|
Post by Loviisa on Feb 28, 2017 22:12:05 GMT 2
LuottamusNiin pieni sana, mutta suuri merkitys. En muistanut kuinka hankalaa sen saaminen oli, yhteisen sävelen löytäminen. Tiesin ja ymmärsin, että luottamus ansaittiin, mutten tiennyt sen olevan näin hankalaa. Jokainen oli erilainen yksilö ja vaati aikansa. Mutta kieltämättä minua turhautti, olimme tehneet Lyylin kanssa lähes kuukauden yhteistyötä ja tamma ei ottanut askeltakaan minua kohden. Ensimmäinen kerta selässä oli aivan kummallinen. Sopeutumista ei yhtään auttanut se, ettei Lyyli ollut ollenkaan yhteistyöhaluinen. Kaikki mentiin sieltä mistä aita oli matalin, oikeastaan riman alta. Ja korkein mitä neiti antoi vaatia oli ravi, ripeä laukka sai jo tamman väistelemään ohjeita ja touhuamaan omiaan. Minä joka olin pitänyt itseäni jämptinä ratsastajana, nöyrryin totaalisesti. Mitä se Anne oli oikein höpöttänyt lepposesta Lyylistä? Olin varma ettei tähän kyytiin tottuisi. Olin ehtinyt ratsastaa jo ainakin kymmenen kertaa, tamma nakkeli niskojaan lähes yhtä paljon mitä alussakin, mutta minä olin oppinut edes vähän hallitsemaan tilanteita. Hain tammaa tarhasta. Ojensin käteni, lapasen päällä seisoi punainen omena. Lyyli katsoi minua kiinnostuneena ja otti askeleen. ”Jes!!” Ja samalla kaksi askelta taakse. Just näin.
|
|
|
Post by Loviisa on Jan 29, 2017 18:33:32 GMT 2
Kohtaaminen Frank oli lähtenyt niin äkkiä. Liian äkkiä. Anne oli soittanut ja murtuneesta äänestä kuulin, ettei kaikki ollut okei, mutta en voinu uskoa niitä sanoja. Kotona ei kukaan ymmärtänyt: ”Sehän oli vaan eläin” isä oli tokaissut. Suututti niin, että korvat meinas sauhuta. Paiskoin ovia ja mökötin kaks päivää. Isäkin taisi tajuta ettei se ollut vaan eläin. Mutta ei menny montaa päivää, kun Anne soitti perjantai-iltana ja kutsu mut sen puheille. Nyt ei tarvinnut pelätä ainakaan läksytystä. Vaikka tuntui vaikealta mennä, potkuttelin sinne heti sunnuntaiaamuna. Anne sano, että uudet hevoset oli saapunu ja että voisin vilkaista niitä. Oliko tää nyt oikein? Frank oli vasta kuollut ja mulla oli jo uus hoitsu kiikarissa. Vai olinko naurettava, eihän Frank mun aviopuoliso kuitenkaan ollut ollut.. Lähdin hiljaisena Annen perään. Kaltereiden takaa kurkisti rautias tamma. Se ei näyttänyt lauhkealta kuin Frank, muttei myöskään hirveän tempperamenttiselta. Kallistelin päätä puolelta toiselle ja katsoin sitä pitkään. Mietin. Olisiko tämä minun uusi hoitohevonen? Olisiko se juuri sopiva minulle? Se vaikutti erillaiselta mitä Frank, Pampu tai Pikku. Anne vannoi, että kehittyisin paremmaksi ratsastajaksi. Anne lähti ja sanoi, että päätöksenteolle ei ollut kiire. Seisoin vain tamman karsinan ulkopuolella ja katselin sitä. Odotin jotain merkkiä, just kuin elokuvissa. Silmän iskua, turvalla tönäisyä, epämääräistä hörinää. Odotin puoli tuntia, ei tullut merkkiä. Olin höperö, ei semmoiset ole mitään todellisuutta. Hoitohevonen vain valitaan, piste. Päätetään, että minä alan nyt hoitamaan tätä. Joku siinä rautiaassa tammassa kuitenkin miellytti. En keksinyt mikä se oli, mutta kun lähdin sen luota ja käännyin vielä katsomaan, jokin siinä oli, että tiesin. Kipitin oleskeluhuoneen portaita ilo rinnassa sykkien. Virnistelin itsekseni. Kiskaisin oven auki ja silmäilin ketä huoneessa oli. Henkäsin syvään. ”Saanko esitellä itseni, Lyylin uuden hoitajan”
|
|
|
Post by Loviisa on Nov 10, 2016 13:44:10 GMT 2
Kaupunkiloma!! En oo oikee semmonen auringonpalvojatyyppi.
