Tallikirja 2010

[Anne]

>> Artsin Ravitalli

[Anne]

by Artsi:

1.1.2010
Heräsin ja kolistelin pullomeren läpi tuvalle. Vuosi 2010 starttasi käyntiin odotettuun tapaan: krapulassa. Talo oli kylmä, koska bileiden tuoksinnassa olimme unohtaneet laittaa lisää lämmikettä kaminaan, joka pyöritti tilan keskuslämmitystä. Eiliset uudenvuodenbileet olimme viettäneet pienessä porukassa: Tappi, Kat, Jossu ja minä. Tai no, Jossu oli livistänyt kotiinsa jo alkuillasta, koska ei kestänyt katsella ördäystämme, Tapin ja minun. Katti oli kai pysynyt mukana kai velvollisuudentunnosta. Olihan jonkun vahdittava meitä, ettemme posauttaisi koneja taivaan tuuliin raketeilla.

Aamupuuhien jälkeen (farkkujen nappi kiinni, hörppäys väljähtänyttä bisseä ja takki niskaan) siirryin aamutallin tekoon. Päätallissa oriit ruopivat kusisia purujaan hermostuneena ja vaativat kimakasti heinää. Toteutin pollejen toiveen ja otin yöloimet pois Harmalta ja Simolta. Kirpakan pakkaspäivän kunniaksi otin esiin hevosten ulkoloimet. Pukisin ne sitten juoksijoille, kunhan pääsisivät ulos.

Pikkutallien hevoset olivat myöskin kärsimättömiä. Avasin paalillisen heinää ja jaoin sen neljälle kopukalle. Surku meinasi rynniä minun yli ulos, mutta sain pidettyä kurittoman varsan boksissaan. Cadi huokaili peräboksissaan turhautuneena ja yritti haukkasta toppatakistani palasen, kun annoin sille heinää. Oli siinäkin yksi kiittämätön paska.

Uudessa tallissa ja parakkilassa ei mennyt sen paremmin. Tuntui, että koko ravitalli oli täynnä jos jonkinmoista ilkimystä tai nuorta, kuritonta varsaa. Mietin miten helppoa Jaakolla oli, kun sai huolehtia Seppeleen lauhkeista pullaponeista. Täällä minä taas raadoin niska limassa, että selvisin hengissä päivästä toiseen näiden hurjimusten keskellä.

Tapani mukaan pistin tupakaksi kahvilan terassilla. Jostain pusikosta loikki luokseni luminen suomenpystykorva. Pepe perkele, olin unohtanut antaa sille eilen iltasapuskat. Ja kylmäkin piskillä varmaan oli, kun parinkymmenen asteen pakkasessa vahti tallia. Kumarruin silittelemään loukkaantuneen oloista koiraa ja puhelin sille:

- Tänään pääset kyllä taloon sisälle ja saat eilisiä nakkeja. Ei tänne kukaan kuitenkaan tule rosvoamaan tässä pakkasessa.

Mielessäni välähti, että tuskin tänne tulisi kukaan rosvoamaan muulloinkaan, koska mitään rosvottavaa ei ollut. Tai jos halusi ryövätä Santun tai Humman niin bii mai kest. Pääsisipähän niistäkin rasittavista konimuksista eroon.

Aamun valjetessa lönköttelimme Pepen kanssa talolle. Tuvan puolella pyydystin koiralle ryppyisiä nakkeja kattilasta, jossa ne lilluivat sameassa keitinvedessä. Ylemmässä kerroksessa harrastettiin joko haarahyppelyä tai villiä paneskelua lattialautojen narinasta päätelleen. Katin villit kiljahdukset antoivat osviittaa, että kyseessä oli se mielenkiintoisempi homma kuin haarahyppely.

Join kahvit ja söin muutaman sipsin. Pepe hotkaisi nakkien päälle vielä kermaviilipurkkeihin kuivahtaneet dippien jämät. Kätevää siivousta, kun oli koira auttamassa. Mietin, pitäisikö alkaa pitää Pepeä sisällä säännöllisesti. Tonttu ei siitä pitäisi, mutta ei ehkä loukkaantuisi niin verisesti, jos saisi edelleen nukkua vieressäni. Asia, josta en ollut kertonut kenellekään. Artsi ja Tonttu samassa sängyssä: ei kovin katu-, tai maalaisuskottavaa, tässä tapauksessa. Tästäkin oli kiittäminen Jossua. Typsy ei ollut kertaakaan vielä yöpynyt luonani (minä kyllä kerran Jossun luona, tiedoksi vain) ja tarvitsinhan jonkun sängynlämmittäjäksi.

Kuulin Mehutappien raahautuvan kylppäriin suihkuun. Tunsin lievää kateutta parin tilanteesta. Omani kun oli epämääräinen ja häilyvä. Päätin lähteä ulkoistamaan hevoset Katin ja Tapin aamupalalirkuttelun alta. Hevoset olivat ainakin asia, jonka osasin.

[Chao]

2.1.2010 - vieläkö tonttujen nenät punoittaa?

"Jokos teil on jätkät nenät kunnossa?" Purjehdin sisään tupaan enkä pelännyt käyttää ääntäni apuna ilmoittaessani saapumisestani.
"Onhan ne." Artsi aloitti. "Ehkä vielä vähän punoittaapi."
"Se nyt voi johtua teidän volttipitoisista juotavistakin." Tokaisin ja kaadion pannusta itselleni kahvia, jonka tosin olisi saanut varmasti jo kaapia lusikalla pois. No, vahva kahvi pitää hereillä.

Istuin mukini kanssa pöytään.
"Mitäs te ootte heppojen kanssa tehny?" Kysäisin ja puhalsin kahvimukiini - ihankuin sumppi siitä mihinkään jäähtyisi.
"Ei kuule mitään." Artsi tokaisi ja heitti hymyllään, jonka teilasin suoraan romukoppaan. Jos jotain olin oppinut niin sen, ettei tämän äijän hymyihin ole hyvä vastata.
"Selvä. Mites noita juoksuja, onkos kisoja tulossa kellekkään?"
"En kuule muista."
"OLEKSÄ KÄNNISSÄ?"
"En kuule tiiä shitäkään."
"No olet, jumalauta, pihalla ku pieni lintulauta ja kännissä ku kirkonmies sunnuntain saarnassa."
"No shelvä sitten."
"Nokun et ole. Ooksä päiväheinät heittänyt?"
"En kuule ole."
"Mä kerron susta Jossulle. Ja menen heittään heinät."
"Ole hyvä. Siis ole hyvä ja heitä heinät, mutta älä kerro Jossulle. Tai kerro vaan, kerro että heiti heinät, hyvä tyttö. Mut ei sille tarvii musta puhua. Tai puhu vaan, mut puhu jotain hyvää... Älä pahaa, ethän kuule pahoja..."

Nousin reippaasti ylös ja hilpaisin puolijuoksua pihalle. Ota tostakin nyt perkele selvää, tai en edes halua ottaa. Sekaisin on ku vanhan talon seinäkello. Lastasin kottikärryt täyteen heiniä ja lähdin kuskailemaan niitä pitkin ulkotarhoja. Heinien jako oli yllättävän nopeaa, mutta vesien raahaus tarhoihin silkkaa tuskaa. Jokainen vesikippo oli umpijäässä, joten raahasin parilla ämpärillä jokaiseen kippoon tulikuumaa vettä Artsin kylpyhuoneesta. Ja varoin visusti astumasta tuvan puolelle, Artsi voisi taas innostua selittämään jostakin ja koko loppupäivä menisikin somasti siinä.

Vedet sulivat pikkuhiljaa, vaan hevoset näyttivät syövän mieluummin lunta, kuin juovan kädenlämpöistä, hiukkasen (juu, hiukkasen) hassun väristä vettä. En voinut moittia niitä, en itsekään joisi tuollaista vettä - ainakaan keittämättä.

Siirryin varovasti taas kohti taloa. Seisahduin portaille polttelemaan tupakin ja sain Tapin ja Katin seuraukseni. Nuoripari palasi saunalta, punaisina kuin pari ylikypsää tomaattia. Voisin lyödä tukan päästäni vetoa, ettei punoitus johtunut pelkästä saunomisesta, mutta jätin sen asian laukomisen Artsin harteille, itse en välittänyt puhua perverssejä keskellä päivää ja selvinpäin.

