkin. Sitten se hölköttääkin hermostuneena vierelläni, haluten nopeasti pakoon vaaraa.
Koska päivä on niin kesäinen, sidon Hillan kiinni harjauspuomiin. Haen sen vaaleanvihreän harjapakin ja alan sukia tammaa rauhallisesti. Se tarkkailee ympäristöään levottomasti: hevosen korvat pyörivät päässä kuin propellit ja kuullessaan jotain mielestään epämääräistä, sen sieraimet leviävät jännittyneinä. En ole moksiskaan, vaan jatkan tamman puunausta antaumuksella. Selvittelen jopa sen hännän – sitä en olekaan tehnyt aikoihin, minkä kyllä huomaa.. Hilla inhoaa kyseistä toimenpidettä ja väistää käsiäni jatkuvasti. Kun en vain anna periksi, tamma luovuttaa lopulta ja saan sotkuiset jouhet suoristettua.
Kun Hilla suorastaan säihkyy kilpaa auringon kanssa, haen sen suitset. Kyllä, vain suitset. Tajuan nimittäin äkillisesti, etten ole koskaan ratsastanut pienellä issikallani ilman satulaa! Ennenkuin alan ujuttaa kuolaimia ratsuni suuhun, käyn huutelemassa tallissa maastoiluseuran perään. Koska olemme viime aikoina panostaneet tehotreenaukseen, nyt olisi aika jollekin rennommalle. Sini on juuri satuloimassa Tiiaa ja asettuu ehdolle. Rauhallisen puoliverisen ja mukavan tytön kanssa maastoilu kelpaa meille ehdottomasti, joten hyväksyn tarjouksen. Loikin takaisin hermostuneesti steppailevan islantilaisen luokse. Se luuli kai, että jäi seisomaan yksikseen ikuisiksi ajoiksi ja tervehtii minua helpottuneena. Liu'utan Hillan riimun kaulalle ja kierrän toisen käteni sen turvan ympäri. Saankin pujotettua suitset sen suuhun ongelmitta, ja kehun Hildaa hurjasti. Pian Tiia ja Sini astuvat ulos valoon. Jätän riimun Himpun kaulalle siksi ajaksi, kun käyn kipaisemassa itselleni kypärän satulahuoneesta, ja sitten talutan Hillan Tiian viereen. ”Mitenhän mä pääsen tänne selkään?” arvuuttelen Sinille. ”Hillalla kun on vielä inhottava tapa alkaa kaahottamaan kun sinne yrittää kivuta...” ”No Tiia kyllä seisoo paikallaan, mä voin puntata sut”, Sini ehdottaa. Epäröin hetken, mutta suostun sitten. Tammahan nuokkuu tälläkin hetkellä aloillaan silmät puoliummessa ja kyllä Sini hoitohevosensa tuntee. Niinpä Sini kiertää Hillan vasemmalle puolelle Tiian kanssa, irrottaa otteensa tamman ohjista ja yrittää auttaa minut oman ratsuni selkään. Mutta kuinka ollakaan, Himpsu pyrähtää eteenpäin juuri, kun olen saamassa toisen koipeni sen yli. Tömähdän kipeästi maahan, hevonen taas ravaa harjapuomin luokse kiihtyneenä ja alkaa mussuttaa ruohoa. Sini seisoo paikalleen jähmettyneenä, tietämättä oikein itkeäkö vai nauraa. ”Mitä – mä en – sattuko?” hän saa lopulta muotoiltua yksinkertaisen kysymyksen. ”Sattu ihan helkkaristi”, vastaan takalistoani hieroen. ”Viititkö käydä hakemassa ton elukan, mä pidän sillä aikaa Tiiaa...” Tartun tyynen tamman ohjiin ja nojaan itseäni sen kaulaa vasten. Mikseivät kaikki hevoset voi olla yhtä harmittomia kuin Tiia?
Uusi yritys. Tällä kertaa pidän ohjat niin tiukkana, että Hilla pysyy paikallaan pelkästä säikähdyksestä. Pääsen kuin pääsenkin tamman selkään ja tartun nopeasti sen harjaan. Issikka kun ottaa jälleen pari pikaista tölttiaskelta eteenpäin. ”Tälle on tullut aivan käsittämättömän paha ja rasittava tapa tuosta rynnimisestä selkäännoustessa”, päivittelen Sinille, joka pääsee Tiian selkään keveästi. ”Mä olen tippunut varmaan sata kertaa viimeisen kuukauden aikana just sen takia!” ”Tiian kanssa ei onneksi vastaavia ongelmia ole”, Sini hymähtää ja silittää lempeästi hoitohevosensa kaulaa. ”Noniin, lähdetäänkö?” ”Juu. Menkää te edellä, vedetään aika rauhallinen lenkki – Hillalla nimittäin on energiaa ja tämä on mun eka kerta sillä ilman satulaa...” ”Et oo tosissasi”, Sini katsoo minua ällistyneenä, ”ensimmäinen kerta?” Nyökkään virnistäen. ”Kannattaa näppäillä 112 puhelimeen jo valmiiksi.”
Lähdemme matkaan auringon siivittäminä. Hevosten kaviot tömpsähtelevät pehmeään metsätiehen. Tiia kulkee nautiskellen ja leppoisasti; Hilla tikuttaa hermostuneena. Tämä on sille jotain uutta ja hiukan pelottavaa: nyt se tuntee jokaisen liikkeeni sen selässä vielä selkeämmin. Minä pidän välillä harjasta kiinni, sillä hevostani ei todellakaan ole massalla siunattu. Sillä on kapoiset kyljet ja selkärankakin tuntuu selvästi. Siksi tasapainoni on koetuksella.
Kun olemme jo reilun kilometrin päässä tallista, Hilla kulkee energisesti mutta jännittyneesti. Sini ehdottaa pientä ravipätkää; suostun siihen heti. Tosin pyydän Hillalta tölttiä, sillä takalistoni tuskin kestäisi tamman epätasaista ravipaukutusta. Ja sitä paitsi töltti on ehdottomasti Hildan lempiaskellaji: nytkin se lähtee tasaiseen menoon iloisesti ja halukkaasti. Tunnen, miten ratsuni alkaa hiljalleen rentoutua. Se kulkee turpa kiinni Tiian hännässä, mutta koska puoliveristä issikan lähentely ei haittaa, en välitä. Niin Hilla pysyy hiukan rauhallisempana, sillä on muutenkin tapa hännystellä lajitovereitaan. Ravaamme (Hilla siis edelleenkin tölttää) pitkän matkaa. Tunnen, miten alan vähitellen tottua höykytykseen ja osaan mukailla hevosen liikkeitä. Sinin ja Tiian vauhti on rauhallista ja mukavaa. Hillakin alkaa rauhoittua, vaikka välillä tekeekin hurjia sivuloikkia, kun näkee jotain sen mielestä pelottavaa. Pari kertaa tömpsähdänkin alas, mutta onneksi putoamiset ovat pehmeitä. Eri projekti onkin aina, miten nousta takaisin tammuskan selkään... yleensä päädyn taluttamaan Hillan jonkun poikkeuksellisen kookkaan kannon tai kiven luokse, ja ponkaisemaan vauhtia sieltä. Kun otan tarpeeksi tiukan ohjastuntuman, Hilda ei viitsi yrittää tipauttaa minua tahallaan.
Pääosin matkamme taittuu töltissä, Sinillä ja Tiialla ravissa. Nautin maisemista ja tunnelmasta. Vaikka Hilla on aika leppoisalla tuulella, välillä se saa itselleen tyypillisiä kaistapääkohtauksia ja tekee jotain aivotonta, tyyliin peruuttaa puoliksi ojaan, tekee äkillisesti pari kipakkaa pukkia, yrittää kääntyä kotiin päin... onneksi islanninhevosen tuuhea harja auttaa minua pysymään tukevasti selässä.
Äkkiä edessä aukeaa tuttu, pitkä suora. Sini vilkaisee minuun kysyvästi, ja nyökkään hymyillen. Samassa Sini antaakin Tiialle laukkapohkeet, ja tamma lähtee sujuvaan, pehmeään laukkaan. Hilla seuraa perässä hiukan hätääntyneenä. Tartun nyt molemmin käsin sen harjaan ja välillä olen tamman toisella kyljellä. Vaikka vauhtia ei huisisti olekaan, on siihen silti totutteleminen. Lopulta laukassa istuminen helpottuu, ja ehdin jopa nauttia vauhdista. Samalla mietin mielessäni, miten onnekasta olikaan törmätä juuri Siniin ja Tiiaan: jos maastoilukaverina olisi vähänkin reippaampi polle, olisi minun terveydentilani koetuksella...
Suoran päässä Sini pidättää Tiiaa pehmeästi. Hilla tietenkin tömäyttää miltei suoraan puoliverisen takamukseen, ja meinaan muksahtaa alas äkkijarrutuksen sekoitettua pasmani. Puristan reiteni kiinni tamman kylkiin ja niinpä saan juuri ja juuri itseni ylös Hillan kaulalta ja takaisin säälliseen asentoon.
Lähdemme takaisin tallille päin jälleen ravissa. Ratsumme ovat hiukan hikisiä, mutta eivät suinkaan vesimärkiä. Tunnen auringon porottaen nyt vielä helakammin ja mietin, onko päivästä tulossa oikein helteinen. Sehän passaisi, sillä jos Elli suostuu pitämään ratsastustunnit, voisin minä omistaa päiväni muulle.
Kotimatkan Hilla käyttäytyy kelvollisesti. Sillä on kova kiire tallille, ja se käveleekin pikavauhtia. Tiia sen sijaan hölköttelee rennosti ja ravaa pitkin, hitain askelin. Hilda sen sijaan saa ravillaan minut hölskymään sinne tänne sen paljaassa selässä. Irvistän tuntiessani takalistossani viiltävän kivun: päivän kaikki tippumiset yhteenlaskettuina Hillan terävään selkärankaan aiheuttaisivat kenelle tahansa muutaman mustelman.
Tallilla liu'un helpottuneena alas Himpsun selästä. Taputan sitä aavistuksen verran kostealle kaulalle ja talutan sen harjapuomille, kiittäen kauniisti Siniä mukavasta seurasta. Otan nopeasti suitset pois Hillan sirosta päästä ja laitan riimun tilalle. Sitten lähden taluttamaan tammaa takaisin tarhaan. Se seuraa vikkelästi ja yrittää jatkuvasti rynniä ohitseni. Turha kai mainitakaan, että moinen käytös saa minut näkemään punaista. Nostan käteni aina Hillan eteen, kun se yrittää lähteä pinkomaan edelleni, ja lopulta tamma alistuu kohtaloonsa seuraten minua kiltisti. Kun avaan laitumen portin ja käännän tamman turvan tallille päin, ehdin juuri ja juuri päästää sen riimusta irti kun issikka jo kirmaa iloisesti kavereidensa joukkoon. Jään katselemaan hetkeksi tamman menoa ja tyytyväisenä huomaan, että se on alkanut kaveerata hiukan Pipsan omistaman Siken kanssa. Hyvä, sillä pian Taiga siirtyy varsalaitumelle Pellan ja Svanten kanssa, ja en mielelläni metsästäisi Himpsua sieltä joka päivä.
Lähden lompsimaan takaisin tallille. Vilkaisen puhelintani, joka ilmoittaa yhdestä tekstiviestistä: Mä pidän tunnit, etten tuu mökkihöperöksi! :-) - Elli Ilahtuneena päätän puunata ensin Hildan varusteet, vaihtaa sen satulahuovan ja pestä harjat. Koska se ei hurja urakka ole, voisin vielä kipaista kylillä. Tarkennettuna siis Artsilassa, jossa en olekaan pahemmin vieraillut, ja uutena tulokkaana Varpusuossa, jonne olen pestautunut Rosin suomenpienhevosen Kallan hoitajaksi. Niinpä niin – tiedän, että moni varmaan ihmettelee ja epäilee kyseistä tekoa, mutta yksinkertaisesti kaipaan väriläiskää Seppeleen rinnalle.
Majoittaudun satulahuoneeseen Siirin ja Jassun seuraksi, ja aloitan operaation nimeltä kiiltävät varusteet.
|
|
|
Post by Josefiina on Aug 5, 2009 18:13:29 GMT 2
5.8. Lupaavaa liitelyä
Taputan Hillaa rauhoittavasti kaulalle. Seisomme maneesissa ja seuraamme Ellin ja Bladen suoritusta matalalla, mutta reiteiltään vaativalla esteradalla. Punapää ohjaa hevosta tottuneesti ja ratsastaa tasapainoisesti ja tarkasti. Blade korskahtelee ja sen kyljet kiiltelevät jo kosteina. Vielä viimeinen hyppy, ja Elli istuu pehmeästi satulaan pidättäen ratsuaan hiukan. Sitten nainen katsahtaa minuun virnistäen. ”Ei taida olla taidot ihan ruosteessa. Jos sitä vielä joskus ehtisi taas kilpailemaan..” ”No kannattaisi ainakin”, huomautan. ”Bladehan menee hienosti.” Samalla yritän pidättää Hillaa, joka steppailee levottomasti edestakaisin ja viskoo päätään. Elli naurahtaa ja viittaa kädellään puomeja kohden: meidän vuoromme.
Ratsastan jännittyneen ja hermostuneen Hillan pitkälle sivulle. Pidän sen käynnissä: tamma askeltaa kireästi ja liikuttelee korviaan kuin helikopterinpropelleja. Vasta seuraavassa kulmassa hipaisen tamman kylkiä pohkeillani, ja se lähtee oitis epätasaiseen, poukkoilevaan, sekavaan laukkaan. Istun rauhassa alas, pidätän hiukan äänelläni, istunnallani ja aavistuksen kädelläni, ja Hilla rauhoittuu. Valmistautuminen esteelle on kuitenkin minimaalinen, joten Hilla ponnistaa ihan liian kaukaa ja kuulen puomien kolahtavan. Hevonen säikähtää, hidastaa raviin, mutta nostaa heti laukan kun kannustan sitä. Seuraava este on jo edessäpäin: tuijotan sitä määrätietoisesti ja ajan Hillaa eteenpäin. Tamma vaikuttaa vastentahtoiselta ja epävarmalta, ja hyppää laiskasti. Tamman ponneton yritys alkaa pänniä minua, ja napautan issikkaa terävästi, mutta kevyesti kantapäilläni. Se heittää pienen, ärsyyntyneen pukin ja lähtee sitten korvat luimussa kohti edessä siintävää pystyestettä. Tällä kertaa hyppy on ilmavampi. Kehaisen Hildaa nopeasti ja ohjaan sen jo katseellani ja pohkeillani oikealla olevalle ristikolle. Nyt tamma hyppää jo korvat hörössä ja keskittyneempänä. Seuraavaksi selvitettävänä on tiukka kurvi, josta suoriudumme kuitenkin kunnialla, ja trippeli menee ihmeen kaupalla puhtaasti yli. Viimeinen este, okseri, sujuu kunniakkaasti. Tyytyväinen hymy huulillani pidätän Hillan käyntiin ja annan sen kävellä ohjat pitkinä takaisin Bladen ja Ellin luokse. Halaan tamman hikimärkää kaulaa ja naurahdan, kun se pärskähtää päätään ravistellen.
”Teillä meni kyllä todella upeasti, verrattuna kaikkiin edellisiin yrityksiin”, Elli toteaa ilkikurisesti. Toden totta, radan onnistuminen ei ollut tuuria. Olemme harjoitelleet maneesissa jo noin tunnin. Tehokkaiden alkuverryttelyjen jälkeen vuorossa oli jos jonkinnäköistä jumpparataa, ennenkuin pääsimme varsinaisen päätyön kimppuun. Ellin luoma rata on todellakin haastava, mutta todistettavasti läpäistävissä, ja esteiden korkeus maksimissaankin vain seitsemänkymppiä. Silti olen enemmän kuin tyytyväinen suoritukseemme.