Ruotsi vai Norja?
|
|
|
Post by Loviisa on Nov 8, 2016 14:07:48 GMT 2
En oo luvattoman pitkään aikaan kirjottanu tänne vaikka kuinka monesti olis ollu paikallaan.
Siis ihan ekaks, te kaikki ootte ihan älyttömän taitavia!! Oon miettiny niin monesti samalla ku oon ihaillu teidän hoitomerkintöjä, miten uskomattoman idearikkaita, taitavia kirjoittajia/piirtäjiä ja aktiivisia ootte, ihan jokaikinen! <3
Tuulia ja Clara, en kestä teitä!! Siis teidän piirustukset (sekä tarinat) saa aina pysähtymään ja vaan ihailemaan niitä. Niin ihania, ootte kyllä aikamoiset taidesiskokset.
Pipsa, sun viimenen tarina Sikelle oli niin upeasti kirjotettu. Runomaisen kauniit sanat sai mut viemään mukanaan. Ja loppu, niin paljon <333.
Inkeri, jeaah giirl! Niin hupanen tarina, sä vaan osaat, jatka ja piristä mun päiviä.
Nette, viimenen kuva Edille, wow, tosi nätti!!
Katsu, ihanaa että meillä ton tommonen ponityttö täällä ja kuinka piristät tarinoillas/kuvillas Netan päikkyä!
|
|
|
Post by Loviisa on Nov 5, 2016 21:14:13 GMT 2
Ensilumi Lovvu & Frank 31HM! // Sori Clara samasta otsikosta! Huomasin vasta näi jälkeepäin..
|
|
|
Post by Loviisa on Nov 2, 2016 20:45:56 GMT 2
"Kyyti lähtee nyt!" äiti huusi ja kuulin oven läimähtävän kiinni.
Apuaaaaaa. Yritin hätääntynenä solmia vielä viimeiset solmut Frankin suitsia varten. En ollut kuuluisa lennokkaasta mielikuvituksesta, joten olin viimeisen illan paniikissa keksinyt asun. Ilman en ainakaan halunnut mennä.
Me oltiin enkeli ja yksisarvinen!
|
|
|
Post by Loviisa on Oct 25, 2016 21:00:32 GMT 2
Pipo, en oo käyttänyt lippistä varmaan ikinä.
Fazerin vai Maraboun suklaa?
|
|
|
Post by Loviisa on Oct 14, 2016 13:52:09 GMT 2
Mulle vaikka vitonen!
|
|
|
Post by Loviisa on Oct 11, 2016 18:00:32 GMT 2
Jes, ihana että höpinäboksi on taas bäk!! Niin kiva kuulla teidän kuulumisia.
Mulle kuuluu kans hyvää, asun tällä hetkellä täällä naapurimaassa. Asun pohjosessa, joten täällä on aamut varsinkin jo tosi kylmiä. Ehkä lumi tulee jo pian.. Ootan jo ihan hirveesti joulua, koska oon ihan joulufriikki. Mutta mulla on sääntö, että en saa kuunnella ennen marraskuuta joululauluja tai ostaa lahjoja. Lahjoja oon suunnitellu kyllä, olis kiva tehä mahollisimman paljon ite. Onko täällä mun ja Katsun lisäks muita jouluhulluja?
|
|
|
Post by Loviisa on Sept 23, 2016 13:33:16 GMT 2
Sykkivä sydän
Syksy oli mun ehdoton lemppari vuodenaika, jonka moni oli varmasti huomannut vuosien varrella. En tiedä miksi, mutta melankolinen tunnelma, pimenevät illat, sateen ropina katossa, ikkunasta takaisin heijastuvat tuikut, ruska, kaikki se tuntui syvällä sielussa. Ehkä olin vain syksynlapsi.