Siirryimme siis hyvässä järjestyksessä tupaan, jossa Artsi oli kaivanut pontikkapullon esiin ja tarjosi siitä jokaiselle ryyppyä. Tappi otti pitkän kulauksen, Kat kieltäytyi samoin kuin minä.
"Toisten täytyy käydä tänään viel ratsastamassa." Kat totesi syykseen.
"Tai ajaa autoa." Jatkoin lausetta onnellisena siinä, että omistin nelipyöräisen tekosyyn olla juomatta.

Kat laittoi uutta kahvia pannuun ja istuuduimme kaikki pöydän ääreen kuuntelemaan Artsin filosofointia ja maailmanparannusta, johon ei tullutkaan loppua sitten muutamaan tuntiin.

[Anne]

by Artsi:

3.1. 2010
Sunnuntai ei tuonut yhtään helpotusta pakkaseen. Rakennusten laudat natisivat ja pelkäsin, että kaikki rakennukset kokisivat lämpölaajentumisen käänteisilmiön ja hajoaisivat säpäleiksi kutistuessaan liian pieneen tilaan. Päätin kuitenkin lenkittää Rambon ja Kopseen. Myrskyn sidoin Kopseen kärryihin liikuntoa saamaan.

Kun palailimme tallille jäiseltä lenkiltä, spottasin sekä Jossun sinisen Fordin, että Rosin vielä sinisemmän Imprezan parkkipaikalta. Jesh, silmänruokaa tiedossa. Blondia ja tummaverikköä. Pitkää ja lyhyttä. Mutta molemmat timmejä paketteja, slurps.

Ensimmäisenä sain vastaani tallinpihalta poistuvat Rosin ja Börskän. Rosin naama näkyi osittain toppausten alta ja koko misu tuntui lihonneen parikymmentä kiloa. Toivoin, että vaikutelma johtui vain tytön talvivaatteista eikä joulukiloista, ja että saisin ihailla tämän kiinteää peräosastoa vielä tulevaisuudessakin. Virnistin alà Härski Hartikainen ja pysäköin liinakon pihamaalle. Ros ja Börje katosivat näköpiiristä.

Kiikutin Myrskyn uuteen talliin ja loimitin lievästi hionneen varsan. Sen jälkeen riisuin Kopseen valjaista ja talutin sen talliin. Kopse pärski ja sen turpahaiveniin oli jäätynyt suuria kuolakimpaleita. Tarkistin jalat ja hevosen kengitykset. Jalat eivät olleet sen kummoisemmin kuumentuneet, vaikka jäisellä tiellä olimmekin ravanneet. Olin siitä oikein tyytyväinen. Ainakin Kopse oli varma hevonen, vaikka ei vielä ollut suurempia voittoja raveista tuonutkaan. Eiköhän sekin aika vielä koittaisi, mietiskelin.

Hoidettuani Kopseen loppuun lampsin toiveikkaan raviradalle. Toivoin näkeväni ”tyttöystäväni” poniaan puunailemassa. Matkalla hörppäsin taskumatista paloöljyn makuista lämmikettä, jotta juttu luistaisi.

Raviradan pihaltahan Jossu löytyikin. Yltäpäältä lumessa ja kiukkuisen näköisenä. Heitin hänelle kysyvät moit ja samalla huomasin vapaana kirmaavan Santun ja sen takaliston yllä vauhdissa leijailevat ohjat.

- Sait sitten ryssältä lumipesun? virnistin Jossulle.
- Ryssältä? tyttö kysyi.
- Eikös tuo Santtu ole Gotlerin ryssä vai mikä?
- Gotlannin russi, mutta pian se on kyllä gotleria juu, jos ei ala poni oppia tavoille, Jossu sanoi pudistaen lunta vaatteistaan.
- Kuulostaa hyvältä, naurahdin. – Pitäis vissiin ottaa tuo koni kiinni ennen kun sotkeentuu ohjiin?
- Niin kai, Jossu mumisi ja vilkaisi raviradan keskella kököttävää ponia. – Mutta miten?
- Höh, on siinä meillä taas tallinpitäjä perkele, mörisin ja hain parakki kakkosesta kauraämpärin.

Astelin raviradalle ja heilautin ämpäriä kerran kutsuvasti. Santtu höristi korviaan ja hölkkäsi kaula kuuliaisesti alhaalla luokseni. Tartuin sitä ohjista ja annoin otukselle muutaman kauranjyvän.

- Kyllä ne kaakit ruokkijaansa tottelee, kumoamaton luonnonlaki, pädin miehekkästi.

Jossu huokaisi ja repäisi ohjat kädestäni.

- Älä jaksa, jätkä, Jossu kivahti. – Yksinkertaisesti mun aika ei riitä, että ehtisin luoda Santun ja mun välille lämpimän suhteen.
- Ymmärrän, sun lämpimät tunteet taitaa kohdistua yhteen tiettyyn komistukseen, sanoin.
- Epäilemättä tarkoitat itseäsi? Jossu kohotti kulmiaan.
- Niin, enkös mä ole aika komea? rehvastelin.

Jossua alkoi naurattaa:

- Mitä mä tohonkin voin sanoa. Sä oot ihan ookoo.
- Ookoo? Tosta vois melkein loukkaantua. Kuule moni misu tuolla kaupungilla pitää mua suorastaan mister finlandina.
- No, joo. Mä en ehkä ole se henkilö, jolle kannattaa menneistä valloituksista leuhkia, Jossu sanoi lievästi vihaisena.
- Ootsä mustis?
- En.
- Mikäs sitten?
- En mikään.
- Etpä.

Outo hiljaisuus laskeutui yllemme, Santtu katseli keskusteluamme kiinnostuneena.

- Kuule, Jossu, oisko sulla nälkä? kysyin sanoakseni jotain.
- Vähän.
- Hyvä, tuu mun luokse syömään, kun oot saanut ponin treenattua.
- Kokkaat SÄ? Josefiina kysyi.
- Jep.
- No pakkohan sitä on kokeilla.
- Kokeile pois. SE on aina valmiina toimintaan, sanoin osoittaen sormella haaruksiini.
- Taroitin siis: kokeilla sun kokkaamaa ruokaa, Jossua jo selvästi nauratti.
- Myönnä pois, haluaisit kokeilla kumpaakin.
- Äh, nähdään talolla, Jossu sanoi ja kääntyi Santun kanssa kohti ravirataa.

Marssin takaisin talolle ja menin suoraa päätä katsomaan mitä jääkaapista löytyi. Kananmunia, pekonia ja pakastevihanneksia. Tekisin siis munakkaan. Laitoin hellaan tulen ja sotkin munat maitoon. Pepe kuolasi pekonipaketin perään. Tuvan pöydällä oli häkki, jossa kanit nököttivät ja Tonttu ja Mirka makoilivat leivinuunin päällä.

Jossu tuli sisälle, kun paistelin pekonia. Blondi katseli hetken äimistyneenä ympärilleen ja kysyi:

- Mikä eläintarha sulla täällä oikein on?
- En mäkään niin kylmäsydäminen ole, että elukoita tuolla pakkasessa pitäisin, vastasin.
- Ai, susta on tullut oikein eläinrakas, Jossu kiusasi hymyillen.
- Sitä se ihastuminen saa aikaa, sanoin herkästi, paljastaen hyvin varjellun romanttisen puolen itsestäni.

Vaikutus oli ennalta-arvattava: Jossun söpö punastuminen ja hämillinen hymy. Kaadoin munamaidon pekonien päälle ja lähestyin muusaani.

- Hei, beibe, eiks me voitais olla yhdessä silleen kunnolla? sanoin tarttuen Jossua lanteilta.
- Miten kunnolla? Jossu kysyi kuulostaen sekä kiusaantuneen, että imarrellulta.
- Nähätäis usein ja oltais toistemme luona? sanoin anovasti, mutta miehekkään varmasti.
- No voishan se olla ihan kiva, Jossu sanoi epämääräisesti ja tukki suuni suudelmalla.

Epäilin suudelman olevan taktinen veto minun hiljentämiseksi, mutta sen imussa en välittänyt.

