|
Post by Nette on Nov 12, 2016 20:56:16 GMT 2
12.11.2016 42 päivää jouluun
Hyytävä lumipyry piiskasi pihaton ikkunaa ja ulvoi kattorakenteissa. Tummansinistä taivasta vasten raivoava myrsky tuntui kuitenkin etäiseltä pihaton lämpimänkeltaisen kattolampun valaistessa uurteisia lankkurakenteita. Kiitin onneani, että kaikki neljä hevosta olivat tänään sisällä: niistä huokuva lämpö sulatti pikkuhiljaa ohuissa syyssaappaissa kohmettuneita varpaitani. Edi venytti ylähuultaan nautinnollisesti rapsuttaessani sen kutisevaa kullankeltaista karvapeitettä piikkisualla. Tarkkailin ponia ja yritin löytää sen mielestä parhaita kohtia samalla kun painoin toisen käteni sormet paksun harjan alle lämpöön.
Talvi oli tosiaankin yllättänyt minut. Muutamassa päivässä koko Liekkijärvi oli peittynyt hohtavan valkoiseen puuterilumeen, eikä sen tulolle näkynyt loppua ollenkaan. Ei sillä, minähän pidin lumesta. Valkoiset tarhat tarkoittivat vähemmän mutajalkaisia poneja. Auringonpaisteessa tai katulamppujen loisteessa kimmeltävä lumi oli myös todella kaunista: aivan kuin maa olisi kuorrutettu sokerilla. Vaikka kuinka lumesta pidinkin, en silti halunnut uhmata ulkona raivoavaa säätä enää toiseen kertaan, joten päätin ryhtyä toivottomaan operaatioon eli Edin hännän selvitykseen.
Ei uskoisi, kuinka huonoon kuntoon häntä meneekään, jos sitä ei päivittäin selvittele! Uloimmat jouhet sain harottua auki sormin, mutta tuuhean hännän ytimessä piilotteli useampi puolen ranteen paksuinen rastakasa, joiden jouhet olivat takertuneet toisiinsa kiinni kuin liimattuna. Pikkuhiljaa takut alkoivat kuitenkin oieta. Kävin häntää järjestelmällisesti ja varovasti kamman kanssa läpi, pieni jouhitukko kerrallaan. Edi huokaili välillä kyllästyneen oloisena, mutta seisoi kuitenkin kiltisti paikoillaan. Noin tunnin selvittelyn jälkeen homma tuli viimein valmiiksi. Harjasin vielä kaikki jouhet samansuuntaisiksi, vilkaisin kelloa ja taputin sitten ponia lautaselle vapauden merkiksi.
Kun lumisade ei ottanut loppuakseen, päätin alistua kohtalooni, ja suoriutua tallin ovista sisään niin ripeästi kuin pääsin. Huikkasin heipat Soltun luokse saapuneelle Adalindille, vedin hupun päähäni ja valmistauduin juoksuun tallipihan läpi. Se ei kuitenkaan onnistunut odotusten mukaisesti, vaan melkein törmäsin oviaukosta tupsahtaneeseen Claraan. ”Öh, moi?” sanoin sanoin kysyvästi, samalla kuumeisesti miettien mitä ihmeen asiaa Claralla mahtaisi pihattoon olla. Tuskin kukaan tällaisella säällä tulisi tänne vain hengailemaan. ”Nette! Sua mä etinkin. Me pidetään glögibileet yläkerrassa, siellä on joulutorttujakin! Tai ainakin oli vielä kun mä lähdin”, tyttö virnisteli. ”Ja Ada sä voit tietty kans tulla. Siellä on melkeen koko Seppele!” Adalind vilkaisi Soltun takkuista talvikarvaa, mutta ilmeisesti ajatus kuumasta juomasta voitti, ja hän lähti perässämme hytisten kohti oleskeluhuonetta.
Clara ei ollut valehdellut. Seppeleläiset olivat pistäneet pystyyn todelliset minipikkujoulut. Vintiltä kaivetusta vanhasta mankasta raikui iloista joulumusiikkia. Sohva ja pöydänympärykset olivat täynnä villapaitoihin verhoutuneita hoitajia, joiden käsissä höyrysivät rusinoilla ja manteleilla höystetyt glögimukit. Syöksyin poimimaan rahilla lojuvasta tarjoiluastiasta tomusokerilla kuorrutetun tortun. Lämmin luumuhillo suli kielelleni änkeytyessäni tupaten täyden sohvan käsinojalle seuraamaan käynnissä olevaa aliaspeliä, joka vaikutti olevan päättymässä Fiian ja Pipsan murskavoittoon (”Inkeri, mä en saa mitään selvää kun puhut niin nopeesti” nauroi Cella vedet silmissä). Vastaanotin Claran tarjoaman kuuman glögin ja nojauduin hymyillen taaksepäin sohvalla. Juuri tällaisia hetkiä rakastin: kaikki tallilaiset yhdessä pitämässä hauskaa, ilman draamaa. Vaikka joulukausi oli vasta alkanut, tuntui se jo nyt yhdistävän ihmisiä aivan eri tavalla, kuin mikään muu juhla. Enää 42 päivää jouluun.