Ja syksyyn kuuluu tottakai syysmaasto. Just se rauhallinen, yksin tehtävä maasto, jonka varmasti melkein jokainen tallityttö tekee joka syksy (tai sitten kuvittelen vain tekevän). Itse olin päättänyt sen päivän olevan tänään. Anne oli laittanut viestiä, että tuntilainen jonka piti mennä Frankin kanssa heB-A tunnin oli sairastunut, joten minun kantilleni jäisi Frankin liikuttaminen. Katsoin jo päivällä koulussa säätiedotuksen, joka lupasi aurinkoa illalle. Jes, mahtavaa!
Syksyn myötä tunnit olivat taas alkaneet. Olin jo pitkään käynyt tunneilla viikottain, mutta silti tuntui etten ollut kehittynyt hetkeen. Tänä vuonna syksy toi uusia muutoksia ja Annen kanssa käyty keskustelu lisäsi varmuuttani ja uskaltauduin ottamaan toisen vaativamman tunnin lisäksi. Olin myös päättänyt käydä lukion neljään vuoteen, joten nyt minulla oli paljon enemmän aikaa tehdä muitakin juttuja eikä illat menneet vain koulujuttuihin.
Koulun jälkeen suuntasin suoraan tallille. Röykkyisellä hiekkatiella bussissa syöminen oli kovin hankalaa ja lähtiessä makaroonisalaattia taisi olla enemmän lattialla mitä mahassani. Stop-painike ei toiminut vaikka painoin sitä lähes sata kertaa, jouduin turvautua kantavaan ääneeni: ”Mä jään tässä!!” huikkasin kuskille. Vanha, lihava ja kärttyinen bussikuski kurvasi pysäkille ja mumisi kiukkuisena stop-napin painamisesta. Ihmeellistä kyllä en edes jaksanut vaivautua selittämään ettei nappi toiminut. Kiitin kohteliaasti kyydistä, vaikka kyydissä ei tosiaan ollut mitään kiittämisen arvoista. Viime aikoina oli alkanut tympimään koko bussifirma. Liekkijärven liikenne oli taas nostanut hintoja, kuuden kilometrin matka keskustasta tallille maksoi 5 euroa (opiskelijalta!! maltaita aikuiselta..) ja vastineeksi me saimme ystävällistä palvelua ja turvallisen tuntuista kyytiä (iso NOT). Kumpa olisi jo ajokortti...
Tallilla oli tuttuun tapaan säpinää. Kello oli vähän vajaa neljä ja tuntilaiset valmistelivat ratsujaan tunnille. Eri ikäiset tuntilaiset säntäilivät hätäpäissään hakemaan viime hetkillä suitsia, satuloita, raippoja ja kypäriä. Tyttö Elmon karsinassa yritti epätoivoisen näköisenä kädet täristen saada kuolaimia ruunan suuhun. Elmo heitteli kiusallaan päätään. ”Mä voin auttaa sua!” sanoin tytölle hymyillen. Tyttö nyökkäsi helpottuneen näköisenä ja ojensi suitset mulle. ”Ei, sä saat laittaa ne ite! Mä autan pitää pään alhaalla. Heitä eka ohjat kaulalle”. Saimme yhteistyössä laitettua suitset pollelle. ”Toivottavasti tää ei oo samanlainen tunnilla” Ninaksi esittäytynyt tyttö puuskahti. ”Voi kuule, usko mua, Elmo on tosi mukava ratsastaa vaikka aluks voi olla vähän hankala” rohkaisin tyttöä.