Annamme hevosille pitkät ohjat ja lähdemme lompsottelemaan uralle. Molemmat tammat ovat aika sippejä. Hillakaan ei muista saada sätkyjä keskittyessään palautumiseen. ”Huh, saapa nähdä miten PKK-cupissa käy”, irvistän Ellille. ”Ei me olla Hillan kanssa kisattu oikeasti mitään, mitä nyt ne yhdet LIKKIn seurakilpailut meidän maneesissa, ja tässä sitä nyt ollaan... Maastoesteitä pitäis kyllä vielä treenata.” ”Lupaavalta ainakin estepuoli näyttää”, Elli vakuuttaa. ”Kunhan vain itse pidät pään kylmänä, niin kyllä se sujuu, ainakin ilman täysiä katastrofeja.” ”Kiitti vaan rohkaisusta”, murahdan silmiäni pyöritellen. ”Helppohan se on sanoa, kun et itse uskalla ollenkaan mukaan.” ”Kylläpäs uskaltaisin”, Elli tuiskahtaa heti, ”mä en vaan ehdi. Joillakin on muutakin elämää kuin nää kopukat, junou.” ”Muu elämä? Neverheard”, heitän takaisin hymähtäen ja irrotan jalkani jalustimista. ”Huh, tuntuu ihan omassakin lihaksistossa. Pitää antaa Hillalle nyt muutama päivä täyttä lepoa, tai korkeintaan ihan rentoa ratsastelua.” ”Nääh, kuolleemmalta sä näytät kuin heppa”, Elli kommentoi. ”Naama punasena, hiukset pörrössä ja paita liimautunut ihoon kiinni...”
Kunnollisten loppulämmittelyjen jälkeen viemme ratsumme talliin. Hilla nuokkuu Blondin karsinassa rentona, kun riisun sen varusteista. Ulkona on päälle kaksikymmentä astetta, joten lointa tamma ei todellakaan tarvitse. Siksi helpotan sen tukalaa oloa märällä sienellä, ja kylmään hevosen jalat huolellisesti. Mitään ei parane jättää sattuman varaan, epämiellyttäviä yllätyksiä ei kaivata.
Heti tarhaan päästyään Hilla jää likaisimpaan kohtaan kiertämään ympyrää, ennenkuin lätsähtää ähkäisten kyljelleen ja kierii nautinnollisesti ympäri. Sitten se nousee ylös kertakaikkisen järkyttävän näköisenä ja katsoo minua selvästi ilkamoiden: huomenna minua odottaisi melkoinen putsausurakka!
|
|
|
Post by Josefiina on Aug 7, 2009 19:33:26 GMT 2
5.8. Tallitöitä ja taikuutta
Ehkä terapeuttista, mitä tiedän, on kesken kiireisen työpäivän valjastaa joku random-punapää (siis Elli) pitämään ratsastustunteja ja karata itse läheiselle ravitallille tekemään jotain niinkin arkista kuin karsinoiden siivoaminen. Äskeinen monimutkainen ja kieliopillisia sääntöjä vastaan taisteleva lause kertoo siis, mitä juuri tällä hetkellä teen: hikoilen ravitallilla, tällä hetkellä viimeisen putsattavan, Harman, boksin kimpussa. Selvää on, etteivät Tappi ja Artsi turhaa stressaa hevosten asumuksien kunnosta. Muutamalla talikon kuopaisulla alukkeista nimittäin irtoaa melkoisesti ammoniakintäyteistä likapurua. Hampaitani kiristellen lappaan kaiken kottareihin, joissa kohta komeileekin jo melkoinen erä eritettä.
Lähden lykkäämään kuormaa lantalaan ja tervehdin samalla Humuliinia, joka hörähtää minulle toiveikkaasti. ”Sori, ei mitään syömistä.” Taputan reippaasti suloisen suomenpienhevosen kaulaa ja kippaan kottikärryllisen lantakasaan. ”Kato ponityttö, mörs!” Vilkaisen taakseni ja näen Artsin, joka myhäilee savuke suupielessä. Sen verran hailakka katse miehen tummissa silmissä on, että aavistelen äijän nauttineen jotain muutakin kuin maitokahvia. ”Kas hei”, tervehdin Artsia huvittuneena. ”Mitä mies?” ”Eipä tässä, iltaa viettelen”, Artsi mörähtää hiukan epäselvästi. ”Maistuisko hörppy?” ”Ai mitä? Jotain sun itsekeitettyjä litkujas vai?” mulkaisen epäluuloisesti miehen ojentamaa sotkuista pulloa. ”Älä nainen dissaa mun käden taitavaa jälkeä”, Artsi sanoo ja tuijottaa pulloa maireasti. ”Tää on kuumin thingytail jota oot ikinä maistanut.” ”Voi olla, mutta ei kiitos.” Teen sanojeni vahvistukseksi torjuvan eleen kädelläni. En todellakaan ole kiinnostunut Artsin kotitekoisista myrkyistä. Ties vaikka saisi sikainfluenssan, tai jotain vielä pelottavampaa. ”No ei väkisin”, Artsi ärähtää. ”On sustakin sentään joskus jotain hyötyä”, hän viittaa sitten kottikärryjä kohti. ”Saisit tulla useemminkin siivoomaan.” ”Sä saisit käydä useemmin suihkussa”, totean kitkerästi ja nyrpistän nenääni. ”Järkyttävä löyhkä, etten sanois.” ”Se on tää mun miehinen aromi”, Artsi köhäisee. ”Saa naisten pään pyörälle.” Repeän totaalisesti. Kikatan kaksinkerroin. Todella, läpitunkeva hien ja hevosenlannan haju on se, mikä naisiin vetoaa. ”Törkee muija”, Artsi tuhahtaa muka loukkaantuneena. ”Mutta saat ehkä anteeks, kun kerran oot tehnyt tallityöt. Ilmatteeks vielä. Thänks.” ”Kuka sanoi, että mä tein tän ilmatteeks?” virnistän Artsille, ”Tappi lupas mulle Kopseen lainaan, astutetaan sillä pari meidän ponitammaa.” ”MITÄ HELVETTIÄ?!?” Artsin naama punehtuu hetkessä ja hiukan humaltuneille kasvoille leviää raivostunut ilme. ”Ette stna vie mun arvoelikoita minnekään ponitalleille astumaan jotain raihnaisia ikäloppuja kehäraakkeja!” Hajoan taas, ja minun on pakko ottaa tukea seinästä. Ei tuollakaan jätkällä paljon viiraa. ”Ai, se oli läppä”, Artsi toteaa huojentuneena ja haistaa sitten kulunutta T-paitaansa. ”Uhhuh, melkonen lemu kieltämättä. Lähe kahville, Tappi on siellä. Mä käyn sillä aikaa pesulla.” ”Ootko varma, että sä voit pestä pois ton miehisen aromin”, kiusoittelen Artsia naureskellen ja saan melkein pullosta päähäni.
Astun Artsin edellä sotkuiseen eteiseen ja raivaan tieni oikealle, tupaan. Artsi painuu suorinta tietä suihkuun. Tappi istuu olohuoneen sinisellä sohvalla ja lätkyttää pleikkaria innoissaan. Minut huomatessaan hän nyökkää yllättyneesti. ”Moi, mitä sä täällä?” ”Kävin siivoon karsinat”, vastaan ja istahdan pojan viereen. En voi olla hihittämättä, kun Katin poikaystäväksi vakiintunut Tappi hakkaa pelikonsolin näppäimiä tuskastuneena, kun valkoinen ralliauto ei liiku ruudulla niinkuin pitäisi. ”Haluutsä jotain juomista”, Tappi havahtuu kun telkkarissa vilkkuu isolla teksti GAME OVER. ”Joo, mitä teillä on”, nousen ylös ja tallustan ujostelematta kaapeille. ”Jääkaapissa on kokista, sähän et juo sumppia”, Tappi avittaa. Otan puhtaan lasin ja kaadan itselleni jääkylmää limsaa. ”Eiks teillä oo astianpesukonetta”, huomaan istuessani pöydän ääreen ja napatessani pöydällä olevalta lautaselta pullasiivun. ”No ei”, Tappi puuskahtaa, ”kuulemma maksaa liikaa ja on turha vekotin. Ja lehmänpieru, sanon mä. Artsi ei edes tiskaa ikinä, mä saan hoitaa kaikki kotityöt.” ”Älä nyt, sustahan tulee sitten kiva pikku kotiorja Katille”, huomautan virnistäen. ”Haistas ny”, Tappi pyöräyttelee silmiään ja hakee itselleen kahvia seuraani istahtaen. ”Menikö Artsi suihkuun?” poika kysyy epäuskoisena, kun jostain kantautuu juoksuvan veden ääni. ”Senhän motto on, että tosimies käy pesulla kaks kertaa vuodessa: jouluna ja juhannuksena.” ”Ne on nää mun taikavoimat”, selitän tärkeänä. ”No oot joo aika Potter”, Tappi antaa tunnustusta. ”Tohon en pysty mäkään, ja oon sentään sen serkku.”
Tappi keskittyy pullapitkon tuhoamiseen ja minä uppoudun pöydällä lojuvaan Hevosurheiluun. Vähän ajan päästä Artsi tallustelee huoneeseen puhdas T-paita ja Adidaksen verkkarit yllään. Mies kaappaa jääkaapista oluen ja heittäytyy olohuoneen sohvalle tyytyväisenä ähkäisten. ”Kuule Tappi”, mies lausahtaa hetken päästä, ”pitäiskö sen Katin muuttaa meille?” Tappi nostaa katseensa hitaasti, silmät lautasen kokoisina. Pojan leuka loksahtaa auki ja hän tuijottaa vuorotellen Artsia ja vuorotellen minua. Kohautan hartioitani yhtä ällistyneenä; nyt minäkään en tajua, missä mennään. ”M-m-itä sä nyt horiset?” Tappi saa lopulta mongerrettua epäselvästi. ”No sitä vaan”, Artsi rykäisee, ”ettäku näistä naisista on tietty hyötynsä. Ponityttöki siivos tallin tosta noin vaan. Katti vois aina tehä safkat ja siivota...” ”Tota noin”, Tappi keskeyttää hillitöntä naurua pidätellen, ”sä et taida tuntea mun tyttöystävää kovinkaan hyvin?” ”Mä en yhtään ihmettele että sä oot viihtynyt vapailla markkinoilla”, minä säestän Tappia tirskahdellen. ”Tollasilla kriteereillä ei kovin moni nainen käy kuumana, vaikka sulla oiskin kuinka miehiset aromit...” ”Kat ei todellakaan muuta meille”, Tappi lisää vakavana, ”vaikka se mun ykkösnainen onkin. Artsi, pitäiskö sun rajoittaa tota kaljotteluas? Alkaa todellisuus ja haavekuvat sekottua jo huolestuttavasti.” ”Turvat umpeen”, Artsi käskee lempeästi. ”Mutta mä en tosissaankaan ymmärrä, miksi se muija ei vois muuttaa meille, kun te kuitenkin muhinoitte kaikki yöt sun huoneessa.” Tappi muuttuu sekunnin sadasosassa paloautonväriseksi ja mutisee jotain kadonneesta puhelimesta poistuen äkkiä paikalta. Minä haen lisää kokista ja narskutan loputkin pullat parempiin suihin.
”Jossu?” Artsi urahtaa hetken kuluttua. ”Mm?” ”Et sä haluais muuttaa meille?” mies kysäisee naurua äänessään. ”Imase”, vastaan kuivasti ja nousen pöydästä ylös. ”Adios, mun pitää mennä auttaa iltatallissa.” ”Tarjous on vielä voimassa”, kuulen Artsin huikkaavan ennenkuin suljen ulko-oven perässäni. Ihan pimee äijä.
|
|
|
Post by Josefiina on Aug 7, 2009 19:33:52 GMT 2
7.8. Palautumista ja pohdiskelua
Kiedon käteni harmaan islantilaiseni kaulaan, kun se rouskuttaa ruohoa tarhassaan. Tamma ei likistelyistäni välitä, mutta ei erityisemmin nautikaan. Se päättää olla niinkuin minua ei olisikaan, ja tallustelee välinpitämättömästi edestakaisin parin metrin säteellä, parhaita ruohotupsuja metsästäen. Istahdan lopulta maahan ja silittelen hevoseni jalkoja. Se saa vielä tämän päivän viettää leppoisasti laitsalla, toissapäiväinen estetreeni taisi tosissaan käydä issikan kunnon päälle. Ainakin vielä eilen se näytti aika väsyneeltä: tänään jo virkeämmältä, mutta päätin silti pitää ylimääräisen vapaapäivän, ihan varmuuden varalta. Hilla näyttääkin tyytyväiseltä saadessaan nauttia loppukesän lämmöstä tarhakavereidensa seurassa. Se näyttää sopeutuneen uuteen jengiin ihan hyvin, enkä usko sen järkyttyvän silmittömästi, kun myös Taiga siirtyy pian varsalaitumelle. Pella ja Svante viettävät vielä suurimman osan ajasta sisällä, mutta saavat jo olla ulkona päivittäin useamman tunnin. Svante riehuu yleensä hurjasti ensimmäisen puolen tunnin ajan, jonka jälkeen se kuukahtaa uupuneena kyljelleen ja koisii kunnolliset torkut, nousten sitten taas patterit ladattuina. Ensi viikolla Svantea ja Pellaa voi taas pitää pitempiä jaksoja laitsalla.
Keskityn taas Hillaan, ja katselen sitä arvioiden. Pienestä arkajalastani on kuoriutunut vieläkin melko hermostunut ja levoton, mutta silti ihan kiva ja osaavakin ratsu. Lisäksi sen kevyeeseen runkoon on alkanut muodostua selvästi lihaksia: ajoittaiset treenipuuskat ovat siis tehneet tehtävänsä. Olenkin päättänyt jatkaa harjoittelua ahkerasti. Hillassa on varmasti potentiaalia kisaradoille saakka, ja odotan innolla, milloin sen kyvyt pääsevät esille.
Itse asiassa Hillan tulikokeeseen ei ole enää kuin päälle kuukausi. Olen nimittäin ilmoittanut issikan PKK-cupin ensimmäisiin osakilpailuihin. Lajeinamme ovat koulu (luokat heC ja heB), esteet (luokat 50 cm ja 60 cm) sekä hetken mielijohteesta myös kenttäratsastuksen aloittelijaluokkaan (heC, re 60, me 50). Plus en voinut vastustaa kiusausta varmistaa osallistumisemme myös kouluhevosten näyttelyihin. Joten kertakaikkisen kuuma kisaputki tulossa! Olen saanut asiasta jo palautetta niin Elliltä kuin Lynniltäkin. Molempia asia sekä epäilytti että huvitti suuresti. ”Meidän taitoihin ei uskota”, tuhahdan tammalle, joka kääntää laiskasti korvansa minuun päin. ”Mutta me näytetään niille, eiks jeh?” Noh, pakko myöntää, että epäluulot ovat täysin ymmärrettävissä. Emmehän ole Hildan kanssa loistaneet varmoilla ja tasaisilla suorituksillamme. Mutta kun hyvä päivä sattuu, niin Hilla toimii kuin unelma! Välillemme on ehtinyt kehkeytyä jo ripaus luottamusta ja hippusellinen ystävyyttä. Siksi suhtaudun PKK-cupiin optimistisesti ja toiveikkaasti.
Muutenkin suhtautumiseni Hillaan ja sen kanssa touhuiluun on muuttunut radikaalisti. Nyt osaan ottaa tamman sätkyilyt lähinnä huumorilla. Tietenkin toisinaan keittää yli kunnolla, kun Hilda ei enää edes pelkää vaan vain pelleilee, mutta kaiken kaikkiaan kärsivällisyyteni on parantunut huimasti, vaikka se on aina ollut heikkoja puoliani. Toisaalta eläinten kanssa toiminkin eri lailla kuin ihmisten.
