|
Post by Sandra on Oct 6, 2017 21:22:44 GMT 2
Jos metsään haluat mennä nyt
Vauhdikkaiden leikkien jäljiltä pitkä hevosletka kulki rauhalliseen tahtiin metsäpolkua pitkin. Jopa Aristo tuntui nyt rauhoittuneen, mikä oli pelkästään positiivinen juttu. Se oli kerännyt laukkakisasta ja sen jälkeisestä pelleilystä vähän turhankin paljon kierroksia. Nyt kun ruunan kuitenkin tyynesti, välillä tyytyväisesti pärskähdellen käveli eteenpäin, saatoin itsekkin hieman rentoutua ja katsella ympärilleni. "Hei kuuletteko, tikka!" Tuulia hihkaisi Ruusan selästä. "Mä en kyllä kuule", Cella totesi epäileväisenä. Höristin itsekkin korviani, ja hetkeksi tavoitin vaimean naputuksen hieman kauempaa. Sitten se kuitenkin katosi muiden metsän äänien sekaan. "Tikasta puheen ollen, toivottavasti ei törmätä mihinkään hirveen", Salma sanoi ja keräsi hieman ohjia tiiviimmin käteensä. "Tai karhuun!" Clara lisäsi nopeasti. Mietin, mitäköhän Aristo tuumaisi jos näkisi jonkun lintua suuremman otuksen. Varmaan pötkisi alta aikayksikön karkuun. Ja minä en kyllä siinä vauhdissa pysyisi kyydissä, se oli tullut todettua jo hipassa, jonka jäljiltä vasenta pakaraa vieläkin hieman kolotti. "Musta se ois siistiä nähä vaikka hirvi", Luna pohti. "Niin, jos se ei söis meitä!" Hirviä ei nähty, onneksi. Sen sijaan muutama nopea silmäinen onnistui bongaamaan puusta oravan, ennen kuin se loikki pois näkyvistä. Niin, ja kuulimme toki myös lisää kaunista tikan naputusta, mutta itse tikka pysyi tiiviisti puiden suojassa. Myös muut linnut pitivät paljon ääntä, ja koko metsä tuntui kuhisevan elämää. "Kohta saadaan mehua ja keksejä", Tuulia ilmoitti iloisena kun tie alkoi lähestyä. Juuri silloin kuului äänekäs rasahdus kello kahdesta, ja hevoset pysähtyivät. Kaikkien katseet nauliintuivat ruskeakarvaiseen otukseen, jonka selkää täplittivät valkoiset pilkut. Tunsin Ariston jännittyvän allani. "Ilmielävä bambi", joku kuiskasi. "Shhh!" Tilanne oli kuitenkin niin nopeasti ohi, kuin oli alkanutkin. Nuori peura loikki ketterästi ja nopeasti metsän siimekseen meidät huomatessaan. Sekä hevoset ja ratsastajat nauliintuivat hetkeksi tuijottamaan kohtaa, jossa hetkeä aiemmin peura oli seissyt. Kukaan hevosistakaan ei ollut eläimeen sen kummemmin tajunneet reagoida. "Vau, se oli upea", totesin rikkoen hiljaisuuden. Muiden oli helppo yhtyä sanoihini. "Mutta nyt mehulle, mulla on kamala jano tästä kaikesta!" Pirre tokaisi ja sai paljon kannatusta osakseen. Niinpä matka jatkui kohti Tuulian perheen kotia.