[Anne]

by Artsi:

8.1.2010 Sähkökatkos


Myrsky - siis lumimyrsky, ei koni-Myrsky – oli katkonut sähköjohdot ja Keilopellon tila uinui pimeydessä. Olin juuri surffaillut itselleni K-18- viihdettä alkuiltaan, kun modeemi lakkasi toimimasta. Kannettavassani riitti akkua, mutta ilman modeemia olin yksin mielikuvitukseni kanssa. Enkä sitäkään kauan: taloon tömisteli joukko pimeyden pölmistyttämiä pimuleita, ja jouduin raahautumaan tuvan puolelle.

- Eiks sulla, Artsi, ole taskulamppua tai kynttilöitä, että näkis tuolla tallissa jotain? Yuff mankui.
- Varageneraattori ois jees, Chao sanoi tietäväisenä pimeyden keskeltä.
- Olkaapa nyt ämmät hiljaa, komensin. – Kynttilöitä pitäis kyllä olla varustehuoneissa. Jos ei ole, pommarissa on lisää.
- Missä pommarissa? Kat kysyi aavistuksen hengähtäen.
- Pommisuojassa, sanoin. – Kai se on sitten vanhuksen mentävä hakemaan, kun ei nuoret tytöt uskalla.
- Jos tietäis missä se pommari ois, helpottaisi asiaa kummasti, Chao mutisi. – Mä tuun mukaan auttamaan.

Kiskaisin toppatakin ylleni ja siirryimme Chaon kanssa mustalle pihalle.

- Heitätkö tupakan? Chao kysyi viipymättä.
- Ai, tupakanko takia lähdit ”auttamaan”? kysyin äkeästi.
- Siksipä siksi, Chao sanoi. – Ja sähän olet aina niin avulias aatu, ettei mitään limittiä.
- Enks ookin? virrnistin.

Heitin misulle röökin ja herrasmiesmäisesti sytytinkin sen. Hetken verran olin vain muutaman sentin päässä Chaon kasvoista. Tulen leimahduksessa näin tytön nöpönenän ja pitkät silmäripset. Jopa pakkasessa haistoin (hajuaistini ei siis täysin ole mennyt nortin sauhuttelusta) tytön ympärillä leijailevan pari päivää vanhan, hiensekaisen hajuveden ja pinttyneen hevosen tuoksun. Perjantaibissen ja nettiviihdykkeen lämmittelemänä innostuin tuijottamaan tummaverikön silmiin muutaman sekunnin liian kauan, ja Chao huomasi tämän:

- Hei, hei, ukko! Pidä vaan limaiset näppisi irti musta!
- Joo, ei sitä kannata liehitellä! Sillä on mielessä ihan joku muu, kuului ääni takaani.

Ros kökötti pimeydessä.

- Kuka joku muu? kysyin.
- Joku mulkku. En muista sen nimeä, Ros sanoi nakellen niskojaan ja siirtyi taloon Yuffin ja Katin seuraan.

Katsoin kysyvästi Chaoa ja tämä kohautti olkiaan muka tietämättömänä.

- Älä vaan sano, että se joku mulkku on Jaakko? kysyin.
- No, en sano sitten, Chao naurahti, vetäisi norttia liian syvän henkosen ja yski päälle kuin keuhkoputkenahtaumapotilas.
- Oot sä kanssa yks kylmä bits. Iskeä nyt tallikaverin exä, röhisin.
- Jaakko ja mä mennään vei bäk, Chao sanoi arvoituksellisesti.

Kävelimme sauhutellen maakellarille. Kellarin ummehtuneessa ilmassa avasin lattialuukun, joka johti pommisuojaan.

- Naiset ensin, sanoin Chaolle ja viittasin muijaa siirtymään tikkaille, jotka johtivat alas pimeyteen.
- Herrasmiesten herrasmies, Chao puheli, mutta hyppäsi reippaasti ruosteisille tikapuille.

- No, on sulla, kolot, Chao sanoi, kun olimme siirtyneet pommisuojaan.

Pommisuojassa oli kylmä. Sielläkään ei valot toimineet, mutta sain sytytettyä muutaman myrskylyhdyn, joten näimme ympärillemme. Pommisuojassa oli kaikenlaista hätävaraa: säilykkeitä, viina, vettä, kynttilöitä, aikuisviihde-dvd:itä (joita nappasin pari mukaani, eihän sitä tiennyt milloin sähköt palaisivat) ja wc-paperia sekä potta.

Chao keräsi kasan kynttilöitä mukaan ja myös yhden myrskylyhdyn raahasimme ylös. Tytöt olivat ilahtuneita, kun saivat tupaan valoa. Viikonlopun kunniaksi tarjosin myös pontikkaa, joka maistui kuppikunnalle yllättävän hyvin.

[Chao]

11.1.2010 - Mitäs ne tytöt keksikään?

Artsi ryntäsi talliin karjuen ja pää punaisena, kuin ylikypsä tomaatti (ja varmasti yhtä pehmeänäkin).
"Mitä helvettiä te flikat ootte oikein...? SIIS MITÄ VITTUA TE TEETTE?"
"Hys. Säikytät hepat." Kat viittoili Artsille. Mies hiljeni.
"Me mennään ratsastamaan." Tokaisin Artsille.

Mies seisoi tallikäytävällä kysymysmerkkinä rapsuttaessani Lottaa niskasta Katin nostaessa kevyttä monté satulaa tamman selkään. Lotta nuokkui käytävällä, eikä näyttänyt välittävän ollenkaan selkäänsä laitettavasta nahanriekaleesta.

"Sul on nää ratsasatuskamat vähän sillai... viime vuosituhannen mallia?" Tokaisin Artsille, joka raapi sänkeään.
"No enpä mä tollasta harrastele."
"No joo, tekis ihan hyvää, sekä sulle että hepoille. Vähän vaihtelua ja erilaista lihastyöskentelyä."
Mies vaikeni taas. Artsi ei uskalla, tiesinhän minä sen, mutta silti se sai minut nauramaan sisäisesti. Pelkäsin miehen mottaavan jos nauraisin ääneen.

Kat kiinnitti satulavyön ja minä kiinnitin ratsastusohjat Lotan suitsiin. Painoin ratsastuskypärän päähäni ja ratsastushanskat käteen. Kat kiinnitti tamman suitsiin riimunnarun.
"Haluaksä olla avuksi?" Kysäisin Artsilta, joka jatkoi kysymysmerkkinä tönöttämistään. Mitäköhän nappeja ukko oli nyt vetänyt...
"Ota riimunnaru ja taluta Lottaa toiselta puolelta." Sanoin könytessäni ulos tallista.

Mies teki työtä käskettyä. Artsista oli tullut kauhean hiljainen sen jälkeen, kun miehelle selvisi minulla ja Jaakolla olevan jotain säpinää. Artsi oli muuttunut vaivautuneeksi, enkä voinut syyttää miestä tästä. Tallipihalla Artsi piteli tammaa, kun kat roikkui toisella puolella minun noustessa rauhallisesti tamman selkään. Lotta seisoi paikallaan, mutta näytti selvästi epäilevältä.

Pääsin selkään, jalustimet olin onneksi säätänyt aikoja sitten. kat auttoi satulavyön kiristyksessä, ja otti toisen riimunnarun Artsilta. Sitten lähdettiin!

Lotta käveli rauhallisesti kohti ravirataa. Kävimme katsomon takana kääntymässä ja sitten kävelimme takaisin. Lotta pärski ja ravisteli päätään, mutta käveli kiltisti Artsin ja Katin välissä.

Pääsimme turvallisesti takaisin tallipihalle, ja laskeuduin tamman selästä.

"Sehän meni hyvin." Kat tokaisi.
"Paremmin ku odotin." Sanoin taluttaessamme Lottaa takaisin talliin.
"Joo, voitteki alkaa sitten reenata sitä." Artsi tokaisi ja sytytti tupakan jääden polttelemaan sitä ulkopuolelle minun ja Katin riisuessa Lotan. Loimitimme tamman kevyesti ja nakkasimme tarhaan syömään päiväheiniään.

Sytytin tupakin Artsin seuraksi ja seisoimme kaikki kolme tallipihalla tuijottaen pimenevään iltaan, hipihiljaa.

"Ottaaks tytöt kaffea?" Artsi katkaisi hiljaisuuden ja sai vastaukseksi kaksi nyökkäystä.

Siirryimme tupakkien jäljiltä tupaan ryystämään helkutin pahaa kaffea.