Nousen ylös, ravistelen roskat collegehousuistani ja taputan vielä Himpsua lautaselle. Se heilauttaa häntäänsä välinpitämättömästi. Uskon – ei, vaan tiedän, että meidänkin kohdallemme lankeaa varmasti monia ihania, ihmeellisiä asioita. Vaikka tiemme on tähän asti ollut varsin kuoppainen ja ongelmia piisaa epäilemättä jatkossakin, tässä hetkessä kaikki näyttää hyvin valoisalta. Sanoivatpa muut mitä tahansa, tiedän, että Hilla on Minun Hevoseni, sielunkumppanini, ja saavutamme jonakin päivänä, huomenna, ensi viikolla tai ensi vuonna, vielä jotain suurta ja hienoa – oli laji sitten ratsastus tai tuulessa kahisevan muovipussin ohittaminen ilman paniikkikohtausta. Jonakin päivänä.
|
|
|
Post by Josefiina on Aug 8, 2009 20:04:04 GMT 2
8.8. Hikikarpaloita, hirviöitä ja saippuakuplia
”Nyt saa riittää!” Keltaiseen T-paitaan ja valkoisiin capreihin sonnustautunut Lynn kääntyy naama hiestä kiillellen minuun päin Sentin satulassa. ”Mä en jaksa enää askeltakaan!” ”Sama täällä”, parahdan voipuneena. Oranssi toppini tuntuu nihkeältä kosteaa ihoani vasten, ja mustat shortsit ovat nekin liimautuneet jalkoihini kiinni. Hillakin vaikuttaa nääntyneeltä ja ravaa haluttomasti kaviouraa pitkin. Koulutreenimme ei ehkä ollutkaan niin hyvä idea. Puoli tuntia nyt vielä meni, mutta sen ajan ylittyessä sekä ratsastajat että ratsut vaikuttavat melko läkähtyneiltä. Pidätän Hillan käyntiin. Se huiskauttelee häntäänsä väsyneesti ja pärskähtää. Taputan tammaa kaulalle. Sen tämänpäiväinen työpanos oli kertakaikkisen hieno. Issikka kulki nimittäin suhteellisen pehmeästi ja kuuliaisesti. Mutta miksi juuri silloin, kun asiat kerrankin sujuvat, ovat olosuhteet onnistumista vastaan? Tänään on nimittäin pitkästä aikaa todellinen hellepäivä, mittari näyttää yli kahtakymmentä viittä astetta, ja kentän pölyssä kuumuus hohkaa iholle vielä tukalammin. Nyt Hillakin on kuin tervaan juuttunut kärpänen: askeleet suorastaan laahaavat kentän hiekkaa, ja tamma osoittaa koko kehonkielellään, että paahteessa puurtaminen saa kertakaikkisesti riittää, tai tulee totaalinen tenkkapoo.
”Käydäänkö pieni kiekka maastossa? Loppuverryttelyiksi?” ehdotan uupuneesti. Loppulämmittelyt kentällä eivät nimittäin innosta. Sen sijaan maastoreissulla pääsisimme ehkä puiden suomaan, helpottavaan varjoon, ja hevosetkin piristyisivät. ”Mmm-m”, Lynn nyökkää. Tyttö hypähtää ratsailta ja avaa nopeasti kentän portin, kiiveten sitten uudelleen Sentin selkään. ”Eikun menoksi.” Puolikuupäinen puoliverinen lähtee kävelemään edellä korvat hörössä ja pitkin askelin. Senttikään ei helteestä niin piittaa, mutta herrasmiehenä käyttäytyy silti reippaasti. Hilla ilahtuu päästessään kentältä, mutta liikehtii silti melko tahmeasti. Lynn ohjaa hoidokkinsa kavioidenjälkien raidoittamalle metsätielle. Ähkäisen päästessämme varjoon: hetkellinen viileys tuntuu taivaalliselta. Vaikka lämpö onkin ihanaa, hevosen selässä puurtaessa sitä toivoisi edes pienen tuulenvireen kutittavan olkapäitään.
Kuljemme leppoisasti perätysten. Sentti heilauttelee kaulaansa ja kuuntelee luonnon ääniä pirteästi. Hillakin alkaa vähitellen saada lisää virtaa ja tekee jopa pari sivuloikkaa säikähtäessään ylitsemme lentävää pikkulintuparvea. Myös oma vaikea oloni alkaa helpottaa. Nojaudun rennosti taaksepäin satulassa ja suljen hetkeksi silmäni. Nautin Hillan tasaisista, mukavista askeleista. Hätkähdän, kun tajuntaani tunkeutuu Lynnin kummastunut ääni: ”Jossu? Josefiina?” ”Niin?” Räväytän silmäni auki ja katson Lynniä hymyillen. ”Mä jo ajattelin, että nukahditko sä siihen”, Lynn mutisee. ”Sitä vaan, että ravataanko?” ”Juu, sopii”, ehdin vastata ennenkuin Sentti jo lähteekin ravaamaan pitkin harppauksin, ja Hilla kipittää tölttiä perässä. Yhtäkkiä se säikähtää jotakin, hyppää hiukan takajaloilleen, laskeutuu alas ja jää tikkusuorana tuijottamaan metsään. Katsahdan samaan suuntaan kyllästyneenä tamman temppuiluun, kunnes sydänalassani jysähtää. ”Lynn! LYNN!” sihahdan hätääntyneenä: Hilla yrittää ryöstää kotiinpäin ja saan vain vaivoin pideltyä tammaa. ”Kato tonne!” ”Ai minne?” Lynn pysäyttää Sentin hölmistyneenä, mutta vakavoituu, kun hänenkin ratsunsa seisahtuu äkkiä aloilleen ja toljottaa metsään sieraimet levällään. ”Mikähän siellä on?” kuiskaan pelokkaasti. ”Ei kai kar...hu?” Pelkään nimittäin karhuja suunnattomasti, vaikka metsän keskellä kasvanut olenkin. ”Pyh ja pah”, Lynn yrittää kuulostaa huolettomalta, siinä kovin hyvin onnistumatta. ”Mutta jotakin siellä tosiaan on... pitäiskö mennä kattomaan?” ”Et varmasti mene!” ärähdän säikähtäneenä. ”Sehän voi olla vaikka.. moottorisahamurhaaja!” ”Nyt sä oot kattonut liikaa elokuvia”, Lynn naurahtaa, nyt jo aidosti. Sitten hän vilkaisee minua epävarmasti ja kailottaa kovaan ääneen: ”Hei, sinä siellä! Sut on nähty ja poliisit on tulossa tänne par'aikaa!” ”Täh? Poliisille?” pudistelen päätäni epäuskoisesti. ”Kuka nyt on kattonut liikaa telkkaria?” ”No noin ne aina tekee CSIssä”, Lynn mumisee nolona. Keskustelu jää siihen, kun puskasta kuuluu kahahdus. Hilla on nyt suunniltaan: se liikehtii aivan hillittömästi sinne tänne, enkä hallitse hevosta ollenkaan. Onneksi Sentin läsnäolo pitää Hillan siinä, eikä se lähde riuhtomaan takaisin tallille. Puska heilahtaa uudelleen. Nyt lähempänä. Huohotan pelokkaana, ja Lynninkin kasvot näyttävät kalpeilta. Sitten näemme sen: metsähirviön.
”Anteeksi, jos minä säikytin teidät”, pieni, pyöreä ja suloinen mummo piipittää natisevalla äänellä. ”Olin vain mustikassa -” hän nostaa ämpäreitään ”- kun tässä on harvoja paikkoja, joista saa marjaa. Se Anne sanoi, ettei teitä heppatyttöjä haittaa..” Tilanne laukeaa. Hilla rauhoittuu hieman, mutta on yltä päältä hiessä ja puuskuttaa kiihtyneenä. Sentti rentoutuu oitis ja ravistaa päätään kuin irrottaakseen itsensä koko sotkusta. Minä ja Lynn vaihdamme pikaisen katseen ja molempien suupielet nykivät pidättelemättömästi. ”Ei, ei, anteeksi vaan meidän puolesta”, Lynn saa rääkäistyä. ”Niin, me ajateltiin että te olitte karhu tai joku metsähirviö, kun hevoset sai kohtauksen”, lisään naurunsekaisesti. ”Mutta tottakai tässä saa käydä marjassa, hyvä vaan kun joku osaa ottaa metsän antimista ilon irti. Että ei hätiä mitiä.” ”Onpa siinä kohteliaita nuoria”, mummo hymyilee lämpimästi. ”Ja hienoja hevosia. Vaikka tuo pienempi taitaa olla aika arka? Minunkin lapsuudenkodissani oli säikky hevonen, sellainen suomenhevonen, nimeltä Varma – hassua, eikös?” ”Ai, tykkäättekö te hevosista?” Lynn kysyy. ”Me ollaan tuosta Seppeleestä, tiedättekin varmaan. Sinne saa tulla kyllä käymään, jos haluaa.” ”Ihanko totta?” Mummo vaikuttaa ilahtuneelta. ”Sen Ellin vanhemmat minä tunnen kyllä, ja samoin sen Anne-nimisen naisen kanssa olen jutellut kaupassa... mutta ei ole tullut käytyä, vaikka kyllähän se voisi ihan mukavaa olla.” ”Saa tulla, ehdottomasti”, myöntelen. ”Mä olen Josefiina ja omistan puolet tallista, asunkin siinä päärakennuksessa. Ja tämä on Lynn, yksi meidän ahkerista tallitytöistä.” ”No... kaipa minä sitten joskus voisin käväistä”, mummeli hymyilee ryppyisten kasvojensa täydeltä. ”Olen muuten Alma, tästä lähtien ei tarvitse teititellä.” ”Okei, kiva”, Lynn hymyilee ystävällisesti. ”Meidän pitää nyt lähteä takaisin tallille, mutta toivottavasti tavataan pian! Heippa!” ”Ja tervetuloa”, huikkaan vielä perään, ennenkuin käännämme hevoset takaisin tallille ja vilkutamme vielä Almalle hyvästeiksi. Vanhus heiluttaa takaisin silmät liikutuksen kyyneleistä kiillellen.
”Voi Lynn, toi mummo oli tosi symppis”, huokaisen kun olemme kuulomatkan päässä. ”Mua melkein itkettää!” ”Älä muuta viserrä”, Lynn niiskaisee. ”Jos kaikki maailman ihmiset ois yhtä ihania kuin toi Alma, mä oon varma ettei ois sotia, nälkää, ei mitään ongelmia.” ”Mm... mutta onneksi asiaan voi vaikuttaa edes omalta kohdaltaan”, tuumaan, ja uppoamme syvälliseen keskusteluun maailmanpelastuksen ihmeistä.
Tallilla katsahdan Hillaan, jonka turkki kiiltelee kuivuneesta hiestä: ensin treenit ja kuumuus, ja sitten paniikkikohtaus metsässä. Huh. ”Mä pesen ton elukan”, ilmoitan Lynnille kun tämä ihmettelee, miksi talutan tammaa pesuboksiin. ”Apu ois enemmän kuin toivottua.” ”Tullaan, tullaan... mutta muista, sä oot vieläkin mulle Sentin varusteiden hoidon velkaa”, Lynn ei malta olla muistuttamatta, mutta hyppelehtii kuitenkin perääni.
Heti, kun avaamme vesiletkun, Hilla tekee hyvin selväksi, ettei se pidä tästä. Kiinnitämme sen kahdelta puolen, mutta silti meillä on ongelmia tamman pidättelemisessä. Se hyppii, pomppii, huutaa, väistelee... ja aiheuttaa miltei joukkohysterian tallissa, kun muut hevoset luulevat jonkin suuren ja vaarallisen vaanivan pesukarsinalla. Harmi vaan, että tämä suuri ja vaarallinen on lähinnä Hillan henkilökohtainen harhakuva. Lopulta päädymme hakemaan ämpärin ja sienen, ja kostutamme tamman ensin niin. Sehän onkin sille jo tuttu juttu, joten säästymme suuremmilta vahingoilta. ”Oliko se sitten siinä?” Lynn pyyhkii otsaansa. ”Miksei pestäisi Hildua samantien kunnolla?” ojennan tamman harjapakista löytynyttä hevosshampoo-pulloa. Ja niin alamme vaahdottaa tamman vaaleaa karvaa. Toimenpide saa tietenkin Hillan suunniltaan, mutta sen pakomahdollisuudet ovat vähissä, kun molemmilla puolilla häärää jääräpäinen blondi. Juttelemme Hillalle ja lahjomme sitä herkuilla, ja se rauhoittuukin hivenen – mutta vain hivenen. Lopulta, kun suostuttelemme Aimien pitelemään isoa, mehevää heinätuppoa Hilman turvan edessä, saamme shampoon jynssättyä sen karvaan.
”Nyt alkaakin uusi urakka”, Lynn puuskahtaa sulloessaan saippuapukettia takaisin harjakoriin. ”Pitäis saada toi aine huuhdeltua pois. Miten me se tehdään? Jossu? Jossuuuu?” ”Saippuakuplia”, henkäisen haltioissani ja osoitan katonrajaan. Tosiaan, olemme jotenkin onnistuneet luomaan muutaman pienen, hassun kuplan, jotka nyt leijailevat poksahtamaisillaan. ”Mä en muista, milloin oisin viimeksi nähnyt saippuakuplia!” ”Joo, hienoja on”, Lynn vakuuttaa ja tarttuu minua käsipuolesta, ”mutta muistathan huomenna ottaa myös sen sinisen pillerin? Pliis?” Palaan takaisin maan pinnalle ja rupean tosissani miettimään, miten saamme Hillan turkin huuhdottua ilman, että tamma saa lopullisen slaagin. Lopulta ei auta kuin siedätyshoito: huuhtelemme ensin tamman jalkoja. Se nostelee koipiaan inhoten, inahtelee ja heiluttaa päätään. Ei auta. Kaikki jalat huolellisesti huuhdottuani alan määrätietoisesti kohottaa vesinoroa ylemmäs. Hilla ei pidä tunteesta yhtään, eikä auta, vaikka Aimie käytännössä tunkee heinää suoraan sen suuhun. ”Ai helkutti!” kiljaisen kun Hilla saa äkillisen säpsyn ja onnistuu linttaamaan minut seinää vasten. Tulos: kipeät kylkiluut ja saippuaiset, hevosenkarvaan peittyneet vaatteet. Lynn ja Aimie pidättelevät nauruaan, mutta minua ei hymyilytä. ”Nyt poni perhana!” Ja niin alan pestä Hillaa, välittämättä siitä että se seilaa edestakaisin, välittämättä siitä että se saa vetopaniikkikohtauksia ja hyppii pystyyn, välittämättä siitä että se kohottelee jalkojaan varoittavasti (”MINUAHAN sä ET potkaise!”), välittämättä oikein mistään muusta kuin siitä, että saan sen turkasen shampoon irti kopukan pinnasta. Päästelen ronskisti ärräpäitä ja älähtelen välillä hysteeriselle hevoselleni, joka vikisee ja inisee ja on kaikin puolin hermoheikko. Pörrötän Hillan turkkia kädelläni samalla kun huuhdon shampoota pois. Homma on vaikea ja tuskallinen, sillä minun on oltava hyvin huolellinen. Eikä Hillan psykoottinen toilailu auta asiaa yhtään. Lynn yrittää auttaa minua, mutta siitä ei oikein tule mitään: jompikumpi, minä tai hän, on aina vaarassa jäädä kipakoiden kavioiden alle. Pyydän myös Aimieta varomaan hieman: Hildu rynnii välillä myös eteenpäin.
Mutta puolentoistatunnin taistelun jälkeen se on puhdas. Vesimärkä ja kärttyinen kuin vanha korppu, mutta puhdas. Minut valtaa suunnaton euforinen tunne, ja nauran miltei mielipuolisesti. ”Siitäs sait, hullu heppa!” irvistän Hildalle ja rapsutan sen otsaa. ”Miltä nyt tuntuu?” Hilda kiskaisee äkäisesti päänsä korkeuksiin. Se on sydänjuuriaan myöten loukkaantunut, eikä aio antaa anteeksi. Viuhdon enimmät vedet hevosesta kahden käden hikiviilalla, ja sitten talutan sen laitumelle. Himpsu on hermostunut ja levoton, ja jopa luimistaa korviaan minulle. Peseminen oli todellakin sen pahimpien painajaisten toteutuminen. Mutta ehkä – huomio: ehkä – koko pesuprojekti on ensi kerralla piirun verran iisimpi.