Päivänsäde viimeinen
Kiitos hauskasta tapahtumasta, vaikka maksu pääsikin taas venymään
|
|
|
Post by Sandra on Oct 2, 2017 12:34:48 GMT 2
Sunnuntai
Kävelin pitkästä, liian pitkästä, aikaa jo tutuiksi tulleista tallin ovista sisälle. Syyllisyys painoi väkisinkin, kun edellisestä kerrasta oli kulunut jo useampia viikkoja. Aluksi olin aktiivisesti seurannut seppeleläisten WhatsApp ryhmää kiireiden keskeltä, sekä vaatinut lähes päivittäin Wenlalta kattavaa tilannepäivitystä tallin tapahtumista. Jossain vaiheessa aloin kuitenkin skippailla viestejä ja yhtäkkiä huomasin mykistäneeni ryhmän kokonaan. Poissa silmistä poissa mielestä – jotenkin noin se kai meni? Lopulta äiti kuitenkin ilmeisesti kyllästyi siihen, että lojuin kaikki illat omassa huoneessani sängyssä. ”Joko sä menet sinne tallille tai ilmotat Annelle, että lopetat”. Ja niinpä, kun vihdoin uskalsin avata taas WhatsAppin keskustelun, tiesin etten pystyisi lopettamaan. Koko talli tuntui pursuavan joka vuotista syksyistä energiaa. Oli uusia hevosia ja uusia hoitajia ja vaikka mitä ihanaa, mistä olin ollut pimennossa jo liian pitkään.
Vatsassa kipristeli aivan uudella tavalla, kun kävelin tallin käytävää pitkin. Jännitystä, tuskinpa. Olinhan ollut tallilla lukuisia kertoja, miksi ihmeessä jännittäisin sitä? Mutta silti, olossani oli jotain samaa, kun silloin yli kolme vuotta sitten, kun ensimmäisen kerran astelin näitä samoja käytäviä pitkin.
Lähestyessäni Ariston karsinaa, kuulin rempseää puheensorinaa. Hetkeksi lamaannuin paikoilleni täysin. Oliko Arille otettu uusi hoitaja? Oliko mut potkittu pihalle mitään ilmoittamatta? Ei sillä, etteikö siihen olisi ollut aihetta. Olin jo lähes valmis pötkimään pakoon, mutta pakotin itseni ryhdistäytymään. Se voi olla ihan hyvin joku tuntilainen vaikka, sunnuntaina. Epävarmoin askelin jatkoin matkaa. ”Ai terve! En aatellu et täällä olis vielä tähän aikaan ketään.” Lyhythiuksinen nainen sanoi reippaasti minut huomatessaan. Hän harjasi parhaillaan Ariston mudan kuorruttamaa karvaa. Olin hetken hämmentynyt, ja siltä varmasti myös näytin. ”Miten mie en heti tajunnu! Oot Sandra? Mie oon siis Sartsu, tai Sarianna. Arin apuhoitaja, siis.” Hämmennys hetkeksi vain kasvoi, ennen kuin tajusin, että olin laittanut Annelle viestiä tästä. Olin pyytänyt, että jos Aristo saisi jonkun muun hoitaja, siis minun lisäkseni. Auttamaan ja hoitamaan Aria, kun itse en aina ollut kaikkein aktiivisimmillani. Harkitsin viestin laittoa pitkään, koska olin aina ollut hieman omistushaluinen tyyppi. Ariston karsinassa seisovaa naista katsoessani kuitenkin tiesin, että ainakaan henkisesti viisivuotiaan minäni vihreä kateusörkki ei heräisi henkiin. Sartsu oli niin mukava ja mutkaton ihminen, että hänen kanssaan kaikki olisi varmasti enemmänkin kuin helppoa. ”Joo, aivan. Hämmästyin vaan ku tää tapahtu niin nopeesti, mut siis ihan mahtava juttu!” Sain lopulta sanottua. Sen jälkeen puhkesin aidosti iloiseen ja pitkästä aikaa vapautuneeseen hymyyn.