[Anne]

by Artsi:

29.1.2010

Välillä (tai itse asiassa joka päivä monta kertaa) haaveilin tallista, jossa kaikki hevoset asuisivat siististi rivissä saman katon alla. Tälläkin hetkellä vein tammukoita sisälle hyisessä pakkastuulessa. Oli siinäkin operaatio, ensin raahauduin ylätarhalle ja pyydystin kopukat. Sitä seurasi nautinnollinen kolmen hevosen talutusretkin Mulin karsinalle. Lämpöiset yleensä säätivät omiaan ja suomiponi käveli (jos käveli) nihkeästi perässä. Kun olin saanut vangittua Mulin karsinaansa, talutin ruunikkotammat pikkutallille ja jätin Lotan kotiboksiinsa. Sitten seurasikin taivallus raviradalle Minsan, joka muuttui täysin kaistapääksi, kun jäi ilman kavereita, kanssa . Se ryntäili ja hirnui yksinäisyyttään. Kun viimein sain tamman parakkiboksiin, oli aika raahautua takaisin risteyksen tarhalle hakemaan arvon riiviöherrat Santtu ja Humma. Yleensä kun olin oripojat saanut karsinoihinsa, pistin tupakiksi. Myös tänään, sen verran kyrsi.

Hiippailin tupakka suussa parakin alakertaan ja sekoittelin kopukoille iltarehuja. Lähinnä siis Minsalle, joka oli jossain määrin edes liikutuksessa. Humma oli vielä liian vauva ja Santtua koulutettiin harvakseltaan.

Kännykkä soi ja kaivoin puhelimen hyvin seksikkään toppatallihaalarini taskusta. Tappi soitti ja kertoi, että myöhästyisi kokouksesta, koska auto oli hyytynyt kaupungille tai jotain vastaavaa. Perkule, olin unohtanut koko kokouksen. Vuokraväelle tarkoitetun kokouksen, jossa olisi tarkoitus puida tämän vuoden asioita. Kun olin aikoinaan kokouksen päivämäärään päättänyt, olin ajoittanut sen taktisesti perjantai-iltaan. Eihän sitä koskaan tiennyt, josko misukat innostuisivat lähtemään jatkoille.

Vilkaisin kelloa ja huomasin, että kokous todellakin alkaisi pian. Käänsin alakerran sähkötaulusta kahvion lämmöt päälle, jottei jouduttaisi kokoustamaan persukset paleltuneina. Heitin Minsalle aineet ja siirryin kahvion puolelle emännöimään. Kahvia tippumaan, muutama teollinen kääretorttu kaapista esiin ja tarkistus jääkaappiin, että siellä olisi bisseä ja maitoa. No, maitoa ei ollut, joten soitin Jossulle:

- Moi, beibe. Ootko jo tulossa?
- No joo, joo, kuului Jossun stressaantunut ääni luurista. – Taas ajankohdan näille sun kokouksille oot keksinyt. Mulla ois ollut pari tuntia pidettävänä, mutta onneksi sain Annen tuuramaan.
- Älä ressaa. Kun tuut tänne, mä voin antaa sulle vähän rentoutusta, hykertelin.
- Rentouta vaan kuule ittes. Oliks sulla jotain asiaa?
- Jep. Viittitkö tuoda talolta maitoa ja mun kannettavan tullessas? kysyin maireasti.
- Ookoo, nähdään pian, Jossu sanoi ja katkaisi yhteyden.

Pian Yuff ja Ros pelmahtivat sisälle kahvioon. Tajusin asettelevani kääretorttuja esille hevosenpaskaisilla käsillä ja sain tytöiltä mulkoilevat katseet osakseni.

- Hej på dej, Ros huikkasi ja vilkaisi torttuja. – Noita mä en ainakaan syö.
- Mulle kyllä kelpaa, Yuff visersi ja heitti yhden kääretortun palasen kokonaisen suuhunsa.
- Tsot tsot, heristin sormeani. – Eipäs ronkita.
- Etpä sä oo ennenkään ronkkimisista välittänyt. Ootsä selvin päin? Ros kysyi.
- Selvin päin, kuten aina, vastasin.

Tytöt pyrskähtivät nauruun ja Yuffin suusta lensi kääretortun klönttejä, jotka osuivat seinään ja jäivät siihen kiinni alkaen tehdä hidasta valumisretkeä kohti lattiaa.

- Jep, jep, vesiselvempää tyyppiä ei olekaan, Ros sanoi, sytyttti tupakan ja valahti istumaan kahvion syrjäisimpään nurkkaan.

Yuff pyyhki häpeissään suunpielistään valuvaa kreemi-hillo-mössöä ja alkoi etsiä juomista.

Kahvioon saapuivat myös Reega, Fiia ja iBookkiani kantava Jossu.

- Sun maito oli noin kuukauden vanhaa, joten katsoin parhaaksi olla tuomatta sitä, Jossu sanoi ja länttäsi tietokoneen minulle. Yritin antaa beibelle tervetuliaismuiskun, mutta neito väisti sen sulavasti.

Kahvioon pöllähti vielä punaposkinen Chao.

- Mitäs sä Chao täällä? Ethän sä ole vuokralainen? kysyin hivenen ehkä töykeästi ja ajattelemattomasti.
- En niin, Sherlock, Chao mulkaisi minua. – Ajattelin, että mun ois hyvä tietää missä mennään, kun olen tällainen jokapaikan höylä.
- Sitä todellakin, Ros mutisi kuivasti tupakansävyn täyttämästä nurkkauksestaan.

Kaikki vilkaisivat Rosia, eikä kukaan keksinyt oikein mitään sanottavaa. Lämpsäytin käteni yliraippaasti yhteen ja sanoin:

- Kun kaikki näyttävät olevan paikalla, aloittakaamme kokous.

Kuivahko kokous alkoi, mutta muutti illan pimetessä kosteammaksi.

[Anne]

by Artsi:

5.2.2010 Parisuhdeviikonloppu is about to begin

Katselin tuskaisena Citymarketin perjantairuuhkaa. Miksi ihmisten täytyi tunkea kauppoihin aina samaan aikaan viikonloppuostoksia tekemään? Juuri samaan aikaan kuin minä?

- Hajaanutaan, sanoin Jossulle. – Hoida sä safkapuoli, mä keräilen kaiken muun.
- Kaikki muu tarkoittanee ilmeisesti olutta ja muita virvokkeita? Josefiina kohotti kulmiaan. – Työnjako ei kuulosta ihan reilulta.
- Mutta biisonit painaa painaa paljon. Et sä noilla spagettihauksilla koreja nostele.
- Koreja? Monikossa? Jossu kysyi.
- Noh, muutama kori, että on tarpeeksi viikonlopuksi, vastasin muka-viattomana.
- Romanttinen viikonloppu siis tiedossa, Jossu huokaisi ja suuntasi hevi-osastolle.

Viipelsin tottuneesti ölkki-osastolle ja nostelin ostoskärryihin muutaman korin ehtaa 4,5-prosenttista mallasjuomaa. Vesi herahti kielelle, kun kuuntelin pullojen kilinää siinä touhutessani. Toivoin, että Jossu osaisi ostaa kunnon miehistä liharuokaa ja jättäisi kaninpöperöt vähemmälle.

Kun suuntasin kassalle, vastaan asteli Pellonmaan Antti, Kaljakulman tuttuja.

- Artsi, perkele! Äijähän on oikeella asialla, Antti ”Ape” Pellonmaa rääkäisi nähdessään minut ja olutkuormani. – Älä vaan sano, että aiot vetää noi kaikki yksin siellä poikamiestilallasi.
- En aio, seuraa kyllä löytyy, virnistin.
- Nii joo, se sun serkku. Tappi? Ape sanoi silmät hieman selällään. Perjantai oli jo ilmeisesti korkattu.
- Tappi on misunsa kanssa jossain. Mulla on vähän parempaa seuraa, kerskailin.
- Naisseuraa, täsmensin.
- Älä jätkä kuseta. Kuka? Ape mölisi.

Samassa sorja Josefiina ilmaantui rinnalleni kärry täynnä liian terveellisen näköistä ruokaa.

