|
Post by Josefiina on Mar 28, 2009 19:26:06 GMT 2
Josefiinan päiväkirjaTallin tapahtumia (80%) omistajan silmin, vihjailuja tulevasta, ratsastuskoulun arkea ja henkilökunnan höpötyksiä.
|
|
|
Post by Josefiina on Mar 28, 2009 19:26:14 GMT 2
28.3. Muutto Seppeleeseen – But things changed, and that's the way it is
Auto hyrisee rauhoittavasti, radiossa soi hempeä rock-balladi ja aurinko välkehtii hennon pilvimassan takana. Tuijotan tietä vaiteliaana, puristaen rystyset valkoisina sylissäni olevaa kangaskassia. Anne vilkaisee minua huvittuneena. ”Hermostuttaa? Ei sua usein noin hiljaisena näe.” Nyökkään leukaperät kireinä. ”Mä vaan...” ”Jännität koska tiedät, ettei kaikki ota tätä muutosta ihan hyvillä mielin?” Anne täydentää lauseeni hymähtäen. ”No eiks se oo aika ilmiselvää? Siis että tätä on aika vaikea sulattaa, etenkin ihan alkuajoista mukana olleille.” ”Mm-m, siis kyllä mä sen tajuan”, totean ponnekkaasti nyökkäillen. ”Mutta jotenkin, äh, en minä tiiä. Ahdistaa ja pelottaa, että mä olen jotenkin pilannut jotain kohtalokkaasti Seppeleestä ja kaikki lopettaa ja yhyy.” ”Toi nyt on jo ihan prototyypin teiniangstia”, Anne purskahtaa nauruun. ”Elämässä ei pitkälle pötki, jos aina miettii mitä muut ajattelee – kliseistä mutta pirun totta.” Huokaisen raskaasti. ”Niinpä kai sitten. Mutta...” ”Ei mitään muttia!” Anne keskeyttää. ”Et nyt lietso itteäs mihinkään identiteettikriisiin. Oisinko mä myynyt sulle Seppeleen, jos arvelisin ettet pärjäis? Vastaus: en. Ja se saa riittää ihan joka sorkalle.” En voi muuta kuin puhjeta hymyyn. ”Niin kai sitten. Susta tulee varmaan aika hyvä äiti! Mistäs sen tietää, millon teilläkin on jo pari pikku-Annea ja mini-Kristeriä...” Anne tuhahtaa silmiään pyöräytellen. ”Kyllä mä viimeseks penskat teen nyt, kun oon teistä päässyt eroon, sen voin luvata!”
Tosiaan, nyt se on julkista: minä olen Seppeleen uusi pääomistaja. Ajatus tuntuu hullulta, mahdottomalta, se kuplii mahanpohjassa ja kutittelee niskaa. Päätös julkistettiin eilen. Muistan sen hetken varmaan ikuisesti, Anne esittämässä asian tallikäytävällä ympärillään valtava lauma tallityttöjä, minun seisoessa pää punaisena vieressä, kasvoilla epäselvä virne. Annen lopetettua puheensa minä sanoin vielä muutaman sanan, ja sitten kuulijat tuntuivatkin jakautuvan kolmeen leiriin: niihin, jotka ottivat asian vastaan hyvin; niihin, jotka eivät sanoneet juuta eikä jaata ja niihin, joille uutinen tuli kuin iskuna vasten kasvoja.
Mutta tässä sitä nyt ollaan, matkalla Seppeleeseen. Tällä kertaa pysyvästi. Vilkaisen takapenkille, joka on täynnä pahvilaatikoita ja matkalaukkuja. Osa tavaroistani on vielä vanhempieni luona, tuon ei-niin-tärkeäitä kamoja uuteen kotiini sitten myöhemmin.
Sydämeni sykähtää, kun Anne kaartaa auton Seppeleen pihaan. Heilautamme molemmat kättämme pihassa olevalle maastoryhmälle. ”On vähän haikeaa jättää tää kaikki taakse”, Anne sanoo yhtäkkiä. ”Mä toivon ja uskon, että sä olet mun luottamuksen arvoinen.” En sano mitään, mutta tuntuu kuin sisälläni lepattelisi sata perhosta.
”Noni! Muuttihan se blondi tänne!” Jaakko seisoo päärakennuksen edessä, tupakka suupielessä kuten aina. ”Tuleekohan mustakin nikotiiniriippuvainen kun mä asun täällä”, arvuuttelen avatessani Annen peltihirmun takaoven ja kiskoessani kasseja ulos. Vilkaisen tallin suuntaan ja näen, miten tyttöparvi on kerääntynyt töllistelemään tapahtumaa. Heleä puna nousee kasvoilleni ja rupean ripeästi nostelemaan pahvilaatikoita syliini. Onneksi Anne on jättänyt taloon astioita sun muita kapistuksia, huonekalutkin ovat paikallaan. Krister varmaan hankkii Annelle kaiken, mitä nainen keksii toivoa, tuumin hymyillen vinosti, ahtautuessani kantamusten kanssa päärakennuksen ovesta sisään.
Kun olemme Jaakon ja Annen kanssa kantaneet kassit olkkariin, painumme takaisin pihalle. Anne lupaa tulla vielä käymään huomenna ja selvittämään loput käytännön asiat, hyppää sitten autoonsa ja kaasuttaa pois. Minä ja Jaakko jäämme pihalle; mies sytyttää Malboron ja tarjoaa minulle. Epäröin hetken, mutta kieltäydyn kuitenkin. Katselen ympärilleni. Kaunis päärakennus, hurmaava talli, avarat laitumet, suloiset leirimökit, kodikas aitta, käytännöllinen kenttä... tämä kaikki on nyt myös minun. Kyyneleet pakkaantuvat silmänurkkiini, räpyttelen ne kiivaasti pois. ”Mitä sä vetistelet”, Jaakko hymähtää, mutta äänensävy on hellä. ”Parin viikon päästä sä itket jo ihan muista syistä.” ”Se on sitten sen ajan murhe”, hymyilen silmät sädehtien miehelle ja lähden pomppimaan vielä aittatarhalle, ennen kuin minun täytyy purkaa laukut.
Istahdan tarhan aidalle ja tuijotan kolmea etäämpänä laiduntavaa ponia. Sisälläni läikähtää: tästä tulee minun arkeani, Seppeleestä todellinen osa elämääni. Tämä on nyt minun kotini.
|
|
|
Post by Josefiina on Mar 29, 2009 12:18:17 GMT 2
29.3. Arjen aloitus
Hörpin appelsiinimehua keittiön pöydän ääressä ja selaan sanomalehteä. Odottelen kärsimättömänä, että leivät paahtuvat paahtimessa ja pääsen syötyäni kohti tallia. On kummallista istua tässä, päärakennuksessa, ympärillä omia tavaroita. Muistan, miten olin aina arvaillut, millaista täällä mahtaisi näyttää... ja nyt itse asun kodikkaassa, kauniissa rakennuksessa. Pelottavaa. Katselen tyytyväisenä ympärilleni. Sain eilen jo suhteellisen paljon tavaroita purettua ja talo alkaa näyttää jo hiljalleen omalta. Hommaan meni tosin useampi tunti. Jaakko kävi vielä illalla pyytämässä minua baarireissulle, ”nyt kun kerran porukkaan kuulut”, mutta kieltäydyin tällä kertaa, muuttokiireisiin vedoten. Oikeasti halusin nauttia hetken olostani, istua huokaillen ikkunan edessä Seppelen tiluksia ihaillen ja suunnitellen tulevaa.
Rämps! Leivänpaahdin ilmoittaa valmiudestaan. Nousen ylös, sipaisen leiville voita ja rouskutan ne pikaisesti. Kiskon vielä naamaani jogurtin, ennen kuin lähden etsimään tallivaatteitani. Vedän ylleni kunnon vaatekerrat, päivä kun on luultavasti pitkä. Kello lähentelee vasta puoli kahdeksaa. Jaakko koisii varmasti ainakin puolillepäivin, sen verran myöhään mies eilen yksiöönsä remusi. Sulkiessani ulko-oven huomaan tallin edustalla tutun pyörän, uuttera Sastu on tekemässä aamutallia. Hypähtelen vilpoisan pihan läpi talliin. Pakkasta on näin aamutuimaan vielä miltei viisitoista astetta, mutta päivää kohden lauhtuu varmasti.
”Huomenia!” Kiskaisen melkein kiinni jäätyneen oven vaivalloisesti auki ja työnnän naamani talliin. ”Täällä sitä jo ahkeroidaan.” ”Mo. Kai sitä ny ku on Annen kaa sovittu.” Usein tylyltä vaikuttava mutta pohjimmiltaan hyväntahtoinen tyttö lakaisee tallikäytävää katsettaan nostamatta. Aistin jännityksen välillämme ja puraisen alahuultani. Niinpä niin, omistajuuteni on varmasti vaikea sulattaa. Astun kokonaan talliin ja laitan oven kiinni. Tallissa on sopivan lämmintä. En voi olla hymyilemättä leveästi, kun tajuan, että tämä kaikki on nyt myös minun, ihan oikeasti.
”Viedäänkö nää ulos?” kysäisen Sastulta. Tyttö nyökkää. ”Tarkotus ois. Siellä on kakstoista astetta pakkasta, eli loimittaa saadaan.” Minä käyn päästämässä aitan ponikolmikon ulos, sillä aikaa Sastu on jo aloittanut loimittamisen. Lisäturkkia kaipaavat ainakin Anttu, Blade, Eppu, Rensu... hommaan menee joku neljäkymmentä minuuttia, vasta sitten lähdemme taluttamaan elikoita tarhaan. Kaikki hevoset odottavat malttamattomina ulospääsyä ja puhaltelevat innoissaan ulkona raikasta talvi-ilmaa. Emme voi Sastun kanssa kuin nauraa, kun jokainen heppa esittää meille oman, persoonallisen iloittelunsa.
Kun viimeinenkin hevonen on ulkona, kävelemme Sastun kanssa tallia kohti vaiteliaina. ”Jane sitten lähti eilen Flieniin”, sanon rikkoakseni hiljaisuuden. Siirin varsa tosiaan vietiin eilen uuteen kotiinsa Nanan ja Pipsan luokse. ”Jjep.” Olemme tallin edustalla. Sastu nappaa pyöränsä, tuijottaa hetken maata ja katsahtaa sitten minuun. ”On tää ihan ok.” ”Ai mikä?” ”No siis et susta tuli nyt omistaja tai sillaa. Mut jos sä otat Antulle toisen hoitajan, mä kuristan sen.” ”Ay ay captain.” En voi olla virnistämättä ja samalla helpotuksen aalto käy lävitseni. Sastu on aina Sastu. ”Se on moro, mä tuun viel käymään iltapäiväst.” Sastu hyppää joponsa selkään ja lähtee kohti kotiaan, minä astun hihittäen talliin.
Päätän aikani kuluksi siivota niin monta karsinaa kuin suinkin jaksan. Urakka on melkoinen. Jo kuuden jälkeen hiki virtaa ja tuntuu, että läkähdyn hengiltä. Käyn heittämässä toppatakkini toimistoon ja jatkan projektia. Lantala-talli-väli alkaa jo urppia kunnolla, mutta puolentoista tunnin kuluttua olen viimein valmis! Kaikki ison tallin boksit on putsattu! Hehkun itsetyytyväisyyttä ja ansaitusti, ja käyn nappaamassa oleskeluhuoneen jääkaapista pullon limua. Kello on nyt puoli kymmenen, ja hiljalleen porukkaa alkaa lapata tallille. Siivottuja karsinoita ihmetellään, mutta pidän suuni kiinni ja tyydyn myhäilemään arvoituksellisesti. Kun hoitajat alkavat valmistautua ratsastusretkeen, minä vetäydyn toimistoon ja alan käymään paperipinkkaa lävitse. Huh huh... näillä matemaattisilla taidoilla saan kyllä kysyä Elliltä ja Annelta apua kerran jos toisenkin, ennen kuin uskallan ottaa Seppeleen talouden kunnolla handuun. Plääh, tylsää. Keskeytän laskujen pläräämisen ja rupean sen sijaan pelaamaan tietokoneella Vapaakenttää. Mikä onni, että Seppele saikin näin kypsän omistajan!
Puolenpäivän aikaan nälkä kurnii vatsassani ja menen sisään tekemään itselleni ruokaa. Huomaan, että pöydälle unohtunut puhelimeni on soinut useamman kerran. Anne! Soitan naiselle takaisin. ”No Jossu tässä moi, sori, mä en huomannu että sä olit soittanu.” ”Ai hei. Sitä mä vaan, että tullaan nyt Kristerin kanssa käymään siellä, pidetään henkilökunnan kokous vaikka öbaut puolen tunnin päästä. Me lähdetään nyt ajelemaan sinne päin, Elli oli tässä käymässä ja tulee samalla kyydillä.” ”Asia selvä... Jaakko nukkuu kyl vieläkin.” ”Joo just, käy nyt herranjumala herättämässä se laiskuri, mitäs juopottelee viikonloput pääksytysten.”
Puolen tunnin päästä istumme toimistossa: Anne ja Krister sohvalla, miehen käsi Annen hartioilla, Elli pöydän takana käymässä otsa kurtussa laskujen eräpäiviä läpi, minä nojatuolissa rötköttäen ja Jaakko kiukkuisena kuin ampiainen ovensuussa. ”Sitä saakeli saa sunnuntaiaamunakaan levätä”, mies murisee pahantuulisena ja hieroo melkein ummessa olevia silmiään. ”No ei saa ei, kun sä oot töissä”, Elli kivahtaa. ”Heeeei, ihan iisisti”, minä toppuuttelen. Elli vilkaisee vielä Jaakkoa kiukkuisesti ja huokaisee sitten. ”Sori. Sais nyt tän koulun vaan pois alta, niin ois elämä paljon rennompaa.” ”Sitä sä kaipaatkin...” Jaakko mutisee ärtyneenä. ”No niin”, Anne rykäisee. ”Aletaanpa keskustella.” Vaikka nainen on ollut Seppeleestä poissa vain yhden yön, voi muutoksen jo huomata. Haikea lähtö tietenkin oli, mutta Anne on selvästi levollisempi ja hyväntuulisempi. ”Kahdeksankymmentä prosenttia Seppeleestä siirtyy siis Josefiinan haltuun. Minä omistan sen parikymmentä ja Elli on mukana sen, minkä jaksaa.” Nyökkäilemme Annen jatkaessa: ”Taloudellinen tilanne pysyy suunnilleen samana. Tunteja on mukavasti ja ratsastajia riittää, se asia on ok. Ootko sä ajatellut muutoksia hintoihin, Josefiina?” Kaikkien katseet kääntyvät minuun, ja alan takellella hiukan. ”En kai nyt sillai, mutta jos te haluatte niin..” ”Eli hinnat pysyy samoina”, Anne hymyilee. ”Kilpailukykyiset, mutta silti tarpeeksi tuottoisat, että saadaan palkat kokoon.” Palkat-sana herättää Jaakon horroksestaan. ”Joo, ja Josefiina osaa varmasti hoitaa asiat erinomaisesti..” Imelä äänensävy paljastaa taka-ajatukset. ”Jaakko, ei palkankorotuksia”, tuiskahdan tylysti. Jaakko tuhahtaa, Krister purskahtaa nauruun. ”Seppeleen liikevaihto vuodessa on joku satatuhatta euroa”, Elli pistää väliin. ”Se saattaa vielä kasvaa kun toiminta kehittyy.” ”Mutta välillä mennään kädestä suuhun”, Anne muistuttaa. ”Halpaa huvia tämä ei ole. Lainanlyhennykset sun muut syövät osansa. Silti, kyllä me pärjätään.” ”Olen ajatellut pitää yksityisten karsinavuokrat samana”, ilmoitan. ”Taiga siirtyy yksäriksi, mutta wear ehdotti että se voisi käydä välillä tunneilla.” ”Eli se on sit vähän alle kakssataa kuulta”, Jaakko nyökkää. ”Täysihoitoyksityisten tuoma liikevaihto on joku 3500 euroa per nokka vuodessa, kun kaikki osallistuu ahkerasti tunneille”, Elli toteaa. ”Tuntilaisia on joku sata-kaksisataa; vakituisista tulee rahaa joku kuusi, seitsemänsataa euroa per tuntilainen vuodelta.” ”Kesää kohti tuntimäärät varmaan lisääntyy”, arvelen. ”Ja kesällä sitten tulee leirit sun muut.” ”Niitä mietitään myöhemmin”, Anne lisää.