Seuraavat kaksi tuntia kuluivat hujauksessa. Hoidimme yhdessä Sartsun kanssa Aristoa, samalla iloisesti höpisten. Totta kai olin tavannut Sartsun jo aikaisemminkin tallilla, mutta olimme tuskin koskaan jutelleet. Juttutuokiomme päätteeksi kuitenkin tuntui, että tunsin Sartsun jo lähes perin pohjin. ”Miulla on tuolla ylhäällä vielä pullaa, jos haluat”, Sartsu ilmoitti meidän palatessa ulkoa Aristoa viemästä. Ajatus tuoreesta pullasta kieltämättä houkutteli, mutta kännykän kelloa vilkaistessa jouduin pettymään. ”Joku toinen kerta, mun täytyy nyt mennä. Mutta oli kiva nähä, ja eiköhän me vielä useammankin kerran törmätä.” ”Ehdottomasti! Leivon sitten, vaikka korvapuusteja!” Sartsu naurahti ja heilautti kättänsä minulle. Astuessani ulos raikkaaseen syyssäähän, hymyilin leveämmin kuin pitkiin aikoihin. Olin kokonaan unohtanut, miten hyvän fiiliksen tallilla käynti toi. Se sai minut myös odottamaan erittäin innolla tulevaa syksyä ja sitä, mitä se toisi tullessaan.
53HM
|
|
|
Post by Sandra on Oct 2, 2017 12:25:40 GMT 2
Pakko kehua yleisesti, että ihania tarinoita ja merkintöjä kaikilta! Ihanaa kun ootte niin aktiivisia, pitkästä aikaa saa kans ite inspistä
|
|
|
Post by Sandra on Oct 1, 2017 18:07:01 GMT 2
Tehoviikonloppu3.-5.3.2017Ulkopuolisen silmin: perjantain koulutuntiMietin hiljaa mielessäni, että olikohan Sandran ratsussa jotain vikaa. Se ei kaartanut lainkaan yhtä hienosti kaulaansa kuin perässä tuleva musta hevonen, jonka meno näytti muutenkin sujuvammalta, vaikken mikään asiantuntija ollutkaan. Siihen ei kuitenkaan tarvinnut monen vuoden tallilla ramppaamista, että huomasi kuinka jännittynyt Sandra oli. Hänen suu oli mutrussa ja hän pomppi satulassa melkoisesti. Toisaalta, tuollaisen hytkymisen täytyi polttaa melkoisesti kaloreita. Olin ehkä ymmärtänyt jotain väärin luullessani, että ihmiset ratsastivat koska se oli kivaa. Sandran ratsastusta katsellessa aloin kuitenkin epäillä asiaa; hän ei erityisemmin näyttänyt nauttivan siitä mitä teki. "Jos hymyilisit vähän niin vois tulla parempia kuvia", totesin siskolleni viitaten vähän kauempana istuvaan ruskeahiuksiseen tyttöön, joka piteli keskittyneesti kameraa. Sandra ei tuntunut erityisemmin arvostavan vinkkejäni mulkaisusta päätellen, joten pysyin loppu tunnin kutakuinkin hiljaa. Tunnin edetessä Sandran ilme kuitenkin pehmeni aavistuksen ja Laurin kommenttien vähyydestä päätellen, myös kantapäät pysyivät paremmin alhaalla ja kädet kannateltuina. Olinkin jo meinannut kyllästyä niistä muistutteluun. Toiset ihmiset toki omaksuivat asioita hieman hitaammin, mutta itse kyllä varmasti tajuaisin pitää ne kantapäät alhaalla jo toisen, viimeistään kolmannen huomautuksen jälkeen. Varsinkin, jos niitä sai kuulla joka viides minuutti. Sandran hevonenkin oli lopussa laskenut hieman päätänsä niin, ettei se enää osoittanut kohti taivasta. Se pärski tyytyväisen kuuloisena ja koko olemus oli hieman rennompi, ottaen huomioon, että alussa he näyttivät lähinnä täyteen vauhtiin päässeeltä höyryveturilta. Lauantain maastoestetunti
Hetken tuumailtuaan Aristo suoritti mallikkaasti myös vesimaton.