- Toiko? Älä Artsi viitti, etsä tollasta kellistä, Ape jatkoi nousuhumalaista mölötystään.
- Ape – Josefiina, Josefiina – Ape, esittelin hömistyneen Jossun ja sekavan Apen toisilleen.
- Nais tu miit jyyy, Ape sönkötti luullen huikean englanninkielentaitonsa tekevän vaikutuksen kaatooni.
- Ei niin kiva tavata sua, mutta näköjään joudun tapaamaan kuitenkin, Jossu kuittasi takaisin ja lähti kohti kassaa.

Apelta meni Jossun puheet yli hänen kaljuuntuvan päänsä, sen näki hölmökin.

- Pitää mennä, ettei eukko suutu, sanoin Apelle ja seurasin Jossua.
- No tollasta eukkoa ei kyllä kande suututtaa, Ape röhähti ja jäi nauramaan typerää nauruaan.



Noin puolen tunnin päästä saavuimme ravitilalleni. Parkkeerasin Saabini talon eteen, jotta saisimme parisuhdeviikonlopun syömingit ja juomingit helposti sisälle.

- Lämmitetääks savis, kun ollaan tehty iltatalli? kysyin Jossulta.
- Hei, jos tehtäis niin, että mä lämmitän saunaa ja sä teet iltatallin, Jossu sanoi niin kauniisti hymyillen, että eihän siinä mies voinut sanoa kuin että ”joo”.

Saimme ruuat sisälle ja vaivalloisesti raahauduin sen jälkeen hevosten pariin. Onneksi konit olivat jo sisällä. Juoksijoille annoin kaura-annokset, varsoille ja löysäilijöille sylilliset heinää.

Tarkistin päivällä treenattujen hevosten jalat. Harmalla oli oikeassa taksessa lievää kuumotusta ja laitoin sille viilentävää linimenttiä jalkaan. Harma oli juossut viime aikoina ihan hienosti ja uskoin oriin taistelutahtoon. Tietenkään siitä ei tulisi niin huippua ikinään kuin Tapin ihmelapsesta Simosta, mutta kyllä Harmakin vielä heinänsä tienaisi.

Uudessa tallissa Myrsky kökötti yksinään. Ros oli ilmeisesti Börjen kanssa treenailemassa. Kun pääsin raviradalle, näinkin Valkoisen ponin kiitävän kelmeiden valojen alla tikittävää raviaan. Moikkasin Rosille, joka ei moikannut takaisin. Ämmä oli kyllä joskus niin vaikea, että.

Tsekkasin parakkilaiset ja heitin Minsalle yöloimen selkään. Kakkosparakkilaiset hoidelutani siirryin suoraan saunalle. Vanhan savusaunan piipusta nousi jo savu ja kynttilät lepattivat hirsirakennuksen ikkunoissa. Näin vilauksen Jossun vaaleista hiuksista ikkunan takaa. Avasin saunan eteishuoneen oven ja siirryin taivaaseen.

[Chao]

24. helmikuuta Long time no see, eh?

"HOOOOI, te typykkä siellä, teidät on nähty!" Artsi huusi kurkku suorana tallipihalta kun kömysin yhä silmät kosteina ulos bemarista.
"Tulin joo kattoo et hevoset on hengissä."
"Miksei olis?"
Loin mieheen kysyvän mulkaisun, johon tämä vastasi inhalla hymyllään.
"Sul oli kuule vaan ikävä, myönnä pois, pitkä aika ilman merta, eikö?"
"Ai Jossu on opettanu sulle enklantia?"
"Jep." Mies vastasi ylpeästi ja sytytti tupakan. Seurasin esimerkkiä ja jatkoin matkaani syvemmälle tallipihalle.

"Tiedäksä mitä ne puhuu susta tallilla?" Artsin äänensävy vaihtui vakavaksi.
Nyökkäsin ja pidättelin kyyneliä huultani purren. Nyökkäsin uudestaan, vakuuttaen enemmän itseäni, kuin Artsia. Mies pysytteli hiljaa - kerrankin ja olin iloinen siitä.

"Onks Rosia näkyny?" Kohotin katsettani kohti Artsia, joka näytti ihmeellisen mietteliäältä, mahtoi olla vaikeaa rasittaa niin matalaa aivokapasiteettia, tuskaiselta mies ainakin näytti.
"Lähti jo. Kui? Meinasitko käydä kiljumassa?"
"En. En haluu törmätä siihen ennenku ne on puhunu Jaakon kaa asiansa selviksi." Pelkäsin ääneni särkyvän, mutta sain kuin sainkin pidettyä itseni koossa.

"Jaa... Ai teillä on sellainen vaihe."
"Joo, yhtä matala ku sun kehitysvaihees."
"Sama vanha Cee."
"Mä en oo vanha, oo ite vanha."
"Synttäris lähestyy, oot kohta kuule täydet pyöreet."
"Sä ja sun pyörees."
"No itseasiassa Jossulla on enemmänkin..." Keskeytin lauseen.
"Ei vittu hei mua oikeasti kiinnosta Jossun rintavarustus. Voisitko mitenkään?"
"Miksei kiinnosta? Mua kiinnostaa."
"Ei oo uus juttu." Tumppasin tupakan lumihankeen näyttäen happamalta.
"Otatko kahvia?" Artsi kysyi ja tumppasi oman tupakkinsa, tai sen, mitä siitä oli jäljellä.
Nyökkäsin ja lähdimme vaitonaisina kohti taloa.

Hörpin kuumaa mustaa litkua toivoen sen kuljettavan kurkussa painavan palan takaisin vatsaan, jonne se kuului. Tai polttavan sen kokonaan pois. Artsi hautoi käsissään omaa kuppiaan ja otti 'isällinen-neuvo'-asentonsa ennenkuin aloitti.

"Ei sun kuule kannata tahallaan sitä Rossia ärsyttää. Se tykkää siit hepusta vieläki, vissii jotain kämyä siin erossa, tai jotai... Joten jos se Jaakko ei oikeasti innosta, ni mitä sä sitä...?"
"Mitä sä selität? Mulla ja Jaakolla on kuule pitkä historia. Mä nyt vaan olin varattu nainen väärään aikaan... En mä ois pystynyt. Enkä pysty nytkään. Mä sanoin sille, ettei me voida olla 'me', jos se satuttaa muita..."

Artsi pysyi hiljaa, luopui neuvonantaja asennostaan ja siirsi katseensa kahvikuppiin.
"Sä oot fiksumpi ku luulin." Mies aukaisi sanaisen arkkunsa niin kirkuvasti, että olin heittää kahvikupin suoraan tuohon otsaan, jossa suorastaan huusi tulenpunainen, mutta näkymätön, tatuointi olen aasi!.

"Älä Sherlock. Johan susta on älynjättiläinen tullu."
"En mä sitä silleen, hei älä nyt ittees, äääääh. Eihän tätä kestä selvinpäin." Artsi nousi ja vaelsi jääkaapille avaamaan oluttölkin.
Naurahdin kevyesti miehen luodessa minuun kysyvän katseen ja nyökkäsin. Sain viileän tölkin käteeni joka aukesi sihahtaen.
"Kiitti."
"Viinalla vitutus lähtee, eikö?"
"Jep."
Nauroimme molemmat ja kolautimme juhlallisesti tölkkejä vastakkain, jota seurasi pitkä hörppäys.

Myöhemmin illalla, Jossun saapuessa tarkastamaan tilanteen, anelin kyytiä kotiin, mutta Jossu lupasi laittaa tuvan sohvalle pedin, jossa saisin selvitä huomiseen asti. Peiton ja tyynyn etsimisen välissä Jossukin aukaisi kaljatölkin ja liittyi surkuhupaisaan seuraamme. Olin silti tyytyväinen, ettei Artsi maininnut keskusteluistamme Jossulle mitään...

Ehkä jokaisessa asiassa on valoisampikin puolensa? Ehkä, jos oikein toivoo, edes pieni osa toiveesta toteutuu?

[Anne]

by Artsi:

5.3.2010

Löysin itseni sohjoisesta ojasta tuijottamasta Minsan loittonevaa takalistoa. Voi perkeleen perkele. Tienvarren loskassa uiminen ei yhtään helpottanut krapulaani, päin vastoin: darran tuoma vitutus kasvoi uhkaavasti, kuin logaritmiasteikon mukaisesti.