Nette ja Edi 25 hm
|
|
|
Post by Nette on Nov 5, 2016 19:01:12 GMT 2
4.11.2016#NoStirrupNovemberPerjantai-illan hämärtyessä sain yhtäkkiä valtavan suuren inspiraation pieniin koulutreeneihin. Pureva pakkanen sai Ediinkin aivan uudenlaista liikettä ja virtaa, joten jalustimien puutteesta ja ratsastajan kokemattomuudesta huolimatta saimme aikaan monia hyviä pätkiä. Luntakin alkoi pikkuhiljaa ripsotella taivaalta. Pian tulisi talvi! Nette ja Edi 24 hm
|
|
|
Post by Nette on Nov 4, 2016 19:59:31 GMT 2
En tajua, miten ihmeessä annoin Wilman ylipuhua minut mukaan Halloween-vaellukselle? Okei, joo, olin ollut tosi iloinen, kun Wilma ei sittenkään vihoitellut minulle pitkän tauon jälkeen, vaan halusi väkisin raahata minut samaan ryhmään kanssaan, mutta silti. Halloween-vaellus! Minä inhosin halloweenia. Tykkäsin kyllä koristella ja pukeutua, mutta siihen se sitten jäikin. Pimeys ja kaikenlainen säikyttely olivat minulle ihan nounou. Ja nyt joutuisin kokemaan ne kummatkin, kaiken lisäksi täysin vieraan ponin selässä, ajattelin puristaessani puolinukuksissa seisovan Gekon ohjia. Kaikilla muilla vaikutti olevan todella hauskaa. Maastoilijat olivat jakaantuneet kahteen porukkaan, jotka nyt juonivat päät yhdessä mitä kummallisempia suunnitelmia toisen joukkueen pään menoksi. Olin siirtynyt Gekon kanssa sivummalle muusta porukasta. Juonittelu ei ollut suurimpia vahvuuksiani, ja sitä paitsi mahassani myllersi todella epämukavasti. Tai pakko kai se on myöntää, minua pelotti. Pelotti nousta sellaisen ponin selkään, johon en ollut ikinä edes koskenut. Pelotti, että säikkyisin vähän liikaakin ja kaikki pitäisivät minua todella nolona tai outona. Onneksi Gekko vaikutti rauhalliselta, ja olihan se myös supersöpö. Rapsuttelin hajamielisesti sen vaaleanruskeaa karvaa ja katselin joukkuettani. Mikaela vilkuili vähän vähän väliä kohti A-ryhmää, ja kumartui sitten ilkikurisen näköisenä muiden ryhmäläisten puoleen. Wilma, ja Clara kikattelivat naisen puheille. Ilmeisesti syntymässä oli jokin loistosuunnitelma. Vedin kiinnostuneen ilmeen kasvoilleni ja siirryin lähemmäs ryhmäläisiäni, ennen kuin joku keksisi ihmetellä hiljaisuuttani. En halunnut pilata muiden iloa valittamalla jännitystäni. "Joko on suunnitelmat valmiina?" kysyin. "Ei oikeastaan, keksittiin kyllä jo yks hyvä juttu, mutta aateltiin miettiä loput sitä mukaa kun edetään, että sopii tilanteeseen", Clara vastasi. "Aa, mikä se yks hyvä juttu on? Mä vähän niinkuin unohduin tonne Gekkoa paapomaan", virnistin. Clara kumartui puoleeni, ja selitti minulle ensimmäisen juonen. Se oli kieltämättä hauska. Ehkä illasta tulisikin ihan onnistunut. "Noniin ryhmä B, kohta on aika lähteä!", kaikui Salman ääni. Kaikki säntäsivät tekemään viimeisiä säätöjä ratsujensa varusteisiin. Robert juoksi vielä hakemaan kypäränsä jonka oli unohtanut Harryn karsinalle, jonka jälkeen kaikki olivat valmiita lähtöön. Kunnes Pyry tajusi, että hänellä oli yhä lenkkarit jalassa. "Joko me nyt ollaan valmiita, vai vieläkö joltain puuttuu jotain?", Salma kysyi Pyryn palattua näyttäen siltä, ettei ollut