|
|
|
Post by Sandra on Oct 1, 2017 18:05:39 GMT 2
Leikkitunti ilman satulaa 17.7.2015
|
|
|
Post by Sandra on Sept 30, 2017 19:13:56 GMT 2
Sandra Siipikoski - Aristoteles IV, heB/70
|
|
|
Post by Sandra on Sept 10, 2017 13:38:32 GMT 2
Jatkan Arin kanssa ja nyt kun alkaa saada taas arjesta kiinni, niin koetan myös aktivoitua
|
|
|
Post by Sandra on Sept 6, 2017 19:39:57 GMT 2
Kiitos tunnista
|
|
|
Post by Sandra on Jul 23, 2017 18:45:48 GMT 2
Ulkopuolisen silmin: perjantain koulutuntiMietin hiljaa mielessäni, että olikohan Sandran ratsussa jotain vikaa. Se ei kaartanut lainkaan yhtä hienosti kaulaansa kuin perässä tuleva musta hevonen, jonka meno näytti muutenkin sujuvammalta, vaikken mikään asiantuntija ollutkaan. Siihen ei kuitenkaan tarvinnut monen vuoden tallilla ramppaamista, että huomasi kuinka jännittynyt Sandra oli. Hänen suu oli mutrussa ja hän pomppi satulassa melkoisesti. Toisaalta, tuollaisen hytkymisen täytyi polttaa melkoisesti kaloreita. Olin ehkä ymmärtänyt jotain väärin luullessani, että ihmiset ratsastivat koska se oli kivaa. Sandran ratsastusta katsellessa aloin kuitenkin epäillä asiaa; hän ei erityisemmin näyttänyt nauttivan siitä mitä teki. "Jos hymyilisit vähän niin vois tulla parempia kuvia", totesin siskolleni viitaten vähän kauempana istuvaan ruskeahiuksiseen tyttöön, joka piteli keskittyneesti kameraa. Sandra ei tuntunut erityisemmin arvostavan vinkkejäni mulkaisusta päätellen, joten pysyin loppu tunnin kutakuinkin hiljaa. Tunnin edetessä Sandran ilme kuitenkin pehmeni aavistuksen ja Laurin kommenttien vähyydestä päätellen, myös kantapäät pysyivät paremmin alhaalla ja kädet kannateltuina. Olinkin jo meinannut kyllästyä niistä muistutteluun. Toiset ihmiset toki omaksuivat asioita hieman hitaammin, mutta itse kyllä varmasti tajuaisin pitää ne kantapäät alhaalla jo toisen, viimeistään kolmannen huomautuksen jälkeen. Varsinkin, jos niitä sai kuulla joka viides minuutti. Sandran hevonenkin oli lopussa laskenut hieman päätänsä niin, ettei se enää osoittanut kohti taivasta. Se pärski tyytyväisen kuuloisena ja koko olemus oli hieman rennompi, ottaen huomioon, että alussa he näyttivät lähinnä täyteen vauhtiin päässeeltä höyryveturilta. Lauantain maastoestetunti
Hetken tuumailun jälkeen Aristo suoritti mallikkaasti myös vesimaton. Kiitos viikonlopusta!
|
|
|
Post by Sandra on Jul 10, 2017 12:37:51 GMT 2
Ahmatti 52HM
|
|
|
Post by Sandra on Feb 16, 2017 22:18:44 GMT 2
Jatkan Arin kanssa
|
|
|
Post by Sandra on Jan 29, 2017 21:58:18 GMT 2
Tykkään niin paljon sun kuvista Clara!! Ihana tunnelma noissa uusimmissakin <3
|
|
|
Post by Sandra on Jan 29, 2017 18:23:56 GMT 2
On kaks vaihtoehtoo: voit luovuttaa tai uskoo
Viime viikkoina, oikeastaan kuukausina, motivaationi ja uskoni koko tähän touhuun oli ollut koetuksella. Oli erittäin vaikeaa pakottaa itsensä tallille pitkien koulupäivien jälkeen, kun oikeasti olisi halunnut olla kotona peiton alla katsomassa Netflixiä. Siksi en ollut pakottanutkaan. Hyvänä tekosyynä oli toiminut kestosuosikkini koulukiireet. Viikkojen vieriessä se oli kuitenkin alkanut menettää tehoaan. Tietenkään en ollut kokonaan hylännyt tallia, vaan kävin siellä yhä viikottain. Ne olivat kuitenkin enemmänkin pikavisiittejä, joissa hoidin velvollisuuteni hoitajana. Eli lähinnä vain kävin heittämässä Ariston sisälle ennen tunteja, enkä vilkaissutkaan tallin yläkertaan päin. Jos sattumalta joku kysyi maastoseuraa tai muuta vastaavaa, se oli tietenkin helppo ohittaa sillä, että Aristo oli tunneilla. Viikonloppuisin nimittäin en vahingossakaan eksynyt tallille.