”Hei muutes. Kuljetuskalustoon pitäis investoida”, Elli huomaa. ”Ei se nyt ihan välttämätöntä ole, mutta nuo kaksi onnetonta traikkua alkaa olla jo aika surkeassa kunnossa.” ”Hmm, sitä pitää miettiä...” Anne hieroo leukaansa. ”Muuta?” Kenelläkään ei tunnu olevan muuta ilmoitusluontoista asiaa.
”Mä taidan lähteä maaaastoon pitkästä aikaa”, Anne huoahtaa onnellisena. ”Vaikka tää on aika vaikeaakin luopua niin paljosta, saan ihan uudenlaista intoa hevosteluun, kun enää ei ole sellainen taakka hartioilla.” ”Kannustavaa”, naurahdan, ”mutta joka tapauksessa, mä voisin tulla mukaan... lainata vaikka jotain tuntsaria. Senttiä!” ”Lainata, nehän on sun omia, pöhkö”, Elli nauraa. ”Mutta mäkin voin tulla, Bladella!” ”Minullekin kelpaisi maastoreissu”, Krister aukaisee suunsa. ”Sut laitetaan Tiian selkään”, Anne päättää. ”Pakko kai munki on lähteä”, Jaakko virnistää. ”Ja mä haluan ottaa emännän Blondin!”
Nauraen lähdemme kohti tarhoja.
|
|
|
Post by Anne on Mar 31, 2009 16:34:16 GMT 2
Uusi tallinomistaja yritti helliä hevostaan, mutta ponski ei ollut siitä niin innoissaan. Piha kylpi auringonvalossa. (Nopeaakin nopeampi, tämän viestin saa poistaa, jos pilaa hienon päiväkirjasi. =D)
|
|
|
Post by Josefiina on Apr 2, 2009 19:17:11 GMT 2
No vitsi, vähän tekis mieli poistaa toi viesti. Kiva ku niinku tollanen peelo tulee mun sikacoolii päiväkirjaa niinku pilaamaan?! Siis vitsi, ethän sä ees osaa piirtää, niinku ihan sairaaaaan ruma kuva, vitsi mun mummoki piirtää salee parempiiih.
... ;D Kommentoinkin jo yksityisesti mutta vielä: ♥
Seuraavaksi täysin sisällötön tarina, mutta tekee mieli kirjoittaa...
2.4. Keväänodotusta
Ulkona tipsuttelee vettä, kun harpon läpi loskaisen pihan kohti tallia. Viikossa talli-päärakennus-talli-väli on tullut tutummaksi kuin omat taskuni: käytännössä vietän kaiken valveillaoloaikani hevosten kanssa. Hilla on saanut melkoisesti huomiota ja liikuntaa, ja olen yrittänyt tutustua kaikkiin omistukseeni siirtyneisiin elikoihin. Koko Seppele näyttäytyy aivan erilaisessa valossa nyt, kun päävastuu kaikesta on minulla. Kiirettä pitää ja lepohetkiä on vähän: vaikka periaatteessa minulla ja Jaakolla on työajat, oikeasti olemme töissä jatkuvasti.
”Paljonko kello on?” kysäisen varmaan toista askiansa tänään vetävältä Jaakolta, joka tuttuun tapaan imee savuja tallin edustalla. ”Puol seiska.” Jaakko vilkaisee puhelintaan ja tunkee sen takaisin taskuun. ”Noooh, rupeeko jo omistajan arki painamaan päälle?” ”Eipä oikeestaan. Tai kyllähän tekemistä on yön pikkutunneille asti, jos vaan tekee”, naurahdan, ”mutta mä nautin tästä.” ”Ainakin vielä”, Jaakko toteaa kuivasti. ”Ootas kun oot ollut töissä tän reilun vuoden, ha-ha. En ihmettele, että Anne karkas kaupunkiin.” ”No, sitten mä myyn Seppeleen sulle”, virnistän Jaakolle joka tekee heti torjuvan eleen kädellään. ”Ei musta tallinomistajaa saa”, mies pudistelee päätään ja veistelee: ”Jaakko on hyvä renki mutta huono isäntä.” Minä hymähdän ja puhahdan sitten: ”Renkiydestä puheenollen, käys tsekkaa maneesin takana oleva tarha. Portti lagaa jotain.” Huokaisten Jaakko lähtee matkaan.
Tallissa on aika hiljaista. Vain muutama hoitaja puunaa vielä hoitsujaan. Huomenna alkaa viikonloppu ja talli täyttyy väestä, tuumin moikkaillessani Elladyn, Shinquan ja Carkin. Toisaalta on mukavaa, että viikonloppuisin tallilla on vilinää ja vilskettä, mutta toisaalta nautin viikon aamupäivistä, kun tallilla on minun lisäkseni korkeintaan Jaakko. ”Kiira sen kun kasvaa”, naurahdan nojautuen Palmin karsinaa vasten. Suomenhevostamman kolmas varsa on supersöpö turpapilkkunsa kanssa, ja Carkki ikionnellinen Annen luvattua Kiiran hänelle. ”Joo, kohta se jo lähtee Seppeleestä”, Carkki hymähtää. ”Toisaalta haikeaa, toisaalta kivaa.” ”On sullakin tekemistä – Leevi, Palmi ja kohta Kiira”, totean. ”Miten sun aika riittää?” ”Pakko aina nyhtää sitä sitten jostain”, Carkki naurahtaa. ”Ja jos ei riitä, onneksi Leevi sai Reegasta hoitajan ja Palmikolla on Anne.” ”Niinhän se menee”, nyökkään hyväksyvästi. ”Ja hei muuten, käys sitten puuhailemassa sen Hillan kanssa kun ehdit!” ”Seikka on saletti!” Carkki heilauttaa kättään rapsuttaen toisella kädellään Kiiraa, varsan kaulan kiertyessä mielihyvästä.
Katseeni pysähtyy tyhjän karsinan kohdalle. Abbyn hevonen, Joli, lähti eilen, ja nyt minun pitäisi puuhata karsinapaikalle polle. Olen jo suunnitellut hankkivani tuntiponin tai -hevosen, mutta asia on vielä auki. Nothing is free, ja tahdon talliin Sopivan Hevosen. Millainen se sopiva sitten on, sitä en tiedä. Vapaa karsinapaikka on kuitenkin innostanut tyyppejä kyselemään paikkaa yksäreilleen ja minulla on aika ajoin suu kuivana jauhaessani samaa lausetta: ei, siihen tulee tuntsari.
Tarkastettuani, että kaikki on kondiksessa pyörähdän takaisin ulos. On hurjan valoisaa ja ihan lämmintäkin. Leveä hymy leviää kasvoilleni: olen onnellinen! Kevät tulee, minä otan sen vastaan hevosteni kanssa. Hypähtelen aitan luokse tervehtimään valkoista poniani ja katselemaan, miten se voi rankan koulutreenin jälkeen. Toisinaan elämä on huumaavan ihanaa!
|
|
|
Post by Josefiina on Apr 5, 2009 11:11:07 GMT 2
5.4. When I'm with you, you are safe
Puolikuolleena valahdan satulahuoneen lattialle. Kello on vasta kaksitoista, mutta olen jo uurastanut tälle päivälle tarpeeksi: talli on suursiivottu, ja aikaa meni vain neljä tuntia! Hengästyneenä mutta tyytyväisenä katselen ympärilleni. Myös satulahuone on saanut osansa puunauksestani, ja varusteet on järjestetty siististi. Eilen askartelin vielä uudet nimilaputkin satuloiden ja suitsien telineisiin. Päätän mielessäni, että tulevan viikon aikana joka ikinen hoitaja saa kuurata hoitsunsa varusteet – siihen hommaan minä en jaksa ruveta! Ulko-ovi lämähtää. Nousen ylös ja kurkistan käytävälle. Jaakkohan se siinä, tummat pussit silmien alla, tukka sekaisin. ”Oli taas villi yö?” virnistän. ”Oli oli.” Jaakon ääni on kuin haudan takaa. ”Siivonnu?” mies puhahtaa sitten, enemmän kuin kaksisanaisia lauseita häneltä on turha tänä aamuna odottaa. ”Jep. Nyt vaan ootan millon väkeä alkaa kerääntyä ja paikat sotkeentuu uudelleen”, virnistän hiuksiani haroen. ”Sieltähän niitä on lauma tulossa”, Jaakko saa muodostettua yllättävän pitkän virkkeen väsyneellä äänellä. ”Tota... haittaako jos mä painun vielä pehkuihin?” ”No tän kerran”, hymähdän, ”mut ens viikonloppu sitten mietit vähän tota dokaamistas.” ”Mmm..” Jaakko lähtee huokaisten kohti asuntoaan.
Käyn hakemassa toimistosta kylmän limsapullon. Se aukeaa ihanasti sihahtaen. Kylmä juoma tuntuu taivaalliselta karheassa kurkussani. Ehdin juuri ottaa pari kulausta, kun Jaakon ennustuksen mukaan joukko tallityttöjä porhaltaa sisään. ”I-ha-naa, täällä on siivottu!” tunnistan Ilun iloisen äänen. ”Vitsi, vähän siistii”, Jokeri toteaa ilahtuneesti, ”ei enää tarvi ettiä Flooran harjoja joka puolelta!” ”Mutta kauankohan tämä talli pysyy tällasena”, kuulen Veronican arvuuttelevan. ”Meistähän se on kiinni”, Eija muistuttaa reippaasti. Sulkeudun toimistooni päättäen moikata tyttöjä myöhemmin, sillä paperitöitä piisaa jälleen. Seppeleen raha-asiat ovat enimmäkseen Ellin hoidossa, mutta minäkin yritän hoitaa taloutta sen minkä pystyn. Se ei olekaan ihan yksinkertaista, onhan Seppele kuitenkin suuri ratsastustalli, ja vaikka tuloja on runsaasti niin menojakin riittää.
Huokaisen ja pyöritän etusormia ohimoillani. Abbyn lopetettua tuntijärjestelyt ovat menneet uusiksi, ja oikeastaan uusi ratsastuksenopettaja olisi nannaa. Mutta mistäs löydät päteviä, luotettavia työntekijöitä? Lisäksi pitäisi puhua Annen kanssa uudesta tuntihevosesta. Tuijotan tietokoneen ruutua silmät sumeina. Ei ole tallinomistajan arki aina herkkua. Tai olisi, jos ei tarvitsisi tehdä muuta kuin ratsastaa, hoitaa hevoset ja ahkeroida tallityöt! Kiroan mielessäni laskujen keksijät ja pujahdan takaisin heinäntuoksuiseen tallikäytävään.
”Heippa Jossu!” Eteeni pölähtää Pikun apuhoitaja, Ellady. ”No moi.” ”Mulla ois vähän asiaa”, tyttö rykäisee. ”Mä haluaisin lisää vastuuta ja nyt kun Fionakin on tauolla, niin voisinko mä, tota, alkaa hoitaa Pikkua sillai oikeesti?” Mietin asiaa hetken. ”Hmm. Ymmärrän kyllä ajatuksen, mutta katsotaan sitä myöhemmin. Mun mielestä sun kannattaisi hankkia kokemusta ensin apuhoitajana. Käykö se?” ”Okei...” Ellady vaikuttaa ensin pettyneeltä, mutta hymyilee sitten. ”Me ajateltiin Pikun kanssa lähteä Pipsan ja Pampulan kanssa maastoon tänään, saadaanhan me?” ”Jep, ilman muuta.”
Tervehdin käytävällä vastaantulevia hoitajia. Kaikilla on jotakin kysyttävää tai kerrottavaa. Vastailen kärsivällisesti uteluihin uudesta tuntsarista, kysymyksiin vakiotuntien järjestämisestä, lupaan Shinqualle että hän saa järjestää vapputapahtuman Elladyn kanssa ja sovin Eijan kanssa toisesta tapahtumasta.
”Hei, haluaisitko sä kouluttaa mun kanssa tänään Mynttiä?” Liina tiedustelee ohimennen. ”Oi, tietty”, innostun. ”Mihin aikaan?” ”Vaikka kolmelta?” ”See you then.”
Ennen Myntin kouluttamista ehdin vielä käydä vetämässä pikaisen koulutreenin Hillan kanssa. Nappaan tamman harjapakin ja lähden kohti aittaa. Poni on helppo houkutella portille rapisevan karkkipaperin ansiosta. Napsautan aidalle unohtuneen riimunnarun kimon hevoseni riimuun ja talutan sen nopeasti portista ulos, ennen kuin Pella ja Taiga hoksaavat tulla perässä. Hilda steppailee hiukan levottomana kun tajuaa että olemme matkalla isoon talliin, mutta en vedä neidin hermoiluista pulttia. Tallin omistajana minulla on ollut paremmin aikaa keskittyä issikan kanssa treenaamiseen ja tulokset alkavat jo näkyä.
Laitan Hilman kahdelta puolin kiinni ja alan reippaasti harjaamaan sitä. Voi taivas, miten paljon karvaa hevosesta lähteekään! Käytän ensin harjakiveä, parasta tietämääni apukeinoa karvanlähtöaikaa vastaan, ja sitten vielä kumi- ja piikkisukia. Hilda askeltaa välillä stressaantuneena, mutta juttelen sille koko ajan rennosti ja hiljalleen tyttö alkaa rauhoittua. Harjaan Hillan kaikessa rauhassa, sillä haluan että se tottuu ison tallin hälinään: ellei pörröinen ponskini kestä kikattavia tallityttöjä, miten se pystyisi tekemään parhaansa kisoissa, joissa hälinää on vielä enemmän? Puhdistan vielä kaviot ja kiristän löystyneet hokit. Huomaan, että Himpsun vasempaan takajalkaan on ehtinyt kehittyä ilkeännäköinen yönsilmä. Päätän rasvata sen, kun tulen ratsastamasta.
Satula saa Hillan hermostumaan. Se hirnahtaa ja hypähtää taaksepäin. Lasken satulaa käsissäni ja silitän toisella kädellä pelkuripolleni kaulaa. ”Soooo jaaaaa, Himpsu, iiiiihan rauhassa.” Kestää varmaan viisitoista minuuttia, ennenkuin Hilla on tarpeeksi rauhallinen, että saan satulan sen selkään. Kun se toimitus on tehty, Hilla rauhoittuu eikä säpsyile vyönkiristystä tai muutakaan. Suitset saan suuhun melko ongelmitta. Satulahuoneen lämpöpatteri varmistaa sen, ettei kuolaimia tarvitse erikseen lämmitellä. Kiristän vielä turpahihnan ja klipsautan kypärän päähäni, sitten lähden taluttamaan tammaani vilpoiseen alkukevään keskipäivään.
Taivas on paksun, harmaan pilvimassan peitossa ja taivaalta tihkuttaa vettä. Ilma on kostea ja vähän inhottava; en silti voi mennä maneesiin, sillä Hilla ei edelleenkään kestä yksinoloa ja kentällä se sentään näkee suunnilleen muut hevoset.
Alkukäyntien ajan tamma hirnuu ja huutaa muille hevosille. Kun se saa vastauksia tarhassa käyskenteleviltä lajitovereiltaan, se alkaa rauhoittua. Pidän ohjat pitkinä ja ohjaan tammaa lähinnä katseellani. Noin vartin verryttelyjen jälkeen alan taivutella tammaa. Pidän edelleen tuntuman suuhun olemattomana ja teen voltteja ja kiemurauria pelkästään painoavuilla. Hilda nauttii työskentelystä, ja mitä hellävaraisimmat ja salavihkaisimmat avut annan, sitä enemmän se keskittyy tehtävään. Himpsu nauttii haasteista, se suorastaan kerjää niitä.
Nostan ravin – Hilla yrittää puskea töltille, mutta tällä kertaa en hae sitä – ja teemme samantapaisia jumppatreenejä. Taivuttelen ponskia ja otamme pohkeenväistöä sun muita helpohkoja liikkeitä. Otan kevyen tuntuman suuhun. Hilla pureksii kuolainta ja rupeaa hakeutumaan muotoon. Tunnen, miten se alkaa hiljalleen käyttää takajalkojaan. Hymyilen onnellisena. Vaikka Himppu on muuten arvaamaton, kouluratsastuksessa se on elementissään: tamma rrrrakastaa kaikkia antamiani tehtäviä. ”Sä olet maailman paras heppa”, huokaisen kun annan tamman kulkea hetken käynnissä.
Otamme pysähtymisiä ravista. Pysähdyksestä annan laukkapohkeet; hiukan epäröiden Hilla hyppää laukalle mutta jatkaa sitten iloisessa töltissä. Parin kokeilun jälkeen se kuitenkin ymmärtää jutun jujun ja laukkaa hallitusti pääty-ympyrällä. Yhtäkkiä tallilta kuuluu epämääräinen kolahdus: Hilla pärskähtää ja hypähtää puoliksi pystyyn, mutta hetken kuluttua rauhoittuu jälleen. Olen tyytyväinen; vielä pari kuukautta sitten tamma olisi mennyt tolaltaan pienestäkin rasahduksesta, nyt se epäröi vain hetken. Molemminpuolinen luottamus välillämme on hyvällä tolalla.