oikein varma pitäisikö huvittua vai ärsyyntyä. Kukaan ei enää vastustellut, joten hyppäsimme selkään ja järjestäydyimme jonoon. "Hei missä muuten ne toiset on, eikös meidän pitänyt lähteä yhtä aikaa?", Clara kysyi. Katsahdimme ympärillemme. Totta tosiaan, alkuhäslinkien aikana ryhmä A oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Hermostus alkoi taas saada minusta otteen. Olin viimeinen jonossa, siis oiva kohde tiheässä metsässä piilottelevalle A-ryhmälle. "Ne ei varmaan vaan jaksanut enää odottaa meitä", Salma totesi, ja ohjasi Bonnien kohti metsää. Muidenkin hämmenys tuntui siitä laantuneen, ja he seurasivat perässä. Keräsin Gekon ohjat täriseviin käsiini, ja puristin pohkeillani ponin pehmeitä kylkiä. Mitähän tästä vielä tulisi? Edit// Leikitään, että tässä oli myös ryhmäjako ja hevosten laitto Valitettavasti vähän niinkuin unohdin ne, kun sain yhtäkkiä inspiksen juurikin tähän lähtövaiheeseen, enkä sitten jaksanut enää muuttaa tarinaa kun lähettämisen jälkeen tajusin, että aiheeseen kuului muutakin.
|
|
|
Post by Nette on Oct 28, 2016 22:04:35 GMT 2
Pihattoa koristelemassa 24.10. Halloweek 2016
Nette ja Edi 23 hm
|
|
|
Post by Nette on Oct 28, 2016 22:02:27 GMT 2
Nette ja Sussu koristelevat pihattoa Halloween-teemaan sopivaksi. Edi ei jostain syystä ollut moksiskaan kurpitsalyhdyistä, vaikka Nette sitä aluksi pelkäsikin. Kypärä kyllä unohtui nyt päästä, onneksi Anne ei ollut näkemässä!
|
|
|
Post by Nette on Oct 27, 2016 21:59:49 GMT 2
Pipsan kaksi viimeisintä tarinaa olivat kyllä upeita! Saat jotenkin tosi hyvin tuotua esiin sellaista kauhuelokuvamaista fiilistä, enkä malta odottaa, miten tarina jatkuukaan. Sulla on kyllä loistava mielikuvitus, kun jaksat kehitellä tällaisia mielenkiintoisia juonia ja pidempiä jatkotarinoita!
Randin ja Wilman pelleseikkailu oli kanssa jännittävää luettavaa, ja sopii hyvin viikon teemaan sekä ajankohtaisiin ilmiöihin noin muutenkin! Wilman oma jälkifiilistelytarina taas sai tosi hyvälle fiilikselle (etenkin, kun juuri sitä ennen olin lukenut näitä jännitysnäytelmiä)
Tuulian kuvia on jälleen kerran pakko kehaista! Ihana varsuli :3 Claran ensilumikuva ei jostain syystä mulla näy?
|
|
|
Post by Nette on Oct 24, 2016 22:32:03 GMT 2
Clara vaikuttaa hahmona tosi ihanalta ihmiseltä! Juuri sellainen kaikkien kaveri, joka kohtelee kaikki tasavertaisesti ja on aina kiltti ja ystävällinen Sulla on myös tosi hienoja kuvia, jotenkin kaikki värit ja kaikki sopii tosi hyvin juuri siihen haettuun tunnelmaan, ja kuitenkin ne näyttää todella kepeästi tehdyiltä, eli todennäköisesti ole tarvinnut hiuksia repiä niitä piirrellessä. Kirjoitat myös hyvin, ja tarinoissa (aivan kuten niissä kuvissa) tulee monipuolisesti esiin tallilla vallitsevat tunnelmat ja tapahtumat.
|
|
|
Post by Nette on Oct 23, 2016 17:18:14 GMT 2
Wilma on hahmona ihanan positiivinen, ja sulla on tosi paljon hyviä tarinaideoita, olispa itelläkin samanlainen juoni-inspiraatio! Olet myös tosi hyvin perehtynyt yksityiskohtiin, hahmojen luonteisiin ja aikaisempiin tapahtumiin, vaikka aloitit vasta viime keväänä.