Kaikki oli alkanut ratsastuskoulumestaruuksista tai oikeastaan jo paljon ennemmin. Koko syksy oli ollut oikeasti niin kiireistä, että kisoihin treenaaminen oli jäänyt minimiin. Ja eihän ne hyvin olleet menneet. Joitakin pieniä onnistumisen tunteita lukuun ottamatta, kisoista ei jäänyt paljon kerrottavaa. Ei mitään katastrofaalisen huonoa (yhtä koululuokkaa lukuun ottamatta), mutta ei mietenkään erityisen hyvääkään. Olin kilpailuhenkinen ihminen, ja kukapa nyt tykkäisi muutenkaan kisoista toiseen jäädä häntäpäähän. Silti oli yllättävän helppo tekeytyä iloiseksi ja huolettomaksi itsekseen. Keskityin tsemppaamaan muita ja lohduttamaan niitä, joilla ei minun tapaani ollut mennyt täysin putkeen. Kaikesta huolimatta olihan kisat silti saaneet miettimään ja jättäneet hieman huonon fiiliksen. Siitä en voinut kuitenkaan syyttää kuin itseäni.
Kisojen jälkeen olin päättänyt, että nyt alkaisin tsempata. Tätä kesti tasan viikon, jona aikana ehdin ratsastaa kaksi kertaa. Molemmat kerrat olivat olleet niin huonoja, että olin iloinen ettei kukaan ollut niitä nähnyt. Minua alkoi pelottaa, enkä halunnut enää ratsastaa ollenkaan. En edes tiennyt, mikä tarkalleen ottaen pelotti, koska en kuitenkaan ollut Aristolta pudonnut tai mitään sellaista. Ehkä pelkäsin, että en osannut enää ratsastaa. En halunnut yrittääkkään, mitä jos seuraavalla kerralla olisi vaikkapa Anne katsomassa ja en saisi Aristoa yhtään kuuntelemaan. Kukaan ei varmasti sen jälkeen pyytäisi minua ratsastuskaveriksi, kun en pärjäisi edes omalle hoitohevoselleni.
Minua siis pelotti, pelotti ratsastaa. En halunnut enää koskaan ratsastaa. Asian myöntäminen, eikö sen pitäisi helpottaa? Vaan ei helpottanut. Itketti, itketti niin kamalasti. Saatoin maata huoneessani peiton alla tunteja vain miettimässä asiaa. Miksi en osannut enää? Oliko Aristo liian hankala minulle? Silloin kun aloitin hoitajan, olin onnesta soikeana. En ajatellut, että se olisi joskus tällaista. Sen ei pitäisi olla tällaista. Ei omaa hoidokkiaan pitäisi joutua pelkäämään. Tai tarkalleen ottaen, enhän minä Aristoa pelännyt. Mutta näin asia ei voinut jatkua. Tallille menon ei pitäisi ahdistaa. Mutta koska en ollut valmis päästämään irti, oli pakko vain ottaa härkää sarvista kiinni. Tiesin, että nyt oli viimeisiä hetkia aikaa toimia.
Tallilla oli hiljaista, ja hyvä niin. Talutin Ariston karsinaansa ja aloin rutiininomaisesti hoitamaan sitä. Ruuna oli oma, eloisa itsensä. Vähän väliä se pökki minua päällään, kuopi lattiaa ja hapuili huulillaan riimunnarua. Se tuntui hyvältä, minulla oli ollut tätä ikävä. Päätin, että tänään, tänään kaikki menisi hyvin. Tänään osaisin ratsastaa, Aristo kuuntelisi minua kuuliaisena ja ongelmat ratkeaisivat.