Raahaudun puolikuolleena oleskeluhuoneen ovelle. Päät kääntyvät minuun päin salamana, ja hetkessä koko tyttölauma on purskahtanut räkäiseen nauruun. ”Mitä nyt?” tiuskaisen hiukan kiukkuisesti. ”Kato itteäs”, Lynn neuvoo ystävällisesti ja ohjaa minut peilin eteen. Ja toden totta: vaatteeni ovat vesimärät ja liimautuneet ihoon kiinni, lisäksi käsivarsissani ja jaloissani on lukemattomasti Hillan karvoja. Naamani on punainen ja hiukseni kosteat ja käkkärällä. En voi muuta kuin hihittää tyttöjen mukana. ”Yhden jutun mä vannon”, saan sanotuksi kikatukseni keskeltä, ”mä en sit tota elukkaa pese uudestaan kuin ehkä ensi vuonna.”
|
|
|
Post by Josefiina on Aug 9, 2009 18:08:44 GMT 2
9.8. Ohdakkeilla tanssimista
Aamupäivän aurinko vilkuttaa minulle kirkkaansiniseltä taivaalta, kun harpon lämpimän pihan läpi tallille. Hevoset laiduntavat tyytyväisinä tarhoissaan, ja jo muutama innokas hoitaja on ilmestynyt paikalle. Jälleen on odotettavissa keskimääräistä kuumempi päivä: sitä enteilevät niin iholle jo nyt nouseva kuumuus, kuin television sääennustuksetkin. Avaan tallin oven voimakkaalla nykäisyllä, ja tutut tuoksut ympäröivät minut. Vedän raikasta ilmaa keuhkoini. Pieni hymy kohoaa huulilleni – tunnen luissani, että tänään on hyvä päivä. ”Huomenta”, huikkaan iloisesti hiljaiseen käytävään siltä varalta, että karsinoissa lymyää joku. Yhdestä boksista kantautuukin tervehdykseksi tulkittava urahdus, ja pian erotan Sastun pörröisen kuontalon. ”Sähän olet virkeä”, naurahdan kun näen tytön uniset silmät. ”Mm-m”, Sastu mutisee, ”mut ei auta. Pitäis ruveta tekeen ton Rensun kanssa jotain, ettei se laiskistu ja läskisty ihan muodottomaks. Mä siivoilin karsinoita kans, toivottavasti kelpaa.” ”Kyllä kelpaa, kiitti”, hymyilen ystävällisesti. ”Mitä te tänään meinasitte Renin kanssa?” ”Hypätään, of course”, Sastu tokaisee. ”Eipä se nyt hirveesti muuhun taivu.” Nyökkään ja kerron, että minulla on Hillalle samankaltaisia suunnitelmia. ”Mutta Rensu ja Himppu hyppää niin eri korkeuksia, että tuskin kannattaa treenata yhdessä.” ”Me ei edes alennuttais pomppimaan ponien kanssa”, Sastu virnistää ilkikurisesti ja olen huitaisevinani tyttöä käytävän pieleen jääneellä luudalla.
Kuskaan kottikärryt ja talikon Blondin karsinan eteen. Boksihan on toiminut Hillan väliaikaisena kopperona, jotta Rosin tammamamma saa toipua ähkykohtauksestaan rauhassa. Lisäksi isossa tallissa oleilu tekee Hildalle ihan hyvää, vaikka se näin kesäaikaan viettääkin sisällä vain lyhyitä aikoja. Karsinassa ei ole kuin pari hassua lantakikkaretta, joten putsaan aikani kuluksi myös Pikun, Seran ja Siken asumukset. Tyytyväisenä tulokseen vien kottarit paikalleen ja lähden ulos vaaleanvihreä riimunnaru käsissäni heiluen.
Aurinko tanssii Hillan hennosti säihkyvällä karvalla. Kutsun tammaa hiljaa portilta, ja se kääntää päänsä minua kohti korvat hörössä. Saan kuitenkin käydä sananmukaisesti kiskomassa tamman irti ruohosta: sitä houkuttelisi enemmän laitumella möllöttely kuin kentällä hikoilu. Puuskuttaen saan lopulta tamman portista ulos, eikä matka tallille olekaan niin tuskainen: Hilda kun alistuu kohtaloonsa ja lönkyttelee perässäni happamana. Suljen issikan Blondin boksiin ja kipaisen hakemassa sen harjapakin. Huulilleni kiipeää pieni hymy, kun nenääni leijailee mieto kukkaistuoksu halatessani hevosen kaulaa. Eilinen pesukeikka oli ehkä harvinaisen hikinen, mutta ainakin saan hetken aikaa nauttia tavallista puhtaammasta heppasesta. Vaikka Hilla onkin kimoksi melko harmaasävyinen, on siinäkin aina oma kiillottamisensa. Tänään harjausoperaatio ei kuitenkaan erityistä panostamista vaadi. Käyn Hildan läpi vain dandylla ja pölyharjalla, ja tarkistan vielä kaviot kaiken varulta. Sitten kannan satulan ja suitset karsinalle. ”Noniin, tyttö, lähdetäänkö treenaamaan?” Nostan satulan vaivattomasti pienen islantilaisen sileään selkään. Se pärskähtää ja heilauttaa päätään inhoavasti. Aavistelen, ettei tänään ehkä ole niitä kirkkaimpia päiviäimme.
Saan Hillan satuloitua, vaikka se esittää jälleen kaikki normaalit temppunsa. Siis se perusshow, tyyliin ”yhyy, olen pieni arka poni ja toi ihminen tekee mulle hirrrveen pahaa”. Rasittava hevonen. Puren hampaani yhteen, suljen silmäni ja lasken kymmeneen. Haen satulahuoneesta vielä itselleni kypärän ja lähden sitten taluttamaan vastentahtoista ja äksyä Hillaa kentälle. Se jopa luimii minulle, mikä on meidän kohdallamme äärimmäisen harvinaista.
Kentällä näkyykin jo liikettä. Karoliina hölskyy Aksun harjoitusravissa ja vilkuttaa meille iloisesti. ”Moi!” hihkaisen ja talutan Himpun portille. Se steppailee paikallaan pää mielenosoituksellisesti ylhäällä, tehden hyvin selväksi, että tänään sitä ei kiinnosta yhtään. ”Haittaako jos me tullaan messiin? Aattelin hypätä tällä.” ”Ei haittaa yhtään, hyppääminen tekisi terää meillekin”, Karoliina hymyilee ystävällisesti. Tytön kesäkiireet ovat pitäneet hänet pitkään poissa tallilta, ja on mukavaa saada vakiokasvo takaisin kuvioihin. Pujahdamme Hillan kanssa kentälle. Talutan tamman keskihalkaisijalle ja kiristän sen satulavyötä. Silloin Hilda tekee jotain ennenkuulumatonta: potkaisee takajalallaan mahanalustaansa. ”Mitä sä leikit?” kivahdan hevoselle, joka heiluttelee päätään sieraimet levällään. Kiristän vyötä ilkeyksilläni vielä yhden ylimääräisen reiän ja lasken sitten jalustimet. Otan kunnon otteen ohjista ennenkuin ponnistan tamman selkään. Se yrittää jälleen lähteä altani, mutta napakka kiskaisu suusta saa Hildan pysymään kiukkuisesti paikallaan.
Lähdemme kaviouralle pitkin ohjin. Aika nopeasti tulee selväksi, ettei tänään olla hyppäämässä yhtä ainoaa estettä.
Hilla kävelee matelemalla, viskoo päätään, huiskii hännällään ja saa minut hermoromahduksen partaalle. Yritän ajatella positiivisesti: tällaisen alun jälkeen tuntuisi varmasti upealta saada hevonen toimimaan. Mutta tällä hetkellä näyttää siltä, että edellinen lause jää konditionaaliin. Hilda on vastentahtoinen ja vetelä, en saa siihen mitään otetta. Tällainen on aivan uutta minulle. Yleensä Himpsu pohjimmiltaan nauttii työskentelystä, mutta tänään sitä ihan oikeasti potuttaa. Ja uskoisin kettuuntumisen kohteena olevan koko maailma. Se husii kavioillaan Aksua, joka ravaa ohitsemme, ja luimistaa uhkaavasti korviaan kentän laidalla norkoileville tytöille. Olen aika hoo moilasena. Lopulta keskityn siihen, että saisin Hillan kulkemaan edes mielellään. Otan ohjat löyhästi käsiini ja tiivistän istuntaani antaen tammalle hiukan pohkeita. Se lähtee reippaaseen tölttiin, mutta ei nauti liikkumisesta yhtään. Mitä hel-vet-ti-ä?
Puolen tunnin päästä Hildan lihakset ovat lämmenneet, mutta sen mieliala ei ole kohentunut yhtään. Ratsastan pehmeästi ja sovittelevasti. Se ei auta tippaakaan. Hilla on päättänyt että inhoaa minua tänään, eikä minulla ole siihen oikein juuta eikä jaata sanottavanani. Voi petolinnun peräpuoli. Aksu sen sijaan kulkee nätisti, vaikka Karoliina saakin välillä pidätellä yli-innokasta ruunaa. Koulukiemuroiden sijaan welshiä kiinnostaisi päätön kaahailu. Karoliina pysyy kuitenkin tiukkana, ja saa ruunan lopulta kunnioittamaan apujaan.
Hiki kohoaa iholleni. Tunnen topin tarttuvan tahmeasti ihooni kiinni. Suukin tuntuu Saharan aavikolta. Kyrsii, väsyttää ja turhauttaa. Hidastan Hillan käyntiin ja rapsutan sen kaulaa mietteissäni. ”Mitä me sun kanssa tehtäis, häh?” ”Elämä ei oo aina ruusuilla tanssimista”, Karoliina muistuttaa Aksun selästä. ”Kaikilla on joskus huonoja päiviä, ja Hillalla näyttää olevan harvinaisen huono päivä.” ”Tänään tää on enemmän ohdakkeilla hyppimistä”, murahdan pahantuulisesti, mutta usutan sitten Hillan uudelleen raviin.
Hetken päästä tamma alkaa käyttää jo vähän takajalkojaan, mutta on silti laiska ja pahansisuinen. Kehun hevosta oitis, kun se yrittää vähänkin, ja hiljalleen Hillan kaula alkaa rentoutua ja sen häntä lopettaa kipakan heilumisensa. Tyytyväisenä silitän hepan harjanjuurta ja hidastan sen käyntiin. Pysäytän Himpun keskelle kenttää ja laskeudun selästä alas, tamman suureksi helpotukseksi. Se hinkkaa kiitollisena päätään minua vasten.
”Mitä, nytkö te jo lopetatte?” Karoliina ihmettelee. ”Joo. Ei tästä tuu mitään, paras lopettaa kun sujuu edes vähän paremmin.” Ääneni on vähän käheä pölystä ja kuivuudesta. ”Oikeestaan fiksu päätös”, Karoliina nyökkää, ja heilauttaa kättään poistuessamme kentältä.
”Tänään ei siis ole meidän päivä loistaa”, tuumaan Himpsulle taluttaessani sitä takaisin tarhaan. Varusteiden riisuminenkin oli yhtä tuskaa tamman riuhtoessa itseään edestakaisin karsinassa. ”Itku pitkästä ilosta, eiks jeh?” Hilla pärskähtää ja tuuppaa minua turvallaan olkapäähän. En osaa tulkita viestiä, joten tyydyn taputtamaan tamman kosteaa kaulaa päästäessäni sen takaisin tarhakavereidensa joukkoon.
Vaikeuksien kautta voittoon. Haluaisin uskoa fraasiin kovasti, mutta tietenkin kauhukuvat täyttävät pääni. Hilla on kuitenkin kehittynyt jo melkoisesti syksyisestä paniikkihäiriöisestä puhvelista, enkä siksi haluaisi ottaa yhtään askelta taaksepäin. Käännän kasvoni aurinkoon ja siristelen silmiäni. Ihan kuin aurinko nauraisi minulle: hölmö tyttö, et kai sinä nyt ole pelihousujasi repimässä? Saan ajatuksesta kummasti potkua ja loikin päärakennukselle piristyneempänä. Ehkä sitten huomenna...
|
|
|
Post by Josefiina on Aug 10, 2009 15:48:14 GMT 2
10.8. Maastoesteitä, maukkaita löytöjä ja mieskuvioita
Kevytrakenteinen, tuuheaharjainen islanninhevonen ravaa innokkaasti pitkin kovapintaista hiekkatietä. Kevennän tottuneesti ja pidätän Hillaa, ettei se rynnisi ihan edellä kulkevan suomenpientamman takamukseen. Elli irvistää minulle Humun harjoitusravissa ja heilauttaa punaiset hiuksensa kasvoiltaan. ”Huh, tää höykytys saa kyllä mahan sekaisin. Onneksi kohta päästään hyppäämään!” Tosiaan, tänään on selvästi parempi päivä kuin eilen. Hilla jopa hörähti hakiessani sitä laitumelta. Niinpä päätin treenata tänään maastoesteitä PKK-cupia varten, ja viimeisistä lomapäivistään nauttiva Elli lähti ilomielin mukaan. ”Hei, sehän kääntyy tästä”, Elli kääntää Humun äkillisesti vasemmalle. ”Nostetaan jo laukka, esteet tulee ihan kohta...” En ehdi sanoa juuta enkä jaata, kun Elli kannustaa jo tammansa ripeään ja reippaaseen laukkaan, joka on yltyä nelistykseksi. Hilda inahtaa ja lähtee perään innosta puhisten. Elli ja Humu syöksyvät äkillisesti vasemmalle, esteradalle, ja ratsuni hypähtää perään kömpelösti. Tuuli löylyttää kasvojani, tunnen hien virtaavan selkääni pitkin. Hilla kyntää maata kavioillaan hurjasti. Ensimmäinen este tulee tiellemme yllättäen: issikka hyppää puunrungon yli vähän horjahtaen. Tartun harjasta kiinni ja pysyttelen kevyessä istunnassa. Toinen este, ja kolmas. Himpsun kaviot eivät hipaisekaan luonnonesteitä. Humu ja Elli kiitävät jo kauempana, ja islantilaiseni kiihdyttää vauhtiaan. Loput esteet sujuvat kuin tanssi. Pidätän hikisen hevosen ensin raviin ja sitten käyntiin. Taputan sen kaulaa ja suorastaan ylistän ratsuani. Elli ja Humu odottavat kauempana pysähdyksissä. Kun olemme lähempänä, Elli lähtee johtamaan meitä kesantopellot ylittävälle peltotielle. ”Käytäiskös kipaisemassa tuo laukkasuorakin?” Elli kysäisee posket punaisina. ”Joo, mutta annetaan hevosten puhaltaa nyt rauhassa.” Rapsuttelen Hildan kaulaa ohjat pitkinä. Se hengittää hetken raskaammin, mutta virkistyy sitten ja tepastelee jälleen energisesti. Jatkamme matkaa rennossa ravissa. Käännymme metsään vievälle polulle. Humu höristää korviaan: se tietää jo, mitä on edessä. Himpsulle Seppeleen maastot eivät ole niin tuttuja, joten se vain tölttää kaverinsa perässä pirtsakasti.