Innostun kokeilemaan laukanvaihtoja ja yllätyksekseni epäselvistä avuistani huolimatta Hilda ymmärtää, mitä siltä haen. Vastalaukkakaan ei tuota ongelmia. Koitamme etuosakäännöstä: täysin pulmatonta lahjakkaalle hevoselleni. Puhun Himpulle koko ajan ratsastuksen aikana ja kehun sitä vuolaasti, kun se onnistuu.
Lopuksi otamme vähän rennompaa matskua; annan neidin laukata sydämensä kyllyydestä pitkillä sivuilla. Eipä se ehdi hurjia vauhteja ottaa, mutta jonkinmoiset kuitenkin. Hilla kiitää onnessaan, mutta hidastaa heti kun puristan käteni nyrkkiin. Ihana, ihana hevonen!
Katson kelloani; olemme menneet jo tunnin! Hidastan islanninhevoseni käyntiin ja annan sen puhaltaa. Päähäni pulpahtaa suhdettamme kuvaava biisinpätkä; when I'm with you, you are safe. Sitähän yhteiselomme on: minun pitää saada Hilla tuntemaan olonsa turvalliseksi ja käyttäytyä itse mahdollisimman rennosti. Talutan Himpsun takaisin isoon talliin. Se kulkee perässäni mielellään ja tuuppii minua hellästi turvallaan. Tallissa se tietenkin sätkyilee omaan, persoonalliseen tapaansa ja meinaa saada sydänhalvauksen, kun Lynn ja Kat yrittävät tulla silittelemään sitä ystävällisesti. ”Mielenkiintoinen pakkaus”, Kat naurahtaa. ”Lutuinen pallero”, Lynn huoahtaa, ”jos se tarvitsee hoitajaa niin ilmoitathan?” ”Harkitsen asiaa”, lupaan ja lähden taluttamaan panikoivaa poniani kohti tarhaa ja sen parhaita kavereita, Taigaa ja Pellaa.
Katselen, miten Hilla tölttää innoissaan Taigan ja Pellan väliin, hellästi hörähtäen. Leveästi hymyillen lähden takaisin päätallille päin. Rakas, rakas hevoseni!
|
|
|
Post by Josefiina on Apr 9, 2009 19:37:59 GMT 2
9.4. Harjoitus tekee mestarin, ja mestarit ne vasta harjoittelevat
”Hnggggh!” Viimein saan Himpun satulavyön pari reikää tiukemmalle. Puhahdan tyytyväisenä ja pyyhin otsaani. Tänään Hilla on ihan harvinaisen rasittavalla tuulella. Varusteiden laitossa kesti neljäkymmentä minuuttia, mikä on jo henkilökohtainen ennätyksemme. Mutta periksi ei anneta!
”Oottekste valmiita?” Vilkaisen Pampulan jalustimia säätelevää Pipsaa. ”Joo, ihan kohta”, tyttö vastaa, napsauttaa hihnan oikeaan reikään ja nostaa sitten katseensa Pampun selässä hymyillen. ”Eiköhän aloitella!”
Olemme päättäneet ottaa rennon estetreenin maneesissa. Ihan muutaman päivän päästä ovat nimittäin Liekkijärven ratsastajien, Alinan ja Shinquan ylläpitämän ratsastusseuran joka on varsinainen hitti seppeleläisten keskuudessa, ekat seurakilpailut. Estekisoja on yhteensä kaksi, ja tietenkin olen ilmoittautunut Himpsun kanssa molempiin. Luokkana on 60 cm, joka ei kuulosta pahalta. Mutta tämän tamman kanssa sekään ei ole niin varmaa...
Verryttelemme ratsut kunnolla ravissa. Taivutuksia ja kiemurauria. Hiljalleen Hilda alkaa pureskella kuolainta mietteliäänä ja käyttää takajalkojaan varovasti. Kehun issikkaani hiljaa; treenit ovat aina vain helpompia, vaikka muuten ponin käytös on välillä raivostuttavaa.
Aloitamme ihan helpoista puomitreeneistä. Aluksi Hilla tapansa mukaan koluttelee kaiken läpi pää pystyssä ja korvat jäykkinä. Toistamme harjoitusta, kunnes tamma alkaa rentoutua ja pääsee puomien läpi kaikissa neljässä askellajissaan. ”Tuleekohan niistä kisoista mitään”, murehdin. ”No miksei tulisi”, Pipsa ihmettelee rakentaessaan meille paria okseria ja ristikkoa. ”Koska tää tarvii niin paljon lämmittelyä, että se pääsee hyppyvireeseen. Ja siellä on vaan yks, kaks lämmittelyestettä ja niillekin kauhee ryysis...” Pipsa purskahtaa nauruun. ”Alinan valitusta kuunnellessa on tullut selväksi, että osallistujia ei kyllä ole tungokseksi asti! Ja c'mon, Hilla peilaa sinnuu ihan koko ajan. Nytkin, kun sie puhut tollee hermostuneesti, se kuuntelee korvat höröllä ja rupee steppaamaan – huomaatsie?” Tosiaan, Hilla askeltaa levottomana pitäessäni toisella kädellä sitä ja toisella Pampulaa kiinni. ”Nii-in, ”, huokaisen. ”Mutta kun saisin itseni pidettyä kurissa...” ”Kyllä työ pystytte siihen”, Pipsa vakuuttaa. ”Kunhan sie vaan luotat ihtees!”
Kolmenkymmenen minsan kuluttua Pipsan sanat alkavat tuntua todelta. Olemme hypänneet helpompia ja kiperämpiä ratoja, ja vaikka Hilla aluksi kieltää, väistää ja loikkii ihan miten sattuu, toistojen myötä se alkaa hypätä ihan nätisti. Mikään jalo pomppugaselli se ei ole, ennemminkin huvittava näky; pörröponi ponnistamassa polvenkorkuisten puomien yli, haha! Mutta treenin loputtua olemme molemmat yhtä tyytyväisiä.
Pipsa ja Pampulakin ovat onnistuneet loistavasti, ja vietyämme ponit ulos pulisemme innostuneesti tulevista kisoista. Pipsa ei osallistu Pampulla, mutta omilla hevosillaan Flienistä kyllä. Hiljalleen toiveikkuuteni herää, Pipsan papattaessa innostuneesti ruusukehaaveistaan. ”Oikeestaan... ne kisat on Seppeleessä ja kaikkee... ehkä me pärjätään ihan hyvin?” totean epävarmasti. ”Noni, siehän alat oppia!” Pipsa tuuppaa minut naurahtaen märkään lumihankeen. Kaappaan lumilossua käsiini ja lähden kikattaen juoksemaan kiljuvan tytön perään.
|
|
|
Post by Josefiina on Apr 13, 2009 14:09:18 GMT 2
13.4. Känkkäränkkä inkkumolina rimppakinttu
Hyräilen sydän pakahtumaisillaan pyörähdellessäni aittatarhalle. Kello on vasta kahdeksan – vasta siihen nähden, että saisin nukkua viikonloppuisin ihan rauhassa ainakin yhdeksään – mutta en voi pitää itseäni poissa tallilta. Liekkijärven Ratsastajien ensimmäiset seurakilpailut on nyt käyty Seppeleen maneesilla ja en voisi olla tyytyväisempi tuloksiimme Hillan kanssa: ensin kolmas ja sitten neljäs sija! Molemmilla kerroilla vielä täysin ilman virhepisteitä. ”Hiiimpsuuuu, Taaaaigaaaa, Peeeelllllaaaa!” Ponikolmikko kääntää laiskasti päänsä minua kohden. Ne tuijottavat minua aikansa, sitten Pella ja Taiga jatkavat syömistä mutta Hilda miettii vielä. Sitten se lähtee arastellen luokseni. ”Hieeeno tyttö, hyyyyvä tyttö. Maailman paras tyttö”, sopotan tammalle ja sivelen sen päätä. Tarjoan samalla issikalle porkkanan, jonka onnistun kaivelemaan taskustani. ”Meillä meni ihan sikahyvin, eiks mennytkin?” Suukotan pörröistä turpaa. ”Vaikka sä vähän panikoitkin, kolmas sija on jotain ihan uskomatonta meille ja nelosiksi tuleminenkin superhienoa.” Puhuessani nypin Himpsusta samalla isoja karvatöyhtöjä – paksuturkkinen heppa on alkanut vaihtaa kesäkarvaan, ja talviturkkia lähtee sanoinkuvaamaton määrä. Hilla pärskähtää ja ravistaa itseään – tuhannet irtokarvat leijailevat vastapestylle tuulitakilleni. Huokaisen. Tätä se elämä hevosten keskellä on. ”Noniin mussu, vietä hauska päivä tarhassa, jooko? Tänään sä saatkin olla laiskalla, kun viikonloppu oli aika tiukka.” Taputan vielä harmahtavan ponskini kaulaa ja annan sen sitten palata kavereidensa luokse.
Ilma on suhteellisen lämmin, mutta taivas on tiukasti pilvessä. Huokaisten potkin lossuuntunutta lunta edestäni talsiessani isoon talliin. Kevät on sinällään ihan jees, mutta en kestä sen ailahtelevaisuutta. Miksi ensin on ihanan kesäisiä, lämpimiä päiviä ja sitten sataa lisää lunta?! Aina ei mee nallekarkit tasan, huoahdan mielessäni napatessani satulahuoneesta riimunnarun. Tänään on taas pitkästä aikaa aika hoitaa Myntti, Annen omistukseen jäänyt puoliveritamma, jonka hoitajana jatkan tallinomistajuudestani huolimatta. Koska tekemistä on enemmän kuin joka sormelle, jää Myntti väkisin vähän taka-alalle. Onneksi sillä on kuitenkin toinenkin hoitaja, Liina, jonka kanssa olemme tutustuneet paremmin ja joka on temperamenttiseen tammaan korviaan myöten rakastunut. Niinpä annan kaksikon viettää enemmän aikaa yhdessä ja tyydyn itse toimimaan vähän niinkuin taustalla.
”Myntti!” kutsun laiduntavaa hevosta pehmeästi. Herkkä, jalo musta vilkaisee minua ylenkatseisesti heiniensä äärestä ja jatkaa syömistään välinpitämättömänä. En voi kuin virnistää. Kaunistelematta: en merkitse Myntille vielä mitään, mutta eiköhän asia muutu, kun vietämme tarpeeksi aikaa yhdessä. ”Tule vaan, tyttö”, maanittelen kaunotarta samalla kun pujahdan portin alta. Riina, jonka kanssa Myntti tarhailee tällä kertaa, tulee oitis haistelemaan minua uteliaana. Silittelen tammaa silmät kosteina, joskus se merkitsi minulle enemmän kuin mikään muu Seppeleessä. Onneksi Riiviö elää onnellista elämää, Chao kouluttaa sitä kun ehtii ja Annekin ratsastelee tammalla. Kun olen viettänyt Riinan kaulassa pitemmänkin tovin, Myntti tulee uteliaaksi: mitenkäs sen kaveri noin hyvin seurassani viihtyy? Epäröiden tamma lähestyy minua ja liinaharjaista tammaa. Olen kuin en huomaisikaan Mynttiä, juttelen Riiviölle ja paijaan sitä antaumuksella enkä kiinnitä mitään huomiota Mynttiin vaikka se on kosketusetäisyydellä. Lopulta nuoren hevosen hermo pettää ja se tökkää minua turvallaan vaateliaasti selkään. En välitä, vaan jatkan Riinan rapsuttelua. Myntti tuuppaa uudelleen. En reagoi. Tamma ärsyyntyy ja tunkee minun ja Riiviön väliin: hei, kato mua, mäkin oon täällä! Nyt annan Myntille sen kaipaamaa huomiota; nauraen rapsutan jo kookkaan tamman säkää ja napsautan nopeasti riimunnarun sen riimuun. ”Nyt lähdetään talliin, jookospookos?” Lähden reippaasti kävelemään villikon edellä portille. Se seuraa korvat luimussa ja suupielet kireinä, mutta seuraa kuitenkin. Pääsemme helposti livahtamaan portista, Riinaa kun ei sisäänmeno edes kiinnosta ja se jää tyytyväisenä mussuttamaan heiniään.
Vien vastahakoisen Myntin talliin ja sidon sen kahta puolen kiinni. Talli on tyhjillään, joten tamma on alkuun hiukan hermostunut. Haen sen harjapakin ja alan sukimaan Mynttiä, ensin kumisualla. Karvaa lähtee hurjasti! Pärskin ja syljen irtokarvoja suustani. Myntti luimistelee ja naksuttelee hampaitaan. Pari kertaa se yrittää näykkäistä minua hihasta, mutta tomeralla komentamisella lopettaa. ”Sä tykkäät testailla.” Rapsutan mustan tamman harjanjuurta hymähtäen. Harjaan Myntin kaikessa rauhassa. Juttelen sille koko ajan. Tamma rentoutuu hiljakseen, mutta heti jos kosketan sen päätä, se luimistaa korvansa ja nostaa päänsä korkeuksiin. Kaikin tavoin tamman olemus viestittää, ettei se luota minuun. ”Ihme känkkäränkkäinkkumolinarimppakinttu”, äsähdän kiukkupussille.
Neljänkymmenen minuutin päästä Myntti on harjattu niin huolellisesti kuin suinkin. Katselen työni tulosta tyytyväisenä. Hevonen sen sijaan luimii, viskoo päätään ja kuopii betonilattiaa. ”Soooojaa. Arvaas mitä me nyt tehdään? Join-up, again...” Myntti inahtaa kun taputan sen kaulaa: sormet irti, ämmä!
Laitan Myntin sen karsinaan, sillä aikaa kun käyn nopeasti väsäämässä kentälle pika-aidoista pyöröaitauksen. Tallille alkaa pikkuhiljaa lappautumaan jengiä; moikkaan Pipsan, Shinquan, Nanan ja Katin ja ilmoitan, että kenttä on ainakin vartin minun käytössäni. Palaan takaisin Myntin luokse ja napsautan riimunnarun sen riimuun. Tamma yrittää taas näykätä minua; kiellän sitä oitis ja lähden epäröimättä taluttamaan sitä ulos. Mynttiä kyrsii, etteivät sen kenkkuilut tepsi, ja kun ei muuta keksi, se tekee äkkipysähdyksiä. Juttelen tammalle rennosti ja lopulta olemme kentällä. Päästän Myntin vapaaksi pyöröaitaukseen ja menen itse aitauksen keskelle. ”Noniin, ja mene vaan!” Maiskutan ja heilautan pari kertaa kädessäni olevaa riimunnarua. Myntti pärskähtää, hypähtää hiukan takajaloilleen ja lähtee sitten päätään ravistellen ravaamaan hiukan hämmentyneenä. Katson tammaa tiukasti silmiin ja otan askeleen sitä kohti. Myntti lukee tarkasti elekieltäni ja vähän säikähtäneenä tikuttaa kovempaa ravia. ”Vaaaauhtia!” Yllytän Myntin maiskuttamalla ja riimunnarua liehuttamalla laukkaan. Se pukittelee ja vetää välillä hurjia spurtteja, yrittäen vähän säikytellä; en välitä tamman uhoamisesta vaan pidän sen liikkeessä. Äkkiä Myntti pysähtyy ja kääntää takapäänsä minua kohti. Kohotan kulmiani, vai että tällaista peliä. Maiskutan ja heilutan käsiäni sekä riimunnarua. Otan askeleen tammaa kohti ja silloin se lähtee hurjaan neliin. Irvistän kun tamman kaviot luistavat liukkaassa maassa, mutta se pitää tasapainonsa ja pysyy pystyssä. ”Ja suuuuuunnanvaaaaaihto!” Juoksen Myntin edelle ja ikään kuin 'suljen' siltä reitin, menemättä kuitenkaan sen eteen. Myntti ymmärtää, mitä pyydän ja vaihtaa suuntaa hurjasti korskuen. Sitten se jatkaa kiitolaukkaansa korvat luimussa, välillä takapäätään ilmaan heitellen. ”Prrrrr”, toppuuttelen kun alan tosissani pelätä että tamma kaatuu. Se hidastaa hiukan, mutta pysyttelee silti laukassa. Se sopii minulle. Huomaan, että hiljalleen Myntti alkaa hengästyä. Se selvästi pohtii tilannetta – olemme tehneet saman prosessin kerran ennenkin, joten ehkä tamman mielessä on jonkinlainen muistikuva. Ja sitten se tapahtuu; Myntti hidastaa laukasta raviin ja kääntää toisen korvansa minuun päin. Samalla se laskee hiukan kaulaansa, pienentäen ympyräänsä. Tamma vihjailee hienovaraisesti, että on saanut tarpeekseen. ”Prrrrrr....” Otan askeleen taaksepäin ja annan Myntin hidastaa käyntiin. Kun se pysähtyy oma-aloitteisesti, käännyn puoliksi poispäin tammasta. Seuraan sen liikkeitä sivusilmällä. Myntti haistelee maata ja steppailee edestakaisin. Sen korvat ovat tiukasti minuunpäin ja huomaan, miten tamma tuijottaa minua herpaantumatta. Odotan liikahtamatta. Sitten Myntti ravistaa harjaansa ja lönköttää rennosti luokseni. Se pökkää minua kylkeen ystävällisesti, opetuksensa saaneena. Käännyn hitaasti tammaa kohden ja sivelen sen kaulaa hymyillen. ”Hieno tyttö, tosi hieno”, kuiskaan nuorelle energiapakkaukselle ja silitän sen kaulaa. ”Kyllä me pärjätään, eikö vaan?” Myntti hankaa päätään minuun tyytyväisenä. Sen pahantuulisuus on kuin poispyyhkäisty. Lähden kävelemään pyöröaitauksen portille, Myntin seuratessa minua vapaana, turpa selkääni koskettaen. Napsautan riimunnarun sen riimuun ja lähden kävelemään tamman edellä. Se seuraa minua rennosti, tällä kertaa kikkailematta yhtään. Selvästi Join-up osoitti Myntille, että yhteinen sävel löytyy, kun vain molemmat jaksavat yrittää.