Mutta ne eivät ratkenneet, vaikka kuinka olisin toivonut niin. Alkuun kaikki meni vielä hyvin. Aristo oli reipas ja jäykkä, mutta ainakin se kääntyi ja pysähtyi kun pyysin. Itse olin jännityksestä kankeana. Muistutin itseäni pitämään kädet pehmeinä ja nojaamaan taakseppäin, kun Aristo lähti kiihdyttämään. Hevonen kulki pää ylhäällä ja kipitti tyytyväisenä eteenpäin, mutta kaikki oli vielä siinä vaiheessa hyvin. Ensimmäisissä laukoissa istuin kevyessä istunnassa ja annoin Ariston laukata useamman kierroksen, uskaltamatta kuitenkaan siirtää sitä takaisin raviin. Mitä jos se ei tottelisikaan, mitä tekisin sitten. Mutta kun lopulta Aristo vähän rentoutui ja puhalsi tyytyväisenä, uskalsin kokeilla sen hiljentämistä. Se totteli! Olin niin iloinen, että olisin voinut lopettaa siihen ja vain itkeä ilosta. Mutta nälkä kasvoi syödessä, ja päätin vielä jatkaa ratsastusta.
Sitten ongelmat alkoivat. Aristo alkoi pysähtelemään, eikä suostunut liikkumaan askeltakaan. Hain raipan ja vaikken sitä käyttänytkään, Aristo kuunteli pohkeita ja siirtyi raviin. Mutta se oli menoa sen jälkeen. Tein paljon voltteja ja mietin kaikkea, mitä minulle oli tunneilla sanottu. Kädet rauhassa, kevennä rauhassa, älä nojaa eteen, älä vedä ohjista.. Mutta mikään ei toiminut. Heti kun pääsimme pitkälle sivulle, Aristo vain sinkaisi eteenpäin ja ravasi lujempaa, kuin olin ikinä nähnyt sen ravaaman. Pompin selässä ja yritin parhaani mukaan pidättää sitä. Tein kaiken mahdollisen. Pidätin ohjista, päästin ohjat, nojasin taakseppäin, rukoilin, anelin ja itkin. Mikään ei tepsinyt. Lyhyellä sivulla sain Aristoa vähän aina hidastamaan voltilla, mutta pitkän sivun koittaessa meno oli taas samanlaista. Heitin raipan pois, mutta meno vain jatkui. Lopulta luovutin ja siirsin ruunan käyntiin. Käynnissä Aristo jatkoi junnailua nyt, kun minulla ei ollut enää raippaa. Se pysähtyi, sain sen kävelemään muutaman askeleen, ennen kuin se pysähtyi taas. "Aristo pliis", ääni tuli vain pienenä, epätoivoisena pihaduksena suustani. Tässä vaiheessa kyyneleet olivat jo alkaneet kunnolla valua pitkin poskiani. Olin valmis luovuttamaan, mieleni teki hypätä alas satulasta ja lähteä juosten pois tallilta. Lopettaisin, enkä palaisi enää ikinä.
Lopulta sain Ariston kävelemään ja sitten vielä ravaamaan muutaman asekeleen, ennen kuin hyppäsin alas satulasta. Talutin hevosta muutaman kierroksen ja vein sen takaisin karsinaan. Olin niin pettynyt. Hävetti. Tunsin itseni samanlaiseksi kuin silloin kuusi vuotta sitten, kuin aloitin ratsastuksen. Olin kuin pieni alkeisratsastaja, joka oli voimaton ja osaamaton tekemään mitään. En ollut varmaan silloinkaan ratsastanut kuitenkaan näin huonosti. Ehkä minulla oli liian kova käsi, ehkä en vain sopinut Aristolle.