Aurinko lämmittää selkääni ja metsässä konsertoi lintujen kuoro. Vaihdamme Ellin kanssa sanan tai pari, mutta pääosin pysyttelemme hiljaa ja nautimme rauhasta. Hevosten kaviot tömähtelevät pehmeään alustaan tahdikkaasti. Välillä ne pärskähtelevät tai heilauttelevat häntiään kärpäsiä hätyytellen. Öttiäisiä on kuitenkin huomattavasti vähemmän kuin odotimme, joten niistäkään ei aiheudu suurempaa harmia. ”Kohta se tulee”, Elli huikkaa minulle olkapäänsä yli. ”Ole valmiina ja pysy selässä...” ”Huolehdi sä vaan omasta tasapainostasi”, vastaan tuhahtaen. Mutkan takaa aukeaa pitkä hiekkasuora. Humu pyrähtää kiitolaukkaan täysin yllättäen, ja Hilla ryntää perään ennenkuin ehdin edes koskettaa sen kylkiä pohkeillani. Nousen kevyeeseen istuntaan ja pidän varmuuden vuoksi harjasta kiinni. Kaksi pientä hevosta nelistää kaviot tienpintaa piiskaten, sieraimet levällään ja silmät palaen. Nauran ääneen, vauhti saa minut hurmioonsa. Kannustan Hillaa ja se on tiukasti Humun perässä. Suora loppuu ihan liian äkkiä. Tyynnyttelemme hionneet hevoset ravin kautta käyntiin. Joudun tasaamaan myös omaa hengitystäni, sydämeni hakkaa yhä kiihtymyksestä. Hiljalleen rentoudun ja istun syvälle satulaan, taputtaen Himpun kosteaa kaulaa. ”Vaikka sitä on ratsastanut pikkulikasta ja laukannut about viissataa kertaa tämänkin suoran, niin aina se sykähdyttää.” Elli vilkaisee minuun virnistäen, ja nyökkään vastaten hymyyn.
Lähdemme takaisin tallille mennen vuorotellen käyntiä ja ravia. Laukkaakin otamme pienen ja hallitun pätkän. Hevoset eivät vaikuta väsyneiltä, päinvastoin. Humu viskoo kaulaansa levottomasti. Hilda tekee välillä jälleen erinäköisiä ja -kokoisia sivuloikkia ja peruutuksia. Yhtäkkiä, kesken vauhdikkaan ravitölttipätkän, se heittää hurjan pukin. Suustani pääsee tukahtunut huudahdus, kun lennän komeassa kaaressa selälleni metsään. Putoaminen on pehmeä mutta voimallinen, joten ilmat pakenevat keuhkoistani ja haukon henkeäni silmät vettä tirsuen. ”Jossu? Jossu?” Elli on laskeutunut ratsailta ja pitelee nyt sekä Humun että Hillan ohjia. Issikka ei onneksi siis ole karannut mihinkään, mutta askeltaa edestakaisin levottomasti. ”Hengissä ollaan”, ähkäisen vaivalloisesti ja kuulen Ellin huokaisevan helpotuksesta. ”Mä makoilen täällä vähän aikaa, maailma pyörii hiukkasen...” ”Senkus köllit, joskin sulle ei välttämättä ole enää hevosta, kun palaat.” Elli komentaa Himpsua kiukkuisesti, kun näen katajien läpi tamman hypähtelevän kevyesti pystyyn. Otan maasta tukea ja nousen istuma-asentoon. Tunnen toisen käteni alla jotain limaista, ja nostan kourani ylös. Sormiini on liiskaantunut jotain sinistä. Nuolaisen kättäni ja tunnistan maun heti. Nälkäisenä käännyn ympäri, ja huomaan muksahtaneeni oikeaan mustikkataivaaseen. Vaikka tämä syksy onkin marjojen kannalta kehno vuosi, ei ainakaan Seppeleen lähettyvillä marjakatoa ole. Nyt ymmärrän, miksi toissapäivänä Lynnin kanssa tapaamamme Alma viihtyy Seppeleen metsissä. Kauhon suuhuni marjoja autuaana, ja havahdun vasta, kun kuulen Ellin vihaisen kivahduksen: ”Nukahitko sä sinne, häh?” ”En...” Kömmin ylös ja palaan metsäpolulle tukien kädellä kivistävää selkääni. ”Aikamoinen putoaminen, mutta onneksi ei sattunut kiveä tai kantoa alle.” ”Tais käydä paremminkin”, Elli mutisee huomaten mustikanvärisen suunympärykseni. ”Reilukerho kokoontuu taas: toinen marjastaa kaikessa rauhassa ja toinen saa pidellä kahta hermoheikkoa kopukankuvatusta.” Nainen pitää kiinni Himpsun ohjista vielä sen aikaa, että ehdin nousta vikkelästi tamman selkään, ja seuraa sitten itse esimerkkiä. Kohta olemmekin taas matkalla. Tällä kertaa istun satulassa tiiviimmin ja pidän Hildan pään ylempänä, jotta vastaavanlaisia ikäviä välikohtauksia ei sattuisi.
Tallilla hoidamme hevoset onnistuneesti ulos ja painumme sitten toimistoon kylmälle kokikselle. Elli hörppii juomaansa haaveilevan näköisenä ja tuijottaa silmät harittaen ikkunasta ulos. ”Mitä mietit?” Kiinnostukseni herää, ja toljotan Elliä uteliaana. ”Eeeen mitään...” Elli kikattaa kuin teinityttö ja haroo taas punaista, tuuheaa tukkaansa. ”Elli hei”, aloitan puuskahtaen ja jatkan hiukan syyttävästi: ”Sä olet koko kesän ajan ollut jotenkin omissa maailmoissasi, harvinaisen hyväntuulinen ja silminnähden tyytyväinen. Joten antaa tulla vaan. Ootko sä raskaana?” ”Raskaana?!? Herranjumala, EN!” Elli havahtuu päiväunistaan ja mulkoilee minua pöyristyneenä. ”Mitä sä oikein kuvittelet? Käytä hei blondi aivojas ja laske yhteen 1+1...” ”Ahaa, sulla on siis edelleen säpinää sen miehen kanssa!” Koen kirkkaan valaistumisen hetken, ja myhäilen tietäväisenä. ”Simo ja Elli ne yhteen soppii...” ”Huoh, että sä olet lapsellinen”, Elli pyöräyttelee silmiään neitimäisesti. ”Mutta joo. On säpinää. Ja vähän enemmänkin.” ”No?” nojaudun tuolillani lähemmäs tiedonjanoisena. ”No, me kait sitten seurustellaan”, Elli tunnustaa, voimatta peitellä leveää hymyä. ”Mutta ssssh, tää on vaan sun ja Annen tiedossa, OK?” ”Mun ja Annen, eli kohta myös Jaakon ja Kristerin, ja ennenpitkää koko Seppeleen plus ravitallin”, luettelen irvaillen mutta hypähdän sitten naisen kaulaan. ”On-ne-a! Tosi kivaa, mä haluan ehdottomasti nähdä sen sun siipan. Onks se komee?” ”Toisin kuin sinä, mulla ei oo tapana hengailla paikallisten spurgujen kanssa”, Elli vastaa ylemmyydentuntoisesti. ”Eli kyllä on komea.” ”Täh, minä ja paikalliset spurgut? Mitä toi nyt tarkotti?” kurtistan kulmiani hölmistyneenä. Elli virnistää minulle kiusoittelevasti. ”Oot vissiin kaikista vastalauseistasi huolimatta viihtynyt Artsilassa aika hyvin viime aikoina...” ”AAARGH! Sinäkin, Brutukseni!” kiljaisen niin, että joku tallissa oleva hevonen hirnahtaa säikähtäneenä. En välitä, vaan pomppaan tuoliltani ylös ja ristin käteni kiukkuisesti. ”Koko talli supisee jotain musta ja siitä haisevasta juoposta. Pää hajoo kohta! Ensinnäkään: kukaan ei voi todistaa, että meillä ois jotain. Ja vaikka oiskin, mitä se kenellekään kuuluu?” ”Ihan rauhassa vaan”, Elli tyynnyttelee naureskellen. ”Mulle tuli mieleen yksi vanha sananlasku...” ”No? 'Juoruilijan palkka on kaks viikkoa palkatonta tallitöiden tekemistä aamuin illoin'?” ”Ei, vaan tämä: 'se koira ulahtaa, johon kalikka kalahtaa'...” ”Voi #/¤)($!” ”Sori, sori, sori. Tehdään aselepo ja lähdetään tekee jotain safkaa sun luo, mulla on karsee nälkä.” Elli lähtee kävelemään jo edellä, ja minä seuraan perässä hiukan hämmentyneenä. Pitääkö Ellin lausuma sananlasku sittenkin paikkansa?
|
|
|
Post by Josefiina on Aug 16, 2009 19:56:45 GMT 2
12.8. Kaipausta, kyyneleitä – ja uusi alku
Nojaan kasvot kivettyneinä valkoiseen aitaan ja katselen pääosin puoliverisistä tammoista koostuvan hevoslauman laiduntamista. Katseeni harhailee siroissa, lihaksikkaissa eläimissä. Kyyneleet kimaltelevat silmänurkissani. Hengähdän syvään, eikä sittenkään tunnu yhtään paremmalta.
Seuraan katseellani kaunista, mustasävyistä tammaa, joka nahistelee parhaillaan leikkimielisesti tarhakaverinsa Riinan kanssa. Mietin, miten Myntti pärjää ilman Liinaansa. Kaksikkohan suorastaan kuuluu yhteen: suorasanainen, huumorintajuinen tyttö, ja vähintään yhtä temperamenttinen hevonen. Sade viuhtoo ympärilläni, mutta en tunne vesipisaroita ollenkaan. Vetäisen punaisen tuulitakin hupun päähäni ja puristan käteni nyrkkiin. Aina ei saa, mitä haluaa. Liina on yksi läheisimmistä ystävistäni Seppeleessä, ja hänen lopettamisensa kouraisee syvältä – vaikka siitä on vain pahainen päivä! Harmikseni minun on myönnettävä, että puoliverinen hoidokkini on jäänyt minun osaltani säälittävän vähälle huomiolle viime aikoina. Nyt, kun sillä ei enää ole Liinaakaan, olen päättänyt aktivoitua tosissani.
Myntissä on jotain hurmaavaa; sen elegantit liikkeet ja kujeileva luonne vetoavat minuun. Siksi aion uhrata sille jatkossa enemmän aikaa, ihan oikeasti aion. En tule koskaan korvaamaan Liinan jättämää aukkoa, mutta voinhan raivata itselleni oman paikan Myntin sydämessä. Vaaditaan vain aikaa, kärsivällisyyttä ja rakkautta. Miksi en aloittaisi jo tänään?
Pyrähdän talliin. Siellä on kuivaa, lämmintä ja kosteaa. Käyn nappaamassa satulahuoneesta Myntin viininpunaisen riimunnarun. Samalla pihistän taskuuni pari porkkanaa: olen Myntille vielä ventovieras ihminen, joten se tuskin lähtee mukaani lahjomatta. Ohimennessäni törmään Rosiin, joka taluttaa nyrpeän näköistä Topia. ”Moikka! Topia vissiin kiukuttaa lähteä sisälle?” naurahdan kun nuori ori pysähtyy paikoilleen, kieltäytyen liikahtamastakaan. ”Joo, se rakastaa mudassa kylpemistä”, Ros tuhahtaa. ”Eikä treeni tietenkään kiinnosta...” ”Odotapa vaan, kun me tullaan Myntin kanssa sisään.” Pyöräytän silmiäni. ”Mähän oon lyönyt täysin laimin hoitajan velvollisuuteni, joten meille ei ole ehtinyt yhteisymmärrystä muodostua.” ”Jos sukuunsa on tullut niin siinä saattaa mennäkin aikaa”, Ros virnistää ja kiskaisee Topin riimunnarusta kyllästyneesti. ”Noniin, pikkumies, eiköhän lähdetä sisälle.” Rosin pitkäaikainen hoitohevonen inahtaa, mutta suostuu lopulta seuraamaan naista sisälle.
Minä lähden tarpomaan pihan läpi takaisin aitaukselle. Sade on ehtinyt muodostaa ruskeita, sameita vesilätäköitä ympäriinsä. Vilkaisen taivaalle: raskas, harmaa pilvimassa kertoo, että säätila tuskin tulee muuttumaan vähään aikaan. Pujahdan valkoiseksi maalatun aidan alitse tarhaan ja nyrpistän nenääni, kun tennarini lätsähtävät märkään ruohoon. Seitsenpäinen hevoslauma – Sera, Myntti, Riina, Blade, Tiia, Floora – kääntää päänsä minua kohti toiveikkaana. Toisinkuin oma säänkestävä issikkani, nämä hevoset eivät kurakeleistä erityisemmin nauti. Niinpä minut otetaan vastaan ilahtuneesti. Sisälmyksiäni kirpaisee, kun läsipäinen liinaharja löntystää luokseni makupalojen toivossa. ”Riina rakas...” mumisen ja silitän hevosen märkää kaulaa. En välitä, vaikka käteni onkin pian täynnä vaaleita irtokarvoja. Riinan ja sen omistajan Chaon kautta minusta tuli osa Seppeleen arkea, ja siksi tamma on aina muistoissani. Hoidinhan sitä ainakin puoli vuotta. Mutta asiat muuttuvat. Olen ihminen, joka kaipaa haasteita, ja Riinan kanssa sain puuhata melko rajoitetusti. Siksi intoni tamman kanssa touhuiluun laski laskemistaan: jäimme junnaamaan samaan pisteeseen. Lopulta oli aika luopua. Silti Riiviö on minulle tärkeä edelleen. Eikä senkään elämä ole tyhjää ollenkaan: Anne ja Elli treenaavat hevosta aina, kun ehtivät. Chaoa näkyy harvakseltaan, mutta tallivuokrat tulevat aina ajallaan ja nainen piipahtaa Seppeleessä kun kiireiltään ehtii. Ystävällinen hömppä Tiia askeltaa luokseni leppoisasti, mutta Riina ajaa sen nopealla päänheilautuksella pois. ”Ai, että haluat omia mut kokonaan itsellesi?” Naurahdan puoliääneen ja kasvoilleni ryöppyävään sadeveteen sekoittuu muutama kaipauksen kyynel.
Riina tuuppaa minua vielä lempeästi turvallaan, ja ravaa sitten kauemmas. Blade käy nuuskaisemassa minut nopeasti; Floora ja Sera jäävät kopeina kauemmas. Myntin uteliaisuus on herännyt, ja se lähestyy minua korvat hörössä, kierrellen ja kaarrellen. Seisahdun paikalleni, hiukan sivuttain hevoseen nähden, ja odotan. Kestää hetken, ennenkuin Myntti ei voi olla vastustamatta kiusausta, ja lennähtää kevein askelin luokseni. Aluksi se jää parin metrin päähän, mutta lopulta nuoren hevosen mielenkiinto ajaa sen tutustumaan minuun perinpohjin. Annan Myntin haistella litimärät vaatteeni perinpohjin. Todettuaan minut vaarattomaksi, se puhaltaa kosteaa, lämmintä ilmaa kasvoilleni. Sydämeni sykähtää: tämä hevonen on kaunis. Eri tavalla kuin Hilla, eri tavalla kuin useimmat muut hevoset. Myntti on upea. ”Hei pikkuneiti. Mä olen Josefiina, muistatko?” Myntti hamuaa huulillaan takkini olkapäätä. ”Et varmaan. Mä olen oikeastaan sun hoitaja, mutta pakko myöntää, että sellaiseksi minua on paha kutsua. Mutta asia saa luvan muuttua, jooko?” Myntti tuuppaa minua vaativasti, ja kuljetan kättäni pitkin hevosen otsaa. ”Sovitaanko, että tää on uusi alku mulle ja sulle?” Ojennan hevoselle porkkananpalasen, jonka se rouskuttaa mielellään. Ennen kuin tamma ehtii huomaamaan, olen jo kloksauttanut riimunnarun kiinni sen riimuun. ”Lähdetään sisälle, kaunokainen.”
Keskiviikko-illaksi tallissa on yllättävän vähän porukkaa. Koulujen alettua väkimäärä on päivien mittaan muutenkin huomattavasti vähentynyt. Ounastelen kuitenkin, että viikonloppuisin tallityttöjä onkin paikalla yllin kyllin. Se ei tietenkään haittaa, päinvastoin; saammepa minä ja Jaakko ottaa vähän löysemmin.