”Heippa, Jossu!” Yllättyneenä käännän katseeni vasemmalle kuullessani tutun äänen. ”Anne!” hihkaisen ja hypähdän naisen kaulaan. ”Ihana nähdä sua.” ”Josefiina, mä olen ollut poissa ehkä viikon”, Anne naurahtaa. ”Mutta se tuntuukin olevan aika maksimi...” ”Seppeleläinen voi lähteä Seppeleestä, mutta Seppele ei lähde seppeleläisestä”, totean filosoivasti. Anne purskahtaa nauruun. ”Niinhän se taitaa olla.” Sitten hän kiinnittää huomionsa Mynttiin, joka on seurannut tilannetta uteliaasti. ”Kivaa, että sulta liikenee aikaa tällekin neidille. Mitäs te ootte tehnyt, sehän on hionnut?” ”Join-up”, vastaan hymyillen. ”Join-up? Aa, niitä hevoskuiskausjuttuja.” Annen äänestä kuultaa huvittuneisuus. ”Älä naura, se toimii! Mä voin vaikka näyttää sulle joskus, ihan minkä vaan hevosen kanssa”, minä puolustelen alahuuli lerpallaan. ”Juujuu, katotaan sitten kun Artsille tulee joku uus, kahjopäinen nuori ravuri”, Anne kuittaa. ”Mutta mutta, et ole sitä uutta hevosta etsinyt?” ”No olen”, puhahdan rapsutellen samalla Myntin kaulaa. Tamma nyplää ystävällisesti kättäni. ”Yksi kiva issikka löytyi, mutta sillä olikin paha kesäihottuma. Sit yksi puoliverinen, mutta sillä oli sen verran kaviomätää että huh huh, sain omistajan onneksi kutsumaan eläinlääkärin...” ”Kuulostaa lupaavalta”, Anne naurahtaa. ”Paras on vielä tulossa”, murahdan kulmat kurtussa. ”Bongasin yhden ihan älyttömän ihanan suomenhevosen, käytiin sitä Jaakon kanssa katsomassakin. Tosi kiltti, ystävällinen, sympaattinen ja osaava. MUTTA...” ”Pälvisilsa? Taipumus ähkyyn?” Anne ehdottelee virnistellen. ”No ei. Pahempaa”, puuskahdan. ”Mä vähän ihmettelin, miksi sen hengitys vinkui ja rohisi, mutta omistaja sanoi että tallilla on nyt ollut ihan hirvee hevosinfluenssa-aalto.” ”Voi taivas, mä taidan jo arvata...” Anne irvistää. ”Jep. Konitohtorin syynissä sit paljastui, että sillä on puhkuri, ja ihan pahemmanlaatuinen.” ”No voi hemmetti”, Anne sanoo myötätuntoisesti. ”Mikähän sen tulevaisuus sitten on?” ”Ensin teki mieli tietysti ostaa se vaan säälistä”, myönnän. ”Mutta kun omistaja oli kuullut mun moraalisaarnat ja ronskit haukut, se suostui pitämään hevosen itse ja laittamaan sen pihattoon, sillä kun on nuoria ravurinalkuja.” ”Josefiina, oikeuden puolustaja”, Anne irvailee. ”Mut hyvin tehty. Mites sen karsinapaikan nyt sitten käy?” ”En tiedä.” Huokaisen raskaasti. ”Jos ottais vaan yksärin siihen...” ”Sekin on sitten oma prosessinsa”, Anne muistuttaa. ”Tai pitäiskö sanoa, oma sirkuksensa...”
Myntti alkaa olla levoton, joten viemme sen yhdessä takaisin tarhaan. Riinan ja Myntin jälleennäkeminen on riemullinen, ja nuoret tammat alkavat heti kisailla keskenään. Naureskelemme niille Annen kanssa hetken, sitten lampsimme talliin. ”Sulla on lähtenyt ihan hyvin liikkeelle”, Anne toteaa rentoon tapaansa. ”Joo. Tekemistä riittää, mutta ihan jees”, hymyilen otettuna. ”Elli varmaan tulee ensi viikonloppuna. Saat vähän breikkiä.” ”Emmä mitään tartte, Elli saa ratsastella pitkästä aikaa Sentillä ja Bladella”, heilautan kättäni huolettomasti. ”Se on sen ansainnut.”
Kun Annen läsnäolo huomataan, syöksyy kymmenpäinen hoitajalauma entisen tallinomistajan kimppuun. Virnistän naiselle osaaottavasti ennenkuin pakenen itse toimiston puolelle. Siellä odottaakin taas melkoinen pino paperitöitä – mutta mihinkä sitä ei hevosten vuoksi uhrautuisi!
|
|
|
Post by Josefiina on Apr 26, 2009 19:09:53 GMT 2
Hahaa, lopussa juonipaljastuksia. ;D
26.4. Kevään mukana uusia tuulia
Seison pihalla uskomatta itseäni. Olenkohan varmasti kondiksessa? Jos silmäni valehtelevat, korvani säveltelevät omiaan ja kroppani sooloilee? Tai sitten minusta vain tuntuu, että yhdessä yössä kevät on syöksynyt Seppeleeseen. Kimpoillut tallinseinistä tarhoihin, pyöritellyt nyt vihreämpää metsää ja lämmittänyt lumen isoiksi vesilätäköiksi. Yhtäkkiä asia valkenee minulle totaalisesti. Kevät on tosiaan täällä – ja hyvänen aika, miten pitkällä se onkaan. Ja tämän kaiken se on tehnyt salakavalasti, minun huomaamattani!
Oikeastaan havahduin kevään saapumiseen vasta bongattuani yksinäisen leskenlehden päärakennuksen portaidensyrjästä. Nyt tuijotan kasvia haltioituneena. Leskenlehti! Sehän tarkoittaa eittämättä kevättä. Vielä kun koivut puhkeaisivat hiirenkorville ja viimeisetkin inhat lumet sulaisivat, voisin alkaa odottamaan jo kesää..
Aurinko paistaa suloisesti ja ulkona on lämmintä kuutisentoista astetta. Sekin tuntuu ihmeelliseltä. Ilmassa kieppuu lempeä tuulenvire; sopivan hellävarainen, jotta tohdin olla ulkona pelkkä T-paita ylläni. Ensimmäistä kertaa sitten elokuun! Tunne on käsittämättömän huikea.
Henkäisen syvään ja aivan uudella tarmolla koikkelehdin mielipuolisesti talliin. Moikkailen pikaisesti tyypit lävitse, mutta välttelen pitempiä keskusteluja. Kärrään kottarit aitalle ja alan riuskoin ottein lappoa lantaa niihin. Tänään teemme saletisti Hildan kanssa ensimmäisen kevätretkemme!
Pian olen valmis. Kiskon hiki virraten issikkani jätökset lantalaan ja nappaan sitten karsinanoven naulasta riimunnarun. Pujahdan aidan ali tarhaan ja tuumiskelen samalla, että tarhojen aidat voisikin maalata uudelleen joku kaunis päivä; valkea maali on jo melkoisen kulunutta. Hilla, Taiga ja Pella nauttivat nekin herkullisen lämpöisestä päivästä, kukin omalla tyylillään. Taiga seisoo kohtisuoraan aurinkoon päin silmät puoliummessa, alahuuli lerputtaen. Pella käyskentelee tyytyväisenä pitkin aitausta, sillä nyt lumien sulaessa hevosetkin intoutuvat liikkumaan tarhoissa paljon enemmän. Rakas Hillani kiepsahtelee varsan lailla Pellan jäljessä, mutta innostuu välillä tekemään pieniä omia retkiä sinne tänne ulkoilualueellaan. Se nauttii selvästi lämmöstä, ja islanninhepparaukan muhkea karvapeitekin alkaa jo väistyä kevyemmän kesälookin tieltä.
Himpsu lähtee mukaani mielellään. Vien sen satuloitavaksi isoon tallin, samalla kun voin kalastella matkaseuraa. Yksin emme varmasti maastoile, sen takaavat epämiellyttävät kokemukset Seppele-taipaleeltamme... Hilda on aina Hilda, ja se ehtii saada aikaan melkoisen sirkuksen ennenkuin olen edes aloittanut harjaamista. Kaikki on ihan huisin pelottavaa, etenkin karsinassaan mellakoiva Rensu ja Lynnin siivellä tallilla toikkaroiva Jusa-jätkä. En välitä Hillan säpsyilyistä, vaikka terve itsesuojeluvaisto osoittaa taas tarpeellisuutensa. Sen verran monesti panikoivan issikan kaviot vilahtelevat ohitseni.
Onneksi Hilla rauhoittuu, kun porukka alkaa vähentymään: ehdotan tallitytöille, että he alkavat aikansa kuluksi siivoamaan tarhoja, ja jengi lähtee puuhaan innoissaan. Houkutteleva sää kun tekee ikävistäkin touhuista hippusen hauskempia. Saan valjastettua kuitenkin maastoseuraksemme Pipsan ja Sikke-vuoniksen. Kovaääninen tamma saa minut räkättämään kaksinkerroin. Se röhisee ja pöhisee ja saattaa Hillan melkein hermoromahduksen partaalle jo tallissa.
Parinkymmenen minuutin kuluttua istumme ratsujemme selässä. ”No, minne mennään?” Pipsa kysyy ja pidättää innokkaasti puhisevaa Solsikkeä. ”Käydään joku rento ravilenkki vaan noita mettäteitä pitkin”, minä maalailen. ”Kuulostaa hyvältä.” Pipsa kannustaa Siken tahdikkaaseen käyntiin, ja minä ja Himpsu seuraamme perässä.
Kierrämme noin tunnin lenkin. Ridaamme turhia kiirehtimättä, nauttien ympärillä vallitsevasta lintujen viserryksestä ja tuulen kuiskailusta. Ponimaiset hevosemme käyttäytyvät hyvin, mutta tietenkin molemmilla on luonteenomaiset juttunsa. Hillaakin pienempi Sikke koittaa välillä lähteä kaahottamaan, mutta Pipsa pitää tamman aisoissa taitavasti. Himppu säikähtelee sitä sun tätä, mutta pysyttelen selässä päättäväisesti ja reaktioni tamman hörhelöintiin on lähinnä höpö höpö. Niinpä se hiljalleen alkaa rauhoittua, vaikka tietenkin jokaisesta pienestäkin rasahduksesta ja kalahduksesta on esitettävä ainakin pieni show. Vaellamme läpi keväisen metsän. Siellä täällä on pieniä, kuin salattuja merkkejä luonnon heräämisestä. Taivallamme lähinnä ravissa; tai oikeastaan annan Hillan töltätä. Tuo tasainen, mukava askellaji kun säästää perslihaksiani ja on miellyttävä tapa matkustaa niin minulle kuin ratsullenikin. Ottaessamme vauhdikkaan laukkapätkän, molemmat tammat innostuvat esittämään parhaat pukkirodeonsa. Minä saan juuri ja juuri pidettyä itseni Hillun selässä – hevosen loikat kun tunnetusti ovat tavattoman arvaamattomia. Sen sijaan Pipsa istuu Siken selässä täysin tyynenä, kasvoillaan hämmentävän levollinen ilme.
Palaamme tallille ja päästämme tammat tarhoihinsa. Kun napautan riimunnarun Hillan riimusta pois, tamma tuuppaa ensin minua hyväntahtoisesti ja ravistelee itsensä sitten perusteellisesti. Sitten se tölttää kavereidensa luokse hörähtäen pehmeästi. Varsan lailla Himpsu töyttii huvittuneita Pellaa ja Taigaa turvallaan, ja yllyttääkin toverinsa pieneen ajojahtiin. Sitten kultainen issikkani kiertelee hetken ympyrää turpa maassa, ennenkuin kellahtaa nautinnollisesti kyljelleen ja pyöriskelee tyytyväisenä puhkuen – tietenkin siinä tarhan kuraisimmassa kohdassa. Virnistän tuntien suurta kiintymystä tuohon pieneen, pelokkaaseen poniin. Voisinko enempää toivoakaan?
Tallustan talliin ja jään rupattelemaan hetkeksi Liinan kanssa. Tyttö kertoo edistyksestään Myntin saralla. Kehun Liinan jaksallusta ja huokaan kaipaavasti. Kun aikaa heltiää, viimeistään kesän tullen, aion minäkin puuttua pikkutamman elämään vähän suuremmalla kädellä.
Liinan mentyä sulkeudun toimistooni. Laskut sun muut viralliset tsydeemit olen hoitanut jo aamupäivällä, mutta sen sijaan minun pitäisi soittaa eräs hyvin mielenkiintoinen puhelu. Abbyn lopetettua, Annen muutettua ja Ellin vähennettyä heppatouhujaan opiskelujensa tieltä, minä ja Jaakko olemme vähän turhankin työllistettyjä. Niinpä olen vähin äänin ruvennut haeskelemaan sopivaa tallityöntekijää, niin että saisimme duunia jaettua vähän tasapuolisemmin. Ja nyt sopiva tuleva työorja on tainnut löytyä. Jännittyneenä näppäilen numeron. ”Mm?” vastaa kyllästyneenkuuloinen miehenääni. En anna äänensävyn hämätä vaan puuskahdan reippaasti: ”No se on Josefiina Seppeleestä tässä moi. Aattelin soittaa käytännön asioista – milloin sä haluaisit muuttaa Seppeleeseen päin...?”
|
|
|
Post by Josefiina on Apr 30, 2009 21:05:04 GMT 2
30.4. Ihmeidentekijöitä ja auringonsäteitä
Venyttelen nautinnollisesti tallin edustalla. Olen juuri saapunut takaisin töihin päivätorkkujen jälkeen, ja karsinoidensiivous sekä paperityöt tuntuvat jo paljon houkuttelevimmilta. Ulkona on ihana ilma, lämmintä viitisentoista astetta ja taivaalta porottava aurinko saa säätilan vielä unelmallisemmaksi. Viime päivien reippaat sateet ovat auttaneet osaltaan kevään tuloa, ja Seppeleen tienoot alkavat pikkuhiljaa pilkottaa vihreämpinä.
Saapastelen hyväntuulisena talliin. ”Hippadiduuda!” hihkaisen ilmoitustaulua selailevalle Annelle. Olemmekin sopineet naisen kanssa, että hän tulee käväisemään tallilla tänään – tarvitsen vähän kokeneemman apua näissä rahasysteemeissä; uuden työntekijän palkkaaminen vaatii jos jonkinnäköistä sähläystä. ”No heippa”, Anne naurahtaa. ”Sitäpä ollaan virkeitä!” ”Ketäpä tällainen ilma ei saisi piristymään”, virnistän. ”Hoidetaan tää duunipuoli nyt äkkiä alta, mä en malta olla lähtemättä Hillalla maastoon.” Annen kulmakarvat kohoavat hiusrajaan saakka. ”Maastoon?” Nyökkään ylpeänä: ”Jep, nykyään se on jo melkein puoliksi fiksu maastoponski.” ”Sepä hienoa”, Anne kehaisee. ”Mä voisin oikeastaan tulla mukaan, liikuttaa tuota Riinaa.” ”Vähän himmeetä”, kiekaisen, ”sitten äkkiä hommiin!”