Kuin ihmeen kaupalla pääsin karsinaan kenenkään näkemättä. Riisuin nopeasti Ariston ja jäin sitten sen jälkeen vain istumaan karsinaan. Hetkeksi tauonneet kyyneleet palasivat, kun aloin taas miettimään hetki sitten päättynyttä ratsastusta. "Mitä mä teen väärin", hautasin pääni käsiini. Teki mieli huutaa, potkia ja repiä hiukset päästäni. Nyt se oli selvää. Millainen olisi hoitaja, joka ei pärjännyt edes omalle hoitohevoselleen?
"Heei.. Sandra ooks sä kunnossa?" Vaimeat askeleet olivat pysähtyneet Ariston karsinan kohdalle. Nousin nopeasti ylös ja yritin turhaa pyyhkiä kyyneleitä poskiltani. Punaiset ja turvonneet kasvoni olisi voinut huomata kilometrien päästä. Käännyin Ariston puoleen ja yritin käsilläni oikoa sen hikistä karvaa. "Mä näin kun ratsastit." Se sai kyyneleet valumaan vielä nopeammin. Wenla oli nähnyt kun ratsastin, se oli varmasti kertonut Annelle kuinka en pärjännyt Aristolle. Mun täytyisi lopettaa hoitaminen. "Mä en osaa enää ratsastaa", sanoin ja itkin taas vähän lisää. Vaikka se sai minut tuntemaan heikoksi pikkuvauvaksi, en voinut sille mitään. "Ei se nyt niin huonosti mennyt. Aristolla oli vain vähän virtaa." "No kyllä meni. En oo ikinä ratsastanut niin huonosti." "Kaikille sattuu tollasia päiviä, ei se oo niin vakavaa. Näkisitpä kuinka minä ja Gitta välillä säädetään", Wenla sanoi ja yritti piristää. "Ei Aristo kellään oo mennyt noin huonosti." "Se on ollut kyllä melkonen pelleilijä nyt tunneilla. Ens kerralla menee varmasti paremmin", Wenla lohdutti ja tuli halaamaan. "Ei, en aio ratsastaa sillä enää. Mä lopetan", kyyneleet valuivat Wenlan olkapäille. "Älä sano noin! Et sä voi yhden vastoinkäymisen jälkeen luovuttaa." "Miten voin hoitaa Aristoa, jos en uskalla tai edes osaa ratsastaa sillä?" Niiskutin ja tunsin kuinka ponnarista yli jäämät hiukset olivat liimautuneet kiinni ihooni. "Kyllä sä osaat! Jä hei mä tiiän, tänne tulee Lauri Merikanto valmentamaan. Osallistu siihen." "En varmasti mee sinne nolaamaan itteeni", tokaisin, vaikka mielenkiintoni hieman heräsi. Kyynelvirta oli jo loppunut. Wenlan läsnäolo helpotti ja valoi hieman toivoa. Jos nyt luovuttaisin, en antaisi sitä ikinä itselleni anteeksi. "Et sä ittees nolaa, ja mehän voidaan yhessä harjotella ennen sitä. Suostuisit nyt!" Wenlan ääni oli muuttunut innokkaammaksi ja hän katsoi minua toiveikkaana. "Noo.. en mä oikeen tiiä, katotaan nyt", mutisin. Wenla hymyili ja halasi minua tiukasti, ennen kuin päästi irti.
Jos Wenla ei olisi tullut karsinalle, en tiedä mitä olisin tehnyt. Nyt kuitenkin tiesin, että en voisi jättää tätä tähän. Halusin kehittyä ratsastuksessa ja etenkin Ariston kanssa. Vaikka talvi olikin ollut sen kanssa vaikea, olin nyt valmis tekemään töitä enemmän kuin aiemmin. Ja halusin uskoa, että se tulisi myös tuottamaan tulosta.
51HM
|
|
|
Post by Sandra on Dec 31, 2016 17:53:10 GMT 2
Vuoden 2016 päätösKiitos kaikille tästä vuodesta, ootte ihan huippuja <3350HM
|
|
|
Post by Sandra on Dec 31, 2016 17:51:09 GMT 2
rkm valmennukset
|
|