Kun tuntilaiset olivat lähteneet tunnille, tuntui talli ihanan rauhalliselta. Nyt oli minun vuoro laittaa Frank valmiiksi. Hain sen tarhasta ja vein karsinaan. Se oli niin nuokkunut koko päivän, sillä sain kirjaimellisesti vetää sitä perässä tarhalta tullessa. Me oltiin niiiin samikset, yhtä laiskoja ja mukavuuden haluisia. Kaikkien innolla odottamat kurakelit olivat taas täällä ja Frankin hipiä oli sen mukainen, mukavan mutakuoren alla. Sen puhdistamisessa meni puoli ikuisuus.
Vihdoin olin tallin pihalla valmiina lähtemään. Mulla ei ollut mitään hajua mihin päin lähtisin, joten lähdin vain ensimmäistä vastaan tulevaa polkua pitkin. Vuosien aikana Seppeleen maastopolut ovat tulleet todella tutuiksia, joten tuskin pääsisin eksymään. Lehdet kahisivat Frankin jykevien askelten alla. Haistelin syksyä, viileää ilmaa. Keinun hiljalleen askelien tahtiin satulassa. Annoin pohkeet ja Frank lähti niin laiskasti, että pysyin helposti kyydissä ilman kevennystä. Tulimme viljapellon reunaan, läpi sen meni pieni peltotie. Syksy oli maalannut viljan tumman keltaiseksi, joku oli tainnut unohtaa puida viljansa. Toisella puolella pellon reunassa oli kaksi valkohäntäpeuraa. Ennen kuin kerkesin tajuta, salamannopeasti olivat ne jo tajunneet meidät ja hypänneet metsään turvaan. Samaan aikaan toisaalla kuulin pyssyn laukauksia. Toivoin mielessäni, että peurat kerkeisivät kauaksi pois, syvänmaalle ennen huomista. Huomenna alkaisi hirven ja peuran metsästys. Tiesin missä olimme, kohta tulisimme Liekkijärven rantaan.
Pian tulimmekin kevyesti ravaillen järven rantaan, lähelle uimarantaa ja liekkikalliota. Lähdin tietä pitkin takaisin päin, laukkasuoran kautta takaisin tallille. Nostin laukan tiellä, jotta saisin vähän esimakua ennen laukkasuoraa. Frank kuunteli kiltisti, sekin heräili pikkuhiljaa horroksesta. Laukkasuoraa lähestyessämme alkoi jo innostus kihelmöidä mahassa. Sytyin laukkasuoralle aina, sama se olimmeko porukalla maastossa vai ihan vain kahdestaan Frankin kanssa. Kun suora aukeni edessä, annoin laukkapohkeet ruunalle. Se tiesi missä olimme ja antoi mennä. Kaviot kopisivat hiekkaan ja Frank puhisi. Puista tippui lehtiä päällemme, taas oli niiden riisuttava kesämekkonsa ja alastomina ne nyt odottivat lumiviittaa harteilleen.
Niin mun kun Frankinkin rinnassa sykki iloinen ja onnellinen sydän. Aitona. Eläen hetkessä.
Lovvu & Frank 30HM!
|
|
|
Post by Loviisa on Aug 24, 2016 17:32:10 GMT 2
Lovvulle ikää 17v!
|
|
|
Post by Loviisa on Aug 23, 2016 22:31:15 GMT 2
Sata ja yks syytä Seppeleen syksyn viralliseen alkamiseen.
Mistä tietää että syksy on oikeasti täällä? Mäpä kerron sulle, jo yli kaheksan vuoden kokemuksella. Tallille mennessä sulla on päällä se kulahtanu hihoista rispaantunut huppari, jota oot pitänyt joka syksy tallilla, koska se on niin mukava ja lämmin! Jalassa ehdottomasti kumpparit. Tää on se tavallinen tallitytön syystyyli, lämmin, käytännöllinen ja äärettömän epätyylikäs. Me näytetään just siltä että ei olla vilkastukkaan sitä Horzelta tullutta syyskuvastoa (poikkeuksiakin löytyy). Mutta varma syksyn merkki on se, kun avaat tallin oven, tunnit on alkanu ja talli on täyttyny pikkulikoista. Ne tallustelee vastaan ihka uudet viininpunaset neuleet ja Kingslandin toppaliivit päällä. Jaloissa niillä on niin kiiltävät saappaat, joista lähes pystyy peilaamaan naamaansa (mun tapauksessa todella nyrpeän naaman). Mä aattelin että luojankiitos mun ei tarvinnu tehdä keneenkään vaikutusta...