Puolen tunnin päästä olemme saaneet kuivaakin kuivemmat rahasössyt sumplittua ja astumme uupuneina, mutta tyytyväisinä toimiston ovesta ulos. ”Ei uskois, että yhden uuden käsiparin saaminen vaatis näin paljon vaivaa”, puuskahdan kiivastuneena. ”Sellasta se on”, Anne kohauttaa olkapäitään. ”Tietty osaltaan tää uusi kasvo tekee budjettiin loven, mutta toisaalta taas säästytään monilta kustannuksilta, kun on yksi tyyppi lisää pitämässä paikkaa kondiksessa.” ”Niin...” huoahdan ja julistan sitten: ”Nyt saa raha-asioiden märehtiminen loppua! Sä lupasit maastolenkin ja sen lupauksen saat pitää.” ”Hell yeah”, Anne hymähtää, ja naureskellen lähdemme hakemaan ratsujamme tarhasta. Anne hakee Riinan Myntin seurasta, minä taas raahaan vastahakoisen Hillan aitta-aitaukselta. Tamma ei millään malttaisi irrottautua heiniensä ääreltä, mutta porkkanalla lahjomalla saan sen lähtemään mukaani. Vien tammun taas isoon talliin satuloitavaksi; oppiipa sietämään melua, jota varmasti tulee tulevaisuuden kisatilanteissa vastaan. Ja näin iltapäivää kohden desibeliasteet tallissa kasvavat poikkeuksetta.
”Saitpa kuin saitkin sen sisään.” Anne on jo työn touhussa kuvankauniin Riinan ympärillä. Laitan Himpsun kiinni käytävälle ja haen hevosen harjapakin. Samalla tervehdin tallille hiljalleen valuvaa hoitajajengiä. Vaihdan nopeita kuulumisia ja pujottelen ihmisten läpi tottuneesti. Hilla alkaa hermostua. Juttelen tammalle kaikessa rauhassa ja silittelen sen kaulaa. Alan sukimaan hevostani vasta, kun huomaan sen rentoutuneen. Vaikka Hilda uskaltaa hiljalleen laskea kaulaansa, ummistaa silmiään ja mussuttaa suullaan tyytyväisenä, pieninkin ylimääräinen kolahdus käytävältä saa sen pomppaamaan ilmaan. Väistelen taitavasti kavioita, jotka sinkoilevat välillä sinne tänne. Anne seuraa touhuamme huvittuneena, Riiviö kun on oppinut käyttäytymään jo suhteellisen fiksusti ja suorastaan nauttii hoitotoimenpiteistä. Tunnen, miten itsellänikin alkaa jo pikkuhiljaa pinna kiristyä. Hilla ei kuuntele enää rauhoittelujani yhtään. Sitä ahdistaa ja pelottaa, ja vaikka tiedän, että oma kiihtymykseni vain pahentaa asiaa, en voi tunteelle mitään. Turhautumus leviää kehooni verenkierron mukana ja minun tekisi mieli rutistaa Hilda nyrkkiini ja pitää sitä siinä, kunnes se rauhoittuisi. ”Relax, Jossu, relax...” mutisen itselleni. Suljen silmäni, lasken hitaasti kymmeneen ja päätän, että kestän issikan kaikki pelleilyt, vaikka sitten hammasta purren. Omapa vikani, kun en hankkinut superosaavaa, täydellisen hyväkäytöksistä, silmiähivelevän kaunista ja uskomattoman lihaksikasta puoliveristä tai muuta uljasta heppaa vaan Himpsun – pienen, aran ja epävarman melkein-ratsun.
Anne on jo ehtinyt satuloida Riinan, laittaa riimun sen suitsien päälle, laittaa tamman kiinni karsinaansa ja livahtaa yläkertaan kahville, kun minä yritän vielä laittaa Hillalle satulaa. Hiljalleen alkaa tuntua siltä, että olisi fiksumpaa antaa vaan olla. Heittää hanskat tiskiin, repiä pelihousut, luovuttaa, miten sen nyt haluaakaan sanoa. ”Tarviitsä apua?” Käännyn ympäri kulmat kurtussa, kuka nyt tulee kyseenalaistamaan hevosmiestaitoni. Kohtaan kuitenkin wearin hymyilevät kasvot, joilla ei näy taka-ajatuksia. ”Ai sinä! Voi rakas rantasalmelainen, saavuit Monte Criston kreivin aikaan. Tää poni saa mut pimahtamaan.” ”Tai sinä sen”, wear muistuttaa. ”Sun kehonkieli on nyt tosi pingottunutta. Käypä sä vaikka hakemassa se Anne yläkerrasta, mikä voi olla vaikeampaa kun luulet – se kun jäi väittelemään Nanan kanssa jostain shettisten kasvatusperiaatteista – niin mä hoidan tän.” ”Ootsä varma?” ”En, ku wear.” Näytän tytölle ilkikurisesti kieltä ja tarvon yläkertaan. Joka portaiden askelmalla kiukkuni lievenee ja yläpäässä pystyn jo hymyilemään. ”Krhm, arvon neiti ex-tallinomistaja, eiks meidän pitäny sinne maastoon lähtee?” Iskeydyn kiilana Nanan ja Annen väliin. Anne lausuu vielä virnistäen painokkaan mielipiteensä Nanalle, joka iskee heti nasevan vastauksen takaisin, ennenkuin lähtee perääni. Jämähdämme kuitenkin juttelemaan hetkeksi Reegan kanssa, tyttö kertoo tavoitteellisista kisasuunnitelmistaan omien hevostensa Rokin ja Unssin kanssa.
Kun viimein palaamme talliin ja löntystän Hillan eteen, en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Wear seisoo umpityynen ratsuni vieressä rapsutellen tamman säkää. Hilla on täysin luottavainen ja rauhallinen. Mutta mikä hämmästyttävintä, harmaasävyinen tamma on täysissä kamppeissa: satula ja suitset ovat sen päällä oikeaoppisesti. ”Mi.. miten... millon..” mongerran leuka lattiassa. ”Mä toin sun kypärän ja hanskat.” Wear ojentaa varusteet minulle. ”Lähtisin itte mukaan, mutta estetreenit odottaa.” ”Wear, mä en tiedä mitä sanoisin.” Tuijotan tyttöä silmät kosteina. Ilmeisesti hänestä ei koskaan voi ajatella tarpeeksi hyvää.
Kahdenkymmenen minuutin päästä olemme taivaltaneet jo pitkän matkaa. Anne kulkee edellä uteliaan ja energisen Riinan kanssa. Liinakko puoliveritamma haluaisi paahtaa jo satanen lasissa, mutta Anne pidättää tamman taitavasti pelkällä istunnallaan. Ennen suoranaisesta kauhukakara-Riiviöstä on kuoriutunut osaava ja taitava hevonen: vaikka sillä on yhä omat kenkkuilunsa, käyttäytyy se kokeneen ratsastajan alla mitä mainioimmin. Minä ja Hilda taas... no. Arvon neiti on päättänyt, ettei se pidä Riinasta. Ja sen on pakko tuoda seikka ilmi jatkuvasti. Se pyörii, hyörii, yrittää kääntyä tallille päin, tekee sivuloikkia, pukittelee, ravissa yrittää hypätä laukalle tai ryöstää, pysähtyy kuin seinään ja alkaa peruuttaa... tutkimattomat ovat tämän issikan tiet. Pysyttelen kuitenkin terroristitamman selässä kynsin hampain: minähän en tänään tipu!
Olosuhteet ympärillämme ovat silti vertaansa vailla; aurinko paistaa, kasvojamme leyhyttää leuto tuuli, hevosten kavioniskuja säestää lintukuoro ja liikenteen melu kantautuu jostain hyvin kaukaa. Vaellamme hiukan ruohottuneita metsäteitä pitkin. Emme Annen kanssa keskustele suurempia, välillä vaihdamme lauseen tai pari. Mutta sanaton sopimuksemme vahvistaa, että tämä retki on ennen muuta omien ajatusten aikaa. Matkaamme yhdessä, mutta kuitenkin yksin.
Hilla pysähtyy jälleen ja hypähtää hiukan pystyyn. Annan issikalle reippaat pohkeet ja se luovuttaa pärskähtäen. Annan sen kulkea pitkin ohjin, kaula matalalla, mahdollisimman mukavasti. Vaikka hevonen käyttäytyy miten käyttäytyy, jotenkin en jännitä sen selässä yhtään. Ehkä Annen vuorenvarma olemus antaa myös minulle itseluottamusta. Joka tapauksessa, oma olotilani alkaa pienin annoksin siirtyä myös Hillaan ja kesken reippaan ravipätkän huomaan, että Himpsuhan kulkee allani kauniisti. Se venyttää askeliaan ja ravistelee kaulaansa, nauttien selvästi saadessaan mennä oman mielensä mukaan. Annen ja Riinan välillä on edelleen syvä yhteisymmärrys; tamma heittää välillä muutaman ilopukin, mutta Annen tyynnytellessä sitä se rauhoittuu.
Yhtäkkiä eteemme aukeaa ainakin puolitoista kilometriä pitkä peltoaukea. Peltojen lävitse kiitää suora, hyväkuntoinen tie. Auringonsäteet leikittelevät maasta ponnistavilla ruohonjuurilla, valo läikittää reittiä. Anne vilkaisee minua hymyillen vinosti. ”Valmiina?” Nyökkään voimatta peittää haltioitunutta hymyäni. ”Valmiina.”
|
|
|
Post by Josefiina on Jun 5, 2009 19:08:56 GMT 2
5.6. Hallelujah
Kesäkuun alun harmaa iltapäivä alkaa kääntyä illaksi. Taivaanrantaa sävyttävät raskaat, nyreät pilvet. On kymmenisen astetta lämmintä; tuuli tekee ilmasta vielä vilpoisamman. Ympärillä on hiljaista, välillä jokunen hevonen pärisyttelee sieraimiaan äänekkäästi. Horisontin puhkoo satunnaisesti ohi pyrähtävä lintu, muuten on hiljaista.
Suljen silmäni, vedän keuhkoihini rauhaa ja äänettömyyttä. Nojaan kylmiin portaisiin käsilläni. Haluaisin jäädä tähän pieneksi ikuisuudeksi, kun kaikki on hyvin, kun minulla on hyvä olla.
Kevään lopussa olin jo hiukan stressaantunut. Hommat kasaantuivat päälle: uuden tuntsarin etsintä, maksamattomat laskut, hoitajahässäkät, uuden työntekijän asunnon etsiminen... Nyt kesän saavuttua olen kuin eri ihminen. Kaikki on valoisampaa, kevyempää, vaikka säätila ei olotilaani kuvaakaan.
Istuskelen yksinäni vielä hetken, sitten lähden kohti ponitarhaa. Uusien tarhajärjestelyjen takia Taiga, Pella ja Hilla ovat saaneet lisää seuraa; Humun, Siken ja Kamuliinin. Kuuden tammuskan yhteiselo on lähtenyt melko hyvin käyntiin. Taiga, Pella ja Hilda ovat tiivis kolmikko, ja pyrkivät nyhjäämään edelleen keskenään. Pomotteleva suomenpieni Humu taas haluaa olla joukon johtaja, ja puskee jatkuvasti ponikolmikon väliin. Siitä aiheutuu pieniä kiistoja, joista rauhallisemmat Sikke ja Kamuliini pysyvät loitolla.
”Himpsuuu...” Astun portin ali tarhaan. Samalla hyväilen tyytyväisenä valkoisia aitoja; tallin kesätalkoot tekivät tehtävänsä. Minun ja Jaakon päivittäinen työtaakka keveni huomattavasti. Kaikki tarhan asukit kääntävät päänsä ääntä kohti uteliaina. Kamuliini ravaa hörähtäen luokseni. ”Moi vaan, hassu.” Rapsuttelen hetken Seppeleen kasvattia, ennenkuin jatkan matkaani kohti tarhan kauimmaista nurkkaa. Siellä lepäilevät Taiksu, Pella ja Hilma, kylki kyljessä tiukkana rintamana. Joukon johtaja Humu tyytyy vain vilkaisemaan minua kaukaa, utelias Sikke hamuaa herkkupaloja. Taputan vuonista reippaasti. ”Säkin sait toisen hoitajan ja hyvin on mennyt, vai?” Sikke pärskähtää ja laskee päänsä takaisin ruohomättääseen.
”Moikka Himppu, lähetäänkös vähän treenaamaan?” Saavun kaverusten luokse ja lähestyn ensin Pellaa, joka taitaa olla ylimmällä sijalla lauman arvojärjestyksessä. Sivelen harmaan ponin korvia ja päätä. Sitten siirryn Taigaan, jonka mahassa asustaa toivon mukaan pieni varsa. Mitään ulkoisia merkkejä odotuksesta ei tietenkään vielä näy. Ja viimeisenä Hilla. Oma, rakas Hillani. Kosketan varoen kimon kaulaa. Se haistelee minut päästä varpaisiin, puhaltaen sitten lämmintä ilmaa kasvoilleni. Silittelen hevosta hetken ja tartun sen riimuun sitten päättäväisesti. ”Noniin, mennään.” Mutta Hilda on toista mieltä. Se inahtaa ja juurtuu paikoilleen. Huokaisen ja pidän edelleen riimusta kiinni, vetäen siitä hiukan. Hilla ei pidä paineesta, ja hypähtää takajaloilleen. Käteni meinaa revetä irti, joten joudun päästämään otteeni ja issikka kirmaa karkuun. Manaan hiljaa ja tartun muitta mutkitta Pellan riimuun. Poni vilkaisee minua hämmentyneenä, mutta ei vastustele kun talutan sitä kohti porttia. Taiga seuraa maltillisesti vähän matkan päässä. Hilla hoksaa tilanteen ja on ihmeissään: hei, tyttö, MÄ oon sun hevoses eikä TOI! Se korskahtelee epävarmana ja pyörii edestakaisin. Jään portille taputtelemaan sen ponikavereita kaikessa rauhassa ja seuraan sivusilmällä, miten Hilda äkillisesti ryntää luoksemme ja tunkee Pellan ja Taigan välistä nuuskimaan minua. Purskahdan nauruun. ”Sä oot ihan hassu eläin.”
Tällä kertaa saan kuin saankin Hildan kunnialla ulos portista ja kohti isoa tallia. Tähän aikaan sielläkin luulisi olevan jo hiljaisempaa. Avaan oven ja olen oikeassa; käytävällä näkyy vain puolikuupäinen Sentti hoitajansa Lynnin kyljessä. ”Ai hei Lynn!” Laitan Hildan nopeasti kiinni kahdelta puolen ja ryntään halaamaan tyttöä. ”No moi”, Lynn hymähtää. ”Miten menee?” ”Ihan jees, leirejä suunnitellessa. Sulla?” Hellin samalla Senttiä, ihanaa isoa orhia, joka oli ensimmäisiä hevosrakkauksiani Seppeleessä. Nykyäänhän ori on minun nimissäni, ja toivon että ehtisin joskus viettää sen kanssa enemmänkin aikaa. ”Hyvin. Ihanaa, kun tuli kesä, niin on aikaa taas tällekin neidille”, Lynn vastaa. ”Hei, minnekäs te ootte menossa? Yhteiset treenit kentällä, miltä kuulostais?” ”Himmeeltä! Laitetaan kopukat kuntoon ja menoks!” hihkaisen ja pyrähdän takaisin issikkani pariin.
Hilla osaa olla vaikea, vaikeampi ja vaikein. Tällä kertaa eniten tuota viimeistä. Tamma pomppii, hyppii, koikkelehtii ja linttailee minua sinne tänne. Yritän pysyä rauhallisena, vaikka sisälläni kiehuu. Herranjumala, miten rasittava elikko! Lynn sukii Senttiä kaikessa rauhassa, kun minä koitan kaikkia mahdollisia kepulikonsteja saadakseni Hildaa rauhoittumaan yhtään. Mutta ei. Edes heinä turvan edessä ei auta, kun tamma on keksinyt että sen pitää pelätä jotain Suurta ja Tuntematonta. Niinpä minun on alistuttava kohtalooni ja yritettävä parhaani mukaan satuloida höseltävää ja häseltävää eläintäni.