|
|
|
Post by Nette on Oct 22, 2016 22:04:22 GMT 2
Nette: Maasto 1
|
|
|
Post by Nette on Oct 22, 2016 21:53:51 GMT 2
Frankin valkoinen karva hohti kuun kelmeässä valossa sen kävellessä pitkin hämärää metsäpolkua. Olin onnellinen, että olin valinnut ratsukseni yhden Seppeleen rauhallisimmista hevosista, sillä itse olin hermoheikko. Hämärä metsä kohosi vieressäni uhkaavana, aivan kuin sen syvyyksistä olisi hetkenä minä hyvänsä voinut ilmestyä rauhattomia sieluja rajan takaa. Tuijotin Frankin korvia, ja yritin olla kuuntelematta metsästä kajastuvia ääniä.
Kummallista, miten tuttu, turvallinen metsä muuttuikin pimeällä täysin erilaiseksi: siilin rapina aluskasvillisuuden seassa olikin äkkiä peräisin pensaassa vaanivasta sudesta, pöllön rauhallinen huhuilu kuulosti aavemaiselta ulinalta ja polku, jota talsimme vaikutti johdattelevan meitä yhä syvemmälle, kohti kuolemaa. Ei varmaan tarvitse tarkentaa, että pelkäsin pimeää ihan hillittömästi, ja että oli surkea idea ilmoittautua mukaan yöratsastukselle?
Ohittaessamme autioitunutta ja ränsistynyttä latoa sain epämiellyttävän tuntemuksen siitä, että joku tuijotti minua laudanraosta. Pistin silmäni kiinni, ja luotin siihen, että Frank seuraisi kiltisti Salman ohjaaman Ruusun perässä. Niin kuin se tekikin, kultainen hevonen.
Oloni helpottui vasta, kun hölmölle kummitustarinalle naurava joukkio saapui järven rantaan, ja ilmassa olikin yhtäkkiä enemmän valoa. Annoin katseeni kiiriä yli peilityynen järvenselän ja sitä halkovan kuunsillan. Tämän takia tänne kannatti tulla. Öinen luonto todella oli huikaisevan kaunis.
|
|
|
Post by Nette on Oct 21, 2016 22:26:09 GMT 2
Ihania tarinoita taas kaikilta! Oikein harmittaa, että taas on niin kamala kiire, etten yhtään kerkiä yksilöllisesti kehua teidän tarinoita, mutta Seppele on kyllä täynnä mahtavia kirjoittajia Claran tarinaa täytyy erityisesti kehaista, kuvaa niin hyvin omiakin tuntemuksia tällä hetkellä, kun viikon verran on istunut koulussa joka ilta kuuteen, parhaimmillaan puoli kahdeksaan asti. Ja tosi hienoja kuvia tullut myös. Annen spessut ja Claran shettiskuvat saivat jotenkin tosi positiiviselle fiilikselle. Myös Tuulian Rosalle piirtämässä kuvassa oli superihanat värit, niinkuin sun kuvissa aina Ja kiva myös, kun Seppeleen uudet hoitajat on olleet tosi aktiivisia. Odotan innolla, mitä kaikkea tulevaan syksyyn ja talveen tulee mahtumaankaan!
|
|
|
Post by Nette on Oct 21, 2016 22:17:55 GMT 2
20.10.2016
Syksy oli edennyt todella nopeasti. Vielä edellisviikolla tallin ympäristöä olivat koristaneet punaisen ja oranssin eri sävyt, mutta nyt värien seasta pilkotti yhä enemmän kaljuja mustia oksia, maan peittyessä hiljalleen kuivuneisiin ruskeisiin lehtiin. Mutaiseksi poljetut portinedustat nähdessäni kiitin onneani, että olin valinnut tallijalkineiksi kumpparit uusien ratsastuskenkieni sijaan siitä huolimatta, että aikomuksenani oli tänään treenata hieman marraskuun alussa koittaviin elämäni toisiin kilpailuihin. Kylmänkostean sään vuoksi en viitsinyt tuhlata aikaa ulkona seisoskeluun, vaan nappasin Edin matkanvarrelta riimun päähän ja riensin tallin lämpöön haeskelemaan tyhjää karsinaa. Sellainen löytyikin pian Reinon lompsiessa hermostuneen näköisen pojan taluttamana alkeistunnille.