Talutan Myntin rauhallisesti sen omaan karsinaan, käytävän perälle; olenkin siivonnut karsinan jo aiemmin päivällä. Myntti nuuskii boksinsa huolellisesti ja asettuu sitten kuuntelemaan tallin ääniä. Pidän hevosen tavasta tarkkailla valppaasti ympäristöään: se on kiinnostunut kaikesta ympärillään tapahtuvasta.
Haen Myntin harjapakin ja palaan sen karsinalle. Viuhdon enimmät vedet tammasta yhden käden hikiviilalla. Myntti ei paljoa puhiistani piittaa, vaan katselee käytävälle ja heilauttelee välillä häntäänsä. Hikiviilakäsittelyn jälkeen en viitsi harjata hevosta, sillä sen karva on yhä sateesta kostea, ja hoitotoimenpiteet olisivat yhtä tyhjän kanssa. Niinpä vain juttelen hevoselle ummet ja lammet ja rapsuttelen samalla hajamielisesti sen harjaa. Myntti suhtautuu minuun hiukan varautuneesti mutta kiinnostuneesti. Se kuuntelee juttujani puolella korvalla ja hiplaa välillä minua huulillaan.
Hellä hetkemme keskeytyy, kun kiukkuinen Jaakko ampaisee talliin myrskytuulen lailla. ”Jossu!” mies karjahtaa niin, että Myntti säikähtää ja tallaa kipeästi jalalleni. Höntti hevonen ei edes tajua asiaa, vaan saan työntää sen väkisin varpailtani. Taputan hoidokkiani vielä kaulalle ja konkkaan sitten vaivalloisesti karsinasta. ”Missä sä oot viipynyt? Hevoset pitää hakea sisään ja vauhdilla”, Jaakko ärähtää äkäisesti. ”Joo, joo, joo... voisit vähän rajoittaa tota raivoomistas tallissa, sun takias jouduin Myntin pahoinpitelemäksi.” Alan irrottamaan kenkää jalastani, mutta Jaakko työntää väkisin käteeni muutaman riimunnarun. ”Suuta soukemmalle. Mä en todellakaan jaksa kiskoa noita kaikkia elikoita yksin ulkoa, saatika kestää sitä mölinää joka syntyy kun alkaa ruokien jako. Joten neiti on hyvä ja saapastelee tonne ulos.” ”Arvon herra päivänsäteen kannattais muistaa, kumpi meistä maksaa palkat”, kivahdan, mutta lähden tarpomaan Jaakon edellä sateeseen. Mutta edes viimainen tuuli tai Jaakon kiukuttelu ei saa huulilleni ilmestynyttä hymyä katoamaan. Tämä päivä loi minuun uutta uskoa Myntin osalta, ja olen varma, että jonakin päivänä välillämme vallitsee molemminpuolinen ystävyys.
|
|
|
Post by Josefiina on Aug 16, 2009 19:57:09 GMT 2
16.8. HempeilyäTulipas siitä iso..
|
|
|
Post by Josefiina on Sept 4, 2009 15:38:01 GMT 2
2.9. Muistoihin sukellusta ja sydämenlyöntejä
Syksy on saapunut Seppeleeseen. Puissa on jo häivähdys sen tummia, kauniita sävyjä: oranssia, keltaista, punaista. Tallipiha hehkuu kirkkaana auringonvalossa. Kesä ei ole kokonaan syrjässä, vaan taittuu hitaasti kirpakaksi alkusyksyksi. Vielä aamut eivät ole henkeäsalpaavan vilpoisia, niissä on vielä kesän lempeyttä ja lämpöä. Ruoho kellastuu, kukat painuvat maahan, pörriäisten surina katoaa hiljalleen. Mutta syksy on myös raikas, piristävä; aina virkistävä alku.
Kesä meni ohitse kohisten. En oikein ehtinyt huomata sen alkua, havahduin vasta päättymiseen. Mutta tänä vuonna kesän loppuminen ei oikeastaan harmita; syksyni on värikäs ja valoisa. Pimentyvät illat eivät mustaa mieltäni, elänhän unelmaani.
Istun hiukan kostealla nurmella haaveileva hymy kasvoillani. Hilla laiduntaa lähelläni harmaasävyinen karvapeite kosteana; tämänpäiväinen ratsastus tosiaan tuntui sen lihaksistossa. Koulutreenimme oli rento ja reipas. Siinä oli letkeää tunnelmaa, jota olen Hillan kanssa etsinytkin. Ei hampaat irvessä puurtamista, vaan iloista yhteistyötä.
Tänään muistin taas, miten paljon Hillaa rakastankaan. Pientä, ujoa islantilaistani. Se saapui minulle geysirien ja tulivuorien maasta, kaukaa meren takaa. Tuntuu uskomattomalta, että pieni hevoseni on joskus vaeltanut vapaana laumansa kanssa tundralla. Ja sitten se tuli minun luokseni Suomeen...
Vaivun ajatuksiini; muistelen ensitapaamistani Hillan kanssa. Islannista oli tuotu lastillinen nuoria issikoita. Ystäväni innostamana päätin lähteä hänen kanssaan ”vain katsomaan”. Tosiasiassahan olin tietenkin pikkutytöstä asti haaveillut omasta hevosesta ja pikkuhiljaa olin harkinnut unelmani toteuttamista. Vaatimuslistani oli tosin mittava, en halunnut ostaa sikaa säkissä. Issikoita oli kolmisenkymmentä, osaavaa, tervettä, persoonallista. Olin pyörryksissä: niin monta suloista, pörröistä ja ihanaa ponia – kaikki omaa kotia vailla! Kokeilin montaa mukavaa islanninhevosta: hulvatonta herrasmiestä Ulfia, kilttiä ja kuuliaista Nalaa, temperamenttista ja kuumaa Lunaa... Hevoset olivat toki hintavia, mutta joka pennin arvoisia; taitavia ja hyvin koulutettuja. Mutta minkä niistä valita? En osannut päättää millään. Muut hevosia katsomaan tulleet olivat nähtävästi jo löytäneet omat suosikkinsa, ja hieroivat par'aikaa kauppoja hevosten välittäjän, iäkkäämmän naisihmisen kanssa. Minä nojasin yhden tarhan aitaan pettyneenä. Tähänkö hevosenosto kaatuisi: valinnanvaikeuteen? Nostin katseeni nurmesta, ja silloin näin sen. Hontelon, melko lihaksettoman, tarhan kauimmaiseen nurkkaan painautuneen.
Hillan pyydystämisessä meni melkein tunti. Alle tunnin koeratsastuksessa tipuin neljästi. Karsinassa Hilla linttasi minut paniikkikohtauksissaan seinää vasten niin, että keuhkoni tyhjentyivät. Ystäväni meinasi saada sydänkohtauksen kuullessaan, että tämän hevosen aioin ostaa. Olin kuulemma ajattelematon, lapsellinen ja outo, mutta ennen kaikkea täysi sekopää ja ihan hullu, kun edes harkitsin moista elukkaa. ”Hei ihan oikeesti, tää talli on täynnä upeita, hienoja hevosia, ja sä haluat ton?” Kommentit valoivat minuun kuitenkin vain lisää puhtia, ja pian istuin autossa, trailerissa perässäni Hvítur Dvergur, uusi hevoseni. Muodollisestihan se oli minulla ensin kuukauden koeajalla, mutta oli alusta asti selvää, että tästä hevosesta en luopuisi.
Hilla asui ensin kuukauden naapurissamme sijaitsevalla ravitallilla. Se oli hermoraunio, stressaantunut, säikky, skitso. Ei tullut toimeen ravureiden kanssa, eikä pitänyt kenestäkään kaksijalkaisesta. Oli kauhea ratsastaa ja hirveä hoidettava. Sai metakan aikaiseksi perheessäni, kun ilta toisensa jälkeen palasin kotiin mustelmilla. Ja päivä päivältä minä rakastuin siihen enemmän.
Olin hoitanut Seppeleessä kesästä asti Riinaa, Chaon liinaharjaista puoliveristä. Talli oli tullut tutuksi ja rakkaaksi, ja unelmani – kuten monella muullakin tallitytöllä – oli saada sinne joskus oma hevonen. Kun se mahdollisuus sitten aukesi, en ollut pysyä housuissani. Värkkäsin hakemusta monta iltaa, pohdin ja puntaroin. Laskin myös, miten rahatilanne riittäisi; karsinapaikka Seppeleessä ei kuitenkaan ollut halpaa hupia, vaikka tietenkin joka euron väärti. Lopulta vein monisivuisen, polveilevan anomukseni Annelle toimistoon, ja jäin odottamaan päätöstä.
Muistan vieläkin sen päivän. Puhelimeni soi kauppareissulla; ruudussa välkkyi nimi Seppeleen Anne. Sydämeni oli haljeta, kun vapisevin sormin vastasin puheluun. ”No se on Anne tässä moi. Soittelen tuosta karsinapaikasta...” ”M-m-mitä s-s-siitä?” ”Noh, milloin sä tuot sen hevosesi meille?” Sekosin riemusta silmänräpäyksessä. Päiväkausia kuljin sydämenkuvat silmillä. Hilla muutti Seppeleeseen vuoden 2008 syyskuussa – likimain vuosi sitten. Alkumme tallilla oli kaikkea muuta kuin ruusuilla tanssimista. Sain osakseni kaunaisia kommentteja siitä, miten veimme paikan jonkun muun hevoselta. Samaan aikaan Hillan kanssa oli vaikeaa. Aluksi tamma ei tuntunut sopeutuvan millään, se inhosi kaikkea ja kaikkia. Hitaasti se kuitenkin kotiutui, ja sai kaksi sydänystävää, Taigan ja Pellan. Niin unohtuivat myös muutaman tallilaisen katkeruudet minua kohtaan, ja paikkamme Seppeleessä tuntui lottovoitolta.
Tänä keväänä tuli toinen muutos – siirryin hoitajasta ja hevosenomistajasta tallin pääomistajaksi. Se ei ollutkaan mikään pikkujuttu, vaan koko Seppelettä järisyttävä uutinen. Minua kannustettiin ja kehuttiin, mutta toisaalta joillekin Annen muutto oli kova pala. Yhteenotoilta ei vältytty, mutta ajan kuluessa kiistelyt sovittiin ja unohdettiin. Hillalle tuskin on piiruakaan merkitystä, mikä asemani Seppeleessä on. Mutta muuttoni päärakennukseen vaikutti suhteeseemme positiivisesti. Ehdin viettämään tamman kanssa ainakin pienen hetken päivittäin ja ratsastamaankin useamman kerran viikossa.
Toisinaan mielessäni kytee kuitenkin epäilys, onko Hillan hyvä olla luonani. Onko se onnellinen, vai kaipaako se kaltaistensa joukkoon pienelle saarelle pohjoiseen? Olisiko ollut parempi, jos se olisi saanut kodin muualta; taitavammalta, kokeneemmalta, paremmalta?
Käännän katseeni hevoseen, joka nyhtää alkusyksyn kitkeriä ruohonrippeitä häntäänsä laiskasti heilautellen. Erotan lihakset hevosen rungossa; sen kunto on kohonnut huomattavasti. Hilda on edelleen arka ja arvaamaton, sellainen se on aina ollut ja tulee aina olemaankin. Mutta toisinaan kuvittelen aistivani, että ihan joskus – puolivahingossa – Hilla rentoutuu seurassani, luottaa ja turvautuu minuun. ”Hilla...” äännähdän hiljaa; tamman korvat kääntyvät minuun päin, sitten se nostaa päänsä ruohikosta. Hilda hörähtää pehmeästi ja kävelee luokseni, työntäen päänsä syliini. Ristin käteni sen turvan ympärille ja painan otsani hevosen otsaa vasten. Vedän sisälleni sen tuttua, turvallista tuoksua. Sydämeni sykkii lämpimästi, ja olen kuulevinani hevosen sydämen vastaavan. Tum, tum, tum. Tum, tum, tum.
Siinä me viivymme, kaksi erilaista, toisiinsa kiinnitettyjä. Ilman Hillaa... ajatus on kestämätön. Islantilaisesta on tullut korvaamaton osa elämääni, korvaamaton osa minua. Tiellemme on mahtunut vaaleanpunaista hempeilyä ja harmaata arkea, syvänsinistä surua ja kultaista kaipausta. Olemme vasta yhteisen taipaleemme alussa. Edessä on uusia kokemuksia ja koitoksia; kisaratojen kumua ja tallinomistajan taloushuolia. Mutta minä selviän mistä vain, mistä tahansa, kun minulla on Hillani.
Korvaamaton hevoseni. Pieni, arka, ujo, rakas, tärkeä islantilaiseni.
|
|
|
Post by Josefiina on Sept 4, 2009 15:39:16 GMT 2
2.9. Hyppyjä ja hempeilyjä
Musta (joojoo, mustanruunikko) puoliverinen tempoo levottomana käytävällä. Olen sitonut sen kahdelta puolen kiinni, ja nyt yritän epätoivoisesti saada tamman sottaista karvapeitettä säihkymään. Missio on vaativa, sillä vielä hyvin kärsimätön nuorikko ei jaksaisi seistä aloillaan hetkeäkään. Pyörittelen vikkelästi kumisukaa tamman karvassa. Ei uskoisi, miten paljon pölyä Myntistä irtoaa: suka on mustanaan liasta jo parilla pyöräytyksellä. Kopautan kumisen harjan puhtaaksi aina tasaisin väliajoin, ja siirryn kohta pölyharjaan. Joudun yskäisemään pari kertaa, kun päällepäin siististä kesäkarvasta pölähtää sakea tomupilvi. Eikä asiaa helpottaa yhtään se, että olen itse onnistunut sairastumaan melkoisen kausiflunssaan, ja joudun vähän väliä niistämään vuotavaa nokkaani.
On aikainen aamupäivä, ja tallissa on hiljaista. Onhan suurin osa seppeleläisistä vielä peruskoulun tai lukion alaisuudessa. Nautin rauhasta ja kiireettömyydestä. Vaikka pidänkin työstäni valtavasti, välillä sitä kaipaa vähän hengähdystaukoa. Onneksi Elli huolehti tunneista loppukesän ajan, jotta minä saatoin ottaa rennommin. Nyt punapää on palannut opintojensa pariin, ja pääsee pyörähtelemään Seppeleessä taas viikonloppuisin. Siispä Jaakko ja minä olemme taas kahdestaan vastuussa arjen rullaamisesta. Hyvin on sujunut, vaikka minulla ja Jaakolla onkin viha-rakkaussuhde: välillä riitelemme ja tappelemme verisesti, välillä olemme ylivoimaisesti parhaat kaverit. Jaakosta onkin tullut minulle kuin isoveli.