Katsahdin ympärilleni ja ymmärsin nousta vihdoin jalkeille. Minsa oli säikähtänyt jotain mitätöntä rasahdusta metsästysmajan läheisyydessä. Tallille olisi siis reipas parin kilometrin taivallus. Kaivoin litimärkien farmareideni taskusta kännykkäni (vuosimallia -00). Saisin vielä mennä puhelinostoksillekin, kännyn näyttö nimittäin vilkutti epämääräisiä pikselikuvioita, ja sen avulla oli toivotonta yrittääkään tavoittaa ketään minua auttamaan tästä kohmeisesta pulasta. Vielä pahemmaksi onnekseni Nortit olivat imaisseet itseensä kostetutta kuin nestehukkaiset tamponit, eikä niiden sytyttäminen ei onnistuisi edes kerosiinin avulla. Samperin samperi.

Lähdin lampsimaan kohti kotia aivot täynnä sähkiäisiä, sormet ilman tuntoa ja munaskut jäässä. Eiliset ryyppingit pyrkivät nousemaan vatsasta ruokatorven puolelle. Tätä se yksityisyrittäjyys teetti: ei kuuna päivänä vapaata, joten perinteisistä krapulanparannuspäivistä oli edes turha haaveilla. Aina vaan töitä, pyhänä ja arkena. Kännissä tai selvin päin.

Olin kävellyt noin kilometrin, kun näin auton tulevan vastaan. Nostin peukalon toiveikkaasti pystyyn, vaikkakin epäilin, ettei kukaan ottaisi kyytiin vettävaluvaa, punasilmäistä ja pirtulta lemahtavaa jamppaa. No, yrittänyttä ei laiteta, eikä kaverin äitiä panna. Peukku siis pysyi pystyssä ja ihmeekseni auto pysähtyi kohdalleni.

Vasta auton oven avatessani tajusin auton olevan hvyin tutun näköinen. Olin nähnyt sen usein nököttävän omassa parkissani. Kyllä, kaara kuului Chaolle ja kuskikin oli oikea.

- Sisään siitä, jätkä! kuului ohjaamosta Chaon närkästynyt ääni.
- Kuulostaa käskyltä, jota voisin toteuttaa monessakin mielessä, mutisin ja läsähdin märkänä pelkääjän paikalle.
- Älä, jannu, viisastele, Chao mulkaisi ja teki tiukan uukin. – Minsalla on melkein jalka poikki ja sun punaiset treenikärryt on säpäleinä. Joten tästä lähin suosittelen ajamaan vain selvin päin.
- Mä olen selvä. Mitä nyt biisonin krapularyypyksi aamulla huitaisin, mutta sitä ei lasketa.
- Ihan miten vaan, omatpahan on kaakkis ja vehkees, Chao sanoi ja kurvaili liukkaalla hiekkatiellä tottuneesti.
- Näin on, omat on, eikä tollasilla misukoilla pitäis olla mitään valittamista mun... vehkeistä, sanoin tapani mukaan härskisti.
- Mitä?? Chao hönkäisi. – Saatanan kaksimielinen sika. Tämän siitä saa, kun tulee jalona auttamaan...
- No, kiitti avusta, Tseiöy, nöyrryin. – Mitä sä muuten teet arkena keskellä päivää mun tallilla? Eikö sulla ole töitä tai koulua tai jotain?
- Ei, kiitos kysymästä, Chao vastasi. – Olen edelleen työtön ja opinnot alkaa aikaisintaan syksyllä, mikäli mihinkään pääsen.
- Ai, sori, en tiennytkään, änkytin.


- Mitä sä ajattelit opiskella? kysyin pienen hiljaisuuden jälkeen.
- Jotain koneihin liittyvää kai, Chao sanoi ja käänsi autonsa Keilopellon tilalle. – Pää ei kestäisi mitään toimistohommaa tai vastaavaa.
- Kiinnostaako sua ravurit? kysyin.
- Mikä ettei, Chao vastasi sammuttaen samalla virran autosta. – Onhan se ajaminen persauslihaksistolle mielekkäämpää kuin ridaaminen.
- Tämän päivän kokemusten perusteella en menis vannomaan, kohautin kulmiani.
- No joo, mä en ajaiskaan darrassa, Chao sanoin hivenen näsäviisaasti.

Aloin avaamaan auton ovea, kun päähäni pälkähti vielä mahtava ideantynkä, jonka tietenkin päästin suustani:

- Et haluais tulla meille töihin? Töihin osapäiväisesti tai oppisopimukselle? Meiltä loppuu Tapin kanssa kädet kesken näiden konien kanssa ja apu olisi tarpeen..
- Mitä? No, jos sulla on rahaa maksaa palkkaa, niin mikä ettei, Chao sanoi ilmiselvästi yllättyneenä.
- Kerrankin on. Hevoset juoksee hyvin, ja mania tulee. Voisit ajaa lähtöjäkin niillä. Sullahan on kortti?
- Joo, Chao sanoi vieläkin hämmentyneenä. – Milloin mä alottaisin?
- Vaikka heti, vastasin ja nousin autosta. – Voit vaikka hoitaa sen riiviötamman kuntoon, meikäpoika lähtee päikkäreille.
- No kiitti, I quess.

[Chao]

06.03. - Ihan tätä en ajanut takaa...

vaimea kiroiluni kuului luultavasti Seppeleeseen asti katsellesani vatsallani sulavassa lumihangen hyhmässä Kopseen viiletystä pitkin tarhaa riimunnaru heiluen uhkaavasti etujalkojen välissä. Olisin voinut myös vaikka vannoa kuulleeni kahden äijän naureskelun jostain tallinnurkilta, mutten tunnistanut ääniä. Toivottavasti pysyisivätkin siellä.

Kompuroin pystyyn ja katselin Kopseen hurjaa pukkilaukkaa. Ori vittuili siis suoraan päin naamaa.
"Haa haa haa." Tokaisin Kopseeseen päin kylmän viileästi ja toivoin sen kompastuvan jalkojensa välissä kiikkuvaan naruun.
"Ooppa siellä sitten. Ootpahan aitojen sisäpuolella." Tokaisin ja suljin portin. Ori jäi katsomaan hölmistyneenä perääni kun jätin sen pohtimaan mysteerisen riimunnarun tarinaa. Ei paljoa kiinnostanut oliko sillä naru kiinni päässään koko päivän vai ei.

Artsi jutteli jonkin kanssa tallipihalla. Toinen mies seisoi selin minuun, mutta veikkasin sen olevan Tappi. Nostin käteni ilmaan ja huudahdin Artsiin päin: "Jos joudun viemään Kopsetta useamminkin ulos, ni otan siitä vaarallisen ja vittumaisen työn lisää, tiedä se!" Artsi katsoi ensin minuun, sitten tarhoille ja räjähti nauramaan.
"Eikö eukko pärjää yhdelle koninraakille vai?"
"Nyt jätkä, saat lumipesun ku sanot vielä sanankaan. Ja se saa olla sen narunsa kanssa siellä sitten vaikka koko hiivatin päivän, onko selvä?"
"Jees määm." Artsi tokaisi ja pokkasi, yrittäen olla hauska.
Haa haa. Tokaisin mielessäni. Ei ollut vaikea arvata mistä Kopse oli tapansa saanut.

Nyt seisetessäni lähempänä katsoin tarkemmin toista miestä Artsin seurassa.
"Mitä sä täällä teet?!" Pääsi suustani ennenkuin ehdin ajatella kuinka epäkohtelias kysymykseni oli lauottuna suoraan päin pläsiä.
"Ööö..." Sanat näyttivät takertuvan miehen kurkkuun, nostin kysyvästi kulmiani odottaessani vastausta.
"Te kuulemma sovitte Ros:n kanssa ja sait duunia täältä, ni tulinpahan Artsia moikkaa."
"Just. Vaeva." Tokaisin ja poistuin paikalta talliin, Lotta pitäisi ajaa.

Helvetin äijä, jokapaikkaan senkin piti tunkea. Kyllä sitä Seppeleessä kesti, mutta että sen piti seurata Artsilaan... Olin tehnyt pelisäännöt selväksi, mitä Jaakko nyt halusi?

Olin tarttunut Ros:n tarjoukseen sovinnosta, kuin hukkuva oljenkorteen ja reipas kädenpuristukseni sai tuon nuoren naisen irvistämään kivusta. Olin kuitenkin huojentunut aselevostamme, mutta Jaakon suhteen olin vielä epävarma, eikä miehen seurailu tuonut yhtään varmuutta asiaan.