Tunnin päästä me olemme valmiit. Me = minä ja Hilla; Lynn ja Sentti ovat joutuneet odottamaan jo pitkän tovin. Hilda on jo valmiiksi hikinen saatuaan noin kaksitoista vetopaniikkikohtausta. Olenkin irrottanut toisen riimunnarun, millä oli minimaalinen rauhoittava vaikutus. Mutta parempi sekin kuin ei mitään.
Lähdemme kentälle Sentti edellä, me perässä. Hevoset hirnuvat uteliaina aitauksistaan, ja se saa Hildan heikkopäiseksi. Karseita noi lajitoverit! Tamma hyppii ja pomppii. Hiki valuu selkääni pitkin, kiukun kyyneleet puskevat silmäkulmiin. Miksi tämän pitää olla näin vaikeaa?
Kentällä menemme täyskaartoon. Sentti ei välitä tammani poukkoiluista vaan odottaa kärsivällisesti, kun Lynn kapuaa sen selkään. Hilla sen sijaan lähtee kiitotölttiin juuri, kun saan jalkani jalustimeen. Humps vain, ja löydän itseni kentän tomusta. ”Voi mangomeloni! Tästä ei tuu mitään!” kiljaisen itkunsekaisesti, kun issikka viilettää pää kenossa ympäri kenttää. Lynn hymähtää. ”Pidäs tota.” Tyttö tönkkää Sentin ohjat minulle ja kääntyy sitten Hillan puoleen. Tamma on pysähtynyt kentän nurkkaan ohjat vaarallisesti sotkussa lähellä etujalkoja, puuskuttaen ja säikysti hirnuen. ”Soooojaaa, tyttö...” Lynn puhelee hevoselle rauhallisesti ja ottaa askeleen eteenpäin. Hilla inahtaa, mutta jää paikoilleen. Lynn juttelee tammuskalle edelleen, kaivaa taskustaan karkkipaperin ja rapisuttaa sitä, puhuen samalla hiljaa. Hilla on peloissaan mutta samalla utelias; hiljalleen sen korvat kääntyvät hoikuttelevaa ääntä kohden ja askel askeleelta se lähestyy Lynniä. Tyttö ei ole millänsäkään, hänen kehonkielensä on rento ja mutkaton. Lopulta tamma on ihan Lynnin vieressä, ojentaa turpansa tyttöä kohden ujosti ja rouskuttaa tyytyväisenä tytön tarjoaman herkkupalan. Katselen kaksikon kohtaamista silmät kyynelissä. Olen liikuttunut, vaikuttunut.
Hetken päästä Lynn tuo rentoutuneen Hillan minulle. ”Ratsulle, madam.” ”Lynn...” aloitan värisevällä äänellä, mutta en saakaan sanotuksi mitään – auon vain suutani. ”Selkään vaan ja keskity hevoseen”, Lynn virnistää ja auttaa minut turvallisesti Himpsun päälle.
Tunnin ja kymmenen minuutin päästä olemme poikki kaikki – minä, Lynn, Hilla ja Sentti. Aluksi issikkani oli kireä kuin viulunkieli, mutta sain itseeni uutta puhtia ja pysyessäni itse rauhallisena, heppakin tyyntyi. Otimme ihan peruskouluilua, mutta sekin tuntui hienolta. Lopputunnista Hilla meni muodossakin.
Vähän ajan päästä talutan hikisen mutta tyytyväisen heppani takaisin tarhaan. Se ravaa hirnahdellen Pellan ja Taigan pariin ja hetken päästä pyllähtää maahan piehtaroimaan sydämensä kyllyydestä. Silmäni kostuvat katsellessani kaunokaistani. Mitä olisinkaan ilman sitä?
Well baby I've been here before I've seen this room and I've walked this floor I used to live alone before I knew you I've seen your flag on the marble arch Love is not a victory march It's a cold and it's a broken hallelujah
Hallelujah Hallelujah Hallelujah Hallelujah
|
|
|
Post by Josefiina on Jun 8, 2009 18:36:47 GMT 2
5.6. Janus saapuu Seppeleeseen
Ulkona puskee melkoinen viima, välillä tihkuttaa. Nojaan raukeana päätäni auton ikkunaa vasten. Kuskinpaikalla toikkaroiva Jaakko kääntelee rattia tottunein ottein, ja hyräilee radiosta soivan hittibiisin tahdissa. Vilkaisen peruutuspeilistä auton taakse. Valkoinen traileri hinautuu perässämme vakaan näköisesti.
”Arvaas alkaako tallilla sirkus, kun tytöt tajuaa että saatiin uus poni”, Jaakko hymähtää rikkoen hiljaisuuden. ”Epäilemättä.” Pyöräytän silmiäni virnistäen. ”Janus kun vielä on tollanen sydäntenvalloittaja. Mutta ihanaa olla tallinomistaja, kun saa itse könytä kaikkien ponskien kanssa ja häätää muita kauemmaksi..” ”Reilukerho kokoontuu”, Jaakko toteaa kuivakasti ja kääntää auton Seppeleen pihaan.
Hyppään reippaasti ulos autosta ja hihitän, kun trailerista kuuluu jo kovaäänistä mölinää ja potkimista. Janus ei viihdy yksin, sen edellinen omistaja ilmoittikin. Avaan traikun sivuoven ja rapsutan ruunivoikon harjantyveä. Ruuna kyhnyttää kättäni kärsimättömänä ja yrittää vähän näykätäkin. Jaakko kiirehtii laskemaan lastaussillan ja aukaisemaan ovet. Pujahdan ponin vierelle; se linttailee minua seinään levottomana. Janus ei jaksaisi odottaa enää hetkeäkään ja suorastaan syöksyy lastaussiltaa alas. Minä roikun riimunnarun perässä nauraen. ”Hupsu poni!”
Janus pysähtyy keskelle tallipihaa sieraimet levällään, korvat pystyssä. Sitten se hirnahtaa kokeilevasti. Ruuna on huomattu, ja vastauksia satelee monelta suunnalta. Janus hirnahtaa uudestaan, kovempaa. Nyt miltei kaikki tallin hevoset huutavat kukin omilla desibeleillään takaisin. Janus pärskähtää iloisesti ja viskelee päätään, steppaillen reippaasti edestakaisin. Katselen ponia tyytyväisenä. Tässä se on, uusi asukkaamme. Sataneljäkymmentäsenttinen connemara löytyi sattumalta. Ei sillä ole tuloksia eikä oikein sukuakaan, mutta jokin tässä ruunassa vain... iski. Niin. Koeratsastus oli yhtä hulabaloota, Janus kun vei minua 6-0: ryösti, pukitteli, hyppi pystyyn ja teki outoja sivuloikkia. Pysyin kuitenkin kyydissä, hysteerisesti nauraen. Se Januksessa juuri on parasta: se saa minut hymyilemään. Kävin katsomassa ponia useamman kerran, kunnes totesin, että meille se lähtee. Ja nyt, kun katselen energistä villikkoa tallini pihalla, olen yhä varmempi asiasta. Janus kuuluu Seppeleeseen!
”Vie se sisään, mä haluun röökille.” Jaakko herättää minut transsistani ja aukaisee tallinoven. Lähden reippaasti johtamaan ponskia sisälle. Se seuraa innokkaana, yrittäen rynniä ohitseni.
Tallissa on hulinaa, mutta kun astun Januksen kanssa sisään, kaikki hiljenevät. Hoitajien päät kääntyvät karsinoista, parin random-hengaajan leuat loksahtavat auki. Janus ei ole millänsäkään. Se hirnuu korviavihlovasti ja polkaisee etukaviollaan betonilattiaa. Talutan ponskin tyynesti Siken viereiseen karsinaan. Ehdin juuri laittaa oven salpaan (teen sen huolellisesti, koska Janus on varsinainen kahlekuningas) ja kääntyä ympäri, kun karsinan luona on noin miljoona uteliasta tallityttöä. ”Mikä toi on?” ”Onks se se uus heppa?” ”Mikä sen nimi on?” ”Saaks sillä ratsastaa?” ”Mä haluun sen leirihoitsuks!” ”Mä haluun sen HOITSUKS!” ”Mäpäs!” ”Mä sanoin ensiks -” ”Mä oon käyny täällä pisimpään, ni mä saan sen, eiks niin Josefiina?” Vilkaisen Janusta ja huomaan, miten se alkaa tosissaan hermostua ihmistulvasta. ”NYT HILJAA JA KÄYTÄVÄLLE!” karjaisen naama punaisena ja popula liikehtii vähin äänin kauemmas. ”Tää uus heppa on Think's Trajanus aka Janus, meidän tallin uusi tuntsari. Mutta se siirtyy tuntikäyttöön vasta eka päivä elokuuta, onko selvä?” Porukka nyökyttelee arasti. ”Ja hoitajaa ei tarvita, koska Januksella on jo hoitaja, Alina. Toinen kaitsija otetaan myöhemmin.” Hengähdän syvään. ”Anteeks mun raivari, mutta hysteria on aika raivostuttavaa. Meillä oli Jaakon kanssa pitkä hakumatka Reporannasta, ja mä tarvin nyt ruokaa ja unta.” Livahdan takaisin Januksen karsinaan ja napsautan riimunnarun kiinni ponin riimuun. Riisun siltä 'pikaisesti' kuljetussuojat – se on hankalaa, ruuna kun liikehtii jatkuvasti. ”Ai perhana!” Tähtipäinen söpöläinen onnistuu linttaamaan jalkani kavionsa alle. Silmät kivunkyynelissä aukaisen karsinanoven ja lähden taluttamaan ponia ulos, uteliaiden katseiden seuratessa menoani.
Heti ulos päästyämme Janus alkaa kiljua ja hyppiä. ”Relax, take it easy...” hyräilen hiljaa ja taputan ruunivoikon kaulaa. Se saisi tutustua Seppeleeseen rauhassa. Talutan ponia kohti maneesin viereistä minitarhaa. Matka sujuu hitaasti, Janus kun pysähtelee vähän väliä ja huutelee hevosille napakasti. Joka kopukka liimautuu aidan viereen tuijottamaan tulijaa. Viimein olemme minitarhalla. Astun sisään, käännän ponin nokka porttia kohden ja laitan portin kiinni. Vasta sitten päästän Januksen vapaaksi. Saan varoa sen viuhuvia kavioita, ruuna kun viilettää täyttä höyryä tarhan toiseen päähän. Siellä se vinkuu ja inahtelee, kuopii maata ja ravistelee itseään. Tarkistan, että tarhassa on raikasta vettä ja jätän sitten ponin rauhoittumaan. Matka uuteen kotiin oli pitkä, ja kodin vaihtaminen on epäilemättä Janukselle stressavaa.
Januksen uusi, eka hoitaja Seppeleessä on siis Alina, tuumiskelen matkalla päärakennukseen. Olen valintaani enemmän kuin tyytyväinen. Tyttö on vastuuntuntoinen, osaava ja luotettava. Pellan puunaaminen on viime aikoina käynyt Alinasta vähän tylsäksi, ja Janus on hänen mukaansa unelmien täyttymys. En malta odottaa, mitä uudesta ruunasta kuoriutuu. Olemme Alinan kanssa sopineet, että minä hyörin myös Januksen kanssa, se kun tarvitsee tehotreeniä pystyäkseen toimimaan tulevassa tuntsarin ammatissaan.
Vielä päärakennuksen portailla katsahdan maneesin suuntaan. Siellä se on – uusi, kaistapäinen, rakas ponimme. Hymyilen itsekseni. Mitähän Janus tuo tullessaan?
|
|
|
Post by Josefiina on Jun 8, 2009 18:38:40 GMT 2
8.6. We'll make it last forever
Hyppelehdin riemuissani ison tallin edustalla. Vihdoin tylsät, harmaat pilvimassat ovat kaikonneet ja taivaalla leijailee enää heleänvalkoisia pilvilampaita. Aurinko välkehtii iloisesti vaaleansinisissä kehyksissään. Mitään hellerajoja ei rikota, mutta kaikkien näiden sateensekaisten päivien jälkeen tällainen auringonpaiste tuntuu luksukselta.
”Mikäs sua noin hymyilyttää?” Vilkaisen ympärilleni ja bongaan punatukkaisen Fiian, joka katsoo hihhuloimistani virnistäen. ”Fiiiiaaa!” Loikkaan hajareisin tytön syliin. ”Kesä on taas nostanut päätään. Eiköhän sen kunniaksi lähdetä ratsastamaan?” ”Yes sir, right away sir!” Fiia irvistää ja lähdemme yhdessä tuumin ponitarhaa kohden.
Pian puunaamme ratsujamme harjauspuomilla. Hilda on tavallista rauhallisempi, kun saa kihnuttaa itseään Pellaa vasten. Russ-tamma ottaa issikan hellyydenosoitukset vastaan tyynesti. Pulisemme Fiian kanssa kuin kaksi solisevaa metsäpuroa, aurinko on houkutellut kielenkantamme lirkuttamaan tauotta. ”Mä en jaksa odottaa, että siitä tulee totta”, Fiia huoahtaa haaveilevasti viitaten erääseen yhteiseen suunnitelmaamme, joka on nyt laitettu alulle. ”Älä huoli, tää aika kuluu nopeasti ja kun se on ohi, sä toivot että se olis kestänyt pitempään”, virnistän. ”Sä olet jo puhunut Annelle ja Artsille?” ”Juu. Onnistuu kuulemma.” ”Mä en voi uskoa, että tää tapahtuu oikeesti”, Fiia hihkaisee haltioissaan.
Saamme tammat satuloitua yllättävän kivuttomasti. Himpsukaan ei pällistele ja sätkyile sen kummemmin. Olen oikein tyytyväinen pieneen tammaani, ja kiitän sitä yhtenään. ”Jos mentäis eka koulurääkki kentällä ja sitten voin tarjota sulle limut päärakennuksessa?” Ääneni on vaivalloinen, kun kiristän puhuessani Himpun satulavyötä. Fiia nyökkää ja taputtaa Pellan kaulaa.
Tällä kertaa pääsen Hildun selkään ilman onnettomuuksia. Tamma steppailee kuitenkin levottomasti allani. Rentoutan itseni, pyörittelen olkapäitäni ja hyräilen itsekseni kannustaessani Hildan uralle. Olen päättänyt olla itse mahdollisimman tyynenä, teki hevonen mitä tahansa. Minä pystyn tähän.
Pella askeltaa reippaasti Fiian alla. Kadehdin hiukan kaksikon mutkattomuutta: Fiia pyytää, Pella tekee. Minun ja Himpsun on moisesta turha haaveillakaan. Ehkä vielä jonakin päivänä tammastani tulee luotettava, turvallinen ratsu. Sitä päivää odotellessa...
Ainakin voin itse vaikuttaa asiaan treenaamalla ahkerasti ja säännöllisesti. Annan Hildan kävellä rennosti, kunnes se rupeaa hiukan tukeutumaan kuolaimelle. Silloin pyydän issikan raville (aluksi se ottaa hurjan spurtin kaula ojossa mutta rauhoittuu pian), tiivistän istuntaani ja ajan tammaa aavistuksen eteenpäin pohkeella. Annan Hildalle tasaisen kuolaintuntuman ja tunnen, miten se alkaa hiljalleen koota itseään. Kehun tammaa nopeasti äänellä ja pyydän sitä aina vain enemmän. Himpsu pärskähtää ja askeltaa kauniisti; tunnen, miten sen koko keho on nyt käytössä. Takajalat antavat askeleelle lisää liitoa; hevonen alkaa kulkea irtonaisesti, kuin lennellen. Kiitän tammaa ylitsevuotavasti ja annan sille mahdollisuuden ottaa 'rennompi' ravi. Mutta ei, Hilla nauttii työskentelystä ja haluan jatkaa. En voi muuta kuin nauraa. Asetan Hildan vasemmalle, eli liikkeestä poispäin – se kuuntelee nöyrästi – ja pidätän aavistuksen. Sitten liikautan vasemman pohkeeni taaemmas ja samalla pidän oikealla ohjalla kaulaa suorana. Pohkeeni on liian takana, joten Hilda työntää aluksi takaosaansa edelle. Korjaan nopeasti avut ja pian Hilda kulkee sujuvaa pohkeenväistöä ravissa.
Otamme pohkeenväistöä molempiin suuntiin, ja Hilma toimii upeasti. Olen aivan häikäistynyt hevoseni taidoista – tai siis, oikeastaan siitä, että se esittelee taitojaan näin. Menen kiemurauria ja voltteja kumpaankin suuntaan, kaiken Himpsu tekee epäröimättä. ”Oho, sehän menee peräänannossa”, Fiia ihmettelee Pellan selästä. Kaksikko ”Joo, ja nimenomaan takaosallaan eikä vaan kaula kaarella”, henkäisen hämmästyneenä.