Puhdistan vielä Myntin kaviot, sitten astun askeleen taaksepäin ihailemaan työni tulosta. Myntti kiiltelee kauniisti, ja silitän tamman kaulaa itseeni suunnattoman tyytyväisenä. ”Tästä lähin mä kiedon sut kuplamuoviin, ettet pääse sotkemaan itteäs”, ilmoitan hevoselle, joka pärskähtää ja kuopaisee lattiaa jalallaan. Paikallaan seisoskelu ei ole Myntin juttu, ja tamma protestoi näykkäisemällä käsivarttani salamannopeasti. ”MYNTTI!” kiekaisen, vedän käteni pois ja sihautan hampaideni välistä ärräpäiden ryöpyn. Myntti luimistaa korviaan ja heilauttaa päätään. Käärin vaaleansinisen takkini hihan ylös, ja erotan ihossani punoittavat hampaanjäljet. ”Senkin kiittämätön koni”, kivahdan Myntille kiukkuisesti ja hieron kivistävää kättäni. Myntti ravistelee harjaansa välinpitämättömänä ja pärisyttää sieraimiaan uudelleen. ”Just joo. Ei katumuksen häivääkään...” mutisen tukkoisella äänellä. Tallin ovi aukeaa, ja sisään astuu unenpöpperöinen Jaakko. ”Huomenta..” ”Huomenta?” toistan huvittuneena. ”Sähän teit jo aamutallin?” ”Joo, mut nukahdin sen jälkeen uudelleen”, Jaakko selittää haukotellen. ”Mitäs pomo meinas tänään?” ”Vois liikuttaa tätä pirulaista vaikka irtohypyttämällä. Kato, se yritti purasta musta palan”, esittelen Myntin hampaanjälkiä Jaakon tallustaessa lähemmäksi. ”No kiva”, Jaakko hymähtää ja yrittää taputtaa Myntin kaulaa, mutta vetäisee nopeasti kätensä pois hoidokkini tehdessään uhkaavan päänliikkeen. ”Hullu mikä hullu”, mies toteaa kuivasti. ”Viittisitsä Jaakko miiiilläääään tehdä meille sellasen kivan pikku irtohypytyskujan tonne maneesiin?” katson tallityöntekijää anovasti. ”Kato mä oon tulossa kipeeks, ja tätä kättäkin jomottaa niin, etten mä oikein pystyis...” ”Jos sä käyt tiskaan mun tiskit.” ”Okei”, lupaudun empimättä. ”Ja kuuraat mun kämpän.” ”Hei, toi menee jo liian pitkälle!” ”Peset pyykit?” ”Ookoo, mutta kalsareihin en koske.” ”Kiitti, muru.” Jaakko lähtee kuuliaisesti maneesille. Laitan Myntin karsinaan siksi aikaa, ja piipahdan itse toimistossa.
Hetken kuluttua Jaakko käy ilmoittamassa hoitaneensa homman. Pestaan hänet vielä apupojaksi, ja lähden taluttamaan Mynttiä vierelläni. Ulkona tamma pysähtyy ja hirnahtaa korviavihlovasti, ja suostuu jatkamaan matkaa vasta kun on kuullut vastauksen tarhojen suunnalta. Myntti kulkee rinnallani ripein askelin, ja joudun jarruttelemaan tamman vauhtia pitääkseni sen ruodussa. Maneesissa talutan Myntin irtohypytyskujan päähän. Asiansa osaavana jätkänä Jaakko on laittanut kujalle ensin vain neljä puomia hyvin välimatkoin, ja tuonut vielä kauraämpärinkin mukanaan. ”Jaakko! Mee sä tonne vastaan ja ota se sit kiinni, jooko?” ”Okei..” Odotan, että Jaakko on saanut hinattua itsensä paikalleen, ja sitten irrotan riimunnarun Myntin riimusta, pitäen kuitenkin päitsistä kiinni. Otan muutaman juoksuaskeleen innostaen tamman mukaani ja sitten päästän irti Myntin riimusta. Hevonen lähtee ravaamaan hiukan laiskasti, mutta parista maiskautuksesta kiihdyttää vauhtiaan. Se astuu puomien yli tahdikkaasti, ja pysähtyy automaattisesti Jaakon luokse tukkien päänsä kaurasankoon. Jaakko kiskoo tamman irti herkuista ja pitelee sen riimusta kiinni. Minä hölkkään paikalle, napsautan riimunnarun kiinni ja pyydän Jaakkoa nostamaan puomit noin parinkymmenen sentin korkeudelle. Talutan Myntin takaisin kujan alkuun ja juoksen taas sen vierellä hetken, ennenkuin annan hevosen hoitaa loput. Se ravaa radan reippaasti, vaikka vain astuukin puomien yli, ja saa taas palkinnoksi hiukan kauraa. Emme nosta esteitä heti, vaan otamme parikymmentäsenttiset esteet muutaman kerran lämmittelyksi. Kun Myntti alkaa vertyä, Jaakko saa toimia taas käskyläisenä ja nostaa esteet noin neljäkymmentäsenttisiksi. Nyt Myntti nostaa laukan ja hypähtelee esteiden yli vaivattomasti. Se selvästi nauttii touhusta, ja kohta nostamme puomeja jälleen niin, että kaksi ensimmäistä puomia on viidenkympin korkeudella ja viimeinen kuusikymppiä. Myntti loikkii energisesti ja innokkaasti. Sen tumma kaula on jo alkanut hiota, ja tamma on täpinöissään. Se revittelee välillä heittämällä pari ilopukkia. Nuoren hevosen tavoin se ei aina osaa arvioida ponnistuspaikkaa oikein, mutta yrittää tosissaan.
Loppuhuipennukseksi nostamme esteet seitsemäänkymppiin, ja viimeiseksi rakennamme kahdeksankymmentäsenttisen trippelin. Lähden jännittyneenä pinkomaan Myntin vierellä, ja päästäessäni otteeni riimusta maiskutan ja innostan Mynttiä äänelläni. Se pärskähtää ja laukkaa häntä soihtuna, sieraimet levällään, silmät palaen. Tamma ylittää esteen toisensa jälkeen kevyesti. Sen hyppytekniikka on hieno, ja orastavat lihakset pulpahtavat esiin aina ponnistuksissa. Ennen viimeistä trippeliä henkäisen syvään, mutta huoleni on turha – Myntti taivuttaa etujalkansa ketterästi alleen, ja ylittää esteen suurella ilmavaralla. ”Jee!” hihkaisen nuhaisella äänelläni ja pingon Myntin luokse. Pelastan Jaakon tunkeilevalta tammalta ja lähden taluttamaan sitä ulos. ”Sä varmaan purat tän kujan?” katsahdan Jaakkoon viattomasti, ja mies mutisee jotain myöntymiseen viittavaa. ”Kiitos, muru”, heitän ilkikurisesti ja keskityn sitten Mynttiin. Tamma on hikinen mutta ei suinkaan väsynyt. Se heittelee päätään ilmoittaakseen, että muutama pomppu kelpaisi vielä. ”Hassu”, hymähdän hellästi astuessamme ulos maneesista. Kiedon toisen käteni tamman kaulan ympäri – vaivalloista – ja pysähdymme nauttimaan hetkestä.
Aurinko on heilahtanut esiin vaaleiden pilvien takaa. Lämpimät säteet hellivät tienoota. Päivässä on vielä hitunen kesää, mutta ilmassa vallitsee silti syksyn kirpeys. Vuodenaika vaihtuu verkkaisesti toiseen, ja minä saan seurata sitä rakkaiden hevosystävieni kanssa. Suikkaan nopean suukon Myntin turvalle, ja silitän kaunista, siroa puoliveristä hymyillen. Syksy ehtii tuoda myös meille kahdelle paljon uutta ja ihmeellistä.
|
|
|
Post by Josefiina on Sept 4, 2009 15:40:58 GMT 2
Siirtelen siis nää kaikki kolme 2.9.-tarinaa tänne.. tänään ehdin toivottavasti jotain kirjoittamaan, ellen lähde kylille.. 2.9. Sikamaista meininkiä”Sheik, sheik, sheik sheik, sheik iiit..” Hyräilen radion tahtiin Metro Stationin hitiksi noussutta biisiä. Tosin flunssainen ääneni ei kovin kovaäänistä hoilotusta kestä, ja joudun välillä yskimään ääneni selväksi. Pieni lenssu ei kuitenkaan mielialaani latista. Tänään olen ollut harvinaisen aikaansaava, ja valjastettuani Annen tunteja pitämään, riitti minulla aikaa piipahtaa ravitallilla, jossa olenkin viime aikoina pyörinyt harvinaisen vähän. On jo ikävä tallin uljaita herrasmiehiä – siis ikisuosikkiani Kopsetta, uljasta Harmaa, hellyyttävää Ramboa ja muita nelijalkaisia komistuksia. Käännän Fordini Artsilan pihaan ja heilautan kättäni Tapille, joka taluttaa juuri mopoaan tallin vierustalle. Parkkeeraan kaarani viereen ja hypähdän autosta ulos. ”Moi Tappi! Suakin näkee”, tervehdin iloisesti. ”Samoin, Luojan kiitos”, Tappi puuskahtaa. ”Isolla Aalla oli taas öbaut viikon ryyppyputki päällä, ja arvaa kuka sai luoda paskat ja liikuttaa kaakit...” ”Reilukerho kokoontuu”, totean kuivasti. ”Oisit tullu evakkoon meille, oltais majoitettu sut vaikka oleskeluhuoneeseen.” ”Houkutteleva tarjous, mutta Seppele vois olla vielä karmeempi vaihtoehto”, Tappi irvistää. ”Vaikka me ollaan Katin kanssa vakiintunut pariskunta, niin aina joku luo kaipaavia silmäyksiä muhun.” Nyökyttelen osaaottavasti. ”Paljon mahdollista. Lemmenkipeät hevostytöt, nääs...” ”Mitä, kukas täällä on lemmenkipeenä? Artsi-setä auttaa...” Kuinka ollakaan, nurkan takaa astelee kukas muu kuin Artsi. Miehellä on tuttuun tyyliin tupakka sormiensa välissä, ja sen verran hyväntuulinen hymy kasvoillaan, että retale on ilmiselvästi nauttinut jotakin muutakin kuin kahvia. Tai sitten terästettyä sumppia. ”Kato ponityttö, moi”, Artsi virnistää ilahtuneena. ”Sullako täällä on juoksut vai?” ”Näytänkö sulle juoksut”, tiuskaisen ärsyyntyneenä. ”Ihme rappio.” ”Naiset rakastuu aina renttuihin, muru”, Artsi selostaa suu maireassa hymyssä. ”Tää mun nyhjäinen ulkokuori vaan vetoaa leideihin.” Minä ja Tappi tyrskähdämme epäuskoisina yhtä aikaa. ”Milloin sulla onkaan viimeks ollu jotain sutinaa...? Varmaan yläasteella, mä oon lukenut niitä vanhoja rakkauskirjeitä. 'Oi Iiris, Iiris, sä silmieni ilo...'” Tappi imitoi varsin uskottavasti, ja minä olen tukehtua nauruuni. ”POIKA PERKELE!” Artsi ärähtää ja serkuksista nuorempi luikkii virnuillen pakoon. ”Saakelin riesa tuokin”, Artsi manaa vielä tuijottaen Tapin perään silmät sirrissä. Sitten hän muistaa taas läsnäoloni ja kasvoille leviää tyytyväinen hymy. ”No niin, ponityttö, me ollaan vihdoin kahden kesken. Mitä sä haluaisit tehdä?” ”Hirttää sut palleistas kattohirsiin?” ehdotan viattomasti. ”Käytä aivojasi, mitähän mä yleensä täällä haluaisin tehdä?” ”Muhinoida heinissä?” Artsi ehdottaa toiveikkaasti. ”Juo vähemmän, ole hiljaa enemmän”, neuvon lempeästi ja tuuppaan Artsin sivuun lähtiessäni talsimaan talliin. Kaikki hevoset ovat ulkona, joten nappaan Kopseen karsinan ovessa roikkuvan, kivikautisen riimunnarun. ”Jossu, oota nyt”, Artsi lähtee ronkkaamaan perääni. Mulkaisen miestä kyllästyneesti, mutta seisahdun paikalleni. ”Älä nyt jaksa olla tollanen tosikko.” Artsi läimäisee minua selkään niin, että olen kakoa sisukseni ulos. ”Pari litraa pontikkaa, ja elämä näyttää paljon valoisammalta.” ”Seuraavana aamuna varsinkin”, vastaan jäyhästi. ”Missä aitauksessa se elukka on?” ”Ylätarhassa... vai oliko se sittenkin siellä raviradan risteyksessä...” Artsi on miettivinään. Pyörittelen silmiäni ja lähden ylätarhalle päin. Artsi kulkee koko ajan vierelläni ja kertoo omasta mielestään ratkiriemukkaita juttuja juomareissuistaan. Pian onneksi pääsen ukon seurasta, sillä olemme ylätarhalla. Erotan kaukana laitumella Kopseen, ison ja lihaksikkaan suomenhevosorin. Sisälläni läikähtää: Kopseessa on jotain, joka vetoaa minuun. Se on ehkä hieman kuriton ja tietysti sen kanssa saa varoa eri tavalla kuin Seppeleen hevosten, mutta siitä huolimatta Kopse on ravannut tiensä sydämeeni. Pujahdan portin alta riimunnaru selkäni takana ja kutsun suokkia luokseni. Kopse nostaa päänsä ja lähtee hölköttelemään luokseni. Ohhoh, sepä vaivatonta! Ori tulee vauhdilla ja melkein kaataa minut kumoon. Saan käyttää kaiken tahdonvoimani, että Kopse kulkee vierelläni – ei edelläni. Artsi avaa ritarillisesti portin ja kävelee perässämme talliin. Sidon Kopseen tallikäytävälle ja käyn hakemassa vanhat, kuluneet harjat. Alan sukia kaunista ja massiivista oria. Se liikehtii levottomasti, hirnahtelee ja kuopii jaloillaan. Välillä saan olla varuillani, etten jää hevosen alle sen seilatessa käytävän puolelta toiselle. Yhtäkkiä tunnen takapuolessani läppäisyn. Käännähdän ympäri tökätäkseni Kopseen turvan pois. ”Älä jaksa, Kops-- Artsi?” Pienessä tuiskeessa oleva mies on ilmestynyt taakseni, ja hekottaa nyt kaksinkerroin. ”Sä oot vähän flunssasen kuulonen, ni piti koittaa onko sulla se possunuha.” ”Koittaa?” toistan pöyristyneenä. ”Nii-in, että onko saparo alkanut kasvaa...” Hetkessä saan suunnattoman raivarin ja isken Artsia mehevällä bítch slapilla poskelle. ”HELVETIN SIKA!” kiljun ja mätkin miestä minkä ehdin. ”SOVINISTI! TÖRKEE AHDISTELIJA! JUOPPO!” Artsi nostaa kauhistuneena kätensä suojaksi kasvojensa eteen. ”Rauhotu, mimmi! Kopse saa kohtauksen!” Artsi karjaisee ja saa minut vilkaisemaan taakseni. Tosiaan, välikohtaus hermostuttaa suomenhevosta, joka yrittää hypähtää pystyyn. Riennän tyynnyttelemään Kopsetta, joka rauhoittuu hiljalleen. Artsia tilanne naurattaa. ”Sähän oot villikissa!” mies iskee silmää riettaasti. ”Sähän oot ihme perverssi”, kivahdan raivoissani. ”Äläs ny, sehän oli vaan läppä”, Artsi tyynnyttelee kädet ylhäällä antautumisen merkiksi. ”Mhm”, mutisen yhä vihaisena ja suin Kopseen nopeasti loppuun. Sitten haen orin valjaat ja päävehkeet. Ensin värkkään suitset Kopseen päähän; se ottaa kuolaimet suuhunsa helposti, mutta nostaa sitten päänsä ylös, niin että saan olla varpaillani kuin balettitanssija. Sitten heitän valjaat Kopseen selkään. Kopse on sataseitsemänkymmentäsenttinen köriläs – pääni on juuri ja juuri sen sään kohalla –, ja varsin liukas liikkeissään, joten valjaiden laittaminen on hankalaa – etenkin, kun en muista tarkalleen, miten se tapahtuu. ”Kelpaisko apu?” Artsi kuulostaa nyt kohteliaammalta, joten nyökkään jähmeästi ja astun syrjään. Mies sumplii tottuneesti remmit oikeaan järjestykseen ja oikeille kireyksille, ja taluttaa sitten Kopseen ulos. Minä pitelen kaikin voimin ohjista, kun Artsi vierittää kärryt orhin perään ja kiinnittää ne. Sitten istumme vieretysten kärreille, minä ohjaajan ja Artsi pelkääjän paikalle. Olen yhä mielenosoituksellisesti hiljaa. Kopse liikkuu energisesti ja painaa ohjille itselleen ominaiseen tyyliin. Se ravaa lennokkaasti ja pyrkii pidentämään askeleitaan minulta huomaamatta. Pysyn kuitenkin tarkkana, enkä anna orin kiilata vauhtia. Nautin Kopseen tasaisesta, vauhdikkaasta kyydistä, ja ohjaan sen leveälle maantielle. Pientareen pikkukivet ne vain sinkoilevat, kun Kopse painaa kaula kaarella eteenpäin. ”Sustahan on tullut hyvä kuski”, Artsi sanoo ystävällisesti, kun Kopse on juossut noin kilometrin. ”Mm-m.” ”Ties vaikka lähtisit joskus raveihin...” ”Ai ajamaan?” innostun ja unohdan mykkäkoulun. ”No ei nyt sentään, perkele soikoon. Mutta hoitajaks.” ”Niinpä tietysti”, olen äksähtävinäni, mutta oikeastaan olisi ihan mukava lähteä huoltamaan Kopsetta. Hetken päästä myönnyn ääneen: ”Okei, voin mä tullakin.” Artsi ei sano mitään, mutta näyttää tyytyväiseltä. Käymme ajamassa noin viiden kilsan lenkin. Kopseen ravi rullaa hyvin. Alan luottaa oriin pikkuhiljaa ja uskallan antaa sille enemmän ohjaa. Eihän se käsistä lähde, ainakaan tiellä mennessä – raviradalla juttu olisikin toinen. Tallilla riisumme Kopseen yhteistuumin valjaista. Kylmään sen jalat, ja sitten vien hionneen mutta yhä tarmoa puhkuvan orin takaisin tarhaan. Se piehtaroi oitis näyttävästi ja ravaa kevyesti tarhan päästä päähän. Katselen orin menoa ihaillen. Kopse on uskomattoman hieno hevonen. Saan vaivoin riuhtaistua itseni aidalta ja käpöteltyä takaisin tallille, jossa Artsi on parhaillaan siivoamassa bokseja. ”Kelpaisko apu?” tarjoudun hyväntuulisesti. ”Totta maar!” Kohta puhdistamme karsinoita vieretysten, huulta heittäen. Olen jo unohtanut aiemman suuttumukseni Artsille ja kikatan miehen aivottomille jutuille täyttä häkää. ”Lähetkö kahville?” Artsi kysyy kun kaikki kopit ovat priimakunnossa. ”Nou thänks. Pitää vielä tehdä iltatalli kotona”, vastaan ja lisään sitten viekkaasti: ”Artsi muuten, eiks mun pitäis saada joku hyvitys mun työskentelystä täällä?” ”Mitä?” Artsi kurtistaa kulmiaan kummastuneena. ”Niin, kun mä olen latonut paskaa, ajanut kopukoita ja nyt lupautunut vielä lähteen raveihinkin. Miten sä meinaat palkita mut?” Kierrän hiussuortuvan sormeni ympärille ja hymyilen viekoittelevasti. Artsin kasvoille leviää tietäväinen ilme, ja hän kysyy flirttailevaan sävyyn: ”Mitäs sä haluaisit, ponityttö?” ”No, mietitäänpä”, olen pohtivinani ja astun askeleen lähemmäs, ”kahdenkymmenen prosentin alennus siitä raviradan vuokrasta syystapahtumaa varten?” ”Mm, kuulostaa hyvältä”, Artsi kohottaa kulmiaan vihjailevasti, ennenkuin tajuaa sanani. ”MITÄ? Ei varmasti! Helvetin panettelija!” ”Artsi hei, sun pyytämäsi hinta on sikamainen ottaen huomioon sen, millasessa kunnossa se rata on. Hei ihan oikeesti, kahvio on kuin mikäkin läävä, vessa on järkyttävä ja pukuhuoneiden kaappien ovissa on puolialastomia akkoja. Pliiis?” ”Mitä mä saan siitä hyvästä?” Artsi iskee taas silmää. ”Tämän...” henkäisen hellästi ja nojaudun reilusti Artsiin päin. Katsomme toisiamme syvälle silmiin, huulemme ovat enää parin sentin päässä toisistaan – kun kohotan käteni ja väännän Artsia nenästä. ”Kuka nyt on sikamainen, häh?” punakka ja pettynyt Artsi ähkäisee, kun harpon autolleni. ”Palataan asiaan, kulta”, vastaan aurinkoisesti ja jätän Artsin harmittelemaan menetettyä mahdollisuutta tallipihalle.