Pikaisen harjauksen jälkeen vedin kypärän päähäni ja marssin satulahuoneeseen ylpeänä tehokkuudestani. Kurkottaessani kohti Edin satulatelinettä, huomasin silmännurkastani kaksi vieraan näköistä tyttöä pesemässä suitsia ja rupattelemassa keskenään. Hetken ajan ehdin ihmetellä, mistä lähtien tavalliset tuntiratsastajat olivat oppineet huoltamaan varusteita, kunnes hoksasin leukaremmin soljesta roikkuvat nimilaput. Lukiessani sanat Netta ja Loeke, heräsi mieleni perukoilla pieni mielikuva siitä, että kyseiset ponit olivat saaneet kesän lopulla uudet hoitajat. En tiedä missä pahvilaatikossa olin elänyt, kun en ollut näiden parin kuukauden aikana onnistunut törmäämään kumpaankaan heistä.
Koska halusin kovasti tutustua uusiin hoitajiin, eikä kumpikaan heistä tehnyt elettäkään aloittaakseen keskustelua (arvatenkin pitivät minua tavallisena tuntilaisena), keräsin kaiken rohkeuteni ja avasin suuni: ”Mooi! Oottekste öö… Katsu ja Elsa?” pinnistelin muistaakseni hoitajahakujen tuloslapussa nähneeni nimet. ”Joo! Mitennii?” kysyi pienempi tytöistä (ilmeisesti Katsu, koska hän roikotti kädessään Netan glitter-otsapantaa). ”Eiku mietin vaan, kun en tunnistanu teitä, niin aattelin, että ootte varmaan niitä kesän lopulla valittuja hoitajia. Mä hoidan tota Ediä, mutta mulla on ollu nyt ihan kauheesti kiireitä tässä syksyllä, niin ette oo varmaa nähny mua täällä”, vastasin. ”Aaa, ooksä sit pitkäänki hoitanu?” Katsu ihmetteli. ”En ku mäki alotin vasta viime keväänä, että aika uusi kasvo täällä olen myöskin”, hymyilin penkoessani Edin satulahuopakasaa. ”Sä oot siis vissiin Katsu”, sanoin nyökäten kohti nuorempaa tyttöä, ”…ja sä oot Elsa?” katsahdin vanhempaa tyttöä kohti. Molemmat tytöt nyökkäilivät hyväksyvästi. ”Mun pitää kyl nyt alkaa lähteä että ehdin ratsastaa ennen pimeetä, mut hei oli tosi kiva tutustua!” huikkasin tytöille, kun en harmikseni enää muutakaan juteltavaa keksinyt (pitäisi varmaan osallistua jollekin ”Näin harrastat small talkia” -kurssille).
Työntyessäni ulos satulahuoneesta kantautui korviini kummallista kopinaa, joka tuntui tulevan tallin etupihalta. Siirryin hieman lähemmäs ovea, enkä enää epäillyt. Ääni oli selvästi lähtöisin tallipihalla vauhkona juoksevasta eläimestä.
”Mitä täällä tapahtuu?” huhuilin avatessani tallin ovea ja astuessani kynnyksen yli. Juuri kun ehdin nostaa katseeni huomatakseni häntä tötteröllä kirmaavan Rokki-ponin, tunsin kovan kolauksen varpaassani sen jäädessä kiinni tallin korkeaan kynnykseen. Ennen kuin ehdin yhtään varautua, olin polvillani oven edessä ja kädessäni ollut satula makasi kyljellään – missäs muuallakaan kuin viisi senttiä syvässä liejussa. ”Voi ei!”, ehdin harmitella, ennen kuin säntäsin Sussun avuksi poninmetsästysoperaatioon. Yhteisvoimin saimme pian Rokin ahdistettua nurkkaan, josta se antoikin kiltisti kiinni, selvästi iloisena pienestä karkumatkastaan. Minulle jostain syystä melko tuntemattomaksi jäänyt, mutta aina hyvin mukavalta vaikuttanut Sussu kiitteli avustani vuolaasti (”Rokki vähän innostu näköjään näistä ensimmäisistä yöpakkasista”), ja lähti hoitoponinsa kanssa kohti pihattoa. Pyyhin pahimmat mudat käsistäni tammatarhan aitaan ja lähdin sitten nyrpeänä nostamaan satulaa ovenedustalta.