Olin jo ottamassa Lottaa käytävälle, kun tajusin, kuinka kipeältä käteni tuntuivat Kopseen kiskomisen jäljiltä. Ehkäpä kävisin iltapäivällä ajamassa ja veisinkin tamman nyt vain ulos? Pääsisi itsekin pitämään tupakkitauon, ennenkuin alkaisi karsinoiden siivous. Nappasin siis tamman narun jatkeeksi ja talutin sen reipasta tahtia tarhaansa. Miehet olivat kadonneet pihalta, uskoisin että tupaan. Hyvä, olisivatpahan poissa jaloista.

Palasin tallipihalle ja sytytin tupakin. Savu kirveli kurkkua, mutta en antanut sen ajatuksen kiusata itseäni kauempaa vaan kiskaisin uudet henkoset. Tulipään lähestyessä filtteriä uhkaavasti, tumppasin tupakin ja hengitin pari kertaa syvään. Kaikki tuntui olevan liian hyvää ollakseen totta, mutten uskaltanut vielä heittäytyä ruusunpunaisille pilville tanssimaan, vaan leijailin rauhallisesti jalat vain muutaman sentin maanpinnan yläpuolella ja tanssahtelin onnellisen tunteen vallassa hakemaan paskanluomiskamoja.

Ehkä kaikki järjestyisi sittenkin...

[Chao]

seissemäs kolomatta nollayx. - rankka työ vaatii rankat huvit

"Calkkis! Mitä sä täällä taas teet?" Jossu siirtyi autostaan ohitseni kohti Artsin mörskää.
"Moon töissä täällä, kiitti vain." Vilautin säälittävimmän hymyntapaiseni ja kuulin Jossun hihittävän huuliensa takana.
"Ei huonompaa löytyny?" Nainen kysäisi avatessaan mörskän ovea.
Pudistin päätäni ja jatkoin matkaani kohti talleja kärttyisen näköinen Muli perässäni. Avasin tallinoven huokaisten ja hymy valahti suupielilleni. Ei tämä paska homma ollut, ei edes rankka. Mukavaahan tämä oli, mutta sitä nyt ei Artsille voisi myöntää... Naurahdin tuntien itseni hölmöksi, mutta onnekseni kukaan ei ollut kuulemassa ajatuksiani tai kommenttejani niihin.

Jaettuani hevosille iltaheinät ja siirrytyäni ulos tupakalle, törmäsin taas Jossuun. Pientä blondia naista tuskin erotti Artsin jykevän käsivarren alta ja molemmat keinuivat puolelta toiselle, kuin olisivat seisseet laivan kannella.
"Khuule Chee..." Jossu aloitti mutta lause loppui kesken rajuun kikatuskohtaukseen. Nostin Artsille kulmiani joka vain naurahti takaisin ja vilautti oluttölkkiään.
"Thu...thl....thulishikshäkhin mheirhän khanssha jhuomhaan vvvhähän khaffffffethta?" Jossu taipui naurukohtauksesta kaksinkerroin, enkä voinut enää itsekään olla nauramatta.
"Ei jumalauta susta saa mitään selvää, mut tuunhan mä!" Heitin iloisesti ja tumppasin tupakan. Jossu ja Artsi siirtyivät takaisin mökkeliin.

Minä käännyin vielä kannoillani, sammutin tallista ja valot ja kuiskasin pimeyteen "hyvää yötä heppaset", ennenkuin suljin ja lukitsin oven perässäni. Aamulla olisi olo kauhea, vaan hälläpä väliä, Jossun hiprakasta oli otettava kaikki irti!

[Chao]

se onpi vissihinkin nelejästoista? ja maaliskuu? 2010?

Kirosin kovaan ääneen tallipihalla yrittäessäni pidellä molemmin käsin kiinni yli-innokkaan Spidermanin narusta, joka yritti päästä mahdollisimman nopeasti tarhaan - ja pois minun läheltäni. Tunsin nailonin polttavan päällinahkaa kämmenistäni, mutta kirosin enemmän nuoren oriin kavioita, jotka viuhuivat välillä liiankin lähellä kasvojani. Hokkikenkä keskellä naamaa olisikin ironinen kuolinsyy.

Päästin oriin tarhaan ja näytin keskisormea sen perään. Musta hevonen heitti mielenosoituksellisesti päätään, kuin olisi nauranut räkäisesti. Huokaisin ja vilkaisin kämmeniäni. Nahka oli kesiytynyt irti ja iho oli vaipumassa vereslihalle. Niinpä, kuinkas oli niiden hanskojen kanssa? Sain syyttää taas itseäni. Huokaisin uudestaan ja siirryin Harman karsinaa. Se sentään osasi käyttäytyä. Omissa mietteissäni kiinnitin rautiaan hevosen riimuun narun ja taluttelin sen kohti Simon tarhaa. Saisivat riehua tänään kimpassa, ehkä se auttaisi niitä pysymään aidoissa.

Mietteissäni vaivuin tulevaan kesään, uusien varsojen kouluttamiseen ja kilpailuihin. Kesälaitumiin ja vihreisiin niittyihin. Mikä toikin mieleeni aitausten peruskorjauksen, suurin osa aitatolpista oli jo läpimätiä ja pysyivät pystyssä vain pyhällä hengellä. Olisi vain ajan kysymys, kunnes kaikki aitaukset olisivat nurin ja hevoset Siwan pihalla omenan ostajia moikkaamassa.

Mutta nyt en jaksanut vaivata päätäni sillä. Työnsin Lotan valjaisiin ja lähdin heittämään tamman kanssa kevyen maastolenkin. Istuin kärryille, otin ohjakset käsiini ja unohdin hetkeksi kaikki huolenaiheeni. Niiden aika olisi myöhemmin.

[Anne]

by Artsi:

20.3.2010 Lumiriehan ponipäivä part I

Poneja siellä täällä. Ja niitä puunaavia kirkasvärisiin vaatteisiin pukeutuneita teinipimuleita. Hyi hitto. Tai teinipimulit vielä ihan jees, jos vaan olisivat hiljempaa, täysi-ikäisiä ja vähäpukeisempia. Tosin tänään vietimme lumiriehaa, joten vähäpukeisuus saattoi olla hieman liikaa vaadittu. Ja ehkä tyttöjen kasvaminen silmänräpäyksessä sakkolihasta täysi-ikäisyyden tälle puolen. Joo, vähemmän viinaa, niin ajatuskin kulkisi. Mutta ehkä sekään ei olisi hyvä. Ponien kampauskilpailun aiheuttamat inhonväritykset lievensin ilomielin etanolilla.

- Aika horror, eikö? Tappi asteli viereeni kahvion terassille.
- Jep, sanoin sätkä huulessa lepattaen. – Oikeestaan toi hiihtoesteratsastus näyttää ihan vauhdikkaalta. Siis jos olisi suksilla tai laudalla tuolla perässä.
- Heh heh, kaivoin tosta vesiesteestä traktorilla aika syvän. Jos sinne tipahtaa, pääsee uimaan kaulaa myöten jääveteen. Että se siitä kivasta, Tappi naurahti vahingoniloisesti.
- Kesällä meillä on siinä sitten mukava kuoppa. Saat istuttaa siihen rehuja tai jotain.
- Tai sitten voidaan haudata siihen joku kopukka, Tappi totesi kuivasti.
- Muuli vaikka. Aiheuttais vähemmän kuluja kuolleena, sanoin ja hörppäsin taskumatista miehekästä tervaviinaa.

- Mitä te täällä oikein suunnittelette? Kat sanoi ilmestyen kulman takaa. – Ette kai te aio söpöä Mulia tappaa?
- Ehkä, ehkä ei, sanoin kuivasti ja katsoin kun Kat painautui serkkua vasten kehräämään. –Mutta tuottamattomien kaakkien pitäminen ei ole hyvää bisnestä.
- Ja toi sun ainainen ryyppääminen on? Kat kysyi ilkikurisesti.
- Kyllä maar, Kisu, vastasin. – Uudet pisnesideat vaan lentää korvista sisään, kun on vähän holia jelppaamassa.
- Ainakin niillä on tilaa, Kat naurahti.
- Millä?
- Sun pisnesideoilla lentää sisään korvista. Ei ole ainakaan mitään esteitä. Kuten aivokudosta tai vastaavaa, Kat viisasteli.
- Ha ha, epänaurahdin.