|
|
|
Post by Josefiina on Sept 5, 2009 19:21:03 GMT 2
3.9. Nihkeä mamma ja ilkeä ipana
”Tää – ei – kertakaikkiaan – liiku!” Fiia ähkii ja puhkii Pellan selässä kasvot retiisinpunaisina, piskuisen russ-ponin ravatessa löysästi. Kentän hiekka on tamman jaloissa kuin tervaa; ennen niin reipas ratsu on nyt jossain työn ja tuskan alla. Pellan kintereillä loikkii harmaa salama nimeltä Svante. Se ei helpota Fiian urakkaa pyörimällä äitinsä jaloissa ja jäystämällä ratsastajan saappaita. Välillä ori huvittelee loikkaamalla äkkinäisesti Pellan eteen ja jämähtämällä siihen.
Istun kentän aidalla ja katselen myötätuntoisena Fiian rehkimistä. Kidutusta on jatkunut jo puolisen tuntia, ja Pellan liikkeessä pitäminen on yhä haastavaa; se on ennätyksellisen vetelä ja laiska. Kesän aikana muodostunut pömppis vain keinahtelee vienosti puolelta toiselle, kun tamma löntystää kaviouralla ponnettomasti. Pilvinen, tuulinen syyspäivä on kääntymässä hiljalleen iltapäiväksi. Katselen, miten Fiia lopulta hermostuu ja napauttaa terävästi raipan pohkeensa taakse. Pella sävähtää ja lähtee vastentahtoisesti ripeämpään raviin. Fiian kasvoille hiipii tyytyväinen hymy, ja minä näytän tytölle peukkua.
Vartin kuluttua Fiia on onnistunut nostamaan kaksi kertaa reippaan laukan. Tosin Svante oli pilata molemmat onnistumiset koikkelehtimalla sekopäisesti emänsä vierellä. Fiia pidättää Pellan tyytyväisenä käyntiin ja taputtaa tamman hionnutta kaulaa. ”Kyllä se alkaa sujua hiljalleen”, russin hoitaja tuumaa toiveikkaasti. ”Varmasti. Tosta pikkuviikarista mä en ole niin varma...” Siirrän katseeni Svanteen, joka hypähtelee energisesti edestakaisin Fiian laskeutuessa ratsailta ja nostaessa jalustimet. Orin päässä hohtaa upouusi, vaaleansininen varsariimu – edellisen se sai repaleiksi alta aikayksikön.
Fiia taluttaa Pellan aittaan, Svanten poukkoillessa pitkin tallipihaa. Varsa ei ole enää emässään kiinni jatkuvasti, mikä aiheuttaa valtavasti harmaita hiuksia minulle ja Fiialle. Sen taluttaminen on mahdotonta, eikä poika pysy ruodussa myöskään ollessaan irti. Se sinkoilee sinne tänne, lähestyy epävarmasti ihastuneita tallityttöjä ja pinkaisee sitten pää viidentenä jalkana pakoon, jos joku yrittää ottaa sitä kiinni. Se jyrsii hampaillaan kaikkea, mihin vain yltää, ja käy inahtelemassa tarhoissa käyskenteleville hevosille. Eikä sitä saa kiinni millään; jahtaan oria nytkin maanitellen, vihellellen ja äristen. Mutta ei auta. Ainoastaan Pellan tiukka hirnahdus saa Svanten palaamaan vastahakoisesti äidin siipien suojaan.
Kun kuriton kakara viimein on Pellan vierellä boksissa, se käy nopeasti imaisemassa pienen maitoannoksen ja on sitten mutustelevinaan heiniä turpeiden seasta. Kun Fiia ohittaa Svanten satulaa kantaen, vilahtaa orin silmäkulmassa ilkikurinen pilkahdus. ”Fiia, varo! Se tekee sen taas!” ehdin kiljaista, mutta liian myöhään. Svante on jo kääntynyt salamannopeasti ja tähdännyt Fiian pohkeeseen kipakan potkun. ”AIAIAIAI!” Fiia uikuttaa ja kiirehdin ottamaan satulan punatukkaisen tytön käsistä. ”Svante, senkin pirulainen!” Fiia perääntyy karsinan ovelle ja nojaa seinään kivusta irvistäen. ”Mä en ymmärrä, miten se ottaakin niin kipeetä.” ”Nii-in, luulis että siihen vähitellen tottuis...” tuhahdan kyllästyneesti. Fiia nyökkää ärsyyntyneen näköisenä ja kurottautuu kiskaisemaan satulan sylistäni. ”Mä käyn viemässä tän satulahuoneeseen ja katson samalla, montako mustelmaa toi kauhukakara on ehtinyt mulle aiheuttaa.” ”Okei, mä tulen hetken päästä”, lupaan ja jään rapsuttelemaan Pellaa, joka nojaa päätänsä minuun tyytyväisenä. Russ-tamman vyötäröllä roikkuvat vielä raskaus- ja kesäkilot. Nyt syksyn aikana minun ja Fiian kunnianhimoisena tavoitteena on saada tamma takaisin tuntiratsun mittoihin syksyn aikana. Pakko tosin myöntää, että tamman liikuttaminen on enemmänkin Fiian vastuulla: minulla on tekemistä yllin kyllin, ja olen kaiken lisäksi Pellalle auttamattomasti liian pitkä.
Svantesta on loppukesän aikana varttunut järkyttävä sähköpupu, josta ei lopu virta millään. Tai jos patterit ovatkin miinuksella, napero heittäytyy kyljelleen, koisii hetken ja on taas täynnä energiaa. Onneksi on Tintti, jonka kanssa Svante römyääkin päivät pitkät. Kuulostaa varmaan hauskalta, mutta ravurin alku on keksinyt kanavoida ylimääräisen tarmonsa epämiellyttäviin aktiviteetteihin. Svante näykkii minkä tökköhampaillaan pystyy. Kaikista kauheinta on kuitenkin potkiskelu. Sehän kuuluu joka varsan elämään, mutta Svante tuntuu olevan oikea potkuautomaatti. Puolessa sekunnissa se on kääntänyt pyöreän peräpuolensa kohti ja täräyttänyt tuntuvan tömäyksen. Eivätkä kolaukset todellakaan ole hellävaraisia, vaan melkoisen tujuja! Ei auta muu kuin yrittää opettaa muksulle, ettei moinen käytös ole sallittua – ja kestää kaikki ne mustelmat, joita kouluttaminen vaatii.
Mutta Svanten suloisuus, viattomuus ja hölmöily saavat minut rakastamaan sitä kaikesta huolimatta. Jopa nyt, kun se tunkee luokseni ja täräyttää hampaansa lonkkaani. ”Svante! Inhottava ipana!” vingahdan ja työnnän varsan pään pois. Se pyrähtää kauemmas ja alkaa kääntyä uhkaavasti... ”EI!” Mutta kiekaisuni kaikuu kuuroille korville – olen taas yhden uuden mustelman onnellinen omistaja.
|
|
|
Post by Josefiina on Sept 5, 2009 19:22:08 GMT 2
5.9. Syystunnelmaa ja suunnitelmia
Pilvet ovat väistyneet iltaa kohden nyt heleänsiniseltä taivaalta Seppeleen yltä. Lempeä ilta-aurinko värittää puiden latvuksia, ennenkuin hiljaa katoaa taivaanrannasta. Ilmassa pyörii pehmeä tuulenvire. Istuskelen päärakennuksen rappusilla ja näykin Geisha-suklaapatukkaa. Oloni on seesteinen ja rento. Päivän askareet on hoidettu, ja minulla on aikaa rentoutua. Loppuilta on vapaa; voin lähteä tuulettumaan tai todennäköisemmin vain olla ja relata.
Syksy on tuonut Seppeleeseen taas arjen rytmin, johon jo keväällä sain totutella. Arkisin minulla on ratsastustunteja pidettävänäni useampi päivässä, lauantaisin vielä XTT. Tuntien pitäminen on antoisaa, eikä ainakaan vielä ole alkanut maistua puulta. Ratsastajiakin löytyy jonoksi asti. Posiitivsta on myös, että Seppeleen tuntsarit saavat sopivasti kaivattua liikuntaa: kesän laidunloman jäljiltä jäi useamman hevosen kroppaan muutama ylimääräinen kilo. Ainoastaan western-tuntien pitämiseen minun taitoni eivät riitä. Ne ovatkin lähinnä Annen ja Kristerin kontolla.
En ole vielä virallisesti pätevä ratsastuksenopettaja, mikä tuottaa pieniä yhteenottoja joidenkin asiakkaiden kanssa. Mutta itse asiassa suoritan parhaillaan ratsastuksenohjaajan opintoja etäopiskeluna; vielä on paljon jäljellä 120 opintoviikosta. Etäopiskeluna opiskelu sujuu, koska suoritan koko ajan samalla ”ylimääräistä” työssäoppimista. Seppeleen kautta sain suhteita hevosopistoihin, ja niin kouluttautuminen on mahdollista.
Seppeleen talous on lamasta huolimatta kunnossa. Ilmeisesti taantuma ei heppatyttöjen rahapussissa tunnu. Tai ainakaan vanhempien lompakoissa. Tunkua tunneille on nimittäin huisisti. Tallin omistuksessa on tällä hetkellä 16 tuntihevosta, joista 15 täysipainoisessa käytössä – Janus saa vielä lisäkoulutusta. Lisäksi Rosin Blondi käy tunneilla, ja Annen hevosista Palmikko hikoilee kaviouralla toisinaan. Yksityislistalla hevosia on Blondi mukaan laskettuna yksitoista – niistä neljä on Annen ja yksi minun. Täysihoitopaikka on edelleen 300€ kuukaudessa. Ros saa alennusta tuntsarinhommista ja Sastu tallitöistä. Suurin osa tuloista tulee kuitenkin ratsastustunneista. Jaakon ja minun palkat ovatkin nousseet tuntuvasti. Anne saa Kristerin kanssa vaihtelevaa korvausta western- ja muiden tuntien pitämisestä.
Se rahasta. Venyttelen nautinnollisesti ja laitan ruudullisen hupparini vetoketjun tiukemmin kiinni. Elämä näyttää valoisalta. Vaikka arkeni Seppeleessä onkin kiireistä ja vilkasta, nautin siitä sanoinkuvaamattoman paljon. Kepeä tallintuoksu on kuin tatuoituna iholleni, ja hiuksistani löytyy yleensä muutama heinänkorsi. Aktiivinen kilpaurheilu on jäänyt, mutta päivittäinen ratsastus pitää minut timmissä kunnossa. Ympärilläni on paljon tuttavia, kavereita ja ystäviä, joiden kanssa jakaa hevosenhajuiset ilot ja murheet.
Riemuani ei suinkaan vähennä se, että tulossa on uusia, raikkaita tuulia. Syksyn aikana ehtii varmasti tapahtua jos jonkinlaista. Myös Seppeleeseen on tulossa ainakin kaksi uutta asukkia – etenkin toisen rantautumista tuskin maltan odottaa. Se taas tietää minulle lisää työtä, mutta Seppele antaa yhtä paljon kuin ottaa. Huomenna olen lähdössä Annen kanssa katsastamaan uudet tulokkaat vielä kerran. Kauppakirjoja ei ole vielä allekirjoitettu, mutta varmaa on, että molemmat otukset ovat pian Seppeleessä. Tieto uusista kavioeläimistä on aiheuttanut melkoisen kuhinan tallitytöissä, mutta minä ja Anne emme hiiskahdakaan. Haluamme pitää asian yllätyksenä. En myöskään voi olla miettimättä, mitä toisesta hankinnasta ollaan mieltä. Kateellisuutta voi olla ilmassa, mutta enköhän kestä sen pystypäin.
Hitaasti nousen ylös ja lähden sisälle, ottamaan vapaaillastani ilo irti herkkujen ja leffojen parissa.
|
|