”Ei ihan sujunut tää mun ratsastamaan lähtö”, naureskelin hämmentyneille Elsalle ja Katsulle palatessani satulahuoneeseen ja ojentaessani mudan peittämän satulan tyttöjen katsottavaksi. ”Voi eei, mitä ihmettä?”, Elsa naureskeli. ”En ihan osannut kattoa jalkoihini tossa ulko-ovella, tai kun Rokki oli päässy irti ja ihmettelin sitä kavioiden kopsetta ni menin kattomaan ja onnistuin pudottaa tän satulan maahan”, selitin. ”Ai Rokki pääs irti? Miks? Saatiinko se kiinni?” kysyi Katsu vuorostaan. ”Se oli kuulemma vähän innostunu näistä yöpakkasista, eikä Sussu ollu saanu pidettyä narusta kiinni” ”Aa. Loeke on kans ollut nyt tosi pirtee viime aikoina”, totesi Elsa. ”Netta myös!” ”Sitä se pakkanen taitaa vähän teettää”, pohdin kaivaessani kulahtaneen pyyhkeen satulahuoneen nurkasta ja ryhtyessäni kaapimaan mutakerrosta pois nahan päältä. Tytötkin tarttuivat taas sieneen ja satulahuoneeseen laskeutui keskittynyt hiljaisuus.
Hiljaisuuden rikkoi pian Elsan kysyvä ääni: ”Hei ootteko te muuten tulossa sinne koulukisoihin? Mä oon menossa siihen helppo D:hen!” ”Joo mä oon kans tulos ja siihen samaan luokkaan vielä!” Katsu vastasi. ”Mäki! Mun piti just tänää treenata sitä varten, mut katotaa saanko tätä puhtaaks enää tän päivän aikana”, naureskelin. ”Hei mehän voitas pitää yhteiset ratatreenit, jos ollaan kerran kaikki tulossa siihen ykköseen! Yks ridaa ja kaks muuta arvostelee” Katsu innostui. ”Se ois kyl kiva, mutta en oo vielä yhtään opetellut sitä rataa” totesin. ”Ääh, ei se haittaa, me huudellaan sitten sulle mitä pitää tehdä, enkä mäkään mitään vielä osaa” Elsa vakuutteli.
Pakkohan siihen sitten oli suostua. Laitoin supervaihteen päälle, ja sain kuin sainkin satulan edustuskuntoon kohtuullisessa ajassa. Ihailin hetken hymyillen työni tulosta, vilkaisin nopeasti Helppo D -radan läpi ja kiirehdin varustamaan Ediä ilahtuneena siitä, että uudet hoitajat olivat pyytäneet minut muitta mutkitta mukaansa ratsastamaan. Kyllä minä vielä sen oman paikkani löytäisin!
Nette ja Edi 22 hm
|
|
|
Post by Nette on Oct 14, 2016 11:34:40 GMT 2
Mä voisin ottaa vaikka numeron 15 Muukin keskivaiheen tai loppupään luukku käy jos joku tuon ehdottomasti haluaa
|
|
|
Post by Nette on Oct 12, 2016 19:52:17 GMT 2
Joo täältä löytyy kanssa yks jouluhullu! Yritän kanssa hillitä tätä innostusta, kun tekisi jo nyt mieli hankkia kaikkia koristeita yms. Hoitohevoselle ostin kyllä jo perinteiset joulunauhat suitsiin... Joulukuussa vasta saan laittaa ne paikoilleen. Joulu on vaan niin ihanaa aikaa! Saa soittaa ja kuunnella joululauluja ja katsella kaikkia ihania koristevaloja ja ostella lahjoja. Tallillakin on ihanaa kun maneesissa soi joululaulut ja kaikki suitset on koristeltu värikkäillä nauhoilla (hoitajien suurin puheenaihe marraskuussa on joulunauhojen värit, ettei vaan tule kahdelle hevoselle samat :DD) Kunpa vaan tulis jouluksi lunta, nyt ei ole muutamaan vuoteen ollut täällä Helsingin kupeessa
|
|
|
Post by Nette on Oct 9, 2016 18:34:05 GMT 2
10.10.2016 Parelliharjoituksia
”Noniin, kello alkaa lähestyä tasaa, joten eiköhän lopeteta tähän. Muistakaahan palauttaa ne monisteet perjantaina, jos ette vielä saaneet valmiiksi!” Opettajan puhe vaimeni sulkeutuvien vetoketjujen ja kolisevien tuolien taustalle, kun kaksikymmentä seitsemäsluokkalaista kiirehti kohti vapautta. Runttasin yksikönmuunnoksia käsittelevän paperin Niken treenikassin sivulokeroon ja kouraisin takkini tuolin selkämykseltä, jonka jälkeen ryntäsin ovesta ulos ennen kuin muut ehtivät edes huomata mitä tapahtui.