Samassa joku suksilla epätoivoisesti roikkuva molskahti Tapin megavesiesteeseen.

- Yks nolla Tapille, Tappi iloitsi.
- Tappi, camoon, noi on mun kavereita tuolla, Kat sanoi puolustelevasti.
- Mutta ei mun, Tappi vitsaili ja rämähdimme miehissä rehvakkaaseen nauruun.

Samassa näin Santtu näyttelykuntoon puunaavan Fiian ja Jossun.

- Mitäs leidit? kysyin asteltuani typsyjen luo.
- Santtu on kohta näyttelyvuorossa, Fiia hössötti. – Jänskättää.
- Esitätkö sä en? kysyin Fiialta.
- En. Jossu.
- Selvisit sitten kauhukakaroiden leiristä hengissä? kysyin kääntyen Jossun puoleen.
- Se ei vielä ole ohi. Leiriläiset on tulossa tänään discoon. Kai säkin? Jossu kysyi.
- Limudiscoon? En helkkarissa, vastasi päätäni pudistellen. – Ajattelin vetää kännit tuvalla.
- No, et tiedä mistä jäät paitsi, Jossu sanoi vikitellen.

Kiireisten viikkojen vuoksi läheiset hetkemme Jossun kanssa olivat kaikoneet lähes olemattomiin, ja jos sellaiseen oli mahdollisuus tänään, kai se olisi äijän tartuttava viimeiseen oljenkorteen. Oli se oljenkorsi limudisco tai mikä kauheus tahansa.

- No ehkä mä sitten tuun, hymyilin ja pussasin blondia suulle.
- Teidä vuoro, huikkasin kun kuulin Santun nimen kuulutettavan.
- Onnea, sanoin ja kouraisin beibeä vielä röyhkeästi pepusta.

Muutama keski-ikäinen mamselli (kenties ponityttöjen äitejä) mulkaisi minua vihaisesti. Taisivat vain olla kateellisia, kun eivät olleet kourinnan kohteita.

Jossu ja harmaa poni käppäilivät näyttelyalueelle ja sytytin tupakin.

- Artsi! Chaon rääkäisy kuului kahviolta päin. – Vaikka mä oon sun tallilla töissä en mä mikään kokki ole.
- No mitä ny?
- Heitä sätkä. Pannarit on loppu ja raviväki vaatii lisää, Chao sanoi tuskaisena ja jatkoi kuiskaten:
- Lisäksi ravimiehien ”lämmikkeet” on aika finito. Aijät on kuin persauksiin ammuttuja karhuja joka iikka.
- Rauhotu, nainen. Ole hyvä, ojensin pimulle tupakan. – Tuvassa on pannaria niissä muovilaatikoissa. Voin käydä hakemassa. Ja lämmikkeitä löytyy parakkilan alakerrasta. Kuka siellä oikein mesoaa?
- Joku Jari, sellainen punapää, rasittava jätkä, Chao sanoi kyllästyneenä.
- Joo, tiedän tyypin. Hommaa viinaa ja nopeasti. Ei sitä jätkää kukaan katso selvänä.
- Ookke, Chao sanoi.

Hain tuvalta lisää paikallisen leipomon toimittamaa pannaria ja vein ne kahviolle tarjolle. Ravimiehet maistelivat muovimukeistaan ”lämmintä mehua” mairein ilmein.

- Ehkä sunkin pitäis maistaa nesteitä, kun oot noin kiree? ehdotin Chaolle.
- Vasta illemmalla, pitäis kato hoitaa vielä sun konitkin, Chao sanoi ja katosi kuvioista.

Istahdin raviäijien seuraan ja aloittelin limudiscoon valmentautumisen hörppimällä Chaon sekoituksia.

[Anne]

by Artsi:

16.4.2010

Kulautin ruskean lasipullon tyhjäksi ohraisesta juomasta, kietaisin pyyhkeen luiseville lanteilleni, astuin saappaisiin ja avasin matalan, narisevan saunarakennuksen ulko-oven. Astuin saunan pihamaalle ja huomasin höyryn nousevan sankkana pilvenä iholtani. Käsivarsien nahka kipristyi kananlihalle hyisen kevättuulen ansiosta. Määrätietoisesti astelin eteenpäin. Jos pelkkä pyyhe päällä saunalle oli tultu, niin kyllä takaisin talollekin piti selvitä.

Harmaanvaloisa ilta siivitti matkaani tuvalle, jonne päästyäni korkkasin lisää ravintoliuosta. Perskutirallaa, kyllä se elämä maistui, kun hevoset tienasivat, ajattelin ja hörähdin korskean kartanonherramaisesti. Visioin mieleeni Chaon, joka luultavasti paraikaa ähräsi tallissa mutaisia hevosia tarkistaen ja iltaheiniä jakaen. Ja minäpoika vaan saunoin ja nautin virkisteitä, voe että tämä oli elämää!

Samassa ovi kolahti ja siinä Maha Missä Painitaan sekä Pepe astuivat tuvan puolelle.

- Voi räkänen röyhtäys sentään. Täällä äijä vaan litkii bisseä ja meitsi raataa tuolla kopukoiden seassa, Chao valitti.
- Hei, mama, sulle maksetaan siitä, muista se, sanoin istahtaen penkille.
- Joku perjantai-iltojen lisä olisi ihan jees. Paras menoilta viikossa, ja normipalkalla pitää töitä paiskia, Chao huokaisi.
- Ota tästä vähän pe-lisää, sanoin ojentaen kaljapulloa tytön suuntaan.

Ihmeekseni Chao riuhtaisi pullon kädestäni, kumosi puolet pullosta yhdellä huikalla ja sen jälkeen repäisi tallihaalarinsa auki striptiismäisen helpolla eleellä.

- Vau, riisu lisää niin päästään tunnelmaan, naurahdin ja kävelin jääkaapille hakemaan lisää pilsneriä.
- No ehkä sitten, kun Jaakko tulee ja mennään saunomaan, Chao vastasi.
- Vai että semmoset on suunnitelmat, sanoin tarkoituksellisen likaisella äänensävyllä.

Chao punehtui hieman, mutta jatkoi varmalla äänensävyllä:
- Semmoset, semmoset. Just semmoset. Käykö kateeks?
- Ai etten pääse ’saunomaan’ Jaakon kanssa? No ei hirmuisesti.
- Missäs Tappi muuten on.
- Lähti Kissimirrin kanssa kylpylälomalle. Tulevat takaisin sunnuntaina.
- Entä Jossu?
- Sanoi tulevansa tänne, kunhan saavat horror-tallin kiinni.
- Vai että semmosta, Chao virnisti epänaisellisen härskisti.

Vinkkasin tummaverikölle silmää ja naurahdin. Oli Jaakko taas onnistunut pyydystämään itselleen naisen. Tai kenties nainen oli pyydystänyt Jaakon. Miten vain, Jaakko jatkoi onnellista lillumistaan tummaverikköjen maailmassa, niistä jäbä näytti tykkäävän.

Samassa Yuff paukkasi sisään posket yhtä punaisina kuin hänen nykyinen kuontalonsakin.

- Hemmetti, hemmetti! Yuff valitteli.
- Mitä ny? Kysyimme Chaon kanssa kuin yhdestä suusta.
- Kata, se Cadin hoitaja lopetti. Ja oma aikakaan ei anna periksi, kuka Cadista nyt huolehtii? tyttö tuskaili.
- No, vaikka ...minä? ehdotin ja tyrkytin pulloa järkyttyneelle typykälle. Tämäkin pullo tyhjeni uhkaavasti ahnain kulauksin ja jouduin noutamaan taas itselleni uuden.
- Mutta ehditkö sä? Yuff kysyi uupuneena?
- Eiköhän se kaakki hoidu samalla tavalla kuin ennenkin, älä huoli, misu.

Yuff istahti Chon viereen ja vaihtoi mielipuolisen nopeasti perjantai-illan vaihteelle.

- No misu ei sitten huoli, Yuff naurahti ja kumosi vielä lisää ölviä.
- Heh, hörisin ja istahdin neitojen seuraan. Rupattelimme ja odotimme ratsutalli-parivaljakon saapumista.