Ulkona oli kamala tuuli, olin tyytyväinen onnistuneeseen vaatevalintaan, siis siihen nuhjuiseen huppariin. Tallin pihassa muutama tyttö yritti epätoivoisesti etsiä pokemoneja, ainakin eleistä päätellen. Ei löydy, kokeiltu on ja monesti. Franksu odotti tarhassa kamujen kanssa. Ajattelin käydä sen kanssa pienen lenkin ennen iltatallia. Pujottelin tarhaan, koko kööri halusi tulla mukaan. ”Kyllä te tiedätte että mulla sopii vaan Frank” rupattelin samalla kun yritin huiskia Kössiä ja Lassea kauemmaksi portilta. Sain pujoteltua vain minut ja Frankenstainin ulos tarhasta.
Harjaus sujui nopeasti, Frank oli ollut jo tunneilla aikasemmin, eikä se ollut kerennyt likaantua tarhassa. Lähdin hakemaan varusteita satulahuoneeseen. Nappasin suitset naulasta, satulan pidikkeeltä ja korin jossa suojat olivat. Tasapainoilin takaisin ruunan luokse yrittäen olla tiputtamatta mitään. Joka syksyn tuttu päivittely oli, kun yritin kiristää satulavyötä. Frank oli kuin joku heliumilmapallo, toivoin vain ettei se posahtaisi kun kiristin vielä yhden reiän. ”Huh huh Frank! Ilmotan sut siihen Rakas susta on tullu pullukka-ohelmaan”. Frank vilkaisi silmäkulmastaan ja hörähti, niin kuin se olisi ymmärtänyt. Laitoin suitsen ja viimeisenä aloin etsimään suojia korista. Löysin kolmet, yhdet puuttuivat. Ehkä olin tiputtanut sen käytävälle. Kävelin takaisin satulahuoneeseen ja tutkin viereiset koritkin. Ei merkkiäkään Frankin suojasta. Manasin alkaneet tunnit ja huolettomat tuntilaiset suohon ja päätin lähteä ilman suojia.
Oli jo vähän hämärää. Tiesin ettei yksin maastoon lähteminen ollut idea viisaimmasta päästä, mutta päätin käydä vain pienen lenkin lähellä tallia. Oli rentouttavaa istua Frankin selässä, siellä sain aina unohtaa kaiken muun. Sanonta että ratsastus on parasta terapiaa ei ollut oikeasti vedetty vain hatusta. Mun mieli ja keho rauhottuu aina hepan selässä (paitsi koulutunnilla..). Frankilla ratsastaminen oli niin leppoista, niin tuttua ja niin turvallista. Kävimme vain reilun puolen tunnin lenkin kiertäen lähellä Seppeleen tiluksia.
Ratsastuksen jälkeen varusteita huoltaessa muistin taas kadonneet suojan. Kiukun noustessa kipitin äkkiä hakemaan oleskeluhuoneeseen vertaistukea. ”JA TAAS!!! En tajua minkä takia nuo tuntilaiset ei voi pitää asioita tallessa, nyt oli kadonnu Frankin suoja!!” kihisin kiukkua huoneissa olleille Salmalle, Emmylle, Claralle ja Robertille. ”Ottaa niin hermoon että tekis mieli hankkii joku munalukko noihin varusteisiin. Tosi kiva Annellekki, ku varmaa on muutaki mihi laittaa rahaa ku kadonneisii varusteisii” Välillä Emmy ja Salma yritti keskeyttää mua mutta en hermostuneena muuta kuin mesonnu niitten päälle. ”Loviisa, kuuntele! Täällä on käyny varas, joka on pölliny suojia, ei vaan Frankilta, monelta hepalta. Me ollaan nimitetty se pintelimieheks” vihdoin Salma sai henkästyä. Katsoin hetken suu pyöreenä. Mitä ihmettä, kuka hölmö pöllis hevosen suojia ja vielä yks kerrallaan?? ”Kertokaa mulle kaikki tiedot tästä tyypistä!”