Olin intoa täynnä. Viime tallireissulla tekemäni lupaus pääsisi tänään täytäntöön. Seppele saisi tuta uuden, paremman Neten, jonka hevosenhoitotaitoja kadehtisivat kaikki! No, ehkä se oli jo vähän liioittelua, mutta olin vakaasti päättänyt, että Edi saisi viimein niin hyvää hoitoa, kuin se ansaitsi. Maltoin hidastaa vauhtini kävelyksi vasta avatessani ulko-oven, ja tuntiessani kylmän tuulahduksen vain ohuen pitkähihaisen verhoamilla käsivarsillani. Heitin tummansinisen parkatakin niskaani ja ryhdyin solmimaan sen nyörejä ylittäessäni kellastuneiden lehtien verhoamaa pihanurmikkoa.
”Heei Nette oota! Mihin sul on kiire?” kuulin huudon takani. Käänsin päätäni ja tunnistin takavasemmalla juoksevan hahmon Ilonaksi. ”Mä oon menossa tallille! Haluun ehtiä tohon ekaan Liekkijärven bussiin”, vastasin. Tyttö pysähtyi harmistuneena. ”Eiks meidän pitäny lähteä shoppailemaan joku päivä? Tänään ois ollu hyvin aikaa”, hän yritti ehdottaa. ”Mennään huomenna, mulla on ihan hirveesti ohjelmaa tälle päivälle! Mut voit kyllä tulla tallille mukaan jos haluut!” yritin. Tiesin, ettei Ilona suostuisi. Se kävi tallilla vain ja ainoastaan viikoittaisella ratsastustunnillaan, ja sielläkin vastentahtoisesti. Ilonan äiti ei kuitenkaan antanut lopettaa tässä vaiheessa, kun koko kausi oli jo maksettu. ”Emmä taida, nähään illalla”, kuului hiljainen vastaus, jonka jälkeen tyttö lähti maleksimaan kohti asuntolaa. En antanut välikohtauksen pilata päivääni, vaan vedin itse neulomani sinisenkirjavat lapaset käteeni ja kirin viimeiset metrit kohti pysäkkiä, jonne pääsin kerrankin ajoissa.
Ennen kuin huomasinkaan, oli jo aika nousta ulos bussista. Pieni jännityksenpoikanen kipristeli vatsassani talsiessani kohti harjakattoista tallirakennusta. Siitä huolimatta olin iloinen, sillä minulla oli monta syytä onneen. Laukkuni uumenissa lepäsi pieni parellia esittelevä vihkonen, jonka oppeja olin päättänyt alkaa soveltaa Edin kanssa. Olin varma, että välillämme vallitsisi pian aito luottamus. Seiskaluokka oli myös valanut minuun aivan uudenlaista rohkeutta, joten olin vakuuttunut, etten enää kauaa olisi tallillakaan pelkkä seinäruusu.
Kaikkein onnellisimmaksi minut kuitenkin teki se, että talvi teki tuloaan. Kaikki merkit kielivät siitä. Sen haistoi ilmassa, kun lämmin tallintuoksu ei enää levinnytkään voimakkaana ja pistävänä ympäri tallipihaa, vaan pehmeni sekoittuessaan viileänraikkaaseen loppusyksyiseen tuulahdukseen. Sen tunsi kohmeisissa sormissa, kun tekstiviestin näpyttely oli yhtä tuskaa. Sen näki lakastuneessa ruohossa ja huurteisissa lehdissä aikaisin aamulla. Monille muille nämä merkit aiheuttivat kaamosmasennusta ja inhoa, mutta minulle se oli aina merkinnyt kaikkea hyvää: joulua, laskettelua, kauniita koristevaloja, lämmintä kaakaota ja villasukkia; suurin osa suosikkiasioistani liittyi tavalla tai toisella talveen.
Ihana oli myös se tunne, kun pitkän kävelyn jälkeen sain viimein avata tallirakennuksen oven, ja lämmin ilma hiveli kylmettynyttä nenänpäätäni. Pingoin rappuset ylös ja heilautin oleskeluhuoneen oven auki sellaisella tarmolla, että se melkein kaatoi kumoon oven vieressä seisoneen Pyryn. ”Hups, anteeks!” sopersin. Poika noukki pudonneet silmälasinsa lattialta ja siirtyi kauemmas ovesta. ”Eipä mitään, itehän mä tässä seisoin”. Siirtäessäni katseeni pois pojan kasvoista tajusin kymmenen silmäparin tapittavan mua kummastuneena.