Seuraavaksi pidän painopisteeni keskellä satulaa ja pidän istunnallani ja pohkeilla Himpsun pyrkimässä liikkeeseen, samalla kun asetan sisäohjallani hevosen ja pidän ulko-ohjan tukemassa hevosta. Laitan sisäpohkeen satulavyön taakse ja ulkopohkeen vähän kauemmas. Ja hops, niin tekee issikkani näppärän etuosakäännöksen! Ylistän sitä jälleen ja Hilda heilauttaa päätään tyytyväisenä.
Sitten takaosakäännös; valmistelen puolipidätteellä, sitten pidätän kunnolla. Asetan hevosen oikealle, eli sinne suuntaan minne sen pitäisi kaartaa. Väistätän vastakkaisella jalalla ja toisella puolella tuen. Tässä kohdalla takkuaa hiukan, en osaa antaa tarpeeksi selkeitä apuja ja Hilla säikähtää hiukan. Kun keskityn kunnolla ja annan mahdollisimman yksinkertaiset ohjeet, issikka alkaa toimia. Turha kai mainitakaan, miten paljon sitä kehun ja kannustan.
Hilla kulkee kauniisti muodossa ja parantaa asentoaan entisestään, kun lähestymme Pellan leveähköä takalistoa. Nauran hassulle ponskille. ”Otetaan laukkaa pääty-ympyrällä?” ”Jep!” Pella lähtee hallittuun, rauhalliseen laukkaan. Hilla on jo pinkomassa perään, mutta pidätän sen, pakotan sen ravaamaan nätisti ja vasta sitten annan keveän pohjemerkin. Hilla lähtee koottuun, pehmeään, keinuvaan laukkaan. Voisin sulkea silmäni ja nukahtaa pehmeään rytmiin.
Annan Himpsun ravailla omaan tahtiinsa. Teemme kaikkea ihan peruskamaa, mutta se tuntuu eri tavalla hohdokkaalta kun hevonen kulkee niin upeasti allani. Tänään on ehkä paras päivämme ikinä; Himpsu ei ole säikähtänyt juuri mitään, mitä nyt välillä säpsyilee tallilta kantautuvia ääniä.
Lopputunnista päästämme Fiian kanssa vapaalle. Pella saa laukata sydämensä kyllyydestä, Himpsun töltätessä laukansekaisesti perässä. Loppuverkat otamme ravissa kevyessä istunnassa, ohjat pitkinä, antaen hevosten venytellä kaulojansa.
Hikiset, mutta tyytyväiset ponit on ongelmatonta riisua varusteista; ne janoavat takaisin ihanan vihreälle laitumelle ja saamme pidätellä tammoja Fiian kanssa tosissamme, etteivät ne jyräisi meitä matkalla tarhaan. Katselemme tytön kanssa sydämet pakahtumaisillaan Hillan ja Pellan onnellista kirmausta. ”Tää elämä on aika yksinkertaista”, Fiia toteaa. ”Tekee niitä juttuja, mistä tykkää, niin hups vaan, on onnellinen.” ”Ja tällä hetkellä mut tekisi onnelliseksi lasi kylmää kokista. Mennään.”
Lähdemme rinta rinnan kulkemaan kohti päärakennusta, hyväntuulisina jutellen ja purskahtaen vähän väliä nauruun. Mietin mielessäni, miten minulle onkaan siunaantunut tällaisia ystäviä.
|
|
|
Post by Josefiina on Jun 10, 2009 16:40:24 GMT 2
9.6. Päiväunia
”Hyvä Hilla, vielä vaan!” Likistyn issikkani kaulaa vasten huohottaen. Tamma puuskuttaa, se on yltä päältä hiessä, luuhistumaisillaan; mutta silti sen kaviot takovat vimmatusti maata vasten, nostattaen hurjan pölypilven. Ympärillämme on pimeää, edessämme valtava este jonka huippua ei edes näy. Meidän on pakko hypätä, pakko ylittää este, muuten raskas pimeys syö meidät – Hilda hyppää, hyppää – mutta se ei auta, vajoamme, pimeys lähestyy, islanninhevosen kaviot huitovat ilmaa, suuni avautuu huutoon -
Avaan silmäni hengästyneenä ja räpäyttelen niitä muutaman kerran tajutakseni, että kaikki olikin vain unta. Pudistelen päätäni ja venyttelen raukeita jäseniäni haukotellen. 'Lyhyet' tirsat takapihalle virittämässäni riippumatossa näköjään venyivät parin tunnin torkuiksi, ja aavistelen jo, että tänä yönä ei kovin levollisesti uinuta. Noh, voinhan aina hyödyntää ylimääräisen valveillaoloajan vaikka tallitöihin.
Vaivalloisesti könyän riippumatosta nurmikolle. Tämä uusi, ihana keskintöni mahdollisti rentoutumisen keskellä kiireisintäkin työpäivää. Riippumatto on sopivan kaukana pahimmasta tallitohinasta, mutta siitä on suora näköyhteys laiduntaviin hevosiin. Haukottelen uudelleen ja tokkuraisena lähden saapastelemaan tallia päin. Tänään olen aivan liian väsynyt ratsastaakseni, yöunet kun jäivät vähäisiksi makkariini iskeneen hyttysterroristiryhmän takia, mutta voisin vaikka juoksuttaa issikkaistani. Haen harjapakin, päävehkeet ja liinan aitan portaille jo valmiiksi, isossa tallissa en halua Himpsua laittaa nyt kuntoon; ihan turhaan stressaannuttaisin sen henkihieveriin, kun se ei juoksuttamista varten suurempia toimenpiteitä tarvitse.
”Himpsuuuu!” Pujahdan ponskien sekaan aidantolppaan jättämäni riimunnaru kourassani. Tammalauma kääntyy uteliaana puoleeni, mutta riimunnaru saa aikaan pakoreaktion. Kukaan ei haluaisi keskeyttää ruokailua töiden takia. Nappaan taskustani rapisevan karkkipaperin, ja neidit tulevat toisiin ajatuksiin. Kamuliini spurttaa luokseni ensimmäisenä mutta saa häädöt Humulta, seuraavana paikalle rynnivät Sikke ja Taiga. Pella ja Hilla jäävät suosiolla kauemmas. Raivaan tieni niiden luokse ja tarkistan ensin Pellan voinnin; saahan se nyt osakseen erityistarkkailuni kantaessaan massussaan minun ja Fiian hartaasti odottamaa kultakimpaletta. ”Tuleeks susta mamma, tuleeko?” Harmaa russ-poni vilkaisee kyllästyneesti minua ja työntää päänsä takaisin ruohoon. Himppu lähtee matkaani melko yhteistyöhalukkaasti, olen melkein otettu ja kehun tammaa tyytyväisenä. ”Sustahan on tulossa oikee hevonen.” Tamma ilahtuu, kun emme lähdekään kauas kavereiden luota. Sympaattinen Taiga seuraa meitä, ja seurustelee Hillan kanssa aidan toiselta puolelta, tehden minulle hyvän palveluksen: Hilda pysyy rauhallisena ja saan harjattua sen ongelmitta. Juttelen tammuskalle kaikkea maan ja taivaan väliltä, ja se mussuttelee suullaan kaikessa rauhassa. Suitsetkin saan sen päähän ilman mitään show'ta, kiitos Taigan. ”Mä oon sulle palveluksen velkaa”, kujerran wearin ihanalle tammalle, ennenkuin lähden taluttamaan Hillaa kentän suuntaan.
Talutan Himpsua pari askelta ja jään sitten paikoillani, maiskuttaen tammalle kannustaen sitä vauhtiin. Hilla jää paikoilleen hiukan hölmistyneenä, miksi sen pitäisi mennä pois? Jatkan maiskuttamista ja otan askeleen issikkaa kohden. Se lähtee loukkaantuneena tölttäämään jäykkänä ja kireänä. Pidän tamman liikkeessä ja se viskoo kaulaansa ärsyyntyneenä. Mielenosoituksellisesti issikka inahtaa, pukittaa ja lähtee laukkaamaan häntä soihtuna, kaula viivana. Joudun nojaamaan hiukan taaksepäin pitääkseni liinan käsissäni. ”Prrrr...” Annan tamman pudottaa raville, jossa se ei malttaisi pysyä, vaan on jatkuvasti nostamassa kiitolaukkaa. Hetken päästä Hilla alistuu kohtaloonsa ja alkaa ravata rauhallisemmassa tahdissa. Kehun sitä oitis, ja tamma heilauttaa häntäänsä vastaukseksi. Pääni on jo pyörällä kaikesta ees taas pyörimisestä, kun Hilda viimein rupeaa ravaamaan kauniisti, takajaloillaan hienosti polkien. Ylistän tammaa ja katselen ylpeänä sen menoa. Vähän ajan päästä annan Himpsun kiihdyttää, ja se ryntääkin innokkaana neliin, jarruttaen kuitenkin vähän ajan päästä hallittuun, komeaan laukkaan.
Kun Hilla on hionnut tarpeeksi, se laskee päätään, kääntää korvansa minuun ja pyrkii hidastamaan vauhtia. Annan sen pysähtyä ja käännyn puoliksi poispäin, sivusilmällä tammaa vilkuillen. Se empii hetken, nuuskii maata muka välinpitämättömänä, mutta lampsii sitten luokseni tyynesti ja tökkää kylkeeni hiekkaisella turvallaan. ”Niiiiin, hyyyyyyvä Hiiiiiiillla”, mumisen katse tiukasti maassa, rapsuttaen harmahtavan ponskin harjantyveä. The moment of Join-up, vaikka ensisijainen tavoitteeni olikin vain tyydyttää tammuskan liikunnantarve.
Sama treeni toiseen suuntaan. Tämä onkin Himpsun jäykempi puoli, ja se liikkuu hiukan kankeahkosti. Siksi pyydänkin tammalta enemmän ja ronskimmasti, enhän halua 'toispuoleista' hevosta. Kehun kuitenkin Hildaa aina onnistumisista ja yrittämisistä, ja touhu pysyy sille mielekkäänä. Kaupan päälle teemme toisen Join-upin. Taputan Hillaa tyytyväisenä, kun kuulen yllättäen aplodeja kentänlaidalta. ”Elli!” Leukani loksahtaa auki punatukkaisen naisen virnistellessä minulle. ”Morjensta vaan! Ajattelin tulla visiitille, kun vihdoin päästin vähän vapaalle.” Elli hypähtää kentälle ja lähestyy varovasti Hillaa. ”Onks tää rauhoittunut yhtään, tohtiiko siihen koskea ilman välitöntä hengenvaaraa?” ”Eiköhän”, vastaan hymähtäen; Hilla kun nuokkuu rentoutuneena olkapäätäni vasten, ja tyytyy vain nuuhkaisemaan Ellin kättä. ”Ihanaa nähdä sua”, hihkun ja halaan nopeasti punapäätä. ”Aiotko olla pitkäänkin?” ”Mjooo, jos oot pitäny päärakennuksen semmoisessa kunnossa, että siellä voi asua...” Elli irvistää. ”Tännehän on tullut uus ponskikin kuulemma ja vaikka mitä jännää, Pella-pallo saa varsan ja Taiga samoin...” Sitten Elli astuu eteeni, vakavoituu ja tuijottaa vaativasti silmiini. ”Josefiina, onko se tuleva uus työntekijä sun mies?” ”Mitä?” Purskahdan nauruun. ”Kuka sellaista on keksinyt puhua?” ”Jaakko sanoi, että olette käyneet drinkillä muka työasioissa”, Ellin ääni on melkein syyttävä, kun kävelemme aittaa kohden. ”Nimenomaan työasioissa. Se ei todellakaan ole mun mies”, vakuutan ja jatkan kiusoitellen: ”Ainakaan vielä...” ”Oikeastaan ihan kiva, jos sullakin olisi sutinaa”, vastaa punapäinen ystäväni pohdiskelevan näköisenä. ”Sittenhän olisit samalla linjalla mun, Jaakon ja Annen kanssa...” ”MITÄ! Sulla itselläsi on säpinää!” Tuijotan Elliä pöyristyneenä. ”Törkee nainen, osoittelee toisia ja sitten itse... odota, mä käyn viemässä tämän elikon tarhaan ja saat sitten selittää.” ”Joku on vähän kateellinen”, Elli päättelee. ”Mutta oishan tossa toi Artsi?” Päästän hionneen Himpsun piehtaroimaan tarhaan ja palaan Ellin luokse tuohtuneena, harjat ja juoksutusvälineet käsissäni. ”Voi kuule, jostain syystä hien, pontikan ja nahan huumaava haju ei viehätä. Voisin harkita, jos se kävis joskus suihkussa tai lopettais meidän työntekijöiden johtamisen harhateille.” ”Niinkö?” Elli heläyttää herakan naurun. ”Nooh, odotas kun kuulet tästä mun tapauksesta...”
|
|
|
Post by Josefiina on Jun 10, 2009 18:44:56 GMT 2
10.6. Klip, klop
Tänään leppoisa torkuskelu riippumatossa ei tule kysymykseenkään. Ei todellakaan, sillä asuntooni on juuri pyörähtänyt pyöremyrsky nimeltä Elli. Hän on pirteämpi ja eloisampi kuin koskaan tuttavuutemme aikana; opiskelujen kanssa on hellittänyt ja elämä on muutenkin mallillaan. Eikä orastava romanssikaan ainakaan laske Ellin mielialaa. ”Voi että, se on laittanut mulle tekstiviestin! 'Pääsitkö perille turvallisesti?'” Elli hipelöi naama naurussa matkapuhelintaan kun syömme aamiaista (joka tuntuu luksukselta Ellin loihtimine sämpylöineen ja hedelmäsalatteineen, minun aamupalani kun on viime aikoina ollut lähinnä kiireessä imaistu jogurtti ja mukaan otettu voileipä). ”Pääsitkö perille turvallisesti... mitä tää sun mielestä tarkoittaa?” ”Ööö... ehkä sitä, että se haluaa tietää, voiko sun ajotaidoilla todella selvitä hengissä ton mittaisen automatkan?” ehdotan ja kuorin vaivalloisesti appelsiinia. ”No hehheh”, Elli pyöräyttää silmiään ja hutaisee kädellään minua kohden. ”Mutta onkohan tässä joku syvempi tarkoitus? You know, kuten 'kunpa olisin kanssasi, kaunottareni' tai 'olet varmasti kaunis kun ajat autoa'?” ”Sä olet katsonut liikaa telkkaria”, kommentoin minä. ”Ei miesten ajatusmaailma oikeesti oo noin syvällinen.” ”Miten niin muka?!” Elli on heti kiivaana puolustuskannalla. ”Kuule, miehet on herkempiä ja haavoittuvaisempia kuin päälle päin uskoisi. Ihan varmasti jokaisesta miehestä löytyy sellainen pehmeä puoli, mä voin todistaa tän.” ”Rohkenen epäillä”, ehdin lausahtaa ennenkuin ulko-ovi käy. Esiin taapertaa Jaakko, joka näyttää – yllätys, yllätys, - siltä, että illalla meni taas pitkään. ”Huomenta”, Elli tervehtii yli-innokkaasti, valmiina heti vahvistamaan mielipiteensä Jaakon avulla. ”Me just tässä mietittiin -” Jaakko keskeyttää Ellin röyhtäisemällä äänekkäästi ja lampsimalla kahvinkeittimen luokse. ”Voisit ostaa vaikka oman keittimen sen rikkinäises tilalle, niin ei tarvis täällä rampata”, huikkaan Jaakolle ääni naurusta väristen. Meinaan tikahtua pidäteltyyn hihitykseen, ja vilkaisen Elliä nopeasti. Nainen ei näytä tietävän, pitäisikö itkeä vai nauraa. Sitten, yhdessä tuumin, täytämme keittiön remakalla naurulla.
”Tsiisus, mikä darra, eikä teidän kikatus ainakaan auta asiaa”, Jaakko murisee ja kaivaa häpeilemättä kaapista keksipaketin esiin. ”Minä nauran omassa keittiössäni ihan vapaasti, ja ne näpit irti mun kekseistä!” ärähdän miehelle. ”Tänään on keskiviikko, millä oikeutuksella sä ylipäätään lähdet ryyppäämään kun satut olemaan mulla töissä?!” ”Riläks, blondi”, Jaakko nostaa molemmat kätensä ilmaan ja luopuu Dominoista. ”Mä kävin vaan maistelemassa Artsin tuoretta pontikkaa, ja sitä paitsi Elli lupasi...” Kulmakarvani kimpoavat ylös ja katsahdan Elliin hämmentyneenä. Nainen näyttää syylliseltä. ”No kun mä ajattelin... että me, tai siis ainakin mä, voitaisiin tai siis voisin nyt tehdä näitä hommia...” ”Jeh, ei siinä sinällään mitään, mutta Jaakko ihan oikeesti: mä olen työnantaja siinä missä Annekin, ja sä olet täällä töissä siinä missä mäkin. Ja sinällään olis ihan kohteliasta, että lopettaisit mun kaappien kaivelemisen, huomasin eilen että suklaat ja sipsit oli salaperäisesti kadonneet.. Kyllä täällä saa käydä, mutta helskutti, tämä on mun koti.” ”Sori, pomo”, Jaakko hymyilee viattoman näköisenä. ”Mä lupaan kunnostautua, ainakin yrittää.” ”Parempi ois”, tokaisen ja nousen sitten ylös penkistä. ”Noniin, Elli, ei muuta kuin painamaan pitkää päivää.” ”Whatever you say, boss”, Elli vastaa silmää vinkaten.