Seppeleen syksy oli todella alkanut.
Lovvu & Frank 29HM!
|
|
|
Post by Loviisa on Jun 6, 2016 16:27:30 GMT 2
VapausTaivas oli pilvetön ja niin sininen. Frankin harja ja mun hiukset hulmuivat tuulenvireessä. Kesäloma oli alkanut. Ajatus siitä, että olin seuraavat kaksi ja puoli kuukautta ilman koulustressiä lämmitti, kuin aurinkoinen kesäpäivä. Pienen hetken, sadasodasekunnin tunsin jotain erityistä, mitä en ollut tuntenut pitkään aikaan. Se oli vapauden tunne. Tähän ei muu enää sopisi kuin Spirit. Ei pidä vangita vapauden lasta,sen sä huomaat vasta,Vapautta, vapautta, vapautta kaipaan.Ei voi aallokko lyödä jos tuuleton on taivasja taas sun seisoo laivas,Vapautta, vapautta, vapautta kaipaan.Sä et mua saa, et saa.Lovvu & Frank 28 HM!
// En tuu kyllä ikinä oppii piirtämään mutta kiva oli tehä . Skanneri haalentaa värejä niin että franksun pilkutki katos.
|
|
|
Post by Loviisa on Apr 7, 2016 17:47:30 GMT 2
Joulukuun kahdestoista,
Ei vaan huvittanut käydä tallilla. Halusin keskittyä johonkin aivan muuhun. Hevosen haju, heinän korret hiuksissa ja likaiset vaatteet eivät enää houkutelleet. Oliko mun heppahöperyys katoamassa niin kuin Helinä Keijun taikapöly. Noh, päätin odotella, ehkä tää oli vaan joku vaihe. Tammikuun kahdeskymmeneskolmas,
Ei mun oikeesti tarvinnu lukee, ei vaan kiinnostanu mennä, mutta enhän mä Salmalle sitä suoraan päin naamaa voinu sanoo. Olinhan mä kuitenkin heppatyttö vielä, vai olinko? Helmikuu, Maaliskuu & Huhtikuu
En enää ees jaksanu keksii tekosyitä, jätin vaan kokonaan vastaamatta. Se oli inhottavasti tehty, mutta kyllä mä vielä Tuulialta anteeks pyytäisin. Kunnes viimeinen viesti pysäytti mun sydämmen. Kylmä virtaus kulki läpi mun kehon. Onneks mä istuin tukevasti olohuoneen sohvalla, muuten multa olis menny jalat alta. Silmissä sumeni. Mitä mä just olin lukenu. Mitä tää tarkotti?? Eihän aprillipäivä ollu tänään, se oli jo eilen. Oliko tää totta? Salaa mä sen tiedostin, joku ääni mun päässä sano sen olevan totta, tottakai se oli totta. Tuulia ei vitsailis tämmösellä asialla. Vaikka kello oli jo paljon ja tiesin että iltatalli oli melkeen jo tehty, mun oli pakko lähtee tallille. Ihan pakko. Mitä mä olin menny tekemään, menny ja pilannu kaiken. KAIKEN. Kyyneleet valu mun silmistä. Pikku hiljaa ne vaan voimistu ja voimistu. Oli mahdottomuus pidätellä niitä. Tän oli pakko olla unta, pahaa sellasta, olispa tää unta. Tein varmasti reittiennätyksen, niin kovaa mä vispasin sitä sata kertaa aiemmin poljettua reittiä. Huokasin helpotuksesta ku saavuin pihaan, tallissa oli vielä pieni hento valo. Heitin pyörän maahan, juoksin ovelle ja avasin sen. Ei se eka meinannu ees aueta, kiskoin täysillä. Mun päässä ei liikkunu ku yks ainoo ajatus, äkkiä, mahollisimman nopeaa