”Kas Nette, suakin näkee!” totesi Wilma viimein, herättäen muutkin horroksestaan. En oikein osannut tulkita, oli ääni ilahtunut, pettynyt vai neutraali. Toivoin toki ensimmäistä. ”Joo, on ollut vähän kiireitä, mutta nyt mulla on taas aikaa talleilla!” hymyilin. En halunnut tehdä poissaolostani isompaa numeroa, joten kiiruhdin viemään evääni jääkaappiin ja tungin sitten itseni sohvalle muiden tyttöjen joukkoon. ”No mitäs tänne kuuluu?” kysäisin Wilmalta. ”Eeipä mitään ihmeempiä, uusia hoitajia on kyllä paljon, ja se Gekko on tosi ihana, ootko nähny sitä vielä?” Äkkiä tajusin, kuinka pitkä aika siitä todellisuudessa olikaan, kun olin viimeksi jutellut tytön kanssa. Tottahan minä olin nähnyt Gekon ja uudet hoitajat. Vaikka jos totta puhutaan, niin ei minulla kyllä ollut hajuakaan niiden uusien tyyppien nimistä, saati mistään muustakaan. ”Joo oon mä Gekon nähnyt, mutta niille uusille hoitajille en oo vielä jutellut, onks ne kivoja?” kysyin. ”En mäkään niitä kauheen hyvin vielä tunne, mut mitä oon kuullu ni on ne ihan tosi mukavia”, Wilma vastasi.
Olin huojentunut siitä, että keskustelu sujui suhteellisen normaalisti. Olin pelännyt, että minulle pidettäisiin mykkäkoulua, kun olin ollut niin kauan poissa. Ei meistä enää Wilman kanssa ehkä niin hyviä kavereita tulisi, kuin silloin keväällä, mutta se oli ymmärrettävää. Silloin me molemmat olimme olleet uusia hoitajia, joten oli luontevaa viettää aikaa yhdessä. Nyt kuitenkin Wilma oli selvästi löytänyt oman paikkansa tallilta, ja minunkin oli aika löytää omani, eikä roikkua muutamassa ihmisessä. Sitä ennen korjaisin kuitenkin asiani Edin kanssa.
Huolellisen harjauksen jälkeen talutin tavallista kiiltävämmän Edin (joskin orastavaa talviturkkia ei kovinkaan kiiltäväksi enää saanut) tyhjälle kentälle jossa irrotin narun ja avasin mukaan ottamani parellioppaan. Edi käveli muutaman kierroksen kentän ympäri, tutkien kaikki nurkat ja kentällä lojuvat tavarat. Kun mitään mielenkiintoista ei tapahtunut, se palasi kentän portille ja tökkäsi minua turvallaan. Tänään ohjelmassa olisi ensimmäinen parellin seitsemästä leikistä, jonka tarkoituksena oli hevosen ja ihmisen välisen luottamuksen kasvattaminen silittelemällä hevosta erilaisilla esineillä joka puolelta kehoa. Aloitin kuitenkin ihan vain pelkällä kädellä, sillä olin oppinut, että siedättäminen tuli aloittaa pienestä.
Edi suhtautui kädellä silittelyyn todella luottavaisesti, mikä ei toisaalta ollut mikään ihme. Olihan se totutettu käsittelyyn jo varsana. Raipan nähdessään ruuna hieman höristi korviaan sekä jännittyi muutamaan otteeseen, mutta antoi lopulta hivellä jopa herkkiä korviaan. Viimeiseksi esineeksi olin valmistellut katkaistun harjanvarren, johon olin kiinnittänyt kahisevia muovipussisuikaleita. Se osoittautuikin hankalaksi palaksi. Edi jännittyi jo kaivaessani pötkylän sen näkökenttään, ja ensimmäisen tuulahduksen heilauttaessa muoveja se pinkaisi juoksuun. Laskin harjanvarren maahan ja odotin. Hetken kuluttua laukka hiljeni ravin kautta käynniksi, ja tummat silmät kääntyivät tuijottamaan maassa makaavaa esinettä. Edi käveli varovasti puhisten lähemmäs, ja uskaltautui lopulta nuuhkaisemaan esinettä. Ponin rentoutuessa palkitsin sen sokeripalalla. Sitten kiinnitin narun turkoosiin riimuun ja vein Edin takaisin tarhaan, jossa se saisi miettiä asioita yön yli. En uskaltanut edetä kovinkaan nopeasti, sillä en ollut vielä kovinkaan varma hevosen elekielen lukija. Tästä olisi kuitenkin hyvä jatkaa harjoituksia myöhemmin.
Nette ja Edi 21 hm
|
|