”Aika näpäkästihän sä ton Jaakon sait kuriin”, Elli kommentoi kun käppäilemme tallia kohden. On ihan lämmintä, aurinko ei paista mutta kovin synkkiä pilviä taivaalla ei kumota, onneksi. ”Se tuntuu vähän testailevan mua”, huoahdan. ”Mä olen sitä nuorempi, enkä niin vahva auktoriteetti kuin Anne.” ”Ja sama juttu varmaan muutenkin”, Elli toteaa. ”Kaikki epäilee ja arvioi, Anne kun jätti melkoisen aukon täytettäväksi.” Nyökkään, mutta en ehdi vastata ennenkuin Elli jatkaa hiukan mietiskelevään sävyyn: ”Pakko myöntää, että olin ensin itsekin ihan shokissa. Annen kanssa ollaan kuitenkin koettu jos jonkinlaista matkan varrella.. mutta sustakin on näinkin lyhyessä ajassa tullut hyvä ystävä, ja oikeastaan näin oli parasta, Annen ja tallin tulevaisuuden kannalta.” ”Voi kiitos”, vastaan kun en muuta keksi ja halaan Elliä vähän liikuttuneena.
Kahden tunnin päästä olemme päässeet läpi karsinansiivousrumban. Kello lähentelee vasta yhdeksää jo lopetettuamme, joten tallilla ei vielä näy kuin Rensua satuloiva Sastu. Niinpä moni hoitaja varmaan yllättyy iloisesti, kun hoitokopukan boksi on siivottu valmiiksi. Yleensä karsinoiden putsaus on pitemmän päälle rasittavaa, mutta Ellin kanssa sekin on oikeastaan ihan mukavaa. Seuraavaksi Elli haluaa katsastaa Seppeleen taloudellisen tilanteen. ”Ei sitä ihan turhaa kauppakorkeaa käydä”, nainen puhisee ja käy antaumuksella paperinipun kimppuun. Minä olen jo oppinut suhtautumaan toimistötöihin inhonsekaisesti, mutta Elliltä homma käy näppärästi. Vajaassa tunnissa toimisto on minun aiheuttamani sekasotkun sijaan tip top-kunnossa, kiitos Ellin.
”Ja sitten näytät sen uuden ponin”, Elli komentaa kun suljemme toimiston oven. ”Oolrait.” Kuljetan Ellin tarhaan, jossa Janus käyskentelee, tai oikeammin riehuu, muunmuassa Jambon ja Leevin kanssa. ”Ööh”, on Ellin ensireaktio, ”nehän tappaa toisensa.” Kieltämättä poikien leikki on rajua ja vallatonta; Jambo, Leevi, Janus ja Topi kisailevat minkä ehtivät, Anttu toimii käskynantajana ja työnjohtajana. ”Eikä tapa, toihan on harmitonta”, vakuuttelen – ja samalla hetkellä Janus lataa inahtaen melkoisen potkun Leeviä kohti. Suomalainen ehtii väistää, ja hengähdämme Ellin kanssa helpotuksesta. ”Kutsutaan se tänne, mikä sen nimi oli? Jana?” ”Janus”, korjaan tirskahtaen. ”Ja sitä ei tuolta ihan heti pois saa.” Käyn pikaisesti läpi kaikki Januksen temput niiden viiden päivän ajalta, jotka se on Seppeleessä viihtynyt. Elli näyttää ällistyneeltä. ”Ja tollasen elukan sä hankit tuntikoniksi?!” ”Kyllä siitä kokeneille saadaan räväkkä ratsu loihdittua, en mä mitään aloittelijoiden saha-potku-tunteja meinannutkaan”, puolustaudun. ”Näääh, vitsi vitsinä. Sympaattinen otus. Kuka sitä hoitaa?” ”Alina, se Pellan ex-hoitaja. Se lopetti nyt Pellan kanssa omistautuakseen Janukselle.” ”No omistautumista tuo vihulainen tarvitseekin”, Elli toteaa. ”Mutta toisaalta, ainakin se tuo väriä tunneille. Nää alusta asti mukana olleet kaakit kun tuppaa näyttämään välillä aika pitkää naamaa.”
Vähän ajan päästä päätämme Ellin kanssa nousta ratsaille. Minä tietenkin aion hypätä Hildan kyytiin, mutta Elli valitsee yllättäen ratsukseen Humun. ”Mä en ole piiiitkään aikaan ratsastanut muilla kuin puoliverisillä, ja Humu nyt vaan on kiva.”
Ja niin, kellon ollessa vasta yksitoista ja tallin alkaessa hiljalleen täyttyä väestä, vaellamme ponitarhaan hakemaan tämänpäiväiset ratsumme. Onneksi Humu ja Hilda ovat toisilleen tuttuja, kokemuksesta kun tiedän, ettei Himpsu sulata ihan ketä vaan samalle ratsastuskentälle ilman hepuleita. Ylimpiä ystävyksiä tammat eivät silti ole. Laitamme ne kuntoon ulkona harjauspuomilla, ja kaksikolla on koko ajan pientä kahnausta. Aavistelen, ettei tämänpäiväinen ratsastus ehkä ole yhtä unelmallista kuin toissapäiväinen reenimme.
”Hypätäänkö esteitä?” Elli ehdottaa silmät loistaen, kun vihdoin talutamme satuloidut hevosemme kentälle. Hilda on hiukan hermostunut, mutta olen itse rento ja reipas, välittämättä yhtään neitin säpsyilystä. ”Mm, vaikka, jos saadaan joku pystyttämään niitä..” Katselen ympärilleni sopivan uhrin toivossa. ”Hei, Roosa ja Sirppa! Jaksaisitteko vähän auttaa meitä?” huikkaan kauempana jutteleville ahkerille hengaajille, jotka suostuvat oitis.
Alkuverryttelyjen aikana Hilla ehtii säikkyä mm. Roosan sinistä tuulitakkia, kentän kulmalle unohtunutta muovitötsää, jostain kantautuvaa hevosen hirnuntaa, Humun vispaavaa häntää, Ellin naurua, minun aivastustani... Ja lista jatkuu ja jatkuu. Humu sen sijaan liikehtii iloisesti ja energisesti, Hillaltakin löytyy energiaa mutta sen lisukkeena on sitten pelko kaikkea ja kaikkia kohtaan. ”Hilla on kyllä tosi söpö”, Roosa huoahtaa kentän laidalta. ”Hilla on kyllä tosi hermoheikko virtahepo”, minä ähkäisen vastaukseksi samalla, kun tamma ehtii keksiä Sirpan irtokarkkipussin sopivaksi skitsoilun kohteeksi ja heittelehtii hillittömästi pitkin poikin kenttää. Otan sillä raviympyröitä, kiemurauria, yritän pohkeenväistöäkin, mutta kaikki menee sekavaksi sekoiluksi.
Siinä selässä keikkuessani tulee kieltämättä mietittyä, miksi helkkarissa sitä oikein vaivautuu tämänkin elikon kanssa pelleilemään. Hampaat irvessä päätän olla luovuttamatta ja pyydän urheasti tyttöjä pystyttämään ensimmäiset esteet. ”Uskallatko hypätä sillä?” Elli kurkkaa olkansa yli naurahtaen. ”No en joo varmaan uskalla omalla hevosellani”, äyskähdän yrittäessäni samalla pidättää Hildaa, joka on juuri hoksannut estekalusteet Sirpan ja Roosan käsissä ja on valmiina pakenemaan henkensä edestä, mikä nyt on tässä tilanteessa tarpeetonta ja rasittavaa.
Ja sitten aloitamme hyppytreenit. Tytöt tekevät ensin kaksi noin 50 cm korkeaa ristikkoa. Humu hyppää pirtsakasti ja Elli ratsastaa mainiosti. Meidän vuoromme... maiskautan Hildalle epäröimättä ja ajan sitä reippaasti kohti estettä. Issikkahan lähestyy hienosti, ja ehdin jo toivoa parasta, kun WOOSH – juuri, kun ehdin ottaa kevyen istunnan, Himppu keksii pyörähtää 180 astetta ympäri. Tulos: pölyä nielevä ratsastaja kentän tomussa.
Sirppa ja Roosa näyttävät järkyttyneiltä, kun 'söpö' Hilla näyttää miten söpö se on ratsastaa. ”Älkää säikähtäkö, tätä tää hevosenomistajan elämä oikeesti on”, Elli kuittaa tytöille virnuillen. ”Kiitti myötätunnosta”, ärähdän punapäälle ja lähden metsästämään issikkaani. Se kiitää tuulen lailla ympäri kenttää ja kun viimein saan sen kiinni, niin eiköhän satulavyö ole löystynyt ja satula kiepsahtaa tamman kyljelle, jolloin Hilla saa tietenkin kohtauksen ja vetää pukkirodeota kenttää poikkisuuntaan. Humu tuijottaa esitystä lähinnä halveksivasti.
Uusi yritys. Tartun tomerasti Hillan ohjista ja ärähdän sille joka kerta, kun se aikookin ottaa askeleen. Karua, mutta muuten tilanteesta ei selvitä. Säikähtänyt tamma on hiirenhiljaa paikoillaan, kun kiristän satulavyön ja nousen selkään. En ehdi edes kunnolla laittaa toista jalkaani hevosen yli, kun se jo paahtaa kiitoravia sinne tänne. Tartun Hillan kaulaan kuin hengenhädässä ja saan juuri ja juuri itseni hilattua kunnolla satulaan.
Jumpesorsa sentään, mehän ei luovuteta. Yritän uudelleen ja uudelleen: Himpsu joko kieltää tai kiertää esteet vasemmalta puolelta. Pyydän Sirppaa tai Roosaa seisomaan esteen viereen, ettei tamma tohdi yrittää ohi; tytöt näyttävät säikyiltä, mutta vakuutan totuudenmukaisesti, ettei Hilla ikinä, ikinä tule ihmisen päälle, varsinkaan tuntemattoman – se pelkää liikaa. Ja niin pääsemme ensimmäistä kertaa esteen toiselle puolelle. Nimittäin rymistämällä puomien läpi. Huokaisen raskaasti, lausun pari painokelvotonta sanaa ja otan uuden yrityksen. ”HOP!” karjaisen desibelejä säästelemättä ponnistusvaiheessa; Hilla saa slaagin ja ponkaisee jumalattoman loikan, jonka jälkeen syöksyy toisen ristikon läpi ja pukittelee kontrolloimattomasti. ”Prrrrrrr...” Istun alas, suljen silmäni, kuvittelen että olen takapihan riippumatossa ja tämä on vain pahaa unta... ja pian Hilda rauhoittuu, Luojan kiitos. Tällä välin tytöt ovat Ellin luvalla tehneet uuden esteyhdistelmän, tällä kertaa edessämme on neljän noin 50-60 cm esteen sarja. Huh, hankalaa – meille siis. Humu ponkaisee radan nopeasti ja pulmitta, jatkaen sitten uralla kulkien muodossa. Elli loistaa kuin Naantalin aurinko: ”Tää oli yhtä mukava ratsastaa kuin mä muistelinkin!”
Aavistelen pahaa, kun kannustan Himpun sarjaa kohti. Se kulkee töksähtelevästi ja vastahakoisesti. Annan reilut pohkeet ja ajan istunnalla eteen, maiskuttaen kuuluvasti. Hilla vain astuu ensimmäisen esteen yli mielenosoituksellisesti, puomien kolinan siivittämänä. Ärsyyntyneenä annan Himpulle sellaiset eteenpäinajavat avut, että sen on pakko liikkua. Ja niin pääsemme sarjan läpi, saldona kaksi hyppyä (jos se ensimmäinen astuminen lasketaan hypyksi), yksi läpirymistely ja yksi kielto. ”Jee”.
Jatkamme saman radan hyppäämistä. Humun kanssa nyt ei ole mitään ongelmaa ja Elli ottaakin tammalla koululiikkeitä odotellessaan omaa vuoroaan (ja sitä kestääkin odottaa). Hilla on haluton, se osoittaa koko ajan että tämä homma on ihan pyllystä, ettei se tykkää Humusta eikä esteistä eikä varsinkaan minusta, tai mistään muustakaan. En lannistu: haluan onnistua, janoan voittajafiilistä. En vain voi antaa periksi, meidän on pakko päästä Himpsun kanssa eteenpäin, muuten elämämme on aina tällaista tulella leikkimistä, pelleilyä, sekoilua.
Kymmeniä yrityksiä. Vain kerran Hilda hyppää kauniisti, silloin kehun sitä heti ja myötään. Mutta enimmäkseen saldona on kuuluisia esteiden jyräyksiämme, kieltoja ja kiertoja, sekä molempien turhautuminen. Roosa ja Sirppa ovat onneksi ihania ja ahkeria, ja jaksavat omien sanojensa mukaan 'olla apunamme vaikka miljoona vuotta'.
Hikinen hevonen ja hikinen ratsastaja. Turhautumista, epäonnistumisia. Päätän, että nyt onnistumme. Lataan itseni täyteen energiaa, annan sen virrata hevoseen. Puhun Himpsulle innostavalla äänellä, rapsuttelen sitä, kerron että oikeasti se on tosi kiva poni, mutta ratsastajassa on vain korjaamisen vikaa. Ja niinhän se on; minun pitäisi keskittyä enemmän niihin asioihin, jota emme osaa, kuin niihin, jotka osaamme. Ratsastaa useammin, pitempiä ja rankempia jaksoja, ottaa väliin sitten niitä rentoja treenejä.
Nyt. Hipaisen Hildan kylkiä pohkeillani, se lähtee liikkeelle nyt aidosti innostuneena; maiskutan ja se lisää tahtia. Yksi, kaksi, kolme - ”HOP!” Hilla ponnistaa, hiukan väärään aikaan mutta ponnistaa kuitenkin; laskeutumisessa se kompuroi ja loikkaa epätasapainoisesti seuraavan esteen yli, puomit kolisevat mutta en välitä, seuraavan esteen kohdalla huudan taas ”HOP” ja Hilda hyppää pärskähtäen tämänpäiväisen treenimme parhaan hypyn; viimeisellä esteellä se laittaa parhaansa peliin ja tekee vielä edellistäkin loikkaa paremman suorituksen.
Minut valtaa jonkinlainen euforia. Olen ikionnellinen, kyyneleet hiipivät silmänurkkiini, haltioitunut hymy pyyhkii minusta kaiken sen turhautumisen ja stressin, jota vielä vähän aikaa sitten tunsin epäonnistumisemme takia. Ja Hillakin on innoissaan, se tölttää innoissaan kun annan sille pohkeet ja nostaa laukalle, kun annan siihen luvan.
Elli vilkaisee minua tajuten onnistumisen riemuni ja kannustaa Humun perässämme laukkaan. Annamme tammojen kiitää sydämensä kyllyydestä – tytöt ehtivät vaivoin saada esteet tieltämme. Kun ratsut viimein, puuskuttavina ja hikisinä, tiputtavat ensin raville ja sitten käynnille, kumarrumme molemmat Ellin kanssa halaamaan niiden kauloja.
”Jeee, hyvä tytöt!” kannustavat Sirppa ja Roosa kentän laidalta. ”Me taidetaan olla tälle kaksikolle jotain velkaa”, arvelen Ellille. ”Jep. Jos luvattaisiin ne maastoon vaikka shettiksillä huomenna?” ”Se taitaisi käydä palkkiosta”, vastaan myhäillen.
Hilla pärskähtää vaativasti: olisi aika päästä huilaamaan. Hypähdän sen selästä alas, Ellin seuratessa esimerkkiä. Taluttaessani Himpsua aittaan muistan taas, 'miksi helkkarissa sitä oikein vaivautuu tämänkin elikon kanssa pelleilemään'. Vastaus on yksinkertainen: koska se nyt sattuu olemaan elämäni hevonen.
|
|