ilmotustaululle. Kompastelin lattialla lojuviin ämpäreihin, kuka idiootti nää oli tähän istuttanu. Joku huihuili tallin pääkäytävältä. Se oli varmaan kuullu mut. En vastannu, kiiruhin vaan odottelutilaan. Taululla näin isolla ilmoituksen hoitajahausta. Ahisti kattoa ne läpi. Ei, tää ei ollu unta. Ei ollu. Rojahin istuu sille pienelle puupenkille ja itkin. Se ei ollu mitään elokuvaitkua, muutama artsy pisara ja that's it. Ei, se oli vollotusta silmät ja naama punasena. Se aikasempi huhuilija oli löytäny mut, paljastu Pyryks. Ei se onneks sanonu mitään, osas kyllä yhistää palaset ja tiesi mitä mä siinä rääyin. Taputti mua selkään vaivaannuttavasti, sano olevansa pahoillaa ja lähti. Hyvä niin, en olis halunnukkaan sen jäävän lohduttamaan. Halusin olla yksin. Tarpeeks itkettyä ja hetken rauhotuttuani aloin miettimään asiaa ees vähän enemmän järjellä. Mä olin viimeset kuukaudet ollu ehkä yks maailman välinpitämättömin, inhottavin ja huonoin hoitaja. Olin vaan ajatellu itteäni. Hävetti niin paljon. En käyny kattoo Frankia. En pystyny vielä, mun oli pakko mennä huomenna juttelee Annen kanssa. Se tulis olemaan aivan kamalaa. Seuraavana päivänä mä keräsin itteni. Silmät oli muurautunu yön aikana umpeen. Naamaki oli turvoksissa mutta ei auttanu ku lähtee. Jos en ees yrittäis, katuisin sitä niin pitkään. Toivoin vain että kukaan ei olis näin aikasin vielä sielä, en haluis nähä ketään. Tallin pihassa mä vielä tärisin viis minuuttia. Jännitti, hävetti ja nolotti niin paljon, mutta ei auttanu muu kun mennä ja kysyy se yks kysymys. ”Voisinko mä mitenkään saada tätä anteeks” Puol tuntii myöhemmin mä itkin taas. Luojan kiitos en itkeny enää surusta. Nää oli niitä kuuluisia onnen kyyneleitä. Anne oli niin kiltti, onneks se oli ymmärtäny mua. Frankin kohtaaminen oli kummallista. Ehkä se oli jo unohtanu mut. Ei kait se olis voinu unohtaa. Mä kävelin tarhaan. Näin sen siellä kaukana, tarhan nurkassa. Mietin huutaisinko. Huusin eka ihan hiljaa, pelkäsin että se ei tavalliseen tapaan lunkisti kävelis sieltä mun luo. Huusin vähän kovempaa. ”Tuu nytte..”, ei se tullu. Teki mieli karjua, mikä sua koni oikein vaivaa?? Mutta sitte se nosti päänsä ja katto mua. Sillon pyysin sitä tulemaan mun luokse. Eka se epäröi, mietti viittiskö tulla mutta kohta se jo tallusti rauhassa mun luo. Sydämmessä joku oikeen liikahti. ”Anna anteeks Frank” sain kuiskattuu kyyneleitten seasta kärpäskimon korvaan. Lovvu & Frank 27HM!
|
|
|
Post by Loviisa on Feb 4, 2016 22:50:33 GMT 2
AATTO 2015 Nipistin itseäni. Tämän oli pakko olla unta tai vähintäänkin elokuvaa. Oli jouluaatto, istuin lämpimän Frankin selässä ja katselin taivaalla iloisesti loiskuvia revontulia. Samaan aikaan mut valtas kadoksissa ollut joulufiilis.
|
|